Ykkösaamun kolumni

Juho Saaren kolumni: Ei kansaa voi pakottaa elämään terveellisesti

  • 6 min
  • toistaiseksi

Sosiaali- ja terveyspolitiikan toimeenpano edellyttää kahden kriteerin samanaikaista toteutumista. Ensinnäkin

uudistuksen tulee olla sisäisesti johdonmukainen ja soveliaassa suhteessa asetettuihin tavoitteisiin.

Käytössä on erilaisia välineitä lainsäännöstä poliittiseen ohjaukseen, joista julkisen vallan tehtävänä on valita

tavoitteen kannalta vaikuttavin. Toisaalta kansalaisten tulee hyväksyä lainsäädännön tavoitteet ja käyttäytyä

niiden mukaisesti.

Ensimmäiseltä ja toiselta kuulemalta nämä kaksi kriteeriä kuulostavat itsestään selviltä. Toki on selvää, että

hallituksen tulee harjoittaa kansalaisten tukemaa politiikkaa. Siitä huolimatta hallitukset ovat eri aikoina

epäonnistuneet näiden kriteerien yhteensovittamisessa. Samaten on usein unohtunut, että viime kädessä

kansalaisten hyväksyntä ja valinnat ovat ratkaisevassa asemassa.

Sosiaali- ja terveyspolitiikan historiassa on lukuisia esimerkkejä yhteensovittamisen epäonnistumisesta.

Epäilemättä näistä kuuluisin on alkoholin ostoa, myymistä ja valmistamista säännellyt kieltolaki, joka oli

Suomessa voimassa vuosina 19191932.

Kieltolain tavoitteena oli suoristaa kansalaisten selkäranka ja selventää heidän sumentuneet aivot

poistamalla viinapiru kansalaisten arjesta. Nuo laajan kansanliikkeen lain muotoon saattamat tavoitteet olivat

monella tavalla kunnioitettavia. Laki kertoi myös demokratian voimasta, sillä kieltolaki äänestettiin voimaan

naisten äänillä, jotka olivat vuosien ajan kärsineet perheissään alkoholin aiheuttamista haitoista.

Kuitenkin jo muutama vuosi lainsäädännön hyväksymisen jälkeen kansalaiset olivat lain tavoitteista eri

mieltä, mikä näkyi myös ihmisten käyttäytymisessä. Lopputuloksena oli rikollisuuden kasvu ja

rikosrekisterimerkintä monelle muiden kriteerien mukaan kunnialliselle henkilölle. Valtio menetti verotulot.

Lopulta kieltolaki kaatui vuonna 1932 kansanäänestyksessä, jossa 70 prosenttia äänestäneistä kannatti sen

purkamista.

Opetus oli selkeä: kansalaisia ei voi kasvattaa lainsäädännön tavoitteiden mukaiseksi, vaan lainsäädäntö

tulee sopeuttaa kansalaisten arvoihin, asenteisiin ja valintoihin.

Samaa opetusta maan hallitukset ovat nieleskelleet sen jälkeenkin.

Joskus kansalaisten valinnat ovat pakottaneet lainsäädännön uudistamiseen. Tuoreessa muistissa on

esimerkiksi avioliittolain uudistaminen sukupuolineutraaliksi. Tässä maaliskuun alussa 2017 voimaan

tulevassa laissa kansalaisten arvot ja valinnat muuttivat maan lainsäädännön. Toisissa tapauksissa

lainsäädännön uudistamista ei ole saatu edes lainsäädäntövaiheeseen. Esimerkiksi viimeaikaiset yritykset

uudistaa autoveron keräystapaa kaatuivat kansalaisten arvoihin ja valintoihin.

Kansalaisten kyky estää lainsäädännön tavoitteiden toteutuminen omilla valinnoillaan asettaa rajat

hallitusten toimeenpanokyvylle myös sosiaali- ja terveyspolitiikassa. Valintojen merkitys korostuu jatkuvasti,

sillä viranomaisten ohjeiden noudattamisen sijasta ihmiset tekevät yhä enemmän omaehtoisia valintoja

useimmilla sosiaali- ja terveyspolitiikan alueilla.

Viranomaisten ja kansalaisten roolit ovat muuttuneet aikaisempaa tasapainoisemmaksi.

Tässä on kuitenkin myös dilemma. Julkisen vallan tavoitteet ovat usein hyvinvoinnin ja terveyden kannalta

edelleen täysin perusteltuja  usein jopa perustellumpia kuin aikaisemmin, sillä niiden tutkimus on edennyt

voimakkaasti viimeisten 10 tai 20 vuoden aikana. Kansalaisten vastustus nousee puolestaan pyrkimyksestä

määritellä oman elämänsä sisältö ja suunta riippumatta siitä, kuinka mielekkäitä nuo valinnat ovat ihmisen

elämänlaadun kannalta pitkällä aikavälillä.

Hyvä esimerkki tästä politiikan ja kansalaisten käyttäytymisen välisestä jännitteestä on terveyden

edistäminen. Suomalaisilla ei ole puutetta terveyden edistämistä koskevasta tiedosta. Me aivan taatusti

tiedämme, kuinka meidän tulee liikkua, syödä, seurata painoamme ja nukkua. Kuitenkaan emme käyttäydy

näin.

Minä en käyttäydy, enkä myöskään tiedä ketään, joka rakentaisi arkensa näiden kriteerien mukaisesti.

Julkisen vallan tavoitteiden ja kansalaisten käyttäytymisen yhteensovittaminen on nykymaailmassa

mahdollista oikeastaan vain kahdella tavalla tilanteissa, joissa kansalaiset eivät ole sitoutuneet hallituksen

linjauksiin.

Ensimmäinen on luottamuksen lisääminen. Vertailevat tutkimukset esimerkiksi aktiivisen työvoimapolitiikan

toimeenpanosta osoittavat, että kansalaisten ja viranomaisten välinen luottamus on välttämätöntä sen

onnistumisessa. Itse asiassa aktiivinen työvoimapolitiikka on onnistunut parhaiten Pohjoismaissa, jotka ovat

korkean viranomaisluottamuksen yhteiskuntia.

Suomessa on viime vuosina ollut jonkin verran ongelmia luottamuksen säilyttämisessä. Erityisesti

työllisyyspolitiikassa ja kuntouttavassa työtoiminnassa tässä olisi parantamisen varaa.

Toinen on epäsuora vaikuttaminen. Kansalaisia ei voi ohjeistaa tai velvoittaa syömään terveellisesti, mutta

heidät voi kannustaa pyöräilemään työmatkat ja käyttämään portaita hissien sijasta. Samalla voidaan

parantaa myös erilaisten kannustinten toimivuutta sosiaalipolitiikan eri alueilla. Viimeisten kymmenen vuoden

kuluessa kansalaisten valintojen ohjaamiseen liittyvä osaaminen on maailmalla kehittynyt nopeasti.

Suomessakin on nyt päästy vauhtiin näiden käyttäytymistieteellisten mallien soveltamisessa.

Kaiken kaikkiaan julkisella vallalla on hivenen paradoksaalisesti sekä vähemmän valtaa että enemmän

mahdollisuuksia vaikuttaa kansalaisten käyttäytymiseen. Viisautta olisi oppia käyttämään näitä

mahdollisuuksia aikaisempaa tehokkaammin.

 

Lähetykset

  • ke 1.2.2017 8.10 • Yle Areena

Jaksot

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä