Ykkösaamun kolumni

Janne Riiheläinen: Pelko on pahin pelättävä

  • 6 min
  • toistaiseksi

Euroopan turvallisuuskriisin ytimessä on Venäjä, joka haluaa olla edeltäjiensä, Venäjän keisarillisen imperiumin ja Neuvostoliiton, kaltainen globaali jättiläinen. Venäjä haluaa, että pienemmät kuuntelevat sitä nöyrästi, supervallat USA ja Kiina kunnioittaen.

Olennainen osa tätä pyrkimystä on vuosisatainen kertomus hyökkäyksen uhkaamasta äiti-Venäjästä. Toimiessaan aggressiivisesti Venäjä siis vain puolustautuu uhkaa vastaan. Läntinen hyökkäys Venäjälle nykyisen kaltaisessa maailmassa on tosin monesta syystä mahdoton ja järjetön ajatus.

Tästä lännen hyökkäyksen teemasta nousi myös presidentti Putinin varmasti hyvin harkittu heitto Kultarannan vierailulla. Hän kertoi suomalaisen ystävänsä sanoneen Nato-jäsenyydestä, että amerikkalaiset ovat valmiita sotimaan Venäjää vastaan viimeiseen suomalaiseen. Jos Suomi siis liittyisi Natoon, olisi sen kohtalona hyökätä Venäjälle. Toinen looginen tulkinta Putinin murjaisusta olisi, että Venäjä hyökkää Natoa vastaan ja suomalaiset joutuvat kohteeksi kovin seurauksin. Kummassakaan tulkinnassa ei oikein ole järkeä.

Venäläisten pelolle hyökkäykseen lännestä on helppo löytää historiallisia perusteita. Sinne ovat hyökänneet ainakin viikingit, turkkilaiset paimentolaisheimot, mongolit, saksalaiset ristiretkeilijät, Ruotsi ja Japani. Napoleon onnistui jopa valtaamaan Moskovan, vaikka huonostihan hänellekin siinä sodassa kävi. Venäjän sisällissodassa ulkopuoliset sotavoimat tukivat valkoisia. Muun muassa juuri itsenäistyneen Suomen alueelta toimi Britannian laivasto-osasto Pietarin suuntaan.

Oma lukunsa näiden päälle on vielä nykyhallinnon voimakkaasti rummuttama Suuri Isänmaallinen Sota. Liittolainen Natsi-Saksa hyökkäsi yllättäen, aiheuttaen käsittämättömän määrän tuhoa ja kärsimystä. Suomikin oli mukana natsi-Saksan rinnalla tässä hyökkäyksessä. Ei siis mikään ihme, että Neuvostoliitto YYA-sopimuksella sitoi miehityksen uhalla Suomen puolustamaan itseään "Saksaa tai muuta sen kanssa liitossa olevan valtiota" vastaan. Mahdollinen hyökkäys lännestä on tällä hetkellä Venäjän valtiojohdon ja valtamedian rummuttama teema. Venäjällä, kuten meilläkin, oma historia on täynnä arvokkaita opetuksia. Muiden historia taas tapaa olla vain menneitä tapahtumia, josta ei voi päätellä nykymaailmasta paljoakaan.

Ulkoinen uhka on suosittu tapa johtajalle suoristaa laumansa rivejä. Öljyn hinta mataa, Venäjän talouden rakenteet ovat auttamattoman vanhanaikaisia ja infrastruktuuri on yhä heikommassa tilassa. Putinin on vahvistettava valtaansa muullakin kuin kansan vaurastumisella. Pelon avulla hallitsemisessa on vain se huono puoli, että annostusta on lisättävä, sillä pelkoonkin turtuu.

Jos joku nyt kuitenkin ihan vakavissaan haluaisi vängätä läntisen Euroopan maat hyökkäämään Venäjälle, olisi hänellä edessään toivoton urakka. Läntinen päätöksentekokoneisto on erilaisia etuja edustavista demokraattisista toimijoista koottuna käytännössä kyvytön nopeisiin, dramaattisiin päätöksiin. Putin onkin tämän hitauden avulla pitänyt aloitteen käsissään voimapoliittisissa pyrkimyksissään.

Sotilaallisesti hyökkäys olisi tuomittu epäonnistumaan monista syistä. Totaalisen sodan vaatima totaalinen liikekannallepano veisi nykyisellä sotaväen ja yhteiskunnan rakenteella vähintään vuosia. Sinä aikana talous romahtaisi ja vallanpitäjät joutuisivat vaihtoon viimeistään vaaleissa. Jos taas Venäjälle hyökättäisiin nykyisin voimin, niin niitä ei yksinkertaisesti olisi tarpeeksi. Viimeisenä lukkona hyökkäyksen mahdottomuudessa on Venäjän ydinase. Se on kertonut käyttävänsä sitä, jos katsoo tarpeelliseksi. Tämän vakuudeksi se on sotaharjoituksissaan harjoitellut taktisen ydinaseen käyttöä läntisen Euroopan maita vastaan. Ei siis ole olemassa skenaariota, jossa lännellä olisi sotilaallisessa hyökkäyksessä Venäjälle mitään muuta saavutettavaa kuin molemminpuolinen tuho. Sama pätee toki myös toisinpäin.

Toinen tapa tulkita Venäjän väitettä lännen uhasta on, että uhka kohdistuu oikeastaan Venäjän vaikutusvaltaan. Venäjä on määrätietoisesti luonut reuna-alueilleen itseään palvelevaa epäjärjestystä lukuisten jäätyneiden ja yhden perin aktiivisenkin konfliktin myötä. Natoon liittyneiden valtioiden kohdalla Venäjän vaikutusvalta on törmännyt esteeseen. Kreml laskenee uhaksi itseään kohtaan myös sen vaikutusmahdollisuuksia kaventavat muutokset rajojensa ulkopuolella.

Suomen Nato-jäsenyys olisi tällainen loukkaus Venäjän valtapiirikseen katsomallaan alueella. Venäjän reaktioita Suomessa resonoineet ovatkin viime aikoina pelotelleet rajusti sodalla ja kuolemalla sotilaallisen liittoutumisen varmana seurauksena. Sapelinkalistelu on usein käytetty kiertoilmaisu sille, että Venäjän toimiin konkreettisella tasolla reagoimista pidetään sodanlietsontana.

Venäjän johdossa on sen vainoharhaisimpia osia lukuunottamatta varmasti tiedossa se, ettei hyökkäystä lännestä ole tulossa. Kreml on toiminut tähän asti yllättävästi ja häikäilemättömästi, ei missään nimessä järjettömästi. Putinin Venäjä on laajentumishaluinen ja aggressiivinen toimija, tyytymätön valta. Venäjän valtiolliset sanat sanovat, ettei sitä tarvitse pelätä. Teot puolestaan pyrkivät selvästi sitä pelkoa herättämään, vaikka samaan aikaan Venäjä syyttää länttä vainoharhaisuudesta sen pelätessä Venäjän sotilaallista hyökkäystä.

Taustalta löytyy neuvostoperintönä kulkeva psykologinen teoria, refleksiivinen kontrolli. Siinä ohjataan muita tekemään päätöksiä muka itsenäisesti. Pelon ja epävarmuuden herättäminen on silloin keskeinen väline, koska ihminen on pelkojensa suhteen oman ajattelunsa vanki. Oma pelko on aina perusteltua ja rationaalista. Toisen pelko vaikuttaa usein ylimitoitetulta, jopa täysin turhalta.

Valtioiden välisissä suhteissa on Venäjälle näytettävä, ettei pelko voita. Suomi tekee omat ratkaisunsa pelkästään omien etujensa pohjalta. Ruohonjuuritasolla yhteydenpito Venäjälle antaa puolin ja toisin henkilökohtaisen kokemuksen siitä, ettei kukaan oikeasti halua sotaa. Kumpikin näistä ulottuvuuksista on elintärkeä. Suomen on tässä ajassa ja paikassa säilytettävä maltti ja strateginen kärsivällisyys, olla provosoitumatta kun provosoidaan. On vain pysyttävä valppaana ja pää kylmänä punnittava eteen tulevia tilanteita.

Janne "Rysky" Riiheläinen/Ykkösaamun kolumnisti 14.7.2016

Lähetykset

  • to 14.7.2016 9.00 • Yle Areena

Jaksot

  • Automatisointi tarkoitti palkkaerojen kasvua ja yhteiskunnan polarisoitumista. Keinoäly taas tuo korkeakoulutetut osaksi työväenluokkaa ja yhdistää ihmiset taisteluun konetta vastaan.

  • Vaaleja häiritsevät niin toiset valtiot, ääriliikkeet kuin yksityiset ihmiset ja keinoja tulee koko ajan lisää. Kohteena voivat olla sekä ehdokkaat että puolueet. Vaalien turvallisuudesta ja luotettavuudesta huolehtiminen on demokratian ydintä.

  • Hallituksen puoliväliriihi lämpenee tänään. Lähtökohdat välitarkastelulle ovat jotensakin tyydyttävät ja tämän ja ensi vuoden talouskasvu-ennusteita hilataan koko ajan ylöspäin. Sinänsä on toki hyvä, että uskotaan parempaan. Se on omiaan hälventämään apatian tunnelmaa, joka maata on vuosikaudet vaivannut.

  • Helsingin Sanomat kertoi hiljattain 77-vuotiaasta leskirouvasta, joka oli houkuteltu pankissa tekemään hölmöjä sijoituksia. Kokematon asiakas ei ollut ymmärtänyt, että pankin suosittelemista osakekaupoista seuraisi valtava verolasku. Arvopaperilautakunta määräsikin pankin maksamaan korvauksia.
    Tällaisia kielteisiä uutisia sijoituspalveluista on saatu viime aikoina lukea muitakin.
    Finanssivalvonta varoitti ja mätkäisi maaliskuussa rapsut neljälle yhtiölle, joiden vanhuksille antama neuvonta oli järjestetty puutteellisesti. Suurimman, miljoonan euron maksun, sai Nordea, jonka asiakas myös 77-vuotias leskirouva oli.
    Eikä tarvitse kuin mennä viime vuoteen, kun otsikoissa pyörivät pankkien veronkiertopuuhat Panamassa ja sitä ennen Luxemburgissa.
    Negatiivinen julkisuus keskittyy toki pieneen osaan finanssiyhtiöiden toiminnasta. Mutta ne eivät ole tyhjästä temmattuja. Voitontavoittelu varsinkin sijoitustuotteiden kaupalla on mennyt osin liian pitkälle. Monet tuntuvat jo ajattelevan, että maailma olisi parempi ilman pankkiireja.
    Piiloon on jäänyt se myönteinen panos, joka finanssialalla yhteiskuntien vaurastumisessa kiistatta on. Rahoitusalan tehtävänä on kanavoida varallisuutta säästäjiltä investoijille. Harva meistä voisi ostaa omaa kotia ilman asuntolainaa, jonka pankki rahoittaa talletuksilla. Yritysten kasvu olisi paljon hitaampaa ilman lainoittajia. Eläkkeet jäisivät paljon pienemmiksi ilman sijoitustuottoja.
    Välitystehtävä on kuitenkin luottamustehtävä. Jos luottamus katoaa, on finanssiala pulassa, vaikka tekisikin edelleen voittoa.
    Tämä ymmärretään maailman finanssipäättäjien pöydissä. Alan ammattilaisten suurin yhteisö, CFA Institute, kysyi vastikään finanssijohtajilta, synnyttääkö varainhoito heistä merkittävää yhteiskunnallista lisäarvoa. Vain 11 prosenttia, joka yhdeksäs, uskoi, että heidän työllään on tärkeä yhteiskunnallinen merkitys.
    Suomessa tuudittaudutaan helposti siihen, että meillä finanssiala ei ole kohdannut skandaaleja, jotka olisivat romuttaneet luottamuksen tyystin. Esimerkiksi ruotsalaisiin verrattuna sijoitusneuvojiin luotetaan Suomessa enemmän.
    Ajan merkit ovat kuitenkin selvät. Uhkakuvana on finanssialan muuntuminen ammattikunnaksi, jonne hakeutuvat vain häikäilemättömimmät rahahaukat. Ne, joita ei haittaa muiden pilkka, kunhan palkka on riittävän hyvä.
    Se olisi paha takaisku Suomessa, jossa finanssialan palveluita tarvitaan enemmän ja enemmän. Suuri osa varallisuudesta on vanhemmilla ikäluokilla. Heidän on hoidettava rahojaan viisaasti ja osattava siirtää sitä lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Tottumusta finanssipalveluiden käytöstä ei kuitenkaan monella ole. Haussa on luotettava kumppani.
    Yksinkertainen parannuskeino olisi lisätä etiikkasisältöjä alan koulutukseen ja tutkimukseen. Olin hämmästynyt, kun etsin verkosta suomenkielisiä julkaisuja aiheesta "finanssialan etiikka". Sain vain kaksi osumaa.
    Teema loistaa poissaolollaan myös suomalaisten sijoitusneuvojien tutkinnosta. Toisin kuin kilpailijamaissa, suomalaisten oppikirjoista puuttuvat etiikkaopinnot tyystin.
    Tietenkään pelkät luennot eivät riitä. Toimintatapa, joka lähtee asiakkaan eikä myyjän tarpeista, on istutettava koko alan toimintakulttuuriin. Ihmisten täytyisi voida luottaa sijoitusneuvojaan kuin lääkäriin tai asianajajaan, luotettuun naiseen tai mieheen.
    Finanssiyhtiöt voivat parhaimmillaan olla arvostettu osa yhteiskuntaa. Unelmien mahdollistaja ja vaurastumisen siivittäjä. Mutta siihen rooliin kasvaminen edellyttää nähdäkseni ajassamme elävän epäluulon havaitsemista ja luottamuksen synnyttämistä aidoilla teoilla.

  • Joskus jooga voi auttaa päihittämään riippuvaisuuden jopa kovista huumeista. Jooga yksin ei kuitenkaan riitä. Kolumnisti Maria Markus kertoo, mitä tarvitaan lisäksi.

  • Kun sote siirtyy maakuntiin, kuntapäättäjille jää "vain koulutus". Ei silti kannata kuvitella, että koulutus olisi politiikan osa-alue, josta kaikki ovat samanmielisiä, kirjoittaa toimittaja-yrittäjä Reetta Räty.

  • Kirjailija ja filosofi Jari Ehrnrooth pohtii Lutherin ongelmallista suhdetta juutalaisiin.

  • Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo pohtii propagandan tehoa. Sosiaalinen media on muuttanut julkisuuden ja poliitikkojen suhteen, hän sanoo.

  • Kolumnistivuorossa on kosmologi, teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist. Hän pitää puolustuspuheen tieteelle.

  • Ulkoministeriön tutkija Sinikukka Saari pohtii Venäjän ja Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin suhteita.

  • Kulttuurikriitikko Aleksis Salusjärvi ei oikein saa kiinni Espoosta, vaikka on siellä syntynyt. Espoolaisena Salusjärvi ei ole mielestään mistään kotoisin.

  • Kolumnisti, kirjailija ja filosofi Jari Ehrnrooth pohtii edustajuuden kriisiä. Hänen mielestään myllerryksen tilaan joutuneeseen politiikkaan on kehkeytynyt - pitkästä aikaa - kunnon shakespeareläinen asetelma.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä