Ykkösaamun kolumni

Aleksis Salusjärvi: Espoolaiset eivät ole mistään kotoisin

  • 5 min
  • toistaiseksi

Espoo vaivaa minua. Vaikka se on Suomen toiseksi suurin kaupunki, hyvin harva ihminen tietää siitä mitään. Lukeudun tähän joukkoon itsekin, vaikka olen syntynyt ja kasvanut Espoossa. Se ei ole koskaan tuntunut kotikaupungiltani. Aikuisiällä olen asunut Pirkanmaalla, Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa, ja kaikkialle muualle olen kotiutunut nopeasti. Nykyisin asun Helsingissä, ja tunnen kuuluvani tänne vahvasti.

Espoo on nuori kaupunki, joka ei tunnu valmistuvan koskaan. Niin kauan kuin muistan, Espoota on rakennettu vimmatusti. Se on nostokurkien kotikaupunki, jonne muutetaan joko halvan tai väljän asumisen takia. Koko kaupunki on uinuva mammuttilähiö, jossa ei ole mitään houkuttelevaa tai omaleimaista. Espoo onkin Suomen ainoa kaupunki, joka tekeytyy kokoaan pienemmäksi. Se on Nurmijärven lailla perhettä perustavan ihmisen loppusijoituspaikka.

Espoon kaupunki näkee itsensä toisin. Se on jopa ylpeillyt olevansa maailmanhistoriaan jäävä kaupunkikehityksen menestystarina. Viimeisen 60 vuoden aikana Espoon asukasluku on kymmenkertaistunut ja talouskasvu on ollut satumaista. Suomen vaurauden kuumin piste sijaitsee Espoon Tapiolan ja Helsingin Kampin välisellä alueella.

Espoo kasvaa tällä hetkellä noin 4000 asukkaalla vuodessa. Kaupunki satsaa tulevina vuosina teknologiaan ja luontoon. Hyvät ulkoilualueet hyvin koulutetuille ihmisille.

Talouden kurjistuminen näkyy opetustoimen leikkauksina. Entisenä espoolaisena nämä linjaukset kuulostavat tutuilta. Partiolaiset marssivat Nuuksion metsissä ja liikuntaseurat vetävät ikuisia treenejään ulkokentillä ja halleissa. Teemu Selänteen synnyttänyt Suomi on tämän näköinen.

Se, mikä puuttuu on identiteetti eli kulttuuri. Mitään espoolaista kulttuuria ei ole päässyt vuosikymmenten saatossa syntymään. Espoolla ei ole omaa murretta tai perinneruokaa. Espoo on kokonaisuudessaan läjä betonielementtitaloja, joita kukaan ei tunne omakseen.

Omassa nuoruudessani en tiennyt esimerkiksi yhtäkään espoolaista kirjailijaa, vaikka lähdin opiskelemaan alaa yliopistoon. Tunsin suoranaista kateutta Tampereen kaltaisiin paikkoihin, joissa vahva identiteetti läpäisee jopa eri kaupunginosat.

Espoo onkin tuntunut joltain, josta täytyy kasvaa ulos. Me Espooseen syntyneet olemme enimmäkseen halunneet muualle. Onkin kuvaavaa, että Espoo rakentaa kulttuurinsa keskusta Tapiolaan, Helsingin rajalle. Edes espoolaiset itse eivät voi kuvitella kenenkään haluavan tulla kovin syvälle kaupunkinsa rajojen sisälle.

Tämä näkyy myös Espoon brändityössä, jossa on jo parikymmentä vuotta yritetty määrätietoisesti synnyttää espoolaista identiteettiä. Vaurastuneen ja kasvaneen kaupungin kasvot on haluttu tehdä houkutteleviksi, ja espoolaisesta kulttuurista on haluttu vetovoimatekijä. WeeGee-talo onkin upea, mutta sen lisäksi oikeastaan mitään ei ole tapahtunut.

Espoolaisen estetiikan ytimestä löytyy tienvarsille tehdyn julkisen taiteen ihastelu. Kulttuuriksi riittää se, mitä auton ikkunassa vilistää. Se on reittiestetiikka ja pikaestetiikka, ja se kuvastaa jatkuvan kasvun synnyttämää keskeneräisyyttä. Espoossa mikään ei edusta päämäärää, vaan kaikki on liikkeessä. Kaupunki on parhaimmillaan, kun siitä nauttii yli 60 kilometrin tuntivauhdissa.

Kun Helsingistä löytyy Esplanadin tai Sibeliuksen puiston kaltaisia vetonauloja, Espoossa on pelkkiä automarketteja ja asfalttiteitä. Mikään Espoon piste ei ole erillisen matkan arvoinen, kaikki on rakennettu kauttakulkua varten. Henkistä virkistäytymistä tarjoaa Nuuksion kansallispuisto, jonne perheet menevät keskenään käristämään nuotiopaikalle makkaroitaan. Muilta osin paikalleen jäävä ihminen on espoolaisessa ajattelussa ongelma.

Kun tätä asiaa ajattelee lapsen tai nuoren näkökulmasta, Espoosta näyttää puuttuvan elämä. Sosiaaliset ongelmat jäävät lähiöiden omiksi huoliksi, ihmisten henkilökohtaisiksi tragedioiksi. Lapsuudenkavereistani moni on kohdannut loppunsa päihdekierteessä, jonka keskipisteenä on kotilähiön kaljakuppila.

Olen usein miettinyt, että Espoo on Suomen amerikkalaisin kaupunki. Jatkuvan laajentumisen keskellä jokainen huolehtii omista asioistaan. Ihmisten pyrkimys on vaurastuminen, sillä muunlaista kulttuuria kaupunki ei ole kyennyt rakentamaan.

Espoolaiset itse tuskin miettivät tällaisia kysymyksiä. Heille vaikuttaa olevan yhdentekevää, mitä muut heistä ajattelevat  tai oikeastaan että muut eivät ajattele heitä. Hajuttomuus ja mauttomuus riittävät mainiosti, ja länsimetrolla pääsee entistä helpommin  Helsinkiin, kun elämä alkaa tuntua värittömältä.

Yhtä kaikki Espoossa on kuin onkin kulttuuria. Esimerkiksi Espoon taiteilijaseura ja teatteri ovat halukkaita ja aktiivisia synnyttämään kaupungilleen tarinaa. Olarin räppiskene on maankuulu ja katutaiteessa Espoo on ollut ongelmiin asti tunnettu. Haastankin teidät kaikki espoolaiset käymään tämän kevään aikana edes yhdessä kotikaupunkinne kulttuuritapahtumassa.

Aleksis Salusjärvi

Ykkösaamun kolumni 29.3.2017

Lähetykset

  • ke 29.3.2017 9.10 • Yle Areena

Jaksot

  • Automatisointi tarkoitti palkkaerojen kasvua ja yhteiskunnan polarisoitumista. Keinoäly taas tuo korkeakoulutetut osaksi työväenluokkaa ja yhdistää ihmiset taisteluun konetta vastaan.

  • Vaaleja häiritsevät niin toiset valtiot, ääriliikkeet kuin yksityiset ihmiset ja keinoja tulee koko ajan lisää. Kohteena voivat olla sekä ehdokkaat että puolueet. Vaalien turvallisuudesta ja luotettavuudesta huolehtiminen on demokratian ydintä.

  • Hallituksen puoliväliriihi lämpenee tänään. Lähtökohdat välitarkastelulle ovat jotensakin tyydyttävät ja tämän ja ensi vuoden talouskasvu-ennusteita hilataan koko ajan ylöspäin. Sinänsä on toki hyvä, että uskotaan parempaan. Se on omiaan hälventämään apatian tunnelmaa, joka maata on vuosikaudet vaivannut.

  • Helsingin Sanomat kertoi hiljattain 77-vuotiaasta leskirouvasta, joka oli houkuteltu pankissa tekemään hölmöjä sijoituksia. Kokematon asiakas ei ollut ymmärtänyt, että pankin suosittelemista osakekaupoista seuraisi valtava verolasku. Arvopaperilautakunta määräsikin pankin maksamaan korvauksia.
    Tällaisia kielteisiä uutisia sijoituspalveluista on saatu viime aikoina lukea muitakin.
    Finanssivalvonta varoitti ja mätkäisi maaliskuussa rapsut neljälle yhtiölle, joiden vanhuksille antama neuvonta oli järjestetty puutteellisesti. Suurimman, miljoonan euron maksun, sai Nordea, jonka asiakas myös 77-vuotias leskirouva oli.
    Eikä tarvitse kuin mennä viime vuoteen, kun otsikoissa pyörivät pankkien veronkiertopuuhat Panamassa ja sitä ennen Luxemburgissa.
    Negatiivinen julkisuus keskittyy toki pieneen osaan finanssiyhtiöiden toiminnasta. Mutta ne eivät ole tyhjästä temmattuja. Voitontavoittelu varsinkin sijoitustuotteiden kaupalla on mennyt osin liian pitkälle. Monet tuntuvat jo ajattelevan, että maailma olisi parempi ilman pankkiireja.
    Piiloon on jäänyt se myönteinen panos, joka finanssialalla yhteiskuntien vaurastumisessa kiistatta on. Rahoitusalan tehtävänä on kanavoida varallisuutta säästäjiltä investoijille. Harva meistä voisi ostaa omaa kotia ilman asuntolainaa, jonka pankki rahoittaa talletuksilla. Yritysten kasvu olisi paljon hitaampaa ilman lainoittajia. Eläkkeet jäisivät paljon pienemmiksi ilman sijoitustuottoja.
    Välitystehtävä on kuitenkin luottamustehtävä. Jos luottamus katoaa, on finanssiala pulassa, vaikka tekisikin edelleen voittoa.
    Tämä ymmärretään maailman finanssipäättäjien pöydissä. Alan ammattilaisten suurin yhteisö, CFA Institute, kysyi vastikään finanssijohtajilta, synnyttääkö varainhoito heistä merkittävää yhteiskunnallista lisäarvoa. Vain 11 prosenttia, joka yhdeksäs, uskoi, että heidän työllään on tärkeä yhteiskunnallinen merkitys.
    Suomessa tuudittaudutaan helposti siihen, että meillä finanssiala ei ole kohdannut skandaaleja, jotka olisivat romuttaneet luottamuksen tyystin. Esimerkiksi ruotsalaisiin verrattuna sijoitusneuvojiin luotetaan Suomessa enemmän.
    Ajan merkit ovat kuitenkin selvät. Uhkakuvana on finanssialan muuntuminen ammattikunnaksi, jonne hakeutuvat vain häikäilemättömimmät rahahaukat. Ne, joita ei haittaa muiden pilkka, kunhan palkka on riittävän hyvä.
    Se olisi paha takaisku Suomessa, jossa finanssialan palveluita tarvitaan enemmän ja enemmän. Suuri osa varallisuudesta on vanhemmilla ikäluokilla. Heidän on hoidettava rahojaan viisaasti ja osattava siirtää sitä lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Tottumusta finanssipalveluiden käytöstä ei kuitenkaan monella ole. Haussa on luotettava kumppani.
    Yksinkertainen parannuskeino olisi lisätä etiikkasisältöjä alan koulutukseen ja tutkimukseen. Olin hämmästynyt, kun etsin verkosta suomenkielisiä julkaisuja aiheesta "finanssialan etiikka". Sain vain kaksi osumaa.
    Teema loistaa poissaolollaan myös suomalaisten sijoitusneuvojien tutkinnosta. Toisin kuin kilpailijamaissa, suomalaisten oppikirjoista puuttuvat etiikkaopinnot tyystin.
    Tietenkään pelkät luennot eivät riitä. Toimintatapa, joka lähtee asiakkaan eikä myyjän tarpeista, on istutettava koko alan toimintakulttuuriin. Ihmisten täytyisi voida luottaa sijoitusneuvojaan kuin lääkäriin tai asianajajaan, luotettuun naiseen tai mieheen.
    Finanssiyhtiöt voivat parhaimmillaan olla arvostettu osa yhteiskuntaa. Unelmien mahdollistaja ja vaurastumisen siivittäjä. Mutta siihen rooliin kasvaminen edellyttää nähdäkseni ajassamme elävän epäluulon havaitsemista ja luottamuksen synnyttämistä aidoilla teoilla.

  • Joskus jooga voi auttaa päihittämään riippuvaisuuden jopa kovista huumeista. Jooga yksin ei kuitenkaan riitä. Kolumnisti Maria Markus kertoo, mitä tarvitaan lisäksi.

  • Kun sote siirtyy maakuntiin, kuntapäättäjille jää "vain koulutus". Ei silti kannata kuvitella, että koulutus olisi politiikan osa-alue, josta kaikki ovat samanmielisiä, kirjoittaa toimittaja-yrittäjä Reetta Räty.

  • Kirjailija ja filosofi Jari Ehrnrooth pohtii Lutherin ongelmallista suhdetta juutalaisiin.

  • Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo pohtii propagandan tehoa. Sosiaalinen media on muuttanut julkisuuden ja poliitikkojen suhteen, hän sanoo.

  • Kolumnistivuorossa on kosmologi, teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist. Hän pitää puolustuspuheen tieteelle.

  • Ulkoministeriön tutkija Sinikukka Saari pohtii Venäjän ja Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin suhteita.

  • Kulttuurikriitikko Aleksis Salusjärvi ei oikein saa kiinni Espoosta, vaikka on siellä syntynyt. Espoolaisena Salusjärvi ei ole mielestään mistään kotoisin.

  • Kolumnisti, kirjailija ja filosofi Jari Ehrnrooth pohtii edustajuuden kriisiä. Hänen mielestään myllerryksen tilaan joutuneeseen politiikkaan on kehkeytynyt - pitkästä aikaa - kunnon shakespeareläinen asetelma.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä