Ykkösaamun kolumni

Sinikukka Saari: Mikä ihmeen Suomen ja Venäjän erityissuhde?

  • 5 min
  • toistaiseksi

Viime aikoina Venäjästä on puhuttu Suomessa enemmän kuin aikoihin. Polemiikki keväällä Nato-raportin, syksyllä Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportin ja viimeisempänä Ahtisaaren, Iloniemen ja Ruokasen tuoreen kirjan ympärillä ovat nostaneet pinnalle kolme suomalaisen Venäjä-keskustelun erityispiirrettä.

Ensimmäinen piirre liittyy siihen, että yllättävän monet yhä uskovat että Suomella on erityisasema suhteessa Venäjään, toinen liittyy siihen, että usein "ymmärtämisellä" tarkoitetaan Venäjän toimien parhain päin selittelyä, ja kolmas puolestaan siihen että vaikka analyysia pidettäisiin vakuuttavana, ei loogisia johtopäätöksiä ei aina haluta tehdä.

Tulkintaharha Suomen ja Venäjän suhteen erityisyydestä johtuu siitä että tätä suhdetta tarkastellaan usein ilman vertailukohtaa tai laajempaa kontekstia.

Laajentamalla näkökulmaa Suomen suhde Venäjään näyttää vähemmän erityiseltä: Venäjän silmissä Suomi on pieni ja pragmaattinen läntinen naapurimaa, joka arvostaa toimivia, hyviä suhteita Venäjään.

Tällaisia maita on lukuisia, eikä Suomi pistä esiin erityistapauksena Venäjän ulkopoliittisissa asiakirjoissa tai politiikan käytännöissä - ja ihan hyvä niin. Hyvä verrokkimaa Suomelle on esimerkiksi liittoutumaton ja pragmaattinen Itävalta ja toisaalta pienet Nato-maat kuten Slovenia ja Slovakia.

Saksa ja Ranska ja Italia ovat puolestaan esimerkkejä isommista maista, jotka ovat perinteisesti arvostaneet mahdollisimman hyviä suhteita Venäjän kanssa. Todellisuudessa Suomen "erityisyys" suhteessa Venäjään paljastuukin EU-maiden valtavirraksi.

Venäjän toiminnan ja ajattelun logiikkaa tulee ymmärtää analyyttisesti sen omista lähtökohdista.   Toimintaa tulee kuitenkin arvioida yleisillä kriteereillä eikä asioita epäanalyyttisesti parhain päin selitellen.

Tällainen selittely on itse asiassa analyyttisyyden vastakohta ja se työntää keskustelun kummallisille, poliittisesti motivoiduille raiteille, eikä silloin faktoilla ole juurikaan merkitystä.

Ymmärtäminen ei saa tarkoittaa sitä että ongelmat ja ristiriidat maiden suhteissa lakaistaan maton alle. Ongelmiin joista ei saa puhua on vaikea löytää ratkaisua. Hyvä esimerkki ristiriitojen välttelystä on EU-Venäjä suhteiden kehitys ja niiden toiminnan ristiriidat entisen Neuvostoliiton alueen länsiosissa.

Huippukokouksesta toiseen uskoteltiin, ettei suuria ongelmia tai ristiriitoja alueella ole, kunnes Ukrainan johdon viime hetken kieltäytyminen EU:n assosiaatiosopimuksen allekirjoituksesta sai aikaan valtavan protestiaallon Kiovassa. Venäjä oli nopea hyödyntämään sekasorron ja valtasi ja liitti laittomasti Krimin Venäjään ja orkestroi konfliktin Itä-Ukrainaan.

Näin jälkikäteen on helppo todeta että ongelmiin varautuminen olisi ollut EU:lta parempi politiikka kuin alueellisten jännitteiden kieltäminen.

Samanlainen ristiriitojen tunnistamisen vaikeus liittyy taloudelliseen toimintaan ja yhteistyöhön. Se että me vakuutamme, että keskinäisriippuvuus on hyvä asia, ei muuta Venäjän toiminnan perusteita sellaiseksi. Venäjän taloudellisen toiminnan logiikka löytyy analysoimalla sen toimintaa, ei toiveajattelulla.

Venäjä-raporttimme Venäjän sisäisen kehityksen analyysia kiiteltiin jopa usean siihen kriittisesti suhtautuneen kommentoijan taholta. Raportin keskeisin argumentti oli, että sisäinen kehitys heijastuu melko suoraan ulkopolitiikan toimintatapoihin. Kun nykyhallinto ei kykene ratkaisemaan sisäisiä ongelmia, täytyy syyllinen löytää Venäjän ulkopuolelta.

Venäjän luonnonvaroihin ja muihin vallan 'strategisiin resursseihin' pohjaava toiminta ei ulkomaillakaan ole puhtaasti markkinavetoista toimintaa. Järjestelmä jossa valta on keskittynyt epävirallisille verkostoille, ja virallisilla oikeudellisilla ja poliittisilla instituutioilla on vain vähän merkitystä, politiikka voi kirjaimellisesti muuttua yhden yön aikana.

Kun Suomen ja Venäjän rakenteellinen epätasapaino on valtava, ja kun Venäjän politiikkaa on ennakoimatonta ja pidäkkeetöntä, on Suomen syytä varautua myös epätodennäköisiin, mutta toteutuessaan vaikutuksiltaan merkittäviin riskeihin. Tämä ei ole pelottelua vaan realismia.

Tämä oli se ajatus, joka minulla ja muulla kirjoittajaryhmällä oli mielessä kun kirjoitimme Upin "kohuraporttia".

Sinikukka Saari

Ykkösaamun kolumni 19.10.2016

Lähetykset

  • ke 19.10.2016 8.10 • Yle Areena

Jaksot

  • Helsingin Sanomat kertoi hiljattain 77-vuotiaasta leskirouvasta, joka oli houkuteltu pankissa tekemään hölmöjä sijoituksia. Kokematon asiakas ei ollut ymmärtänyt, että pankin suosittelemista osakekaupoista seuraisi valtava verolasku. Arvopaperilautakunta määräsikin pankin maksamaan korvauksia.
    Tällaisia kielteisiä uutisia sijoituspalveluista on saatu viime aikoina lukea muitakin.
    Finanssivalvonta varoitti ja mätkäisi maaliskuussa rapsut neljälle yhtiölle, joiden vanhuksille antama neuvonta oli järjestetty puutteellisesti. Suurimman, miljoonan euron maksun, sai Nordea, jonka asiakas myös 77-vuotias leskirouva oli.
    Eikä tarvitse kuin mennä viime vuoteen, kun otsikoissa pyörivät pankkien veronkiertopuuhat Panamassa ja sitä ennen Luxemburgissa.
    Negatiivinen julkisuus keskittyy toki pieneen osaan finanssiyhtiöiden toiminnasta. Mutta ne eivät ole tyhjästä temmattuja. Voitontavoittelu varsinkin sijoitustuotteiden kaupalla on mennyt osin liian pitkälle. Monet tuntuvat jo ajattelevan, että maailma olisi parempi ilman pankkiireja.
    Piiloon on jäänyt se myönteinen panos, joka finanssialalla yhteiskuntien vaurastumisessa kiistatta on. Rahoitusalan tehtävänä on kanavoida varallisuutta säästäjiltä investoijille. Harva meistä voisi ostaa omaa kotia ilman asuntolainaa, jonka pankki rahoittaa talletuksilla. Yritysten kasvu olisi paljon hitaampaa ilman lainoittajia. Eläkkeet jäisivät paljon pienemmiksi ilman sijoitustuottoja.
    Välitystehtävä on kuitenkin luottamustehtävä. Jos luottamus katoaa, on finanssiala pulassa, vaikka tekisikin edelleen voittoa.
    Tämä ymmärretään maailman finanssipäättäjien pöydissä. Alan ammattilaisten suurin yhteisö, CFA Institute, kysyi vastikään finanssijohtajilta, synnyttääkö varainhoito heistä merkittävää yhteiskunnallista lisäarvoa. Vain 11 prosenttia, joka yhdeksäs, uskoi, että heidän työllään on tärkeä yhteiskunnallinen merkitys.
    Suomessa tuudittaudutaan helposti siihen, että meillä finanssiala ei ole kohdannut skandaaleja, jotka olisivat romuttaneet luottamuksen tyystin. Esimerkiksi ruotsalaisiin verrattuna sijoitusneuvojiin luotetaan Suomessa enemmän.
    Ajan merkit ovat kuitenkin selvät. Uhkakuvana on finanssialan muuntuminen ammattikunnaksi, jonne hakeutuvat vain häikäilemättömimmät rahahaukat. Ne, joita ei haittaa muiden pilkka, kunhan palkka on riittävän hyvä.
    Se olisi paha takaisku Suomessa, jossa finanssialan palveluita tarvitaan enemmän ja enemmän. Suuri osa varallisuudesta on vanhemmilla ikäluokilla. Heidän on hoidettava rahojaan viisaasti ja osattava siirtää sitä lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Tottumusta finanssipalveluiden käytöstä ei kuitenkaan monella ole. Haussa on luotettava kumppani.
    Yksinkertainen parannuskeino olisi lisätä etiikkasisältöjä alan koulutukseen ja tutkimukseen. Olin hämmästynyt, kun etsin verkosta suomenkielisiä julkaisuja aiheesta "finanssialan etiikka". Sain vain kaksi osumaa.
    Teema loistaa poissaolollaan myös suomalaisten sijoitusneuvojien tutkinnosta. Toisin kuin kilpailijamaissa, suomalaisten oppikirjoista puuttuvat etiikkaopinnot tyystin.
    Tietenkään pelkät luennot eivät riitä. Toimintatapa, joka lähtee asiakkaan eikä myyjän tarpeista, on istutettava koko alan toimintakulttuuriin. Ihmisten täytyisi voida luottaa sijoitusneuvojaan kuin lääkäriin tai asianajajaan, luotettuun naiseen tai mieheen.
    Finanssiyhtiöt voivat parhaimmillaan olla arvostettu osa yhteiskuntaa. Unelmien mahdollistaja ja vaurastumisen siivittäjä. Mutta siihen rooliin kasvaminen edellyttää nähdäkseni ajassamme elävän epäluulon havaitsemista ja luottamuksen synnyttämistä aidoilla teoilla.

  • Joskus jooga voi auttaa päihittämään riippuvaisuuden jopa kovista huumeista. Jooga yksin ei kuitenkaan riitä. Kolumnisti Maria Markus kertoo, mitä tarvitaan lisäksi.

  • Kun sote siirtyy maakuntiin, kuntapäättäjille jää "vain koulutus". Ei silti kannata kuvitella, että koulutus olisi politiikan osa-alue, josta kaikki ovat samanmielisiä, kirjoittaa toimittaja-yrittäjä Reetta Räty.

  • Kirjailija ja filosofi Jari Ehrnrooth pohtii Lutherin ongelmallista suhdetta juutalaisiin.

  • Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo pohtii propagandan tehoa. Sosiaalinen media on muuttanut julkisuuden ja poliitikkojen suhteen, hän sanoo.

  • Kolumnistivuorossa on kosmologi, teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist. Hän pitää puolustuspuheen tieteelle.

  • Ulkoministeriön tutkija Sinikukka Saari pohtii Venäjän ja Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin suhteita.

  • Kulttuurikriitikko Aleksis Salusjärvi ei oikein saa kiinni Espoosta, vaikka on siellä syntynyt. Espoolaisena Salusjärvi ei ole mielestään mistään kotoisin.

  • Kolumnisti, kirjailija ja filosofi Jari Ehrnrooth pohtii edustajuuden kriisiä. Hänen mielestään myllerryksen tilaan joutuneeseen politiikkaan on kehkeytynyt - pitkästä aikaa - kunnon shakespeareläinen asetelma.

  • Niemimaan valtaus kävi äkkiä, mutta valmistelu oli huolellista. Krimin tilanteen vaikutukset ulottuvat laajalle, jopa Suomen puolustusvalmiuteen ja euroviisuihin. Helppoa ratkaisua kriisiin ei ole.

  • Poliittinen satiiri puhdistaa ja virkistää, mutta vaaleilla vitsailu on monella tavalla myös ongelmallista. // Muokattu to 23.3.: Kolumnista on poistettu hallitusta ja natseja koskeva lause, jonka saattoi käsittää väärin.

  • Poliittinen satiiri puhdistaa ja virkistää, mutta tyhmät ihmiset eivät saa pilkata poliitikkoja, sillä he eivät käsitä tekojensa seurauksia. Vaaleilla vitsailu on monella muullakin tavalla ongelmallista.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä