Aristoteleen kantapää

Sano se selkokielellä

  • 24 min
  • toistaiseksi

Kuten me kaikki suomalaiset hyvin tiedämme, suomi on maailman helpoin kieli. Suomea lausutaan niin kuin kirjoitetaan ja kirjoitetaan niin kuin lausutaan, eikä meillä ole vaikkapa kymmeniä ässiä niin kuin venäläisillä. Suomen kielessä on myös oma sanansa joka asialle. Meidän ei tarvitse arvailla merkityksiä asiayhteydestä niin kuin vaikka englantilaisten, joille present on joko lahja tai olla läsnä.

Niinpä on vain itsestään selvää, että Suomi on lukutaidon osalta maailman johtavia maita. Meillä luetaan sanomalehtiä ja käydään kirjastossa enemmän kuin muualla. Myös koululaisten tietoja ja taitoja mittaavissa Pisa-mittauksissa suomalaiset ovat lukutaitojensa suhteen maailman huippua.

Miksi siis tarvitaan selkokieltä? Tiedättehän ne isoilla kirjaimilla präntätyt kirjat, lehdet ja esitteet, joissa on lähinnä päälauseita. Eikö näin hyvän lukutaidon maassa riitä tavallinen yleiskieli?

Antero Malin purkaa nämä maamme lukutaitoennätykset ja tilastot viime vuonna ilmestyneessä Toisin sanoen -kirjasessa, joka valottaa selkokielen olemusta monelta taholta.

Jos kaksi kolmasosaa kansasta osaakin lukea erinomaisesti, kolmasosan kohdalla lukutaito on niin heikkoa, että selviytyminen tietoyhteiskunnassa on hankalaa. Kaikkein huonoimmalla tasolla on peräti kymmenesosa suomalaisista.

Koululaisten lukutaitotutkimuksessa vuonna 2000 taas puolet nuorista menestyi erinomaisesti. Mutta kahdelle huonoimmalle tasolle jäi nuoristamme yhteensä parikymmentä prosenttia ja näiden alle noin kaksi prosenttia. Vaikkapa 15-vuotiaiden ikäluokasta tämä tarkoittaa 4000 nuorta, joiden lukutaito on niin huono, että he ovat vaarassa syrjäytyä yhteiskunnasta.

Erinomaisesti lukevassa maassamme on siis satojatuhansia  ihmisiä, joille selkeä yleiskieli on liian vaikeaa ymmärrettäväksi. Heidän lisäkseen on laskettava selkokielen alkuperäinen kohderyhmä, noin 30 000 kehitysvammaista ja saman verran alati kasvavasta dementikkojen ryhmästä.

Koko ajan kasvava selkokielen tarvitsijoiden joukko on tällä hetkellä noin satatuhantinen uussuomalaisten ryhmä, joille Yle on suunnannut omat selkokieliset uutislähetyksensä. Nämä lähetykset alkoivat vuonna 1992 ulkosuomalaisille, mutta nyt niille on enemmän tarvetta kotimaassa.

Tässä malliksi pätkä selkokielistä uutistekstiä:

Kolme tutkijaa saa yhdessä lääketieteen Nobelin palkinnon. Tiedemiehet saavat Nobelin palkinnon, koska he ovat löytäneet uutta tietoa geeneistä ja kantasoluista. Palkitut tiedemiehet ovat Mario Capecchi, Oliver Smithies ja Martin Evans. Tiedemiehet tutkivat kantasoluja. Kantasolut pystyvät korjaamaan vaikeita sairauksia, jos lääkärit osaavat käyttää niitä oikein. Jokaisessa ihmisessä on omia kantasoluja.

Kun selkokielen tarvitsijoita on näin paljon, on oikeastaan ihme, että sitä on maassamme kehitetty vasta 26 vuotta. Yksi kielen kehittäjistä on Pertti Rajala, erityispedagogi, josta on tullut yksi maamme ahkerimmista selkokirjailijoista. Lehtien ja opaskirjasten lisäksi nimittäin suomenkielistä kirjallisuutta on mukautettu selkokielelle. Rajala on tässäkin työssä ennättänyt pitkälle ja hänen tunnetuimpia mukautuksiaan ovat Kalevala ja Seitsemän veljestä.

Millaista selkokielen pitää olla? Meneekö kirjallisuus pilalle, kun se mukautetaan selkokielelle? Eikö voitaisi vaan kirjoittaa ymmärrettävämmin? Selkokirjailija ja Satakunnan maakuntajohtaja Pertti Rajala on paras mies vastaamaan.

Pasi Heikura

aristoteles@yle.fi

Ohjelma on uusinta vuodelta 2007.

Lähetykset

  • ke 23.4.2014 17.20 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Torta på Runebergen

    Ehkä ei ollutkaan sattumaa, että Johan Ludwig Runebergistä tuli runoilija. Tuleehan hänen sukunimensä alkuosa rune muinaisten germaanisten kielten sanasta runo, joka kuulostaakin meille aika tutulta, samasta sanasta tulee nimittäin meidän sanamme runo.

    Se kantagermaanin runo on merkinnyt Kaisa Häkkisen Etymologisen sanakirjan mukaan ”kirjain- tai taikamerkkiä, kirjallisuutta, tietoa tai salaisuutta”. Samaa kantaa on riimuja tarkoittava ruotsin sana runa. Ja tähän kun liitetään vielä Runebergin berg, vuori, niin siinähän alkaa olla runoilijalle sukunimeä!

    Suomalaisten taikaa ja tietoa merkitsevä runous on jymäkämpää tavaraa kuin muiden kielten sanat poesi, poesie ja poetry ja niin edelleen. Ne kun perustuvat kreikan sanaan poesia, joka merkitsee ”keksittyä, tehtyä”. Kun muualla keksitään, suomessa tiedetään ja taiotaan!

    Jymäkkää tekoa on myös Runebergin kunniaksi kehitelty Runebergin torttu. Siinä ei ole mitään ballerina Anna Pavlovan mukaan nimetyn hedelmätäytteisen Pavlova-kakun marengin kepeydestä. Eikä australialaisen oopperalaulajan Nellie Melban mukaan nimetyn Peach Melba –leivoksen jäätelön ja persikan raikkaudesta.

    Miksi näillä ihmisillä ovat nämä leivokset? Olivatko he persoja makealle tai kovia leipomaan? Miksi leivoksia on nimetty lähinnä tietyn aikakauden henkilöiden mukaan? Emeritusprofessori Bo Lönnqvist on tutkinut kaiken muun jännittävän lisäksi leivosten kulttuurihistoriaa, kysytään häneltä.
    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Juttujen otsikot muutosten kourissa – klikkaa ja lue mistä on kysymys!

    Tammikuun 27. päivää vuonna 2010 vietettiin meillä melkoisten pakkasten kourissa. Helsingissä oli pahimmillaan lähes 28 astetta pakkasta. Lapissa ja merialueilla myrskysi, pohjoisessa satoi noin 20 cm lunta.

    Samaan aikaan San Franciscossa, Montonen konferenssikeskuksessa pidettiin tietokoneyhtiö Applen Special Event, jossa tuolloin 54-vuotias tietokone- ja talousguru Steve Jobs esitteli uransa huipulla uuden kohutun laitteen: tablettitietokone iPadin. ”iPadillä internetin selauskokemus on uskomaton”, sanoi Jobs hurmioituneelle yleisölle, ”on kuin pitäisi internetiä sylissään”.

    Eikä Jobs lainkaan liioitellut. Erilaiset tablettitietokoneet ovat kuudessa vuodessa vallanneet etenkin länsimaissa ihmisten olohuoneet, makuuhuoneet, oppilaitokset, kahvilat ja ravintolat.

    Tablettitietokoneet osoittautuivat käteviksi muun muassa nettilehtien lukemisessa. Ihmiset tottuivat lukemaan lehtensä ilmaiseksi, joten lehdistö joutui yhtäkkiä kilpailemaan pitkittyneen taloudellisen taantuman kurjistamista ilmoitusmarkkinoista paitsi toistensa, myös ylikansallisen hakukonejätin Googlen kanssa.

    Kiristynyt kilpailu verkossa johti ehkä suurimpaan mullistukseen lehdistön historian aikana: jutun otsikko ei enää aina kertonut uutista, niin kuin aikaisempina vuosisatoina, vaan se pimitti uutisen. Syntyi niin sanottu klikkiotsikko – otsikko, jonka tehtävä on lähempänä klikkausten keräämistä ilmoitusmyyntiosaston iloksi kuin perinteistä tiedonvälitystä.

    Kaikki eivät kuitenkaan tilanteeseen tyydy. Viime vuonna sosiaalisen median palvelu Facebookissa syntyi sivusto nimeltään Klikinsäästäjä. Mitä Klikinsäästäjä säästää? Sivuston perustaja ja opiskelija Lauri Skön kertoo.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura, Kaisa Kumpula ja Tuula Viitaniemi.

  • Suomalaisilla on ollut karhulle satoja eri nimityksiä, koska karhun nimeä ei ole saanut sanoa ääneen. Miksi karhu oli suomalaisille tabu ja millaisia kiertoilmauksia metsän omenasta käytettiin? Pasi Heikuran vieraana etnografian professori Juha Pentikäinen. Toimittajina Pasi Heikura ja Kaisa Pulakka.

    Ohjelma on uusinta vuodelta 2013.

  • Paljon onnea, Aristoteleen kantapään kuulijat! Olemme viettäneet yhdessä aikaa jo kymmenen vuoden ajan! Kiitos näistä vuosista, ainakin mikrofonin tällä puolella on ollut hauskaa.

    Kun ohjelma tässä on näin aloittamassa toista vuosikymmentään, on mainio aika muistella, millaisia aiheita olemme käsitelleet vuosien aikana tekemissämme 444 ohjelmassa.

    Lakikieli, presidentinvaalikampanjoiden kieli, muotisanat, kirosanat, politiikan retoriikka, mainonnan kieli, urheiluselostaminen, rakkausrunot, Kalevalan nimistö ympärillämme ja hallitusohjelman kieli – tässä ensimmäiset kymmenen ohjelman otsikkoa vuodelta 2006. Lista katsellessa ei uskoisi, että alkuaikoina aiheiden kehittely ja näkökulman löytäminen ei ollut itsestään selvää. Tuntui pinnalliselta lähteä koneellisesti esittelemään eri erityisalojen slangeja. Ja tuntui siltä, että yksioikoista kielenhuollollista neuvontaohjelmaa vain harva olisi halunnut kuunnella.

    Ohjelma ohjelmalta silti rämmittiin eteenpäin ja jonkinlainen oma näkökulma maailmaan alkoi löytyä. Ehkä pikemminkin vaistomaisesti tunnettuna kuin julkilausuttuna periaatteena.

    Kiitos kuulijoille näistä vuosista! Samoin haastateltaville, joista tässä ohjelmassa ehdittiin mainita vain murto-osa! Mutta ehkä asia saadaan korjattua seuraavassa kymmenvuotiskatsauksessa! Joten hyvää alkavaa vuosikymmentä kuin vettä vaan!

  • Tänään Aristoteleen kantapäässä on vuorossa perinteinen vuosikatsaus. Ohjelma juhlii samalla 10-vuotissyntymäpäiviään. Ensimmäinen Aristoteleen kantapää nimittäin lähetettiin 2.1.2006.

    Vuosikatsauksessa tarkastellaan viime vuoden yhteiskunnallista keskustelua. Pasi Heikuran vieraana on filosofi Ville Lähde, joka julkaisi tänä vuonna kirjan nimeltä "Paljon liikkuvia osia". Siinä Lähde pohtii sitä, kuinka julkinen keskustelu lukkiutuu helposti jyrkiksi vastakkainasetteluiksi, kärjistyksiksi ja yksinkertaistuksiksi.

    Aristoteleen kantapää pyysi Lähdettä tutkimaan vuoden 2015 julkista keskustelua, ja poimimaan
    Vuoden harhautuksen, Vuoden harhauttajan ja keskustelua edistäneen Vuoden miinanpurkajan.

  • Aristoteleen kantapää - Aleksis Kivi – hullu nero vai pelkästään nero?
    Aleksis Kivi kuoli 31. joulukuuta vuonna 1872. Kiven elämäntyötä juhlistettiin ensimmäisen kerran virallisemmin uudenvuodenaattona vuonna 1922, viisikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen.
    Kivestä on jäänyt elämään käsitys nujerrettuna, väärinymmärrettynä nerona.
    Turkulaiset psykiatrit Jukka Aaltonen, Ilpo Lahti ja Jouko K. Salminen ovat lukeneet tarkasti läpi Kiven tuotannon sekä hänen kirjeensä ja kirjoittaneet kirjan nimeltään ”Nyt ei auta pelko eikä vapistus”. Kirjassa pohditaan, miten terve Kivi oli ruumiiltaan ja mieleltään. Pasi Heikuran vieraana on psykiatri ja psykoanalyytikko Ilpo Lahti, joka tutkii kirjaa varten Kiven unia. Miltä kirjailijan mieli näyttää hänen näkemiensä ja kirjoittamiensa unien kautta?
    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tuula Viitaniemi.

  • Jouluna joululaulut saavat ihmiset itkemään – toiset ilosta ja toiset surusta. Etenkin nuoriso ja nuoret aikuiset arvostelevat usein lasten ja aikuisten intoa iänikuiseen joulumusiikkiin. Ei siis ihme, että kitaristi Erkka Korhosen vuodesta 2004 vetämä Raskasta joulua –hanke on kerännyt vuosi vuodelta yhä suuremmat yleisöt konsertteihinsa.

    Katsotaanpa, mitä joululauluja nuorison hevisankarit yleisölleen laulavat: Turussa vuosi sitten keikka jyrähti käyntiin kappaleella Me käymme joulun viettohon, kohta soivat Konsta Jylhän joululaulu, Oi jouluyö, Nisse-polkka, Sylvian joululaulu, Valkea joulu ja monet muut tutut joulun lauluklassikot, kunnes varsinaisen setin päättää Petteri Punakuono.

    Näyttää tutulta lauluvalikoimalta. Nisse-polkkaa ja Petteri Punakuonoa nyt ei Suomen lähetysseuran järjestämissä Kauneimmat joululaulut –tilaisuuksissa lauleta, mutta muuten suuri osa lauluista soi niin heviareenoilla kuin Suomen kirkoissa. Vaihtoehtoista nuorten heviurhojen ja –valkyrioiden konserteissa on lähinnä muoto, samat kappaleet soitetaan siellä hevirokiksi sovitettuna.

    Tuntuu siltä, että tuo klassisten joululaulujen nippu on meissä todella syvällä. Miten tuo nippu on muodostunut? Missä tutut joululaulut on tehty? Kuka ne on tehnyt? Onko kaikki saanut alkunsa lauluista, joissa kerrotaan poikalapsen syntymästä? Joululaulujen tutkija, kuoromies ja Sibelius-akatemian takavuosien kirkkomusiikin professori Reijo Pajamo kertoo.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tuula Viitaniemi.

  • Joulu on perinteiden juhla, joten tutkitaanpa joulun perinteitä vanhoista suomalaisista riimusauvoista. Riimusauvathan ovat kalenterisauvoja, joita käytettiin ajan mittaamiseen, maatalousaskareiden ajoittamiseen ja merkkipäivien pitämiseen ennen lukutaidon leviämistä.

    Heikki Ojan mainio kirja Riimut esittelee monia vanhoja maastamme löytyneitä riimusauvoja. Vanhin säilyneistä sauvoista on vuodelta 1566 ja se on tallessa Pariisissa Sorbonnen yliopistossa.

    Puisiin sauvoihin on tärkeän päivän kohdalle kaiverrettu ajankohtaa määrittävä symboli. Pyhimysten juhlapäivien kohdalle on kaiverrettu se, mistä pyhimys muistetaan – eli tavallisesti hänen kuolintapansa. Joulukuun alussa juhlittiin Pyhää Nikolausta – joulupukkimme esikuvaa – ja hänen päivänsä kohdalla on usein piispansauva, koska hän oli Myran piispa.

    Sitten tulee Marian sikiämisen päivä, Annan päivä, Lucian päivä ja vihdoin Tuomaan päivä. Hänen symbolinaan voi olla sormi, jolla Jeesus kehotti epäilevää opetuslastaan kokeilemaan haavaansa, mutta useimmiten olutsarvi. Eikä vain yksi olutsarvi vaan useita. Esimerkiksi Carl Carlesonin kalenterisauvassa vuodelta 1749 juomasarvia on joulukuun 21.12. eli Tuomaan päivästä eteenpäin aina tammikuulle saakka ainakin kahdeksan iloisesti sikin sokin.

    Oja tulkitsee juomasarvia kirjassaan näin: ”Tuomaan päivä merkitsi joulunvieton ja oluenjuominkien alkamista” ja: ”riimusauvassa on joulukuun lopulla juomasarvia pitkin ja poikin, koska joulu oli entisaikaan oluenjuonnin juhlaa”. Juomasarvia riittää riimusauvoissa aina tammikuun 13:een päivään saakka. Se on niin sanottu ”uusi Nuutti”, Tanskan Knut-kuninkaan kunniaksi vietetty päivä. Aikoinaan se oli joulunajan viimeinen päivä. Ruotsissa juhlan pituus näkyy vielä ilmauksessa tjugondedag jul, eli ”joulun kahdeskymmenes päivä”, mutta Suomessa päättymisen merkkinä oli tuo uusi Nuutti. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi”, sanottiin.

    Olut oli ennen vanhaan tietysti erilaista kuin nykyään, mutta silti suomalaisten tapa viettää ydintalveaan väkijuomien avulla ei riimusauvojen valossa tunnukaan modernien aikojen tapainturmelukselta. Vaikka nykyihminen aloittaakin pikarien kallistelun pikkujoulukaudella jo varkain hyvissä ajoin ennen Tuomaan päivää.

    Olutkulttuurin tuntija Mikko Hovin mukaan vanha talonpoikainen jouluolut on ollut seudusta vaihdellen talon ylpeys tai maakunnallinen erikoisuus.

    – Yhteistä on ollut lähinnä se, että se on suurella vaivalla ja rakkaudella pantua ja ettei se ole yhtä mietoa ja vähämakuista kuin muulloin nautittu olut, sanoo Hovi.

    Nykyään jouluoluina markkinoitavat oluet eivät ole mikään kovin tiukka oma olutlajinsa. Meidän aikamme jouluoluita yhdistää lähinnä tumma väri ja niiden maustaminen vaikkapa neilikalla, kanelilla, kardemummalla ja muilla ns. glögi- ja piparimausteilla. Kovin erikoiseksi jouluolutta ei kannatakaan tehdä, jos sitä on tarkoitus käyttää koko jouluaterian ajan mitä erilaisimpien ruokien palanpainikkeena.

    – Eivät ne kovin lähellä vanhan ajan jouluoluita ole. Itse tehty sahti ehkä parhaiten voisi muistuttaa sellaista vanhaa olutta, nykyisissä sahdeissa lienee väkevyyttä enemmän. Ja kyllä myös kunnon itse tehty vaarinkalja tulisi muistaa joulupöydän juomia valittaessa, sanoo Mikko Hovi.

    Liiallinen pikarin kallistelu tietenkin pilaa myös keskitalven juhlapäivän, joten tänä jouluna pohdimme oluita niiden laadun perusteella. Kaikkihan tietävät oluen lajeista markettikaljan, aleoluen ja juoksukaljan, mutta mitä ovat lager, pils ja indian pale ale? Miten toisistaan eroavat pintahiivaoluet ja pohjahiivaoluet? Pitkäaikainen olutkulttuurin tuntija ja olutharrastaja Mikko Hovi kertoo.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tuula Viitaniemi

  • Yhdysvaltalainen muistitutkija Elizabeth Loftus vieraili elokuussa Suomessa. Helsingin Sanomat teki hänestä ja ihmisen muistista kiintoisan artikkelin. Loftuksen erikoisalaa on niin sanottujen valemuistojen tutkiminen. Hänen mukaansa ihmiselle voidaan istuttaa mikä tahansa valemuisto eikä ihminen osaa millään lailla erottaa tätä valemuistoa oikeasta.

    Kaiken kaikkiaan tutkijan puheiden perusteella alkaa tuntua siltä, että muisti ei ole kovin luotettava väline asioiden muistamiseen. Juttu tiivistääkin näin: ”Usein ajatellaan, että ihmisen muistin tarkoitus on tallentaa tietoja ja kokemuksia mahdollisimman tarkasti. Mutta mikäli muistin tarkoitus olisi toimia sisäisenä videokamerana, se hoitaisi hommansa surkeasti. Sen sijaan muisti näyttäisi olevan jonkinlainen apuväline todellisuuden hahmottamiseen. Ympärillämme tapahtuu koko ajan niin paljon, ettemme mitenkään voi huomata kaikkia yksityiskohtia. Aivot tulevat hätiin ja paikkailevat informaation puutetta arvauksilla. Muisto on tositapahtuman rekonstruktio, jota aivot ovat korjailleet.”

    Isot organisaatiot kuten yritykset ja valtiot ja niiden toiminnot rinnastetaan usein ihmiseen ja ihmisen fysiologiaan. Ihmisen muisti rinnastuisi tässä tapauksessa historiankirjoitukseen, joka pitää yllä jonkinlaista ”kollektiivista kansakunnan muistia”. Jos sovellamme muistitukija Loftuksen havaintoja historiankirjoitukseen, kohtaamme pian vastarintaa. Historiahan on tiede, ei se vääristele!

    Sitten muistamme naapurimaamme Venäjän sovelletun historiankirjoituksen, jossa monet länsimaisesta näkökulmasta tutut asiat ovatkin lähes päinvastaisessa asennossa. ”Propagandaa”, sanomme, ei oikeaa historiankirjoitusta. Mutta jos Loftuksen teoriaa voi soveltaa valtion muistiin, niin eikö juuri ”propaganda” ole oikeisiin muistoihin rinnastettavaa valemuistoa, jota valtio käyttää selvitäkseen hengissä arkipäivän tositapahtumien vilinässä?

    Suomessakin on kehitelty kansallisia valemuistoja. Kansalliselle identiteetille ei ole aina riittänyt hieno kielemme, kaunis luontomme ja rehdit kansalaisemme. Inkeri Koskinen on tutkinut näitä historiastamme kehiteltyjä villejä rakennelmia kirjaansa Suomen villi historia. Kysytään häneltä suomalaisten menneistä uroteoista.

    Pasi Heikura

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tuula Viitaniemi.

  • Viime aikoina juttuja emojeista on alkanut näkyä yhä enemmän. Tiedättehän, ne hassut pikku kuvat, joita lapset ja yhä enemmän myös aikuiset käyttävät etenkin tekstiviesteissä, sosiaalisessa mediassa ja sähköposteissa.

    Tammikuussa uutisoitiin, miten Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman puhe kansakunnan tilasta oli käännetty yhteisöpalvelu Twitterissä emojeille. Kesäkuussa kerrottiin, että kun muissa Pohjoismaissa käytetään innokkaasti sydän- emojia, Suomessa suosituin on vedet silmissä naurava naama.

    Elokuussa lehdet kirjoittivat, miten Moby Dick oli käännetty internetissä yhteisövoimin emoji-merkeille. Sitten ulkoministeriö laaditutti Suomelle omat emojit ja muutamat kaupungit kuten Lahti ja Tampere seurasivat kärkkäänä perässä.

    Ja vihdoin viime viikolla kerrottiin, miten englantilainen Oxford-sanakirja valitsi vuoden sanaksi emojin, jossa naama nauraa vedet silmissä. Juuri sen, mikä meillä Suomessakin on käytetyin emoji.

    Ihmiset ovat ottaneet emojit innolla vastaan, tuntuu kuin ne sopisivat itsestään selvästi moderniin digitaaliseen viestintään. Ei siis ihme, että ne keksittiin kahdessa paikassa lähes yhtä aikaa.

    Vuonna 1997 ranskalainen Nicolas Loufrani alkoi kokeilla hymiöiden kuvallisten versioiden eri ilmeitä ja pian hänellä olikin valmiina näiden kuvakkeiden lajiteltu kirjasto. Nicolasin harrastus ei kummunnut tyhjästä, hänen isänsä Franklin Loufrani patentoi hymynaaman jo vuonna 1971.

    Samaan aikaan toisaalla, japanilaisen matkapuhelinoperaattorin langattoman internetin parissa työskennellyt Shigekata Kurita laati vuonna 1998 ensimmäiset emojit mallinaan sääkarttojen symbolit ja manga-sarjakuvien tunteita ilmaisevat kuvakkeet.

    Millainen kirjoitusjärjestelmä emojit ovat muihin maailman kirjoitusjärjestelmiin verrattuna? Syrjäyttääkö emoji muut kirjainjärjestelmät? Oliko luku- ja kirjoitustaito vain ohimenevä vaihe kun palaamme kuvien katseluun? Professori Klaus Karttunen vastatkoon.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tuula Viitaniemi.

  • Viime talvena puhelimeni soi. Mies nimeltään Erkki Hiltunen soitti ja alkoi kertoi minulle tutkimuksista, joihin hän osallistui 1970-luvulla. Tutkimusten tarkoituksena oli selvittää sitä, miten eri kielet tuottavat erilaista ajattelua ja niitä johti norjalaissyntyinen psykologi Frode J. Strömnes. Tein hiukan muistiinpanoja ja kiitin herra Hiltusta puhelusta.

    Koska aihe on aina pohdituttanut minuakin, aloin selvittää aikoinaan vapaana toimittajana ja elokuvaohjaajana työskennelleen Hiltusen juttuvinkkiä. Löysin yhteyden samoihin tutkimuksiin osallistuneesta psykologi Antero Johanssonista ja pian sain käsiini myös Strömnesin kirjan The Fall Of The Word And The Rise Of The Mental Model.

    Kielen ja ajattelun välisen suhteen elokuvalliset tutkimukset saivat alkunsa siitä, kun nuori psykologi vietti talven 1976 Tromssassa. Iltaisin hän teki pitkiä kävelyretkiä kaupungin kaduilla. Tavallisesti talojen ikkunoista kajasti television kuvaputken sinertävä hohde, mutta pian kävelijämme havaitsi, että tiettyyn aikaan illasta tuo kajastus sammui suuressa osassa ikkunoista. Strömnes päätti ottaa selvää, miksi suuri osa kaupunkilaisista lopetti television katselun samaan aikaan. Tulos oli, että katselukatkoksen aiheutti se, että maan ainoa kanava, Norjan Televisio, lähetti tuolloin suomalaisia elokuvia.

    Kun Strömnes katsoi suomalaisfilmejä sukulaistensa kanssa, nämä keksivät yhtäkkiä jotain muuta tekemistä ja lähtivät pois television ääreltä. Psykologimme otti suomalaisfilmit puheeksi norjalaisten tuttujensa kanssa ja kävi ilmi, että suurin osa ei pitänyt niistä, koska tekstityksestä huolimatta he eivät tajunneet, mitä niissä tapahtuu.

    Strömnes ajatteli, että tämä elokuvien ymmärtämättömyys johtuu suomalaisten kielellisesti erilaisista ajatusmalleista, mutta vasta kun hän muutama vuosi myöhemmin Turussa opettaessaan tapasi toimittaja Hiltusen ja oppilaansa Johanssonin, hän sai heidän kanssaan kehiteltyä välineen asian tutkimiseen. Elokuvan tekemistä opiskellut Hiltunen laati yhdessä ohjaajaystäviensä kanssa menetelmän tila-avaruudellisen liikkeen mittaamiseksi elokuvasta ja analyysin kohteeksi valittiin aluksi neljä eri maissa tehtyä klassikkonäytelmien filmatisointia. Ryhmä tutki Moliéren Tartuffen, Tšehovin Vanja-Enon ja Ibsenin näytelmien Nukketalo sekä Villisorsa televisioversiot, jotka oli kuvattu sekä indoeurooppalaisella kielialueella Ruotsissa ja Norjassa, että fennougrilaisessa Suomessa.

    Tulokset olivat hämmästyttäviä: suomalaisversiot olivat täynnä staattisia lähikuvia henkilöistä, kun taas skandinaaviset versiot vilisivät kokokuvia, joissa liikuttiin. Vain Tartuffessa erilaisten kuvien määrät olivat samankaltaiset, epäsuomalaiset. Kun suomalaisohjaajaa sitten haastateltiin, hän vastasi nimenomaan pyrkineensä noudattamaan näytelmästä tehtyä ranskalaisfilmatisoinnin henkeä.

    Ryhmä tutki myös suomen- sekä ruotsinkielisten lehtien otsikoita. Tulos oli se, että suomalaiset tunkivat otsikkoihin substantiiveja, kun taas ruotsinkieliset käyttivät mieluummin verbejä.

    Mitä tämä tarkoittaa? Eivätkö kielet olekaan keskenään samanlaisia merkkijärjestelmiä? Psykologi Antero Johansson kertoo.

    Ohjelma on uusinta syyskuulta 2009. Sen ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Pulakka.

  • Kaikkihan me tiedämme, mikä teos alkaa sanoilla: ”Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikki tietävä ja kaukaa viisas” ja päättyy sanoihin ”aika velikultia”. Se on luonnollisesti Väinö Linnan Tuntematon sotilas.

    Mutta mikä maineikas teos alkaa sanoilla: ”Kun levitämme silmäiltäväksi maatamme esittävän kartan, viriää mielikuva huppupäisestä naishahmosta, joka seisoo leninkinsä helmoihin ulottuvassa Itämeren lahden vedessä.” Tehtävän helpotukseksi kerrottakoon saman teoksen loppulause: ”Äidin puhe katkeaa selvään nyyhkään ja se helpottaa oloani.”

    Jos tunnistitte Kalle Päätalon Iijoki-sarjan alun ja lopun, onneksi olkoon! Sarjan ensimmäinen osa Huonemiehen poika ilmestyi vuonna 1971 ja viimeisenä osana pidetään joko vuoden 1995 kirjaa Hyvästi, Iijoki – jonka loppulause äsken kuultiin – tai kolme vuotta myöhemmin ilmestynyttä Pölhökanto Iijoen törmässä. Teos käsittää siis laskutavasta riippuen 25 tai 26 järkälemäistä opusta. Pisimmillään teos käsittää 16 993 sivua.

    Nykyihmisen on hankala kuvitella jo pelkästään Päätalon tuotannon volyymin merkitystä suomalaiselle kirja- ja kustannusalalle. Neljännesvuosisadan ajan joka vuosi ilmestyi kirja, jota myytiin lähes 100 000 kappaletta. Sarjaa kokonaisuudessaan on myyty 2,5 miljoonaa kappaletta. Mittakaavan vuoksi mainittakoon, että vuoden 2001 tilastojen mukaan vuonna 1954 ilmestynyttä Tuntematonta sotilasta oli myyty hiukan yli 700 000 kappaletta ja myydyintä suomalaista kirjaa, Seitsemää veljestä, noin 1,5 miljoonaa.

    Mutta millaista oli Kalle Päätalon kieli? Mitä Päätalo teki murteella? Mitä ovat uksiminen, masominen, läyryäminen ja pinhuusi? Ritva Ylönen on väitellyt Päätalosta tohtoriksi, kysytään häneltä.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tuula Viitaniemi.

Klipit

  • Aina vieraisiin kulttuureihin tutustumista varten ei tarvitse lähteä kaukomaille, kun esimerkiksi sanomalehti tuo ne lähellemme. Kuuntelijamme Eero luki viime heinäkuussa Helsingin Sanomia, jonka toimittaja oli seuraamassa Ukrainan tilannetta. Lehti kirjoitti seuraavasti:

    "Mies hyppäsi nuotion yli Ivana Kupalan juhlapäivänä Kiovan lähellä Ukrainassa."

    Vai on siellä tuommoisen merkkihenkilön juhlapäivä, ajattelee lukija. Eero kiinnostui asiasta niin paljon, että alkoi tutkia kyseisen Kupalan ansioita. Ja vieraan kulttuurin tutkiminen johtikin hänet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nettisivuille!

    Eero kirjoittaa näin: ”SKS:n verkkosivulla kerrotaan, että Ivana Kupalan juhlapäivä pitäisi suomeksi kääntää sanalla juhannus, sillä Ivan Kupala on venäjäksi ja joillakin muillakin slaavilaisilla kielillä Johannes Kastaja, ja hänen kunniakseen vietettävä keskikesän juhlapäivä siis juhannus.”

    Kiitos Eerolle elämäämme avartavasta löydöstä! Myös Ukrainassa vietetään juhannusta! Ei muuta kuin terveisiä sinne Ukrainan pustan järvenrantamökeille kokkojen äärelle!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Terveisiä nimimerkki Mummo 80:ltä. Hänen kirjeensä alkaa oivallisella muistutuksella siitä, miksi paperilehti on ylivoimainen digilehtiin verrattuna: ”Oheinen artikkeli oli syksyn 2014 Keskisuomalaisessa. Lehti tuli minulle kukkakimpun ympärillä.” Kalankääreitä tuskin moni on lukenut, mutta kukkakääreet ja saunankiukaan sytykkeiksi tarkoitetut lehdet pitäisi ottaa mukaan lehtien levikkimittauksiin.

    Mutta sitten Mummo 80:n varsinaiseen asiaan. Keskisuomalaisessa oli juttu, jossa EU:n korkea-arvoinen suomalaisvirkamies arvioi nykyisiä ja entisiä meppejä. Tässä muutama esimerkki:

    "Stubb: Oli aikanaan hirvittävän taitava. Haglund: hirveän ahkera. Pietikäinen: Hirvittävän hyvä. Essayah: hirvittävän ahkera. Timo Soini: …ei aina ota itseään hirveän vakavasti."

    Mummo 80 jyrähtää: ”Minulle opetettiin aikoinaan 1950-luvulla Kuopion Kauppaoppilaitoksessa toisella suomen kielen tunnilla, että ei pidä yhdistää sanoja hirvittävä, kauhistuttava jne. mihinkään hyvään, kauniiseen tai yleensä positiiviseen. Nykyään jos jollakin on vielä jotakin hyvää tai kaunista, se on hirvittävän sellaista. Minulle hirvittävää ovat vain sodat, luonnon mullistukset yms.”

    Aristoteleen kantapään hirveänkaatosanontaporukan jahtipäällikkö ei voi kuin ihmetellä ajan vaikutusta sanojen käyttämiseen ja kiittää Mummoa tästä muutoksesta muistuttamisesta. EU-virkamiestä ojennamme muistuttamalla, että kyseessä ei ole hirveä rikos, mutta sanoilla on merkityksensä ja niitä vaihtelemalla voimme luoda eri tyylejä. Eikö olekin hirveä rikkaus!

    Ohjelman ovat toimittaneet pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Puhujan käyttämät kuvailmaukset kertovat paljon puhujan elämänpiiristä. Taitava puhuja käyttää tätä hyväkseen antamalla kuulijan ymmärtää taustastaan mitä milloinkin, mutta joskus käytetyt sanonnat avaavat kiinnostavia näköaloja puhujan elämään.

    Aristoteleen kantapään ystävien Facebook-ryhmän jäsen Jouko löysi helmikuun alussa Helsingin Sanomista tällaisen näköalapaikan. Valtiovarainministerimme luonnehti lehdessä Euroopan yhteisön pelisääntöjä näin:

    "EU ei ole mikään à la carte -pöytä, josta voidaan poimia rusinat pullasta."

    Kaksi ruokasanontaa yhdessä tekee lauseesta hyvin kouriintuntuvan. Ranskankielen käyttäminen vihjaa, että nyt on kyse on hiukan hienommasta ravintolasta. Á la carte –pöytä taas ei ole pöytä, johon tuodaan päivän annoksia ja muuta arkista vaan kaikkea mitä keittiömestari on ruokalistalle kirjannut.

    Ja ministerin suosimissa ravintoloissa menu sisältää siis rusinapullaa. Missä tällainen kotoisa pullantuoksuinen hienostoravintola sijaitsee, huutaa tässä vaiheessa kansalainen!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Monet asiat askarruttavat kielenkäyttäjiä joka päivä vuodesta toiseen kaikkialla Suomessa. Yksi niistä on kysymys maistumisesta ja tuoksumisesta. Eli niin kuin nimimerkki Sielultaan vanha lukiolainen meille hiljattain kirjoitti:

    "Mainoksessa sanottiin lääkkeen maistuvan hyvälle. Voiko todella sanoa, että jokin maistuu hyvälle, ei hyvältä? Minun korvaani kyseinen lausahdus kuulosti oudolta, jopa väärältä."

    Asia näyttää ensi alkuun samantekevältä, mutta tarkemmin miettiessä jollekin maistumisessa on mahdollisuus mehukkaisiin väärinkäsityksiin. Jos esimerkiksi sanotaan, että liha maistuu kalalle, niin mitä lauseessa oikein tapahtuu? Ongelmana ei taida olla sijamuoto sinänsä vaan sanan maistua kaksoismerkitys: toisaalta olla jonkin makuinen ja toisaalta maittaa, kelvata.

    Luulisi, että asiaan on olemassa yksiselitteinen normi, mutta Kielitoimistossa tiedetään, että kyseessä on suomen murteiden itä-länsiakselin ero. Itämurteissa maistuu ja näyttää hyvälle, lännessä taas hyvältä. Aiemmin kieltä haluttiin yksipuolistaa murre-eroista huolimatta, ja silloin suositeltiinkin yksiselitteistä muotoa maistua joltakin, mutta nykyään kelpuutetaan kumpikin.

    Joten viime kädessä kielenkäyttäjä joutuu miettimään, kumpi ilmaus maistuu omassa suussa paremmalle tai paremmalta!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Politiikassa on tapana sanoa, että kaikki on mahdollista, jos vain poliittista tahtoa riittää. Viime lokakuussa kuulijamme nimimerkki Nimim törmäsi tapaukseen, jossa poliittinenkin tahto joutuu koetukselle. TV1:n alueuutisissa väitettiin nimittäin näin:

    "Perussuomalaiset ratsastavat ääniharavoilla."

    Tavoitteena on tietysti ollut sanoa, että PS-puolue perustelee poliittista mandaattiaan muutamalla yksittäisellä paljon ääniä saaneella henkilöllä, mutta kuvailmaus haravalla ratsastaminen alkaa elää omaa elämäänsä. Mieleen tulee villejä mielikuvia aina Franz Kafkan novellista Hiilisangolla ratsastaja pääsiäisen noitiin, jotka ratsastavat luudillaan.

    Onko kyseessä lipsahdus vai sittenkin toimittajan tahallinen yritys saada PS-puolueen toiminta tai koko poliittinen järjestelmämme vaikuttamaan surrealistisen kafkamaiselta tai noitamaiselta toiminnalta? Ehkä tätä on turha pohtia, pääasia, että kielikuva haravalla ratsastamisesta on hauska!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Suomessa on tehty erittäin paljon hyvää työtä sen eteen, että ihmisten ampumiseen liittyvät kielen yksityiskohdat olisivat meille outoja. Tuliaseilla tehdyt henkirikokset ovat meillä eurooppalaiseen tapaan suhteellisen vähäisiä. Niinpä onkin tavallaan mukava lukea sellaisia otsikoita kuin Ilta-Sanomissa viime elokuussa, kun lehti uutisoi merkittävästä yhteiskunnallisesta asiasta:

    "Hyvinkäällä ammuttu poliisi pääsi Jari Sillanpään juhlakonserttiin – ”Kylmät väreet koko kropassa”."

    Nimimerkki Pekka päätteli uutisesta tällaista: ”Mikäli sinut on ensin ammuttu ja vielä viedään konserttiin niin ei sinulla voi muuta olla kuin kylmät väreet. Ja voihan ne väreet olla esiintyjilläkin kun ruumiit alkavat raahautua konsertteihin.”

    Pekka on oikeassa: kielessämme on vissi ero, onko joku ammuttu vai onko jotakuta ammuttu. Jos joku on ammuttu, häneltä on mennyt henki. Jos jotakuta ammutaan, henki ei mene. Otsikossa on kyse poliisista, jota oli ammuttu, mutta tätä eroa otsikko ei kyennyt välittämään.

    Aristoteleen kantapään ammuntafraasien ylipatruuna julistaakin otsikon tekijän syylliseksi epäselvään kielenkäyttöön vakavassa asiassa ja tuomitsee hänet kuuntelemaan Jari Sillanpään koko levytetyn tuotannon, niin saapa rauhassa miettiä sanojaan!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Aristoteleen kantapäässä alkaa uusi kuulokuvasarja 70-vuotisjuhliaan viettävän Kielitoimiston puhelinneuvonnan vuosikymmenistä. Sarjassa koetaan pikakelauksella joukko vuosikymmenten aikana esiinnousseita oleellisia kielellisiä ihmetyksen aiheita.

    Sarja on on tehty yhteistyössä Ylen ja Kotimaisten kielten keskuksen kanssa, ja sitä lähetään Aristoteleen kantapää -ohjelmissa kerran kuukaudessa heinäkuuhun asti.

    Ensimmäinen jakso 'Muovin synty' sijoittuu 1940-luvulle.

  • Urheilujournalistit ovat kehittäneet huippuunsa erilaisten suoritusten tarkkailun ja erittelyn taiteen. He seuraavat ammatikseen urheilijoiden loppuun saakka hiomia suorituksia ja tulkitsevat niitä meille urheilun seuraajille. Kuka pääsee suorituksessa omalle tasolleen? Kuka ylittää itsensä? Kuka jännittää liikaa eikä saa suoritukseen rentoutta?

    Syyskuussa Ylen erityisasiantuntija kommentoi Ruotsi-Suomi -ottelussa Suomen seiväshyppääjän yritystä korkeudesta 532 näin:

    " …hyppy ei mene yliyrittämiseksi."

    Kuulijanimimerkkimme Hakkaa päälle meidän Jaska on jäänyt miettimään liikaa yrittämisen analyysiä näin: ”Eikös tuo yliyrittäminen ole seiväshypyssä tarkoituskin?”

    Nimimerkki on tavallaan oikeassa. Suorituksen luonteen kuvaaminen voi sopivalla sanavalinnalla kuvata myös suoritusta itseään. Ongelma syntyy siinä, kun sanojen merkitykset menevät ristiin.

    Silloin on pakko todeta, että selostuskopin kommentaattoritkin tekevät vain parhaansa ja katsovat mihin se riittää.

    Ohjelman ovat toimittaneet, Pasi Heikura, Kaisa Kumpula ja Tuula Viitaniemi.

  • Eihän kaikkien tarvitse kaiken maailman pyhätöissä, rukoushuoneissa ja kappeleissa alituiseen rampata, mutta jos kirjoittaa ammatikseen urheilijoiden elämästä, kannattaisi harkita tutustumista myös pyhinä pidettyihin tiloihin.

    Ettei kävisi niin kuin syyskuussa 2015 Ilta-Sanomissa, joka kertoi hiihtäjäsuuruuksien Marja-Liisa ja Harri Kirvesniemen elämästä ja avioliiton alusta näin:

    "Häitä tanssittiin (18.8.1984) Simpeleellä, Marja-Liisan kotikirkossa."

    Kuulijanimimerkkimme Pastorin poika Oulusta kommentoi kuvausta näin: ”Enpä ole ollut vielä sellaisissa häissä, joita kirkossa olisi tanssittu.”

    Pastorin poika on oikeassa, meillä Suomessa tanssi on pidetty erillään Jumalan huoneista, vaikka monissa kulttuureissa rytmistä liikuntaa pidetäänkin samanarvoisena Luojan töiden ylistyksenä kuin puhetta ja musiikkia.

    Niinpä Aristoteleen kantapään häätapafraasirikosten tuomiokapitulantti julistaa kirjoittajan syylliseksi 32 vuoden takaisten tapojen turmelukseen ja määrää hänet kirkkoarkkitehtuurin peruskurssille etsimään tanssilattioita suomen kirkkojen pohjapiirustuksista!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura, Kaisa Kumpula ja Tuula Viitaniemi.

  • Kaikkea mitä kirjoitamme ja sanomme voidaan pitää vuoropuheluna nykyajan ja perinteen välillä. Mutta jos ei tunne perinnettä, voi tulla väärinymmärretyksi. Kuulijamme Kimmoton Kimmo luki viime elokuussa internetin uutissivustoa nimeltään Mesta.net, ja löysi sieltä jutun, jossa kerrottiin heviyhtye Metallican hyväntekeväisyystempauksesta. Yhtye oli lahjoittanut erään halvasti hinnoitellun konserttinsa lipputulot paikallisten vähävaraisten hyväksi, mutta Vancouver Sun -lehden mukaan enemmän tästä eleestä hyötyivät laittomat lippukauppiaat, koska lippuja myytiin mustassa pörssissä ylihintaan. Mesta.net otsikoi aihetta koskeneen juttunsa näin:

    "Metallica teki karhunpalveluksen lipputrokareille."

    Jokainen karhumaisen Metallica-yhtyeen ystävä tajuaa heti tuon luettuaan, että kirjoittajaa ei ole tarpeeksi informoitu 1600-luvulla eläneen ranskalaisen eläinsatujen kirjoittajan Jean de La Fontainen tuotannosta. Hänen tarinassaan "Karhu ja tarhuri" vanha mies ja yksinäinen karhu ystävystyvät ja ystävänpalveluksena karhu häätää kärpäsiä miehen kasvoilta, kun tämä nukkuu. Eräänä päivänä karhu lyö kärpäsen miehen nenän päältä kivenmurikalta niin, että miehen pää murskaantuu. Tarina loppuu opetukseen: ”Pahempi aina, Herra ties, on tyhmä ystävä kuin viisas vihamies”. Karhunpalvelus ei siis ole palvelus vaan hyvässä tarkoituksessa aiheutettu haitta. La Fontainea mukaillen siis "pahempi tyhmä siteeraus kuin viisas siteeraus"!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Pulakka. Ohjelma on uusinta vuodelta 2013.

  • Suurin osa urheiluviihteen viehätyksestä johtuu ihmisten halusta kuulua johonkin ryhmään erotuksena jostain toisesta ryhmästä. Tämän vuoksi urheilujournalismimme keskeistä sanastoa ovat kunkin lajin erityissanojen lisäksi sanat sinivalkoinen, isänmaallinen kalmisto ja talvisodan henki.

    Eräänlainen huipennus tällä saralla koettiin joulukuun alussa Radio Suomessa, kun toimittaja kertoi kuulijamme Paavalin mukaan Sveitsissä pidettyjen salibandyn MM-kisojen Venäjä- Suomi -ottelun alussa sattuneesta episodista näin:

    "Järjestäjät eivät pystyneet esittämään maiden Maamme-lauluja ennen ottelua, niinpä Venäjän joukkue lauloi oman Maamme-laulunsa ja Suomen joukkueen Tatu Väänänen lauloi Suomen Maamme-laulun."

    Jos joka maalla on oma Maamme-laulunsa, joka maalla on varmaan myös omat siniristilippunsa ja omat Mannerheiminsa. Näin isänmaallisuuden ja salibandyn yhdistelmä herkistää aikuisenkin miehen!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Pulakka. Ohjelma on uusinta vuodelta 2013.

  • Urheilu on monelle niin pyhä asia, että kun se ja doping-aineet yhdistetään, tunteet kuumenevat: silmissä punehtuu, käsi puristuu taskussa nyrkkiin ja järki unohtuu niin että tutuimmat sanonnatkin menevät suussa sikin sokin.

    Kuulijamme nimimerkit Ile, Uskoo ken lukee ja Belsebuubi todistivat tällaista tapahtumaa syyskuussa, kun MTV3 haastatteli erästä olympiamitalisti-hiihtäjäämme hiihdon doping-jupakoista. Entinen huippu-urheilija kommentoi tilannetta tähän tapaan:

    "Joku Kari-Pekka Kyrö kommentoi Juha Miedon asioita, ja häntä uskotaan kuin piru Raamattua."

    Aristoteleen kantapään antifraasirikostoimikunnan puheenjohtaja joutuu ikäväkseen ilmoittamaan, että hiihtäjän fraasinäyte on laboratoriossa havaittu positiiviseksi. Jos jotakuta uskotaan sokeasti, voidaan sanoa, että häneen uskotaan kuin Raamattuun. Kun taas piru lukee Raamattua, tarkoitetaan sitä turhantarkkuutta, jolla hän yrittää löytää Isosta Kirjasta ristiriitaisuuksia, joiden avulla voisi todistaa koko uskomusrakennelman hömpäksi. Nyt kuulija joutuu arvailemaan, pitääkö lausuja Kyrön sanoja Raamatun kaltaisena luotettavana totuutena, lukeeko lausuja Kyrön mielipiteitä kuin piru Raamattua vai onko Kyrö piru, jonka Raamattu on Juha Miedon sana? Hyviä kysymyksiä kaikki, mutta liian epäselvästi ilmaistu.

    Rangaistukseksi määräämme ex-hiihtäjän kommentin mitätöitäväksi, hänelle annetaan kirjallinen varoitus fraasien sotkemisesta ja hänet määrätään 15 kilometrin vapaan tyylin kommentointikieltoon.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Pulakka. Ohjelma on uusinta vuodelta 2013.

Muualla Yle.fi:ssä