Aristoteleen kantapää

Sano se selkokielellä

  • 24 min
  • toistaiseksi

Kuten me kaikki suomalaiset hyvin tiedämme, suomi on maailman helpoin kieli. Suomea lausutaan niin kuin kirjoitetaan ja kirjoitetaan niin kuin lausutaan, eikä meillä ole vaikkapa kymmeniä ässiä niin kuin venäläisillä. Suomen kielessä on myös oma sanansa joka asialle. Meidän ei tarvitse arvailla merkityksiä asiayhteydestä niin kuin vaikka englantilaisten, joille present on joko lahja tai olla läsnä.

Niinpä on vain itsestään selvää, että Suomi on lukutaidon osalta maailman johtavia maita. Meillä luetaan sanomalehtiä ja käydään kirjastossa enemmän kuin muualla. Myös koululaisten tietoja ja taitoja mittaavissa Pisa-mittauksissa suomalaiset ovat lukutaitojensa suhteen maailman huippua.

Miksi siis tarvitaan selkokieltä? Tiedättehän ne isoilla kirjaimilla präntätyt kirjat, lehdet ja esitteet, joissa on lähinnä päälauseita. Eikö näin hyvän lukutaidon maassa riitä tavallinen yleiskieli?

Antero Malin purkaa nämä maamme lukutaitoennätykset ja tilastot viime vuonna ilmestyneessä Toisin sanoen -kirjasessa, joka valottaa selkokielen olemusta monelta taholta.

Jos kaksi kolmasosaa kansasta osaakin lukea erinomaisesti, kolmasosan kohdalla lukutaito on niin heikkoa, että selviytyminen tietoyhteiskunnassa on hankalaa. Kaikkein huonoimmalla tasolla on peräti kymmenesosa suomalaisista.

Koululaisten lukutaitotutkimuksessa vuonna 2000 taas puolet nuorista menestyi erinomaisesti. Mutta kahdelle huonoimmalle tasolle jäi nuoristamme yhteensä parikymmentä prosenttia ja näiden alle noin kaksi prosenttia. Vaikkapa 15-vuotiaiden ikäluokasta tämä tarkoittaa 4000 nuorta, joiden lukutaito on niin huono, että he ovat vaarassa syrjäytyä yhteiskunnasta.

Erinomaisesti lukevassa maassamme on siis satojatuhansia  ihmisiä, joille selkeä yleiskieli on liian vaikeaa ymmärrettäväksi. Heidän lisäkseen on laskettava selkokielen alkuperäinen kohderyhmä, noin 30 000 kehitysvammaista ja saman verran alati kasvavasta dementikkojen ryhmästä.

Koko ajan kasvava selkokielen tarvitsijoiden joukko on tällä hetkellä noin satatuhantinen uussuomalaisten ryhmä, joille Yle on suunnannut omat selkokieliset uutislähetyksensä. Nämä lähetykset alkoivat vuonna 1992 ulkosuomalaisille, mutta nyt niille on enemmän tarvetta kotimaassa.

Tässä malliksi pätkä selkokielistä uutistekstiä:

Kolme tutkijaa saa yhdessä lääketieteen Nobelin palkinnon. Tiedemiehet saavat Nobelin palkinnon, koska he ovat löytäneet uutta tietoa geeneistä ja kantasoluista. Palkitut tiedemiehet ovat Mario Capecchi, Oliver Smithies ja Martin Evans. Tiedemiehet tutkivat kantasoluja. Kantasolut pystyvät korjaamaan vaikeita sairauksia, jos lääkärit osaavat käyttää niitä oikein. Jokaisessa ihmisessä on omia kantasoluja.

Kun selkokielen tarvitsijoita on näin paljon, on oikeastaan ihme, että sitä on maassamme kehitetty vasta 26 vuotta. Yksi kielen kehittäjistä on Pertti Rajala, erityispedagogi, josta on tullut yksi maamme ahkerimmista selkokirjailijoista. Lehtien ja opaskirjasten lisäksi nimittäin suomenkielistä kirjallisuutta on mukautettu selkokielelle. Rajala on tässäkin työssä ennättänyt pitkälle ja hänen tunnetuimpia mukautuksiaan ovat Kalevala ja Seitsemän veljestä.

Millaista selkokielen pitää olla? Meneekö kirjallisuus pilalle, kun se mukautetaan selkokielelle? Eikö voitaisi vaan kirjoittaa ymmärrettävämmin? Selkokirjailija ja Satakunnan maakuntajohtaja Pertti Rajala on paras mies vastaamaan.

Pasi Heikura

aristoteles@yle.fi

Ohjelma on uusinta vuodelta 2007.

Lähetykset

  • ke 23.4.2014 17.20 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Keväällä luonto herää, ruoho tunkee maasta ja yhtäkkiä lehtipuut tupsahtavat hiirenkorville. Hiirenkorva, hassu ilmaus. Onko sitä muissa kielissä? Ruotsia puhuva ystäväni Kjell vastaa myöntävästi: ”Sama sana, mössöron. Esimerkiksi björkarna har fått mössöron. Toimii ainakin suomenruotsiksi!”

    Ja ainakin verkkotietosanakirjan artikkeli suomenruotsista kertoo, että mössöronin vastine riikinruotsissa on nyutsprungna björklöv eli vasta puhjenneet koivunlehdet. Lehtipuiden ja hiirten kuuloelinten rinnastus vaikuttaa siis vahvasti suomalaiselta innovaatiolta.

    Suomessa lehdet paitsi kasvavat puissa, niitä myös luetaan aamiaispöydissä. Ruotsissakin puiden lehdet ovat bladeja ja uutisväline voi olla vaikkapa Dagblad. Myös saksalaisten blatt voi olla puussa tai tagblatt lehtikioskilla. Kolmas germaaninen kieli englanti taas erottaa puun lehden (a leaf) ja luettavan lehden (a newspaper), mutta toisaalta meidän paperiarkkimme on briteille taas se a leaf.

    Venäjässä, ranskassa, italiassa ja monessa muussa kielessä lehti on lehti ja sanomalehti jokin sanaan gazette pohjautuva mukaelma. Se ei tule c-kasetista vaan alun perin gazzetta oli venetsialainen kolikon nimi. Venetsialaisten ensimmäiset lehtien irtonumerot 1500-luvulla maksoivat tuo kolikon verran, joten niitä alettiin nimittää gazzettoiksi. Nimitys on sittemmin levinnyt moniin kieliin.

    Kaisa Häkkisen etymologinen sanakirja kertoo, että suomensukuisten kielten ja germaanikielten lehdillä on samat juuret indoeurooppalaisessa kantakielessä. Mutta millaisia juuria on suomen lehtipuiden nimillä? Mistä tulevat koivu, leppä ja haapa? Sanaston asiantuntija Kirsti Haapala Kotuksesta kertoo.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Monty Pythonin sketsi Unkarilainen fraasisanakirja pilailee sillä ikiaikaisella idealla, että jospa kääntäisi sanakirjan väärin. Sketsissä unkarilaista turistia näyttelevä John Cleese saapuu tupakkakauppiasta näyttelevän Terry Jonesin pakeille ja koettaa ostaa savukkeita fraasisanakirjan avulla.

    Turisti yrittää sanoa haluaisin ostaa savukkeita, mutta se on sanakirjassa käännetty englanniksi muotoon en osta tätä levyä, siinä on naarmuja. Tupakkakauppias ei tietenkään ymmärrä mistä on kysymys. Turisti yrittää uudella tavalla ilmaista savukkeiden tarvettaan ja löytää sanakirjasta uuden fraasin: ilmatyynyalukseni on täynnä ankeriaita. Tällä saadaan ostettua jo tulitikkuja. Keskustelu jatkuu kysymyksellä: tulisitko minun luokseni, jotta voisimme bumsy-bumsy? Ja niin edelleen. Sketsi loppuu oikeussalissa, jossa kirjan tekijä joutuu vastuuseen tomppelista fraasisanakirjastaan. Hän yrittää päästä pälkähästä vetoamalla taitamattomuuteensa.

    Terve! Dearvva! Kiva nähdä! Somá oaidnalit! Mitä kuuluu? Mii gullo? Näin alkaa puolestaan fraasisanakirja suomi–pohjoissaame. Kuulostaa ihan normaalilta fraasisanakirjalta, mutta siitä ei nyt ole kysymys. Kyse on internetiin rakentuvasta fraasisanakirjasta ja internetdokumentista nimeltään Sano se saameksi.

    ’Rakentuva’ tarkoittaa sitä, että tekijöiden lisäksi hankkeeseen voi antaa panoksensa kuka tahansa, joka haluaa suosikkifraasinsa kääntyvän hankkeessa pohjoissaameksi. Tällä fraasisanakirjalla on oma hashtaginsa, #sanosesaameksi, Twitter-tilinsä, Facebook-sivunsa, fraasien lausumisnäytteet ja mitä vielä.

    Sano se saameksi –hanke juhli männäviikolla tuhannetta ehdotettua fraasia. Onkin sopiva aika kysyä: mistä kaikki alkoi? Mihin kaikki tähtää? Dokumentaristi Katri Koivula kertokoon.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

    Sano se saameksi Facebookissa: https://goo.gl/5eabEk

  • Näinä päivinä vietetään Rauman kaupungin syntymäpäivää. Huhtikuun 15. päivänä 1442 Rauman porvarit saivat samat oikeudet harjoittaa kauppaa, mitä Turun porvareilla jo oli. Silloin viimeistään alkoi Rauman kansainvälistyminen, jonka yksi seuraus oli Suomen oloissa vallan persoonallinen murre, jota raumalaiset mielellään kutsuvat kieleksi.

    Ilmaisu kieli saattaa kuulostaa yhden kaupungin puhetavalle ylimieliseltä, mutta tavallaan se on hyvin perusteltavissa. Sana murre viittaa murtamiseen, jonkin ehjän särkemiseen. Mutta aikoinaan kun suomen murteita alettiin puhua, ei ollut mitä murtaa, koska meidänkin kirjakielemme on vasta myöhempien aikojen tekemällä tehty rakennelma.

    Kun kaikkien suomalaisten tasapuolisesti ymmärtämä kirjakieli saatiin kehitettyä, sitä haluttiin suojella eri alueiden puheenparsilta ja siksi murteet olivat lehdissä tiukasti kielletty. Muutos asiaan koitti vasta vuonna 1898, kun raumalaisen Purjehdusseura Ahdin lehdessä ilmestyi 38-vuotiaan kaupunginlääkäri Frans Hjalmar Nordlingin rauman murteella ja nimimerkillä Hj. Nortamo kirjoittama ”jaaritus” nimeltään Pikkukaupungin tapahtumia: Antonin päivä.

    Juttu oli ilmeisen pidetty, koska Nortamo kirjoitti lisää jaarituksia. Hilpeät jutut rohkaisivat muidenkin murteiden taitajia kirjoittamaan lehtiin murrepakinoita, joista tuli lehtien vakiotavaraa.

    Saattaisikin luulla, että viime vuosien murreinnostus olisi muistumaa näiltä ajoilta, mutta viimeisin murrejulkaisujen idea tulikin meille Saksasta. Vuonna 1997 Aku Ankan toimituspäällikkö Paula Antila kävi Ranskassa Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla ja ihastui siellä saksan eri murteille käännettyihin Asterix-sarjakuva-albumeihin. Jo samana vuonna ilmestyikin savoksi käännetty Opeliksin orjalaeva, joka myi huimat yli 100 000 kappaletta. Siitä lähtien eri murteille on käännetty Asterixin lisäksi Aku Ankkaa, maailman rakkausrunoutta, katekismusta ja ties mitä.

    Mutta mistä Rauman giäl on meille Länsi-Suomeen tupsahtanut? Mitkä ovat giälen tyypillisimmät tunnuspiirteet? Miksi raumalaisia pidetään niin hauskoina? Nortamo-Seoran gapteen Markku Toivonen vastaa.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula

  • Viime kesänä suomen kielen professori Kaisa Häkkinen kertoi Ylen jutussa, miten hän oli joutunut Åbo Akademissa työskennellessään ruotsinkielisessä keskustelussa tilanteeseen, jossa sanat olivat loppuneet. Suomen kielessäkään ilmiö ei ole vieras, mutta silloin meillä on aina mahdollisuus kehittää uusi sana kielen puhujien päähän juurtuneiden monipuolisten johtamissääntöjen mukaan.

    Tätä yritti professori Häkkinenkin ruotsin kielellä, kun hänen sanansa loppuivat. Mutta vastaanotto oli tyly. Niin kuin Häkkinen haastattelussa kertoi: ”(…) vaikka sanat oli oikein muodostettu, niin vastaus oli, että kun tällaista sanaa ei vain ole. Että ei sitä voi tehdä.
    Suomessa ei ole koskaan tapahtunut näin. Jos muodostaa uuden sanan ja se on käyttötilanteessa ymmärrettävä, niin se hyväksytään”.

    Jutussa Häkkinen selitti ilmiötä niin, että suomen kielen historia sivistyskielenä ei ole niin pitkä kuin ruotsilla. ”Meillä on tavallaan totuttu hyväksymään se, että on pakko muodostaa uusia sanoja aina, kun tarvitaan uusia ilmaisukeinoja. Meillä on sellainen perinne kielenkäytössä”.

    Tällainen tekee elämän kiinnostavaksi suomen kielen sanakirjojen tekijöille. Erilaisia uusia ymmärrettäviä sanoja voi keksiä mennen tullen, mutta missä vaiheessa sana on niin yleinen, että se on suomen kielen sana? Ja mikä on vastaus suosittuun kysymykseen: paljonko suomen kielessä on sanoja, kun ymmärrettäviä sanoja voi keksiä ja unohtaa tuosta vaan?

    Kielemme on rikas uusien sanojen kehittelyssä, mutta putoaako kielestämme vanhoja sanoja pois? Kun netissä kaksi vuotta toimineeseen Kielitoimiston sanakirjaan otetaan aika ajoin uusia sanoja, jätetäänkö sieltä saman verran pois? Kysytään Kielitoimiston sanakirjan päätoimittajalta Eija-Riitta Grönrosilta.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Maaliskuun alussa hallituspuolueet pitivät tiedotustilaisuuden kilpailukykypaketin syntymisestä. Kyseessä oli viides kerta, kun hallitus oli koettanut saada sopimusta aikaan joten ei ihme, että pääministeri, valtiovarainministeri ja työministeri puhkuivat kameroiden edessä lähes pikkupoikamaista intoa. Tilaisuus päättyikin riemukkaisiin tunnelmiin ja kättelyiden sijasta ns. nyrkkitervehdyksiin, joissa tervehtijä painaa toisen kätensä rystyset toisen tervehtijän rystysiin. Nyrkkitervehdykset ovat yleistyneet etenkin tämän vuoden ärhäkän influenssa-aallon aikana, ennenhän vain bakteerikammoisimmat harrastivat sitä.

    Letkeitä tunnelmia seurasikin melkoinen äläkkä. Ammattiyhdistysväki tulkitsi tiedotustilaisuuden ilon ja nyrkkitervehdykset niin, että porvariministerit siinä iloitsivat siitä, että olivat juuri laittaneet työväenliikkeen polvilleen.

    Tämä ei ole suinkaan ainoa kerta, kun julkisuuteen nousee se, että jokin taho on ottanut niin sanotusti herneen nenäänsä asiasta, jonka voisi tulkita aivan arkipäiväisestikin. Miksi nykyään tuntuu siltä, että jos ihmiset eivät loukkaa toisiaan tahallisesti, he pyrkivät loukkaantumaan tahallisesti? Kysytään filosofian ja retoriikan tutkija Markus Neuvoselta.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Musta ja valkoinen. Yö ja päivä. Länsi ja itä. Mämmi ja pasha. Syömme nykyään pääsiäisenä iloisesti mämmiä ja pashaa koko maassa, vaikka aikoinaan ruoat eksyivät samaan pöytään hyvin harvoin.

    1700-luvun lopulla Turun Akatemian professori H.G. Porthan määritteli mämmin levinneisyysaluetta. Silloin mämmin kotiseutua olivat Häme ja osittain Etelä- ja Lounais-Suomi. Karjalassa, Savossa ja Pohjanmaalla mämmiä ei tunnettu.

    Kun mämmi tehdään ruisjauhoista ja ruismaltaista, karjalaisten ortodoksien pasha valmistetaan rahkasta, kermasta, voista, kananmunista ja sokerista.

    Näin eri uskontojen ja maiden ruokaperinteet sekoittuvat meillä yleiseksi pääsiäisperinteeksi. Millaisista aineksista on syntynyt pääsiäisen kuvastoon meillä kiinteästi kuuluva pääsiäisnoita? Tiedättehän sen luudalla lentävän vanhan akan, jolla on mukanaan kahvipannu ja kissa. Turun yliopiston folkloristiikan lehtori Pasi Enges kertoo.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Suomen kuuluisin slangi on stadin slangi, joka syntyi Helsingin kansainvälisessä ilmapiirissä 1900-luvun alussa suomea, ruotsia, venäjää, englantia ja eestiä yhdistelevänä nuorisokielenä. Nykyään stadin slangi on vakiintunut perinnekieli, jonka aineksia kuulee yhä, mutta jota puhtaana ymmärtävät lähinnä aikuiset. Emmä tiä, mut me ainaski skulattii pitskulla skrubua ja heitettii krundea ja klandea, ja sit lähettii braahikselle skulaa peffistä eli "pelasimme pihalla kolikoilla ja heitimme kruunaa ja klaavaa, jonka jälkeen lähdimme Brahenkadun kentälle pelaamaan istualtaan pelattavaa pallopeliä" on siis vahvasti entisen helsinkiläisen nuorison kieltä.

    Nykyään lapset eivät leiki kerrostalojen pihoissa, eikä kortteleilla ole enää omaa puhetyyliään, saati sitten kaupunginosilla. Maantieteellinen paikallisuus on menettänyt merkitystään nuorten puheenparren muodostumisessa sellaisena kuin miksi se on tuhansien vuosien aikana muodostunut.

    Mutta slangit eivät ole kadonneet mihinkään. Ne vain eivät leviä nykyään korttelista toiseen vaan internetissä erilaisissa sosiaalisissa sovelluksissa. Niinpä on pelkästään sopivaa, että internetissä toimii myös modernien slangisanojen sanakirja nimeltään Urbaani sanakirja.

    Urbaani sanakirja on Mats Söderlundin ja Niklas Wahrmanin ylläpitämä palvelu, josta voi etsiä vaikka Anna Abreaun uuden kappaleen "Grindaa ja flowaa" sanomaa. Tai mitä merkitsee kun joku kirjoittaa sinulle, että sis on niin swagi että tekee mieli ragee.

    Tai mikä oli takavuosien muotisana pissis. Kun Söderlund ja Wahrman aikoinaan laittoivat palvelua pystyyn, he kirjoittivat alkuun itse muutaman slangisanan selityksen. Ensimmäinen oli itseoikeutetusti: pissis. "Pissiksestä tulee useimmiten mieleen tyttö, mutta nykyään pissis voi yhtä hyvin olla poika. Pissis on yleensä kännissä, mutta myös selvin päin hyvin äänekäs ja käyttää mahdollisimman paljon kirosanoja".

    Tätä sanakirjaa eivät täydennä ja tarkista kymmenet kielitieteen maisterit vaan kielen ja sivuston käyttäjät itse. Sukupuoliasioihin, alkoholinkäyttöön ja vaikkapa huumeisiin liittyvät sanat selityksineen ovat siellä esillä ujostelematta.

    Miten Urbaani sanakirja toimii? Toimiiko Urbaani sanakirja? Ketkä puhuvat urbaania suomea? Kysytään Mats Söderlundilta.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Noin 190 vuotta sitten syyskuussa 1827 Turun lähes kokonaan polttanut Turun palo vaikutti rajusti koko maamme kirjalliseen elämään. Yksi välittömistä kärsijöistä oli 25-vuotias opiskelija, joka oli saanut juuri helmikuussa maisterintutkintonsa valmiiksi. Opiskelijan nimi oli Elias Lönnrot ja hänen loppututkielmansa ”Väinämöinen, muinaissuomalaisten jumala”.

    Lönnrot suunnitteli alkavansa väitöskirjan tekemisen syksyllä. Mutta syyskuun 4. ja 5. päivä Turku paloi ja samalla kärähti Lönnrotin opinahjo, joka sitten seuraavana vuonna siirrettiinkin uuteen pääkaupunkiin, Helsinkiin. Näin Lönnrotin jatko-opiskelut lykkääntyivät. Nuorukainen toimi kotiopettajana Laukon kartanossa. Kun opiskeluista ei tullut vuoden 1828 alussakaan mitään, Lönnrot pakkasi huhtikuun lopussa reppunsa ja lähti ensimmäiselle runonkeruuretkelleen Savoon ja Karjalaan. Ilman Turun paloa Lönnrot olisi siis alkanut Kalevalan syntyyn johtavien runojen keruun myöhemmin.

    Parikymmentä vuotta kului noista päivistä ennen kuin Lönnrotin täydennetty painos Kalevalasta oli valmis. Tästä taas kului noin 150 vuotta ennen kuin helsinkiläinen heviyhtye Amorphis julkaisi toisen levynsä nimeltään Tales From The Thousand Lakes, jonka tekstit perustuivat Kalevalaan. Levy teki yhtyeestä aikansa kansainvälisesti menestyneimmän suomalaisen heavy-yhtyeen.

    Viime vuonna ilmestyi Amorphiksen kahdestoista levy nimeltään Under The Red Cloud. Levy on viides, johon sanat on tehnyt taiteilija Pekka Kainulainen. Mikä yhdistää Kalevalaa, death metal -yhtyettä ja kuvataiteilijaa? Miten ikivanha suullinen kansanperinne istuu moderniin mörinämusiikkiin? Taiteilija Pekka Kainulainen kertoo. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Voima on jälleen tänä talvena ollut kanssamme, kun kaiken kaikkiaan seitsemäs Star Wars –elokuva on ilahduttanut elämäämme. Ja tällä kertaa tuon alun perin George Lucasin luoman elokuvan maailma on yhä kattavammin kaikkialla. Kun viihdeteollisuusyhtiö Walt Disney Company vuonna 2012 hankki oikeudet uusiin Tähtien sota –elokuviin, tämä merkitsi sitä, että mitään elokuviin liittyvää liiketoimintamallia ei jätetä käyttämättä.

    Niinpä tuo tarkasti toteutettu tähtitaru on mukana jo pikkulasten legoleikeissä. Pojat leikkivät Darth Vaderilla ja tytöille on prinsessa Leia, Padmé Amidala sekä Rey. Kovia kilpailijoita Lumikille, Tuhkimolle ja prinsessa Ruususelle; Disneyn tuotteistamia satuja nekin.

    Eikä tavallaan mikään ihme. Monet Disneyn vanhat hitit perustuvat Grimmin veljesten keräämiin kansansatuihin ja vanhojen myyttien perusrakenteita George Lucaskin tutki huolella ennen kuin alkoi filmata Star Wars –saagaansa.

    Näinä päivinä tulee kuluneeksi 230 vuotta nuoremman Grimmin veljeksen, Wilhelmin syntymästä. Niinpä on sopiva aika selvittää, miten hän ja isoveljensä Jacob päätyivät maailman suosituimmiksi satusediksi. Olivatko he satusetiä ollenkaan? Miten Grimmin veljekset liittyvät saksan kielen sanakirjaan? Suomentaja Oili Suominen kertoo.

    Ylen ja Kotimaisten kielten keskuksen yhteistuotantona laadittu sarja Kielineuvonnan vuosikymmenet esittelee Kielitoimiston puhelinneuvonnassa eri vuosikymmenillä käsiteltyjä kysymyksiä 1940-luvulta 2000-luvulle. Sarjan toinen osa vie meidät 1950-luvulle ihmettelemään Olympialaisten salaisuutta.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Grab, tailfish ja fronttiseiska - mistä lumilautailun termit oikein tulevat? Miten urheilulaji kehittyi - ja onko se lähempänä hiihtoa vai lainelautailua?

    Pasi Heikuran haastateltavana on lumilautailua Jyväskylän yliopistossa tutkiva Anna-Liisa Ojala, joka vastaa siihenkin, miten uudet temput tai termit syntyvät. Toimittajat: Pasi Heikura ja Emilia Cronvall.

    Ohjelma on uusinta vuodelta 2014.

  • Se on sitten kevättä kynttilästä. Tai kevättä kynttilästä, Paavali puoli talvea. Kynttilänpäivää – eli niin kuin ortodoksit sanovat: Herran temppeliinastumista – vietetään helmikuun alussa 40 päivää joulun jälkeen sen kunniaksi, että Jeesuslapsi täytti 40 päivää ja hänet vietiin ensimmäistä kertaa temppeliin. Kynttilänpäivä-nimitys on jäänne katolisesta tavasta siunata tuona päivänä kaikki vuoden kynttilät.

    Päivä ei nykyään maallistuneen kansanosan keskuudessa ole kovin juhlittu päivä, tuosta sanonnasta puhumattakaan. Harva enää muistaa sitäkään Kustaa Vilkunan Vuotuisesta ajantiedosta löytyvää vanhan kansan muistisääntöä, että sipristä (eli Pyhän Sigfridin päivästä 15.2.) sika seinustalle, kynttilästä kukko tunkiolle. Eli helmikuun puolivälistä alkaen karja saa etsiä osan ravinnostaan ulkoa.

    Mutta jokainen osaa yhä puida nyrkkiä, vaikkei koskaan olisi maaseudulla puintiaikaan käynytkään. Ja useampi on jossain vaiheessa elämäänsä saanut rukkaset, vaikka ei olisikaan sulhasehdokas, joka puhemiehensä kanssa saapuu toista kertaa morsiamen taloon ja näkee ovenpielestä, onko siihen ripustettu rukkasia merkiksi siitä, että avioaikeet tämän sulhoehdokkaan kanssa eivät morsiamen mielestä juuri nyt ole ajankohtaisia.

    Miksi kieli kantaa mukanaan ikivanhoja ilmauksia? Voiko sanontaa käyttää oikein, jos ei tunne siihen liittyvää kulttuuria? Milloin talonpoikainen kulttuuri on niin kaukana, että siihen liittyvät sanonnat unohtuvat? Ympäristökirjailija ja sanojen harrastaja Juha Kuisma kertokoon.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Torta på Runebergen

    Ehkä ei ollutkaan sattumaa, että Johan Ludwig Runebergistä tuli runoilija. Tuleehan hänen sukunimensä alkuosa rune muinaisten germaanisten kielten sanasta runo, joka kuulostaakin meille aika tutulta, samasta sanasta tulee nimittäin meidän sanamme runo.

    Se kantagermaanin runo on merkinnyt Kaisa Häkkisen Etymologisen sanakirjan mukaan ”kirjain- tai taikamerkkiä, kirjallisuutta, tietoa tai salaisuutta”. Samaa kantaa on riimuja tarkoittava ruotsin sana runa. Ja tähän kun liitetään vielä Runebergin berg, vuori, niin siinähän alkaa olla runoilijalle sukunimeä!

    Suomalaisten taikaa ja tietoa merkitsevä runous on jymäkämpää tavaraa kuin muiden kielten sanat poesi, poesie ja poetry ja niin edelleen. Ne kun perustuvat kreikan sanaan poesia, joka merkitsee ”keksittyä, tehtyä”. Kun muualla keksitään, suomessa tiedetään ja taiotaan!

    Jymäkkää tekoa on myös Runebergin kunniaksi kehitelty Runebergin torttu. Siinä ei ole mitään ballerina Anna Pavlovan mukaan nimetyn hedelmätäytteisen Pavlova-kakun marengin kepeydestä. Eikä australialaisen oopperalaulajan Nellie Melban mukaan nimetyn Peach Melba –leivoksen jäätelön ja persikan raikkaudesta.

    Miksi näillä ihmisillä ovat nämä leivokset? Olivatko he persoja makealle tai kovia leipomaan? Miksi leivoksia on nimetty lähinnä tietyn aikakauden henkilöiden mukaan? Emeritusprofessori Bo Lönnqvist on tutkinut kaiken muun jännittävän lisäksi leivosten kulttuurihistoriaa, kysytään häneltä.
    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

Klipit

  • Kun julkisuuden henkilö tai poliitikko lipsauttaa kiireessä jotain mitä ei ollut aikonut sanoa, kuulijat ovat riemuissaan. Osa tuntee silkkaa vahingoniloa virheestä, osa taas jää miettimään lipsautuksen sisältöä ja koettaa tulkita sitä Sigmund Freudin teorioiden pohjalta. Tämä psykoanalyysin isähahmohan oli sitä mieltä, että lipsautuksemme kertovat, mitä me oikeasti asiasta ajattelemme.

    Kuulijamme ja Aristoteleen kantapään Facebook-ryhmän jäsen Anna-Kaisa sovelsi freudilaisten lipsautusten teoriaa huhtikuussa, kun hän löysi kansanedustaja Krista Kiurun lipsahduksen Ylen Vallattomasti valtiopäivillä –lähetyksestä. Kiuru jyrisi näin:

    "...hallituksen omat virkamiehetkin epäilevät hallituksen työllisyyspolitiikkaa kosmiseksi."

    Anna-Kaisa tulkitsee Kiurun lipsahdusta näin: ”Kyllä nyt pääsi tulppa irti”.

    Aristoteleen kantapään mielestä tapaukseen voisi soveltaa myös kognitiivisen psykologian näkökulmaa, jonka mukaan kielelliset lipsahdukset saattavat johtua myös tarkkaavaisuuskatkosta, riittämättömästä tiedosta, siitä, että sanoissa on jotain samaa – tai jostain muusta.

    Kiuru lienee tarkoittanut, että työllisyyspolitiikkaa pidetään kosmeettisena – pelkkänä kaunisteluna, mutta sana on lyhentynyt kosmiseksi – ylimaalliseksi. Hiukan noloa – mutta etupäässä tähtitieteellisen hauskaa ihan sanallisesti, ilman vahingonilon häivääkään!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Joskus lakeja vartioiva poliisikin voi syyllistyä kielen lakien rikkomiseen. Kuulijamme Henrik löysi tästä ikävän esimerkin huhtikuisesta Iltasanomista. Jutun otsikossa tapahtui seuraavaa:

    Poliisilta vakava varoitus: ”Se on kerrasta laaki”

    Henrik pähkäilee: ”Olen tässä jonkin aikaa miettinyt, mitä tarkoittaa se on kerrasta laaki. Ihan ite päättelin, että kysymys on kahden fraasin onnistumattomasta yhdistämisestä.”

    Henkka on oikeassa. Kun yhdistää se on kerrasta poikki ja laakista poikki voi saada tulokseksi sekasikiön se on kerrasta laaki, joka ei tavallaan tarkoita yhtään mitään. Niinpä Aristoteleen kantapään laakiasioihin keskittyvän fraasirikollisuuden torjuntayksikön Viranomaiskielen Heikentymisentorjuntaprojekti VIRHEen yleinen syyttäjä julistaa ilmauksen kehittäjän syylliseksi tyhjää täynnä olevan ilmauksen levittämiseen ja määrää hänet lukemaan uudelleen kirjat Suomen Laaki I ja II niin oppii, mitä mieltä pykälät ovat!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Nimimerkki ”Lingvisti, vaikken suomen kielessä” lähetti meille postia, joka kertoo hyvin omaksutusta opetuksesta: ”Olen oppinut suomen kielestä, että kellonajat ilmaistaan nominatiivilla, kun on yli täyden tunnin ja partitiivilla kun on vaille. Esimerkiksi: viisi yli yhdeksän ja viittä vaille yhdeksän. Nykyisin kuitenkin 99,99 % tv- ja radiokuuluttajista käyttää yksinomaan partitiivia. Hyi kun koskee korvaan! Ymmärrän kielen luontaisen kehittymisen, mitä sanoo kielenhuolto?”

    Riitta Eronen Kotuksesta vastaa näin: ”Tämä on vanha kiistakysymys. Kielenhuollon ohje kuuluu tiivistettynä näin: oikein on sanoa: viisi minuuttia yli viiden ja viittä minuuttia yli viisi. Oikein on myös: Kello on viisi minuuttia vaille viisi ja viittä minuuttia vaille viisi.”

    Anneli Räikkälä perusteli molemman tavan oikeellisuutta Kielikello-lehdessä vuonna 1989 sillä, että yli ja vaille tai vailla ovat paitsi prepositioita ja postpositioita myös adverbeja. Räikkälän yksityiskohtaisten perusteluiden mukaan näiden yhteydessä kellonajoista voi haluttaessa käyttää siis sekä perusmuotoa että partitiivia.

    Tasan on näin!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Aristoteleen kantapään uusi kuulokuvasarja käy läpi 70-vuotisjuhliaan viettävän Kielitoimiston puhelinneuvonnan vuosikymmeniä. Sarjassa koetaan pikakelauksella joukko vuosikymmenten aikana esiinnousseita oleellisia kielellisiä ihmetyksen aiheita.

    Yle on tehnyt sarjan yhteistyössä Kotimaisten kielten keskuksen kanssa, ja sitä lähetään Aristoteleen kantapää -ohjelmassa kerran kuukaudessa heinäkuuhun asti.

    Neljäs jakso 'Ruokien maihinnousu!' sijoittuu 1970-luvulle.

  • Joskus tarkkaavainen lukija voi aistia jopa objektiivisen, riippumattoman ja puolueettoman toimittajan kynänjäljestä, mitä mieltä puhuttavasta uutisasiasta voisi olla. Kuulijanimimerkki Pelkosenniemi on aseeni löysi tällaisen tapauksen viime lokakuussa Ylen uutissivuilta. Jutun otsikko kertoi seuraavaa:

    "Kemijoen tulvatyöryhmä kaivaa Vuotosta nenästään."

    Lukija saattaa löytää ilmauksen takaa jonkinasteisen muistuman arkikielen sanonnasta kaivaa verta nenästään, jota käytetään etenkin tilanteissa, joissa toinen osapuoli ottaa esille asian, josta hyvin tietää nousevan riidan. Ja ehkä jopa niin, että tämän esille ottajan häviö riidassa vaikuttaa todennäköiseltä.

    Tekojärveä Vuotosjoen alueelle ovat voimalaitosten ystävät puuhanneet jo 1950-luvulta saakka. Kun Korkein hallinto-oikeus päätti altaan rakentamiskiellosta vuonna 2002, saatiin pitkä vääntö Vuotoksen altaan ajajien ja vastustajien välillä loppumaan. Tai niin luultiin, kunnes viime syksynä altaan rakentaminen nousi uudelleen esiin Rovaniemen tulvatyöryhmän tulvanhallintasuunnitelmassa.

    Olisikin ehkä syytä muistuttaa kaikkia yksinkertaisesta arkihygieniasta: älkää kaivako nenäänne.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Yksi suomen kielen merkittävimmistä uhkakuvista on se, että yhä useampi kotitalous on siirtynyt käyttämään lähiseudun siivouspalveluita kotinsa pitämisessä puhtaana. Tästä on välittömänä seurauksena se, että kielemme runsaat puhtaanapitosanonnat menevät yhä enenevissä määrin päin Prinkkalaa kuin lapsi pesuveden mukana.

    Kuulijamme Kipinämikko löysi viime loppukesällä tästä mainion esimerkin Helsingin Sanomien jutusta, joka käsitteli suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon edistämistä. Kirjoittaja esitti jutussa tällaisen päätelmän:

    "...työ on tehty hyvin, mutta tällä hetkellä huolettaa, että se kaikki menee maton alle."

    Kipinämikko jäi pohtimaan lausahdusta: ”Laiska voi lakaista roskat tai epäkohdat maton alle, huonotuurisella taas voi hyvä työ mennä penkin alle mutta outoa, jos työ menee maton alle itse.”

    Aristoteleen kantapään siivoustekniikkafraasien ylipääpölyrätti on samaa mieltä ja tuomitsee sanojan syylliseksi kirjoittajien oman pesän likaamiseen valitsemalla täysin väärän ilmauksen. Rangaistukseksi määräämmekin journalistin pesemään suunsa mäntysuovalla, niin pääsee kouriintuntuvasti maistamaan sitä tunnelmaa, joka siellä maton alla vallitsee. Hei vaan kaikki maan mattoset!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Lukuisat erilaisten harrastusalojen erikoislehdet tarjoavat meille tavallisille yleisihmisille oivallisen kurkistusakkunan näiden erikoisihmisten maailmaan ja ajatteluun.

    Kuulijamme Käräyttäjä Kataloniasta törmäsi joulukuun Fit-lehdessä kiinnostavaa riviin, joka antaa ajattelemisen aihetta kaikille, jotka miettivät, kannattaako aloittaa fit-kuntoilu. Lehden kolumnisti kertoi näin:

    "Kova treeni opettaa hetkessä elämistä paremmin kuin väkisinmakaaminen sohvan kulmassa."

    Ilmiantajamme Käräyttäjä Kataloniasta pohtii kolumnistin sananvalintaa: ”Aika rajua”.

    Mutta niinhän se on, kun treenaaminen ja liikkuminen ovat hiipineet ihmisen ihon alle ja ovat hänelle jo toinen luonto, sohvalla lötköttely muuttuu vastenmieliseksi touhuksi, suorastaan oman itsen pakottamiseksi lepoyhteyteen sohvan kanssa. Rikollistahan semmoinen on!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Emilia Cronvall.

  • Vaikka historia on taaksejäänyttä elämää, sen kaiut saattavat tupsahtaa eteemme ja yllättää meidät. Ja vieläpä tuhansien kilometrien päässä. Kuulija nimimerkki ’Jälkeen vuoden 2002’ löysi viime lokakuussa Turun Sanomista otsikon, joka meni seuraavasti:

    "Kuusi maineria menehtyi kaasuvuotoon Espanjassa."

    Jutussa puhuttiin vuorotellen kaivosmiehistä ja mainereista. Nimimerkki ’Jälkeen vuoden 2002’ ihmetteleekin: ”Onko mainereilla ja kaivosmiehillä erilaiset toimenkuvat?”

    Aristoteleen kantapää muistaa, miten nykyään jo kuihtumassa olevan vanhan kielimuodon, amerikansuomen eli fingelskan sanastossa puhutaan kaivosmiehistä mainareina. Fingelska on hienoa kieltä, mutta Aristoteleen kantapään siirtolaisfraasirikosten tirehtöörin mielestä se sopii vain Ameriikan raitille: sinne missä talo on haussi, ongelma on ropeli ja syntymäpäivä pörttei. Turku on lännessä, mutta kyysmi eli anteeksi vaan, ei ollenkaan niin lännessä, että amerikansuomea tarvittaisiin. Niinpä määräämme kirjoittajan päiväksi Paraisten kalkkikaivokselle lapioimaan kalkkia läjästä toiseen ja miettimään suomen ja englanninkielen sanaston tärkeimpiä eroja.

    Nimimerkki ’Jälkeen vuoden 2002’ sen sijaan saa viikon kirjapalkinnon nimeltään Mistä puhumme kun puhumme jostain – Aristoteleen kantapään tutkimuksia, joorvelkam!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Emilia Cronvall.

  • Helmikuu on takana ja onkin Kielitoimiston sanakirjan tekijöiden vuoro kertoa kuukauden sanasta, ollen se tietenkin: dataaminen. Näin Kotuslaiset:

    ”Helmikuussa huolestuttiin nuorten yödataamisesta eli älypuhelimien ja tietokoneiden äärellä valvomisesta. Samaan aikaan paheksuttiin sitä, että kansanedustajat ”näpräävät kännyköitään” istuntojen ja puheiden aikana. Dataamista kaikki: surffailu netissä, tviittailu, pelaaminen… Dataamisen taustalla olevan arkityylisen verbin perusmuoto on datata, jonka tilalla puhekielisimmissä yhteyksissä käytetään slanginmukaista muotoa dataa, esimerkiksi ”Tunnilla ei saa dataa”.

    Näinhän se on, virtuaalimaailmassa ei pysy mukana jollei näprää päätelaitetta data lasissa!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Emilia Cronvall.

  • Suomalaiset joskus häpeilevät mainettaan metsäläiskansana. On kuitenkin turha nolostua siitä, jos muunmaalaiset ovat hakanneet muhkeat metsänsä pois kauan aikaa sitten ja ovat jo sukupolvien ajan pelänneet puita. Suomalaisille metsä sen sijaan on merkinnyt turvaa ja elinkeinoa – kutsuvatpa toiset metsää suomalaisten kirkoksi.

    Kuulijamme Jorma löysi mainion todisteen suomalaisten hyvästä metsäsuhteesta viime lokakuussa iltapäivälehden lööpistä. Otsikossa kerrottiin näin:

    "Huonokuntoinen vanhus eksyi metsään – löytyi jonkin ajan kuluttua hyväkuntoisena."

    Jorma tuumii, että ”ilmeisesti metsä voi myös parantaa, kun huonokuntoinen muuttuu siellä hyväkuntoiseksi”. Suomalainen ei tällaista havaintoa ihmettele: totta kai parantaa!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Saimme postia Liisalta. Hän kirjoittaa näin: ”Selvittäisitkö, mikä ero on sanoilla maannousema ja maankohoaminen. Vanhana luonnonharrastajana näitten sanojen epätarkka käyttö pistää korvaani pahasti.”

    Miten niin mitä eroa? Kun maa kohoaa niin maa kohoaa! Niinhän mainitaan esimerkiksi ydinjätehuollon asiantuntijaorganisaatio Posivan Olkiluodon seudun maaperän vakautta käsittelevässä työraportissa vuodelta 2002, tarkkaan ottaen näin:

    "Suomessa jääkauden jälkeen tapahtuva maannousema on kallioperän pystyliikuntoja ja aiheuttaa myös vaakajännitystä. "

    Mutta sitten peliin tulee Suomen metsäyhdistys, joka kertookin, että ”Maannousema eli kuusentyvilaho on havupuissa tyven lahoamista aiheuttava sieni (Heterobasidion parviporum), juurikääpä.

    Kun vertaa määritelmää verkkosanakirjan ajatuksiin maankohoamisesta, tarkkaavainen korva huomaa eroja: ”Maankohoaminen tarkoittaa maan hyvin hidasta kohoamista. Tämä johtuu viimeisestä jääkaudesta, jolloin jäätikkö painoi maankuoren lommolleen.”

    Aristoteleen kantapään kivikehäfraasien ylitektonikko tuomitsee näin löperön kielenkäytön jyrkästi ja määrää kaikki maannouseman ja maankohoamisen sekoittajat välittömästi Marttojen sienikurssille, jotta oppivat erottamaan käävän jääkaudesta!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Juhlapäiväänsä viettää näinä päivinä myös yksi maailman tarinankerronnan merkkimiehistä, William Shakespeare, jonka kuolemasta tulee toukokuussa kuluneeksi tasan 400 vuotta. Britit luettelevat mielellään idiomeja ja fraaseja, jotka ovat peräisin Shakespearen tuotannosta.

    "It’s Greek to me – se on minulle pelkkää hepreaa"; "make a virtue of necessity – tehdä välttämättömyydestä hyve" tai "it is high time to do that – on korkea aika tehdä se". Tällaisia tuttuja ilmauksia pidetään todisteena siitä, miten voimakkaasti Shakespeare on vaikuttanut yhä puhuttavaan englantiin.

    Nuo kolme esimerkkiä kääntyivät helposti myös suomeksi. Voisiko meillä on muitakin eläviä sitaatteja Stratford-upon-Avonin suurmieheltä? Vai osaako englantia puhuva maailma siis Shakespearensa todella paremmin kuin me suomalaiset?

    WSOY käännätti Shakespearen tuotannon hiljattain uudestaan suomeksi. Kysyin asiaa hankkeen kustannustoimittajalta ja yhdeltä kääntäjistä, Alice Martinilta sekä toiselta kääntäjältä, Kersti Juvalta. Martinin mukaan ”moni ilmaus on tullut suomeen pikemminkin sitä kautta, että se on ensin ollut englantilaista arkikieltä ja sieltä siirtynyt käännöslainana suomeen.”

    Juva muistuttaa, että Shakespeare-lainaukset ovat niin olennainen osa englannin kieltä, että suoranaisesta siteerauksesta ei läheskään aina voi puhua.

    Eli Shakespearen lauseita yhä käytetään, mutta ne ovat saattaneet olla käytössä jo ennen häntä ja niitä ehkä käytettäisiin ilman Shakespearen näytelmiäkin.

    Ehkä ainoa tapa saada kieleemme Shakespeare-sitaatteja on määrätä hänen kaikki näytelmänsä pakollisiksi luettaviksi kouluissa. Älkää nurisko, koululaiset, sivistys ei tule ilman uhrauksia!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

Muualla Yle.fi:ssä