Ykkösaamun kolumni

Janne Riiheläinen: Taas leikitään luottamusta

  • 6 min
  • toistaiseksi

Ulkoministeri Timo Soini lausui puheessaan suurlähettiläspäivillä toissa viikolla, että "Suomikin on hybridivaikuttamisen kohteena. Yhteiskuntamme kestokykyä ja ymmärrystä tästä vaikuttamisesta on vahvistettava, ja vahvistunut se onkin".

Hybridivaikuttamisella tarkoitetaan tässä yhteydessä talouden, informaation, lain, diplomatian ja sotilaallisen toiminnan koordinoitua käyttöä valtion poliittisen tavoitteen saavuttamiseksi. Kun käytetään sanaa kestokyky, niin se kertoo toiminnan laadun olevan vähintäänkin epäystävällista ja kuluttavaa. Kun puhutaan ymmärryksen vahvistamisesta, puhutaan siitä, ettei asiaa vielä ole ymmärretty tarpeellisella tasolla.

Viime viikolla julkistetussa Ulkopoliittisen instituutin UPI:n raportissa nyky-Venäjän toimintatavoista käytettiin termiä täyden skaalan konflikti. Raportissa käydään läpi Venäjän toimia ja logiikkaa niiden takana. Raportin saama vastaanotto paljasti miten erilaisia käsityksiä ihmisillä on Putinin Venäjästä. Laaja-alaisen hyväksyvän nyökyttelyn ohella raportti on herättänyt raivoisia vastalauseita. Näissä raportin totaalisesti runttaavissa mielipiteissä on muun muassa epäilty raportin sabotoivan Venäjän-suhteita tai kyseessä olevan poliittisen tilaustyön. Yllättävän moni näyttää olevan sitä mieltä, että kun tilannekuva liian ristiriidassa oman näkemyksen kanssa, on muutettava tilannekuvaa. Osa näistä vastalauseista ammentaa myös ulkopoliittisen kielen perinteisestä kaksoispuheesta ja hämärtämisestä, jotka olivat kylmän sodan aikana keinoja pärjätä Neuvostoliiton kanssa. Siinä perinteessä suorasanaisuus on yksi pahimmista synneistä.

Hybiridivaikuttamisesta puhuttaessa saatetaan sanoa, että kaikkihan sitä tekevät. Kyllä, kaikki valtiot kommunikoivat kaikkien kanssa. Kaikki yrittävät vaikuttaa muihin omien etujensa mukaisesti ja melkein kaikki myös vakoilevat kaikkia keitä pystyvät. Mutta tämä ei ole vielä hybridivaikuttamista. Hybridivaikuttamista on se, että pyrkii suunnitelmallisesti manipuloimaan tai häikäilemättömästi pakottamaan toisen toimimaan omia etujaan vastaan. Suomen turvallisuusympäristössä niin toimii tällä hetkellä vain Venäjä.

Poliitikkojen on vaikea puhua hybridivaikuttamisesta, koska poliitikon puhe on poliitikon teko. Venäjän toimet ovat sellaisia, että pelkkä niiden kuvailu ilman arvottamista on rankkaa tekstiä. Tämä näkyy hyvin myös UPI:n raportin saamassa vastaanotossa. Asiasta puhuva poliitikko saa niskoilleen syytöksiä Suomen ja Venäjän suhteiden heikentämisestä, natottamisesta ja jopa sodanlietsonnasta. Moni näyttää tulkitsevan, että suhde Venäjän ulkopolitiikkaan kertoo myös ihmisen suhteesta Venäjään ja venäläisyyteen. Tätä samaa, suomettumisen ajoilta tuttua  suhtautumistapaa vaalii myös Venäjän nykyinen informaatiovaikuttaminen Suomen suuntaan.

Vaikka hybridiuhkat ovat olemassa ja niiden olemassaolo yleisellä tasolla tuodaan esiin, jäävät konkreettisemmat puheet suljettujen ovien taakse. Ensinnäkin hybriditoimia on useimmiten lähes mahdotonta osoittaa sellaisilla tavoilla, etteivätkö ne olisi suhteellisen helposti kiistettävissä tai muuksi selitettävissä. Tilanne on kuin taitavassa kiusaamisessa. Uhri kyllä tuntee asioita nahoissaan, mutta niiden todistaminen tai edes osoittaminen saattaa olla hyvin vaikeaa. Toisekseen he, ketkä asioista tietävät, eivät saa puhua. Turvallisuuskoneistomme on tietysti hiljaa, mutta myös muut virkamiehet ja poliitikot pitkälti vaikenevat näistä. Jotain kuitenkin kertoo UPI:n saama hyväksyvä vastaanotto. Ei tällaiselle suorasanaisuudelle nyökyteltäisi, jos ei ainakin päälinjoista oltaisi samaa mieltä.

Hybridivaikuttamiseen varautumisesta puhutaan, mutta tekoja on toistaiseksi ollut suhteellisen vähän näkyvillä. Valtion virkamiehiä on koulutettu havaitsemaan informaatiovaikuttamista. Käynnissä on myös hanke rajavartiolainsäädännön muutoksista, jotka ovat tarpeen hybridiuhkiin varautumiseksi ja niiden torjumiseksi. Muitakin asioita varmaan tehdään konepellin alla. Niistä kerrota, kuten ei valmiusasioista yleensäkään. Ikävä kyllä suurin välitön vaikutus kykyihimme reagoida hybridivaikuttamiseen on valtion säästöillä. Rajavartiolaitokselta niistetään edelleen, vapaaehtoinen maanpuolustus joutuu leikkaamaan toimintaansa ja poliisiltakin nipistetään. Valtiojohdon suu siis puhuu yhtä ja kädet tekevät toista.

Harvinaisen selväpiirteinen esimerkki hybridivaikuttamisesta on Fennovoiman ydinvoimalahanke. Ulkopoliittisen instituutin raportti käy tapausta läpi hyvin tarkkaan ja selväksi käy, miten pässiä on viety narussa. Pässi on Suomi ja hybridivaikuttamisen keinoista punotun narun toisessa päässä Kreml. Fennovoiman rakentamisen yhteydessä tehdään itse asiassa kaksi kauppaa: me saamme melko edullisesti ydinvoimalan ja Venäjä saa halvalla vaikutusvaltaa Suomeen. Pääministeri Juha Sipilä kuitenkin kielsi viime sunnuntaina hyvin jyrkkäsanaisesti hankkeen poliittisuuden. Tällainen lausunto edellyttää pääministeriltä hyvää syytä puhua julkisesti pehmoisia. Fennovoimaan liittyvien ulottuvuuksien paljastaminen jääneekin tulevaisuudessa kirjoitettavien historiankirjojen tehtäväksi.

Joka tapauksessa Fennovoiman tapauksesta on nähtävissä, miten vaikeaa on vastustaa isomman pienempään suuntaamaa ja hyvin toteutettua hybridivaikuttamista. Nyt ei pidä vauhkoontua ja turvallistaa kaikkea ympärillämme tapahtuvaa, mutta sinisilmäisyyteenkään ei ole varaa. Olemme ikävä kyllä tilanteessa, jossa luottamus on jätettävä kokonaan sivuun Suomen ja Venäjän valtiollisista suhteista. Mutta pitää sitä silti leikkiä. Muissa, toivottavasti mahdollisimman runsaissa, yhteistyön ja kanssakäymisen muodoissa rajan yli niin ei onneksi tarvitse eikä pidä tehdä.

Janne "Rysky" Riiheläinen, Ykkösaamun kolumnisti 8.9.2016

Lähetykset

  • to 8.9.2016 12.48 • Yle Areena

Jaksot

  • Jussi Viitalan kolumni: Älykkö ja intellektuelli

    Valtakunnan ykköslehdessä käytettiin hiljattain eräässä kirjoituksessa määritelmiä harkitseva älykkö ja analyyttinen intellektuelli asiayhteydessä, johon ne mielestäni sopivat erittäin huonosti. Jäin miettimään, riittääkö korkea älykkyysosamäärä yksistään siihen, että henkilöä voi luonnehtia intellektuelliksi.

    Mitä äly oikein on? Tunnettu kasvatustieteilijä Howard Gardner esitti jo 1983, että ihmisellä on useita eri tapoja käsitellä tietoa ja että nämä tavat ovat varsin riippumattomia toisistaan. Häntä oli jäänyt kiusaamaan se, että ihmisten henkisiä kykyjä arvioitiin yksinomaan älykkyystestien avulla. Hän löysi lahjakkuusalueista kahdeksan eri tyyppiä, joista älykkyystesti mittasi vain yhtä eli kykyä matemaattiseen ja loogiseen ajatteluun. Niinpä esimerkiksi kielellistä. musikaalista, sosiaalista ja liikunnallista lahjakkuutta älykkyystestit eivät ottaneet lainkaan huomioon.

    USA:n ilmavoimat joutuivat toisen maailmansodan aikana kamppailemaan aivan toisenlaisen älyn ominaisuuden kanssa. Saadakseen mahdollisimman hyviä lentäjiä, he ottivat älykkyystestin tärkeäksi valintaperusteeksi. Se ei kuitenkaan vähentänyt tappioita. Oivallettiin, että tarvittiin lentäjiä, joiden liikkeitä vastustaja ei pystynyt ennakoimaan ja tätä ominaisuutta älykkyystesti ei mitannut.

    Muutama vuosi sitten radiosta tulikin arkisto-ohjelma, jossa sodanaikaiset suomalaiset lentäjä-ässät muistelivat menneitä. He totesivat, että tärkeintä oli oppia lentämään "väärin", jotta vastustaja ei pystyisi ennakoimaan koneen liikkeitä. Esimerkiksi kaartotaistelussa lentäjä yleensä pyrkii ajamaan mahdollisimman kovaa saadakseen vastustajan kiinni. Eräs heistä kuitenkin kertoi oivaltaneensa, että jos ajaa hieman hitaammin, pystyy kaartamaan jyrkemmin ja saa vastustajan näin tähtäyslinjalle.

    Tätä hyvän hävittäjälentäjän ominaisuutta sanotaan luovuudeksi. Se on kykyä katsella tuttuja asioita aivan uudesta näkökulmasta ja löytää uusia ratkaisuja, jotka näyttävät syntyvän ilman loogista harkintaa. Älykkyystestin mittaama kyky on konvergenttia yhteen loogiseen ratkaisuun pyrkivää ajattelua. Luovuus taas edustaa divergenttiä ajattelua, joka on avoin erilaisille ratkaisuille aina tilanteen mukaan. Luovuutta on kuitenkin vaikea mitata objektiivisesti.

    Toronton yliopiston emeritusprofessori Keith Stanovich työtovereineen törmäsi 1980-luvulla toisenlaiseen älyn ominaisuuteen, rationaalisuuteen eli järkevyyteen. Se on kykyä muun muassa ennakoida omien toimien seurauksia omien tavoitteiden kannalta ja kykyä ottaa huomioon kaikki asiaan vaikuttavat tekijät. Tätä ominaisuutta voitiin tutkia objektiivisilla testeillä. Rationaalisuus koostuu paristakymmenestä osa-alueesta, joista suurin painoarvo on kyvyllä todennäköisyyksien arviointiin sekä tieteellisellä päättelyllä.

    Tutkijoille suurin yllätys oli, että korkea älykkyysosamäärä ei automaattisesti merkinnytkään korkeaa järkevyyttä, vaan ominaisuudet olivat varsin pitkälle toisistaan riippumattomia. Merkittävää huomiota aihe sai 2002 kun Daniel Kahneman sai taloustieteen Nobel-palkinnon ihmisten taloudellisten valintojen epärationaalisuutta koskevilla tutkimuksillaan.

    Stanovichin tutkimustulokset voi summata toteamukseen, että korkea älykkyysosamäärä yksinään on hyvin heikko suoja typeryyttä, mielen pimeyttä ja kelvottomia ratkaisuja vastaan. Asian voi kääntää niinkin päin, että todella suuret ja laajalle vaikuttavat tyhmyydet vaativat tekijältään huomattavan korkeaa älykkyysosamäärää. Tyhmä ihminen tekee paljon pienemmän mittakaavan tyhmyyksiä kolhien useimmiten vain itseään.

    Jonkun nimittäminen älyköksi tai intellektuelliksi vain korkean älykkyysosamäärän perusteella osoittaa huonoa arvostelukykyä. Intellektuelli ja tutkija tarvitsevat aina luovuutta ja tieteellisen ajattelun vaatimaa rationaalisuutta. Kansanvillitsijäksi pelkällä loogis-matemaattisella älyllä kyllä yltää.

    Luovuuden ja rationaalisuuden merkitystä kuvannee se, että Nobel-palkinto on voitettu jopa lähellä keskiarvoa olevilla älykkyysosamäärillä. Toisaalta rationaalisuuden puutteesta taas seuraa se kanadalaisen tutkimuksen tulos, että noin puolet sikäläisen Mensan jäsenistä uskoo astrologiaan, biorytmeihin ja UFO-miehiin! Ja he kuuluvat siis älykkäimpään kahteen prosenttiin.

    Suomen ja maailman merkittäviltä päättäjiltä toki toivoisi älyn, rationaalisuuden ja luovuuden lisäksi myös korkeaa moraalia ja heikomman lähimmäisen ymmärtämistä.

  • Miten parantaa omaa pitkäjänteisyyttään? Luo mahdollisimman yksityiskohtainen kuva tulevaisuudesta, väittää kolumnisti Matias Möttölä.

  • Roope Mokan mielestä meillä on velvollisuus uskoa tulevaisuuteen.

  • Kolumnisti Jani Kaaro puhuu joukkosieluisuudesta. Hän pohtii huumaa ja sitä, miten ihmiset käyttäytyvät joukoissa. Jani Kaaron mukaan johtaja on joukkosielun heikoin kohta.

  • Kolumnisti Erkki Virtanen osaa lyödä naulan seinään, mutta on silti julkisen rakentamisen asiantuntija.
    Kun julkiset rakennushankkeet menevät pieleen, kärsijänä on koko kansa.

  • Politiikassa vaikuttaa niin pehmeitä kuin pimeitäkin voimia. Kylmän sodan jälkeinen ajattelu kansainvälisestä keskinäisriippuvuudesta perustui ajatukseen, että kaikki voivat voittaa ainakin vähän. Kolumnisti Janne Riiheläinen erottelee vastakkaisia poliittisia voimia Yhdysvalloista Venäjän kautta Perussuomalaisiin.

  • Kaiken taustalla ei ole salaliitto. Ja silloin kun on, se paljastuu pian. Mutta miksi salaliittoon on niin houkuttelevaa uskoa, kysyy kolumnisti Kari Enqvist.

  • Kolumnisti Marko Kilpi on poliisi. Hänen aiheenaan on rasismi ja vihapuhe.

  • Maria Markus on jyväskyläläinen vapaa toimittaja. Hänen aiheensa on viheltely.

  • Jari Ehrnrooth pohtii sitä, mistä islamilainen terrorismi kumpuaa ja mitä sille voi tehdä.

  • Tiistaikolumnistimme, kemiläislähtöinen kieltenopettaja Paula Takio puhuu elinikäisen oppimisen iloista. Hän itse on oppinut kasvit ja linnut.

  • Tulevaisuustutkija Roope Mokka toteaa kolumnissaan, että uusi valtio nousee piilaaksosta ja sen nimi on digitaalinen yritys.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä