Sari Valto

Takaako terveellinen ruoka pitkän iän?

  • 54 min
  • toistaiseksi

Mitä voisimme oppia maailmalta löytyneistä niin sanotuista "sinisistä alueista", joilla asuvat ihmiset ovat eläneet yli satavuotiaiksi. Näitä alueita on löydetty Kreikasta, Sardiniasta, Costa Ricalta, Japanista ja Ruotsista. Mitä ihmiset näillä alueilla syövät? Tuskin hampurilaisia tai nakkeja.

Hyvän ruuan ja pitkän elämän yhtälöstä puhuvat Sari Valton kanssa elintarviketieteiden tohtori Merja Suominen sekä ruokaa antropologisesta näkökulmasta tutkinut kirjailija Joonas Konstig.

Lähetykset

  • ti 27.9.2016 10.05 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Olitko aikana ennen lapsia aina vannonut, että sinusta tulee sitten ihan erilainen äiti tai isä kuin omasi olivat olleet sinulle itsellesi? Ja sitten konfliktitilanteessa huomaatkin tiuskivasi lapsille aivan samalla lailla kuin isäsi tai äitisi aikoinaan? Tai ihmetteletkö, miksi sinun on niin vaikeaa näyttää parisuhteessa tunteitasi ja epäilet syyksi huonoa luonnettasi, mutta et tule ajatelleeksi, ettet itse asiassa koskaan lapsena nähnyt omien vanhempiesi näyttävän toisilleen mitään tunteita? Miten voisit siis osata jotain sellaista, mitä et ole koskaan oppinut?
    Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow on tehnyt tästä kaikesta kirjan "Vanhempieni kaltainen". Kirjaansa hän haastatteli viittäkymmentä eri-ikäistä ihmistä ja kyseli heiltä, miten he muistavat lapsuutensa. Mitä heiltä odotettiin lapsena, jotta he saivat kokea tulleensa rakastetuiksi? Kokivatko he, että heidän tarpeensa otettiin todesta vai ovatko he nyt aikuisina jääneet tavallaan rakkautta vailla oleviksi lapsiksi? Ovatko he oppineet luottamaan ihmisiin? Mitä he lapsena näkivät vanhempien välisestä rakkaudesta ja vihanpurkutavoista? Näiden kysymysten kautta ihminen voi alkaa hahmottaa sitä, mitkä kaikki asiat vaikuttavat hänen tapaansa olla vanhempi ja puoliso. Ehkä kaikki ongelmat eivät johdukaan huonosta luonteesta vaan kyse on huonosta toimintatavasta, jonka ihminen on alitajuisesti omaksunut lapsuudessaan.
    Ohjaaja Liisa Mustonen on paljon miettinyt sitä, mitä on olla suuriin ikäluokkiin kuuluneen naisen kasvattama? Miten omaan äitiin oli vaikuttanut se, että häntä kasvatti sodan kokenut sukupolvi? Miten eri sukupolvien käsitys naiseudesta ja mieheydestä eroavat toisistaan?
    Liisa Mustonen on myös huomannut, että hänen lapsena saamansa ns vapaa kasvatus on vaikuttanut hänen omaan tapaansa olla äiti. Rajattomuuden tunne vaikutti myös hänen ensimmäiseen avioliittoonsa niin, että se päättyi lopulta eroon. Terapian avulla Mustonen on alkanut katkaista erilaisia menneisyyden ketjuja ja löytää tasapainoa omaan vanhemmuuteensa ja tapaansa olla parisuhteessa.

  • Kuusi vuotta sitten it-alalla työskentelevä Terho Miettinen joutui todistamaan tilannetta, jossa uuskarismaattista hengellistä yhteisöä johtava henkilö "tukijoukkoineen" yritti rukoilla kuollutta miestä henkiin - miestä, jolle oli jo tehty ruumiinavaus ja joka makasi pöydällä oikeuslääketieteellisen laitoksen kappelissa. Tilanne oli makaaberi ja kaikkea muuta kuin vainajaa kunnioittava. "Olin kuulunut syntymästäni asti helluntailaiseen liikkeeseen, mutta tuo hetki avasi silmäni ja päätin erota liikkeestä", kertoo Miettinen.

    Epäilyksen hetkiä Miettinen oli kokenut jo lapsena ja viimeistään silloin, kun lähti yliopistoon opiskelemaan ja tieteen maailma avautui hänelle. Hän alkoi ymmärtää, miten kritiikittömästi ihmiset hengellisissä yhteisöissä saattavat toimia. Hän alkoi havaita, miten manipulatiivisesti esimerkiksi ihmeparantumisiin tähtäävissä rukousilloissa ihmisiä ohjaillaan ja miten fiksut ihmiset ylipäätään luovuttavat elämänsä kontrollin itsensä ulkopuolelle, liikkeen johtohahmolle. Ja teki lopulta eropäätöksen tuossa vainajan henkiinmanaamissessiossa.

    Nyt Terho Miettinen on Uskontojen uhrien ry:n puheenjohtaja. Viime viikolla hän julkaisi yhdessä Raija Pellin kanssa kirjan "Harhaanjohtajat vahvassa uskossa" (Docendo 2017). Kirjassa Miettinen käy läpi erinäisiä rikoksia ja muita väärinkäytöksiä, joita uskonnollisissa yhteisöissä on tapahtunut vuosien mittaan ja pohtii, miksi seurakuntalaiset saattavat puhua esimerkiksi johtajansa tekemät talousrikokset tai erilaiseen hyväksikäyttöön syyllistymisen parhain päin.

    Keskustelussa on mukana Tuija Hovi, joka tutkii Turun yliopistossa karismaattisuutta Suomessa, tällä hetkellä erityisesti Amerikasta lähtöisin olevan Healing Rooms -rukouspalvelun toimintaa meillä. Tutkimuksissaan hän on pohtinut ihmisen kääntymistä uskoon ja karismaattisiin liikkeisiin kuulumisen jäsenyyttä ja käsityksiä terveydestä ja parantumisesta.

  • Sairaalapapin työ - kärsimyksen ja kuoleman keskellä tapahtuvaa vaikeaa ja raskasta työtä? Sitäkin, mutta ennen kaikkea työtä, jossa saa kokea olevansa tarpeellinen ja tuovansa lohtua ja levollisuutta tolaltaan menneille ihmisille. Näin kokee sairaalapappi Harri Heinonen. Heinonen työskentelee kahden muun papin kanssa Tyksin syöpätautien ja keuhkotautien osastoilla sekä aikuisten teho-osastolla. Lisäksi hän tekee työtä saattohoitokodissa ja kotikäyntejä ALS-potilaiden luona.

    "Sairastuttuaan ihminen kysyy lähes poikkeuksetta 'miksi'. Miksi juuri minulle käy näin, mitä väärää olen tehnyt, jotta joudun näin kärsimään. On tärkeää, etten yritä lohduttaa väkisin, koska ahdistusta ei voi pyyhkiä pois. Olen se ihminen, joka kestää tämän 'miksi'-kysymyksen. Ihmisten on saatava purkaa pettymyksensä rehellisesti jollekin, " kertoo Harri Heinonen.

    Harri Heinonen toimi elämässään ensin 20 vuotta kaupallisissa töissä. Hän myi autoja, välitti kiinteistöjä, pyöritti huoltoasemaa. Keski-iässä hän sai vakavan sydänkohtauksen ja joutui makaamaan sairaalassa kuukauden päivät. Sängynpohjalla hän teki päätöksen. "Kaupankäynti ja juokseminen saavat loppua tähän. Muutan elämäni. En vielä silloin tiennyt, miten, mutta tiesin, että nyt jotain muuta." Toivuttuaan hän pääsi kotiin ja eräänä aamuna hän sitten heräsi selvään tietoon: hän haluaa sairaalapapiksi. "En edes tiennyt juuri mitään sairaalapapin työstä. Vaimo hiukan nieleskeli ilmoitustani, mutta alkoi heti kannustaa minua". Sitten Heinonen kävi yhdessä tyttärensä kanssa aikuislukion ja haki teologiseen. Opinnot hän aloitti 44-vuotiaana.

    "Valitsin mieluummin sairaalan kuin kirkon työympäristökseni. Valmistuttuani olin lyhyen aikaa seurakuntapappina ja vierastin sitä, että kirkon kirkkaiden kristallikruunujen alla pappi jotenkin nostetaan ansaitsemattomalle jalustalle. Sairaalassa sen sijaan kohtaan ihmiset samalta tasolta. Kuljen vertaisena heidän rinnallaan. Sairaalassa ollaan elämän ääritilanteessa ja sieltä puuttuvat kirkkosalien hienot välineet ja puitteet, " sanoo Harri Heinonen.

  • Kun turvapaikanhakija yritti Helsingin Rautatientorilla itsemurhaa, netin keskustelupalstat riehaantuivat. Eivät siksi, että olisi ihmetelty, miksi kyseinen ihminen ei ollut saanut ahdistukseensa apua vaan siksi, että haluttiin joukolla ilmaista pettymys siitä, ettei henkilö onnistunut yrityksessään. "Miksei kukaan mennyt laittamaan sitä köyttä sen pellen kaulan ympärille? Surkeä vätys, kun ei onnistunut edes tuossa!
    Olisi sietänyt kuolla!" -tyyliset viestit laittavat miettimään, mitä tapahtuu ihmisyydelle, moraalille ja empatiakyvylle, kun ihminen joutuu netissä tunnekuohun valtaan?
    Ja keskustelu tuntuu vain kiihtyvän volyymiltaan, kun palstatilat täyttyvät samanmielisistä huudoista. Vastalauseet kun halvennetaan maan rakoon. Ja ovatko nämä toiselle kuolemaa ja tuskaa toivovat nettikommentoijat arkielämässä ihan tavallisia perheenisiä ja -äitejä, jotka eivät kadulla sanoisi kenellekään päin naamaa, että "kuolisit pois?" Mutta netissä he päästävät alhaisimmat piirteensä valloilleen?
    Mihin empatiakyky katoaa netissä ja miten sitä saataisiin verkkokeskusteluun mukaan, sitä on pohtinut NEMO-työryhmänsä kanssa myös aivotutkija Katri Saarikivi. Hän pyrkii kehittämään teknologiaa, jonka avulla tunteet välittyisivät verkossa. Tunteiden välittyminen voisi aktivoida ihmisen empatiamekanismit ja raivo vähenisi, uskoo Saarikivi.
    Biologi, tiedetoimittaja ja kirjailija Tiina Raevaara on myös laittanut merkille ihmisten "raivoherkkyyden" netissä. Raevaara on itsekin saanut uhkailevaa vihapostia muun muassa mm kirjoituksistaan uskomushoitojen epämääräisyyksistä. Vielä joku vuosi sitten Raevaara oli valmis puolustelemaan vilkkaita ja vihaisiakin nettikeskusteluja sanomalla, että netti on vain tuonut uuden alustan keskustelulle, jota ennen käytiin ehkä torinkulmalla. Mutta nykyään hän on valmis uskomaan, että somessa on itsessään jotain, joka kiihdyttää ihmisten negatiivisuutta ja sen ilmaisemista toisille.

  • Kun mikään ei koskaan riitä. Kun aina jää puuttumaan jotain. Kun aina pitää tehdä jotain enemmän, jotta haluttu tulos saavutetaan. Eikä haluttua tulosta saavuteta koskaan. Tällaista on ylisuorittajan elämä. Perfektionisti voi toki kaikessa huolellisuudessaan ja tunnollisuudessaan olla hyvä työntekijä. Mutta ennen pitkää ylisuuret vaatimukset kuormittavat hänet ja hän uupuu.

    Tamperelainen Katri Syvärinen on yksi uupumuksen kokeneista. Joitakin vuosia sitten hän oli perustanut oman hyvinvointivalmennukseen keskittyneen yrityksen ja samaan aikaan hän treenasi kouluratsastuskisoihin, piti luentoja, oli mukana kirjaprojekteissa, teki yritysviestintää ja toimittajan töitä. Päivät olivat ympäripyöreitä. Mutta kaiken mitä Katri teki, piti olla "hyödyllistä", laiskottelua ei sallittua. Lopulta paineet kasautuivat niin, että Katri löysi itsensä keskellä päivää katukiveykselle romahtaneena ja itkevänä. Tuosta hetkestä lähti liikkeelle hänen sisäinen muutoksensa kohti sallivampaa, rennompaa elämää.
    Kasvatustieteilijä ja filosofi Juha T.Hakala on laittanut merkille yhteiskunnassa monta ylisuorittamiseen viittaavaa asiaa. Kaiken suorittamisen takana on jatkuva tyytymättömyyden tunne. Hakala väittää, että huolellisuus on työntekijässä pikemminkin haitta kuin etu. Hän myös kehottaa ihmisiä tekemään työnsä mieluummin huonosti kuin tavoittelemaan täydellisyyttä. Meidän on syytä "vähentää purjeita" ja ymmärtää oma mitättömyytemme tässä maailmankaikkeudessa.

  • Suomessa on noin 300 000 leskeä, joista 240 000 on naisia. Yksi heistä on helsinkiläinen Kirsi Lihr-Koistinen, 67. Hän jäi leskeksi kuusi vuotta sitten. Takana oli yli 20 vuotta kestänyt onnellinen liitto Hannun kanssa.
    Hannun kuolema kuusi vuotta sitten tuli Kirsille järkytyksenä, vaikka Hannu sairasti vakavasti viimeiset vuotensa.
    "Hannun poismenon jälkeen olin turta ja väsynyt. Ensimmäinen vuosi meni sumussa, vain itkien. Elämänhalu sammui, millään ei ollut mitään merkitystä. Tuntui kuin yksi raajoistani olisi riuhtaistu pois. Olin toimintakyvytön. Ystävä tuli syöttämään minua kotiin", Kirsi kuvailee.
    Vähitellen olo parani sen verran, että Kirsi pystyi lukemaan suruoppaita. Hän meni myös kahteen sururyhmään, vaikka ei osaa sanoa, oliko niistä hyötyä. Pari vuotta Hannun kuoleman jälkeen Kirsi suuntasi vanhaan kotimaahansa Itävaltaan kylpylään ja tämä matka osoittautui käännekohdaksi suruprosessissa.
    "Olin kylpylässä neljä viikkoa ja otin erilaisia hoitoja. Se, että joku kosketti minua, lohdutti. Kävin vesijuoksussa ja istuin kappelissa. Matka alkoi hoitaa minua."
    Nykyään Kirsi tuntee olonsa jo valoisaksi, vaikkakaan ei koe enää olevansa se sama iloinen ja aurinkoinen ihminen, mitä hän oli ennen miehensä kuolemaa. Kaipaus iskee välillä lujaa, ja varsinkin aamiaispöydän hiljaisuus tuntuu raskaalta kestää. Kirsi käy mielessään liittoaan läpi ja huomaa vasta nyt pitäneensä montaa liiton hyvää asiaa itsestäänselvyytenä. Kiitollisuutta voi kokea jälkikäteenkin.
    Psykoterapeutti Liisa Salmenperä on jo vuosia vetänyt Eläkeliiton Yhtäkkiä yksin -kursseja leskille. Hän sanoo, että moni leski joutuu muovaamaan oman identiteettinsä uudelleen.
    "Jos olet aiemmin ollut vaimo, niin mitä olet nyt kun toinen on poissa? Myös arkiset asiat huolestuttavat leskiä. Mistä saa apua asioihin, jotka puoliso aiemmin aina hoiti. Yksinäisyys voi myös yllättää. Aiemmin kylään kutsuttiin pariskuntana, nyt ystävyysuhteita saattaa jopa katketa. Seksuaalisuus on tabu, joka hiertää myös leskiä. Moni kärsii kosketuksen puutteesta."
    Liisa Salmenperä valaa kuitenkin uskoa leskiin sen suhteen, että surun kanssa oppii elämään ja edessä voi olla uusi ja mielenkiintoinen elämänvaihe.

  • Elämme keskellä valtavaa tiedon ylitarjontaa. Kohina ja häly turruttavat ihmisiä, on vaikeaa tietää, mitä pitäisi oikeastaan tietää ja mistä sitä tietoa pitäisi etsiä. Tässä tilanteessa aivojemme on helppo rekisteröidä yksinkertaiset, tunteisiin vetoavat tarinat. Elämmekin tarinoiden ympäröiminä.

    Tarinoita tuottavat meille paitsi elokuvat, tv-sarjat, kirjallisuus, myös journalismi, mainonta, markkinointiviestintä, yritykset ja politiikka, nykyään myös tiede – aina emme edes huomaa, että meihin yritetään vaikuttaa tarinoiden kautta. Sillä sillä on valta, joka osaa kertoa tarinoita. Häntä kuunnellaan, hänet muistetaan. Näin on ollut aikojen alusta, mutta tarinallistaminen on nykyään tehokkaasti tuotteistettu.

    Tarinat eivät välttämättä ole valheellisia, mutta ne väkisinkin muovaavat todellisuutta yksinkertaisempaan muotoon. Ne karsivat jotain informaatiota pois ja korostavat jotain muuta. Näemmekö enää koko totuutta tarinoiden takaa? Asiaa pohtivat kielitieteen tutkija Janne Saarikivi sekä viestintäyrittäjä Riikka Kämppi.

  • Nykyään jo päiväkotilapset ovat oppineet puhumaan ongelmien sijaan haasteista. Ihmisen on nykyään ajateltava positiivisesti täyttääkseen ihannekansalaisen vaatimukset. Elämäntaito-oppaat, aikakauslehtijutut, ratkaisukeskeiset terapeutit ja työelämäkonsultit puhuvat yhdessä kuorossa positiivisen ajattelun autuaaksi tekevästä voimasta. Jopa poliitikot käyttävät yleisesti myönteisyyspuhetta, vaikka positiivisella ajattelulla ei työttömyysongelmaa ratkaistakaan. Pois tunnelmanpilaaja-ankeuttajat, tilalle innostuneet optimistit!

    Mutta tulevatko epäkohdat korjatuiksi vain positiivisesti ajattelemalla? Entä jos ihminen ei pystykään vaihtamaan negatiivisia ajatuksiaan positiivisiksi? Onko hän silloin huono ja välittömän terapian tarpeessa oleva ihminen? Voisiko joskus saada marista ilmoille ikäviä tuntemuksia saamatta ankeuttajan leimaa otsaansa? Entä jos me kaikki kelpaisimmekin sellaisina kuin olemme? Ja mikä vielä parempaa: entä jos meiltä vaadittaisiin mieluummin positiivisia tekoja kuin positiivista ajattelua? Teko kun suuntaa ihmisestä ulospäin, ajattelu aina sisäänpäin.

    Mitä mieltä tästä kaikesta ovat toimittaja, kolumnisti Anna Perho sekä filosofi Lauri Järvilehto?

    Toimittajana Sari Valto.

  • Mikäli mediaa on uskominen, vegaaneja on nyt kaikkialla ja lihansyönnistä on tulossa hyvää vauhtia yleisesti paheksuttavaa toimintaa. Mutta mitä kertovatkaan tilastot? Sen, että suomalaiset syövät lihaa nykyään enemmän kuin koskaan: lähes 80 kiloa henkilöä kohden vuodessa. Vihannesten kulutuksessa piikkiä ei näy, vain hedelmien kohdalla nähdään selvää kasvua. Toisaalta on huomattava, että kulutustilastot laahaavat todellisuudesta jäljessä. Kaupan myyntiluvut kertovat, että vihanneksia myytiin viime vuonna miljoonia kiloja enemmän kuin edellisenä vuonna.
    Ruokakulttuurin professori Johanna Mäkelä on nähnyt uransa aikana monta ruokatrendiä tulevan ja menevän. Kasvisruokavalion kohdalla hän kuitenkin arvelee, että kyse saattaa olla pysyvämmästä muutoksesta. "Jos ajatellaan esimerkiksi mennyttä karppausbuumia, niin silloin ruokavaliomuutosta perusteltiin vain yksilötasolla eli oman hyvinvoinnin kannalta. Kasvisten valintaa perustellaan tämän lisäksi isoilla muilla asioilla kuten tuotantoeläimiin liittyvillä eettisillä kysymyksillä ja lihantuotannon ekologisilla ongelmilla. Yksi merkki muutoksen alkamisesta on sekin, että isot elintarvikejätit ovat alkaneet ottaa vegaanit tosissaan ja tarjota heille omia tuotteitaan."
    Elintarviketieteiden maisteri Leena Saarisella on pitkä kokemus elintarviketeollisuudesta muun muassa Unileveriltä. Nykyään hän on suomalaisen start-up -yrityksen Verso Foodin hallituksen puheenjohtaja. Verso Food valmistaa kotimaisesta härkäpapusta Härkistä, jauhelihan korvaavaa kasvisproteiinituotetta.
    Kun Saarinen kumppaneineen alkoi nelisen vuotta sitten kehitellä härkäpapuvalmistetta, ei kasvisruokavalio ollut vielä niin paljon tapetilla kuin nyt. Hän kuitenkin aavisteli, että kiinnostus kasviksiin on nousemassa. Nyt Härkiksen myynti kasvaa jatkuvasti ja siitä suunnitellaan vientituotetta. Mutta onko suomalainen ruokakulttuuri todella muuttumassa vai onko kyse sittenkin vain pienestä lisästä suomalaisten lautasilla?

  • Kiusaajatyyppiejä löytyy aina kaikkialta. Päiväkodista, koulusta, yliopistosta, työpaikalta. Mikä saa ihmisen ilkeilemään toiselle? Monet tutkimukset kertovat, että kiusaajalla on heikot sosiaaliset taidot ja huono itsetunto.

    Psykologi Vesa Nevalainen on tästä eri mieltä: hänen mielestään kiusaaja on yksinkertaisesti "ilkeä paskiainen", jolla on päinvastoin erinomaiset sosiaaliset taidot. Hän osaa iskeä heikkoon kohtaan ja esittää muiden kuin kiusatun edessä viatonta. Hänellä on usein myös hyvä itsetunto. Hän on porukan kuningas. Nevalaisen mielestä ei ole järkeä yrittää liikaa ymmärtää kiusaajaa. Mitä hänen mielestään sitten asialle pitäisi tehdä?

    Mukana keskustelussa on työvalmentaja Timo Westman, joka otti kouluaikoinaan kiusaajan roolin. Ala-asteella opettaja kiusasi Timoa, yläasteella kapina oli kypsynyt ja Timo alkoi kiusata sekä opettajia että oppilaita. Mitä Timo sanoo Vesan mielipiteistä? Oliko hän nyt jälkikäteen ajateltuna ilkimys vai reppana, joka olisi tarvinnut apua?

  • Vuosia sitten ekonomi Tommi Kujala tunsi alitajuisesti hakeutuvansa kohti elämänmuutosta. Hän oli tehnyt pitkän uran markkinoinnin johtotehtävissä ja toimi tuolloin mainostoimiston varatoimitusjohtajana. Mutta hän huomasi alkaneensa vältellä työpaikan palavereja ja itse asiassa koko työpaikkaa. Työn merkitys oli alkanut tuntua tyhjältä. Seuraavaksi hän löysi itsensä joogasalilta, vaikka ei koskaan aiemmin ollut harrastanut muuta kuin pallopelejä . Alkoi intensiivinen joogaaminen, joka vei mennessään. Kujalasta tuntui, ettei hänellä ollut enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin jättää entinen elämänsä. Hän irtisanoutui ja myi merenranta-asuntonsa. Nyt hän on perustanut oman joogakoulun ja kouluttautunut paitsi joogaopettajaksi myös enneagrammiohjaajaksi ja elämäntaitovalmentajaksi.
    Miksi ihmeessä korkeasti koulutettu ihminen jättää hyvin palkatun työnsä ja heittäytyy joogan ja enneagrammin maailmaan? Ehkä samasta syystä miksi ihmiset hakevat sankoin joukoin vastauksia elämäänsä erilaisista selfhelp-kirjoista ja henkisen kasvun kursseista ja hyvinvoinnin lisäystä lupaavilta valmentajilta. "Niin, ihmisillä on nykyään elintasonsa puolesta varaa pysähtyä ja miettiä, kuka minä oikeastaan olen ja mikä on elämän tarkoitus," Kujala sanoo.
    Samoihin kysymyksiin ihmiset toivovat löytävänsä vastauksia psykoterapeutin vastaanotolta. Psykologi Teemu Ollikainen on kuitenkin huolissaan siitä, että tänä psykokulttuurin, alituisen "minän" etsimisen kultakautena markkinoilla vaanii myös paljon huu-haata. "Suomessa kuka tahansa saa kutsua itseään terapeutiksi ja alkaa hoitaa kenties sairaitakin ihmisiä," Ollikainen sanoo. Hän ihmettelee, miksi korkeastikin koulutetut ihmiset turvautuvat nykyään epätieteellisiin selfhelp-kirjoihin ja maallikkoterapeutteihin.
    Sari Valto kysyykin molemmilta miehiltä, miksi nykyihmiset ylipäätään haluavat ulkoistaa henkisen hyvinvointinsa palveluntuottajille? Emmekö enää itse osaa määritellä, mikä on juuri itsellemme hyvää elämää? Onko käynnissä antiikin toisinto, jolloin ruumiin ja mielenkulttuurin rinnakkaiselo oli pinnalla? Ensin on trimmattava keho, sitten mieli. Tuleeko projektista koskaan valmista?

  • Avioero johtuu usein pariskunnan välisistä vuorovaikutusongelmista. Kuitenkin juuri vuorovaikutus pitäisi saada toiminaan eron jälkeen, jos pariskunnalla on lapsia, jotta lapsia ei kuormitettaisi aikuisten ristiriidoilla.

    Miten tämä onnistuu? "Olisi pystyttävä erottamaan omat myrskyisät tunteet ex-puolisoa kohtaan ja lasten asiat. On laitettava tietoisesti lapsi etusijalle. Usein ajatellaan, että jos kaksi aikuista ei tule toimeen, he eivät voi tulla toimeen eron jälkeenkään. Näin ei tarvitse olla," sanoo suunnittelija Päivi Hietanen Ensi-ja turvakotien liitosta. Hietanen on ollut mukana perustamassa Eroneuvo-vertaistukiryhmiä sekä Neuvokahvila-toimintaa ympäri Suomen.
    Keskustelussa etunimellään esiintyvä Sari kertoo omasta kuuden vuoden takaisesta erokokemuksestaan ja siitä, miten hän kouluttautui vapaaehtoistyöntekijäksi Eroneuvo-vertaistukiryhmän vetäjäksi. "Oma eroni tuli minulle järkytyksenä ja toivoin, että aikanaan olisin itsekin saanut tällaisesta ryhmästä apua. Siellä voi puida huoliaan siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, miten järjestetään lasten asuminen, miten taloudelliset asiat ja mistä kaikesta eron takia pitää luopua," sanoo Sari.
    Mukana keskustelussa on noin vuosi sitten eronnut Pasi, joka on myös hakenut erokipuiluunsa paljon ulkopuolista apua. "Jo ennen eroa lähdimme puolisoni kanssa pariterapiaan ja jatkoimme sitä vielä puoli vuotta eron jälkeen. Oli todella iso apu, että saimme käydä eropäätöksen jälkeen käytännön asioita läpi ulkopuolisen kanssa. Lisäksi lähdin myöhemmin itsekseni eroseminaariin ja parhaillaan olen mukana erovertaistukiryhmässä. Siellä puhutaan paljon juuri lasten asioista. Meille kaikille ensisijainen huoli on tietysti lapset," Pasi kertoo.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä