Ykkösaamun kolumni

Juho Saari: Uudistaminen on mahdollista

  • 5 min
  • toistaiseksi

Eräs sosiaali- ja terveyspolitiikan peruskysymyksistä on, pystytäänkö uudistuksilla saavuttamaan niille asetetut tavoitteet. Vastaus tähän kysymykseen pureutuu monella tapaa sosiaalipolitiikan ytimeen. Toimeenpanotutkimuksissa on nimittäin toistuvasti tehty havainto, jonka mukaan uudistuksille asetetut tavoitteet saavutetaan enemmänkin satunnaisesti kuin systemaattisesti. Harvinaista ei ole myöskään se, että usein uudistusten tavoitteet vesittyvät toimeenpanossa.

Tavoitteiden ja toteutuneen kehityksen välinen kuilu sosiaalipolitiikan uudistamisessa aiheutuu yleensä kahdesta uudistamisen sisään rakennetusta tekijästä.

Ensinnäkin jokainen voimankäyttöön perustuva yritys muuttaa sosiaalipolitiikkaa tuottaa organisoituneen vastavoiman, joka pyrkii minimoimaan muutoksesta sille aiheutuvat menetykset. Erityisen otollisia vastavoiman käytölle ovat uudistukset, jotka puuttuvat keskituloisten saavutettuihin etuihin: esimerkiksi päivähoitomaksujen korotukset ylemmissä maksuluokissa eivät ole menneet lävitse niissä kaupungeissa, joissa keskituloisilla on vahva asema päätöksenteossa.

Toiseksi uudistukset epäonnistuvat lyhyen ja pitkän aikavälin intressien välisen jännitteen takia. Lyhyellä aikavälillä jokin uudistus voi hyvinkin palkita intressiryhmien etuja ja olla siten politiikassa mielekäs. Välttämättä näin ei ole pitkällä aikavälillä. Esimerkkinä voidaan mainita ajankohtainen ehdotus alkoholipolitiikan uudistamisesta. Siinä lyhyellä aikavälillä voitot yksityistetään ja pitkällä aikavälillä kustannukset siirretään yhteiskunnan kannettavaksi. Lopputuloksena ei ole raittiimpi kansakunta.

Kirvestä ei kuitenkin kannata heittää kaivoon. Vertailevien tutkimusten mukaan Suomen julkinen hallinto on yksi maailman parhaista, joten jos jossakin, niin Suomessa uudistusten toimeenpanokyvyn pitäisi olla kunnossa. Suomessa on myös lukuisia esimerkkejä onnistuneista uudistuksista myös 2000-luvulta. Näistä ehkä parhaiten on onnistunut asunnottomuuden vähentämisen ohjelma.

Vuonna 2008 aloitetun uudistuksen perusidea oli yksinkertainen. Sen mukaan paras lääke asunnottomuuteen oli ilman ehtoja annettava oma asunto, joka puolestaan mahdollistaa elämänhallinnan parantamisen. Se ei siis edellyttänyt raittiutta tai puhtaita luottotietoja, vaan ainoastaan sitoutumista asumisyksikön sääntöihin. Samalla asuntolat muuttuisivat asunnoiksi: asuntolan sijaan tulisi koti.

Tämän niin sanotun Asunto ensin  periaatteen toimeenpanon edessä oli lukuisia esteitä. Kohderyhmä oli monella tapaa haastava, kunnat eivät olleet sitoutuneet tavoitteeseen, asia ei ollut äänestäjille keskeinen, yksikkökustannukset asiakasta kohden olivat suuret ja toimeenpano edellytti peräti kuuden ministeriön tai rahoittajan poikkihallinnollista yhteistyötä. Asiaan liittyi myös moralisoivaa pohdintaa juoppojen hyysäämisestä.

Haasteista huolimatta uudistus onnistui erinomaisesti. Asunnottomuus väheni merkittävästi sen kovassa ytimessä ja ihmiset saivat asuntolapaikan sijasta oman kodin. Ohjelmasta tehdyt ulkopuoliset arvioinnit osoittavat asunnottomuuden vähentämisohjelman onnistuneen olennaisilta osiltaan.

Olen tutkinut tämän ohjelman menestyksen takana olevia tekijöitä. Niistä kolme nousee ylitse muiden. Ensinnäkin ohjelmalla oli selvä tehtävä. Siihen ei sisältynyt korulauseita tai toiveajattelua, vaan hallituksen antama tehtäväksianto oli yksiselitteinen ja kaikkien osapuolten ymmärrettävissä. Hankkeelle annettiin määrällinen tavoite ja eri osapuolia sitova ja rahoituspäätöksiä rytmittävä aikataulu.

Toiseksi hankkeesta vastanneet ministerit ja virkamiehet sekä osoittivat hyvää johtajuutta valmistelussa että käyttivät riittävästi heille annettua valtaa ohjelman rakentamisessa. Ratkaisevaan rooliin nousi kyky paimentaa ministeriöt ja kunnat yhteisen tavoitteen taakse. Ohjelmassa muun muassa oli suuri riski, että jotkut kunnat jättäisivät asunnottomuuden vähentämisen naapurikunnan kannettavaksi ja ohjaisivat omat asunnottomansa naapurikuntaan asumaan. Tämä estettiin sitouttamalla tai ehkä pikemminkin velvoittamalla kaikki isot kunnat mukaan.

Kolmanneksi se pystyi vakuuttamaan osapuolet siitä, että uudistus olisi pitkällä aikavälillä sekä toimiva investointi ihmisten elämänlaatuun ja kustannustehokas että juurrutettavissa pysyväksi toiminnaksi. Kyse ei ollut siis ollut hankkeesta joka alkaa ja loppuu, vaan toimintamallin pysyvästä uudistamisesta. Tämä sitoutti hanketulvan alla ähkivät toimijat miettimään toimintamallinsa uudestaan.

Nämä Asunto ensin-ohjelman toimeenpanon kolme periaatetta - selkeys tehtäväksiannossa, johtajuus valmistelussa ja vakuuttavuus juurruttamisessa - soveltuvat suuntaviivoiksi myös muille ajankohtaisille sosiaali- ja terveyspoliittisille uudistuksille. Tänäkin jouluna tuhannet haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ovat omissa kodeissaan ja sytyttävät kynttilät omille ikkunoilleen tuon ohjelman seurauksena. Suomalaisilla on oikeus samanlaisiin menestystarinoihin myös muissa sosiaali- ja terveyspoliittisissa uudistuksissa.

Ykkösaamun kolumnisti Juho Saari 21.12.2016

Lähetykset

  • ke 21.12.2016 9.05 • Yle Areena

Jaksot

  • Automatisointi tarkoitti palkkaerojen kasvua ja yhteiskunnan polarisoitumista. Keinoäly taas tuo korkeakoulutetut osaksi työväenluokkaa ja yhdistää ihmiset taisteluun konetta vastaan.

  • Vaaleja häiritsevät niin toiset valtiot, ääriliikkeet kuin yksityiset ihmiset ja keinoja tulee koko ajan lisää. Kohteena voivat olla sekä ehdokkaat että puolueet. Vaalien turvallisuudesta ja luotettavuudesta huolehtiminen on demokratian ydintä.

  • Hallituksen puoliväliriihi lämpenee tänään. Lähtökohdat välitarkastelulle ovat jotensakin tyydyttävät ja tämän ja ensi vuoden talouskasvu-ennusteita hilataan koko ajan ylöspäin. Sinänsä on toki hyvä, että uskotaan parempaan. Se on omiaan hälventämään apatian tunnelmaa, joka maata on vuosikaudet vaivannut.

  • Helsingin Sanomat kertoi hiljattain 77-vuotiaasta leskirouvasta, joka oli houkuteltu pankissa tekemään hölmöjä sijoituksia. Kokematon asiakas ei ollut ymmärtänyt, että pankin suosittelemista osakekaupoista seuraisi valtava verolasku. Arvopaperilautakunta määräsikin pankin maksamaan korvauksia.
    Tällaisia kielteisiä uutisia sijoituspalveluista on saatu viime aikoina lukea muitakin.
    Finanssivalvonta varoitti ja mätkäisi maaliskuussa rapsut neljälle yhtiölle, joiden vanhuksille antama neuvonta oli järjestetty puutteellisesti. Suurimman, miljoonan euron maksun, sai Nordea, jonka asiakas myös 77-vuotias leskirouva oli.
    Eikä tarvitse kuin mennä viime vuoteen, kun otsikoissa pyörivät pankkien veronkiertopuuhat Panamassa ja sitä ennen Luxemburgissa.
    Negatiivinen julkisuus keskittyy toki pieneen osaan finanssiyhtiöiden toiminnasta. Mutta ne eivät ole tyhjästä temmattuja. Voitontavoittelu varsinkin sijoitustuotteiden kaupalla on mennyt osin liian pitkälle. Monet tuntuvat jo ajattelevan, että maailma olisi parempi ilman pankkiireja.
    Piiloon on jäänyt se myönteinen panos, joka finanssialalla yhteiskuntien vaurastumisessa kiistatta on. Rahoitusalan tehtävänä on kanavoida varallisuutta säästäjiltä investoijille. Harva meistä voisi ostaa omaa kotia ilman asuntolainaa, jonka pankki rahoittaa talletuksilla. Yritysten kasvu olisi paljon hitaampaa ilman lainoittajia. Eläkkeet jäisivät paljon pienemmiksi ilman sijoitustuottoja.
    Välitystehtävä on kuitenkin luottamustehtävä. Jos luottamus katoaa, on finanssiala pulassa, vaikka tekisikin edelleen voittoa.
    Tämä ymmärretään maailman finanssipäättäjien pöydissä. Alan ammattilaisten suurin yhteisö, CFA Institute, kysyi vastikään finanssijohtajilta, synnyttääkö varainhoito heistä merkittävää yhteiskunnallista lisäarvoa. Vain 11 prosenttia, joka yhdeksäs, uskoi, että heidän työllään on tärkeä yhteiskunnallinen merkitys.
    Suomessa tuudittaudutaan helposti siihen, että meillä finanssiala ei ole kohdannut skandaaleja, jotka olisivat romuttaneet luottamuksen tyystin. Esimerkiksi ruotsalaisiin verrattuna sijoitusneuvojiin luotetaan Suomessa enemmän.
    Ajan merkit ovat kuitenkin selvät. Uhkakuvana on finanssialan muuntuminen ammattikunnaksi, jonne hakeutuvat vain häikäilemättömimmät rahahaukat. Ne, joita ei haittaa muiden pilkka, kunhan palkka on riittävän hyvä.
    Se olisi paha takaisku Suomessa, jossa finanssialan palveluita tarvitaan enemmän ja enemmän. Suuri osa varallisuudesta on vanhemmilla ikäluokilla. Heidän on hoidettava rahojaan viisaasti ja osattava siirtää sitä lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Tottumusta finanssipalveluiden käytöstä ei kuitenkaan monella ole. Haussa on luotettava kumppani.
    Yksinkertainen parannuskeino olisi lisätä etiikkasisältöjä alan koulutukseen ja tutkimukseen. Olin hämmästynyt, kun etsin verkosta suomenkielisiä julkaisuja aiheesta "finanssialan etiikka". Sain vain kaksi osumaa.
    Teema loistaa poissaolollaan myös suomalaisten sijoitusneuvojien tutkinnosta. Toisin kuin kilpailijamaissa, suomalaisten oppikirjoista puuttuvat etiikkaopinnot tyystin.
    Tietenkään pelkät luennot eivät riitä. Toimintatapa, joka lähtee asiakkaan eikä myyjän tarpeista, on istutettava koko alan toimintakulttuuriin. Ihmisten täytyisi voida luottaa sijoitusneuvojaan kuin lääkäriin tai asianajajaan, luotettuun naiseen tai mieheen.
    Finanssiyhtiöt voivat parhaimmillaan olla arvostettu osa yhteiskuntaa. Unelmien mahdollistaja ja vaurastumisen siivittäjä. Mutta siihen rooliin kasvaminen edellyttää nähdäkseni ajassamme elävän epäluulon havaitsemista ja luottamuksen synnyttämistä aidoilla teoilla.

  • Joskus jooga voi auttaa päihittämään riippuvaisuuden jopa kovista huumeista. Jooga yksin ei kuitenkaan riitä. Kolumnisti Maria Markus kertoo, mitä tarvitaan lisäksi.

  • Kun sote siirtyy maakuntiin, kuntapäättäjille jää "vain koulutus". Ei silti kannata kuvitella, että koulutus olisi politiikan osa-alue, josta kaikki ovat samanmielisiä, kirjoittaa toimittaja-yrittäjä Reetta Räty.

  • Kirjailija ja filosofi Jari Ehrnrooth pohtii Lutherin ongelmallista suhdetta juutalaisiin.

  • Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo pohtii propagandan tehoa. Sosiaalinen media on muuttanut julkisuuden ja poliitikkojen suhteen, hän sanoo.

  • Kolumnistivuorossa on kosmologi, teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist. Hän pitää puolustuspuheen tieteelle.

  • Ulkoministeriön tutkija Sinikukka Saari pohtii Venäjän ja Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin suhteita.

  • Kulttuurikriitikko Aleksis Salusjärvi ei oikein saa kiinni Espoosta, vaikka on siellä syntynyt. Espoolaisena Salusjärvi ei ole mielestään mistään kotoisin.

  • Kolumnisti, kirjailija ja filosofi Jari Ehrnrooth pohtii edustajuuden kriisiä. Hänen mielestään myllerryksen tilaan joutuneeseen politiikkaan on kehkeytynyt - pitkästä aikaa - kunnon shakespeareläinen asetelma.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä