Radio Suomesta poimittuja

Sananen – Olisitte varoittaneet

  • 4 min
  • toistaiseksi

Jos olimme unohtaneet, että kuvilla yritetään vaikuttaa meihin ihmisiin, muikkari tuli saman tien. Ansaitulla tupakkatauolla uutta askia tutkiessa voi ihan kohta törmätä kutkuttavaan kuvamateriaaliin. Eikä kuvien tarve tähän lopu.

Nyt ne vihdoin tulee: varoituskuvat tupakka-askeihin. Yhteensä kuvia on 42 erilaista. Niistä 19 nauratti ääneen, muiden kohdalla onnistuin pidättelemään. Suomessa meitä tumman huumorin harrastajia on yllättävän paljon. Nyt riskinä on, että uuden tupakkalain, ja uusien kuvien myötä, moni haluaa kerätä koko sarjan ja näin uudet askit aiheuttavat todellisen ryntäyksen tupakkahyllyille.

Meitä varoitetaan aika säännöllisesti. NURMIKOLLE ASTUMINEN SAKON UHALLA EHDOTTOMASTI KIELLETTY- tyyppisiä klassikkokylttejä löytyy edelleen joka paikasta. Usko sanojen voimaan on säilynyt.

Mitä enemmän ulkomailla tehdään terrori-iskuja, sitä hienosyisempiä varoituksia laaditaan meille mökkiostoksia laativille suomalaisille. Sadevaroituksen kynnys madaltuu koko ajan, kohta sireenit ulvovat hajanaisesta ripottelusta. Tuulivaroitus saa kansalaisemme pitämään lippalakistaan tuimasta kiinni, vaikka haapakaan ei vielä havise. Viranomaisradiosta kumajava jalankulkusää saa orastavaan paniikkiin.

Tupakka-askien kuvavaroitukset ovat haastavampia. Me olemme turtuneita kuviin. Uutisten raajanpätkät ja veriset jarrutusjäljet tulevat säännöllisesti iltapalamme yhteyteen. Netissä näkee päivittäin inhottavia kuvia. Voi ennustaa, että askikuvien vaikutus on maltillinen.

Uusia tupakka-askikuvia tutkiessani sain ulvoa. Kun olin kuivannut itseni, aloin pohtia taiteentekijöiden, tunnelmatakojien, työtä. Ketä ovat nuo avonaisen arkun äärellä seisovat ihmiset ja miten savuketta hipelöivän pikkupojan naamalle on saatu loihdittua noin monipuolinen ilme. Poitsu on samaan aikaan surullinen tulevasta kohtalostaan ja välinpitämättömän määrätietoinen otteessaan. Hän itkee näkymättömästi sisäänpäin vanhemmilleen tuottamaansa pettymystä ja jotenkin jopa täydellistä epäonnistumistaan ihmisenä. Yhdessä sameassa kuvassa!

Kuva, jossa isi on vuoteessa sininen ja muu perhe lepäsi hänen kylkiluillaan, sai ajattelemaan. Tekstinä oli: pysy elossa läheisiäsi varten. Näiden kuvien ympärille saadaan vielä hyviä filosofisia keskusteluja, kun aski putoaa mökkiterassin pöydälle.

Jotkut kuvat tuovat mieleen Manaaja-elokuvan vuodelta -73. Muut tunnelmat ovat samalta vuosikymmeneltä. Ajalta jolloin tupakansavu oli vain savua ja sen seasta ei nopeasti laskenut kuinka monta lapsen päätä keittiöstä löytyykään.

Syystäkin on kysytty, miksei alkoholijuomiin tule varoituskuvia. Syitä monen mielestä olisi. Pelottaako laatijoita, että vaikutuksen alaisena nuo kuvat naurattaisivat väkisin ja merkitys kääntyisi päälaelleen.

Lihavuus ja sen oheissairaudet meitä tappavat. Miksei kukaan varoittanut?! Miten monta vuotta pitää vielä elää vastuuttomasti omien mielitekojensa orjana, ennen kuin elintarvikkeisiin saadaan varoituskuvat? Sipsipussiin mahtuu sarjakuva herkuttelijan kohtalosta. Nutellapurkissa on kylkiasennossa lekottelevan rouvan ja merinorsun yhdistelmä ja kantta ruuvatessa kajahtaa Keski-Suomen pelastuslaitoksen tunnussävel.

Mönkijöihin tarvittaisiin Suomessa myös varoituskuvat. Isoin varoituskuva, se jossa päätön mönkkärikuski kysyy vastaantulijalta tekstiviestillä tietä, liehuisi kolmen metrin korkeudessa ajokin piiskalipussa.

Kun meitä varoitetaan, voidaan sanoa, että on varoitettu. Pohjimmiltaan on kyse elämänlaadusta, valinnoista ja siitä miten päivä ja elämä voi yllättäen mennä pilalle, itseltä ja muilta.

Siksi haluaisin varoitustekstit myös ihmisiin. Kuvat ovat valmiina. Selässä lukisi monella Sosiaali- ja terveysministeriön vaatimuksesta: VAROITUS. LÄPEENSÄ TÖYKEÄ IHMINEN. Toisella olisi: VAROITUS. MASENTUNUT JA ARVAAMATON.

Rikkinäiseenkin nahkatakkiin saa ommeltua: VAROITUS. OMISTAA VÄKIVALTAGEENIN. Ja kävelykadun liepeillä vilisi selkälappuja: YLEENSÄ HUMALASSA. PATOLOGINEN VALEHTELIJA.

Moni kiittäisi jälkeenpäin, jos rasvatukkaisen pikkutakkikaverin selässä olisi ollut varoitustarra: NARSISTI. RUOKKIMINEN KIELLETTY. Ja sitten kun kynnys varoitustarroille madaltuu, saattaa nähdä ihmisotuksen selässä jopa varoitustekstin: IRONIAN VILJELIJÄ.

Sitten meitä vasta olisi varoitettu ja voisimme aloittaa elämämme suunnittelun puhtaalta pöydältä.

Maallikkosaarnaaja Maasola

Lähetykset

  • ti 16.8.2016 18.03 • Yle Radio Suomi

Jaksot

  • Jos oma sisäinen ääni on kovalla, sitä ei jaksa kuunnella toisten puheita. Onko se ongelma? Jos vielä vaalit lähestyvät ja kahvia tekisi kävelykadulla kuitenkin mieli. Puheen ja hiljaisuuden suhteesta saarnaa Maallikkosaarnaaja Maasola.

  • Vaaliehdokkaat houkuttelevat tällä hetkellä luokseen grillimakkaran tuoksulla. Yhä useampi kiertää kojun kaukaa ja suuntaa kohti korvikkeita. Voitaisiinko ihmisiä houkutella äänestyskopin sisälle härkäpapuseoksella? Maallikkosaarnaaja Maasola ja Sananen.

  • Kaikki pienetkin taka-askeleet, joita otamme teknologiassa ovat tervetulleita. Ne muistuttavat, mistä tulemme ja miten ihastuttavan erilaisia me olemme. Uusi puhelin sai Maallikkosaarnaaja Maasolan kumartumaan p-pisteen kaarelle.

  • Maallikkosaarnaaja Maasolalla on takanaan yömiehen tuumaustunti. Kuun valossa mieleen on kirkastunut ihmiskunnan perimmäisin kysymys: onko meille luontevampi yhteislähtö vai väliaikalähtö?

    Sananen, sapenkatkuinen arkisaarna, sinulle.

  • Kännykällä kuvaaminen ei ole aina mahdollista, jos haluaa taltioida oikeasti unohtumattomia hetkiä. Sitä varten on olemassa riistakamera, saalistajan pyyteetön apulainen.

    Hei kaikki Erä-Jormat ja muut luonnonystävät! Tervetuloa tämänkertaisen riistaruudun pariin. Nyt kun luonto heräilee ja kutsuu seikkailemaan, meillä onkin ajankohtainen aihe. Mitä pitää ottaa huomioon, jos aikoo asentaa riistakameran makuuhuoneeseensa.

    Riistakamerathan ovat yleistyneet ihan jokamiehen käytössä, puhumattakaan niistä jotka tiedostavat olevansa niin sanottuja intohimoisia kutsumussaalistajia. Ja kun hinnatkin ovat halventuneet, jää rahaa muuhunkin elämiseen.

    Riistakamerahan tuottaa nykytekniikalla jo niin hyvälaatuista kuvamateriaalia, että moni on muuttanut saalistuskäytäntöjään pysyvästi. Enää ei välttämättä tuijoteta sitä pesän suuta ase tanassa ja täydessä latingissa, vaan nautitaan ennen muuta hyvästä kuvasta. Saalista ei siis haluta lopullisesti itselle, vaan ainoastaan käymään näyttäytymässä. Karvan kiiltoa ja lajityypillistä käytöstä on mukava tarkastella kaikessa rauhassa omalta koneelta. Pitää muistaa, että catch and release- ajattelu ei ole vain sillimiesten yksinoikeus.

    Yleisesti ottaen suomalainen on vielä ujo riistakameran käyttäjä. Sen asentamista makuuhuoneeseen pohditaan usein kuukausikaupalla. Moni herkullinen pätkä jää tallentumatta, kun kameraa ei ehditä ottaa edes esille, kun tilanne, eli varsinainen silmin havaittava toiminta, on jo ohi. Odotettu vieras on vihdoin saatu käymään ”ruholla”, ja kun kuvaa ei ole, kukaan ei usko. Ei edes siskon mies.

    Moni riistakameraan rakastunut, ikuisen eräpäivän ystävä, ei enää nykyisin edes puhu saaliista tai lihan himostaan. Monelle riistakamera on mökkikokemustenkin pohjalta jonkinlainen tavaran tarkastaja. Moni on niin tarkka tavarastaan, että haluaa kameran ikuistavan sen pysyvyyden jatkuvalla valvonnalla. Kun viikolla ei ehdi mökille, riistakamera tallentaa onko kaikki paikoillaan.

    Kun kaupunkilainen alkaa asentamaan riistakameraa makuuhuoneeseensa, on syytä muistaa pari keskeistä asiaa. Riistakamera on hyvä asentaa paikalleen ilman vaatteita, jotta kameraan ei tartu tekstiilin haju. Se on myös syytä laittaa sen verran korkealle, että vauhkon naaraan sorkat eivät potkaise kameraa rikki. Kuvauspaikalle on hyvä levittää houkuttelevia hajuja. Riistakamera kannattaa piilottaa lähelle mahdollista kohdetta, jolloin kiinnostavimmat yksityiskohdat erottuvat.

    Mikään ei ole veikeämmän näköistä, kuin suoraan kameraan pällistelevä viaton luontokappale kaikessa epätietoisuudessaan. Se on tullut paikalle vain nautiskelemaan, eikä miellä kameraasi uhaksi.

    Kun olet tietenkin itse kuvauspaikalla ja riistakamera tekee jo pyyteetöntä työtään, muista olla mahdollisimman hiljaa. Vaikka tapahtuisi mitä. Vaikka kuvattava kohde olisi arvaamattoman oloinen, venkoileva ja ahnas.

    Tämä on yleensä suomalaiselle miehelle helpoin osio, hiljaa oleminen. Loppuönähdyksenkin voi tukahduttaa tennissukallaan. Pitää muistaa, että saalis voi paeta kovia ääniä. Se ei jaksa kauaa kuunnella sortuvaa epärytmistä huohotusta, ja jos vielä tiputat riistakameran kesken turhan zoomaamisen, hetkesi on mennyt.

    Ennen oli ketun turkit seinällä rivissä. Nyt kaikki mahtuu pienempään tilaan. Siinäkin vaiheessa kun sinä olet jo pehmeä, sinulla on kuitenkin kovalevy. Edullisen riistakameran mahdollistama arkisto.

    Joillakin SE on kuulemma xl-kokoa - arkisto.

    Ystäväni, entinen Pohjois-Helsingin riistanhoitopiirin aktiivi Ilkka, käyttää elämäntyöstään nimitystä Ilen elävä arkisto.

    Maallikkosaarnaaja Maasola

  • Sananen, salaviisas arkisaarna, odottaa taas pöntössä tulemistaan.

    Mistä tunnet sä ystävän, kysytään näinä päivinä. Mistä tuntisi edes itsensä? Vaikka miten yrittäisi olla täydellinen, silti saattaa sairastua ja mieli lähtee kävelylle.

    Maallikkosaarnaaja Maasola yrittää ymmärtää..

  • Puhuin liian halvalla, tokaisi entinen mies kuolinvuoteellaan. Niin. Mikä voisi olla relevantille puheelle oikea hinta? Se on ikuinen kysymys, joka vaatii vääjäämättä myös Maallikkosaarnaaja Maasolan sanallisen puntaroinnin.

    Sananen. Menköön tasarahalla ja tulkoon tässä...

  • Maailmassa on kaikkea älytöntä. Jotkut eivät taas käytä älyään, esto-ohjelmat ovat päällä. Ehkä siksikin äly SIIRTYY tällä hetkellä luontevasti muualle, tavaroihin, muun muassa myymäläkalusteisiin.
    Maallikkosaarnaaja Maasola ja viikon sapekas arkisaarna Sananen.

  • Sanomme, että ihminen on kokonaisuus.
    Mieli ruokkii kehoa, keho ruokkii mieltä. Ja meidän itse pitäisi tietysti ruokkia kumpaakin. Kuinka hyvin lopulta tunnemme itsemme?
    Ja miten paljon voimme luottaa omaan arviointikykyymme, kun kyse on omasta terveydestä?

    Paula Jokimies on punttien nostelun ohessa pyöritellyt terveysasioita mielessään ja päätti kutsua salille seurakseen Hilla Blombergin ja Minna Korhosen, tekijät Hillan ja Minnan Akuutista.

  • Liikenneasiat ovat pinnalla, ihmisiä kun ollaan. Maallikkosaarnaaja Maasola on huomannut, että maamme hallitus opastaa meitä näissä asioissa osuvammin kuin Ensio Itkonen konsanaan. Että miten äkkijarrutetaan, ohitetaan toinen ja jäädään liikenneympyrään.

  • Muusikko, musiikkipedagogi Klaus Järvinen täytti 24.12.2016 80 vuotta. Nokialla syntynyt Järvinen jäi isättömäksi vain vuoden vanhana ja kasvoi naisjoukon ympäröimänä. Muutto Lappeenrantaan kymmenen ikäisenä oli kauhistus, mutta oljenkorreksi löytyi musiikki. Ja oljenkorsi se on myös tänä päivänä.

    Suomalaisille Järvinen on tullut tutuksi television Levyraadin Klasuna ja Oulunkylän Pop & Jazz Opiston perustajana. Oulunkylässä eläkepäiviään viettävä Klaus Järvinen kertoilee ohjelmassa vanhenemisesta, lapsuutensa jouluista, soittamisen voimasta ja elämästään Seijan kanssa. Toimittajana on Paula Jokimies.

  • Kun lahtelaiselta Annikki Aaltoselta kysyy, että saako sinua kutsua kissamummoksi, hän pohtii tovin ja vastaa, että "kyllä kait mua saa". Aaltosella on kotonaan kahdeksan kissaa ja sen lisäksi hän on huolehtinut muiden kissoista ja muistakin lemmikeistä jo 40 vuoden ajan. Aaltonen on eläinsuojeluihminen henkeen ja vereen, hän puhuukin itse mieluummin elämäntavasta kuin työstä.
    Viime vuonna Aaltonen sai Helsingin eläinsuojeluyhdistykseltä eläinsuojelun Topelius- palkinnon tunnustukseksi siitä työstä, jota hän on tehnyt eläinten eteen.

    Eläinsuojelu-uransa alkuvuosina Aaltonen kertoo itkeneensä paljon; eläinten kohtaloa, ihmisten julmuutta ja typeryyttä. Mutta karujen kohtaloiden ääreen ei voi jäädä märehtimään, muuten työtä ei jaksa tehdä. Aaltonen sanoo, että ikävien eläinkohtaloiden vastapainoksi työ on tarjonnut lukemattomia onnen hetkiä.

    Kuten nyt vaikkapa se Päijät-Hämeen eläinsuojeluyhdistyksen löytötalolle postitettu kuvakirja Peikko-Eemelistä. Kissasta, jota Annikki Aaltonen hoivasi kahdeksan vuotta sitten. Lautakasaan jumiin jäänyt pennunrääpäle oli kasvanut komeaksi kolliksi, joka opasti omistajiensa nuoria kissoja talon tavoille. Kuvakirjaa selatessakin tuli kyynel. Mutta se oli Aaltosen mukaan onnenkyynel.
    Sanna Pirkkalainen vieraili Päijät-Hämeen eläinsuojeluyhdistyksen löytötalolla.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä