Ykkösaamun kolumni

Juho Saari: Uudistaminen on mahdollista

  • 5 min
  • toistaiseksi

Eräs sosiaali- ja terveyspolitiikan peruskysymyksistä on, pystytäänkö uudistuksilla saavuttamaan niille asetetut tavoitteet. Vastaus tähän kysymykseen pureutuu monella tapaa sosiaalipolitiikan ytimeen. Toimeenpanotutkimuksissa on nimittäin toistuvasti tehty havainto, jonka mukaan uudistuksille asetetut tavoitteet saavutetaan enemmänkin satunnaisesti kuin systemaattisesti. Harvinaista ei ole myöskään se, että usein uudistusten tavoitteet vesittyvät toimeenpanossa.

Tavoitteiden ja toteutuneen kehityksen välinen kuilu sosiaalipolitiikan uudistamisessa aiheutuu yleensä kahdesta uudistamisen sisään rakennetusta tekijästä.

Ensinnäkin jokainen voimankäyttöön perustuva yritys muuttaa sosiaalipolitiikkaa tuottaa organisoituneen vastavoiman, joka pyrkii minimoimaan muutoksesta sille aiheutuvat menetykset. Erityisen otollisia vastavoiman käytölle ovat uudistukset, jotka puuttuvat keskituloisten saavutettuihin etuihin: esimerkiksi päivähoitomaksujen korotukset ylemmissä maksuluokissa eivät ole menneet lävitse niissä kaupungeissa, joissa keskituloisilla on vahva asema päätöksenteossa.

Toiseksi uudistukset epäonnistuvat lyhyen ja pitkän aikavälin intressien välisen jännitteen takia. Lyhyellä aikavälillä jokin uudistus voi hyvinkin palkita intressiryhmien etuja ja olla siten politiikassa mielekäs. Välttämättä näin ei ole pitkällä aikavälillä. Esimerkkinä voidaan mainita ajankohtainen ehdotus alkoholipolitiikan uudistamisesta. Siinä lyhyellä aikavälillä voitot yksityistetään ja pitkällä aikavälillä kustannukset siirretään yhteiskunnan kannettavaksi. Lopputuloksena ei ole raittiimpi kansakunta.

Kirvestä ei kuitenkin kannata heittää kaivoon. Vertailevien tutkimusten mukaan Suomen julkinen hallinto on yksi maailman parhaista, joten jos jossakin, niin Suomessa uudistusten toimeenpanokyvyn pitäisi olla kunnossa. Suomessa on myös lukuisia esimerkkejä onnistuneista uudistuksista myös 2000-luvulta. Näistä ehkä parhaiten on onnistunut asunnottomuuden vähentämisen ohjelma.

Vuonna 2008 aloitetun uudistuksen perusidea oli yksinkertainen. Sen mukaan paras lääke asunnottomuuteen oli ilman ehtoja annettava oma asunto, joka puolestaan mahdollistaa elämänhallinnan parantamisen. Se ei siis edellyttänyt raittiutta tai puhtaita luottotietoja, vaan ainoastaan sitoutumista asumisyksikön sääntöihin. Samalla asuntolat muuttuisivat asunnoiksi: asuntolan sijaan tulisi koti.

Tämän niin sanotun Asunto ensin  periaatteen toimeenpanon edessä oli lukuisia esteitä. Kohderyhmä oli monella tapaa haastava, kunnat eivät olleet sitoutuneet tavoitteeseen, asia ei ollut äänestäjille keskeinen, yksikkökustannukset asiakasta kohden olivat suuret ja toimeenpano edellytti peräti kuuden ministeriön tai rahoittajan poikkihallinnollista yhteistyötä. Asiaan liittyi myös moralisoivaa pohdintaa juoppojen hyysäämisestä.

Haasteista huolimatta uudistus onnistui erinomaisesti. Asunnottomuus väheni merkittävästi sen kovassa ytimessä ja ihmiset saivat asuntolapaikan sijasta oman kodin. Ohjelmasta tehdyt ulkopuoliset arvioinnit osoittavat asunnottomuuden vähentämisohjelman onnistuneen olennaisilta osiltaan.

Olen tutkinut tämän ohjelman menestyksen takana olevia tekijöitä. Niistä kolme nousee ylitse muiden. Ensinnäkin ohjelmalla oli selvä tehtävä. Siihen ei sisältynyt korulauseita tai toiveajattelua, vaan hallituksen antama tehtäväksianto oli yksiselitteinen ja kaikkien osapuolten ymmärrettävissä. Hankkeelle annettiin määrällinen tavoite ja eri osapuolia sitova ja rahoituspäätöksiä rytmittävä aikataulu.

Toiseksi hankkeesta vastanneet ministerit ja virkamiehet sekä osoittivat hyvää johtajuutta valmistelussa että käyttivät riittävästi heille annettua valtaa ohjelman rakentamisessa. Ratkaisevaan rooliin nousi kyky paimentaa ministeriöt ja kunnat yhteisen tavoitteen taakse. Ohjelmassa muun muassa oli suuri riski, että jotkut kunnat jättäisivät asunnottomuuden vähentämisen naapurikunnan kannettavaksi ja ohjaisivat omat asunnottomansa naapurikuntaan asumaan. Tämä estettiin sitouttamalla tai ehkä pikemminkin velvoittamalla kaikki isot kunnat mukaan.

Kolmanneksi se pystyi vakuuttamaan osapuolet siitä, että uudistus olisi pitkällä aikavälillä sekä toimiva investointi ihmisten elämänlaatuun ja kustannustehokas että juurrutettavissa pysyväksi toiminnaksi. Kyse ei ollut siis ollut hankkeesta joka alkaa ja loppuu, vaan toimintamallin pysyvästä uudistamisesta. Tämä sitoutti hanketulvan alla ähkivät toimijat miettimään toimintamallinsa uudestaan.

Nämä Asunto ensin-ohjelman toimeenpanon kolme periaatetta - selkeys tehtäväksiannossa, johtajuus valmistelussa ja vakuuttavuus juurruttamisessa - soveltuvat suuntaviivoiksi myös muille ajankohtaisille sosiaali- ja terveyspoliittisille uudistuksille. Tänäkin jouluna tuhannet haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ovat omissa kodeissaan ja sytyttävät kynttilät omille ikkunoilleen tuon ohjelman seurauksena. Suomalaisilla on oikeus samanlaisiin menestystarinoihin myös muissa sosiaali- ja terveyspoliittisissa uudistuksissa.

Ykkösaamun kolumnisti Juho Saari 21.12.2016

Lähetykset

  • ke 21.12.2016 9.05 • Yle Areena

Jaksot

  • Kaikkien luovuus pitäisi ottaa käyttöön ja työntekijöitä kuunnella enemmän, sanoo kolumnistimme, helsinkiläinen viestintäyrittäjä Heidi Hammarsten

  • Olemme erinomaisia eristäytymään, väittää kolumnistimme, poliisi ja perheenisä Marko Kilpi. 100 vuotta on lyhyt aika. Kilven mielestä nyt olisi hyvä pohtia kyyhötämmekö jatkossakin omissa oloissamme vai näytämmekö maailmalle, että mekin olemme olemassa?

  • Hitsaus on suorastaan taikuutta, ylistää kieltenopettaja Paula Takio ja toivoo, että ammattikoulutus saisi ansaitsemansa arvostuksen. Paula Takion mielestä eri koulutusmuotoja ei pitäisi asettaa vastakkain, koska kaikkia tarvitaan.

  • Halpamaiselle kansankosiskelulle löytyy vastalääke, vakuuttaa kolumnistimme, filosofi ja kirjailija Jari Ehrnrooth. Hänen reseptinsä on sähköinen kansankokous.

  • Elämme ikävän mielenkiintoisia aikoja, sanoo kolumnistimme turpobloggari Janne "Rysky" Riiheläinen. Hän ennakoi, että Trump merkitsee epävarmuutta, mutta on hän löytänyt Trumpin puheista, myös joitakin selkeitä linjauksia.

  • Kasvu antaa toivoa paremmasta, mutta töitä on paiskittava, jotta kaikki pysyvät kehityksen kelkassa mukana. Ekonomisti Anne Brunila kehottaa kolumnissaan malttiin ja rohkeuteen, jotta löydämme ratkaisut, joilla pärjäämme jatkossa.

  • Lapsettomuus voi olla monelle murhe, mutta yhä useammalle myös oma valinta. Reetta Räty pohtii kolumnissaan eri tapoja suhtautua lapsettomuuteen.

  • Syntyykö kasvu työpaikkoja luomalla vai tuhoamalla?

  • Maailma ei pyörisi ilman äitejä ja isoäitejä sanoo päivän kolumnisti Jussi Viitala.

  • Curitiban kaupunki Brasiliassa. Slummien jäteongelma on kasvanut hallitsemattomaksi. Slummien kadut ovat niin kapeat, etteivät jäteautot mahdu ajamaan sinne. Eikä kaupungilla ole niin paljoa rahaa, että se voisi ajaa slummit tasaiseksi. Mitä tehdä?

    Pormestari Jaime Lerner keksi luovan ratkaisun. Hän pystytti slummeihin roskapisteitä, joissa oli oma astia muoville, lasille, metallille ja sekajätteelle. Jokainen, joka toi roskapisteelle pussillisen lajiteltua jätettä, sai bussipoletin tai kassillisen ruokaa. Koululaiset saivat lisäksi kouluvälineitä.

    Pormestarin keksintö oli jymymenestys. Slummien asukkaat ovat tähän päivään mennessä keränneet tuhansia tonneja jätettä. Vastapalvelukseksi he ovat saaneet yli miljoona bussipolettia, tuhansia kiloja ruokaa ja yli kaksi miljoonaa kouluvihkoa. Kaupunki on puhdistunut jätteistä, slummien asukkaat pääsevät kulkemaan työpaikkoihin keskustaan, heidän ravitsemuksensa on parantunut, Curitiban joukkoliikenne on parhaita koko maailmassa ja koululaisilla on työvälineitä.

    Miten kaupunki sai kaiken tämän aikaan nostamatta veroastetta? Yksinkertaista. Pormestarin keksintö bussipoletteineen toimii käytännössä rinnakkaisvaluuttana: julkisesta palvelusta maksetaan julkisina palveluina. Jos sinulla ei ole rahaa, olet käytännössä rahatalouden ulkopuolella. Curitiban rinnakkaisvaluuttaan sen sijaan saattoi liittyä ilman rahaa, ja löytää itsensä osana toisenlaista taloutta.

    Rinnakkaisvaluutta kuulostaa monien korvissa anarkistiselta hörhöilyltä. Se on harmi, sillä silloin jää näkemättä, miten merkittävällä tavalla ne rikastuttavat elämää kaikkialla, missä niitä käytetään. Todellakin, tarvitsemme elämän rikastuttamista, koska rahatalous on jättänyt meidät niin köyhäksi.

    Muistakaa esimerkiksi hiljattaista A2 -iltaa, jonka aiheena oli yksinäisyys. Ohjelma herätti kysymyksen, onko yksinäisyys yksinäisen syy? Vai onko kyse siitä, että yhteisöt ovat rikki, ja yksinäisyys vain rikkinäisen järjestelmän sivutuote.

    Ithacan pikkukaupunki Yhdysvalloissa oli yksi tällainen yhteisö. Elettiin lamavuotta 1991. Bisnes oli lamassa, monet kävivät töissä New Yorkissa eivätkä ihmiset tunteneet toisiaan. Sitten aktivisti Paul Glover perusti Ithacaan oman valuutan, jossa yhdellä tunnilla työtä ansaitsi yhden Ithaca-setelin. Näin kuka tahansa saattoi leikata ruohoa, siivota, maalata tai mitä vain, ja saada maksun Ithaca-rahana. Parhaimmilaan Ithacassa yli tuhat yritystä otti vastaan Ithaca-rahaa.

    Mitä tämä merkitsi yhteisölle? Laman vallitessa se piti monen yrityksen pään pinnalla. Sen lisäksi se toi yhteen ihmisiä, jotka eivät muuten olisi tavanneet toisiaan. Se loi ystävyyttä ja sosiaalisia suhteita ja jopa pienen paikallisen turvaverkon. Samanlaisia kokemuksia on saatu muista rinnakkaisvaluutoista eri puolilla maailmaa.

    Monien rinnakkaisvaluuttojen salaisuus näyttää olevan siinä, että ne toimivat hieman samalla tavalla kuin lahja. Ne eivät ole vain taloudellisia transaktioita, vaan niissä on mukana sosiaalisia ja moraalisia ulottuvuuksia, joita ei ole omassa rahajärjestelmässämme. Kirjailija Bernard Lietaerin määritelmän mukaan yhteisö on ryhmä ihmisiä, jotka kunnioittavat toistensa lahjoja. Tämä nimenomaisesti näyttää olevan se ajatus, jonka rinnakkaisvaluutat parhaillaan kykenevät elvyttämään. Siksi ne kykenevät elvyttämään myös yhteisöjä sosiaalisille juurilleen.

    Oman rahajärjestelmämme perustavan ongelman muotoili Silvio Gesell 1900-luvun alussa. Kaikki, mitä ostamme rahalla, kuluu, mätänee, lahoaa, häviää ja lakkaa olemasta. Vain raha yksin ei häviä, vaan sen arvo päinvastoin kasvaa. Riittää, että säilytät sitä pankissa korkoa kasvamassa.

    Jos rahaan voi säilöä arvoa, se luo lyhytnäköisen kannustimen. Haluaisitko sata euroa nyt vai sata euroa vuoden päästä? Tietenkin nyt: jos laitat sen kasvamaan korkoa, vuoden päästä sinulla on 110 euroa. Tässä on lyhyesti teollisen ajan ympäristötuhon resepti ja historia. Metsät ovat arvokkaampia rahana, koska raha kasvaa nopeammin kuin puut. Kalat kannattaa pyydystää merestä rahaksi nyt, tai sitten sen tekee joku muu.

    Mutta entä jos arvoa ei voisi säilyttää rahassa? Mitä jos raha, jonka saat tänään, menettäisi vähitellen arvoaan, niin että vuoden kuluttua se olisi täysin arvotonta? Missä säilyttäisimme arvoa jos ei rahassa? Vastaus: tulevaisuudessa.

    Maailmanhistoriasta löytyy kaksi laajempaa ajanjaksoa, jolloin arvoa ei voinut säilyttää rahassa. Yksi oli muinainen Egypti, toinen 1000-luvun alun Eurooppa, Mahtaako olla sattuma, että nämä ajanjaksot tuottivat ihmiskunnan pitkäaikaisimmat muistomerkit, pyramidit ja katedraalit.

    Jos siis haluat muuttaa maailmaa, muuta raha. Kaikki muu seuraa perässä.

  • Freudin mukaan ei ole suurempaa rakkautta kuin naisen rakkaus esikoispoikaansa kohtaan. Tämäkö selittää sen, että miniän ja anopin suhde on usein vaikea, pohtii kolumnistimme sosiaalitieteilijä, psykoterapeutti Heli Vaaranen.

  • Ihmisen muisti on tunnetusti kummallinen, mitkä asiat jäävät muistiin - mitkä eivät.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä