Sari Valto

Takaako terveellinen ruoka pitkän iän?

  • 54 min
  • toistaiseksi

Mitä voisimme oppia maailmalta löytyneistä niin sanotuista "sinisistä alueista", joilla asuvat ihmiset ovat eläneet yli satavuotiaiksi. Näitä alueita on löydetty Kreikasta, Sardiniasta, Costa Ricalta, Japanista ja Ruotsista. Mitä ihmiset näillä alueilla syövät? Tuskin hampurilaisia tai nakkeja.

Hyvän ruuan ja pitkän elämän yhtälöstä puhuvat Sari Valton kanssa elintarviketieteiden tohtori Merja Suominen sekä ruokaa antropologisesta näkökulmasta tutkinut kirjailija Joonas Konstig.

Lähetykset

  • ti 27.9.2016 10.05 • Yle Radio 1

Jaksot

  • "Minulle tulee lukioon oppilaita, jotka eivät osaa selittää, mitä tarkoittaa 'lause'. Sijamuodoista ei ole mitään hajua, yhdyssanoja ei osata, tavutuskin on pielessä. En voi mennä opetuksessa eteenpäin, kun perusasioitakaan ei osata. Meillä ei ole yhteistä kieltä oppilaiden kanssa, koska he eivät ymmärrä käyttämääni sanastoa. Oppilaiden kirjoittamat tekstit ovat huonotasoisia sekä kieliopillisesti että ylipäätään sisällöllisesti.

    Sanotaan, että kirkas ajattelu näkyy kirkkaana kirjoittamisena, joten näkemieni tekstien perusteella epäilen, ajattelevatko nuoret mitään! Kriittinen, omakohtainen havainnointi puuttuu tyystin. Saatetaan vain puuskahtaa, että olen huono tässä, eikä ymmärretä, että äidinkieli on opittavissa oleva taito, mutta sen opetteleminen vaatii työtä," kertoo Vantaan Lumon lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Paula Halme.

    Halme huomauttaa, että hän opettaa Lumon lukiossa, minne pääsee jo 7 keskiarvolla. Mutta samanlaisia huomioita on tehnyt yliopisto-opiskelijoista suomen kielen professori Anneli Pajunen Tampereen yliopistosta.

    "Samanlaisia trendejä siellä on nähtävissä. Opiskelijat ovat yllättyneitä siitä, että yliopistossa pitää lukea kirjoja! Käsitys kieliopista on heikko. Kaiken kaikkiaan nuorten äidinkielen osaaminen on heikentynyt jyrkästi 2010-luvulla, kun samaan aikaan tietokoneiden ja somen merkitys on noussut. Isommassa kuvassa näen kehityksen yhtenä syynä sen, että koko alakoulun ajan äidinkieltä opettavat luokanopettajat, joiden omassa koulutuksessa äidinkielen osuus on todella pieni. Mielestäni kolmannelta luokalta lähtien äidinkieltä pitäisi opettaa siihen erikoistunut opettaja. Alakoulussa pitäisi rakentaa se pohja," sanoo Anneli Pajunen.

    Hänen mukaansa toinen syy kielitason heikkenemiseen on, että lapset ja nuoret elävät yhä vähemmän eri-ikäisten ihmisten kanssa. Suvut ovat hajaantuneet, ympärillä olevien ihmisten määrä on vähentynyt ja aikuiset eivät puhu lapsille enää niin paljon. Luetaan vähemmän kuin ennen. Luullaan myös, että äidinkieltä opitaan ikään kuin itsestään, eikä sen eteen tarvitse nähdä erityistä vaivaa.

    "En halua kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta kyllä kouluopetuksessa pitäisi vahvistaa kieliopin opettamista. Nyt ei opeteta esimerkiksi erilaisia johdoksia kuten 'juosta, juoksennellessa'. Sanasto kasvaa hitaasti ja siihen pitäisi satsata."

    Äidinkielen aineopettajia harmittaa se, että äidinkielen tunneille on heitetty muita isoja kokonaisuuksia kuin mediataitoa ja kuva-analyysia, jotka vievät itse ydinopetukselta aikaa. Lisäksi heitä sapettaa opetusministeriön työryhmän aie muuttaa äidinkielen yo-koe yksipäiväiseksi.

    "Jo nyt oppilaiden motivaatio on nollassa. Yo-kokeen supistaminen ei ainakaan nosta heidän opiskelumotivaatiotaan," sanoo Paula Halme.

  • Jo Aristoteles sanoi, että kävely ulkona selkeyttää mielen ja Einstein käveli metsiköissä ja puutarhoissa, koska hänkin sanoi sen parantavan hänen ajatteluaan. Luonnon on aina tiedetty vaikuttavan suotuisasti stressiin ja virkistävän niin kehoa kuin mieltäkin. Nyt tähän vanhaa havaintoa on alettu todentaa tutkimuksilla niin maailmalla kuin meillä Suomessakin. Stressitason ja henkisen kuormittuneisuuden laskeminen luonnossa on todettu paitsi psykologisilla mittareilla myös aivokuvantamisen avulla. Vihaiset tunteet lientyvät ja empaattisuus kasvaa metsässä liikkuessamme. Luonnon on todettu parantavan ihmisen tarkkaavaisuutta ja ongelmanratkaisukykyä.

    Luonto myös ruokkii luovuuttamme. Luontoympäristön sisältämät monipuoliset mikrobit vaikuttavat ennaltaehkäisevästi terveyteemme. Luonnossa liikkuminen aktivoivat valkosolujen toimintaa elimistössämme ja valkosolut parantavat vastustuskykyämme. Verenpaine laskee jo parinkymmenen minuutin jälkeen. On myös todettu, että sairaat toipuvat nopeammin, jos näkevät ikkunasta luontomaiseman. Tässä muutama tutkimustulos.

    Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen kertoo, että Lukessa on menossa tällä hetkellä neljä isoa tutkimushanketta, jotka liittyvät ihmisen terveyteen ja luontoon. Siellä tutkitaan, millainen metsä toimii kaikista parhaiten parantavana elementtinä. Pitääkö metsän olla luonnontilassa vai riittääkö hakattu talousmetsä tai kaupunkipuisto? Lukessa tehdään myös testiä siitä, voisiko pelkkä virtuaaliluontotila palauttaa työntekijän stressaantuneesta tilasta. Millainen tilan pitäisi olla ja millainen merkitys siinä olisi kuvalla ja äänellä? Kolmas hanke liittyy luontoliikuntaan. Millainen viherympäristö houkuttelee liikkumaan ja kenelle luontoliikunta erityisesti voisi sopia? Ja miten luontoliikunnan määrää saataisiin nostettua ja tehostettua sen ennaltaehkäisevää vaikutusta? Ja neljäs hanke liittyy taloudellisiin seikkoihin: millaista taloudellista hyötyä voi tuoda kaupunkiympäristön kehittäminen niin, että siinä suositaan viheralueita? Miten se näkyy terveydenhuollon kuluissa?

    Vapaa toimittaja, maantieteilijä ja Esoteerinen maantiede –blogia pitävä Marko Leppänen on yhdessä Adela Pajusen kanssa juuri julkaissut Terveysmetsä –kirjan (Gummerus). Siinä hän käy läpi erilaisia luontopaikkoja kuten metsiä, kallioita, vesiä, soita, niittyjä ja viljelymaita ja miettii, miten nämä erilaiset paikat vaikuttavat ihmiseen. Leppänen haluaa teoksellaan kannustaa ihmisiä syventämään luontosuhdettaan.

  • ”Shoppailin avioerosuruuni ja availin huoletta erilaisia luottotilejä ketjuliikkeisiin. Lyhennyserät kun tuntuivat aluksi pieniltä. Mutta vähitellen pienistä puroista alkoi kertyä melkoinen velkataakka, enkä enää pystynyt hallitsemaan sitä. Jätin lopulta lyhennykset maksamatta ja ne menivät ulosottoon. Velkaa oli kaiken kaikkiaan 60.000 euroa, ” kertoo Nora Virtanen taannoisesta tilanteestaan. Nyt hän on päässyt velkajärjestelyyn ja asiat ovat alkaneet kohentua.

    Suomessa on 374 000 ihmistä, jolla on maksuhäiriömerkintä. Maksuhäiriöt perustuvat perustuvat pitkälti kulutusluottoihin ja pikavippeihin. Myös erilaiset osamaksut ja verkkokauppalaskut saattavat kasaantua niin, että maksukyky alkaa heikentyä. Takuusäätiön toimitusjohtaja Juha A. Pantzar näkee yhdeksi syyksi velkaisten suureen määrään nykyisen kuluttamiseen perustuvan elämäntapamme. ”Tavaraa hankitaan ensin ja sitten vasta maksetaan. Yhteiskuntamme perustuu kuluttamiseen. Säästämistä ei enää korosteta missään. Ihmisillä on puutteita taloudenhallinnan perusteissakin, eivätkä uudet ns kätevät maksutavat auta asiassa. Rahasta on korttien ja kännykkämaksamisen yleistyessä tulossa näkymätöntä,” Pantzar sanoo.

    Pantzarin mielestä kuntien talous-ja velkaneuvonnan pitäisi keskittyä enemmän velkaantumisongelmien ennaltaehkäisemiseen sen sijaan, että siellä ratkotaan jo pahaksi menneitä ylivelkaantumistapauksia. Lisäksi hänen mielestään ihmisiä olisi nykyistä tehokkaammin suojeltava itseltään, ettei ylivelkaantuneille myönnettäisi aina uudelleen lisää luottoa. ”Koska ihmiset kuluttavat, oli mikä oli, niin pitäisi olla olemassa enemmän jonkinlaisia sosiaalisia luottoja. Nykyiset vertaistukilainat ovat moraalittomia, koska niiden rahoitus hankitaan vähävaraisilta ihmisiltä”, Pantzar sanoo.

    Nora Virtasen velkataakan ulosmittausta on vuosien ajan helpottanut se, että hänen suojaosuutensa on viiden lapsen ansiosta ollut niin suuri, ettei palkkaan ole juuri koskettu. Suojaosuus on nyt laskemassa, koska kotona asuu enää kaksi lasta.
    ”Mutta toisaalta ensi vuoden aikana iso osa veloistani on vanhentumassa. Loppuosalle koitan hankkia takausta. Enää en osta mitään yli varojeni.”
    Nora Virtanen työskentelee toiminnanjohtajana vähävaraisten hyväksi toimivassa järjestössä Hopessa. Samaan järjestöön hän tutustui vuosia sitten asiakkaan ominaisuudessa. Nyt hän auttaa monia muita ylivelkaantuneita.

  • ”Vankila pelasti minut. Ilman sitä en olisi nyt tässä,” toteaa moninkertainen ex-pankkiryöstäjä Jan Jalutsi. Hänen kohdallaan vankeusrangaistus on siis tuottanut tulosta. Tosin siihen tarvittiin monta tuomiota ja pitkä aika; Jalutsin elämästä on mennyt parikymmentä vuotta vankiloissa ja karkureissuilla. Nykyään Jalutsi tekee työtä nuorten eteen, jotta heistä mahdollisimman harva joutuisi rikoskierteeseen. ”Vankilan voi kyllä sanoa pelastaneen minut loppujen lopuksi, mutta suuressa kuvassa sanoisin, että yhteiskunnan pitäisi eniten satsata ennalta ehkäisemiseen. Rahat pitäisi suunnata nuorten tukemiseen, eikä vankien hyysäämiseen. Vankiloissa laitetaan satojatuhansia euroja kaikenlaisiin kursseihin, joiden hyöty on kyseenalainen. Siellä on paljon uusavutonta porukkaa, joille työnteko olisi parasta apua,” Jalutsi sanoo.
    Keskustelun toinen vieras, Kriminaalihuollon tukisäätiön asumispalvelupäällikkö Olli Kaarakka näkee myös, että vankeusrangaistusten sisällössä olisi paljon kehittämisen varaa. Kaiken pitäisi hänen mukaansa tähdätä vangin vapauttamiseen. Siihen, että vanki saataisiin tuomion sovittamisen jälkeen yhteiskunnan jäseneksi takaisin. ”Miten se on mahdollista, jos vankeusrangaistus nimenomaan pyrkii eristämään vangin yhteiskunnasta? Suljettu laitos on siinä mielessä järjetön. On vankeja, jotka eivät ole koskaan asuneet yksin vaan aina laitoksissa. Heillä ei ole mitään arjessa tarvittavia taitoja vapautumisen jälkeen. Rikoksen uusimisriski on silloin suuri. Enemmän systeemiä pitäisi kehittää avovankiloiden, erilaisten yhdyskuntapalveluiden ja valvotun vapausrangaistuksen eli ns pantarangaistusten suuntaan ja tätä kautta saada ihmistä itseään vastuulliseksi elämästään”, sanoo Kaarakka.
    Kaarakalla on myös kokemusta arjesta muurien sisäpuolella, sillä hän on uransa varrella tehnyt töitä myös vanginvartijana ja vankilan apulaisjohtajana.

  • Olitko aikana ennen lapsia aina vannonut, että sinusta tulee sitten ihan erilainen äiti tai isä kuin omasi olivat olleet sinulle itsellesi? Ja sitten konfliktitilanteessa huomaatkin tiuskivasi lapsille aivan samalla lailla kuin isäsi tai äitisi aikoinaan? Tai ihmetteletkö, miksi sinun on niin vaikeaa näyttää parisuhteessa tunteitasi ja epäilet syyksi huonoa luonnettasi, mutta et tule ajatelleeksi, ettet itse asiassa koskaan lapsena nähnyt omien vanhempiesi näyttävän toisilleen mitään tunteita? Miten voisit siis osata jotain sellaista, mitä et ole koskaan oppinut?
    Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow on tehnyt tästä kaikesta kirjan "Vanhempieni kaltainen". Kirjaansa hän haastatteli viittäkymmentä eri-ikäistä ihmistä ja kyseli heiltä, miten he muistavat lapsuutensa. Mitä heiltä odotettiin lapsena, jotta he saivat kokea tulleensa rakastetuiksi? Kokivatko he, että heidän tarpeensa otettiin todesta vai ovatko he nyt aikuisina jääneet tavallaan rakkautta vailla oleviksi lapsiksi? Ovatko he oppineet luottamaan ihmisiin? Mitä he lapsena näkivät vanhempien välisestä rakkaudesta ja vihanpurkutavoista? Näiden kysymysten kautta ihminen voi alkaa hahmottaa sitä, mitkä kaikki asiat vaikuttavat hänen tapaansa olla vanhempi ja puoliso. Ehkä kaikki ongelmat eivät johdukaan huonosta luonteesta vaan kyse on huonosta toimintatavasta, jonka ihminen on alitajuisesti omaksunut lapsuudessaan.
    Ohjaaja Liisa Mustonen on paljon miettinyt sitä, mitä on olla suuriin ikäluokkiin kuuluneen naisen kasvattama? Miten omaan äitiin oli vaikuttanut se, että häntä kasvatti sodan kokenut sukupolvi? Miten eri sukupolvien käsitys naiseudesta ja mieheydestä eroavat toisistaan?
    Liisa Mustonen on myös huomannut, että hänen lapsena saamansa ns vapaa kasvatus on vaikuttanut hänen omaan tapaansa olla äiti. Rajattomuuden tunne vaikutti myös hänen ensimmäiseen avioliittoonsa niin, että se päättyi lopulta eroon. Terapian avulla Mustonen on alkanut katkaista erilaisia menneisyyden ketjuja ja löytää tasapainoa omaan vanhemmuuteensa ja tapaansa olla parisuhteessa.

  • Kuusi vuotta sitten it-alalla työskentelevä Terho Miettinen joutui todistamaan tilannetta, jossa uuskarismaattista hengellistä yhteisöä johtava henkilö "tukijoukkoineen" yritti rukoilla kuollutta miestä henkiin - miestä, jolle oli jo tehty ruumiinavaus ja joka makasi pöydällä oikeuslääketieteellisen laitoksen kappelissa. Tilanne oli makaaberi ja kaikkea muuta kuin vainajaa kunnioittava. "Olin kuulunut syntymästäni asti helluntailaiseen liikkeeseen, mutta tuo hetki avasi silmäni ja päätin erota liikkeestä", kertoo Miettinen.

    Epäilyksen hetkiä Miettinen oli kokenut jo lapsena ja viimeistään silloin, kun lähti yliopistoon opiskelemaan ja tieteen maailma avautui hänelle. Hän alkoi ymmärtää, miten kritiikittömästi ihmiset hengellisissä yhteisöissä saattavat toimia. Hän alkoi havaita, miten manipulatiivisesti esimerkiksi ihmeparantumisiin tähtäävissä rukousilloissa ihmisiä ohjaillaan ja miten fiksut ihmiset ylipäätään luovuttavat elämänsä kontrollin itsensä ulkopuolelle, liikkeen johtohahmolle. Ja teki lopulta eropäätöksen tuossa vainajan henkiinmanaamissessiossa.

    Nyt Terho Miettinen on Uskontojen uhrien ry:n puheenjohtaja. Viime viikolla hän julkaisi yhdessä Raija Pellin kanssa kirjan "Harhaanjohtajat vahvassa uskossa" (Docendo 2017). Kirjassa Miettinen käy läpi erinäisiä rikoksia ja muita väärinkäytöksiä, joita uskonnollisissa yhteisöissä on tapahtunut vuosien mittaan ja pohtii, miksi seurakuntalaiset saattavat puhua esimerkiksi johtajansa tekemät talousrikokset tai erilaiseen hyväksikäyttöön syyllistymisen parhain päin.

    Keskustelussa on mukana Tuija Hovi, joka tutkii Turun yliopistossa karismaattisuutta Suomessa, tällä hetkellä erityisesti Amerikasta lähtöisin olevan Healing Rooms -rukouspalvelun toimintaa meillä. Tutkimuksissaan hän on pohtinut ihmisen kääntymistä uskoon ja karismaattisiin liikkeisiin kuulumisen jäsenyyttä ja käsityksiä terveydestä ja parantumisesta.

  • Sairaalapapin työ - kärsimyksen ja kuoleman keskellä tapahtuvaa vaikeaa ja raskasta työtä? Sitäkin, mutta ennen kaikkea työtä, jossa saa kokea olevansa tarpeellinen ja tuovansa lohtua ja levollisuutta tolaltaan menneille ihmisille. Näin kokee sairaalapappi Harri Heinonen. Heinonen työskentelee kahden muun papin kanssa Tyksin syöpätautien ja keuhkotautien osastoilla sekä aikuisten teho-osastolla. Lisäksi hän tekee työtä saattohoitokodissa ja kotikäyntejä ALS-potilaiden luona.

    "Sairastuttuaan ihminen kysyy lähes poikkeuksetta 'miksi'. Miksi juuri minulle käy näin, mitä väärää olen tehnyt, jotta joudun näin kärsimään. On tärkeää, etten yritä lohduttaa väkisin, koska ahdistusta ei voi pyyhkiä pois. Olen se ihminen, joka kestää tämän 'miksi'-kysymyksen. Ihmisten on saatava purkaa pettymyksensä rehellisesti jollekin, " kertoo Harri Heinonen.

    Harri Heinonen toimi elämässään ensin 20 vuotta kaupallisissa töissä. Hän myi autoja, välitti kiinteistöjä, pyöritti huoltoasemaa. Keski-iässä hän sai vakavan sydänkohtauksen ja joutui makaamaan sairaalassa kuukauden päivät. Sängynpohjalla hän teki päätöksen. "Kaupankäynti ja juokseminen saavat loppua tähän. Muutan elämäni. En vielä silloin tiennyt, miten, mutta tiesin, että nyt jotain muuta." Toivuttuaan hän pääsi kotiin ja eräänä aamuna hän sitten heräsi selvään tietoon: hän haluaa sairaalapapiksi. "En edes tiennyt juuri mitään sairaalapapin työstä. Vaimo hiukan nieleskeli ilmoitustani, mutta alkoi heti kannustaa minua". Sitten Heinonen kävi yhdessä tyttärensä kanssa aikuislukion ja haki teologiseen. Opinnot hän aloitti 44-vuotiaana.

    "Valitsin mieluummin sairaalan kuin kirkon työympäristökseni. Valmistuttuani olin lyhyen aikaa seurakuntapappina ja vierastin sitä, että kirkon kirkkaiden kristallikruunujen alla pappi jotenkin nostetaan ansaitsemattomalle jalustalle. Sairaalassa sen sijaan kohtaan ihmiset samalta tasolta. Kuljen vertaisena heidän rinnallaan. Sairaalassa ollaan elämän ääritilanteessa ja sieltä puuttuvat kirkkosalien hienot välineet ja puitteet, " sanoo Harri Heinonen.

  • Kun turvapaikanhakija yritti Helsingin Rautatientorilla itsemurhaa, netin keskustelupalstat riehaantuivat. Eivät siksi, että olisi ihmetelty, miksi kyseinen ihminen ei ollut saanut ahdistukseensa apua vaan siksi, että haluttiin joukolla ilmaista pettymys siitä, ettei henkilö onnistunut yrityksessään. "Miksei kukaan mennyt laittamaan sitä köyttä sen pellen kaulan ympärille? Surkeä vätys, kun ei onnistunut edes tuossa!
    Olisi sietänyt kuolla!" -tyyliset viestit laittavat miettimään, mitä tapahtuu ihmisyydelle, moraalille ja empatiakyvylle, kun ihminen joutuu netissä tunnekuohun valtaan?
    Ja keskustelu tuntuu vain kiihtyvän volyymiltaan, kun palstatilat täyttyvät samanmielisistä huudoista. Vastalauseet kun halvennetaan maan rakoon. Ja ovatko nämä toiselle kuolemaa ja tuskaa toivovat nettikommentoijat arkielämässä ihan tavallisia perheenisiä ja -äitejä, jotka eivät kadulla sanoisi kenellekään päin naamaa, että "kuolisit pois?" Mutta netissä he päästävät alhaisimmat piirteensä valloilleen?
    Mihin empatiakyky katoaa netissä ja miten sitä saataisiin verkkokeskusteluun mukaan, sitä on pohtinut NEMO-työryhmänsä kanssa myös aivotutkija Katri Saarikivi. Hän pyrkii kehittämään teknologiaa, jonka avulla tunteet välittyisivät verkossa. Tunteiden välittyminen voisi aktivoida ihmisen empatiamekanismit ja raivo vähenisi, uskoo Saarikivi.
    Biologi, tiedetoimittaja ja kirjailija Tiina Raevaara on myös laittanut merkille ihmisten "raivoherkkyyden" netissä. Raevaara on itsekin saanut uhkailevaa vihapostia muun muassa mm kirjoituksistaan uskomushoitojen epämääräisyyksistä. Vielä joku vuosi sitten Raevaara oli valmis puolustelemaan vilkkaita ja vihaisiakin nettikeskusteluja sanomalla, että netti on vain tuonut uuden alustan keskustelulle, jota ennen käytiin ehkä torinkulmalla. Mutta nykyään hän on valmis uskomaan, että somessa on itsessään jotain, joka kiihdyttää ihmisten negatiivisuutta ja sen ilmaisemista toisille.

  • Kun mikään ei koskaan riitä. Kun aina jää puuttumaan jotain. Kun aina pitää tehdä jotain enemmän, jotta haluttu tulos saavutetaan. Eikä haluttua tulosta saavuteta koskaan. Tällaista on ylisuorittajan elämä. Perfektionisti voi toki kaikessa huolellisuudessaan ja tunnollisuudessaan olla hyvä työntekijä. Mutta ennen pitkää ylisuuret vaatimukset kuormittavat hänet ja hän uupuu.

    Tamperelainen Katri Syvärinen on yksi uupumuksen kokeneista. Joitakin vuosia sitten hän oli perustanut oman hyvinvointivalmennukseen keskittyneen yrityksen ja samaan aikaan hän treenasi kouluratsastuskisoihin, piti luentoja, oli mukana kirjaprojekteissa, teki yritysviestintää ja toimittajan töitä. Päivät olivat ympäripyöreitä. Mutta kaiken mitä Katri teki, piti olla "hyödyllistä", laiskottelua ei sallittua. Lopulta paineet kasautuivat niin, että Katri löysi itsensä keskellä päivää katukiveykselle romahtaneena ja itkevänä. Tuosta hetkestä lähti liikkeelle hänen sisäinen muutoksensa kohti sallivampaa, rennompaa elämää.
    Kasvatustieteilijä ja filosofi Juha T.Hakala on laittanut merkille yhteiskunnassa monta ylisuorittamiseen viittaavaa asiaa. Kaiken suorittamisen takana on jatkuva tyytymättömyyden tunne. Hakala väittää, että huolellisuus on työntekijässä pikemminkin haitta kuin etu. Hän myös kehottaa ihmisiä tekemään työnsä mieluummin huonosti kuin tavoittelemaan täydellisyyttä. Meidän on syytä "vähentää purjeita" ja ymmärtää oma mitättömyytemme tässä maailmankaikkeudessa.

  • Suomessa on noin 300 000 leskeä, joista 240 000 on naisia. Yksi heistä on helsinkiläinen Kirsi Lihr-Koistinen, 67. Hän jäi leskeksi kuusi vuotta sitten. Takana oli yli 20 vuotta kestänyt onnellinen liitto Hannun kanssa.
    Hannun kuolema kuusi vuotta sitten tuli Kirsille järkytyksenä, vaikka Hannu sairasti vakavasti viimeiset vuotensa.
    "Hannun poismenon jälkeen olin turta ja väsynyt. Ensimmäinen vuosi meni sumussa, vain itkien. Elämänhalu sammui, millään ei ollut mitään merkitystä. Tuntui kuin yksi raajoistani olisi riuhtaistu pois. Olin toimintakyvytön. Ystävä tuli syöttämään minua kotiin", Kirsi kuvailee.
    Vähitellen olo parani sen verran, että Kirsi pystyi lukemaan suruoppaita. Hän meni myös kahteen sururyhmään, vaikka ei osaa sanoa, oliko niistä hyötyä. Pari vuotta Hannun kuoleman jälkeen Kirsi suuntasi vanhaan kotimaahansa Itävaltaan kylpylään ja tämä matka osoittautui käännekohdaksi suruprosessissa.
    "Olin kylpylässä neljä viikkoa ja otin erilaisia hoitoja. Se, että joku kosketti minua, lohdutti. Kävin vesijuoksussa ja istuin kappelissa. Matka alkoi hoitaa minua."
    Nykyään Kirsi tuntee olonsa jo valoisaksi, vaikkakaan ei koe enää olevansa se sama iloinen ja aurinkoinen ihminen, mitä hän oli ennen miehensä kuolemaa. Kaipaus iskee välillä lujaa, ja varsinkin aamiaispöydän hiljaisuus tuntuu raskaalta kestää. Kirsi käy mielessään liittoaan läpi ja huomaa vasta nyt pitäneensä montaa liiton hyvää asiaa itsestäänselvyytenä. Kiitollisuutta voi kokea jälkikäteenkin.
    Psykoterapeutti Liisa Salmenperä on jo vuosia vetänyt Eläkeliiton Yhtäkkiä yksin -kursseja leskille. Hän sanoo, että moni leski joutuu muovaamaan oman identiteettinsä uudelleen.
    "Jos olet aiemmin ollut vaimo, niin mitä olet nyt kun toinen on poissa? Myös arkiset asiat huolestuttavat leskiä. Mistä saa apua asioihin, jotka puoliso aiemmin aina hoiti. Yksinäisyys voi myös yllättää. Aiemmin kylään kutsuttiin pariskuntana, nyt ystävyysuhteita saattaa jopa katketa. Seksuaalisuus on tabu, joka hiertää myös leskiä. Moni kärsii kosketuksen puutteesta."
    Liisa Salmenperä valaa kuitenkin uskoa leskiin sen suhteen, että surun kanssa oppii elämään ja edessä voi olla uusi ja mielenkiintoinen elämänvaihe.

  • Elämme keskellä valtavaa tiedon ylitarjontaa. Kohina ja häly turruttavat ihmisiä, on vaikeaa tietää, mitä pitäisi oikeastaan tietää ja mistä sitä tietoa pitäisi etsiä. Tässä tilanteessa aivojemme on helppo rekisteröidä yksinkertaiset, tunteisiin vetoavat tarinat. Elämmekin tarinoiden ympäröiminä.

    Tarinoita tuottavat meille paitsi elokuvat, tv-sarjat, kirjallisuus, myös journalismi, mainonta, markkinointiviestintä, yritykset ja politiikka, nykyään myös tiede – aina emme edes huomaa, että meihin yritetään vaikuttaa tarinoiden kautta. Sillä sillä on valta, joka osaa kertoa tarinoita. Häntä kuunnellaan, hänet muistetaan. Näin on ollut aikojen alusta, mutta tarinallistaminen on nykyään tehokkaasti tuotteistettu.

    Tarinat eivät välttämättä ole valheellisia, mutta ne väkisinkin muovaavat todellisuutta yksinkertaisempaan muotoon. Ne karsivat jotain informaatiota pois ja korostavat jotain muuta. Näemmekö enää koko totuutta tarinoiden takaa? Asiaa pohtivat kielitieteen tutkija Janne Saarikivi sekä viestintäyrittäjä Riikka Kämppi.

  • Nykyään jo päiväkotilapset ovat oppineet puhumaan ongelmien sijaan haasteista. Ihmisen on nykyään ajateltava positiivisesti täyttääkseen ihannekansalaisen vaatimukset. Elämäntaito-oppaat, aikakauslehtijutut, ratkaisukeskeiset terapeutit ja työelämäkonsultit puhuvat yhdessä kuorossa positiivisen ajattelun autuaaksi tekevästä voimasta. Jopa poliitikot käyttävät yleisesti myönteisyyspuhetta, vaikka positiivisella ajattelulla ei työttömyysongelmaa ratkaistakaan. Pois tunnelmanpilaaja-ankeuttajat, tilalle innostuneet optimistit!

    Mutta tulevatko epäkohdat korjatuiksi vain positiivisesti ajattelemalla? Entä jos ihminen ei pystykään vaihtamaan negatiivisia ajatuksiaan positiivisiksi? Onko hän silloin huono ja välittömän terapian tarpeessa oleva ihminen? Voisiko joskus saada marista ilmoille ikäviä tuntemuksia saamatta ankeuttajan leimaa otsaansa? Entä jos me kaikki kelpaisimmekin sellaisina kuin olemme? Ja mikä vielä parempaa: entä jos meiltä vaadittaisiin mieluummin positiivisia tekoja kuin positiivista ajattelua? Teko kun suuntaa ihmisestä ulospäin, ajattelu aina sisäänpäin.

    Mitä mieltä tästä kaikesta ovat toimittaja, kolumnisti Anna Perho sekä filosofi Lauri Järvilehto?

    Toimittajana Sari Valto.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä