Ykkösaamun kolumni

Erkki Virtanen: Velkavarkaus

  • 4 min
  • toistaiseksi

Viime viikolla tein jotain pikkuremonttia kotosalla ja kuuntelin samalla radiota, niin kuin aina. Uutistenlukija kertoi Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) Suomea koskevasta tuoreesta talousraportista. Vasara oli pudota kädestäni, kun kerrottiin, että maamme talous on lähtemässä hienoon kasvuun.

Piti oikein istahtaa ja kuunnella lisää. Kun IMF:n raporttia tarkemmin selostettiin kävi ilmi, että arvelivat taloutemme voivan lähteä hienoiseen kasvuun. Minusta uutistenlukija ei ollut ihan reilu, kun hän muutti hienoinen-sanan hienoksi. Saatoin jatkaa remonttia, entisin tiedoin, talousmieli maassa.

Tänä vuonna taloutemme tila on bruttokansantuotteella mitattuna sama kuin vuonna 2006. Valtiontalouden tila ei ole sama. Kymmenen vuotta sitten budjetin menot olivat 40 miljardia euroa, eikä velkaa otettu. Nyt menot ovat 55 miljardia ja sitä rahoitetaan ottamalla lisää velkaa entisten päälle.

Velkaantumista pyritään toki hillitsemään. Edellisen hallituksen loppuvaiheissa syntyi valtiosihteeri Hetemäen vetämänä ns. rakennepoliittinen ohjelma, jonka mukaan julkisia menoja leikataan kymmenellä miljardilla eurolla 2030 mennessä. Nykyinen hallitus on ohjelmassaan sitoutunut tekemään nämä 10 miljardin säästöjen edellyttämät päätökset, siis myös kahden seuraavan hallituksen puolesta. Kova juttu! Tuo summa on muuten sattumalta samaa suuruusluokkaa, jolla näitä menoja leikattiin 1990-luvulla, siis leikattiin ihan oikeasti. Silloin asialla olivat Sailas ja allekirjoittanut.

Olin myös Hetemäen kanssa tekemässä tätä ohjelmaa ja tunnen sen erinomaisen hyvin. Hankalaa työssä oli se, että kulissien takana monet ministerit kehottivat virkamiehiään olemaan osallistumatta tähän valmistelutyöhön. Hetemäen kovista ponnisteluista huolimatta paperiin jäi monia pehmeitä, jopa epärealistisia kohtia. Esimerkiksi toimeentulotuen maksatusten siirtäminen KELAlle ei satavarmasti tuota ilmoitettua 50 miljoonan euron säästöä, vaan satojen miljoonien lisämenot, pysyvästi. Sote-uudistuksen varassa on noin kolmannes tuosta säästöpotista. Haluamatta olla erityisesti mikään pahanilmanlintu uskallan ennustaa, että tuon kolmen miljardin säästön tiellä on vielä aika monta mutkaa. Menokehysmenettely ulotettiin koskemaan myös kuntia. Valtion menokehysjärjestelmän isänä en jaksa uskoa, että laajennus koskaan alkaa toimia, ainakaan samalla ankaruudella kuin valtion puolella.

Sen verran masokisti olen, että hankin "iltojeni iloksi" valtion ensi vuoden budjettiesityksen. Sepä ei ollutkaan kansiltaan perinteisen keltainen, vaan valkoinen, koristeltuna sinisillä hymyilevillä tai nauravilla kasvoilla, pääasiassa nuorten ja lasten. Tämä kuulemma maamme 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Tuossa budjetissa valtio ottaa edelleen lisävelkaa viisi ja puoli miljardia euroa. Viime vuonna selvittiin miljardia vähemmällä. Se siitä velkaantumisen hidastamisesta.

Itse asiassa velkaa otetaan kokonaisuudessaan melkein 24 miljardia euroa, mistä yli 18 miljardia menee vanhojen velkojen maksamiseen. Suomeksi sanottuna me äänestysikäiset olemme valinneet itsellemme päättäjät, jotka lainaavat aina vaan lisää rahaa alaikäisiltä lapsiltamme ja lapsenlapsiltamme, heiltä mitään kysymättä. Arkielämässä tätä ei sanota lainaamiseksi, vaan varastamiseksi.

Itse en olisi kehdannut piirtää budjetin kanteen kuvia nauravista lapsistamme.

 

Erkki Virtanen

Ykkösaamun kolumni 13.10.2016

Kirjoittaja on pitkän linjan virkamies, joka jäi eläkkeelle työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikön tehtävästä viime vuonna. Virtanen tuli suuren yleisön tietoon viimeistään 90-luvun laman aikaan, jolloin hän oli mukana laatimassa paljon porua aiheuttaneita leikkauslistoja. Virtasta on pidetty yhtenä aikansa vaikutusvaltaisimpana virkamiehenä.

Lähetykset

  • to 13.10.2016 8.10 • Yle Areena

Jaksot

  • Olemme erinomaisia eristäytymään, väittää kolumnistimme, poliisi ja perheenisä Marko Kilpi. 100 vuotta on lyhyt aika. Kilven mielestä nyt olisi hyvä pohtia kyyhötämmekö jatkossakin omissa oloissamme vai näytämmekö maailmalle, että mekin olemme olemassa?

  • Hitsaus on suorastaan taikuutta, ylistää kieltenopettaja Paula Takio ja toivoo, että ammattikoulutus saisi ansaitsemansa arvostuksen. Paula Takion mielestä eri koulutusmuotoja ei pitäisi asettaa vastakkain, koska kaikkia tarvitaan.

  • Halpamaiselle kansankosiskelulle löytyy vastalääke, vakuuttaa kolumnistimme, filosofi ja kirjailija Jari Ehrnrooth. Hänen reseptinsä on sähköinen kansankokous.

  • Elämme ikävän mielenkiintoisia aikoja, sanoo kolumnistimme turpobloggari Janne "Rysky" Riiheläinen. Hän ennakoi, että Trump merkitsee epävarmuutta, mutta on hän löytänyt Trumpin puheista, myös joitakin selkeitä linjauksia.

  • Kasvu antaa toivoa paremmasta, mutta töitä on paiskittava, jotta kaikki pysyvät kehityksen kelkassa mukana. Ekonomisti Anne Brunila kehottaa kolumnissaan malttiin ja rohkeuteen, jotta löydämme ratkaisut, joilla pärjäämme jatkossa.

  • Lapsettomuus voi olla monelle murhe, mutta yhä useammalle myös oma valinta. Reetta Räty pohtii kolumnissaan eri tapoja suhtautua lapsettomuuteen.

  • Syntyykö kasvu työpaikkoja luomalla vai tuhoamalla?

  • Maailma ei pyörisi ilman äitejä ja isoäitejä sanoo päivän kolumnisti Jussi Viitala.

  • Curitiban kaupunki Brasiliassa. Slummien jäteongelma on kasvanut hallitsemattomaksi. Slummien kadut ovat niin kapeat, etteivät jäteautot mahdu ajamaan sinne. Eikä kaupungilla ole niin paljoa rahaa, että se voisi ajaa slummit tasaiseksi. Mitä tehdä?

    Pormestari Jaime Lerner keksi luovan ratkaisun. Hän pystytti slummeihin roskapisteitä, joissa oli oma astia muoville, lasille, metallille ja sekajätteelle. Jokainen, joka toi roskapisteelle pussillisen lajiteltua jätettä, sai bussipoletin tai kassillisen ruokaa. Koululaiset saivat lisäksi kouluvälineitä.

    Pormestarin keksintö oli jymymenestys. Slummien asukkaat ovat tähän päivään mennessä keränneet tuhansia tonneja jätettä. Vastapalvelukseksi he ovat saaneet yli miljoona bussipolettia, tuhansia kiloja ruokaa ja yli kaksi miljoonaa kouluvihkoa. Kaupunki on puhdistunut jätteistä, slummien asukkaat pääsevät kulkemaan työpaikkoihin keskustaan, heidän ravitsemuksensa on parantunut, Curitiban joukkoliikenne on parhaita koko maailmassa ja koululaisilla on työvälineitä.

    Miten kaupunki sai kaiken tämän aikaan nostamatta veroastetta? Yksinkertaista. Pormestarin keksintö bussipoletteineen toimii käytännössä rinnakkaisvaluuttana: julkisesta palvelusta maksetaan julkisina palveluina. Jos sinulla ei ole rahaa, olet käytännössä rahatalouden ulkopuolella. Curitiban rinnakkaisvaluuttaan sen sijaan saattoi liittyä ilman rahaa, ja löytää itsensä osana toisenlaista taloutta.

    Rinnakkaisvaluutta kuulostaa monien korvissa anarkistiselta hörhöilyltä. Se on harmi, sillä silloin jää näkemättä, miten merkittävällä tavalla ne rikastuttavat elämää kaikkialla, missä niitä käytetään. Todellakin, tarvitsemme elämän rikastuttamista, koska rahatalous on jättänyt meidät niin köyhäksi.

    Muistakaa esimerkiksi hiljattaista A2 -iltaa, jonka aiheena oli yksinäisyys. Ohjelma herätti kysymyksen, onko yksinäisyys yksinäisen syy? Vai onko kyse siitä, että yhteisöt ovat rikki, ja yksinäisyys vain rikkinäisen järjestelmän sivutuote.

    Ithacan pikkukaupunki Yhdysvalloissa oli yksi tällainen yhteisö. Elettiin lamavuotta 1991. Bisnes oli lamassa, monet kävivät töissä New Yorkissa eivätkä ihmiset tunteneet toisiaan. Sitten aktivisti Paul Glover perusti Ithacaan oman valuutan, jossa yhdellä tunnilla työtä ansaitsi yhden Ithaca-setelin. Näin kuka tahansa saattoi leikata ruohoa, siivota, maalata tai mitä vain, ja saada maksun Ithaca-rahana. Parhaimmilaan Ithacassa yli tuhat yritystä otti vastaan Ithaca-rahaa.

    Mitä tämä merkitsi yhteisölle? Laman vallitessa se piti monen yrityksen pään pinnalla. Sen lisäksi se toi yhteen ihmisiä, jotka eivät muuten olisi tavanneet toisiaan. Se loi ystävyyttä ja sosiaalisia suhteita ja jopa pienen paikallisen turvaverkon. Samanlaisia kokemuksia on saatu muista rinnakkaisvaluutoista eri puolilla maailmaa.

    Monien rinnakkaisvaluuttojen salaisuus näyttää olevan siinä, että ne toimivat hieman samalla tavalla kuin lahja. Ne eivät ole vain taloudellisia transaktioita, vaan niissä on mukana sosiaalisia ja moraalisia ulottuvuuksia, joita ei ole omassa rahajärjestelmässämme. Kirjailija Bernard Lietaerin määritelmän mukaan yhteisö on ryhmä ihmisiä, jotka kunnioittavat toistensa lahjoja. Tämä nimenomaisesti näyttää olevan se ajatus, jonka rinnakkaisvaluutat parhaillaan kykenevät elvyttämään. Siksi ne kykenevät elvyttämään myös yhteisöjä sosiaalisille juurilleen.

    Oman rahajärjestelmämme perustavan ongelman muotoili Silvio Gesell 1900-luvun alussa. Kaikki, mitä ostamme rahalla, kuluu, mätänee, lahoaa, häviää ja lakkaa olemasta. Vain raha yksin ei häviä, vaan sen arvo päinvastoin kasvaa. Riittää, että säilytät sitä pankissa korkoa kasvamassa.

    Jos rahaan voi säilöä arvoa, se luo lyhytnäköisen kannustimen. Haluaisitko sata euroa nyt vai sata euroa vuoden päästä? Tietenkin nyt: jos laitat sen kasvamaan korkoa, vuoden päästä sinulla on 110 euroa. Tässä on lyhyesti teollisen ajan ympäristötuhon resepti ja historia. Metsät ovat arvokkaampia rahana, koska raha kasvaa nopeammin kuin puut. Kalat kannattaa pyydystää merestä rahaksi nyt, tai sitten sen tekee joku muu.

    Mutta entä jos arvoa ei voisi säilyttää rahassa? Mitä jos raha, jonka saat tänään, menettäisi vähitellen arvoaan, niin että vuoden kuluttua se olisi täysin arvotonta? Missä säilyttäisimme arvoa jos ei rahassa? Vastaus: tulevaisuudessa.

    Maailmanhistoriasta löytyy kaksi laajempaa ajanjaksoa, jolloin arvoa ei voinut säilyttää rahassa. Yksi oli muinainen Egypti, toinen 1000-luvun alun Eurooppa, Mahtaako olla sattuma, että nämä ajanjaksot tuottivat ihmiskunnan pitkäaikaisimmat muistomerkit, pyramidit ja katedraalit.

    Jos siis haluat muuttaa maailmaa, muuta raha. Kaikki muu seuraa perässä.

  • Freudin mukaan ei ole suurempaa rakkautta kuin naisen rakkaus esikoispoikaansa kohtaan. Tämäkö selittää sen, että miniän ja anopin suhde on usein vaikea, pohtii kolumnistimme sosiaalitieteilijä, psykoterapeutti Heli Vaaranen.

  • Ihmisen muisti on tunnetusti kummallinen, mitkä asiat jäävät muistiin - mitkä eivät.

  • Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari miettii kolumnissaan havaintoa, että alan politiikan tavoitteet saavutetaan enemmänkin satunnaisesti kaikesta hyvästä suunnittelusta huolimatta. Saari kertoo havaintoja sekä onnistumisista että epäonnistumisista. Hän kuitenkin panee toivonsa oikein toteutetun uudistamisen mahdollisuuksiin.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä