Ykkösaamun kolumni

Kun talous on tunteita, voisiko talouden ongelmia korjata muutenkin kuin rahalla?

  • 5 min
  • toistaiseksi

On tunnettu tosiasia, että pörssikurssien heittelyssä näkyy järjen lisäksi tunne. Sijoittajat ovat tekevinään järkeviä päätöksiä, mutta hyvin usein tunne kiilaa järjen edelle. Paniikissa tulee myytyä turhaan, hurmiossa ostettua höpsösti. Tämä on todennettu monin tutkimuksin. (LINKKI http://www.porssisaatio.fi/blog/2014/11/17/aly-ja-tunteet-sijoituksissa/ )

 Lisäksi se on hyvin inhimillistä: ihminen on enemmän tunneolento kuin järkiolento.

Pörssikapitalismi on vahvimpia maailmantaloutta tällä haavaa ohjaavia voimia. Jos tunteet vaikuttavat siihen, eivätkö ne voisi vaikuttaa muihinkin talousasioihin?

Kyllä ne vaikuttavatkin. Talous ei ole yksinomaan numeroita tai edes rahaa. Talous on ihmisten elämää, ja siksi tunteet kuuluvat siihen vahvasti.

Otetaan vaikkapa hyvinvointivaltion hautajaiset. Moni uskoo, että sellaiset ovat käsillä. Seuraa ahdistuksen tunne. Onko minulla tai muilla enää turvaa, jos käy köpelösti? Tähän tunteeseen ei vaikuta esimerkiksi se fakta, että valtio ja kunnat käyttävät vaikkapa terveydenhuoltoon tänä vuonna huomattavasti enemmän rahaa kuin kymmenen vuotta sitten (LINKKI https://www.thl.fi/fi/tilastot/tilastot-aiheittain/sosiaali-ja-terveydenhuollon-talous/terveydenhuollon-menot-ja-rahoitus ).

Ja kun kerran ahdistaa, pitää toimia. Hyvinvointivaltion hautajaisia pelkäävä ottaa yksityisen sairausvakuutuksen varmistakseen ainakin oman turvansa. Niin hän vaurastuttaa vakuutusyhtiötä ja poistaa ehkä vähän kuormaa julkisesta terveydenhuollosta mutta saattaa pian huomata, että hänen veronmaksuhalunsa on heikentynyt, joutuuhan hän itse joka tapauksessa maksamaan oman vakuutuksensa. Kun moni muu toimii samoin, talouteen liittyvät tunteet saattavat yllättäen vaikuttaa syvällisesti koko yhteiskuntaan ja kansantalouteen.

 Vähän rahaa, paljon tunteita

Niin tosiaan, tunteet ja Suomen kansantalous. Kaikkihan me olemme kuulleet, että Suomella eli meillä on isoja talousongelmia muttei rahaa korjata niitä. Tunteita sen sijaan on paljon, eivätkä ne tunteet ole kovin mukavia.

Otetaan esimerkiksi valtionvelka. Se on suuri. Se on kauhea. Se kasvaa koko ajan. KOHTA ME KUOLEMME KAIKKI!

Tämä on totta. Valtionvelka on iso ja kasvaa koko ajan. Ja kyllä me kaikki ennemmin tai myöhemmin kuolemmekin, joskaan tuskin valtionvelkaan.

Mutta valtionvelasta voisi puhua myös toisin. Voisi sanoa, että se on iso ja sen kasvu pitäisi pysäyttää, mutta se on edelleen jopa nokkaa päälle laskettuna huomattavasti pienempi kuin monien muiden kansantalouksien velka. Ja että meillä on itse asiassa hyvät mahdollisuudet saada velka aisoihin ajan mittaan ja samalla ylläpitää hyvää yhteiskuntaa.

Tai työn tuottavuus. Sekin on jäänyt matelemaan kauhean heikoksi, eikä se kohene vaikka kilpailijamaiden tuottavuus kohenee, joten nyt pidennetäänkin teidän laiskurien työpäiviä kuusi minuuttia.

Taas synkeä puhe on totta. Suomalaisen työn tuottavuuskehitys on viime vuosina ollut olematon. Mutta voisihan sitäkin tarkastella toisin. Voisi todeta, että kyllä, kuuden minuutin työajan pidennys on tietyissä töissä ihan hyvä tuottavuusruiske. Mutta ei läheskään kaikissa. Ja voisi todeta, että meillä suomalaisilla on erinomaiset edellytykset nostaa tuottavuustaso takaisin Nokian kultaisten päivien tasolle, kunhan vain otamme kaiken osaamisemme käyttöön ja luotamme itseemme ja toisiimme.

Sillä pohjimmiltaan taloudessa on kyse nimenomaan luottamuksesta.

Vain luottavainen voi parantaa talouden

Luottamus näyttäisi suomalaisessa yhteiskunnassa heikenneen. Kukin on epäluottavainen omasta kulmastaan. Yksi uskoo, että hän on nettomaksaja ja sosiaalipummit juhlivat hänen verorahoillaan, toinen että hän se vain pienestä palkastaan maksaa veroja samaan aikaan, kun eliitti kiertää veroja minkä ehtii.

Kumpikin löytää näkemykselleen faktapohjaa – mutta kummankin näkemys on kärjistynyt osatotuus. Jos istuisin Suomen hallituksessa, tai vaikka oppositiossakin, rupeaisin miettimään, miten näiden osatotuuksien välistä kuilua pystyisi täyttämään, niin että luottamus alkaisi taas vahvistua.

Samalla voisi koettaa kohentaa suomalaisten itseluottamusta. Vain se, joka luottaa itseensä, voi olla yritteliäs ja rohkea. Ja yritteliäisyys ja rohkeus ovat ne voimat, jotka voivat kääntää talouden nousuun.

Ehkä voisi siis lopettaa puheet siitä, miten huono Suomen tilanne on ja miten meidän on nyt kyllä ihan pakko kaikkien kiristää vyötä, paitsi ei ehkä juuri minun ja minun kavereideni.

Sen sijaan voisi puhua siitä, miten valtavan hyvät mahdollisuudet meillä on onnistua. Miten meistä suomalaisista valtaosa on maailman mittakaavassa etuoikeutettuja (LINKKI: http://www.nordea.com/fi/media/uutiset-ja-lehdistotiedotteet/finanssimaailma-blogin-kirjoittaja-olli-karkkainen/2016/2016-08-05-blogi-norsu-paljastaa-suomalaiset-ovat-globalisaation-voittajia.html) ja miten poikkeukselliset edellytykset meillä vakaana ja vauraana yhteiskuntana on saavuttaa vaikka mitä. Miten kyllä joudumme luopumaan joistakin hyvistä asioista mutta saamme ennen pitkää jotakin uutta hyvää tilalle. Ja miten pidämme yhteiskuntamme edelleen sellaisena, että saavutusten hedelmiä jaetaan kohtalaisen oikeudenmukaisesti.

Varmimminhan talouden ongelmat toki korjaantuisivat rahalla – mutta kun ei sitä rahaa loputtomasti ole, niin kokeiltaisiinko välillä tätä: luottamuksen tunteen vahvistamista?

Ykkösaamun kesäkolumnistina ElinaYrjölä

Lähetykset

  • to 25.8.2016 8.10 • Yle Areena

Jaksot

  • Jussi Viitalan kolumni: Älykkö ja intellektuelli

    Valtakunnan ykköslehdessä käytettiin hiljattain eräässä kirjoituksessa määritelmiä harkitseva älykkö ja analyyttinen intellektuelli asiayhteydessä, johon ne mielestäni sopivat erittäin huonosti. Jäin miettimään, riittääkö korkea älykkyysosamäärä yksistään siihen, että henkilöä voi luonnehtia intellektuelliksi.

    Mitä äly oikein on? Tunnettu kasvatustieteilijä Howard Gardner esitti jo 1983, että ihmisellä on useita eri tapoja käsitellä tietoa ja että nämä tavat ovat varsin riippumattomia toisistaan. Häntä oli jäänyt kiusaamaan se, että ihmisten henkisiä kykyjä arvioitiin yksinomaan älykkyystestien avulla. Hän löysi lahjakkuusalueista kahdeksan eri tyyppiä, joista älykkyystesti mittasi vain yhtä eli kykyä matemaattiseen ja loogiseen ajatteluun. Niinpä esimerkiksi kielellistä. musikaalista, sosiaalista ja liikunnallista lahjakkuutta älykkyystestit eivät ottaneet lainkaan huomioon.

    USA:n ilmavoimat joutuivat toisen maailmansodan aikana kamppailemaan aivan toisenlaisen älyn ominaisuuden kanssa. Saadakseen mahdollisimman hyviä lentäjiä, he ottivat älykkyystestin tärkeäksi valintaperusteeksi. Se ei kuitenkaan vähentänyt tappioita. Oivallettiin, että tarvittiin lentäjiä, joiden liikkeitä vastustaja ei pystynyt ennakoimaan ja tätä ominaisuutta älykkyystesti ei mitannut.

    Muutama vuosi sitten radiosta tulikin arkisto-ohjelma, jossa sodanaikaiset suomalaiset lentäjä-ässät muistelivat menneitä. He totesivat, että tärkeintä oli oppia lentämään "väärin", jotta vastustaja ei pystyisi ennakoimaan koneen liikkeitä. Esimerkiksi kaartotaistelussa lentäjä yleensä pyrkii ajamaan mahdollisimman kovaa saadakseen vastustajan kiinni. Eräs heistä kuitenkin kertoi oivaltaneensa, että jos ajaa hieman hitaammin, pystyy kaartamaan jyrkemmin ja saa vastustajan näin tähtäyslinjalle.

    Tätä hyvän hävittäjälentäjän ominaisuutta sanotaan luovuudeksi. Se on kykyä katsella tuttuja asioita aivan uudesta näkökulmasta ja löytää uusia ratkaisuja, jotka näyttävät syntyvän ilman loogista harkintaa. Älykkyystestin mittaama kyky on konvergenttia yhteen loogiseen ratkaisuun pyrkivää ajattelua. Luovuus taas edustaa divergenttiä ajattelua, joka on avoin erilaisille ratkaisuille aina tilanteen mukaan. Luovuutta on kuitenkin vaikea mitata objektiivisesti.

    Toronton yliopiston emeritusprofessori Keith Stanovich työtovereineen törmäsi 1980-luvulla toisenlaiseen älyn ominaisuuteen, rationaalisuuteen eli järkevyyteen. Se on kykyä muun muassa ennakoida omien toimien seurauksia omien tavoitteiden kannalta ja kykyä ottaa huomioon kaikki asiaan vaikuttavat tekijät. Tätä ominaisuutta voitiin tutkia objektiivisilla testeillä. Rationaalisuus koostuu paristakymmenestä osa-alueesta, joista suurin painoarvo on kyvyllä todennäköisyyksien arviointiin sekä tieteellisellä päättelyllä.

    Tutkijoille suurin yllätys oli, että korkea älykkyysosamäärä ei automaattisesti merkinnytkään korkeaa järkevyyttä, vaan ominaisuudet olivat varsin pitkälle toisistaan riippumattomia. Merkittävää huomiota aihe sai 2002 kun Daniel Kahneman sai taloustieteen Nobel-palkinnon ihmisten taloudellisten valintojen epärationaalisuutta koskevilla tutkimuksillaan.

    Stanovichin tutkimustulokset voi summata toteamukseen, että korkea älykkyysosamäärä yksinään on hyvin heikko suoja typeryyttä, mielen pimeyttä ja kelvottomia ratkaisuja vastaan. Asian voi kääntää niinkin päin, että todella suuret ja laajalle vaikuttavat tyhmyydet vaativat tekijältään huomattavan korkeaa älykkyysosamäärää. Tyhmä ihminen tekee paljon pienemmän mittakaavan tyhmyyksiä kolhien useimmiten vain itseään.

    Jonkun nimittäminen älyköksi tai intellektuelliksi vain korkean älykkyysosamäärän perusteella osoittaa huonoa arvostelukykyä. Intellektuelli ja tutkija tarvitsevat aina luovuutta ja tieteellisen ajattelun vaatimaa rationaalisuutta. Kansanvillitsijäksi pelkällä loogis-matemaattisella älyllä kyllä yltää.

    Luovuuden ja rationaalisuuden merkitystä kuvannee se, että Nobel-palkinto on voitettu jopa lähellä keskiarvoa olevilla älykkyysosamäärillä. Toisaalta rationaalisuuden puutteesta taas seuraa se kanadalaisen tutkimuksen tulos, että noin puolet sikäläisen Mensan jäsenistä uskoo astrologiaan, biorytmeihin ja UFO-miehiin! Ja he kuuluvat siis älykkäimpään kahteen prosenttiin.

    Suomen ja maailman merkittäviltä päättäjiltä toki toivoisi älyn, rationaalisuuden ja luovuuden lisäksi myös korkeaa moraalia ja heikomman lähimmäisen ymmärtämistä.

  • Miten parantaa omaa pitkäjänteisyyttään? Luo mahdollisimman yksityiskohtainen kuva tulevaisuudesta, väittää kolumnisti Matias Möttölä.

  • Roope Mokan mielestä meillä on velvollisuus uskoa tulevaisuuteen.

  • Kolumnisti Jani Kaaro puhuu joukkosieluisuudesta. Hän pohtii huumaa ja sitä, miten ihmiset käyttäytyvät joukoissa. Jani Kaaron mukaan johtaja on joukkosielun heikoin kohta.

  • Kolumnisti Erkki Virtanen osaa lyödä naulan seinään, mutta on silti julkisen rakentamisen asiantuntija.
    Kun julkiset rakennushankkeet menevät pieleen, kärsijänä on koko kansa.

  • Politiikassa vaikuttaa niin pehmeitä kuin pimeitäkin voimia. Kylmän sodan jälkeinen ajattelu kansainvälisestä keskinäisriippuvuudesta perustui ajatukseen, että kaikki voivat voittaa ainakin vähän. Kolumnisti Janne Riiheläinen erottelee vastakkaisia poliittisia voimia Yhdysvalloista Venäjän kautta Perussuomalaisiin.

  • Kaiken taustalla ei ole salaliitto. Ja silloin kun on, se paljastuu pian. Mutta miksi salaliittoon on niin houkuttelevaa uskoa, kysyy kolumnisti Kari Enqvist.

  • Kolumnisti Marko Kilpi on poliisi. Hänen aiheenaan on rasismi ja vihapuhe.

  • Maria Markus on jyväskyläläinen vapaa toimittaja. Hänen aiheensa on viheltely.

  • Jari Ehrnrooth pohtii sitä, mistä islamilainen terrorismi kumpuaa ja mitä sille voi tehdä.

  • Tiistaikolumnistimme, kemiläislähtöinen kieltenopettaja Paula Takio puhuu elinikäisen oppimisen iloista. Hän itse on oppinut kasvit ja linnut.

  • Tulevaisuustutkija Roope Mokka toteaa kolumnissaan, että uusi valtio nousee piilaaksosta ja sen nimi on digitaalinen yritys.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä