Ykkösaamun kolumni

Janne Riiheläinen: Pelko on pahin pelättävä

  • 6 min
  • toistaiseksi

Euroopan turvallisuuskriisin ytimessä on Venäjä, joka haluaa olla edeltäjiensä, Venäjän keisarillisen imperiumin ja Neuvostoliiton, kaltainen globaali jättiläinen. Venäjä haluaa, että pienemmät kuuntelevat sitä nöyrästi, supervallat USA ja Kiina kunnioittaen.

Olennainen osa tätä pyrkimystä on vuosisatainen kertomus hyökkäyksen uhkaamasta äiti-Venäjästä. Toimiessaan aggressiivisesti Venäjä siis vain puolustautuu uhkaa vastaan. Läntinen hyökkäys Venäjälle nykyisen kaltaisessa maailmassa on tosin monesta syystä mahdoton ja järjetön ajatus.

Tästä lännen hyökkäyksen teemasta nousi myös presidentti Putinin varmasti hyvin harkittu heitto Kultarannan vierailulla. Hän kertoi suomalaisen ystävänsä sanoneen Nato-jäsenyydestä, että amerikkalaiset ovat valmiita sotimaan Venäjää vastaan viimeiseen suomalaiseen. Jos Suomi siis liittyisi Natoon, olisi sen kohtalona hyökätä Venäjälle. Toinen looginen tulkinta Putinin murjaisusta olisi, että Venäjä hyökkää Natoa vastaan ja suomalaiset joutuvat kohteeksi kovin seurauksin. Kummassakaan tulkinnassa ei oikein ole järkeä.

Venäläisten pelolle hyökkäykseen lännestä on helppo löytää historiallisia perusteita. Sinne ovat hyökänneet ainakin viikingit, turkkilaiset paimentolaisheimot, mongolit, saksalaiset ristiretkeilijät, Ruotsi ja Japani. Napoleon onnistui jopa valtaamaan Moskovan, vaikka huonostihan hänellekin siinä sodassa kävi. Venäjän sisällissodassa ulkopuoliset sotavoimat tukivat valkoisia. Muun muassa juuri itsenäistyneen Suomen alueelta toimi Britannian laivasto-osasto Pietarin suuntaan.

Oma lukunsa näiden päälle on vielä nykyhallinnon voimakkaasti rummuttama Suuri Isänmaallinen Sota. Liittolainen Natsi-Saksa hyökkäsi yllättäen, aiheuttaen käsittämättömän määrän tuhoa ja kärsimystä. Suomikin oli mukana natsi-Saksan rinnalla tässä hyökkäyksessä. Ei siis mikään ihme, että Neuvostoliitto YYA-sopimuksella sitoi miehityksen uhalla Suomen puolustamaan itseään "Saksaa tai muuta sen kanssa liitossa olevan valtiota" vastaan. Mahdollinen hyökkäys lännestä on tällä hetkellä Venäjän valtiojohdon ja valtamedian rummuttama teema. Venäjällä, kuten meilläkin, oma historia on täynnä arvokkaita opetuksia. Muiden historia taas tapaa olla vain menneitä tapahtumia, josta ei voi päätellä nykymaailmasta paljoakaan.

Ulkoinen uhka on suosittu tapa johtajalle suoristaa laumansa rivejä. Öljyn hinta mataa, Venäjän talouden rakenteet ovat auttamattoman vanhanaikaisia ja infrastruktuuri on yhä heikommassa tilassa. Putinin on vahvistettava valtaansa muullakin kuin kansan vaurastumisella. Pelon avulla hallitsemisessa on vain se huono puoli, että annostusta on lisättävä, sillä pelkoonkin turtuu.

Jos joku nyt kuitenkin ihan vakavissaan haluaisi vängätä läntisen Euroopan maat hyökkäämään Venäjälle, olisi hänellä edessään toivoton urakka. Läntinen päätöksentekokoneisto on erilaisia etuja edustavista demokraattisista toimijoista koottuna käytännössä kyvytön nopeisiin, dramaattisiin päätöksiin. Putin onkin tämän hitauden avulla pitänyt aloitteen käsissään voimapoliittisissa pyrkimyksissään.

Sotilaallisesti hyökkäys olisi tuomittu epäonnistumaan monista syistä. Totaalisen sodan vaatima totaalinen liikekannallepano veisi nykyisellä sotaväen ja yhteiskunnan rakenteella vähintään vuosia. Sinä aikana talous romahtaisi ja vallanpitäjät joutuisivat vaihtoon viimeistään vaaleissa. Jos taas Venäjälle hyökättäisiin nykyisin voimin, niin niitä ei yksinkertaisesti olisi tarpeeksi. Viimeisenä lukkona hyökkäyksen mahdottomuudessa on Venäjän ydinase. Se on kertonut käyttävänsä sitä, jos katsoo tarpeelliseksi. Tämän vakuudeksi se on sotaharjoituksissaan harjoitellut taktisen ydinaseen käyttöä läntisen Euroopan maita vastaan. Ei siis ole olemassa skenaariota, jossa lännellä olisi sotilaallisessa hyökkäyksessä Venäjälle mitään muuta saavutettavaa kuin molemminpuolinen tuho. Sama pätee toki myös toisinpäin.

Toinen tapa tulkita Venäjän väitettä lännen uhasta on, että uhka kohdistuu oikeastaan Venäjän vaikutusvaltaan. Venäjä on määrätietoisesti luonut reuna-alueilleen itseään palvelevaa epäjärjestystä lukuisten jäätyneiden ja yhden perin aktiivisenkin konfliktin myötä. Natoon liittyneiden valtioiden kohdalla Venäjän vaikutusvalta on törmännyt esteeseen. Kreml laskenee uhaksi itseään kohtaan myös sen vaikutusmahdollisuuksia kaventavat muutokset rajojensa ulkopuolella.

Suomen Nato-jäsenyys olisi tällainen loukkaus Venäjän valtapiirikseen katsomallaan alueella. Venäjän reaktioita Suomessa resonoineet ovatkin viime aikoina pelotelleet rajusti sodalla ja kuolemalla sotilaallisen liittoutumisen varmana seurauksena. Sapelinkalistelu on usein käytetty kiertoilmaisu sille, että Venäjän toimiin konkreettisella tasolla reagoimista pidetään sodanlietsontana.

Venäjän johdossa on sen vainoharhaisimpia osia lukuunottamatta varmasti tiedossa se, ettei hyökkäystä lännestä ole tulossa. Kreml on toiminut tähän asti yllättävästi ja häikäilemättömästi, ei missään nimessä järjettömästi. Putinin Venäjä on laajentumishaluinen ja aggressiivinen toimija, tyytymätön valta. Venäjän valtiolliset sanat sanovat, ettei sitä tarvitse pelätä. Teot puolestaan pyrkivät selvästi sitä pelkoa herättämään, vaikka samaan aikaan Venäjä syyttää länttä vainoharhaisuudesta sen pelätessä Venäjän sotilaallista hyökkäystä.

Taustalta löytyy neuvostoperintönä kulkeva psykologinen teoria, refleksiivinen kontrolli. Siinä ohjataan muita tekemään päätöksiä muka itsenäisesti. Pelon ja epävarmuuden herättäminen on silloin keskeinen väline, koska ihminen on pelkojensa suhteen oman ajattelunsa vanki. Oma pelko on aina perusteltua ja rationaalista. Toisen pelko vaikuttaa usein ylimitoitetulta, jopa täysin turhalta.

Valtioiden välisissä suhteissa on Venäjälle näytettävä, ettei pelko voita. Suomi tekee omat ratkaisunsa pelkästään omien etujensa pohjalta. Ruohonjuuritasolla yhteydenpito Venäjälle antaa puolin ja toisin henkilökohtaisen kokemuksen siitä, ettei kukaan oikeasti halua sotaa. Kumpikin näistä ulottuvuuksista on elintärkeä. Suomen on tässä ajassa ja paikassa säilytettävä maltti ja strateginen kärsivällisyys, olla provosoitumatta kun provosoidaan. On vain pysyttävä valppaana ja pää kylmänä punnittava eteen tulevia tilanteita.

Janne "Rysky" Riiheläinen/Ykkösaamun kolumnisti 14.7.2016

Lähetykset

  • to 14.7.2016 9.00 • Yle Areena

Jaksot

  • Kolumnisti Marko Kilpi pohtii huumausaineiden käyttöä ennen ja nyt. Kilpi on on poliisi, jonka havainnot ja päätelmät usein muuttuvat materiaaliksi kaunokirjallisiin tuotoksiin ja käsikirjoituksiin.

  • Viestintäyrittäjä Heidi Hammarsten pohtii kolumnissaan voiko numeroilla johtaa ihmisiä.

  • Turpobloggaaja Janne "Rysky" Riiheläisen aiheena on uudenlaisen ajan vaatima uudenlainen maanpuolustus. Muutoksen tarpeen on tuonut ennen kaikkea Venäjän muuttunut toiminta.

  • Samalla kun vanhoja työpaikkoja katoaa, uusia syntyy. Mutta ne eivät synny Suomeen, jos järjestelmä pidetään jäykkänä ja innovaatioita estävänä, kirjoittaa Anne Brunila.

  • Maanantain kolumnisti on kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Jari Ehrnrooth. Hänen aiheenaan on epäonnistunut terveyspolitiikka.

  • Työllisyysaste ei ratkaisevasti nouse, mutta korjauskeinoiksi sosiaalisen eheyden haasteeseen tarjotaan aina samaa vanhaa: työ ja kannustimet. Väestö eriytyy pysyvästi, jos vaihtoehtoja ei oikeasti pian haeta, kirjoittaa Juho Saari.

  • Aamun kolumnisti on Matias Möttölä. Hän pohdiskelee sijoitusneuvojien työtä.

  • Noin kaksi kolmasosaa suomalaismiehistä ei lue naisten kirjoittamia kirjoja. Ilmiö ei ole vain suomalainen. Miksi miehet vierastavat naisten tuottamaa tekstiä, pohtii kolumnisti Maria Pettersson.

  • Donald Trumpin voitto Yhdysvaltain presidentinvaaleissa kirvoitti toisenlaista lopputulosta toivoneiden suusta pettyneitä kommentteja demokratian toimimattomuudesta. Kolumnistimme Sinikukka Saari sanoo demokratian silti nytkin toimineen ja muistuttaa, että sen luonteeseen kuuluu epävarmuus ja yllätyksen mahdollisuus. Saari pohtii, että rajutkin muutokset voivat lopulta johtaa entistä toimivimpiin kompromisseihin.

  • Kolumnisti Erkki Virtasen aiheena on naisten ja miesten palkkaero - tai oikeammin nyt jo käytännössä toteutunut samapalkkaisuus. Hän myös kysyy, onko totuudella merkitystä?

  • Uusi puritanismi pelkää pahan saastutusta ja menettää samalla mahdollisuutensa tuntea vihollisensa. Kyseessä ei ole vain sananvapaus, vaan laajempi käsitys uuspuritanismista eli allergisuus kaikelle epäilyttävälle, pohdiskelee tietokirjailija, toimittaja Jani Kaaro.

  • Tiistaikolumnisti Roope Mokka: elämme juuri nyt ihmiskunnan historian parasta ja epävarminta aikaa: emme tiedä mitä tehdä ennennäkemättömän yltäkylläisyyden edessä.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä