Ykkösaamun kolumni

Reetta Räty: Miten kasvattaa lapsi, jolla on hyvä itsetunto?

  • 4 min
  • toistaiseksi

Pikkulasten isä kysyi minulta ja ystävältäni, minkä ikäisenä lapset voi jättää yksin kotiin. No se riippuu lapsista, vastasimme molemmat lähes parahtaen.

Minulla on kaksi lasta, ystävälläni kolme.

Kertasimme kokemuksia: Yksi lapsi jäi eskari-ikäisenä mielellään hetkeksi yksin. Toista en jättäisi illaksi, vaikka hän on yli 10-vuotias. Nämä kaksi taas voivat olla kaksin pitkänkin ajan ja pärjäävät hyvin.

Niin: riippuu lapsesta, millaisia kasvatusratkaisuja teemme.

Usein oletetaan, että kasvatus on kiinni vain vanhemmista ja heidän tarkasti harkituista kasvatusmetodeistaan. Silloin unohdetaan, että monet meistä vanhemmista tekevät päätöksiä ilman mitään metodeita, perehtymättä kasvatusoppaisiin. Tehdään niin kuin oikealta tuntuu, lapsi ja tilanne kerrallaan.

Huithapelia, mutta helppoa.

Tällaisella kasvatusmetodilla on vaikeaa vastata kyselyihin, joissa halutaan tietää, minkä ikäisenä vanhemmat vaikkapa velvoittavat lapset huolehtimaan huoneen siivouksesta. 6-vuotiaana? 9-vuotiaana?

Kaikkeen tekee mieli vastata: se nyt vähän riippuu.

Jotkut lapset siivoavat jälkensä ilman että kukaan edes pyytää. Toisten kanssa käydään jatkuvaa neuvonpitoa vielä yläasteella.

Kasvatus ei taivu kyselyiden tippuvalikoihin.

En voinut olla nauramatta, kun kollega ideoi tositv-ohjelmaa, jossa kasvatusneuvojat tekisivät parin viikon road tripin lasten kanssa. Kamera kuvaisi, kun asiantuntijat ratkaisevat reissussa syntyviä konflikteja ”rakentavalla tavalla”, ellei peräti lapsentahtisesti.

Kuten kollega, oletan, että asiantuntijat naksahtaisivat ihan kuten me muutkin vanhemmat. Kasvattaminen on niin erilaista paperilla ja käytännössä. Tiedän kyllä itsekin ohjeen siitä, kuinka lapsen tunnetiloihin ei saa ”mennä mukaan”. Ongelma on, että tunnetilat eli raivokohtaukset tapahtuvat minun eteisessäni. Olen niissä mukana ihan lähtökohtaisesti.

On toki ihan oikein, että vanhempia kritisoidaan ja neuvotaan. Silloin tunnustetaan, että vanhemmat käyttävät isoa valtaa lapsiinsa. En silti oikein sulata jatkuvaa huolta nykyvanhempien holtittomuudesta. Lastenpsykiatrin tittelillä voi heittää kepeästi, että nykyvanhemmat roikkuvat somessa, kun pitäisi leikkiä lasten kanssa pihapuussa, tai tunkevat lapset aikuisten maailmaan liian varhain. Varmasti tällaista tapahtuu, mutta missä mittakaavassa? Merkittävästi enemmän kuin ennen, jolloin kaikki oli hyvin? Niinkö?

Moralisointi ja liioittelu eivät auta lapsia tai heidän vanhempiaan, jotka muistavat hyvin myös oman lapsuutensa.

Vielä 70-luvulla lapset saivat piiskaa. Ulos tai parvekkeelle jäähylle laittaminen oli tavallista. Fyysinen kuritus kiellettiin laissa vuonna 1984.

Miten me 70-luvun lapset selvisimme suht selväjärkisinä?

Johanna Matikka Ensi- ja turvakotien liitosta sanoo, ettei kannata ajatella vain omia kokemuksiaan. ”Esimerkiksi sisarukset voivat kokea samat asiat hyvin eri tavoin.”

Lasten stressitutkimuksista tiedetään, että niin sanottu ”lievempikin” väkivalta voi altistaa mielen sairauksille tai siirtyä myöhemmin omien lasten harteille.

Matikka sanoo myös, että henkistä väkivaltaa ei aina tunnisteta väkivallaksi. Siksi sitä saatetaan väheksyä. Kylmistä äideistä tai pelottavista isistä jää jälkiä. Esimerkiksi tunteiden kieltäminen ja mitätöinti kulkevat mukana aikuisuuteen.

Ja ihan oikeasti pikkulapsia myös lyödään, läpsitään, tukistetaan, ravistellaan.

Tässä tutkimuksessa  peräti 42 prosenttia äideistä kertoo kurittaneensa lastaan fyysisesti (isiä osallistui tutkimukseen vain vähän, siksi luvut koskevat äitejä).

Samaa teemaa käsittelevässä Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelissa  kiinnitetään huomiota avun saamisen vaikeuteen. “…on syytä olettaa, että väkivallalta suojelevat palvelut ovat sattumanvaraisia niin uhrina olevan kuin väkivaltaisesti toimivan äidin näkökulmasta ”, tutkijat kirjoittavat.

Kasvatuksessa näkyy sama trendi kuin yhteiskunnassa muutenkin: ongelmat kasautuvat. Toivottavasti emme kuitenkaan ajattele, että ne koskevat aina jotakuta muuta, ei minua.

Kasvatusneuvojen hankaluus on ehkä ennen kaikkea siinä, että kasvatus ei ole yksittäisiä tekoja. Elämä lasten kanssa on jatkuvaa neuvottelua, ei niinkään kyllä tai ei –päätöksiä.

Huithapelikin miettii kaikkea tällaista:

Mitä tapahtuu, kun sanoo lapselle, että ei saa itkeä turhasta? Joutuvatko lapseni miettimään, millä tuulella vanhemmat ovat? Kasvaako lapsesta stressaaja, vai luottaako hän asioiden järjestyvän? Miten kasvattaa lapsi, jolla on hyvä itsetunto ja joka on ihan tosi kiva muille ihmisille?

Reetta Räty, Ykkösaamun kolumnisti

Lähetykset

  • to 1.9.2016 9.05 • Yle Areena

Jaksot

  • Olemme erinomaisia eristäytymään, väittää kolumnistimme, poliisi ja perheenisä Marko Kilpi. 100 vuotta on lyhyt aika. Kilven mielestä nyt olisi hyvä pohtia kyyhötämmekö jatkossakin omissa oloissamme vai näytämmekö maailmalle, että mekin olemme olemassa?

  • Hitsaus on suorastaan taikuutta, ylistää kieltenopettaja Paula Takio ja toivoo, että ammattikoulutus saisi ansaitsemansa arvostuksen. Paula Takion mielestä eri koulutusmuotoja ei pitäisi asettaa vastakkain, koska kaikkia tarvitaan.

  • Halpamaiselle kansankosiskelulle löytyy vastalääke, vakuuttaa kolumnistimme, filosofi ja kirjailija Jari Ehrnrooth. Hänen reseptinsä on sähköinen kansankokous.

  • Elämme ikävän mielenkiintoisia aikoja, sanoo kolumnistimme turpobloggari Janne "Rysky" Riiheläinen. Hän ennakoi, että Trump merkitsee epävarmuutta, mutta on hän löytänyt Trumpin puheista, myös joitakin selkeitä linjauksia.

  • Kasvu antaa toivoa paremmasta, mutta töitä on paiskittava, jotta kaikki pysyvät kehityksen kelkassa mukana. Ekonomisti Anne Brunila kehottaa kolumnissaan malttiin ja rohkeuteen, jotta löydämme ratkaisut, joilla pärjäämme jatkossa.

  • Lapsettomuus voi olla monelle murhe, mutta yhä useammalle myös oma valinta. Reetta Räty pohtii kolumnissaan eri tapoja suhtautua lapsettomuuteen.

  • Syntyykö kasvu työpaikkoja luomalla vai tuhoamalla?

  • Maailma ei pyörisi ilman äitejä ja isoäitejä sanoo päivän kolumnisti Jussi Viitala.

  • Curitiban kaupunki Brasiliassa. Slummien jäteongelma on kasvanut hallitsemattomaksi. Slummien kadut ovat niin kapeat, etteivät jäteautot mahdu ajamaan sinne. Eikä kaupungilla ole niin paljoa rahaa, että se voisi ajaa slummit tasaiseksi. Mitä tehdä?

    Pormestari Jaime Lerner keksi luovan ratkaisun. Hän pystytti slummeihin roskapisteitä, joissa oli oma astia muoville, lasille, metallille ja sekajätteelle. Jokainen, joka toi roskapisteelle pussillisen lajiteltua jätettä, sai bussipoletin tai kassillisen ruokaa. Koululaiset saivat lisäksi kouluvälineitä.

    Pormestarin keksintö oli jymymenestys. Slummien asukkaat ovat tähän päivään mennessä keränneet tuhansia tonneja jätettä. Vastapalvelukseksi he ovat saaneet yli miljoona bussipolettia, tuhansia kiloja ruokaa ja yli kaksi miljoonaa kouluvihkoa. Kaupunki on puhdistunut jätteistä, slummien asukkaat pääsevät kulkemaan työpaikkoihin keskustaan, heidän ravitsemuksensa on parantunut, Curitiban joukkoliikenne on parhaita koko maailmassa ja koululaisilla on työvälineitä.

    Miten kaupunki sai kaiken tämän aikaan nostamatta veroastetta? Yksinkertaista. Pormestarin keksintö bussipoletteineen toimii käytännössä rinnakkaisvaluuttana: julkisesta palvelusta maksetaan julkisina palveluina. Jos sinulla ei ole rahaa, olet käytännössä rahatalouden ulkopuolella. Curitiban rinnakkaisvaluuttaan sen sijaan saattoi liittyä ilman rahaa, ja löytää itsensä osana toisenlaista taloutta.

    Rinnakkaisvaluutta kuulostaa monien korvissa anarkistiselta hörhöilyltä. Se on harmi, sillä silloin jää näkemättä, miten merkittävällä tavalla ne rikastuttavat elämää kaikkialla, missä niitä käytetään. Todellakin, tarvitsemme elämän rikastuttamista, koska rahatalous on jättänyt meidät niin köyhäksi.

    Muistakaa esimerkiksi hiljattaista A2 -iltaa, jonka aiheena oli yksinäisyys. Ohjelma herätti kysymyksen, onko yksinäisyys yksinäisen syy? Vai onko kyse siitä, että yhteisöt ovat rikki, ja yksinäisyys vain rikkinäisen järjestelmän sivutuote.

    Ithacan pikkukaupunki Yhdysvalloissa oli yksi tällainen yhteisö. Elettiin lamavuotta 1991. Bisnes oli lamassa, monet kävivät töissä New Yorkissa eivätkä ihmiset tunteneet toisiaan. Sitten aktivisti Paul Glover perusti Ithacaan oman valuutan, jossa yhdellä tunnilla työtä ansaitsi yhden Ithaca-setelin. Näin kuka tahansa saattoi leikata ruohoa, siivota, maalata tai mitä vain, ja saada maksun Ithaca-rahana. Parhaimmilaan Ithacassa yli tuhat yritystä otti vastaan Ithaca-rahaa.

    Mitä tämä merkitsi yhteisölle? Laman vallitessa se piti monen yrityksen pään pinnalla. Sen lisäksi se toi yhteen ihmisiä, jotka eivät muuten olisi tavanneet toisiaan. Se loi ystävyyttä ja sosiaalisia suhteita ja jopa pienen paikallisen turvaverkon. Samanlaisia kokemuksia on saatu muista rinnakkaisvaluutoista eri puolilla maailmaa.

    Monien rinnakkaisvaluuttojen salaisuus näyttää olevan siinä, että ne toimivat hieman samalla tavalla kuin lahja. Ne eivät ole vain taloudellisia transaktioita, vaan niissä on mukana sosiaalisia ja moraalisia ulottuvuuksia, joita ei ole omassa rahajärjestelmässämme. Kirjailija Bernard Lietaerin määritelmän mukaan yhteisö on ryhmä ihmisiä, jotka kunnioittavat toistensa lahjoja. Tämä nimenomaisesti näyttää olevan se ajatus, jonka rinnakkaisvaluutat parhaillaan kykenevät elvyttämään. Siksi ne kykenevät elvyttämään myös yhteisöjä sosiaalisille juurilleen.

    Oman rahajärjestelmämme perustavan ongelman muotoili Silvio Gesell 1900-luvun alussa. Kaikki, mitä ostamme rahalla, kuluu, mätänee, lahoaa, häviää ja lakkaa olemasta. Vain raha yksin ei häviä, vaan sen arvo päinvastoin kasvaa. Riittää, että säilytät sitä pankissa korkoa kasvamassa.

    Jos rahaan voi säilöä arvoa, se luo lyhytnäköisen kannustimen. Haluaisitko sata euroa nyt vai sata euroa vuoden päästä? Tietenkin nyt: jos laitat sen kasvamaan korkoa, vuoden päästä sinulla on 110 euroa. Tässä on lyhyesti teollisen ajan ympäristötuhon resepti ja historia. Metsät ovat arvokkaampia rahana, koska raha kasvaa nopeammin kuin puut. Kalat kannattaa pyydystää merestä rahaksi nyt, tai sitten sen tekee joku muu.

    Mutta entä jos arvoa ei voisi säilyttää rahassa? Mitä jos raha, jonka saat tänään, menettäisi vähitellen arvoaan, niin että vuoden kuluttua se olisi täysin arvotonta? Missä säilyttäisimme arvoa jos ei rahassa? Vastaus: tulevaisuudessa.

    Maailmanhistoriasta löytyy kaksi laajempaa ajanjaksoa, jolloin arvoa ei voinut säilyttää rahassa. Yksi oli muinainen Egypti, toinen 1000-luvun alun Eurooppa, Mahtaako olla sattuma, että nämä ajanjaksot tuottivat ihmiskunnan pitkäaikaisimmat muistomerkit, pyramidit ja katedraalit.

    Jos siis haluat muuttaa maailmaa, muuta raha. Kaikki muu seuraa perässä.

  • Freudin mukaan ei ole suurempaa rakkautta kuin naisen rakkaus esikoispoikaansa kohtaan. Tämäkö selittää sen, että miniän ja anopin suhde on usein vaikea, pohtii kolumnistimme sosiaalitieteilijä, psykoterapeutti Heli Vaaranen.

  • Ihmisen muisti on tunnetusti kummallinen, mitkä asiat jäävät muistiin - mitkä eivät.

  • Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari miettii kolumnissaan havaintoa, että alan politiikan tavoitteet saavutetaan enemmänkin satunnaisesti kaikesta hyvästä suunnittelusta huolimatta. Saari kertoo havaintoja sekä onnistumisista että epäonnistumisista. Hän kuitenkin panee toivonsa oikein toteutetun uudistamisen mahdollisuuksiin.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä