Ykkösaamun kolumni

Janne Riiheläinen: Pelko on pahin pelättävä

  • 6 min
  • toistaiseksi

Euroopan turvallisuuskriisin ytimessä on Venäjä, joka haluaa olla edeltäjiensä, Venäjän keisarillisen imperiumin ja Neuvostoliiton, kaltainen globaali jättiläinen. Venäjä haluaa, että pienemmät kuuntelevat sitä nöyrästi, supervallat USA ja Kiina kunnioittaen.

Olennainen osa tätä pyrkimystä on vuosisatainen kertomus hyökkäyksen uhkaamasta äiti-Venäjästä. Toimiessaan aggressiivisesti Venäjä siis vain puolustautuu uhkaa vastaan. Läntinen hyökkäys Venäjälle nykyisen kaltaisessa maailmassa on tosin monesta syystä mahdoton ja järjetön ajatus.

Tästä lännen hyökkäyksen teemasta nousi myös presidentti Putinin varmasti hyvin harkittu heitto Kultarannan vierailulla. Hän kertoi suomalaisen ystävänsä sanoneen Nato-jäsenyydestä, että amerikkalaiset ovat valmiita sotimaan Venäjää vastaan viimeiseen suomalaiseen. Jos Suomi siis liittyisi Natoon, olisi sen kohtalona hyökätä Venäjälle. Toinen looginen tulkinta Putinin murjaisusta olisi, että Venäjä hyökkää Natoa vastaan ja suomalaiset joutuvat kohteeksi kovin seurauksin. Kummassakaan tulkinnassa ei oikein ole järkeä.

Venäläisten pelolle hyökkäykseen lännestä on helppo löytää historiallisia perusteita. Sinne ovat hyökänneet ainakin viikingit, turkkilaiset paimentolaisheimot, mongolit, saksalaiset ristiretkeilijät, Ruotsi ja Japani. Napoleon onnistui jopa valtaamaan Moskovan, vaikka huonostihan hänellekin siinä sodassa kävi. Venäjän sisällissodassa ulkopuoliset sotavoimat tukivat valkoisia. Muun muassa juuri itsenäistyneen Suomen alueelta toimi Britannian laivasto-osasto Pietarin suuntaan.

Oma lukunsa näiden päälle on vielä nykyhallinnon voimakkaasti rummuttama Suuri Isänmaallinen Sota. Liittolainen Natsi-Saksa hyökkäsi yllättäen, aiheuttaen käsittämättömän määrän tuhoa ja kärsimystä. Suomikin oli mukana natsi-Saksan rinnalla tässä hyökkäyksessä. Ei siis mikään ihme, että Neuvostoliitto YYA-sopimuksella sitoi miehityksen uhalla Suomen puolustamaan itseään "Saksaa tai muuta sen kanssa liitossa olevan valtiota" vastaan. Mahdollinen hyökkäys lännestä on tällä hetkellä Venäjän valtiojohdon ja valtamedian rummuttama teema. Venäjällä, kuten meilläkin, oma historia on täynnä arvokkaita opetuksia. Muiden historia taas tapaa olla vain menneitä tapahtumia, josta ei voi päätellä nykymaailmasta paljoakaan.

Ulkoinen uhka on suosittu tapa johtajalle suoristaa laumansa rivejä. Öljyn hinta mataa, Venäjän talouden rakenteet ovat auttamattoman vanhanaikaisia ja infrastruktuuri on yhä heikommassa tilassa. Putinin on vahvistettava valtaansa muullakin kuin kansan vaurastumisella. Pelon avulla hallitsemisessa on vain se huono puoli, että annostusta on lisättävä, sillä pelkoonkin turtuu.

Jos joku nyt kuitenkin ihan vakavissaan haluaisi vängätä läntisen Euroopan maat hyökkäämään Venäjälle, olisi hänellä edessään toivoton urakka. Läntinen päätöksentekokoneisto on erilaisia etuja edustavista demokraattisista toimijoista koottuna käytännössä kyvytön nopeisiin, dramaattisiin päätöksiin. Putin onkin tämän hitauden avulla pitänyt aloitteen käsissään voimapoliittisissa pyrkimyksissään.

Sotilaallisesti hyökkäys olisi tuomittu epäonnistumaan monista syistä. Totaalisen sodan vaatima totaalinen liikekannallepano veisi nykyisellä sotaväen ja yhteiskunnan rakenteella vähintään vuosia. Sinä aikana talous romahtaisi ja vallanpitäjät joutuisivat vaihtoon viimeistään vaaleissa. Jos taas Venäjälle hyökättäisiin nykyisin voimin, niin niitä ei yksinkertaisesti olisi tarpeeksi. Viimeisenä lukkona hyökkäyksen mahdottomuudessa on Venäjän ydinase. Se on kertonut käyttävänsä sitä, jos katsoo tarpeelliseksi. Tämän vakuudeksi se on sotaharjoituksissaan harjoitellut taktisen ydinaseen käyttöä läntisen Euroopan maita vastaan. Ei siis ole olemassa skenaariota, jossa lännellä olisi sotilaallisessa hyökkäyksessä Venäjälle mitään muuta saavutettavaa kuin molemminpuolinen tuho. Sama pätee toki myös toisinpäin.

Toinen tapa tulkita Venäjän väitettä lännen uhasta on, että uhka kohdistuu oikeastaan Venäjän vaikutusvaltaan. Venäjä on määrätietoisesti luonut reuna-alueilleen itseään palvelevaa epäjärjestystä lukuisten jäätyneiden ja yhden perin aktiivisenkin konfliktin myötä. Natoon liittyneiden valtioiden kohdalla Venäjän vaikutusvalta on törmännyt esteeseen. Kreml laskenee uhaksi itseään kohtaan myös sen vaikutusmahdollisuuksia kaventavat muutokset rajojensa ulkopuolella.

Suomen Nato-jäsenyys olisi tällainen loukkaus Venäjän valtapiirikseen katsomallaan alueella. Venäjän reaktioita Suomessa resonoineet ovatkin viime aikoina pelotelleet rajusti sodalla ja kuolemalla sotilaallisen liittoutumisen varmana seurauksena. Sapelinkalistelu on usein käytetty kiertoilmaisu sille, että Venäjän toimiin konkreettisella tasolla reagoimista pidetään sodanlietsontana.

Venäjän johdossa on sen vainoharhaisimpia osia lukuunottamatta varmasti tiedossa se, ettei hyökkäystä lännestä ole tulossa. Kreml on toiminut tähän asti yllättävästi ja häikäilemättömästi, ei missään nimessä järjettömästi. Putinin Venäjä on laajentumishaluinen ja aggressiivinen toimija, tyytymätön valta. Venäjän valtiolliset sanat sanovat, ettei sitä tarvitse pelätä. Teot puolestaan pyrkivät selvästi sitä pelkoa herättämään, vaikka samaan aikaan Venäjä syyttää länttä vainoharhaisuudesta sen pelätessä Venäjän sotilaallista hyökkäystä.

Taustalta löytyy neuvostoperintönä kulkeva psykologinen teoria, refleksiivinen kontrolli. Siinä ohjataan muita tekemään päätöksiä muka itsenäisesti. Pelon ja epävarmuuden herättäminen on silloin keskeinen väline, koska ihminen on pelkojensa suhteen oman ajattelunsa vanki. Oma pelko on aina perusteltua ja rationaalista. Toisen pelko vaikuttaa usein ylimitoitetulta, jopa täysin turhalta.

Valtioiden välisissä suhteissa on Venäjälle näytettävä, ettei pelko voita. Suomi tekee omat ratkaisunsa pelkästään omien etujensa pohjalta. Ruohonjuuritasolla yhteydenpito Venäjälle antaa puolin ja toisin henkilökohtaisen kokemuksen siitä, ettei kukaan oikeasti halua sotaa. Kumpikin näistä ulottuvuuksista on elintärkeä. Suomen on tässä ajassa ja paikassa säilytettävä maltti ja strateginen kärsivällisyys, olla provosoitumatta kun provosoidaan. On vain pysyttävä valppaana ja pää kylmänä punnittava eteen tulevia tilanteita.

Janne "Rysky" Riiheläinen/Ykkösaamun kolumnisti 14.7.2016

Lähetykset

  • to 14.7.2016 9.00 • Yle Areena

Jaksot

  • Kaikkien luovuus pitäisi ottaa käyttöön ja työntekijöitä kuunnella enemmän, sanoo kolumnistimme, helsinkiläinen viestintäyrittäjä Heidi Hammarsten

  • Olemme erinomaisia eristäytymään, väittää kolumnistimme, poliisi ja perheenisä Marko Kilpi. 100 vuotta on lyhyt aika. Kilven mielestä nyt olisi hyvä pohtia kyyhötämmekö jatkossakin omissa oloissamme vai näytämmekö maailmalle, että mekin olemme olemassa?

  • Hitsaus on suorastaan taikuutta, ylistää kieltenopettaja Paula Takio ja toivoo, että ammattikoulutus saisi ansaitsemansa arvostuksen. Paula Takion mielestä eri koulutusmuotoja ei pitäisi asettaa vastakkain, koska kaikkia tarvitaan.

  • Halpamaiselle kansankosiskelulle löytyy vastalääke, vakuuttaa kolumnistimme, filosofi ja kirjailija Jari Ehrnrooth. Hänen reseptinsä on sähköinen kansankokous.

  • Elämme ikävän mielenkiintoisia aikoja, sanoo kolumnistimme turpobloggari Janne "Rysky" Riiheläinen. Hän ennakoi, että Trump merkitsee epävarmuutta, mutta on hän löytänyt Trumpin puheista, myös joitakin selkeitä linjauksia.

  • Kasvu antaa toivoa paremmasta, mutta töitä on paiskittava, jotta kaikki pysyvät kehityksen kelkassa mukana. Ekonomisti Anne Brunila kehottaa kolumnissaan malttiin ja rohkeuteen, jotta löydämme ratkaisut, joilla pärjäämme jatkossa.

  • Lapsettomuus voi olla monelle murhe, mutta yhä useammalle myös oma valinta. Reetta Räty pohtii kolumnissaan eri tapoja suhtautua lapsettomuuteen.

  • Syntyykö kasvu työpaikkoja luomalla vai tuhoamalla?

  • Maailma ei pyörisi ilman äitejä ja isoäitejä sanoo päivän kolumnisti Jussi Viitala.

  • Curitiban kaupunki Brasiliassa. Slummien jäteongelma on kasvanut hallitsemattomaksi. Slummien kadut ovat niin kapeat, etteivät jäteautot mahdu ajamaan sinne. Eikä kaupungilla ole niin paljoa rahaa, että se voisi ajaa slummit tasaiseksi. Mitä tehdä?

    Pormestari Jaime Lerner keksi luovan ratkaisun. Hän pystytti slummeihin roskapisteitä, joissa oli oma astia muoville, lasille, metallille ja sekajätteelle. Jokainen, joka toi roskapisteelle pussillisen lajiteltua jätettä, sai bussipoletin tai kassillisen ruokaa. Koululaiset saivat lisäksi kouluvälineitä.

    Pormestarin keksintö oli jymymenestys. Slummien asukkaat ovat tähän päivään mennessä keränneet tuhansia tonneja jätettä. Vastapalvelukseksi he ovat saaneet yli miljoona bussipolettia, tuhansia kiloja ruokaa ja yli kaksi miljoonaa kouluvihkoa. Kaupunki on puhdistunut jätteistä, slummien asukkaat pääsevät kulkemaan työpaikkoihin keskustaan, heidän ravitsemuksensa on parantunut, Curitiban joukkoliikenne on parhaita koko maailmassa ja koululaisilla on työvälineitä.

    Miten kaupunki sai kaiken tämän aikaan nostamatta veroastetta? Yksinkertaista. Pormestarin keksintö bussipoletteineen toimii käytännössä rinnakkaisvaluuttana: julkisesta palvelusta maksetaan julkisina palveluina. Jos sinulla ei ole rahaa, olet käytännössä rahatalouden ulkopuolella. Curitiban rinnakkaisvaluuttaan sen sijaan saattoi liittyä ilman rahaa, ja löytää itsensä osana toisenlaista taloutta.

    Rinnakkaisvaluutta kuulostaa monien korvissa anarkistiselta hörhöilyltä. Se on harmi, sillä silloin jää näkemättä, miten merkittävällä tavalla ne rikastuttavat elämää kaikkialla, missä niitä käytetään. Todellakin, tarvitsemme elämän rikastuttamista, koska rahatalous on jättänyt meidät niin köyhäksi.

    Muistakaa esimerkiksi hiljattaista A2 -iltaa, jonka aiheena oli yksinäisyys. Ohjelma herätti kysymyksen, onko yksinäisyys yksinäisen syy? Vai onko kyse siitä, että yhteisöt ovat rikki, ja yksinäisyys vain rikkinäisen järjestelmän sivutuote.

    Ithacan pikkukaupunki Yhdysvalloissa oli yksi tällainen yhteisö. Elettiin lamavuotta 1991. Bisnes oli lamassa, monet kävivät töissä New Yorkissa eivätkä ihmiset tunteneet toisiaan. Sitten aktivisti Paul Glover perusti Ithacaan oman valuutan, jossa yhdellä tunnilla työtä ansaitsi yhden Ithaca-setelin. Näin kuka tahansa saattoi leikata ruohoa, siivota, maalata tai mitä vain, ja saada maksun Ithaca-rahana. Parhaimmilaan Ithacassa yli tuhat yritystä otti vastaan Ithaca-rahaa.

    Mitä tämä merkitsi yhteisölle? Laman vallitessa se piti monen yrityksen pään pinnalla. Sen lisäksi se toi yhteen ihmisiä, jotka eivät muuten olisi tavanneet toisiaan. Se loi ystävyyttä ja sosiaalisia suhteita ja jopa pienen paikallisen turvaverkon. Samanlaisia kokemuksia on saatu muista rinnakkaisvaluutoista eri puolilla maailmaa.

    Monien rinnakkaisvaluuttojen salaisuus näyttää olevan siinä, että ne toimivat hieman samalla tavalla kuin lahja. Ne eivät ole vain taloudellisia transaktioita, vaan niissä on mukana sosiaalisia ja moraalisia ulottuvuuksia, joita ei ole omassa rahajärjestelmässämme. Kirjailija Bernard Lietaerin määritelmän mukaan yhteisö on ryhmä ihmisiä, jotka kunnioittavat toistensa lahjoja. Tämä nimenomaisesti näyttää olevan se ajatus, jonka rinnakkaisvaluutat parhaillaan kykenevät elvyttämään. Siksi ne kykenevät elvyttämään myös yhteisöjä sosiaalisille juurilleen.

    Oman rahajärjestelmämme perustavan ongelman muotoili Silvio Gesell 1900-luvun alussa. Kaikki, mitä ostamme rahalla, kuluu, mätänee, lahoaa, häviää ja lakkaa olemasta. Vain raha yksin ei häviä, vaan sen arvo päinvastoin kasvaa. Riittää, että säilytät sitä pankissa korkoa kasvamassa.

    Jos rahaan voi säilöä arvoa, se luo lyhytnäköisen kannustimen. Haluaisitko sata euroa nyt vai sata euroa vuoden päästä? Tietenkin nyt: jos laitat sen kasvamaan korkoa, vuoden päästä sinulla on 110 euroa. Tässä on lyhyesti teollisen ajan ympäristötuhon resepti ja historia. Metsät ovat arvokkaampia rahana, koska raha kasvaa nopeammin kuin puut. Kalat kannattaa pyydystää merestä rahaksi nyt, tai sitten sen tekee joku muu.

    Mutta entä jos arvoa ei voisi säilyttää rahassa? Mitä jos raha, jonka saat tänään, menettäisi vähitellen arvoaan, niin että vuoden kuluttua se olisi täysin arvotonta? Missä säilyttäisimme arvoa jos ei rahassa? Vastaus: tulevaisuudessa.

    Maailmanhistoriasta löytyy kaksi laajempaa ajanjaksoa, jolloin arvoa ei voinut säilyttää rahassa. Yksi oli muinainen Egypti, toinen 1000-luvun alun Eurooppa, Mahtaako olla sattuma, että nämä ajanjaksot tuottivat ihmiskunnan pitkäaikaisimmat muistomerkit, pyramidit ja katedraalit.

    Jos siis haluat muuttaa maailmaa, muuta raha. Kaikki muu seuraa perässä.

  • Freudin mukaan ei ole suurempaa rakkautta kuin naisen rakkaus esikoispoikaansa kohtaan. Tämäkö selittää sen, että miniän ja anopin suhde on usein vaikea, pohtii kolumnistimme sosiaalitieteilijä, psykoterapeutti Heli Vaaranen.

  • Ihmisen muisti on tunnetusti kummallinen, mitkä asiat jäävät muistiin - mitkä eivät.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä