Ykkösaamun kolumni

Janne Riiheläinen: Taas leikitään luottamusta

  • 6 min
  • toistaiseksi

Ulkoministeri Timo Soini lausui puheessaan suurlähettiläspäivillä toissa viikolla, että "Suomikin on hybridivaikuttamisen kohteena. Yhteiskuntamme kestokykyä ja ymmärrystä tästä vaikuttamisesta on vahvistettava, ja vahvistunut se onkin".

Hybridivaikuttamisella tarkoitetaan tässä yhteydessä talouden, informaation, lain, diplomatian ja sotilaallisen toiminnan koordinoitua käyttöä valtion poliittisen tavoitteen saavuttamiseksi. Kun käytetään sanaa kestokyky, niin se kertoo toiminnan laadun olevan vähintäänkin epäystävällista ja kuluttavaa. Kun puhutaan ymmärryksen vahvistamisesta, puhutaan siitä, ettei asiaa vielä ole ymmärretty tarpeellisella tasolla.

Viime viikolla julkistetussa Ulkopoliittisen instituutin UPI:n raportissa nyky-Venäjän toimintatavoista käytettiin termiä täyden skaalan konflikti. Raportissa käydään läpi Venäjän toimia ja logiikkaa niiden takana. Raportin saama vastaanotto paljasti miten erilaisia käsityksiä ihmisillä on Putinin Venäjästä. Laaja-alaisen hyväksyvän nyökyttelyn ohella raportti on herättänyt raivoisia vastalauseita. Näissä raportin totaalisesti runttaavissa mielipiteissä on muun muassa epäilty raportin sabotoivan Venäjän-suhteita tai kyseessä olevan poliittisen tilaustyön. Yllättävän moni näyttää olevan sitä mieltä, että kun tilannekuva liian ristiriidassa oman näkemyksen kanssa, on muutettava tilannekuvaa. Osa näistä vastalauseista ammentaa myös ulkopoliittisen kielen perinteisestä kaksoispuheesta ja hämärtämisestä, jotka olivat kylmän sodan aikana keinoja pärjätä Neuvostoliiton kanssa. Siinä perinteessä suorasanaisuus on yksi pahimmista synneistä.

Hybiridivaikuttamisesta puhuttaessa saatetaan sanoa, että kaikkihan sitä tekevät. Kyllä, kaikki valtiot kommunikoivat kaikkien kanssa. Kaikki yrittävät vaikuttaa muihin omien etujensa mukaisesti ja melkein kaikki myös vakoilevat kaikkia keitä pystyvät. Mutta tämä ei ole vielä hybridivaikuttamista. Hybridivaikuttamista on se, että pyrkii suunnitelmallisesti manipuloimaan tai häikäilemättömästi pakottamaan toisen toimimaan omia etujaan vastaan. Suomen turvallisuusympäristössä niin toimii tällä hetkellä vain Venäjä.

Poliitikkojen on vaikea puhua hybridivaikuttamisesta, koska poliitikon puhe on poliitikon teko. Venäjän toimet ovat sellaisia, että pelkkä niiden kuvailu ilman arvottamista on rankkaa tekstiä. Tämä näkyy hyvin myös UPI:n raportin saamassa vastaanotossa. Asiasta puhuva poliitikko saa niskoilleen syytöksiä Suomen ja Venäjän suhteiden heikentämisestä, natottamisesta ja jopa sodanlietsonnasta. Moni näyttää tulkitsevan, että suhde Venäjän ulkopolitiikkaan kertoo myös ihmisen suhteesta Venäjään ja venäläisyyteen. Tätä samaa, suomettumisen ajoilta tuttua  suhtautumistapaa vaalii myös Venäjän nykyinen informaatiovaikuttaminen Suomen suuntaan.

Vaikka hybridiuhkat ovat olemassa ja niiden olemassaolo yleisellä tasolla tuodaan esiin, jäävät konkreettisemmat puheet suljettujen ovien taakse. Ensinnäkin hybriditoimia on useimmiten lähes mahdotonta osoittaa sellaisilla tavoilla, etteivätkö ne olisi suhteellisen helposti kiistettävissä tai muuksi selitettävissä. Tilanne on kuin taitavassa kiusaamisessa. Uhri kyllä tuntee asioita nahoissaan, mutta niiden todistaminen tai edes osoittaminen saattaa olla hyvin vaikeaa. Toisekseen he, ketkä asioista tietävät, eivät saa puhua. Turvallisuuskoneistomme on tietysti hiljaa, mutta myös muut virkamiehet ja poliitikot pitkälti vaikenevat näistä. Jotain kuitenkin kertoo UPI:n saama hyväksyvä vastaanotto. Ei tällaiselle suorasanaisuudelle nyökyteltäisi, jos ei ainakin päälinjoista oltaisi samaa mieltä.

Hybridivaikuttamiseen varautumisesta puhutaan, mutta tekoja on toistaiseksi ollut suhteellisen vähän näkyvillä. Valtion virkamiehiä on koulutettu havaitsemaan informaatiovaikuttamista. Käynnissä on myös hanke rajavartiolainsäädännön muutoksista, jotka ovat tarpeen hybridiuhkiin varautumiseksi ja niiden torjumiseksi. Muitakin asioita varmaan tehdään konepellin alla. Niistä kerrota, kuten ei valmiusasioista yleensäkään. Ikävä kyllä suurin välitön vaikutus kykyihimme reagoida hybridivaikuttamiseen on valtion säästöillä. Rajavartiolaitokselta niistetään edelleen, vapaaehtoinen maanpuolustus joutuu leikkaamaan toimintaansa ja poliisiltakin nipistetään. Valtiojohdon suu siis puhuu yhtä ja kädet tekevät toista.

Harvinaisen selväpiirteinen esimerkki hybridivaikuttamisesta on Fennovoiman ydinvoimalahanke. Ulkopoliittisen instituutin raportti käy tapausta läpi hyvin tarkkaan ja selväksi käy, miten pässiä on viety narussa. Pässi on Suomi ja hybridivaikuttamisen keinoista punotun narun toisessa päässä Kreml. Fennovoiman rakentamisen yhteydessä tehdään itse asiassa kaksi kauppaa: me saamme melko edullisesti ydinvoimalan ja Venäjä saa halvalla vaikutusvaltaa Suomeen. Pääministeri Juha Sipilä kuitenkin kielsi viime sunnuntaina hyvin jyrkkäsanaisesti hankkeen poliittisuuden. Tällainen lausunto edellyttää pääministeriltä hyvää syytä puhua julkisesti pehmoisia. Fennovoimaan liittyvien ulottuvuuksien paljastaminen jääneekin tulevaisuudessa kirjoitettavien historiankirjojen tehtäväksi.

Joka tapauksessa Fennovoiman tapauksesta on nähtävissä, miten vaikeaa on vastustaa isomman pienempään suuntaamaa ja hyvin toteutettua hybridivaikuttamista. Nyt ei pidä vauhkoontua ja turvallistaa kaikkea ympärillämme tapahtuvaa, mutta sinisilmäisyyteenkään ei ole varaa. Olemme ikävä kyllä tilanteessa, jossa luottamus on jätettävä kokonaan sivuun Suomen ja Venäjän valtiollisista suhteista. Mutta pitää sitä silti leikkiä. Muissa, toivottavasti mahdollisimman runsaissa, yhteistyön ja kanssakäymisen muodoissa rajan yli niin ei onneksi tarvitse eikä pidä tehdä.

Janne "Rysky" Riiheläinen, Ykkösaamun kolumnisti 8.9.2016

Lähetykset

  • to 8.9.2016 12.48 • Yle Areena

Jaksot

  • Olemme erinomaisia eristäytymään, väittää kolumnistimme, poliisi ja perheenisä Marko Kilpi. 100 vuotta on lyhyt aika. Kilven mielestä nyt olisi hyvä pohtia kyyhötämmekö jatkossakin omissa oloissamme vai näytämmekö maailmalle, että mekin olemme olemassa?

  • Hitsaus on suorastaan taikuutta, ylistää kieltenopettaja Paula Takio ja toivoo, että ammattikoulutus saisi ansaitsemansa arvostuksen. Paula Takion mielestä eri koulutusmuotoja ei pitäisi asettaa vastakkain, koska kaikkia tarvitaan.

  • Halpamaiselle kansankosiskelulle löytyy vastalääke, vakuuttaa kolumnistimme, filosofi ja kirjailija Jari Ehrnrooth. Hänen reseptinsä on sähköinen kansankokous.

  • Elämme ikävän mielenkiintoisia aikoja, sanoo kolumnistimme turpobloggari Janne "Rysky" Riiheläinen. Hän ennakoi, että Trump merkitsee epävarmuutta, mutta on hän löytänyt Trumpin puheista, myös joitakin selkeitä linjauksia.

  • Kasvu antaa toivoa paremmasta, mutta töitä on paiskittava, jotta kaikki pysyvät kehityksen kelkassa mukana. Ekonomisti Anne Brunila kehottaa kolumnissaan malttiin ja rohkeuteen, jotta löydämme ratkaisut, joilla pärjäämme jatkossa.

  • Lapsettomuus voi olla monelle murhe, mutta yhä useammalle myös oma valinta. Reetta Räty pohtii kolumnissaan eri tapoja suhtautua lapsettomuuteen.

  • Syntyykö kasvu työpaikkoja luomalla vai tuhoamalla?

  • Maailma ei pyörisi ilman äitejä ja isoäitejä sanoo päivän kolumnisti Jussi Viitala.

  • Curitiban kaupunki Brasiliassa. Slummien jäteongelma on kasvanut hallitsemattomaksi. Slummien kadut ovat niin kapeat, etteivät jäteautot mahdu ajamaan sinne. Eikä kaupungilla ole niin paljoa rahaa, että se voisi ajaa slummit tasaiseksi. Mitä tehdä?

    Pormestari Jaime Lerner keksi luovan ratkaisun. Hän pystytti slummeihin roskapisteitä, joissa oli oma astia muoville, lasille, metallille ja sekajätteelle. Jokainen, joka toi roskapisteelle pussillisen lajiteltua jätettä, sai bussipoletin tai kassillisen ruokaa. Koululaiset saivat lisäksi kouluvälineitä.

    Pormestarin keksintö oli jymymenestys. Slummien asukkaat ovat tähän päivään mennessä keränneet tuhansia tonneja jätettä. Vastapalvelukseksi he ovat saaneet yli miljoona bussipolettia, tuhansia kiloja ruokaa ja yli kaksi miljoonaa kouluvihkoa. Kaupunki on puhdistunut jätteistä, slummien asukkaat pääsevät kulkemaan työpaikkoihin keskustaan, heidän ravitsemuksensa on parantunut, Curitiban joukkoliikenne on parhaita koko maailmassa ja koululaisilla on työvälineitä.

    Miten kaupunki sai kaiken tämän aikaan nostamatta veroastetta? Yksinkertaista. Pormestarin keksintö bussipoletteineen toimii käytännössä rinnakkaisvaluuttana: julkisesta palvelusta maksetaan julkisina palveluina. Jos sinulla ei ole rahaa, olet käytännössä rahatalouden ulkopuolella. Curitiban rinnakkaisvaluuttaan sen sijaan saattoi liittyä ilman rahaa, ja löytää itsensä osana toisenlaista taloutta.

    Rinnakkaisvaluutta kuulostaa monien korvissa anarkistiselta hörhöilyltä. Se on harmi, sillä silloin jää näkemättä, miten merkittävällä tavalla ne rikastuttavat elämää kaikkialla, missä niitä käytetään. Todellakin, tarvitsemme elämän rikastuttamista, koska rahatalous on jättänyt meidät niin köyhäksi.

    Muistakaa esimerkiksi hiljattaista A2 -iltaa, jonka aiheena oli yksinäisyys. Ohjelma herätti kysymyksen, onko yksinäisyys yksinäisen syy? Vai onko kyse siitä, että yhteisöt ovat rikki, ja yksinäisyys vain rikkinäisen järjestelmän sivutuote.

    Ithacan pikkukaupunki Yhdysvalloissa oli yksi tällainen yhteisö. Elettiin lamavuotta 1991. Bisnes oli lamassa, monet kävivät töissä New Yorkissa eivätkä ihmiset tunteneet toisiaan. Sitten aktivisti Paul Glover perusti Ithacaan oman valuutan, jossa yhdellä tunnilla työtä ansaitsi yhden Ithaca-setelin. Näin kuka tahansa saattoi leikata ruohoa, siivota, maalata tai mitä vain, ja saada maksun Ithaca-rahana. Parhaimmilaan Ithacassa yli tuhat yritystä otti vastaan Ithaca-rahaa.

    Mitä tämä merkitsi yhteisölle? Laman vallitessa se piti monen yrityksen pään pinnalla. Sen lisäksi se toi yhteen ihmisiä, jotka eivät muuten olisi tavanneet toisiaan. Se loi ystävyyttä ja sosiaalisia suhteita ja jopa pienen paikallisen turvaverkon. Samanlaisia kokemuksia on saatu muista rinnakkaisvaluutoista eri puolilla maailmaa.

    Monien rinnakkaisvaluuttojen salaisuus näyttää olevan siinä, että ne toimivat hieman samalla tavalla kuin lahja. Ne eivät ole vain taloudellisia transaktioita, vaan niissä on mukana sosiaalisia ja moraalisia ulottuvuuksia, joita ei ole omassa rahajärjestelmässämme. Kirjailija Bernard Lietaerin määritelmän mukaan yhteisö on ryhmä ihmisiä, jotka kunnioittavat toistensa lahjoja. Tämä nimenomaisesti näyttää olevan se ajatus, jonka rinnakkaisvaluutat parhaillaan kykenevät elvyttämään. Siksi ne kykenevät elvyttämään myös yhteisöjä sosiaalisille juurilleen.

    Oman rahajärjestelmämme perustavan ongelman muotoili Silvio Gesell 1900-luvun alussa. Kaikki, mitä ostamme rahalla, kuluu, mätänee, lahoaa, häviää ja lakkaa olemasta. Vain raha yksin ei häviä, vaan sen arvo päinvastoin kasvaa. Riittää, että säilytät sitä pankissa korkoa kasvamassa.

    Jos rahaan voi säilöä arvoa, se luo lyhytnäköisen kannustimen. Haluaisitko sata euroa nyt vai sata euroa vuoden päästä? Tietenkin nyt: jos laitat sen kasvamaan korkoa, vuoden päästä sinulla on 110 euroa. Tässä on lyhyesti teollisen ajan ympäristötuhon resepti ja historia. Metsät ovat arvokkaampia rahana, koska raha kasvaa nopeammin kuin puut. Kalat kannattaa pyydystää merestä rahaksi nyt, tai sitten sen tekee joku muu.

    Mutta entä jos arvoa ei voisi säilyttää rahassa? Mitä jos raha, jonka saat tänään, menettäisi vähitellen arvoaan, niin että vuoden kuluttua se olisi täysin arvotonta? Missä säilyttäisimme arvoa jos ei rahassa? Vastaus: tulevaisuudessa.

    Maailmanhistoriasta löytyy kaksi laajempaa ajanjaksoa, jolloin arvoa ei voinut säilyttää rahassa. Yksi oli muinainen Egypti, toinen 1000-luvun alun Eurooppa, Mahtaako olla sattuma, että nämä ajanjaksot tuottivat ihmiskunnan pitkäaikaisimmat muistomerkit, pyramidit ja katedraalit.

    Jos siis haluat muuttaa maailmaa, muuta raha. Kaikki muu seuraa perässä.

  • Freudin mukaan ei ole suurempaa rakkautta kuin naisen rakkaus esikoispoikaansa kohtaan. Tämäkö selittää sen, että miniän ja anopin suhde on usein vaikea, pohtii kolumnistimme sosiaalitieteilijä, psykoterapeutti Heli Vaaranen.

  • Ihmisen muisti on tunnetusti kummallinen, mitkä asiat jäävät muistiin - mitkä eivät.

  • Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari miettii kolumnissaan havaintoa, että alan politiikan tavoitteet saavutetaan enemmänkin satunnaisesti kaikesta hyvästä suunnittelusta huolimatta. Saari kertoo havaintoja sekä onnistumisista että epäonnistumisista. Hän kuitenkin panee toivonsa oikein toteutetun uudistamisen mahdollisuuksiin.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä