Radio Suomesta poimittuja

Sananen - Eteenpäin oli menty

  • 4 min
  • toistaiseksi

Monessa maassa jalkapallo ja elämä ovat synonyymejä. Jos ne ovat Suomessa lähellekään, pahalta näyttää.

En ymmärrä mitään jalkapallosta. Onneksi siitä ei ymmärrä Suomessa kukaan muukaan. Siksi tämmönen taikinaihoinen pitkän linjan harrastajanäyttelijäkin uskaltaa analysoida julkisesti kotimaista jalkapalloa. Se näyttää niin hirveältä, että sitä ei pysty katsomaan. Me, jotka seuraamme urheilua lähinnä teksti-tv:n tulosseurannasta, sen tiedämme: meillä ei mene mitenkään.

Kauhea ajatus hiipii mieleen. Mitäs jos nyt on saavutettu monissa asioissa lakipiste? Kehitystä ei ole kerta kaikkiaan enää luvassa. ”Eteenpäin on menty” piti paikkaansa vielä 2000-luvun alussa. Nyt lausahdus naurattaa yhtä paljon kuin Vintiöiden uusintajaksot. Tulee autonominen oksettava olo ja tekee mieli rakennella ajattelematta valtava määrä voileipiä.

Jalkapallomenestys on kuin onnellisuus. Mitä kauemmin ja kiihkeämmin sitä odottaa, sitä kauemmaksi se karkaa. Maajoukkueen peli-illat on ladattu mahdottomilla odotuksilla. Syytän television asiantuntijoita. He ovat työssään liian hyviä. Olemme maailman ujoin kansa, mutta kun sanoja alkaa tippua, mannaa sataa. Entiset jalkapalloilijamme osaavat hurmata ja maalata sanoilla, he ovat onnistuneen esileikin raudanlujia ammattilaisia. Uskaltaisin väittää, että lajissaan maailman parhaita. Heidän vaiettuaan peli on aina suuri pettymys. Ei nähdä kunnon puikotusta, harvoin edes säällistä erektiota.

Maajoukkueen peli-ilta on mahdottoman paikka. Suunniteltu onnen täyttymys. Se on sama kuin päättäisi, että marraskuun 14. on vuoden onnellisin päiväni. Silloin kaikki on kohdallaan. Mistään ei kolota, hymy työntyy naamaan luontevana, minä sulkeutunut avaudun yht`äkkiä kuin lihansyöjäkasvi. Onni pääsee esteettä sisään ja pystyttää minuuteni camping-alueelle pysyvän leirin, jatkuvalämmitteisellä kiukaalla varustetun.

Näinhän ei tietenkään koskaan tapahdu. Tulee se kalenterin päivämäärä. Arki on tehdyt ympäröivässä maastossa tehtävänsä ja kaivanut poteroita pimeään tuttuuteen. Niissä nyrjäyttää pieni ihminen itsensä matkalla kohti hekumansa huippua. Mikään ei onnistu suorituspaikalla. Jo ensimmäinen lause on niin vino, että toinen ei saa siitä koppia. Valot saa sammuttaa. Säästetään energiaa.

Ihan hirveitä ajatuksia risteilee mielessäni. Suomen jalkapallo oli odottanut jo jonkin aikaa lopullista kuoliniskuaan ja pyöveliä etsittiin. Eikö pirulauta kuvaan lipunut piilopyylevä ruotsalainen Hans Backe. En ole uskaltanut katsoa, mutta tuloskimaroiden valossa hän on sekoittanut jalkapallostamme loputkin. Haluaako ruotsalainen kostaa kaiken: sen, että meillä Kypärämäessä naureskellaan säännöllisesti Kalle Kustaan harrastuksille ja katsotaan hirnuten joka viikko kovassa kännissä Allsång på Skansenia.

En osaa ruotsia, mutta tarkoittaako hans backe suomeksi hänen peräloosterinsa??

Ruotsi on jalkapallon maailmanlistalla noin sijalla 36 ja Suomi puhaltaa armotta niskavilloihin sijalta 61. En yllättyisi, jos länsinaapurissa olisi komitea, joka miettii miten rakoa saadaan vauhdilla isommaksi. Muita murheita Ruotsista on vaikea löytää.

Inhottavia ajatuksia suorastaan tulvii päälleni, kuin liian pienestä laskiämpäristä. Jospa jalkapallo onkin meidän maamme kuva. Lakipiste on saavutettu jo aikaa sitten. Kaikki lajit eivät vain istu kaikille. Päätä voi lyödä seinään ja analysoida kauniimmaksi, mutta kannattaako se? Kuinka monta hyvää ghanalaista suurpujottelijaa tunnet?

Suomikin on standby -tilassa. Talouskasvumme oli uskomaton tarina, elintasomme kohosi, nyt voidaan sanoa, liian korkealle. Vauraus jaettiin lopulta niin, että muutamat rikastuivat tolkuttomasti ja köyhät köyhdytettiin nälkärajalle. Surkein tilanne on keskituloisilla. Me meinaamme tukehtua kammottavaan keskinkertaisuuteemme.

Vuodesta 2008 lähtien meillä on ollut aikaa sopeutua ajatukseen, että siirrymme painimaan alasarjaan. Sielläkin voimme menestyä ja ennen kaikkea nauttia aidosta liikunnan ilosta.

Päättäjämme ja taloususkovaisemme eivät vielä ymmärrä mitään. Jääräpäisyys on samaa viskoelastista materiaalia kuin jalkapalloliitossa. Ehkä tarvitaan taas joku ruotsalainen konsultti: Joakim och hans backe?!?

Me suomalaiset tykkäämme pienistä jutuista. Meidän pitää opetella se uudestaan. Talot pienenevät, talous pienenee. Lapsi on ihan terve kun se haluaa potkupallotella takapihalla.

Maallikkosaarnaaja Maasola

Lähetykset

  • ti 6.9.2016 18.03 • Yle Radio Suomi

Jaksot

  • Vaaliehdokkaat houkuttelevat tällä hetkellä luokseen grillimakkaran tuoksulla. Yhä useampi kiertää kojun kaukaa ja suuntaa kohti korvikkeita. Voitaisiinko ihmisiä houkutella äänestyskopin sisälle härkäpapuseoksella? Maallikkosaarnaaja Maasola ja Sananen.

  • Kaikki pienetkin taka-askeleet, joita otamme teknologiassa ovat tervetulleita. Ne muistuttavat, mistä tulemme ja miten ihastuttavan erilaisia me olemme. Uusi puhelin sai Maallikkosaarnaaja Maasolan kumartumaan p-pisteen kaarelle.

  • Maallikkosaarnaaja Maasolalla on takanaan yömiehen tuumaustunti. Kuun valossa mieleen on kirkastunut ihmiskunnan perimmäisin kysymys: onko meille luontevampi yhteislähtö vai väliaikalähtö?

    Sananen, sapenkatkuinen arkisaarna, sinulle.

  • Kännykällä kuvaaminen ei ole aina mahdollista, jos haluaa taltioida oikeasti unohtumattomia hetkiä. Sitä varten on olemassa riistakamera, saalistajan pyyteetön apulainen.

    Hei kaikki Erä-Jormat ja muut luonnonystävät! Tervetuloa tämänkertaisen riistaruudun pariin. Nyt kun luonto heräilee ja kutsuu seikkailemaan, meillä onkin ajankohtainen aihe. Mitä pitää ottaa huomioon, jos aikoo asentaa riistakameran makuuhuoneeseensa.

    Riistakamerathan ovat yleistyneet ihan jokamiehen käytössä, puhumattakaan niistä jotka tiedostavat olevansa niin sanottuja intohimoisia kutsumussaalistajia. Ja kun hinnatkin ovat halventuneet, jää rahaa muuhunkin elämiseen.

    Riistakamerahan tuottaa nykytekniikalla jo niin hyvälaatuista kuvamateriaalia, että moni on muuttanut saalistuskäytäntöjään pysyvästi. Enää ei välttämättä tuijoteta sitä pesän suuta ase tanassa ja täydessä latingissa, vaan nautitaan ennen muuta hyvästä kuvasta. Saalista ei siis haluta lopullisesti itselle, vaan ainoastaan käymään näyttäytymässä. Karvan kiiltoa ja lajityypillistä käytöstä on mukava tarkastella kaikessa rauhassa omalta koneelta. Pitää muistaa, että catch and release- ajattelu ei ole vain sillimiesten yksinoikeus.

    Yleisesti ottaen suomalainen on vielä ujo riistakameran käyttäjä. Sen asentamista makuuhuoneeseen pohditaan usein kuukausikaupalla. Moni herkullinen pätkä jää tallentumatta, kun kameraa ei ehditä ottaa edes esille, kun tilanne, eli varsinainen silmin havaittava toiminta, on jo ohi. Odotettu vieras on vihdoin saatu käymään ”ruholla”, ja kun kuvaa ei ole, kukaan ei usko. Ei edes siskon mies.

    Moni riistakameraan rakastunut, ikuisen eräpäivän ystävä, ei enää nykyisin edes puhu saaliista tai lihan himostaan. Monelle riistakamera on mökkikokemustenkin pohjalta jonkinlainen tavaran tarkastaja. Moni on niin tarkka tavarastaan, että haluaa kameran ikuistavan sen pysyvyyden jatkuvalla valvonnalla. Kun viikolla ei ehdi mökille, riistakamera tallentaa onko kaikki paikoillaan.

    Kun kaupunkilainen alkaa asentamaan riistakameraa makuuhuoneeseensa, on syytä muistaa pari keskeistä asiaa. Riistakamera on hyvä asentaa paikalleen ilman vaatteita, jotta kameraan ei tartu tekstiilin haju. Se on myös syytä laittaa sen verran korkealle, että vauhkon naaraan sorkat eivät potkaise kameraa rikki. Kuvauspaikalle on hyvä levittää houkuttelevia hajuja. Riistakamera kannattaa piilottaa lähelle mahdollista kohdetta, jolloin kiinnostavimmat yksityiskohdat erottuvat.

    Mikään ei ole veikeämmän näköistä, kuin suoraan kameraan pällistelevä viaton luontokappale kaikessa epätietoisuudessaan. Se on tullut paikalle vain nautiskelemaan, eikä miellä kameraasi uhaksi.

    Kun olet tietenkin itse kuvauspaikalla ja riistakamera tekee jo pyyteetöntä työtään, muista olla mahdollisimman hiljaa. Vaikka tapahtuisi mitä. Vaikka kuvattava kohde olisi arvaamattoman oloinen, venkoileva ja ahnas.

    Tämä on yleensä suomalaiselle miehelle helpoin osio, hiljaa oleminen. Loppuönähdyksenkin voi tukahduttaa tennissukallaan. Pitää muistaa, että saalis voi paeta kovia ääniä. Se ei jaksa kauaa kuunnella sortuvaa epärytmistä huohotusta, ja jos vielä tiputat riistakameran kesken turhan zoomaamisen, hetkesi on mennyt.

    Ennen oli ketun turkit seinällä rivissä. Nyt kaikki mahtuu pienempään tilaan. Siinäkin vaiheessa kun sinä olet jo pehmeä, sinulla on kuitenkin kovalevy. Edullisen riistakameran mahdollistama arkisto.

    Joillakin SE on kuulemma xl-kokoa - arkisto.

    Ystäväni, entinen Pohjois-Helsingin riistanhoitopiirin aktiivi Ilkka, käyttää elämäntyöstään nimitystä Ilen elävä arkisto.

    Maallikkosaarnaaja Maasola

  • Sananen, salaviisas arkisaarna, odottaa taas pöntössä tulemistaan.

    Mistä tunnet sä ystävän, kysytään näinä päivinä. Mistä tuntisi edes itsensä? Vaikka miten yrittäisi olla täydellinen, silti saattaa sairastua ja mieli lähtee kävelylle.

    Maallikkosaarnaaja Maasola yrittää ymmärtää..

  • Puhuin liian halvalla, tokaisi entinen mies kuolinvuoteellaan. Niin. Mikä voisi olla relevantille puheelle oikea hinta? Se on ikuinen kysymys, joka vaatii vääjäämättä myös Maallikkosaarnaaja Maasolan sanallisen puntaroinnin.

    Sananen. Menköön tasarahalla ja tulkoon tässä...

  • Maailmassa on kaikkea älytöntä. Jotkut eivät taas käytä älyään, esto-ohjelmat ovat päällä. Ehkä siksikin äly SIIRTYY tällä hetkellä luontevasti muualle, tavaroihin, muun muassa myymäläkalusteisiin.
    Maallikkosaarnaaja Maasola ja viikon sapekas arkisaarna Sananen.

  • Sanomme, että ihminen on kokonaisuus.
    Mieli ruokkii kehoa, keho ruokkii mieltä. Ja meidän itse pitäisi tietysti ruokkia kumpaakin. Kuinka hyvin lopulta tunnemme itsemme?
    Ja miten paljon voimme luottaa omaan arviointikykyymme, kun kyse on omasta terveydestä?

    Paula Jokimies on punttien nostelun ohessa pyöritellyt terveysasioita mielessään ja päätti kutsua salille seurakseen Hilla Blombergin ja Minna Korhosen, tekijät Hillan ja Minnan Akuutista.

  • Liikenneasiat ovat pinnalla, ihmisiä kun ollaan. Maallikkosaarnaaja Maasola on huomannut, että maamme hallitus opastaa meitä näissä asioissa osuvammin kuin Ensio Itkonen konsanaan. Että miten äkkijarrutetaan, ohitetaan toinen ja jäädään liikenneympyrään.

  • Muusikko, musiikkipedagogi Klaus Järvinen täytti 24.12.2016 80 vuotta. Nokialla syntynyt Järvinen jäi isättömäksi vain vuoden vanhana ja kasvoi naisjoukon ympäröimänä. Muutto Lappeenrantaan kymmenen ikäisenä oli kauhistus, mutta oljenkorreksi löytyi musiikki. Ja oljenkorsi se on myös tänä päivänä.

    Suomalaisille Järvinen on tullut tutuksi television Levyraadin Klasuna ja Oulunkylän Pop & Jazz Opiston perustajana. Oulunkylässä eläkepäiviään viettävä Klaus Järvinen kertoilee ohjelmassa vanhenemisesta, lapsuutensa jouluista, soittamisen voimasta ja elämästään Seijan kanssa. Toimittajana on Paula Jokimies.

  • Kun lahtelaiselta Annikki Aaltoselta kysyy, että saako sinua kutsua kissamummoksi, hän pohtii tovin ja vastaa, että "kyllä kait mua saa". Aaltosella on kotonaan kahdeksan kissaa ja sen lisäksi hän on huolehtinut muiden kissoista ja muistakin lemmikeistä jo 40 vuoden ajan. Aaltonen on eläinsuojeluihminen henkeen ja vereen, hän puhuukin itse mieluummin elämäntavasta kuin työstä.
    Viime vuonna Aaltonen sai Helsingin eläinsuojeluyhdistykseltä eläinsuojelun Topelius- palkinnon tunnustukseksi siitä työstä, jota hän on tehnyt eläinten eteen.

    Eläinsuojelu-uransa alkuvuosina Aaltonen kertoo itkeneensä paljon; eläinten kohtaloa, ihmisten julmuutta ja typeryyttä. Mutta karujen kohtaloiden ääreen ei voi jäädä märehtimään, muuten työtä ei jaksa tehdä. Aaltonen sanoo, että ikävien eläinkohtaloiden vastapainoksi työ on tarjonnut lukemattomia onnen hetkiä.

    Kuten nyt vaikkapa se Päijät-Hämeen eläinsuojeluyhdistyksen löytötalolle postitettu kuvakirja Peikko-Eemelistä. Kissasta, jota Annikki Aaltonen hoivasi kahdeksan vuotta sitten. Lautakasaan jumiin jäänyt pennunrääpäle oli kasvanut komeaksi kolliksi, joka opasti omistajiensa nuoria kissoja talon tavoille. Kuvakirjaa selatessakin tuli kyynel. Mutta se oli Aaltosen mukaan onnenkyynel.
    Sanna Pirkkalainen vieraili Päijät-Hämeen eläinsuojeluyhdistyksen löytötalolla.

  • Auto oli pitkään vapauden symboli. Miehen väylät tuntemattomat, metsäautotie viimeinen pakopaikka. Nyt meidän suomalaisten näkemys liikenteestä on vanhentunut. Tuleeko sellaiset tiemerkintäkokeilut, että maalaisjärki puikkaa oikealta ohitse ja näkymättömiin?
    Maallikkosaarnaaja Maasola puristaa tuolia kuin repisi sompaa.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä