Ykkösaamun kolumni

Jani Kaaro: Trollaamisen oudossa ytimessä

  • 5 min
  • toistaiseksi

Kaikkihan me heitä vihaamme: Internetin trolleja. Tuota kyberajan susllaumaa, joka kulkee nimettömyyden suojassa, ja loukkaa, raatelee ja häpäisee kaiken, mikä meille muille on tärkeää ja kaunista. He elävät vahingonilosta, osaavat provokaation kaikki likaiset keinot, ja saavat tyydytyksensä sinun päiväsi pilaamisesta. Niin käsittämätön on tämä ilmiö, että psykologit uskovat trollien edustavan ainutlaatuista ihmistyyppiä. Heissä yhdistyvät persoonallisuuden kolme "pimeää" piirrettä: psykopaattisuus, macchiavellismi ja narsismi.

 

Paitsi, en ole oikein koskaan uskonut tuota psykologista selitystä. Tätä voi olla vaikea niellä, mutta aion tässä esittää, että trollaus on yksi ilmentymä ikiaikaisesta kulttuuri-instituutiosta.

 

Kun tässä kolumnissa puhun trolleista, en tarkoita ketä tahansa pölkkypäätä. joka laukoo törkyä internetissä. Tarkoitan trollien enemmän tai vähemmän järjestäytynyttä alakulttuuria, jossa ihmiset identifioivat itsensä trolleiksi. Vaikka mikään ei ole heille pyhää, heillä kuitenkin on oma pyhä kirjansa. Se on filosofi Arthur Schopenhauerin Taito olla ja pysyä oikeassa. Satiirisessa teoksessa annetaan ohjeita siihen, miten väittelyn voi voittaa, totuudesta viis.

 

Näistä ohjeista mainittakoon muutama: Vie vastustajasi väite loogiseen äärimmäisyyteensä, jolloin vastustaja joutuu puolustelemaan olkiukkoa, ja menettää näin uskottavuutensa. Provosoi vastustajasi vihaiseksi, sillä vihainen vastustaja on huolimaton ja tekee virheitä. Käytä kaikki tilaisuudet henkilökohtaisiin solvauksiin. Jos vastustajasi vastaa samalla mitalla, tyrmistytä hänet toteamalla, että keskustelussa ei sovi mennä henkilökohtaisuuksiin. Tämä ei ole omaa keksintöäni. Lähteeni on tutkija Whitney Philllipsin trollausta käsittelevä kirja That's Why We Can't Have Nice Things. Siinä trollit avoimesti myöntävät henkisen velkansa Schopenhauerln satiirille.

 

Phillips kertoo, että monien kulttuurien tarinaperinteestä löytyy myyttinen arkkityyppi, joka muistuttaa kovasti trollia. Tämä hahmo on englanniksi trickster, ja paremman termin puuttuessa kutsun häntä tässä keppostelijaksi. Keppostelija on antisankari. Hän on itsekäs, häpeämätön ja täysin moraaliton. Hän on rajojen rikkoja, kiinnostunut vain omista tarpeistaan ja etsii vain omaa tyydytystään. Mitä ihminen rakentaa, sen keppostelija rikkoo, ja mitä ihminen saa aikaan, sen keppostelija mitätöi. Keppostelijaa vetää puoleensa kaikki elämän nurjat puolet; uloste, lika, jätteet.

 

Keppostelijatarinat ovat universaaleja, sillä niihin kätkeytyy myös suurta viisautta. Omia alhaisia viettejään seuraava ja alituisesti hölmöilevä keppostelija nimittäin paljastaa kustakin kulttuurista aina jotakin, mitä kukaan ei oikein halua katsoa. Kun keppostelija rikkoo sanattomat sopimukset, hän tekee sanattomat sopimukset näkyväksi. Kun keppostelija könyää elämän nurjalla puolella, hän tekee näkyväksi sen, minkä ihmiset ovat halunneet työntää pois silmistään. Missä vain on jotakin tekopyhää, senkin keppostelija saa näkymään. Tämä tietenkin on naurattanut ihmisiä kautta aikojen.

 

Jos trollit ja hakkerit ovat kyberajan keppostelijoita, mitä he sitten ovat tehneet näkyväksi? Katsotaan.

 

Muistatteko kun trollit hakkeroivat tiensä pettämissivusto Ashley Madisonin asiakastietoihin ja julkaisivat ne netissä? Se oli järkytytys niille, joiden toiminta tuli päivänvaloon, mutta eivätkö trollit paljastaneet jotakin olennaista kaksoisstandardeista, joista en ole kuullut paljon puhuttavan. Tarkoitan sitä, että miehet antavat aamulla töihin lähtiessään suukon vaimon poskelle, ja kun kukaan ei näe, he kirjautuvat Ashley Madisonin sivuille etsimään vierasta naista. Miten meillä ylipäänsä voi olla tällainen sivusto ja miten se voi millään tavalla olla okei?

 

Entäpä sitten ne trollien liikkeelle laittamat huhut, väitteet ja uutisvinkit, jotka ovat täysin perättömiä, mutta ovat silti päätyneet valtamedian totena julkaisemiksi uutisiksi. Trolli haluaa vain pitää hauskaa, mutta tulee samalla paljastaneeksi, ettei median faktantarkistus olekaan sitä luokkaa kuin olemme vuosikaudet olettaneet? Entä mikä on ideana trollien jatkuvassa rasistisessa tai muussa häirinnässä keskustelupalstoilla ja facebookissa? Trolli haluaa tietenkin vain ärsyttää, mutta samalla hän tulee paljastaneeksi, että ihanteiden kannattaja ei aina olekaan niin kovin ihanteellinen, jos ihanteet pannaan trollitestiin.

 

Kansantarinoiden keppostelijalla on aina nälkä, ja samalla tavalla myös trolli etsii tyydytystä sinun pahasta mielestäsi. Jos haluat vielä nähdä itsensä suurtrollin, katso vain Donald Trumpia. Keppostelijatarinat ovat kaikissa kulttuurissa suurta viihdettä, ja Trump on tämän viihteen ruumiillistuma. Ihmiset odottavat henkeä pidätellen, ketä tai mitä ryhmää hän seuraavaksi uskaltaa loukata. Hän myös tekee näkyväksi jotain, mitä republikaanien johdon on ollut tavattoman vaikea myöntää: Kuinka heidän puolueensa on muuttunut yrittäjyyden, isänmaallisuuden ja markkinatalouden puolestapuhujasta kiihkoilevaksi, nurkkakuntaiseksi ja umpimieliseksi, ja he ovat sallineet sen tapahtua.

 

Jos trollaus on modernia keppostelua, mitä me voimme siitä oppia? Tärkein asia on mielestäni se, että trollit eivät tule ulkoavaruudesta tai noitametsästä. He tulevat täältä, omasta kulttuuristamme, omista kouluistamme, omista perheistämme. He eivät ole keksineet pyörää uudestaan, vaan ammentavat oppinsa ja kokemuksensa täältä. Mitä he siis ammentavat?

 

On keltainen lehdistö, joka uutisoi: Nyt on rohkeaa - Rihanna vilautti punaisella matolla. On ministeri, joka keksii lukuja päästään ja kommentoi "sori siitä". On terrori-iskuja ja Välimereen hukkuvia lapsia, jotka muuttuvat median käsittelyssä "ikonisiksi kuviksi" ja "spektaakkeleiksi", ja joilla tahkotaan kasapäin rahaa. On rasismia, josta tulee salonkikelpoista, kun sitä kutsutaan maahanmuuttokriittisyydeksi. Mikään ei ole todellista ja kaikki on showta ja vitsiä. Kaiken tämän trollit vievät loogiseen ja rationaaliseen äärimmäisyyteensä ja paljastavat siinä sivussa jotakin meidän omasta vastenmielisestä todellisuudestamme.

 

Millään tällä en halua sanoa, etteikö trollaaminen olisi ongelma. Se on, etenkin jos joudut sen kohteeksi, enkä herra paratkoon tiedä, mitä sille voi tehdä. Kansantarinoissa keppostelija jättää aina jälkeensä suuren hämmennyksen ja hajaannuksen, ja sellaisen hämmennyksen vallassa me taidamme olla nyt, koko kansakunta.

 

Jani Kaaro/Ykkösaamun kolumnisti 15.9.2016

 

 

Lähetykset

  • to 15.9.2016 8.10 • Yle Areena

Jaksot

  • Olemme erinomaisia eristäytymään, väittää kolumnistimme, poliisi ja perheenisä Marko Kilpi. 100 vuotta on lyhyt aika. Kilven mielestä nyt olisi hyvä pohtia kyyhötämmekö jatkossakin omissa oloissamme vai näytämmekö maailmalle, että mekin olemme olemassa?

  • Hitsaus on suorastaan taikuutta, ylistää kieltenopettaja Paula Takio ja toivoo, että ammattikoulutus saisi ansaitsemansa arvostuksen. Paula Takion mielestä eri koulutusmuotoja ei pitäisi asettaa vastakkain, koska kaikkia tarvitaan.

  • Halpamaiselle kansankosiskelulle löytyy vastalääke, vakuuttaa kolumnistimme, filosofi ja kirjailija Jari Ehrnrooth. Hänen reseptinsä on sähköinen kansankokous.

  • Elämme ikävän mielenkiintoisia aikoja, sanoo kolumnistimme turpobloggari Janne "Rysky" Riiheläinen. Hän ennakoi, että Trump merkitsee epävarmuutta, mutta on hän löytänyt Trumpin puheista, myös joitakin selkeitä linjauksia.

  • Kasvu antaa toivoa paremmasta, mutta töitä on paiskittava, jotta kaikki pysyvät kehityksen kelkassa mukana. Ekonomisti Anne Brunila kehottaa kolumnissaan malttiin ja rohkeuteen, jotta löydämme ratkaisut, joilla pärjäämme jatkossa.

  • Lapsettomuus voi olla monelle murhe, mutta yhä useammalle myös oma valinta. Reetta Räty pohtii kolumnissaan eri tapoja suhtautua lapsettomuuteen.

  • Syntyykö kasvu työpaikkoja luomalla vai tuhoamalla?

  • Maailma ei pyörisi ilman äitejä ja isoäitejä sanoo päivän kolumnisti Jussi Viitala.

  • Curitiban kaupunki Brasiliassa. Slummien jäteongelma on kasvanut hallitsemattomaksi. Slummien kadut ovat niin kapeat, etteivät jäteautot mahdu ajamaan sinne. Eikä kaupungilla ole niin paljoa rahaa, että se voisi ajaa slummit tasaiseksi. Mitä tehdä?

    Pormestari Jaime Lerner keksi luovan ratkaisun. Hän pystytti slummeihin roskapisteitä, joissa oli oma astia muoville, lasille, metallille ja sekajätteelle. Jokainen, joka toi roskapisteelle pussillisen lajiteltua jätettä, sai bussipoletin tai kassillisen ruokaa. Koululaiset saivat lisäksi kouluvälineitä.

    Pormestarin keksintö oli jymymenestys. Slummien asukkaat ovat tähän päivään mennessä keränneet tuhansia tonneja jätettä. Vastapalvelukseksi he ovat saaneet yli miljoona bussipolettia, tuhansia kiloja ruokaa ja yli kaksi miljoonaa kouluvihkoa. Kaupunki on puhdistunut jätteistä, slummien asukkaat pääsevät kulkemaan työpaikkoihin keskustaan, heidän ravitsemuksensa on parantunut, Curitiban joukkoliikenne on parhaita koko maailmassa ja koululaisilla on työvälineitä.

    Miten kaupunki sai kaiken tämän aikaan nostamatta veroastetta? Yksinkertaista. Pormestarin keksintö bussipoletteineen toimii käytännössä rinnakkaisvaluuttana: julkisesta palvelusta maksetaan julkisina palveluina. Jos sinulla ei ole rahaa, olet käytännössä rahatalouden ulkopuolella. Curitiban rinnakkaisvaluuttaan sen sijaan saattoi liittyä ilman rahaa, ja löytää itsensä osana toisenlaista taloutta.

    Rinnakkaisvaluutta kuulostaa monien korvissa anarkistiselta hörhöilyltä. Se on harmi, sillä silloin jää näkemättä, miten merkittävällä tavalla ne rikastuttavat elämää kaikkialla, missä niitä käytetään. Todellakin, tarvitsemme elämän rikastuttamista, koska rahatalous on jättänyt meidät niin köyhäksi.

    Muistakaa esimerkiksi hiljattaista A2 -iltaa, jonka aiheena oli yksinäisyys. Ohjelma herätti kysymyksen, onko yksinäisyys yksinäisen syy? Vai onko kyse siitä, että yhteisöt ovat rikki, ja yksinäisyys vain rikkinäisen järjestelmän sivutuote.

    Ithacan pikkukaupunki Yhdysvalloissa oli yksi tällainen yhteisö. Elettiin lamavuotta 1991. Bisnes oli lamassa, monet kävivät töissä New Yorkissa eivätkä ihmiset tunteneet toisiaan. Sitten aktivisti Paul Glover perusti Ithacaan oman valuutan, jossa yhdellä tunnilla työtä ansaitsi yhden Ithaca-setelin. Näin kuka tahansa saattoi leikata ruohoa, siivota, maalata tai mitä vain, ja saada maksun Ithaca-rahana. Parhaimmilaan Ithacassa yli tuhat yritystä otti vastaan Ithaca-rahaa.

    Mitä tämä merkitsi yhteisölle? Laman vallitessa se piti monen yrityksen pään pinnalla. Sen lisäksi se toi yhteen ihmisiä, jotka eivät muuten olisi tavanneet toisiaan. Se loi ystävyyttä ja sosiaalisia suhteita ja jopa pienen paikallisen turvaverkon. Samanlaisia kokemuksia on saatu muista rinnakkaisvaluutoista eri puolilla maailmaa.

    Monien rinnakkaisvaluuttojen salaisuus näyttää olevan siinä, että ne toimivat hieman samalla tavalla kuin lahja. Ne eivät ole vain taloudellisia transaktioita, vaan niissä on mukana sosiaalisia ja moraalisia ulottuvuuksia, joita ei ole omassa rahajärjestelmässämme. Kirjailija Bernard Lietaerin määritelmän mukaan yhteisö on ryhmä ihmisiä, jotka kunnioittavat toistensa lahjoja. Tämä nimenomaisesti näyttää olevan se ajatus, jonka rinnakkaisvaluutat parhaillaan kykenevät elvyttämään. Siksi ne kykenevät elvyttämään myös yhteisöjä sosiaalisille juurilleen.

    Oman rahajärjestelmämme perustavan ongelman muotoili Silvio Gesell 1900-luvun alussa. Kaikki, mitä ostamme rahalla, kuluu, mätänee, lahoaa, häviää ja lakkaa olemasta. Vain raha yksin ei häviä, vaan sen arvo päinvastoin kasvaa. Riittää, että säilytät sitä pankissa korkoa kasvamassa.

    Jos rahaan voi säilöä arvoa, se luo lyhytnäköisen kannustimen. Haluaisitko sata euroa nyt vai sata euroa vuoden päästä? Tietenkin nyt: jos laitat sen kasvamaan korkoa, vuoden päästä sinulla on 110 euroa. Tässä on lyhyesti teollisen ajan ympäristötuhon resepti ja historia. Metsät ovat arvokkaampia rahana, koska raha kasvaa nopeammin kuin puut. Kalat kannattaa pyydystää merestä rahaksi nyt, tai sitten sen tekee joku muu.

    Mutta entä jos arvoa ei voisi säilyttää rahassa? Mitä jos raha, jonka saat tänään, menettäisi vähitellen arvoaan, niin että vuoden kuluttua se olisi täysin arvotonta? Missä säilyttäisimme arvoa jos ei rahassa? Vastaus: tulevaisuudessa.

    Maailmanhistoriasta löytyy kaksi laajempaa ajanjaksoa, jolloin arvoa ei voinut säilyttää rahassa. Yksi oli muinainen Egypti, toinen 1000-luvun alun Eurooppa, Mahtaako olla sattuma, että nämä ajanjaksot tuottivat ihmiskunnan pitkäaikaisimmat muistomerkit, pyramidit ja katedraalit.

    Jos siis haluat muuttaa maailmaa, muuta raha. Kaikki muu seuraa perässä.

  • Freudin mukaan ei ole suurempaa rakkautta kuin naisen rakkaus esikoispoikaansa kohtaan. Tämäkö selittää sen, että miniän ja anopin suhde on usein vaikea, pohtii kolumnistimme sosiaalitieteilijä, psykoterapeutti Heli Vaaranen.

  • Ihmisen muisti on tunnetusti kummallinen, mitkä asiat jäävät muistiin - mitkä eivät.

  • Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari miettii kolumnissaan havaintoa, että alan politiikan tavoitteet saavutetaan enemmänkin satunnaisesti kaikesta hyvästä suunnittelusta huolimatta. Saari kertoo havaintoja sekä onnistumisista että epäonnistumisista. Hän kuitenkin panee toivonsa oikein toteutetun uudistamisen mahdollisuuksiin.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä