Ykkösaamun kolumni

Reetta Räty: Miten kasvattaa lapsi, jolla on hyvä itsetunto?

  • 4 min
  • toistaiseksi

Pikkulasten isä kysyi minulta ja ystävältäni, minkä ikäisenä lapset voi jättää yksin kotiin. No se riippuu lapsista, vastasimme molemmat lähes parahtaen.

Minulla on kaksi lasta, ystävälläni kolme.

Kertasimme kokemuksia: Yksi lapsi jäi eskari-ikäisenä mielellään hetkeksi yksin. Toista en jättäisi illaksi, vaikka hän on yli 10-vuotias. Nämä kaksi taas voivat olla kaksin pitkänkin ajan ja pärjäävät hyvin.

Niin: riippuu lapsesta, millaisia kasvatusratkaisuja teemme.

Usein oletetaan, että kasvatus on kiinni vain vanhemmista ja heidän tarkasti harkituista kasvatusmetodeistaan. Silloin unohdetaan, että monet meistä vanhemmista tekevät päätöksiä ilman mitään metodeita, perehtymättä kasvatusoppaisiin. Tehdään niin kuin oikealta tuntuu, lapsi ja tilanne kerrallaan.

Huithapelia, mutta helppoa.

Tällaisella kasvatusmetodilla on vaikeaa vastata kyselyihin, joissa halutaan tietää, minkä ikäisenä vanhemmat vaikkapa velvoittavat lapset huolehtimaan huoneen siivouksesta. 6-vuotiaana? 9-vuotiaana?

Kaikkeen tekee mieli vastata: se nyt vähän riippuu.

Jotkut lapset siivoavat jälkensä ilman että kukaan edes pyytää. Toisten kanssa käydään jatkuvaa neuvonpitoa vielä yläasteella.

Kasvatus ei taivu kyselyiden tippuvalikoihin.

En voinut olla nauramatta, kun kollega ideoi tositv-ohjelmaa, jossa kasvatusneuvojat tekisivät parin viikon road tripin lasten kanssa. Kamera kuvaisi, kun asiantuntijat ratkaisevat reissussa syntyviä konflikteja ”rakentavalla tavalla”, ellei peräti lapsentahtisesti.

Kuten kollega, oletan, että asiantuntijat naksahtaisivat ihan kuten me muutkin vanhemmat. Kasvattaminen on niin erilaista paperilla ja käytännössä. Tiedän kyllä itsekin ohjeen siitä, kuinka lapsen tunnetiloihin ei saa ”mennä mukaan”. Ongelma on, että tunnetilat eli raivokohtaukset tapahtuvat minun eteisessäni. Olen niissä mukana ihan lähtökohtaisesti.

On toki ihan oikein, että vanhempia kritisoidaan ja neuvotaan. Silloin tunnustetaan, että vanhemmat käyttävät isoa valtaa lapsiinsa. En silti oikein sulata jatkuvaa huolta nykyvanhempien holtittomuudesta. Lastenpsykiatrin tittelillä voi heittää kepeästi, että nykyvanhemmat roikkuvat somessa, kun pitäisi leikkiä lasten kanssa pihapuussa, tai tunkevat lapset aikuisten maailmaan liian varhain. Varmasti tällaista tapahtuu, mutta missä mittakaavassa? Merkittävästi enemmän kuin ennen, jolloin kaikki oli hyvin? Niinkö?

Moralisointi ja liioittelu eivät auta lapsia tai heidän vanhempiaan, jotka muistavat hyvin myös oman lapsuutensa.

Vielä 70-luvulla lapset saivat piiskaa. Ulos tai parvekkeelle jäähylle laittaminen oli tavallista. Fyysinen kuritus kiellettiin laissa vuonna 1984.

Miten me 70-luvun lapset selvisimme suht selväjärkisinä?

Johanna Matikka Ensi- ja turvakotien liitosta sanoo, ettei kannata ajatella vain omia kokemuksiaan. ”Esimerkiksi sisarukset voivat kokea samat asiat hyvin eri tavoin.”

Lasten stressitutkimuksista tiedetään, että niin sanottu ”lievempikin” väkivalta voi altistaa mielen sairauksille tai siirtyä myöhemmin omien lasten harteille.

Matikka sanoo myös, että henkistä väkivaltaa ei aina tunnisteta väkivallaksi. Siksi sitä saatetaan väheksyä. Kylmistä äideistä tai pelottavista isistä jää jälkiä. Esimerkiksi tunteiden kieltäminen ja mitätöinti kulkevat mukana aikuisuuteen.

Ja ihan oikeasti pikkulapsia myös lyödään, läpsitään, tukistetaan, ravistellaan.

Tässä tutkimuksessa  peräti 42 prosenttia äideistä kertoo kurittaneensa lastaan fyysisesti (isiä osallistui tutkimukseen vain vähän, siksi luvut koskevat äitejä).

Samaa teemaa käsittelevässä Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelissa  kiinnitetään huomiota avun saamisen vaikeuteen. “…on syytä olettaa, että väkivallalta suojelevat palvelut ovat sattumanvaraisia niin uhrina olevan kuin väkivaltaisesti toimivan äidin näkökulmasta ”, tutkijat kirjoittavat.

Kasvatuksessa näkyy sama trendi kuin yhteiskunnassa muutenkin: ongelmat kasautuvat. Toivottavasti emme kuitenkaan ajattele, että ne koskevat aina jotakuta muuta, ei minua.

Kasvatusneuvojen hankaluus on ehkä ennen kaikkea siinä, että kasvatus ei ole yksittäisiä tekoja. Elämä lasten kanssa on jatkuvaa neuvottelua, ei niinkään kyllä tai ei –päätöksiä.

Huithapelikin miettii kaikkea tällaista:

Mitä tapahtuu, kun sanoo lapselle, että ei saa itkeä turhasta? Joutuvatko lapseni miettimään, millä tuulella vanhemmat ovat? Kasvaako lapsesta stressaaja, vai luottaako hän asioiden järjestyvän? Miten kasvattaa lapsi, jolla on hyvä itsetunto ja joka on ihan tosi kiva muille ihmisille?

Reetta Räty, Ykkösaamun kolumnisti

Lähetykset

  • to 1.9.2016 9.05 • Yle Areena

Jaksot

  • Jussi Viitalan kolumni: Älykkö ja intellektuelli

    Valtakunnan ykköslehdessä käytettiin hiljattain eräässä kirjoituksessa määritelmiä harkitseva älykkö ja analyyttinen intellektuelli asiayhteydessä, johon ne mielestäni sopivat erittäin huonosti. Jäin miettimään, riittääkö korkea älykkyysosamäärä yksistään siihen, että henkilöä voi luonnehtia intellektuelliksi.

    Mitä äly oikein on? Tunnettu kasvatustieteilijä Howard Gardner esitti jo 1983, että ihmisellä on useita eri tapoja käsitellä tietoa ja että nämä tavat ovat varsin riippumattomia toisistaan. Häntä oli jäänyt kiusaamaan se, että ihmisten henkisiä kykyjä arvioitiin yksinomaan älykkyystestien avulla. Hän löysi lahjakkuusalueista kahdeksan eri tyyppiä, joista älykkyystesti mittasi vain yhtä eli kykyä matemaattiseen ja loogiseen ajatteluun. Niinpä esimerkiksi kielellistä. musikaalista, sosiaalista ja liikunnallista lahjakkuutta älykkyystestit eivät ottaneet lainkaan huomioon.

    USA:n ilmavoimat joutuivat toisen maailmansodan aikana kamppailemaan aivan toisenlaisen älyn ominaisuuden kanssa. Saadakseen mahdollisimman hyviä lentäjiä, he ottivat älykkyystestin tärkeäksi valintaperusteeksi. Se ei kuitenkaan vähentänyt tappioita. Oivallettiin, että tarvittiin lentäjiä, joiden liikkeitä vastustaja ei pystynyt ennakoimaan ja tätä ominaisuutta älykkyystesti ei mitannut.

    Muutama vuosi sitten radiosta tulikin arkisto-ohjelma, jossa sodanaikaiset suomalaiset lentäjä-ässät muistelivat menneitä. He totesivat, että tärkeintä oli oppia lentämään "väärin", jotta vastustaja ei pystyisi ennakoimaan koneen liikkeitä. Esimerkiksi kaartotaistelussa lentäjä yleensä pyrkii ajamaan mahdollisimman kovaa saadakseen vastustajan kiinni. Eräs heistä kuitenkin kertoi oivaltaneensa, että jos ajaa hieman hitaammin, pystyy kaartamaan jyrkemmin ja saa vastustajan näin tähtäyslinjalle.

    Tätä hyvän hävittäjälentäjän ominaisuutta sanotaan luovuudeksi. Se on kykyä katsella tuttuja asioita aivan uudesta näkökulmasta ja löytää uusia ratkaisuja, jotka näyttävät syntyvän ilman loogista harkintaa. Älykkyystestin mittaama kyky on konvergenttia yhteen loogiseen ratkaisuun pyrkivää ajattelua. Luovuus taas edustaa divergenttiä ajattelua, joka on avoin erilaisille ratkaisuille aina tilanteen mukaan. Luovuutta on kuitenkin vaikea mitata objektiivisesti.

    Toronton yliopiston emeritusprofessori Keith Stanovich työtovereineen törmäsi 1980-luvulla toisenlaiseen älyn ominaisuuteen, rationaalisuuteen eli järkevyyteen. Se on kykyä muun muassa ennakoida omien toimien seurauksia omien tavoitteiden kannalta ja kykyä ottaa huomioon kaikki asiaan vaikuttavat tekijät. Tätä ominaisuutta voitiin tutkia objektiivisilla testeillä. Rationaalisuus koostuu paristakymmenestä osa-alueesta, joista suurin painoarvo on kyvyllä todennäköisyyksien arviointiin sekä tieteellisellä päättelyllä.

    Tutkijoille suurin yllätys oli, että korkea älykkyysosamäärä ei automaattisesti merkinnytkään korkeaa järkevyyttä, vaan ominaisuudet olivat varsin pitkälle toisistaan riippumattomia. Merkittävää huomiota aihe sai 2002 kun Daniel Kahneman sai taloustieteen Nobel-palkinnon ihmisten taloudellisten valintojen epärationaalisuutta koskevilla tutkimuksillaan.

    Stanovichin tutkimustulokset voi summata toteamukseen, että korkea älykkyysosamäärä yksinään on hyvin heikko suoja typeryyttä, mielen pimeyttä ja kelvottomia ratkaisuja vastaan. Asian voi kääntää niinkin päin, että todella suuret ja laajalle vaikuttavat tyhmyydet vaativat tekijältään huomattavan korkeaa älykkyysosamäärää. Tyhmä ihminen tekee paljon pienemmän mittakaavan tyhmyyksiä kolhien useimmiten vain itseään.

    Jonkun nimittäminen älyköksi tai intellektuelliksi vain korkean älykkyysosamäärän perusteella osoittaa huonoa arvostelukykyä. Intellektuelli ja tutkija tarvitsevat aina luovuutta ja tieteellisen ajattelun vaatimaa rationaalisuutta. Kansanvillitsijäksi pelkällä loogis-matemaattisella älyllä kyllä yltää.

    Luovuuden ja rationaalisuuden merkitystä kuvannee se, että Nobel-palkinto on voitettu jopa lähellä keskiarvoa olevilla älykkyysosamäärillä. Toisaalta rationaalisuuden puutteesta taas seuraa se kanadalaisen tutkimuksen tulos, että noin puolet sikäläisen Mensan jäsenistä uskoo astrologiaan, biorytmeihin ja UFO-miehiin! Ja he kuuluvat siis älykkäimpään kahteen prosenttiin.

    Suomen ja maailman merkittäviltä päättäjiltä toki toivoisi älyn, rationaalisuuden ja luovuuden lisäksi myös korkeaa moraalia ja heikomman lähimmäisen ymmärtämistä.

  • Miten parantaa omaa pitkäjänteisyyttään? Luo mahdollisimman yksityiskohtainen kuva tulevaisuudesta, väittää kolumnisti Matias Möttölä.

  • Roope Mokan mielestä meillä on velvollisuus uskoa tulevaisuuteen.

  • Kolumnisti Jani Kaaro puhuu joukkosieluisuudesta. Hän pohtii huumaa ja sitä, miten ihmiset käyttäytyvät joukoissa. Jani Kaaron mukaan johtaja on joukkosielun heikoin kohta.

  • Kolumnisti Erkki Virtanen osaa lyödä naulan seinään, mutta on silti julkisen rakentamisen asiantuntija.
    Kun julkiset rakennushankkeet menevät pieleen, kärsijänä on koko kansa.

  • Politiikassa vaikuttaa niin pehmeitä kuin pimeitäkin voimia. Kylmän sodan jälkeinen ajattelu kansainvälisestä keskinäisriippuvuudesta perustui ajatukseen, että kaikki voivat voittaa ainakin vähän. Kolumnisti Janne Riiheläinen erottelee vastakkaisia poliittisia voimia Yhdysvalloista Venäjän kautta Perussuomalaisiin.

  • Kaiken taustalla ei ole salaliitto. Ja silloin kun on, se paljastuu pian. Mutta miksi salaliittoon on niin houkuttelevaa uskoa, kysyy kolumnisti Kari Enqvist.

  • Kolumnisti Marko Kilpi on poliisi. Hänen aiheenaan on rasismi ja vihapuhe.

  • Maria Markus on jyväskyläläinen vapaa toimittaja. Hänen aiheensa on viheltely.

  • Jari Ehrnrooth pohtii sitä, mistä islamilainen terrorismi kumpuaa ja mitä sille voi tehdä.

  • Tiistaikolumnistimme, kemiläislähtöinen kieltenopettaja Paula Takio puhuu elinikäisen oppimisen iloista. Hän itse on oppinut kasvit ja linnut.

  • Tulevaisuustutkija Roope Mokka toteaa kolumnissaan, että uusi valtio nousee piilaaksosta ja sen nimi on digitaalinen yritys.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä