Ykkösaamun kolumni

Saara Tervaniemi: Saamelaiset ovat täällä yhä, ja ovat aina olleet

  • 5 min
  • toistaiseksi

Mitä saamelaisten kansallispäivä merkitsee? Tätä kysymystä pohdittaessa vuosi sitten kansallispäivän tienoilla Yle Sápmin lähetyksessä eräs toimittajista kertoi sen merkitsevän hänelle saamelaisuuden edistämistä - "ovddidit sámevuođa". Vastaus oli minusta kauniin yksinkertainen. Kyseessä oli kulttuurin sisäinen keskustelu, johon ei vaikuttanut tarve selittää tai määrittää, mitä saamelaisuus on.

Toimittajan ja kuulijoiden yhteinen ääneen lausumaton oletus oli, että saamelaisuus ja saamelaisten tapa elää on arvokasta. Jotain, jolla on myös oikeus olla, elää ja siirtyä seuraaville sukupolville.

Tämä keskustelu tuli mieleeni, kun pohdin kansallispäivän kunniaksi saamani kirjoituspyynnön sisältämää kysymystä siitä, mistä nämä kaikki kulttuurikiistat johtuvat? Erilaisista näkemyksistä liittyen siihen, mikä edistää saamelaiskulttuuria tai ylipäätään elinoloja pohjoisessa. Suomessa on edelleen haastavaa elää saamelaista elämää ja siirtää kulttuuria ja kieltä eteenpäin. Vai mitä sanotte esimerkiksi siitä, että vasta reilu viikko sitten julkaistiin vihdoinkin ensimmäiset inarin- ja koltansaamenkieliset lastenlevyt!

Meillä Saamenmaalla usein unohtuu, että muualla Suomessa ei välttämättä jaeta yhteistä oletustamme saamelaisuuden arvosta ja elämäntapamme jatkuvuuden tarpeesta. Lisäksi tietoisuus ylipäätään saamelaisuudesta ja erityisesti kolonialismista Saamenmaalla lienee edelleen vähäistä. Tämä ei tietenkään edesauta lisäämään ymmärrystä siitä, miten kulttuurin ja kielten ylläpitäminen ja siirtäminen voikin olla joskus niin vaikeaa. Kiistojen taustalla saattaakin vaikuttaa se, että valtaväestö ei tiedä historiastamme juurikaan mitään.

Ehkä ei siis ole ollut huono idea saamelaisilta ottaa käyttöön kansallispäivä ja siten tulla paremmin nähdyiksi ja kuulluiksi. Tasan 100 vuotta sitten 6.helmikuuta vuonna 1917 Norjan Trondheimissa järjestettiin ensimmäistä kertaa kokous, johon etelä- ja pohjoissaamelaiset kokoontuivat pohtimaan saamelaiskysymyksiä tilanteessa, jossa valtakulttuurien harjoittama maatalous tarvitsi jatkuvasti lisää tilaa samalla alistaen saamelaiskulttuurin alempiarvoisekseen. Tätä kuvataan usein saamelaisten etnopoliittisen liikehdinnän aluksi. Saamelaisten kansallispäiväksi tämä samainen päivä valittiin vasta vuonna 1992.

Vaikka Trondheimin kokous selittää hyvin saamelaisten kansallispäivän ajankohtaa, luonnolle haluttiin antaa suurin painoarvo sen ajankohtaa suunniteltaessa. Kevät, kesä tai syksy eivät käyneet, koska ne ovat kiireisiä perinteisissä saamelaiselinkeinoissa. Työntäyteinen on talvikin, mutta juuri auringon tultua esiin ennen kevättalvea ajateltiin olevan otollinen aika juhlapäivälle. Kansallispäiväksi ei myöskään haluttu valita päivää, joka olisi ollut erityisen tärkeä ennestään vain jollekin saamelaisryhmälle.

Saamelaisten tavoitteena on ollut, että valtiot tunnustavat saamelaisten oikeudet alkuperäiskansana. Toisaalta alkuperäiskansojen keskuudessa on viime vuosina esitetty kriittisiä näkemyksiä tunnustuksen hakemisen politiikalle. On kysytty, onko se tuottanut tarpeeksi tulosta tavoitteisiin nähden. Osittain tätä saamelaisetkin joutuvat pohtimaan kokoontuessaan jälleen Trondheimiin ja katsoessaan taaksepäin poliittisen toimintansa historiaa viimeisen 100 vuoden aikana.

Keskusteltaessa saamelaisten oikeusasemasta on huomioitava, että saamelaisilla on luovuttamattomia oikeuksia maihinsa ja vesiinsä. Tästä näkökulmasta ILO 169 -sopimuksen ratifiointi, kuten myös Pohjoismainen saamelaissopimus ovat ennen kaikkea valtioiden pyrkimyksiä tunnustaa saamelaisten oikeudet ja järjestellä hallintoaan sen mukaisesti. Tästä näkökulmasta saamelaiset näyttäytyvät varsin kärsivällisiltä.

Muistutettakoon, että 166 vuotta ennen Suomen itsenäistymistä, vuonna 1751 solmittuun Ruotsin ja Tanska-Norjan väliseen Strömstadin sopimukseen sisältyy lisäpöytäkirja Lappecodicill, jonka tarkoituksena on varmistaa saamelaisten mahdollisuus säilyä kansana ja harjoittaa elinkeinojaan valtionrajoista huolimatta. Tätä pidetään osoituksena siitä, että valtiot tiesivät sopimuksen ulottuvan saamelaisten maille. Myös kolttasaamelaisten Gramota-arkisto, jonka vanhin säilynyt asiakirja on vuodelta 1601, osoittaa saamelaisten asemaa asuttamillaan mailla ja myös kykyyn neuvotella niiden käytöstä.

Ratkaisematon "saamelaiskysymys" Suomessa on siis perustaltaan kansainvälinen. Edelleenkään se ei kosketa vain Suomessa asuvia saamelaisia, vaan neljän valtion alueella asuvaa alkuperäiskansaa. Sen lisäksi, että Suomi ei ole onnistunut tunnustamaan saamelaisten oikeuksia, epäkunnioitus saamelaisia kohtaan on ilmennyt viime aikoina lakihankkeina, jotka on puskettu läpi saamelaisten vastustuksesta huolimatta. On vielä näkemättä missä määrin uusien lakien mahdollistamat toimet, joiden seurauksia saamelaiset pitävät haitallisina kulttuurilleen, toteutuvat ja miten vastustus niitä kohtaan tulee ilmenemään.

Ennustettavissa ei siis ole kulttuurikiistojen laantumista, jos Suomi epäonnistuu saamelaisten oikeuksien tunnustamisessa jatkaen samalla vain suurempien tuottojen havittelemista saamelaisalueen maiden ja vesien kustannuksella. Pitäisikö tällöin esimerkiksi teollista maankäyttöä saamelaisalueella rajoittaa kunnes saamelaisten oikeudet Suomessa saadaan kuntoon? Sillä loppujen lopuksi saamelaiskulttuuri on riippuvainen pohjoisesta luonnosta - maasta, jolla saamelaiset asuvat ja siitä, miten se voi.

Kiistojen voi siis katsoa olevan osoitus myös siitä, että kulttuurilla ja äiti maalla on edelleen varjelijansa. Saamelaisartisti Sofia Jannokin laulun sanoin we are still here! Me olemme edelleen täällä!

------

Saara Tervaniemi osallistuu tällä viikolla Trondheimissa järjestettävään 21. saamelaiskonferenssiin, jossa juhlistetaan samalla saamelaisyhteistyön 100-vuotista taivalta. Hän on juuri aloittaneen Muddusjärven Akwé: Kon  työryhmän varapuheenjohtaja. Työryhmän tavoitteena on etsiä ratkaisua metsätalouden ja poronhoidon välisiin maankätöllisiin erimielisyyksiin. Tervaniemi toimii myös tutkijana Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa ja kirjoittaa politiikkatieteisiin ja saamentutkimuksen alaan sijoittuvaa väitöskirjaa.

 

Lähetykset

  • ma 6.2.2017 9.05 • Yle Areena

Jaksot

  • Helsingin Sanomat kertoi hiljattain 77-vuotiaasta leskirouvasta, joka oli houkuteltu pankissa tekemään hölmöjä sijoituksia. Kokematon asiakas ei ollut ymmärtänyt, että pankin suosittelemista osakekaupoista seuraisi valtava verolasku. Arvopaperilautakunta määräsikin pankin maksamaan korvauksia.
    Tällaisia kielteisiä uutisia sijoituspalveluista on saatu viime aikoina lukea muitakin.
    Finanssivalvonta varoitti ja mätkäisi maaliskuussa rapsut neljälle yhtiölle, joiden vanhuksille antama neuvonta oli järjestetty puutteellisesti. Suurimman, miljoonan euron maksun, sai Nordea, jonka asiakas myös 77-vuotias leskirouva oli.
    Eikä tarvitse kuin mennä viime vuoteen, kun otsikoissa pyörivät pankkien veronkiertopuuhat Panamassa ja sitä ennen Luxemburgissa.
    Negatiivinen julkisuus keskittyy toki pieneen osaan finanssiyhtiöiden toiminnasta. Mutta ne eivät ole tyhjästä temmattuja. Voitontavoittelu varsinkin sijoitustuotteiden kaupalla on mennyt osin liian pitkälle. Monet tuntuvat jo ajattelevan, että maailma olisi parempi ilman pankkiireja.
    Piiloon on jäänyt se myönteinen panos, joka finanssialalla yhteiskuntien vaurastumisessa kiistatta on. Rahoitusalan tehtävänä on kanavoida varallisuutta säästäjiltä investoijille. Harva meistä voisi ostaa omaa kotia ilman asuntolainaa, jonka pankki rahoittaa talletuksilla. Yritysten kasvu olisi paljon hitaampaa ilman lainoittajia. Eläkkeet jäisivät paljon pienemmiksi ilman sijoitustuottoja.
    Välitystehtävä on kuitenkin luottamustehtävä. Jos luottamus katoaa, on finanssiala pulassa, vaikka tekisikin edelleen voittoa.
    Tämä ymmärretään maailman finanssipäättäjien pöydissä. Alan ammattilaisten suurin yhteisö, CFA Institute, kysyi vastikään finanssijohtajilta, synnyttääkö varainhoito heistä merkittävää yhteiskunnallista lisäarvoa. Vain 11 prosenttia, joka yhdeksäs, uskoi, että heidän työllään on tärkeä yhteiskunnallinen merkitys.
    Suomessa tuudittaudutaan helposti siihen, että meillä finanssiala ei ole kohdannut skandaaleja, jotka olisivat romuttaneet luottamuksen tyystin. Esimerkiksi ruotsalaisiin verrattuna sijoitusneuvojiin luotetaan Suomessa enemmän.
    Ajan merkit ovat kuitenkin selvät. Uhkakuvana on finanssialan muuntuminen ammattikunnaksi, jonne hakeutuvat vain häikäilemättömimmät rahahaukat. Ne, joita ei haittaa muiden pilkka, kunhan palkka on riittävän hyvä.
    Se olisi paha takaisku Suomessa, jossa finanssialan palveluita tarvitaan enemmän ja enemmän. Suuri osa varallisuudesta on vanhemmilla ikäluokilla. Heidän on hoidettava rahojaan viisaasti ja osattava siirtää sitä lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Tottumusta finanssipalveluiden käytöstä ei kuitenkaan monella ole. Haussa on luotettava kumppani.
    Yksinkertainen parannuskeino olisi lisätä etiikkasisältöjä alan koulutukseen ja tutkimukseen. Olin hämmästynyt, kun etsin verkosta suomenkielisiä julkaisuja aiheesta "finanssialan etiikka". Sain vain kaksi osumaa.
    Teema loistaa poissaolollaan myös suomalaisten sijoitusneuvojien tutkinnosta. Toisin kuin kilpailijamaissa, suomalaisten oppikirjoista puuttuvat etiikkaopinnot tyystin.
    Tietenkään pelkät luennot eivät riitä. Toimintatapa, joka lähtee asiakkaan eikä myyjän tarpeista, on istutettava koko alan toimintakulttuuriin. Ihmisten täytyisi voida luottaa sijoitusneuvojaan kuin lääkäriin tai asianajajaan, luotettuun naiseen tai mieheen.
    Finanssiyhtiöt voivat parhaimmillaan olla arvostettu osa yhteiskuntaa. Unelmien mahdollistaja ja vaurastumisen siivittäjä. Mutta siihen rooliin kasvaminen edellyttää nähdäkseni ajassamme elävän epäluulon havaitsemista ja luottamuksen synnyttämistä aidoilla teoilla.

  • Joskus jooga voi auttaa päihittämään riippuvaisuuden jopa kovista huumeista. Jooga yksin ei kuitenkaan riitä. Kolumnisti Maria Markus kertoo, mitä tarvitaan lisäksi.

  • Kun sote siirtyy maakuntiin, kuntapäättäjille jää "vain koulutus". Ei silti kannata kuvitella, että koulutus olisi politiikan osa-alue, josta kaikki ovat samanmielisiä, kirjoittaa toimittaja-yrittäjä Reetta Räty.

  • Kirjailija ja filosofi Jari Ehrnrooth pohtii Lutherin ongelmallista suhdetta juutalaisiin.

  • Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo pohtii propagandan tehoa. Sosiaalinen media on muuttanut julkisuuden ja poliitikkojen suhteen, hän sanoo.

  • Kolumnistivuorossa on kosmologi, teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist. Hän pitää puolustuspuheen tieteelle.

  • Ulkoministeriön tutkija Sinikukka Saari pohtii Venäjän ja Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin suhteita.

  • Kulttuurikriitikko Aleksis Salusjärvi ei oikein saa kiinni Espoosta, vaikka on siellä syntynyt. Espoolaisena Salusjärvi ei ole mielestään mistään kotoisin.

  • Kolumnisti, kirjailija ja filosofi Jari Ehrnrooth pohtii edustajuuden kriisiä. Hänen mielestään myllerryksen tilaan joutuneeseen politiikkaan on kehkeytynyt - pitkästä aikaa - kunnon shakespeareläinen asetelma.

  • Niemimaan valtaus kävi äkkiä, mutta valmistelu oli huolellista. Krimin tilanteen vaikutukset ulottuvat laajalle, jopa Suomen puolustusvalmiuteen ja euroviisuihin. Helppoa ratkaisua kriisiin ei ole.

  • Poliittinen satiiri puhdistaa ja virkistää, mutta vaaleilla vitsailu on monella tavalla myös ongelmallista. // Muokattu to 23.3.: Kolumnista on poistettu hallitusta ja natseja koskeva lause, jonka saattoi käsittää väärin.

  • Poliittinen satiiri puhdistaa ja virkistää, mutta tyhmät ihmiset eivät saa pilkata poliitikkoja, sillä he eivät käsitä tekojensa seurauksia. Vaaleilla vitsailu on monella muullakin tavalla ongelmallista.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä