Ykkösaamun kolumni

Reetta Räty: Miksi Suomi on muiden mielestä paras ja meidän mielestämme kriisissä?

  • 5 min
  • toistaiseksi

Mitä jos Suomen ongelma ei ole hyvinvointivaltio, vaan se, ettemme tajua, miten hieno keksintö se on.

Tämän ristiriidan äärelle on pysähdyttävä: miksi olemme omasta mielestämme kriisissä ja muiden mielestä paras?

Suomea uudistavia kuunnellessa saa käsityksen, että jos emme välittömästi muutu jotenkin toisenlaiseksi, menemme konkurssiin ja ehkä katoamme kartalta. Meidän pitäisi keksiä uusiksi työ, autoilu, koulu, hyvinvointivaltio, politiikka ja kaikki, mistä käytetään nimeä rakenne.

Kriisitunnelmaa lietsotaan maassa, joka sijoittuu kärkeen kansainvälisissä vertailuissa turvallisuudessa, onnellisuudessa, koulutuksessa, korruption vähäisyydessä, äitinä olemisessa, toisiinsa luottamisessa, tyytyväisyydessä, tasa-arvossa…

Miten pannaan kuntoon maa, joka on jo huipulla?

Kirjailija-toimittaja Anu Partanen tuo kriisipuheen keskelle virkistävän puheenvuoron. Partanen asuu Yhdysvalloissa ja on kirjoittanut nyt myös suomeksi ilmestyneen kirjan Pohjoinen teoria kaikesta (Tammi 2017). Minun silmin kirja on hyvinvointivaltion puolustuspuheenvuoro. Sen argumentaatio ei ole erityisen vasemmistolaista. Se ei todistele, että kattava sosiaaliturva on "oikein", vaan järkevä.

Partanen kertoo runsaan vertailuaineiston ja omakohtaisten kokemusten kautta, miten aikaa vievää, kallista, tehotonta ja ahdistavaa on, kun julkisia palveluita ei juuri ole. Markkinavetoisuus ei ole tehnyt USA:n terveydenhuollosta tai koulutuksesta tehokasta ja laadukasta. Edes verot eivät ole erityisen alhaiset.

Suomessa sen sijaan uskaltaa hankkia lapsen, erota, irtisanoutua työstä, kouluttautua ilman kiitollisuudenvelkaa vanhemmille. Ja aina voi miettiä vaikkapa edullisen päivähoidon yhteyttä tasa-arvoiseen parisuhteeseen tai työelämään.

Ruotsalainen tutkija Lars Trägårdh esittää kirjassa, että Pohjoismaisen mallin tärkein tavoite ei ole ollut talouden sosialisoiminen, vaan yksilön vapauttaminen kaikista riippuvuuden muodoista: köyhät hyväntekeväisyydestä, vaimot miehistä, aikuiset lapset vanhemmista, ikääntyneet aikuisista lapsista.

Olemmekohan itsekään tajunneet systeemimme syvintä olemusta?

Hyvinvointivaltio tarjoaa mahdollisuuden  ei laiskotteluun, vaan elämään, jossa ehtii muutakin kuin kilpailla, säästää lasten kouluun ja olla ahdistunut tulevasta. Ei sosialismia, vaan vapautta.

Ennen kuin alamme uudistaa hyvinvointivaltiota, meidän pitäisi uudistaa omat ajatuksemme siitä. Systeemiä haukutaan passivoivaksi rahasyöpöksi, vaikka sen voisi nähdä vapaita valintoja mahdollistavana individualistin unelmana. Olen itsekin puolustanut hyvinvointivaltion kauneutta sillä, miten se kohtelee heikoimpiaan. Partasen kirjaa lukiessa ajattelin sitä, miten paljon systeemi vaikuttaa meihin kaikkiin.

Alkaessani yrittäjäksi minun ei tarvinnut pelätä lasteni koulutuksen tai terveydenhoidon vaarantuvan. Oma terveydenhoitoni ei ole kiinni yritykseni,puolisoni tai hänen työnantajansa menestyksestä ja armeliaisuudesta. Sain yliopistokoulutuksen, vaikka olen isosta perheestä, jossa ei olisi ollut varaa kuuden lapsen college-maksuihin. Kun olen töissä, lapseni käyvät maksuttomia lähikouluja ja syövät kouluruokaa.

Kiitos hyvinvointivaltion, olen vapaa yrittämään. Kiitos hyvinvointivaltion, en ole riippuvainen miehestäni, isästäni tai entisestä työnantajastani.

Puhumme usein ikään kuin yrittäjähenkinen, dynaaminen yhteiskunta olisi vastakohta julkisille palveluille ja kattavalle sosiaaliturvalle. Mitä jos asia on juuri päinvastoin? Sen sijaan, että Suomessa naristaan yrittämisen vaikeudesta, pitäisi puhua siitä, miten hyvät julkiset palvelut mahdollistavat yrittämisen. Vapaudella on hintansa. Maksaahan se, kun holhous on ulotettu kaikille elämänalueille ja varakkaat veropakoilevat, vaikka Suomi tarjoaa heillekin koulutettua työvoimaa, turvallisen arjen ja vain vähäisesti ryöstöjä, aseita ja pelkoa.

En yritä puolustella kaikkia rakennelmia, joita hyvinvointivaltion nimissä on viritelty. Mutta kuuntelen tarkasti Suomen ulkopuolelta systeemiä tarkkailevia. Heitä on lähempänäkin kuin Amerikassa. Esimerkiksi perhe Qaderzada Kontulasta. Afgaaniperheen neljä lasta ovat käyneet koulut Suomessa. Kolme vanhinta tekee jo useampaa työtäkin. Mitä vanhusten kotipalvelussa töissä oleva isä Abdulmanan Qaderzada on opettanut lapsilleen?

"Minun idea on, että mitä vain haluat, sitä Suomessa on. Jos haluat työtä, sitä löytyy. Jos haluat oppia, se onnistuu. Jos teet kovasti työtä, se on mahdollista." Tällainen on Suomi. Mihin meillä on varaa, jos ei tähän?

 

 

 

 

 

Lähetykset

  • ti 7.2.2017 9.05 • Yle Areena

Jaksot

  • Kulttuurikriitikko Aleksis Salusjärvi kirjoittaa, että kulttuuri on kasvuala, joka työllistää hämmästyttävän suuren osan suomalaisista. Kulttuurin monimuotoisuus tekee siitä kuitenkin hankalasti määrittyvän elinkeinoalan.

  • Tietämisen tunne synnyttää vastakkainasetteluja, tietäminen voi niistä vapauttaa, sanoo kolumnisti, tietokirjailija Jani Kaaro.

  • Aikuisen ja lapsen suhdetta käsitellään teknisenä suorituksena ja kalenterin hallintana, vaikka se on tunteiden vuoristorata, katsoo keskiviikon kolumnistimme Reetta Räty.

  • Eläin ilmaisee karjumalla ja mylvimällä tunteitaan, ihminen laulamalla. Yhdessä laulaminen kohottaa aivojen kiintymyshormonitasoja. Kolumnistimme, eläkkeellä oleva ekologi, Jussi Viitala suosittelee laulamista ja erityisesti kuorolaulua, koska se tutkitusti vähentää yksinäisyyttä ja parantaa elämänlaatua.

  • Kolumnisti Marko Kilpi toivoo vapaampaa alkoholipolitiikkaa vaikka sanoo tuntevansa alkoholiongelman monet puolet. Hänen mukaansa ongelma ei kuitenkaan ole itse alkoholi, vaan se, kuinka me siihen suhtaudumme.

  • Suomi ei tarvitse vahvaa poliittista valtaa käyttävää presidenttiä, väittää kolumnisti, tutkija-kirjailija Jari Ehrnrooth. Hänen mukaansa meillä yhä on parlamentaarisesta kontrollista vapaa vahva presidentti keskuudessamme.

  • Viime kuukausina on tehty useita kyberhyökkäyksiä, joilla on ollut laajoja vaikutuksia. Kolumnisti Jarno Limnell arvioi, että kyberhyökkäyksiin tarvitaan poliittisia vastavoimia.

  • Mikä vaikutus käyttäytymiseemme ja lopulta jopa aivoihimme on sillä, että elämme maailmassa, jossa pelkojamme ruokitaan uhkakuvilla ja näyttävillä turvallisuustoimenpiteillä?

  • Kosmologi Kari Enqvist toivoisi, että tieteentekijöitä hehkutettaisiin urheilusankarien tapaan, tai ainakin nykyistä enemmän.

  • Vammaisten ihmisten syrjintä on yleistä, vaikka se on ihmisoikeusrikos, sanoo kolumnisti kulttuurikriitikko Aleksis Salusjärvi.

  • Kolumnisti, kieltenopettaja Paula Takio pohtii mitä toisten kunnioittaminen pohjimmiltaan tarkoittaa.

  • Jussi Viitalan kolumni: Älykkö ja intellektuelli

    Valtakunnan ykköslehdessä käytettiin hiljattain eräässä kirjoituksessa määritelmiä harkitseva älykkö ja analyyttinen intellektuelli asiayhteydessä, johon ne mielestäni sopivat erittäin huonosti. Jäin miettimään, riittääkö korkea älykkyysosamäärä yksistään siihen, että henkilöä voi luonnehtia intellektuelliksi.

    Mitä äly oikein on? Tunnettu kasvatustieteilijä Howard Gardner esitti jo 1983, että ihmisellä on useita eri tapoja käsitellä tietoa ja että nämä tavat ovat varsin riippumattomia toisistaan. Häntä oli jäänyt kiusaamaan se, että ihmisten henkisiä kykyjä arvioitiin yksinomaan älykkyystestien avulla. Hän löysi lahjakkuusalueista kahdeksan eri tyyppiä, joista älykkyystesti mittasi vain yhtä eli kykyä matemaattiseen ja loogiseen ajatteluun. Niinpä esimerkiksi kielellistä. musikaalista, sosiaalista ja liikunnallista lahjakkuutta älykkyystestit eivät ottaneet lainkaan huomioon.

    USA:n ilmavoimat joutuivat toisen maailmansodan aikana kamppailemaan aivan toisenlaisen älyn ominaisuuden kanssa. Saadakseen mahdollisimman hyviä lentäjiä, he ottivat älykkyystestin tärkeäksi valintaperusteeksi. Se ei kuitenkaan vähentänyt tappioita. Oivallettiin, että tarvittiin lentäjiä, joiden liikkeitä vastustaja ei pystynyt ennakoimaan ja tätä ominaisuutta älykkyystesti ei mitannut.

    Muutama vuosi sitten radiosta tulikin arkisto-ohjelma, jossa sodanaikaiset suomalaiset lentäjä-ässät muistelivat menneitä. He totesivat, että tärkeintä oli oppia lentämään "väärin", jotta vastustaja ei pystyisi ennakoimaan koneen liikkeitä. Esimerkiksi kaartotaistelussa lentäjä yleensä pyrkii ajamaan mahdollisimman kovaa saadakseen vastustajan kiinni. Eräs heistä kuitenkin kertoi oivaltaneensa, että jos ajaa hieman hitaammin, pystyy kaartamaan jyrkemmin ja saa vastustajan näin tähtäyslinjalle.

    Tätä hyvän hävittäjälentäjän ominaisuutta sanotaan luovuudeksi. Se on kykyä katsella tuttuja asioita aivan uudesta näkökulmasta ja löytää uusia ratkaisuja, jotka näyttävät syntyvän ilman loogista harkintaa. Älykkyystestin mittaama kyky on konvergenttia yhteen loogiseen ratkaisuun pyrkivää ajattelua. Luovuus taas edustaa divergenttiä ajattelua, joka on avoin erilaisille ratkaisuille aina tilanteen mukaan. Luovuutta on kuitenkin vaikea mitata objektiivisesti.

    Toronton yliopiston emeritusprofessori Keith Stanovich työtovereineen törmäsi 1980-luvulla toisenlaiseen älyn ominaisuuteen, rationaalisuuteen eli järkevyyteen. Se on kykyä muun muassa ennakoida omien toimien seurauksia omien tavoitteiden kannalta ja kykyä ottaa huomioon kaikki asiaan vaikuttavat tekijät. Tätä ominaisuutta voitiin tutkia objektiivisilla testeillä. Rationaalisuus koostuu paristakymmenestä osa-alueesta, joista suurin painoarvo on kyvyllä todennäköisyyksien arviointiin sekä tieteellisellä päättelyllä.

    Tutkijoille suurin yllätys oli, että korkea älykkyysosamäärä ei automaattisesti merkinnytkään korkeaa järkevyyttä, vaan ominaisuudet olivat varsin pitkälle toisistaan riippumattomia. Merkittävää huomiota aihe sai 2002 kun Daniel Kahneman sai taloustieteen Nobel-palkinnon ihmisten taloudellisten valintojen epärationaalisuutta koskevilla tutkimuksillaan.

    Stanovichin tutkimustulokset voi summata toteamukseen, että korkea älykkyysosamäärä yksinään on hyvin heikko suoja typeryyttä, mielen pimeyttä ja kelvottomia ratkaisuja vastaan. Asian voi kääntää niinkin päin, että todella suuret ja laajalle vaikuttavat tyhmyydet vaativat tekijältään huomattavan korkeaa älykkyysosamäärää. Tyhmä ihminen tekee paljon pienemmän mittakaavan tyhmyyksiä kolhien useimmiten vain itseään.

    Jonkun nimittäminen älyköksi tai intellektuelliksi vain korkean älykkyysosamäärän perusteella osoittaa huonoa arvostelukykyä. Intellektuelli ja tutkija tarvitsevat aina luovuutta ja tieteellisen ajattelun vaatimaa rationaalisuutta. Kansanvillitsijäksi pelkällä loogis-matemaattisella älyllä kyllä yltää.

    Luovuuden ja rationaalisuuden merkitystä kuvannee se, että Nobel-palkinto on voitettu jopa lähellä keskiarvoa olevilla älykkyysosamäärillä. Toisaalta rationaalisuuden puutteesta taas seuraa se kanadalaisen tutkimuksen tulos, että noin puolet sikäläisen Mensan jäsenistä uskoo astrologiaan, biorytmeihin ja UFO-miehiin! Ja he kuuluvat siis älykkäimpään kahteen prosenttiin.

    Suomen ja maailman merkittäviltä päättäjiltä toki toivoisi älyn, rationaalisuuden ja luovuuden lisäksi myös korkeaa moraalia ja heikomman lähimmäisen ymmärtämistä.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä