Ykkösaamun kolumni

Sinikukka Saari: Mikä ihmeen Suomen ja Venäjän erityissuhde?

  • 5 min
  • toistaiseksi

Viime aikoina Venäjästä on puhuttu Suomessa enemmän kuin aikoihin. Polemiikki keväällä Nato-raportin, syksyllä Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportin ja viimeisempänä Ahtisaaren, Iloniemen ja Ruokasen tuoreen kirjan ympärillä ovat nostaneet pinnalle kolme suomalaisen Venäjä-keskustelun erityispiirrettä.

Ensimmäinen piirre liittyy siihen, että yllättävän monet yhä uskovat että Suomella on erityisasema suhteessa Venäjään, toinen liittyy siihen, että usein "ymmärtämisellä" tarkoitetaan Venäjän toimien parhain päin selittelyä, ja kolmas puolestaan siihen että vaikka analyysia pidettäisiin vakuuttavana, ei loogisia johtopäätöksiä ei aina haluta tehdä.

Tulkintaharha Suomen ja Venäjän suhteen erityisyydestä johtuu siitä että tätä suhdetta tarkastellaan usein ilman vertailukohtaa tai laajempaa kontekstia.

Laajentamalla näkökulmaa Suomen suhde Venäjään näyttää vähemmän erityiseltä: Venäjän silmissä Suomi on pieni ja pragmaattinen läntinen naapurimaa, joka arvostaa toimivia, hyviä suhteita Venäjään.

Tällaisia maita on lukuisia, eikä Suomi pistä esiin erityistapauksena Venäjän ulkopoliittisissa asiakirjoissa tai politiikan käytännöissä - ja ihan hyvä niin. Hyvä verrokkimaa Suomelle on esimerkiksi liittoutumaton ja pragmaattinen Itävalta ja toisaalta pienet Nato-maat kuten Slovenia ja Slovakia.

Saksa ja Ranska ja Italia ovat puolestaan esimerkkejä isommista maista, jotka ovat perinteisesti arvostaneet mahdollisimman hyviä suhteita Venäjän kanssa. Todellisuudessa Suomen "erityisyys" suhteessa Venäjään paljastuukin EU-maiden valtavirraksi.

Venäjän toiminnan ja ajattelun logiikkaa tulee ymmärtää analyyttisesti sen omista lähtökohdista.   Toimintaa tulee kuitenkin arvioida yleisillä kriteereillä eikä asioita epäanalyyttisesti parhain päin selitellen.

Tällainen selittely on itse asiassa analyyttisyyden vastakohta ja se työntää keskustelun kummallisille, poliittisesti motivoiduille raiteille, eikä silloin faktoilla ole juurikaan merkitystä.

Ymmärtäminen ei saa tarkoittaa sitä että ongelmat ja ristiriidat maiden suhteissa lakaistaan maton alle. Ongelmiin joista ei saa puhua on vaikea löytää ratkaisua. Hyvä esimerkki ristiriitojen välttelystä on EU-Venäjä suhteiden kehitys ja niiden toiminnan ristiriidat entisen Neuvostoliiton alueen länsiosissa.

Huippukokouksesta toiseen uskoteltiin, ettei suuria ongelmia tai ristiriitoja alueella ole, kunnes Ukrainan johdon viime hetken kieltäytyminen EU:n assosiaatiosopimuksen allekirjoituksesta sai aikaan valtavan protestiaallon Kiovassa. Venäjä oli nopea hyödyntämään sekasorron ja valtasi ja liitti laittomasti Krimin Venäjään ja orkestroi konfliktin Itä-Ukrainaan.

Näin jälkikäteen on helppo todeta että ongelmiin varautuminen olisi ollut EU:lta parempi politiikka kuin alueellisten jännitteiden kieltäminen.

Samanlainen ristiriitojen tunnistamisen vaikeus liittyy taloudelliseen toimintaan ja yhteistyöhön. Se että me vakuutamme, että keskinäisriippuvuus on hyvä asia, ei muuta Venäjän toiminnan perusteita sellaiseksi. Venäjän taloudellisen toiminnan logiikka löytyy analysoimalla sen toimintaa, ei toiveajattelulla.

Venäjä-raporttimme Venäjän sisäisen kehityksen analyysia kiiteltiin jopa usean siihen kriittisesti suhtautuneen kommentoijan taholta. Raportin keskeisin argumentti oli, että sisäinen kehitys heijastuu melko suoraan ulkopolitiikan toimintatapoihin. Kun nykyhallinto ei kykene ratkaisemaan sisäisiä ongelmia, täytyy syyllinen löytää Venäjän ulkopuolelta.

Venäjän luonnonvaroihin ja muihin vallan 'strategisiin resursseihin' pohjaava toiminta ei ulkomaillakaan ole puhtaasti markkinavetoista toimintaa. Järjestelmä jossa valta on keskittynyt epävirallisille verkostoille, ja virallisilla oikeudellisilla ja poliittisilla instituutioilla on vain vähän merkitystä, politiikka voi kirjaimellisesti muuttua yhden yön aikana.

Kun Suomen ja Venäjän rakenteellinen epätasapaino on valtava, ja kun Venäjän politiikkaa on ennakoimatonta ja pidäkkeetöntä, on Suomen syytä varautua myös epätodennäköisiin, mutta toteutuessaan vaikutuksiltaan merkittäviin riskeihin. Tämä ei ole pelottelua vaan realismia.

Tämä oli se ajatus, joka minulla ja muulla kirjoittajaryhmällä oli mielessä kun kirjoitimme Upin "kohuraporttia".

Sinikukka Saari

Ykkösaamun kolumni 19.10.2016

Lähetykset

  • ke 19.10.2016 8.10 • Yle Areena

Jaksot

  • Aikuisen ja lapsen suhdetta käsitellään teknisenä suorituksena ja kalenterin hallintana, vaikka se on tunteiden vuoristorata, katsoo keskiviikon kolumnistimme Reetta Räty.

  • Eläin ilmaisee karjumalla ja mylvimällä tunteitaan, ihminen laulamalla. Yhdessä laulaminen kohottaa aivojen kiintymyshormonitasoja. Kolumnistimme, eläkkeellä oleva ekologi, Jussi Viitala suosittelee laulamista ja erityisesti kuorolaulua, koska se tutkitusti vähentää yksinäisyyttä ja parantaa elämänlaatua.

  • Kolumnisti Marko Kilpi toivoo vapaampaa alkoholipolitiikkaa vaikka sanoo tuntevansa alkoholiongelman monet puolet. Hänen mukaansa ongelma ei kuitenkaan ole itse alkoholi, vaan se, kuinka me siihen suhtaudumme.

  • Suomi ei tarvitse vahvaa poliittista valtaa käyttävää presidenttiä, väittää kolumnisti, tutkija-kirjailija Jari Ehrnrooth. Hänen mukaansa meillä yhä on parlamentaarisesta kontrollista vapaa vahva presidentti keskuudessamme.

  • Viime kuukausina on tehty useita kyberhyökkäyksiä, joilla on ollut laajoja vaikutuksia. Kolumnisti Jarno Limnell arvioi, että kyberhyökkäyksiin tarvitaan poliittisia vastavoimia.

  • Mikä vaikutus käyttäytymiseemme ja lopulta jopa aivoihimme on sillä, että elämme maailmassa, jossa pelkojamme ruokitaan uhkakuvilla ja näyttävillä turvallisuustoimenpiteillä?

  • Kosmologi Kari Enqvist toivoisi, että tieteentekijöitä hehkutettaisiin urheilusankarien tapaan, tai ainakin nykyistä enemmän.

  • Vammaisten ihmisten syrjintä on yleistä, vaikka se on ihmisoikeusrikos, sanoo kolumnisti kulttuurikriitikko Aleksis Salusjärvi.

  • Kolumnisti, kieltenopettaja Paula Takio pohtii mitä toisten kunnioittaminen pohjimmiltaan tarkoittaa.

  • Jussi Viitalan kolumni: Älykkö ja intellektuelli

    Valtakunnan ykköslehdessä käytettiin hiljattain eräässä kirjoituksessa määritelmiä harkitseva älykkö ja analyyttinen intellektuelli asiayhteydessä, johon ne mielestäni sopivat erittäin huonosti. Jäin miettimään, riittääkö korkea älykkyysosamäärä yksistään siihen, että henkilöä voi luonnehtia intellektuelliksi.

    Mitä äly oikein on? Tunnettu kasvatustieteilijä Howard Gardner esitti jo 1983, että ihmisellä on useita eri tapoja käsitellä tietoa ja että nämä tavat ovat varsin riippumattomia toisistaan. Häntä oli jäänyt kiusaamaan se, että ihmisten henkisiä kykyjä arvioitiin yksinomaan älykkyystestien avulla. Hän löysi lahjakkuusalueista kahdeksan eri tyyppiä, joista älykkyystesti mittasi vain yhtä eli kykyä matemaattiseen ja loogiseen ajatteluun. Niinpä esimerkiksi kielellistä. musikaalista, sosiaalista ja liikunnallista lahjakkuutta älykkyystestit eivät ottaneet lainkaan huomioon.

    USA:n ilmavoimat joutuivat toisen maailmansodan aikana kamppailemaan aivan toisenlaisen älyn ominaisuuden kanssa. Saadakseen mahdollisimman hyviä lentäjiä, he ottivat älykkyystestin tärkeäksi valintaperusteeksi. Se ei kuitenkaan vähentänyt tappioita. Oivallettiin, että tarvittiin lentäjiä, joiden liikkeitä vastustaja ei pystynyt ennakoimaan ja tätä ominaisuutta älykkyystesti ei mitannut.

    Muutama vuosi sitten radiosta tulikin arkisto-ohjelma, jossa sodanaikaiset suomalaiset lentäjä-ässät muistelivat menneitä. He totesivat, että tärkeintä oli oppia lentämään "väärin", jotta vastustaja ei pystyisi ennakoimaan koneen liikkeitä. Esimerkiksi kaartotaistelussa lentäjä yleensä pyrkii ajamaan mahdollisimman kovaa saadakseen vastustajan kiinni. Eräs heistä kuitenkin kertoi oivaltaneensa, että jos ajaa hieman hitaammin, pystyy kaartamaan jyrkemmin ja saa vastustajan näin tähtäyslinjalle.

    Tätä hyvän hävittäjälentäjän ominaisuutta sanotaan luovuudeksi. Se on kykyä katsella tuttuja asioita aivan uudesta näkökulmasta ja löytää uusia ratkaisuja, jotka näyttävät syntyvän ilman loogista harkintaa. Älykkyystestin mittaama kyky on konvergenttia yhteen loogiseen ratkaisuun pyrkivää ajattelua. Luovuus taas edustaa divergenttiä ajattelua, joka on avoin erilaisille ratkaisuille aina tilanteen mukaan. Luovuutta on kuitenkin vaikea mitata objektiivisesti.

    Toronton yliopiston emeritusprofessori Keith Stanovich työtovereineen törmäsi 1980-luvulla toisenlaiseen älyn ominaisuuteen, rationaalisuuteen eli järkevyyteen. Se on kykyä muun muassa ennakoida omien toimien seurauksia omien tavoitteiden kannalta ja kykyä ottaa huomioon kaikki asiaan vaikuttavat tekijät. Tätä ominaisuutta voitiin tutkia objektiivisilla testeillä. Rationaalisuus koostuu paristakymmenestä osa-alueesta, joista suurin painoarvo on kyvyllä todennäköisyyksien arviointiin sekä tieteellisellä päättelyllä.

    Tutkijoille suurin yllätys oli, että korkea älykkyysosamäärä ei automaattisesti merkinnytkään korkeaa järkevyyttä, vaan ominaisuudet olivat varsin pitkälle toisistaan riippumattomia. Merkittävää huomiota aihe sai 2002 kun Daniel Kahneman sai taloustieteen Nobel-palkinnon ihmisten taloudellisten valintojen epärationaalisuutta koskevilla tutkimuksillaan.

    Stanovichin tutkimustulokset voi summata toteamukseen, että korkea älykkyysosamäärä yksinään on hyvin heikko suoja typeryyttä, mielen pimeyttä ja kelvottomia ratkaisuja vastaan. Asian voi kääntää niinkin päin, että todella suuret ja laajalle vaikuttavat tyhmyydet vaativat tekijältään huomattavan korkeaa älykkyysosamäärää. Tyhmä ihminen tekee paljon pienemmän mittakaavan tyhmyyksiä kolhien useimmiten vain itseään.

    Jonkun nimittäminen älyköksi tai intellektuelliksi vain korkean älykkyysosamäärän perusteella osoittaa huonoa arvostelukykyä. Intellektuelli ja tutkija tarvitsevat aina luovuutta ja tieteellisen ajattelun vaatimaa rationaalisuutta. Kansanvillitsijäksi pelkällä loogis-matemaattisella älyllä kyllä yltää.

    Luovuuden ja rationaalisuuden merkitystä kuvannee se, että Nobel-palkinto on voitettu jopa lähellä keskiarvoa olevilla älykkyysosamäärillä. Toisaalta rationaalisuuden puutteesta taas seuraa se kanadalaisen tutkimuksen tulos, että noin puolet sikäläisen Mensan jäsenistä uskoo astrologiaan, biorytmeihin ja UFO-miehiin! Ja he kuuluvat siis älykkäimpään kahteen prosenttiin.

    Suomen ja maailman merkittäviltä päättäjiltä toki toivoisi älyn, rationaalisuuden ja luovuuden lisäksi myös korkeaa moraalia ja heikomman lähimmäisen ymmärtämistä.

  • Miten parantaa omaa pitkäjänteisyyttään? Luo mahdollisimman yksityiskohtainen kuva tulevaisuudesta, väittää kolumnisti Matias Möttölä.

  • Roope Mokan mielestä meillä on velvollisuus uskoa tulevaisuuteen.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä