Marian mielestä

Haarniska

  • 3 min
  • toistaiseksi

Kuvittele mielessäsi entisaikojen ritari haarniskassaan. Hän on panssaroinut itsensä päästä varpaisiin teräksestä punotuilla tai levyiksi taotuilla suojilla. Kun yllä on ohittamaton suojavarustus, on turvallista lähteä taisteluun.

Samalla tavalla jotkut meistä pukeutuvat henkiseen haarniskaan joka aamu.

Varustaudumme maailmaa vastaan niin, ettei mikään voi vahingoittaa. Huolehdimme kaikesta ja pärjäämme ilman apua. Meistä on tullut tällaisia, koska jossain elämämme vaiheessa olemme olleet niin yksin, että on ollut pakko oppia selviytymään omin voimin. Tulkoon millainen isku tai vastoinkäyminen tahansa, panssarimme ei petä.

Mutta ritarin haarniskallakin oli heikkoutensa. Se tehosi kyllä hyvin miekan iskuja, nuolia, nuijia ja kuulia vastaan, mutta yksi asia oli, johon haarniskan käyttäjä ei ollut varautunut: lämpö. Kuumuus sai vahvimmankin ritarin polvilleen.

Me nykyajan panssaroidutkin murenemme helposti, jos joku yllättäen tarjoaa meille kylmyyden sijasta lämpöä. Tiukassa paikassa tuleva vilpitön avuntarjous liikuttaa kyyneliin.

Sitä on niin varautunut vaikeuksiin ja tottunut pärjäämään yksin, että toiselta saatu empatian osoitus voi tuntua lähes kiusalliselta. Tuntuu kuin ei ansaitsisi sitä, tai ainakin siltä, että avun vastaanotettuaan jää jotakin velkaa. Tuntuu että ei kestä hyvyyttä, ja haluaisi paeta tilannetta tai ajaa auttajan pois.

Missä vaiheessa meistä tuli näin panssaroituja? Ainakaan minä en oikein edes tiedä, miten hyvyyttä pitäisi vastaanottaa. Saatan jopa alentua epäilemään auttajan motiiveja ennemmin kuin uskon, että olen hyvyyden arvoinen. Joskus on vaikea uskoa, että toinen tahtoo auttaa, koska oikeasti välittää.

Eihän se haarniska mikään mukava suojavaruste ole. Paitsi että se on kuuma, se on myös painava ja joustamaton. Jo pelkästään se, että sitä joutuu kantamaan päivät pitkät, vie voimia. Useimmiten olemme haarniskoissamme vieläpä ihan turhaan. Pelkomme on vanhentunutta.

Ei elämä ole pelkkää taistelua. Meillä henkisen haarniskan käyttäjillä on vaan ollut paljon tilanteita, joissa olemme kuormittuneet tai menettäneet liikaa. Meistä on tullut paitsi sotureita, myös vakoojia ja vartijoita. Olemme oppineet ennakoimaan pienet ja isot uhkat, minimoimaan niiden toteutumisen riskin, ja olemaan heti valmiina puolustautumaan, jos tilanne uhkaa riistäytyä käsistä.

Myös välitettäväksi antautuminen on rohkeaa, ja sitä pitäisi uskaltaa opetella. Hellyyden, hoivan ja huolenpidon hyväksyminen itselle kuuluvaksi on vapauttavaa.

Joskus rohkeinta on laskea aseensa, raottaa panssariaan, ja näyttää toiselle ruhjeet ja vammat, joita sen alta paljastuu. Silloin voi huomata, että toinen ei haavoitakaan, vaan katsoo vammoja lempeydellä ja empatialla. Silloin voi nähdä, että toisen lämpö ei olekaan kuolemaksi vaan voimavaraksi. Silloin voi uskoa, että se toinen on samalla puolella, eikä vastaan.

Lähetykset

  • ma 3.10.2016 6.00 • Yle Areena

Jaksot

  • Surussa oleva ihminen kulkee kuvannollisesti kuin labyrintissä.

    Ulospääsyä ei tunnu löytyvän, ja elämä on harhailua umpikujasta toiseen.

    Suru on usein seurausta jonkin itselle tärkeän asian menettämisestä. Sellainen järkyttää omaa perusturvallisuutta niin pahasti, että se, mikä ennen tuntui päivänselvältä ja helpolta, on yhtäkkiä vaikeaa tai mahdotonta.

    Mitä järkyttävämpi kokemus tai mitä suurempi menetys, sitä sokkeloisempaa on. Ja juuri kun luulee näkevänsä jostain valon kajastusta, labyrintti muuttuu, ja sureva on taas jumissa.

    Harhailu ja ulospääsy voi kestää pitkäänkin, mutta niin vaan surunsa surreet kuitenkin putkahtelevat labyrintistä ulos yksi kerrallaan, kukin omalla ajallaan. Olen nähnyt niin tapahtuvan, ja olen tullut sieltä itsekin. Osa pääsee ulos itsekseen, osa toisten avulla.

    Mutta olen nähnyt myös niitä, jotka jäävät vapaaehtoisesti labyrinttiin. He kääntyvät takaisin, kun jostain alkaa kajastaa päivänvaloa. He kieltäytyvät, kun vastaan tulee joku, joka tahtoisi auttaa heidät löytämään ulos.

    Miksi he tekevät niin?

    Voiko kyse olla siitä, että kun labyrintissä vaeltaa tarpeeksi pitkään, se alkaa tuntua tutulta ja kodikkaalta? Onko suru osunut niin syvälle, ettei enää edes halua elämässä mitään hyvää? Syntyykö surun seinistä uusi identiteetti, jota ilman ei enää osaa ollakaan?

    Sillä onhan siellä labyrintissä toisaalta turvallista. Ei tarvitse altistaa itseään uusille suruille, tappioille tai menetyksille. Kaikelta siltä välttyy, kun pysyttelee jemmassa omassa tutussa tuskassaan.

    Pahimmillaan ahdistuksessaan piehtaroiva alkaa ajatella, että koko muu maailma on häntä vastaan. Silloin sekin hyvä, mitä vielä on jäljellä, alkaa värjäytyä surun sävyillä. Onnen lähteet alkavat näyttäytyä mitättömyyksinä ja välittävät ihmiset vaativina taakkoina. Lopulta tuntuu, että ei ole enää mitään syytä jatkaa matkaa.

    Silloin labyrintistä on tullut vankila ja suru on voittanut.

    Elämä on joskus tosi raskasta. Liian raskasta. Kun pelissä ovat suurimmat mahdolliset panokset, eikä helpotusta näy, on inhimillistä ja ymmärrettävää, että voimat loppuvat.

    Mutta se, että tietoisesti estää itseään menemästä eteenpäin, ei paranna kenenkään surua. Joskus on jatkettava matkaa vaikka väkisin, ja pyydettävä apua, jos ei enää yksin jaksa.

    Mitä pahemmin on hukassa, sitä tärkeämpää olisi kohdistaa katse pienimpäänkin valonsäteeseen. Kun uskaltaa ottaa tuskansa rinnalle edes vähän hyvää, voi nähdä, ettei toivo ole menetetty. Elämästä voi edelleen tulla elämisen arvoista, vaikka kaikki ei mennytkään niin kuin toivoi. Pienetkin hyvät asiat auttavat taas vähän matkaa kohti labyrintin suuta.

    Sillä ihan yhtä lailla kuin paha ruokkii pahaa, hyvä ruokkii hyvää. Se lisääntyy, mihin keskittyy. Kokeile edes.

    Labyrintin ulkopuolella odotetaan jo.

  • Elämä on valitsemista. Joudumme valitsemaan sekä merkittävissä elämän risteyskohdissa että lähes huomaamattomissa arjen käänteissä. Päivämme ovat täynnä pieniä ja isoja päätöksiä siitä mitä teemme ja miten teemme.

    Joskus päätökset ja valinnat tapahtuvat fiilispohjalta. Toisinaan se onnistuu, toisinaan ei. Joskus kannattaa tunnustella fiilistä tarkemmin ja edetä vähän analyyttisemmin. Sellaisissa tilanteissa olen havainnut hyväksi pohtia vaihtoehtoja kahden eri periaatteen avulla.

    Ensimmäinen periaatteeni on, että mitä teenkin, pyrin tekemään parhaani. Tiedän, että entisen perfektionistin suusta tämä kuulostaa pelottavalta ja ahdistavalta. Ennen se olisikin ollut sitä, mutta enää ei. Olen nimittäin oppinut, että oma paras ei ole vakio. Toisinaan parhaani on huippusuoritus millä tahansa mittarilla mitattuna. Toisinaan parhaani on keskinkertaista tai ei sitäkään.

    Se, mikä milloinkin on oma paras, riippuu monesta asiasta. Jos on surua, väsymystä, kiirettä tai muuta kuormaa, on ymmärrettävää, että silloin ei voi yltää timanttisuorituksiin, vaikka parhaansa tekee. Oma paras on silloin se, että selviytyy. Jos taas elämässä tärkeimmät asiat ovat hyvin ja voimia piisaa, voi itseltään vaatia enemmän. Oma paras riippuu kulloisestakin päivästä ja elämäntilanteesta.

    Toinen periaatteeni on, että pyrin toimimaan itseäni kohtaan oikein. Jonkun mielestä tällainen periaate voi kuulostaa itsekkäältä, mutta kuka loppujen lopuksi pitää meidän puoliamme, jos emme itse sitä tee? Se, että toimii itseään kohtaan oikein, on terveellä tavalla itsensä suojelemista ja arvostamista. Itseään arvostava ihminen ei yleensä tallo toisiakaan, joten oikeudenmukaisuus koituu myös muiden hyväksi.

    Pari esimerkkiä.

    Kun tulee rättiväsyneenä kotiin rankan päivän jälkeen, ei pysty suursiivoukseen tai kymmenen kilometrin juoksulenkkiin, vaikka niitä muuten säännöllisesti tekisikin. Silloin paras mihin pystyy voi olla pieni kävely ja rauhallinen ilta perheen kanssa. Se on myös silloin oikein itseä kohtaan, koska väsyneenä tarvitsee lepoa. Toinen periaatteeni auttaakin usein hahmottamaan ensimmäistä eli sitä, mitä voi milloinkin itseltään vaatia. Se tuo mukanaan sekä tavoitteellisuuden että myötätunnon.

    Silloin on oma turvamiehensä, henkilökohtainen valmentajansa ja huoltajansa samaan aikaan. Silloin haluaa antaa itselleen hyvää ravintoa, kylliksi nautintoja ja riittävästi lepoa - muutamia perusasioita mainitakseni.

    Lisäksi oppii välttämään olosuhteita, jotka ovat pahaksi.

    Silloin ei jää työhön jossa tuntee näivettyvänsä henkisesti tai nääntyvänsä taakan alle. Silloin ei jää suhteeseen, jossa ei saa arvostusta tai vastarakkautta. Ja silloin osaa puolustautua, jos tulee kohdelluksi väärin. Mutta näissäkin tilanteissa kannattaa tarkistaa ensimmäinen periaate eli se, onko itse varmasti tehnyt parhaansa.

    Mitä pidemmälle mennään parhaansa tekemisessä ja itseään kohtaan oikein toimimisessa, sitä enemmän se vaatii myös rehellisyyttä. Itseään on helppo huijata.

    En todellakaan ole niin hyvä ihminen, että aina onnistuisin noudattamaan periaatteitani. Joskus menee railakkaasti päin mäntyä, joskus jopa saan itseni kiinni toimimasta omia periaatteitani vastaan mielitekojeni pyörteissä. Uskon kuitenkin, että suurissa linjoissa auttaa se, että on edes jotain periaatteita ja suuntaviivoja. Silloin pystyy ainakin joskus hahmottamaan kuka on ja miksi toimii milläkin tavalla.

    Se on jo aika paljon tässä sekavassa maailmassa.

  • Meitä kannustetaan usein tavoittelemaan unelmia. Minäkin olen tehnyt sitä. Mutta mitä enemmän elettyä elämää jää taakse, sitä varovaisemmin unelmoin.

    Olen alkanut ajatella, että onni löytyy helpoiten, kun ei odota mitään. Pessimistiksi en sentään ole ryhtynyt. Kaikki lopputulokset vievät joka tapauksessa eteenpäin. Unelmoida saa, mutta sitä ei kannata tehdä oman onnen tai hyvinvoinnin kustannuksella.

    Tavoitteita asettamalla voi toki saavuttaa sen mitä haluaa. Mutta halu on täysin eri asia kuin tarve, ja sen me liian usein unohdamme. Tavoitteen saavuttamisen jälkeen käsissä saattaakin olla jotain, mikä ei tunnu lainkaan niin hyvältä kuin toivoi.

    Sillä mikä muka takaa, että ihminen osaa unelmoida juuri siitä, mikä olisi hänelle parasta? Ei mikään.

    Itse olen oppinut tämän kantapään kautta. Olin visioinut haluamani elämän jo nuorena. Olin kunnianhimoinen, motivoitunut ja aikaansaava, ja saavutinkin suuren osan siitä mitä olin halunnut. Mutta se ei ollutkaan hyvää.

    Jos olisin uskaltanut antaa elämän rakentua vapaasti, katsella vähän tarkemmin millaista täällä on ja mistä pidän, ja pysähtyä edes jossain vaiheessa miettimään, mitä oikeasti tarvitsen - sen sijaan mitä haluan, olisin voinut päästä vähemmällä surulla.

    Miksi ihmeessä jäämme niin helposti nalkkiin vain yhteen ainoaan totuuteen siitä, millainen esimerkiksi oman uran, kodin, kumppanin tai parisuhteen pitäisi olla? Miksi me käsikirjoitamme näitä asioita etukäteen sen sijaan että antaisimme niiden vain kehittyä omalla painollaan?

    Omaa sydäntä pitää tietenkin kuunnella, mutta kannattaa muistaa, että sydän puhuu paljon myös paskaa. Sydän voi erehtyä. Samoin omat tavoitteet ja haaveet saattavat johtua esimerkiksi tarpeesta paikata repaleisen lapsuuden aiheuttamia aukkoja, tai ne voivat olla osoituksia kyltymättömästä egosta, joka haluaa menestystä ja tunnustusta onnen sijaan.

    Joskus voi olla suunnaton onnenpotku, ettei saakaan sitä mitä haluaa. Usein sen näkee vasta myöhemmin. Saavuttamattoman tavoitteen tilalle saa jotain muuta, sillä elämässä ei ole tyhjiöitä. Se jokin muu saattaa olla paljon parempaa - ja juuri sitä mitä tarvitsee.

    Toiveita ja tavoitteita voi toki olla, sillä irti päästäminen ja rakentava elämä eivät sulje toisiaan pois. On kunnioitettavaa pystyä työskentelemään päämäärätietoisesti ja antamaan parastaan.

    Itse pyrin nykyään elämään niin, että tavoitteiden ja tosielämän väliin jää vähän ilmaa. Se on tervettä liikkumavaraa, jonka turvin voin irrottaa sellaisesta, mikä ei tunnukaan oikealta, muuttaa suuntaa jos vanha osoittautuu vääräksi, tai vaikka pysähtyä ihan toiseen paikkaan kuin aiemmin olin suunnitellut.

    En kehoita tyytymään vähään. Päinvastoin.

    Elämä on niin rikas, että sillä on varaa yllättää meidät asioilla, joista emme osaa edes unelmoida.

  • Jokunen vuosi sitten yövyin ensimmäistä kertaa erään miehen luona. Herättyämme hän valmisti meille aamiaista, ja minä sain istuutua valmiiseen pöytään. Menin hämilleni. Se tuntui intiimeimmältä hetkeltä koko vierailussa, sillä koskaan aikaisemmin kukaan ei ollut huomioinut minua niin.

    Kyseiselle miehelle teko oli itsestäänselvyys - kuten se varmasti olisi monelle muullekin. Minulle se ei ollut. Tunsin olevani vaivaksi. Miehen piti vakuuttaa minulle monta kertaa, että hän paistaa minulle munakkaan, paahtaa leivän, keittää kahvin ja jopa ravistaa tuoremehun minulle valmiiksi, koska haluaa tehdä niin.

    Minun oli vaikea sitä uskoa, koska olin tottunut toisenlaiseen. Ja ihminen tottuu kaikenlaiseen. Jopa siihen, että kiintymys on ansaittava, tai siihen, että omaa arvoa pitää jatkuvasti todistella.

    Samaa ilmiötä voi löytää kaikenlaisista suhteista.

    Työpaikoilta löytyy aina se, joka taipuu tekemään yli oman osuutensa todistaakseen kykynsä ja tarpeellisuutensa. Mutta vaikka miten uutterasti ja pyyteettömästi painaisi pitkää päivää, voi olla, että kaivattua arvostusta ei ikinä tule. Arvostuksen sijaan saattaa päätyä tekemään toistenkin työt. Aina nimittäin löytyy myös niitä, jotka mielellään sälyttävät omat hommansa sellaiselle, joka ne kiltisti hoitaa.

    Harrastusporukassa taas kiltti ihminen, joka hyvää hyvyyttään suostuu hoitamaan tehtäviä muiden puolesta, saattaa kuormittua niin, että harrastus muuttuu virkistyksestä rasitteeksi. Ja mitä useammin ilmoittautuu vapaaehtoiseksi, sitä enemmän töitä piisaa. Ystävyyssuhteissakin vastavuoroinen ymmärrys ja tuki voi ajan mittaan vääristyä niin, että toinen on aina se joka ottaa ja toinen se joka antaa.

    Kynnysmatto on sitä varten, että siihen pyyhitään jalat yli käveltäessä.

    Oletko sinä kynnysmatto? Vastausta voi alkaa etsiä ensin peilistä. Kynnysmaton on vaikea tuntea tulevansa hyväksytyksi muuten kuin uhraamalla itsensä. Kukaan ei kestä olla toisten tallottavana, ja usein kynnysmatto onkin täynnä likaa. Se tuntuu epäoikeudenmukaisuuden kokemuksena, vihana ja suruna. Tuntuu että muille ei riitä mikään.

    Kuulostaa kliseeltä, mutta toisilta alkaa saada arvostusta vasta siinä vaiheessa, kun itse oppii vetämään omat rajansa. Ensin pitää nähdä itsensä rakastettavana ja hyväksyttävänä, muuten ei pysty ottamaan rakkautta ja hyväksyntää vastaan. Toinen ihminen voi toimia herättelijänä, kuten minulle aamiaisen tarjonnut mies, mutta vain itse voi nostaa itsensä pois kynnysmaton paikalta ja pudistella roskat itsekunnioituksensa päältä.

    Sen jälkeen voi arvioida lähipiiriään uusin silmin. Terveessä ihmisten välisessä kanssakäymisessä ei edellytetä yksipuolista uhrautumista - oli kyse työpaikasta, ystävyydestä tai parisuhteesta. Kunnioituksen pitää olla molemminpuolista.

    Omien puolien pitäminen terveellä tavalla on taito, jota voi opetella. Se mikä monelle on täysin itsestäänselvää ja arkista, on osalle meistä sellaista, mistä joutuu muistuttamaan itseään koko ajan. On eri asia olla hyvä ihminen kuin hyväksikäytettävä ihminen.

    Se, että arvostaa itseään, ei tarkoita ihmissuhteissa sitä, että olettaisi oikeudekseen joka päivä astella valmiiseen pöytään. Se tarkoittaa, että oppii antamaan paitsi toisille, myös itselleen sellaista hyvää, mikä kuuluu normaaliin elämään. Silloin voi hyvällä omallatunnolla olla vuorollaan se, joka laittaa aamiaisen toiselle, ja myös se, jolle aamiainen laitetaan.

  • Lapsena liikuin koko ajan. Kiipeilin puissa, hypin hyppynarua, luistelin, pyöräilin, hiihdin, juoksentelin ja uin. Liikkuminen oli kivaa ja luonnollista.

    Muistan voitonvarmuuden, jonka siivittämänä lähdin koulun hiihtokilpailuun toisella luokalla. Aurinko paistoi, pakkanen tuoksui, hanki hohti ja poskeni punoittivat. Tuntui kuin olisin lentänyt ladulla sinisten Järvisteni kanssa.

    Olin lopputuloksissa toiseksi viimeinen.

    Muistan miten häpesin. Mitä olin luullut? Ilo liikkumisesta katosi siinä hetkessä, kun meidät pienet hiihtäjät oli laitettu paremmuusjärjestykseen.

    Lopulta kouluaikoina omaksuin ajatuksen, etten ole kovin urheilullinen. Siitä oli todisteena keskinkertainen numero todistuksessa. Aloin vihata liikuntaa.

    Vasta parinkymmenen vuoden tauon jälkeen uskaltauduin taas urheilemaan omin päin. Yllätys oli suuri, kun huomasin pitäväni siitä. Lenkkeilystä ja jumppaamisesta tuli samanlainen hyvä olo kuin joskus lapsena. En vieläkään menestyisi urheilukilpailuissa, mutta kyllä minä liikunnallinen olen.

    Vääristyneet käsitykset itsestä syntyvät helposti. Yksittäinen häpeän tai epäonnistumisen hetki saattaa johtaa käsityksen itsestä aivan väärille laduille. Pahimmillaan siitä tulee itseään toteuttava ennuste, joka karsii sävyjä tai kokonaisia asioita pois elämästä - kuten minulta liikunnan.

    Käsitys itsestä saattaa ajautua harhateille silloinkin, jos joku toinen - tarkoituksella tai vahingossa - lausuu jotain ajattelematonta. Mitä lähempää määrittely tulee, sitä todempana sitä alkaa pitää.

    Miten moneen meistä anoppi, puoliso, opettaja, vanhempi tai sisarus on lyönyt leiman, jota itsekin lopulta uskomme? Maailma on täynnä laiskaksi, tyhmäksi, lihavaksi, huonoksi vanhemmaksi, kelvottomaksi työntekijäksi tai kiittämättömäksi lapseksi itsensä tuntevia ihmisiä, koska joku toinen on heille niin sanonut.

    Ikävimmillään sellainen on tarkoituksella tapahtuvaa kiusaamista. Vaurioita voi kuitenkin syntyä täysin vahingossakin, tarkoittamatta. Herkällä hetkellä lausutut väärät sanat palavat tärykalvoille ja pinttyvät sieluun.

    Kun sitten jossain vaiheessa alkaa miettiä, millainen oikein onkaan, saattaa huomata, että on ajatellut monta vuotta itsestään ihan oudoilla tavoilla. Joskus herättelijäksi tarvitaan toinen ihminen, joka näkee totuuden.

    On helppo uskoa itsestään pahaa, jos toinen niin sanoo, mutta vielä vahvempia ovat toisen ihmisen rakastavat, korjaavat ja lohduttavat sanat. Ajatella miten paljon paremmaksi monen käsitys itsestään muuttuisi, jos olisi mahdollista nähdä itsensä välittävän läheisen silmin.

    Menneitä häpeällisiä kokemuksia voi yrittää parantaa niin, että uskaltautuu tekemään sellaista, missä on joskus epäonnistunut. Silloin voi huomata, että häpeä ja uudelleen mokaamisen pelko on kasvanut omassa mielessä paljon todellisuutta suuremmaksi.

    Omalla kohdallani olen yrittänyt asia kerrallaan oikaista itselleni, millainen oikein olenkaan. Vääristymiä on ollut paljon.

    Suksille en silti ole 80-luvun jälkeen uskaltautunut. Ehkä jo tänä talvena taas hiihdän. Posket punoittaen, vauhdista piittaamatta.

  • Keraaminen perintöastia lipsahtaa kädestä kesken ruuanlaiton, putoaa lattialle, ja halkeaa kappaleiksi. Mitä teet?

    Kiroiluryöpyn jälkeen suurin osa todennäköisesti heittäisi palaset roskikseen. Rikki mikä rikki. Esine on piloilla, vaikka halkeama olisi pienikin.

    Japanissa rikkoutuneiden astioiden korjaamisesta on vuosisatojen saatossa kehittynyt oma taidemuotonsa. Kintsugi-menetelmällä palaset yhdistetään takaisin toisiinsa kultalakalla. Lopputuloksena syntyy yksilöllinen esine, jossa paikkausjäljet eivät ainoastaan ole näkyvissä, vaan peräti korostuvat.

    Siinä on mielestäni jotain lohdullista, josta voisimme ottaa oppia. Ei välttämättä astiakaapeillamme, vaan sydämissämme.

    Elämä kun tuppaa olemaan sellaista, että säännöllisin väliajoin jokainen meistä menee kappaleiksi. Merkit menetyksistä jäävät loppuelämäksi, vaikka niistä toivoisikin pääsevänsä eroon.

    Usein tuntuukin kohtuuttomalta, että ihminen vaatii joko toiselta tai itseltään, että surusta tai muusta mullistuksesta pitäisi päästä yli. Ymmärrän, että usein se sanotaan toiselle puoliksi kannustuksena. Että eteenpäin vaan, elämä jatkuu, älä mieti sitä enää.

    Vaarana on, että velvollisuudesta “päästä yli” syntyy niin suuri, että itse asia jää käsittelemättä. Se painetaan jonnekin pinnan alle, josta se kyllä ennemmin tai myöhemmin puskee itsensä esiin jonkinlaisena pahoinvointina. Sitten vasta rikki mennäänkin.

    Sitä paitsi yli pääsemisen korostamisella on kääntöpuolensa, joka kertoo mielestäni jotakin sen sanojasta. “Pääse yli tuosta” saattaa tarkoittaa, että en kestä sinua keskeneräisenä.

    Mikä meitä keskeneräisessä häiritsee?

    Eikö olisi armeliaampaa ajatella, että ei tarvitse päästä yli. Mielestäni on täysin kohtuutonta, että suurten surujen jälkeen pitäisi pyrkiä pääsemään entiselleen. Riittää, kunhan pystyy jotenkin jatkamaan elämäänsä muuttuneessa tilanteessa. Vähän kuin rikkoutunut astia, joka korjataan kultalakalla. Siitä ei tule entisensä, mutta silti hyvä, toimiva ja kaunis.

    Usein suuret elämänkriisit ovat sellaisia, että niiden jälkeen jatketaan paitsi muuttuneena, myös uuteen suuntaan.

    Vaikka kintsugin filosofia halkeamien korostamisesta kullalla on liikuttava, en silti tarkoita, että omissa vastoinkäymisissä kannattaisi jäädä vellomaan. Tiedän ihmisiä, jotka ovat rakentaneet koko persoonansa tragedian päälle ja brändänneet itsestään uhrin, jota kaikkien on kohdeltava silkkihansikkain. Se on karhunpalvelus sekä itselle että toisille.

    Kolhut, halkeamat ja paikkaukset tekevät elämästä omaa ja henkilökohtaista. Kaikki eletty - arki ja juhla, ilot ja surut - ovat elämänhistoriaa, jota ei tarvitse piilottaa. Paikkausjäljet saavat näkyä siinä missä ehjä pintakin.

    Kun niitä omia kolhujaan katsoo, voi tuntea ylpeyttä siitä, mistä kaikesta on selviytynyt. Joku jälki voi olla opetuksena virheestä, jota ei kannata toistaa. Tai muistutuksena, että on pystynyt kokoamaan itsensä uudelleen tärkeän asian puolesta. Voi tuntea olevansa kelvollinen siitä huolimatta, että oma menneisyys ei ole pelkkää kiiltävää pintaa.

    Loppujen lopuksi on kuitenkin hienompaa olla vaikka vähän lohjennut uniikkikappale kuin ehjä osa tusinasarjaa.

  • Kun vajaat kymmenen vuotta sitten liityin facebookiin, en meinannut millään löytää tietokoneellani olleista tuhansista valokuvista sopivaa kuvaa profiilikuvakseni.

    Vaikka kuvia oli paljon, minua ei kuvissa juuri näkynyt. Välttelin kameraa..

    Suhteeni itseeni oli tuolloin hyvin ongelmallinen sekä sisäisesti että ulkoisesti. Olin hukassa elämässäni, enkä pitänyt ulkonäöstänikään. Pidin minäkuvaani niin sietämättömänä, että välttelin vaateostoksia ja ylipäätään kaikkia tilanteita, joissa ulkonäköni millään tavalla tuli esiin. Totta puhuen, välttelin myös peilejä.

    Samoihin aikoihin, kun kännykät alkoivat muuttua älypuhelimiksi, minun minäkuvani alkoi korjaantua. Tein elämässäni muutoksia, joiden myötä moni asia helpottui. Aloin vähitellen tajuta, että minusta on muuhunkin kuin suorittamaan elämää.

    Jossain vaiheessa aloin pitää ulkonäköäni siedettävänä. Kokeilin ottaa itseästäni kuvia jo ennen kuin niitä kutsuttiin selfieiksi. Uskalsin jakaa niitä facebookissa. Minulla oli jonkin aikaa jopa projekti, jossa julkaisin jokaisen juoksulenkin jälkeen punakasvoisen ja hikisen kuvan itsestäni. En ollut kauneimmillani, mutta olin viimein kotona kehossani.

    Vähitellen minäkuvani muuttui omassa mielessäni sietämättömän rumasta ihan kivannäköiseksi. Se ei tapahtunut nopeasti, mutta jokainen kuva, jossa uskalsin hymyillä itselleni, ja jonka uskalsin julkaista, auttoi. Kuvat olivat minulle konkreettisia osoituksia siitä, että olin aikaisemmin ajatellut itsestäni vääristyneesti. Olin sittenkin ihan ok.

    Jotkut pitävät selfieiden julkaisemista itserakkauden merkkinä. Minä olen matkan varrella ottanut ja jakanut satoja selfieitä. Useimmiten syy selfieen on jokin tunne tai olotila, jonka haluan omakuvalla jakaa. On toki mukavaa, jos joku kuvista tykkää, mutta se ei ole ollut perimmäinen tavoitteeni. Minulle on tärkeämpää, että kaikkien itseinhoisten vuosien jälkeen kelpaan itselleni.

    En minä niin kovin erilaiselta näytä nyt kuin silloin ennen. Olen sopusuhtaisempi, mutta piirteeni ovat ennallaan - tosin ne ovat jonkin verran ryppyisemmät kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Merkittävin ero on katseessani. Siinä näkyy korvien välissä tapahtunut muutos. Olen viimein, nelikymppisenä, sinut itseni kanssa.

    Se on niin suuri henkilökohtainen voitto ja elämänlaatua parantava tekijä, että siihen nähden selfiet ovat todella harmitonta viihdettä. Jos joku minua tuntematon niiden perusteella ajattelee, että olen pinnallinen ja itserakas diiva, se hänelle suotakoon.

    Minun kokemukseni on toki vain yhden ihmisen kokemus, mutta uskon, että kohtalotovereita on tämä maa täynnä. Meille ei ole kovin luontevaa ajatella itsestään positiivisesti. Meissä on syvällä haavoja, jotka näkyvät myös pinnassa.

    Siksi suosittelen lämpimästi selfieitä ihan kaikille. Lääkekuurina itseinhoon ja sen lievempiin muotoihin kuten heikkoon itsetuntoon tai epävarmuuteen. Puhelimen etukamerasta näkyy kiva, hyvä ja nätti tyyppi. Uskalla hymyillä hänelle. Räps!

  • Oli kevät, kun viisitoista vuotta sitten muutin nykyiselle asuinseudulleni. Sinä keväänä autoni pohja oli koetuksella. Ajoin toistuvasti liian lujalla tilannenopeudella eräälle tienpätkälle, joka oli talven aikana routinut pahasti.

    Routavaurio syntyy, kun maan pinnan alla oleva kosteus jäätyy talvipakkasilla, ja laajenemisen seurauksena maa kohoaa. Pintaan syntyy repeämiä, kohoumia ja painaumia.

    Samalla tavalla ihminen routii, kun olosuhteet ovat otolliset. Meissä on epävarmuuksia, jotka eivät näy ulospäin, mutta tietyissä tilanteissa ne nousevat pintaan ja aiheuttavat töyssyjä. Kun toinen sitten ajaa niihin töyssyihin liian lujaa, on ristiriita valmis.

    Mitä vanhemmaksi me tulemme, sitä vaurioituneempia olemme entisistä suhteistamme ja kaikista muista kokemistamme kurjista asioista. Meihin jää jälkiä, jotka vaikuttavat siihen, miten tietyissä tilanteissa käyttäydymme. Ne määrittävät, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin, mitä pelkäämme, ja miten uskallamme luottaa.

    Jokainen meistä on vaurioitunut omalla tavallaan. Uskon, että juuri tämä on syynä siihen, miksi moni lupaava rakkaussuhde ei lopulta kannakaan. Hyväkin suhde voi kaatua siihen, että se ei pääse ehjänä töyssyjen yli. Pari voi sopia pinnalta hyvin yhteen, mutta ei opi missään vaiheessa varomaan toistensa routavaurioita.

    Maan routivia kohtia korjataan muun muassa salaojittamalla ja vaihtamalla maa-ainesta. Talojen perustuksia voidaan suojata routaeristyksillä.

    Henkisiin routavaurioihin auttaa luottaminen ja puhuminen. Pitää avata itseään niistäkin kohdista joihin sattuu. Vain sillä tavalla antaa kumppanille mahdollisuuden oppia tuntemaan pohjia myöten. Lisäksi on osattava kuunnella, kun toinen kertoo vaurioistaan. Toisen haavoja pitää kunnioittaa, mutta niitä ei pidä pelätä. On hyväksyttävä, että tuo toinen on tuosta kohtaa töyssyinen.

    Luottamuksellisessa ihmissuhteessa opitaan jarruttamaan sopivasti, kun lähestytään töyssyisiä kohtia. Ja kun aikaa kuluu, opitaan muistamaan toisen arat paikat, jotka routivat herkimmin kerta toisensa jälkeen.

    Minäkin opin varomaan kotitieni routavaurioita. Joka kevät opettelin uudet töyssyt, jotka johtuivat vain siitä, että maa oli siitä kohtaa hyvin kostea ja talven pakkaset saivat sen pullistelemaan. Joidenkin vuosien kuluttua tie korjattiin. Nykyään se on tasainen ja miellyttävä ajaa.

    Henkisten routavaurioitteni kanssa opettelen yhä elämään, ja samalla opettelen näkemään toisessa ihmisessä olevat vauriot. Ne ovat erilaiset kuin minun, mutta yhtä syvällä.

    Toista ihmistä kukaan ei pysty täysin korjaamaan. Sellainen on liikaa vaadittu, sillä loppujen lopuksi jokainen on itse vastuussa itsestään ja omista vaurioistaan. Mutta rakastava kumppani voi auttaa kaivamaan henkisiä salaojia tai lapioimaan pois savea ja korvaamaan sitä soralla.

    Tärkeintä on ymmärtää, että ei tarvitse olla täydellinen voidakseen rakastaa ja tullakseen rakastetuksi.

    Sitä paitsi rakkaus on ihmeellinen routaeriste. Sen seurauksena ihminen, joka on tuntenut olevansa jopa ikiroudassa, alkaa vähitellen sulaa ja uskoa, että toinen ei satuta. Terve rakkaus on sellaista, että siinä rakastetaan myös niitä toisen vaurioituneita paikkoja.

  • Lapsena toivoin hartaasti lemmikkiä. Halusin kissan, mutta vanhempani eivät allergian vuoksi heltyneet.

    Niinpä eräänä päivänä poimin kotipihalta kaksi perhosentoukkaa, ruostesiiven ja koivukehrääjän. Olin salaa valmistellut niille omatekoisen terraarion isoon vanhaan lasipurkkiin, jonka kanteen iskin ilmareikiä.

    Viime aikoina olen ymmärtänyt, että olen toiminut samalla tavalla vielä aikuisenakin. Toive saada jotakin on joskus ollut niin kova, että sen saadakseni olen sulkenut silmäni tosiasioilta.

    Kaikkein helpoimmin tähän sortuu ihmissuhteissa. Kun on kovin kiintynyt toiseen, haluaa suhdetta johdatella ja pitää hengissä keinolla millä hyvänsä, vaikka sisimmässään tietää, ettei se tule toimimaan. Mutta hetken aikaa se voi toimia, jos oikein kovasti uskoo.

    Minä rakastin ruostesiipeä ja koivukehrääjää. Iltaisin pidin niitä kämmenelläni ja silittelin niiden karvaista ja pehmeää pintaa. Ruokin niitä eri puiden lehdillä. Ne pitivät eniten hopeapajusta.

    Eräänä aamuna koivukehrääjä makasi selällään. Se oli kuollut. Minua suretti. Olinhan rakastanut ja hoitanut sitä täydestä sydämestäni.

    Aikuisena on ollut vaikea oppia, että vaikka kuinka rakastaisi, se ei välttämättä riitä. Olen ollut se, jota on väkisin yritetty pitää purkissa, ja myös se, joka on halunnut vangita toisen purkkiin. Kumpikin rooli on tuskallinen kokea.

    Hautasin koivukehrääjän tulitikkurasiassa. Ruostesiipi pysyi elossa ja vähän ajan päästä se koteloitui. Monen kuukauden ajan uskoin sen kuoriutuvan perhoseksi. Vasta lähes vuoden kuluttua, kun kotelo oli jo vaihtanut väriään oudon harmaaksi ja pudonnut oksalta, uskoin rakkaan ruostesiivenkin olevan mennyttä.

    Paras elämässä ja rakkaudessa syntyy pakottamatta. Sen ymmärtää vasta kun sen kokee. Kun toinen tulee lähelle ja pysyy siinä vapaasta tahdostaan, näkee selvemmin, miten mahdottomia olisivat suhteet, joita pitää väkisin johdatella johonkin suuntaan. On tuhoisaa joutua todistelemaan toiselle, että on rakkauden arvoinen.

    Voimakastahtoisen ihmisen on vaikea oppia olemaan vastustamatta elämää. Ei kannata vastustaa sitä, mikä elämään luontevasti tulee, eikä pidä väkisin yrittää tarrata sellaiseen, joka elämästä lähtee.

    Sen hyväksyminen on tosi vaikeaa silloin, kun menettää jotakin itselle tärkeää. Mutta mitä minä olisin tehnyt ruostesiivelleni, vaikka siitä olisikin kuoriutunut perhonen? Ei perhonen voi elää purkissa. Sen pitää antaa valita paikkansa vapaasti. Jos siitä pitää väkisin kiinni, se kuolee.

    Vasta kun perhonen lentää luokse, laskeutuu vierelle, ja jää siihen kaikessa rauhassa, omasta tahdostaan, voi nähdä, mikä voima on vapaudella.

    Rakkaus on kestävää vasta kun se annetaan ja vastaanotetaan vapaaehtoisesti. Silloin ymmärtää, miksi se ei onnistu kenenkään kanssa väkisin, vaikka miten yrittäisi.

  • Kuvittele mielessäsi entisaikojen ritari haarniskassaan. Hän on panssaroinut itsensä päästä varpaisiin teräksestä punotuilla tai levyiksi taotuilla suojilla. Kun yllä on ohittamaton suojavarustus, on turvallista lähteä taisteluun.

    Samalla tavalla jotkut meistä pukeutuvat henkiseen haarniskaan joka aamu.

    Varustaudumme maailmaa vastaan niin, ettei mikään voi vahingoittaa. Huolehdimme kaikesta ja pärjäämme ilman apua. Meistä on tullut tällaisia, koska jossain elämämme vaiheessa olemme olleet niin yksin, että on ollut pakko oppia selviytymään omin voimin. Tulkoon millainen isku tai vastoinkäyminen tahansa, panssarimme ei petä.

    Mutta ritarin haarniskallakin oli heikkoutensa. Se tehosi kyllä hyvin miekan iskuja, nuolia, nuijia ja kuulia vastaan, mutta yksi asia oli, johon haarniskan käyttäjä ei ollut varautunut: lämpö. Kuumuus sai vahvimmankin ritarin polvilleen.

    Me nykyajan panssaroidutkin murenemme helposti, jos joku yllättäen tarjoaa meille kylmyyden sijasta lämpöä. Tiukassa paikassa tuleva vilpitön avuntarjous liikuttaa kyyneliin.

    Sitä on niin varautunut vaikeuksiin ja tottunut pärjäämään yksin, että toiselta saatu empatian osoitus voi tuntua lähes kiusalliselta. Tuntuu kuin ei ansaitsisi sitä, tai ainakin siltä, että avun vastaanotettuaan jää jotakin velkaa. Tuntuu että ei kestä hyvyyttä, ja haluaisi paeta tilannetta tai ajaa auttajan pois.

    Missä vaiheessa meistä tuli näin panssaroituja? Ainakaan minä en oikein edes tiedä, miten hyvyyttä pitäisi vastaanottaa. Saatan jopa alentua epäilemään auttajan motiiveja ennemmin kuin uskon, että olen hyvyyden arvoinen. Joskus on vaikea uskoa, että toinen tahtoo auttaa, koska oikeasti välittää.

    Eihän se haarniska mikään mukava suojavaruste ole. Paitsi että se on kuuma, se on myös painava ja joustamaton. Jo pelkästään se, että sitä joutuu kantamaan päivät pitkät, vie voimia. Useimmiten olemme haarniskoissamme vieläpä ihan turhaan. Pelkomme on vanhentunutta.

    Ei elämä ole pelkkää taistelua. Meillä henkisen haarniskan käyttäjillä on vaan ollut paljon tilanteita, joissa olemme kuormittuneet tai menettäneet liikaa. Meistä on tullut paitsi sotureita, myös vakoojia ja vartijoita. Olemme oppineet ennakoimaan pienet ja isot uhkat, minimoimaan niiden toteutumisen riskin, ja olemaan heti valmiina puolustautumaan, jos tilanne uhkaa riistäytyä käsistä.

    Myös välitettäväksi antautuminen on rohkeaa, ja sitä pitäisi uskaltaa opetella. Hellyyden, hoivan ja huolenpidon hyväksyminen itselle kuuluvaksi on vapauttavaa.

    Joskus rohkeinta on laskea aseensa, raottaa panssariaan, ja näyttää toiselle ruhjeet ja vammat, joita sen alta paljastuu. Silloin voi huomata, että toinen ei haavoitakaan, vaan katsoo vammoja lempeydellä ja empatialla. Silloin voi nähdä, että toisen lämpö ei olekaan kuolemaksi vaan voimavaraksi. Silloin voi uskoa, että se toinen on samalla puolella, eikä vastaan.

  • Myrskyä käytetään usein vertauskuvana ihmiselämän kriiseille. Hyvä vertaus se onkin, sillä kriisi todella tuntuu myrskyltä. Sitä ei voi hallita. Se tulee yllättäen, ja vaikka kuinka luulisi olevansa varautunut, harvoin sitä kuitenkaan on. Myrskyn silmässä pitää vain yrittää selviytyä jotenkin.

    Vielä yleisempi vertauskuva on myrskyn jälkeinen poutasää. Sillä viitataan kriisistä toipumiseen. Sen vertauskuvan haluaisin heittää roskikseen. Ajatus siitä, että myrskyn jälkeen aurinko paistaa, linnut laulavat ja kaikki on taas hyvin on toki lohdullinen, mutta se ei ole totta, kun kriisistä puhutaan. Kriisit eivät helpota tuosta vain. Myrskyn jälkeen ei ole poutasäätä. Myrskyn jälkeen on epävakaista - pitkään.

    Iso kriisi on sellainen, jonka aikana tulevaa on vaikea hahmottaa. Oma tai läheisen vakava sairastuminen, läheisen kuolema, parisuhteen rikkoutuminen, mikä tahansa suuri menetys. Olipa kriisin syy mikä hyvänsä, sen hetkellä tuntuu siltä, että elämä ei enää koskaan tule olemaan ennallaan. Kriisi järisyttää omaa maailmaa kuin myrsky, joka repii puut ylös juurineen, keinuttaa venettä niin että vesi tulee sisään, irrottaa kattopellit ja katkaisee sähkölinjat. Korjattavaa riittää ja kalliiksi tulee.

    Kun kriisi vähitellen alkaa jäädä elämässä taka-alalle, on päällimmäisenä tunteena usein väsymys. Ei millään jaksaisi siivota myrskyn tuhoja. Kunpa saisi vain levätä ja olla rauhassa.

    Jostain voimia kuitenkin tulee. Elämällä on sellainen taipumus. Se tempaa otteeseensa. Pikkuhiljaa alkaa taas uskaltaa katsoa eteenpäin. Voi alkaa jopa toivoa asioita. Jos myrsky-vertauskuvassa pysytään, voi alkaa suunnitella kasvimaata kaatuneiden puiden paikalle tai todeta helpottuneena, että se myrskyn repimä katto oli joka tapauksessa remontin tarpeessa.

    Niin sitä sitten vähitellen huomaakin olevansa taas arjessa kiinni, vähän muuttuneena ihmisenä. Epävakaisuus jatkuu silti pitkään. Välillä on hyviä päivä pitkäänkin, mutta sitten tulee taas pudotus. Se on inhimillistä. Huolestuttavampaa olisi, jos onnistuisi porskuttamaan eteenpäin ilman että menneet järkytykset koskaan palaisivat mieleen.

    Oman kokemukseni mukaan kaikkein vaikeinta kriisin jälkeen on luottaa uudelleen elämään. Vaikka kuinka yrittäisi elää fiksusti, joskus osuu pahasti omalle kohdalle. Kun se on tapahtunut kerran, alkaa helposti pelätä, että se toistuu. Sen takia kriisistä toipuvalle jokainen tuulenvire on varoitus tulevasta uudesta myrskystä ja tuhoista, vaikka oikeasti elämän sääennuste lupaisikin poutaa. Ulkopuolisille se näyttäytyy jaksamattomuutena, ailahtelevaisuutena, ylireagointina, neuroottisuutena ja epävarmuutena.

    Kriisistä toipuvan läheisille tämä olisi tärkeätä muistaa. Vaikka toinen vaikuttaisi jo päällepäin voivan hyvin ja elävän normaalia arkea, pinnan alla mennyt järistys on vielä tuore.

    Myrskyn jälkeen kestää pitkään ennen kuin elo tasoittuu. Myrskyn jälkeen voi olla poutasäätä, mutta sekin saattaa itkettää.

    Epävakainen mieli toipuu hiljalleen. Kun aikaa kuluu, alkaa vähitellen uskoa, että taivaalta tipahtava vesipisara ei olekaan merkki tulevasta rajuilmasta. Se on vain tavallista turvallista sadetta. Sade kastelee maan, josta kasvaa uusia puita.

  • Viisikymppinen mies ostaa Harrikan ja saa kaupanpäällisiksi tuttaviltaan ehtymätöntä vinoilua keski-ikäisyydestään.

    Viisikymppinen nainen rakastuu kolmekymppiseen mieheen ja antaa samalla loputtomasti polttoainetta kavereidensa kahvipöytäkeskusteluihin.

    Viisikymppinen mies pitää pitkää tukkaa ja soittaa rokkibändissä, ja säännöllisesti kuuntelee lähipiirinsä huomauttelua siitä, miten pitäisi jo kasvaa aikuiseksi.

    Ikää käytetään liian usein tekosyynä sille, ettei saisi tai voisi tehdä jotakin. Ajatellaan, että kun on joskus valittu yksi latu, joka kuitenkin vie tasaisesti eteenpäin, siltä ei tule poiketa. Ei, vaikka vuosien mittaan reitti alkaisi käydä tappavan tylsäksi. Ja parasta olisi, jos muutkin kiltisti hiihtelisivät juuri sitä samaa latua pitkin.

    Olen sitä mieltä, että elämäntapaa, harrastuksia tai rakkautta ei kuulu valita syntymätodistuksen vuosiluvun perusteella.

    Tosiasiassa monelle iän kertyminen on vain tekosyy karttaa muutoksia, jotka pelottavat. Kun on jo takana kilometrejä ja paljon tehtyjä valintoja, tuntuu tappiolta tunnustaa, että haluaakin jotain muuta kuin mitä on saanut. Tuntuu riskiltä kokeilla jotain uutta. Se kun voisi tarkoittaa pahimmillaan sitä, että menettää sen mitä on jo saanut, mutta epäonnistuu myös uuden tavoittelussa. Sepä lähipiiriä vasta naurattaisikin!

    Paljon turvallisempaa on vaientaa sydämestä kuuluva pieni kaipaava huokaus ja keskittyä arvostelemaan toisten elämää.

    Oman kokemukseni mukaan ne, jotka naureskelevat omasta poikkeaville elämänvalinnoille, ovatkin usein niitä, jotka sisimmässään hiljaa toivovat, että heillä riittäisi rohkeutta samaan. Siksi juoru-ukot ja -akat ovat loputtoman kiinnostuneita toisten valinnoista. Ne muistuttavat ärsyttävällä tavalla siitä, mitä itse pelkää. Ylenkatsova paheksuminen ja hämmästely on sitä äänekkäämpää, mitä kovemmin täytyy peittää tarve jollekin muulle kuin sille mitä oma arki tarjoaa.

    Toisen arvosteleminen on paljon helpompaa kuin peiliin katsominen. On ylevämpää ajatella olevansa tasapainoinen ja vakaa kuin myöntää olevansa kateellinen sille joka uskaltaa.

    Sen sijaan että tuijottaa toisten ihmisten tekemisiä, kannattaisi miettiä, mitä elämäänsä kaipaa. Ei se tarkoita sitä, että itse pitäisi hankkia moottoripyörä tai rakastua uuteen ihmiseen tai ryhtyä rokkariksi. Ne ovat niiden toisten toteutuneita unelmia. Omat voivat olla jotain ihan muuta, sillä valinnat ovat jokaisen henkilökohtaisia.

    Onko jokin haave jäänyt jossain vaiheessa kesken? Onko iän myötä sisälle syttynyt jokin palo, joka pitäisi päästä sammuttamaan, vaikka se tietäisi muutosta ja lähipiirin kulmienkohottelua?

    Mikä estää toteuttamasta? Miksi pitäisi elää sovinnaisesti ja huomiota herättämättä, jos se tarkoittaa oman itsensä henkistä kastraatiota?

    Viisikymppisenä tehty muutos tarkoittaa sitä, että voi parhaassa tapauksessa elää vielä toiset viisikymmentä vuotta paljon onnellisempana.

    Ja sitten ei tarvitse vanhempana katua, ettei uskaltanut yrittää.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä