Ykkösaamun kolumni

Janne Riiheläinen: Pelko on pahin pelättävä

  • 6 min
  • toistaiseksi

Euroopan turvallisuuskriisin ytimessä on Venäjä, joka haluaa olla edeltäjiensä, Venäjän keisarillisen imperiumin ja Neuvostoliiton, kaltainen globaali jättiläinen. Venäjä haluaa, että pienemmät kuuntelevat sitä nöyrästi, supervallat USA ja Kiina kunnioittaen.

Olennainen osa tätä pyrkimystä on vuosisatainen kertomus hyökkäyksen uhkaamasta äiti-Venäjästä. Toimiessaan aggressiivisesti Venäjä siis vain puolustautuu uhkaa vastaan. Läntinen hyökkäys Venäjälle nykyisen kaltaisessa maailmassa on tosin monesta syystä mahdoton ja järjetön ajatus.

Tästä lännen hyökkäyksen teemasta nousi myös presidentti Putinin varmasti hyvin harkittu heitto Kultarannan vierailulla. Hän kertoi suomalaisen ystävänsä sanoneen Nato-jäsenyydestä, että amerikkalaiset ovat valmiita sotimaan Venäjää vastaan viimeiseen suomalaiseen. Jos Suomi siis liittyisi Natoon, olisi sen kohtalona hyökätä Venäjälle. Toinen looginen tulkinta Putinin murjaisusta olisi, että Venäjä hyökkää Natoa vastaan ja suomalaiset joutuvat kohteeksi kovin seurauksin. Kummassakaan tulkinnassa ei oikein ole järkeä.

Venäläisten pelolle hyökkäykseen lännestä on helppo löytää historiallisia perusteita. Sinne ovat hyökänneet ainakin viikingit, turkkilaiset paimentolaisheimot, mongolit, saksalaiset ristiretkeilijät, Ruotsi ja Japani. Napoleon onnistui jopa valtaamaan Moskovan, vaikka huonostihan hänellekin siinä sodassa kävi. Venäjän sisällissodassa ulkopuoliset sotavoimat tukivat valkoisia. Muun muassa juuri itsenäistyneen Suomen alueelta toimi Britannian laivasto-osasto Pietarin suuntaan.

Oma lukunsa näiden päälle on vielä nykyhallinnon voimakkaasti rummuttama Suuri Isänmaallinen Sota. Liittolainen Natsi-Saksa hyökkäsi yllättäen, aiheuttaen käsittämättömän määrän tuhoa ja kärsimystä. Suomikin oli mukana natsi-Saksan rinnalla tässä hyökkäyksessä. Ei siis mikään ihme, että Neuvostoliitto YYA-sopimuksella sitoi miehityksen uhalla Suomen puolustamaan itseään "Saksaa tai muuta sen kanssa liitossa olevan valtiota" vastaan. Mahdollinen hyökkäys lännestä on tällä hetkellä Venäjän valtiojohdon ja valtamedian rummuttama teema. Venäjällä, kuten meilläkin, oma historia on täynnä arvokkaita opetuksia. Muiden historia taas tapaa olla vain menneitä tapahtumia, josta ei voi päätellä nykymaailmasta paljoakaan.

Ulkoinen uhka on suosittu tapa johtajalle suoristaa laumansa rivejä. Öljyn hinta mataa, Venäjän talouden rakenteet ovat auttamattoman vanhanaikaisia ja infrastruktuuri on yhä heikommassa tilassa. Putinin on vahvistettava valtaansa muullakin kuin kansan vaurastumisella. Pelon avulla hallitsemisessa on vain se huono puoli, että annostusta on lisättävä, sillä pelkoonkin turtuu.

Jos joku nyt kuitenkin ihan vakavissaan haluaisi vängätä läntisen Euroopan maat hyökkäämään Venäjälle, olisi hänellä edessään toivoton urakka. Läntinen päätöksentekokoneisto on erilaisia etuja edustavista demokraattisista toimijoista koottuna käytännössä kyvytön nopeisiin, dramaattisiin päätöksiin. Putin onkin tämän hitauden avulla pitänyt aloitteen käsissään voimapoliittisissa pyrkimyksissään.

Sotilaallisesti hyökkäys olisi tuomittu epäonnistumaan monista syistä. Totaalisen sodan vaatima totaalinen liikekannallepano veisi nykyisellä sotaväen ja yhteiskunnan rakenteella vähintään vuosia. Sinä aikana talous romahtaisi ja vallanpitäjät joutuisivat vaihtoon viimeistään vaaleissa. Jos taas Venäjälle hyökättäisiin nykyisin voimin, niin niitä ei yksinkertaisesti olisi tarpeeksi. Viimeisenä lukkona hyökkäyksen mahdottomuudessa on Venäjän ydinase. Se on kertonut käyttävänsä sitä, jos katsoo tarpeelliseksi. Tämän vakuudeksi se on sotaharjoituksissaan harjoitellut taktisen ydinaseen käyttöä läntisen Euroopan maita vastaan. Ei siis ole olemassa skenaariota, jossa lännellä olisi sotilaallisessa hyökkäyksessä Venäjälle mitään muuta saavutettavaa kuin molemminpuolinen tuho. Sama pätee toki myös toisinpäin.

Toinen tapa tulkita Venäjän väitettä lännen uhasta on, että uhka kohdistuu oikeastaan Venäjän vaikutusvaltaan. Venäjä on määrätietoisesti luonut reuna-alueilleen itseään palvelevaa epäjärjestystä lukuisten jäätyneiden ja yhden perin aktiivisenkin konfliktin myötä. Natoon liittyneiden valtioiden kohdalla Venäjän vaikutusvalta on törmännyt esteeseen. Kreml laskenee uhaksi itseään kohtaan myös sen vaikutusmahdollisuuksia kaventavat muutokset rajojensa ulkopuolella.

Suomen Nato-jäsenyys olisi tällainen loukkaus Venäjän valtapiirikseen katsomallaan alueella. Venäjän reaktioita Suomessa resonoineet ovatkin viime aikoina pelotelleet rajusti sodalla ja kuolemalla sotilaallisen liittoutumisen varmana seurauksena. Sapelinkalistelu on usein käytetty kiertoilmaisu sille, että Venäjän toimiin konkreettisella tasolla reagoimista pidetään sodanlietsontana.

Venäjän johdossa on sen vainoharhaisimpia osia lukuunottamatta varmasti tiedossa se, ettei hyökkäystä lännestä ole tulossa. Kreml on toiminut tähän asti yllättävästi ja häikäilemättömästi, ei missään nimessä järjettömästi. Putinin Venäjä on laajentumishaluinen ja aggressiivinen toimija, tyytymätön valta. Venäjän valtiolliset sanat sanovat, ettei sitä tarvitse pelätä. Teot puolestaan pyrkivät selvästi sitä pelkoa herättämään, vaikka samaan aikaan Venäjä syyttää länttä vainoharhaisuudesta sen pelätessä Venäjän sotilaallista hyökkäystä.

Taustalta löytyy neuvostoperintönä kulkeva psykologinen teoria, refleksiivinen kontrolli. Siinä ohjataan muita tekemään päätöksiä muka itsenäisesti. Pelon ja epävarmuuden herättäminen on silloin keskeinen väline, koska ihminen on pelkojensa suhteen oman ajattelunsa vanki. Oma pelko on aina perusteltua ja rationaalista. Toisen pelko vaikuttaa usein ylimitoitetulta, jopa täysin turhalta.

Valtioiden välisissä suhteissa on Venäjälle näytettävä, ettei pelko voita. Suomi tekee omat ratkaisunsa pelkästään omien etujensa pohjalta. Ruohonjuuritasolla yhteydenpito Venäjälle antaa puolin ja toisin henkilökohtaisen kokemuksen siitä, ettei kukaan oikeasti halua sotaa. Kumpikin näistä ulottuvuuksista on elintärkeä. Suomen on tässä ajassa ja paikassa säilytettävä maltti ja strateginen kärsivällisyys, olla provosoitumatta kun provosoidaan. On vain pysyttävä valppaana ja pää kylmänä punnittava eteen tulevia tilanteita.

Janne "Rysky" Riiheläinen/Ykkösaamun kolumnisti 14.7.2016

Lähetykset

  • to 14.7.2016 9.00 • Yle Areena

Jaksot

  • Aikuisen ja lapsen suhdetta käsitellään teknisenä suorituksena ja kalenterin hallintana, vaikka se on tunteiden vuoristorata, katsoo keskiviikon kolumnistimme Reetta Räty.

  • Eläin ilmaisee karjumalla ja mylvimällä tunteitaan, ihminen laulamalla. Yhdessä laulaminen kohottaa aivojen kiintymyshormonitasoja. Kolumnistimme, eläkkeellä oleva ekologi, Jussi Viitala suosittelee laulamista ja erityisesti kuorolaulua, koska se tutkitusti vähentää yksinäisyyttä ja parantaa elämänlaatua.

  • Kolumnisti Marko Kilpi toivoo vapaampaa alkoholipolitiikkaa vaikka sanoo tuntevansa alkoholiongelman monet puolet. Hänen mukaansa ongelma ei kuitenkaan ole itse alkoholi, vaan se, kuinka me siihen suhtaudumme.

  • Suomi ei tarvitse vahvaa poliittista valtaa käyttävää presidenttiä, väittää kolumnisti, tutkija-kirjailija Jari Ehrnrooth. Hänen mukaansa meillä yhä on parlamentaarisesta kontrollista vapaa vahva presidentti keskuudessamme.

  • Viime kuukausina on tehty useita kyberhyökkäyksiä, joilla on ollut laajoja vaikutuksia. Kolumnisti Jarno Limnell arvioi, että kyberhyökkäyksiin tarvitaan poliittisia vastavoimia.

  • Mikä vaikutus käyttäytymiseemme ja lopulta jopa aivoihimme on sillä, että elämme maailmassa, jossa pelkojamme ruokitaan uhkakuvilla ja näyttävillä turvallisuustoimenpiteillä?

  • Kosmologi Kari Enqvist toivoisi, että tieteentekijöitä hehkutettaisiin urheilusankarien tapaan, tai ainakin nykyistä enemmän.

  • Vammaisten ihmisten syrjintä on yleistä, vaikka se on ihmisoikeusrikos, sanoo kolumnisti kulttuurikriitikko Aleksis Salusjärvi.

  • Kolumnisti, kieltenopettaja Paula Takio pohtii mitä toisten kunnioittaminen pohjimmiltaan tarkoittaa.

  • Jussi Viitalan kolumni: Älykkö ja intellektuelli

    Valtakunnan ykköslehdessä käytettiin hiljattain eräässä kirjoituksessa määritelmiä harkitseva älykkö ja analyyttinen intellektuelli asiayhteydessä, johon ne mielestäni sopivat erittäin huonosti. Jäin miettimään, riittääkö korkea älykkyysosamäärä yksistään siihen, että henkilöä voi luonnehtia intellektuelliksi.

    Mitä äly oikein on? Tunnettu kasvatustieteilijä Howard Gardner esitti jo 1983, että ihmisellä on useita eri tapoja käsitellä tietoa ja että nämä tavat ovat varsin riippumattomia toisistaan. Häntä oli jäänyt kiusaamaan se, että ihmisten henkisiä kykyjä arvioitiin yksinomaan älykkyystestien avulla. Hän löysi lahjakkuusalueista kahdeksan eri tyyppiä, joista älykkyystesti mittasi vain yhtä eli kykyä matemaattiseen ja loogiseen ajatteluun. Niinpä esimerkiksi kielellistä. musikaalista, sosiaalista ja liikunnallista lahjakkuutta älykkyystestit eivät ottaneet lainkaan huomioon.

    USA:n ilmavoimat joutuivat toisen maailmansodan aikana kamppailemaan aivan toisenlaisen älyn ominaisuuden kanssa. Saadakseen mahdollisimman hyviä lentäjiä, he ottivat älykkyystestin tärkeäksi valintaperusteeksi. Se ei kuitenkaan vähentänyt tappioita. Oivallettiin, että tarvittiin lentäjiä, joiden liikkeitä vastustaja ei pystynyt ennakoimaan ja tätä ominaisuutta älykkyystesti ei mitannut.

    Muutama vuosi sitten radiosta tulikin arkisto-ohjelma, jossa sodanaikaiset suomalaiset lentäjä-ässät muistelivat menneitä. He totesivat, että tärkeintä oli oppia lentämään "väärin", jotta vastustaja ei pystyisi ennakoimaan koneen liikkeitä. Esimerkiksi kaartotaistelussa lentäjä yleensä pyrkii ajamaan mahdollisimman kovaa saadakseen vastustajan kiinni. Eräs heistä kuitenkin kertoi oivaltaneensa, että jos ajaa hieman hitaammin, pystyy kaartamaan jyrkemmin ja saa vastustajan näin tähtäyslinjalle.

    Tätä hyvän hävittäjälentäjän ominaisuutta sanotaan luovuudeksi. Se on kykyä katsella tuttuja asioita aivan uudesta näkökulmasta ja löytää uusia ratkaisuja, jotka näyttävät syntyvän ilman loogista harkintaa. Älykkyystestin mittaama kyky on konvergenttia yhteen loogiseen ratkaisuun pyrkivää ajattelua. Luovuus taas edustaa divergenttiä ajattelua, joka on avoin erilaisille ratkaisuille aina tilanteen mukaan. Luovuutta on kuitenkin vaikea mitata objektiivisesti.

    Toronton yliopiston emeritusprofessori Keith Stanovich työtovereineen törmäsi 1980-luvulla toisenlaiseen älyn ominaisuuteen, rationaalisuuteen eli järkevyyteen. Se on kykyä muun muassa ennakoida omien toimien seurauksia omien tavoitteiden kannalta ja kykyä ottaa huomioon kaikki asiaan vaikuttavat tekijät. Tätä ominaisuutta voitiin tutkia objektiivisilla testeillä. Rationaalisuus koostuu paristakymmenestä osa-alueesta, joista suurin painoarvo on kyvyllä todennäköisyyksien arviointiin sekä tieteellisellä päättelyllä.

    Tutkijoille suurin yllätys oli, että korkea älykkyysosamäärä ei automaattisesti merkinnytkään korkeaa järkevyyttä, vaan ominaisuudet olivat varsin pitkälle toisistaan riippumattomia. Merkittävää huomiota aihe sai 2002 kun Daniel Kahneman sai taloustieteen Nobel-palkinnon ihmisten taloudellisten valintojen epärationaalisuutta koskevilla tutkimuksillaan.

    Stanovichin tutkimustulokset voi summata toteamukseen, että korkea älykkyysosamäärä yksinään on hyvin heikko suoja typeryyttä, mielen pimeyttä ja kelvottomia ratkaisuja vastaan. Asian voi kääntää niinkin päin, että todella suuret ja laajalle vaikuttavat tyhmyydet vaativat tekijältään huomattavan korkeaa älykkyysosamäärää. Tyhmä ihminen tekee paljon pienemmän mittakaavan tyhmyyksiä kolhien useimmiten vain itseään.

    Jonkun nimittäminen älyköksi tai intellektuelliksi vain korkean älykkyysosamäärän perusteella osoittaa huonoa arvostelukykyä. Intellektuelli ja tutkija tarvitsevat aina luovuutta ja tieteellisen ajattelun vaatimaa rationaalisuutta. Kansanvillitsijäksi pelkällä loogis-matemaattisella älyllä kyllä yltää.

    Luovuuden ja rationaalisuuden merkitystä kuvannee se, että Nobel-palkinto on voitettu jopa lähellä keskiarvoa olevilla älykkyysosamäärillä. Toisaalta rationaalisuuden puutteesta taas seuraa se kanadalaisen tutkimuksen tulos, että noin puolet sikäläisen Mensan jäsenistä uskoo astrologiaan, biorytmeihin ja UFO-miehiin! Ja he kuuluvat siis älykkäimpään kahteen prosenttiin.

    Suomen ja maailman merkittäviltä päättäjiltä toki toivoisi älyn, rationaalisuuden ja luovuuden lisäksi myös korkeaa moraalia ja heikomman lähimmäisen ymmärtämistä.

  • Miten parantaa omaa pitkäjänteisyyttään? Luo mahdollisimman yksityiskohtainen kuva tulevaisuudesta, väittää kolumnisti Matias Möttölä.

  • Roope Mokan mielestä meillä on velvollisuus uskoa tulevaisuuteen.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä