Ykkösaamun kolumni

Saara Tervaniemi: Saamelaiset ovat täällä yhä, ja ovat aina olleet

  • 5 min
  • toistaiseksi

Mitä saamelaisten kansallispäivä merkitsee? Tätä kysymystä pohdittaessa vuosi sitten kansallispäivän tienoilla Yle Sápmin lähetyksessä eräs toimittajista kertoi sen merkitsevän hänelle saamelaisuuden edistämistä - "ovddidit sámevuođa". Vastaus oli minusta kauniin yksinkertainen. Kyseessä oli kulttuurin sisäinen keskustelu, johon ei vaikuttanut tarve selittää tai määrittää, mitä saamelaisuus on.

Toimittajan ja kuulijoiden yhteinen ääneen lausumaton oletus oli, että saamelaisuus ja saamelaisten tapa elää on arvokasta. Jotain, jolla on myös oikeus olla, elää ja siirtyä seuraaville sukupolville.

Tämä keskustelu tuli mieleeni, kun pohdin kansallispäivän kunniaksi saamani kirjoituspyynnön sisältämää kysymystä siitä, mistä nämä kaikki kulttuurikiistat johtuvat? Erilaisista näkemyksistä liittyen siihen, mikä edistää saamelaiskulttuuria tai ylipäätään elinoloja pohjoisessa. Suomessa on edelleen haastavaa elää saamelaista elämää ja siirtää kulttuuria ja kieltä eteenpäin. Vai mitä sanotte esimerkiksi siitä, että vasta reilu viikko sitten julkaistiin vihdoinkin ensimmäiset inarin- ja koltansaamenkieliset lastenlevyt!

Meillä Saamenmaalla usein unohtuu, että muualla Suomessa ei välttämättä jaeta yhteistä oletustamme saamelaisuuden arvosta ja elämäntapamme jatkuvuuden tarpeesta. Lisäksi tietoisuus ylipäätään saamelaisuudesta ja erityisesti kolonialismista Saamenmaalla lienee edelleen vähäistä. Tämä ei tietenkään edesauta lisäämään ymmärrystä siitä, miten kulttuurin ja kielten ylläpitäminen ja siirtäminen voikin olla joskus niin vaikeaa. Kiistojen taustalla saattaakin vaikuttaa se, että valtaväestö ei tiedä historiastamme juurikaan mitään.

Ehkä ei siis ole ollut huono idea saamelaisilta ottaa käyttöön kansallispäivä ja siten tulla paremmin nähdyiksi ja kuulluiksi. Tasan 100 vuotta sitten 6.helmikuuta vuonna 1917 Norjan Trondheimissa järjestettiin ensimmäistä kertaa kokous, johon etelä- ja pohjoissaamelaiset kokoontuivat pohtimaan saamelaiskysymyksiä tilanteessa, jossa valtakulttuurien harjoittama maatalous tarvitsi jatkuvasti lisää tilaa samalla alistaen saamelaiskulttuurin alempiarvoisekseen. Tätä kuvataan usein saamelaisten etnopoliittisen liikehdinnän aluksi. Saamelaisten kansallispäiväksi tämä samainen päivä valittiin vasta vuonna 1992.

Vaikka Trondheimin kokous selittää hyvin saamelaisten kansallispäivän ajankohtaa, luonnolle haluttiin antaa suurin painoarvo sen ajankohtaa suunniteltaessa. Kevät, kesä tai syksy eivät käyneet, koska ne ovat kiireisiä perinteisissä saamelaiselinkeinoissa. Työntäyteinen on talvikin, mutta juuri auringon tultua esiin ennen kevättalvea ajateltiin olevan otollinen aika juhlapäivälle. Kansallispäiväksi ei myöskään haluttu valita päivää, joka olisi ollut erityisen tärkeä ennestään vain jollekin saamelaisryhmälle.

Saamelaisten tavoitteena on ollut, että valtiot tunnustavat saamelaisten oikeudet alkuperäiskansana. Toisaalta alkuperäiskansojen keskuudessa on viime vuosina esitetty kriittisiä näkemyksiä tunnustuksen hakemisen politiikalle. On kysytty, onko se tuottanut tarpeeksi tulosta tavoitteisiin nähden. Osittain tätä saamelaisetkin joutuvat pohtimaan kokoontuessaan jälleen Trondheimiin ja katsoessaan taaksepäin poliittisen toimintansa historiaa viimeisen 100 vuoden aikana.

Keskusteltaessa saamelaisten oikeusasemasta on huomioitava, että saamelaisilla on luovuttamattomia oikeuksia maihinsa ja vesiinsä. Tästä näkökulmasta ILO 169 -sopimuksen ratifiointi, kuten myös Pohjoismainen saamelaissopimus ovat ennen kaikkea valtioiden pyrkimyksiä tunnustaa saamelaisten oikeudet ja järjestellä hallintoaan sen mukaisesti. Tästä näkökulmasta saamelaiset näyttäytyvät varsin kärsivällisiltä.

Muistutettakoon, että 166 vuotta ennen Suomen itsenäistymistä, vuonna 1751 solmittuun Ruotsin ja Tanska-Norjan väliseen Strömstadin sopimukseen sisältyy lisäpöytäkirja Lappecodicill, jonka tarkoituksena on varmistaa saamelaisten mahdollisuus säilyä kansana ja harjoittaa elinkeinojaan valtionrajoista huolimatta. Tätä pidetään osoituksena siitä, että valtiot tiesivät sopimuksen ulottuvan saamelaisten maille. Myös kolttasaamelaisten Gramota-arkisto, jonka vanhin säilynyt asiakirja on vuodelta 1601, osoittaa saamelaisten asemaa asuttamillaan mailla ja myös kykyyn neuvotella niiden käytöstä.

Ratkaisematon "saamelaiskysymys" Suomessa on siis perustaltaan kansainvälinen. Edelleenkään se ei kosketa vain Suomessa asuvia saamelaisia, vaan neljän valtion alueella asuvaa alkuperäiskansaa. Sen lisäksi, että Suomi ei ole onnistunut tunnustamaan saamelaisten oikeuksia, epäkunnioitus saamelaisia kohtaan on ilmennyt viime aikoina lakihankkeina, jotka on puskettu läpi saamelaisten vastustuksesta huolimatta. On vielä näkemättä missä määrin uusien lakien mahdollistamat toimet, joiden seurauksia saamelaiset pitävät haitallisina kulttuurilleen, toteutuvat ja miten vastustus niitä kohtaan tulee ilmenemään.

Ennustettavissa ei siis ole kulttuurikiistojen laantumista, jos Suomi epäonnistuu saamelaisten oikeuksien tunnustamisessa jatkaen samalla vain suurempien tuottojen havittelemista saamelaisalueen maiden ja vesien kustannuksella. Pitäisikö tällöin esimerkiksi teollista maankäyttöä saamelaisalueella rajoittaa kunnes saamelaisten oikeudet Suomessa saadaan kuntoon? Sillä loppujen lopuksi saamelaiskulttuuri on riippuvainen pohjoisesta luonnosta - maasta, jolla saamelaiset asuvat ja siitä, miten se voi.

Kiistojen voi siis katsoa olevan osoitus myös siitä, että kulttuurilla ja äiti maalla on edelleen varjelijansa. Saamelaisartisti Sofia Jannokin laulun sanoin we are still here! Me olemme edelleen täällä!

------

Saara Tervaniemi osallistuu tällä viikolla Trondheimissa järjestettävään 21. saamelaiskonferenssiin, jossa juhlistetaan samalla saamelaisyhteistyön 100-vuotista taivalta. Hän on juuri aloittaneen Muddusjärven Akwé: Kon  työryhmän varapuheenjohtaja. Työryhmän tavoitteena on etsiä ratkaisua metsätalouden ja poronhoidon välisiin maankätöllisiin erimielisyyksiin. Tervaniemi toimii myös tutkijana Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa ja kirjoittaa politiikkatieteisiin ja saamentutkimuksen alaan sijoittuvaa väitöskirjaa.

 

Lähetykset

  • ma 6.2.2017 9.05 • Yle Areena

Jaksot

  • Aikuisen ja lapsen suhdetta käsitellään teknisenä suorituksena ja kalenterin hallintana, vaikka se on tunteiden vuoristorata, katsoo keskiviikon kolumnistimme Reetta Räty.

  • Eläin ilmaisee karjumalla ja mylvimällä tunteitaan, ihminen laulamalla. Yhdessä laulaminen kohottaa aivojen kiintymyshormonitasoja. Kolumnistimme, eläkkeellä oleva ekologi, Jussi Viitala suosittelee laulamista ja erityisesti kuorolaulua, koska se tutkitusti vähentää yksinäisyyttä ja parantaa elämänlaatua.

  • Kolumnisti Marko Kilpi toivoo vapaampaa alkoholipolitiikkaa vaikka sanoo tuntevansa alkoholiongelman monet puolet. Hänen mukaansa ongelma ei kuitenkaan ole itse alkoholi, vaan se, kuinka me siihen suhtaudumme.

  • Suomi ei tarvitse vahvaa poliittista valtaa käyttävää presidenttiä, väittää kolumnisti, tutkija-kirjailija Jari Ehrnrooth. Hänen mukaansa meillä yhä on parlamentaarisesta kontrollista vapaa vahva presidentti keskuudessamme.

  • Viime kuukausina on tehty useita kyberhyökkäyksiä, joilla on ollut laajoja vaikutuksia. Kolumnisti Jarno Limnell arvioi, että kyberhyökkäyksiin tarvitaan poliittisia vastavoimia.

  • Mikä vaikutus käyttäytymiseemme ja lopulta jopa aivoihimme on sillä, että elämme maailmassa, jossa pelkojamme ruokitaan uhkakuvilla ja näyttävillä turvallisuustoimenpiteillä?

  • Kosmologi Kari Enqvist toivoisi, että tieteentekijöitä hehkutettaisiin urheilusankarien tapaan, tai ainakin nykyistä enemmän.

  • Vammaisten ihmisten syrjintä on yleistä, vaikka se on ihmisoikeusrikos, sanoo kolumnisti kulttuurikriitikko Aleksis Salusjärvi.

  • Kolumnisti, kieltenopettaja Paula Takio pohtii mitä toisten kunnioittaminen pohjimmiltaan tarkoittaa.

  • Jussi Viitalan kolumni: Älykkö ja intellektuelli

    Valtakunnan ykköslehdessä käytettiin hiljattain eräässä kirjoituksessa määritelmiä harkitseva älykkö ja analyyttinen intellektuelli asiayhteydessä, johon ne mielestäni sopivat erittäin huonosti. Jäin miettimään, riittääkö korkea älykkyysosamäärä yksistään siihen, että henkilöä voi luonnehtia intellektuelliksi.

    Mitä äly oikein on? Tunnettu kasvatustieteilijä Howard Gardner esitti jo 1983, että ihmisellä on useita eri tapoja käsitellä tietoa ja että nämä tavat ovat varsin riippumattomia toisistaan. Häntä oli jäänyt kiusaamaan se, että ihmisten henkisiä kykyjä arvioitiin yksinomaan älykkyystestien avulla. Hän löysi lahjakkuusalueista kahdeksan eri tyyppiä, joista älykkyystesti mittasi vain yhtä eli kykyä matemaattiseen ja loogiseen ajatteluun. Niinpä esimerkiksi kielellistä. musikaalista, sosiaalista ja liikunnallista lahjakkuutta älykkyystestit eivät ottaneet lainkaan huomioon.

    USA:n ilmavoimat joutuivat toisen maailmansodan aikana kamppailemaan aivan toisenlaisen älyn ominaisuuden kanssa. Saadakseen mahdollisimman hyviä lentäjiä, he ottivat älykkyystestin tärkeäksi valintaperusteeksi. Se ei kuitenkaan vähentänyt tappioita. Oivallettiin, että tarvittiin lentäjiä, joiden liikkeitä vastustaja ei pystynyt ennakoimaan ja tätä ominaisuutta älykkyystesti ei mitannut.

    Muutama vuosi sitten radiosta tulikin arkisto-ohjelma, jossa sodanaikaiset suomalaiset lentäjä-ässät muistelivat menneitä. He totesivat, että tärkeintä oli oppia lentämään "väärin", jotta vastustaja ei pystyisi ennakoimaan koneen liikkeitä. Esimerkiksi kaartotaistelussa lentäjä yleensä pyrkii ajamaan mahdollisimman kovaa saadakseen vastustajan kiinni. Eräs heistä kuitenkin kertoi oivaltaneensa, että jos ajaa hieman hitaammin, pystyy kaartamaan jyrkemmin ja saa vastustajan näin tähtäyslinjalle.

    Tätä hyvän hävittäjälentäjän ominaisuutta sanotaan luovuudeksi. Se on kykyä katsella tuttuja asioita aivan uudesta näkökulmasta ja löytää uusia ratkaisuja, jotka näyttävät syntyvän ilman loogista harkintaa. Älykkyystestin mittaama kyky on konvergenttia yhteen loogiseen ratkaisuun pyrkivää ajattelua. Luovuus taas edustaa divergenttiä ajattelua, joka on avoin erilaisille ratkaisuille aina tilanteen mukaan. Luovuutta on kuitenkin vaikea mitata objektiivisesti.

    Toronton yliopiston emeritusprofessori Keith Stanovich työtovereineen törmäsi 1980-luvulla toisenlaiseen älyn ominaisuuteen, rationaalisuuteen eli järkevyyteen. Se on kykyä muun muassa ennakoida omien toimien seurauksia omien tavoitteiden kannalta ja kykyä ottaa huomioon kaikki asiaan vaikuttavat tekijät. Tätä ominaisuutta voitiin tutkia objektiivisilla testeillä. Rationaalisuus koostuu paristakymmenestä osa-alueesta, joista suurin painoarvo on kyvyllä todennäköisyyksien arviointiin sekä tieteellisellä päättelyllä.

    Tutkijoille suurin yllätys oli, että korkea älykkyysosamäärä ei automaattisesti merkinnytkään korkeaa järkevyyttä, vaan ominaisuudet olivat varsin pitkälle toisistaan riippumattomia. Merkittävää huomiota aihe sai 2002 kun Daniel Kahneman sai taloustieteen Nobel-palkinnon ihmisten taloudellisten valintojen epärationaalisuutta koskevilla tutkimuksillaan.

    Stanovichin tutkimustulokset voi summata toteamukseen, että korkea älykkyysosamäärä yksinään on hyvin heikko suoja typeryyttä, mielen pimeyttä ja kelvottomia ratkaisuja vastaan. Asian voi kääntää niinkin päin, että todella suuret ja laajalle vaikuttavat tyhmyydet vaativat tekijältään huomattavan korkeaa älykkyysosamäärää. Tyhmä ihminen tekee paljon pienemmän mittakaavan tyhmyyksiä kolhien useimmiten vain itseään.

    Jonkun nimittäminen älyköksi tai intellektuelliksi vain korkean älykkyysosamäärän perusteella osoittaa huonoa arvostelukykyä. Intellektuelli ja tutkija tarvitsevat aina luovuutta ja tieteellisen ajattelun vaatimaa rationaalisuutta. Kansanvillitsijäksi pelkällä loogis-matemaattisella älyllä kyllä yltää.

    Luovuuden ja rationaalisuuden merkitystä kuvannee se, että Nobel-palkinto on voitettu jopa lähellä keskiarvoa olevilla älykkyysosamäärillä. Toisaalta rationaalisuuden puutteesta taas seuraa se kanadalaisen tutkimuksen tulos, että noin puolet sikäläisen Mensan jäsenistä uskoo astrologiaan, biorytmeihin ja UFO-miehiin! Ja he kuuluvat siis älykkäimpään kahteen prosenttiin.

    Suomen ja maailman merkittäviltä päättäjiltä toki toivoisi älyn, rationaalisuuden ja luovuuden lisäksi myös korkeaa moraalia ja heikomman lähimmäisen ymmärtämistä.

  • Miten parantaa omaa pitkäjänteisyyttään? Luo mahdollisimman yksityiskohtainen kuva tulevaisuudesta, väittää kolumnisti Matias Möttölä.

  • Roope Mokan mielestä meillä on velvollisuus uskoa tulevaisuuteen.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä