Ykkösaamun kolumni

Roskajuttu

  • 5 min
  • toistaiseksi

Näyttää siltä, että Suomen Lapissa liikkuu kulkijoita kahdesta heimosta. Toiset liikkuvat

ympäristöään kunnioittaen ja toiset vaeltajat huomioon ottaen. Toinen - useimmiten konevoimalla

liikkuva - jättää jätöksensä niin kuin ne sattuvat kädestä putoamaan. Jos tämä heimo saataisiin

kasvatettua sivistyksen piiriin, ei tarvittaisi enää Tunturiluuta-tapahtumia ja Pidä-Lappi- siistinä-

yhdistys voisi julistaa itsensä tarpeettomaksi. Toistaiseksi yhdistys on mitä tarpeellisin.

 

Omilla retkillämme tunturimaassa koetamme huolehtia siitä, että seuraava retkeilijä ei meidän

reitillemme tullessaan voisi mistään havaita meidän siellä olleen. Tämän isäni opetti jo

pikkupoikana. Se opetus henki ikiaikaista ajatusta, että metsä - luonto - on pyhä, eikä siellä saa

käyttäytyä sopimattomasti. Siinä on myös ajatus toisten ihmisten huomioon ottamisesta, ettemme

pilaisi heidän luontokokemustaan omilla roskillamme ja muilla jätöksillämme. Nuotionsija on

ainoa merkki, jota ei voi hävittää. Se on merkki kodista, joka kutsuu seuraavan retkeilijän

käyttämään samaa paikkaa ja sytyttämään oman nuotionsa samaan "kotilieteen". Nykyisenä

Trangia-aikana ei edes nuotionsijoja jää merkiksi vaeltajasta, mikä vaeltajamäärien kasvaessa on

vain hyvä asia.

 

Kaikki eivät selvästikään ajattele näin. Kouriintuntuvimmin tämän koin retkeillessäni yksikseni

Käsivarren välitunturien alueella Ropin ja Tsaiman maisemissa Torisenon seutuvilla. Lätäsenoon

laskeva Toriseno on kaunis polveileva joki koskineen ja korkeine reunaharjuineen. Torisenon

varrella koin yhden tunturiseudun ikimuistoisista ukkosmyrskyistä. Nuotion loisteessa

kypsentämäni tammukkakin jäi vähän raa'aksi armottoman raesateen sammutettua nuotioni. Itse

seurailin komeaa luonnonnäytelmää laavun alta. Se olikin viimeinen tammukkani sillä retkellä

ukkossateen nostettua vedenpintaa ja vyörytettyä joen täyteen luonnon roskaa. Muuta roskaa en

maisemassa nähnytkään.

 

Kaikki muuttui siirryttyäni Lätäsenon varteen. Oli, kuin olisin tullut kaatopaikalle. Paperi- ja

muoviroska ja tyhjät pullot ja säilykepurkit hulvehtivat kaikkialla. Joskus oli selvästi pidetty

siivoustalkoitakin, kun löysin metrin korkuisen 2 x 2 metrin roskakeon. Roskaantumisen syykin

paljastui tuota pikaa. Olin tuskin ennättänyt hikisen marssin jälkeen kaulaani myöten veteen, kun

ylävirran puolella olevaa pientä koskea lasketteli kaksi alusta. Edessä tuli kanadalaiskanootti, jossa

oli kolme matkustajaa, ja takana kumivene jossa istui neljä. Kummallakin aluksella oli

perämoottori perässään.

 

Eihän tämä porukka tietysti ollut näitä kaikkia roskia tuonut, mutta he liikkuivat konevoimalla.

Heidän kulkuneuvonsa kertoi myös sen, että joen varteen oli tultu ainakin kahdella maastoautolla,

joilla saa kulkemaan paljon tavaraa. Jos he olivat tulleet joelle autolla, oli sinne tullut samoin moni

muukin. Niinpä niin - tämä kuvio oli jo selvitetty.

 

Ensimmäisellä Jyväskylän yliopiston tunturiekologian kurssilla Saariselällä 1970-luvun

puolimaissa selvitimme muun muassa tunturireittien ja tupien ympäristöjen roskaantumista.

Laskimme ja punnitsimme opiskelijoiden kanssa kaikki roskat ja selvitimme tuvan kävijämäärät

vieraskirjoista. Tulokset olivat hyvin selvät. Roskaantuminen ei ollut missään suhteessa

kävijämääriin. Ainoa selittävä tekijä oli etäisyys lähimmältä pysäköintipaikalta. Mitä kauempana

tien päästä tupa oli, sitä vähemmän sen ympärillä oli roskia. Siivottoman roskaantumisen raja oli

noin kymmenen kilometriä tieltä. Niin kauas jaksetaan kaljatölkit, säilykepurkit ja makkarapaketit

kantaa. Sen kauemmaksi kaljankantajat eivät kai jaksakaan.

 

Käsivarren Yliperällä tiet ovat useimmiten kaukana. Silti roskaantuminen on ainakin Suomen

puolella melkoinen ongelma, sillä alueelle on päässyt jo kymmeniä vuosia sekä lentokoneella että

moottorikelkalla. Molemmilla saa rahdattua tunturiin paljon roskaa ja roskaajia. Toistuu sama kuin

Saariselällä. Roskavyöhyke ulottuu sinne, minne konevoimalla pääsee.

 

On tietysti väärin tuomita kaikki koneilla liikkuvat. Siihen voi olla monta syytä. Koneet ovat

parantaneet turvallisuutta, kun onnettomuuden uhrit ja tunturissa sairastuneet saadaan nopeammin

hoitoon. Aivan varmasti virkistyksekseen tunturiin lentävien suurin osa on kunnolla käyttäytyviä,

mutta lähes kaikki roskia levittävät törkeleet ovat juuri siinä koneilla kulkevien joukossa ja

pilaavat muunkin moottoriväen maineen.

 

Onneksi uusimmat tiedot kertovat, että tunturireittien varrella roskaantuminen on vähentynyt,

mutta jokivarsien tilanne on ennallaan. Paljon on vielä valistuksen tarvetta.

Jussi Viitala, Ykkösaamun kolumni 29.9.2016

Lähetykset

  • to 29.9.2016 8.53 • Yle Areena

Jaksot

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä