Ykkösaamun kolumni

Aleksis Salusjärvi: Espoolaiset eivät ole mistään kotoisin

  • 5 min
  • toistaiseksi

Espoo vaivaa minua. Vaikka se on Suomen toiseksi suurin kaupunki, hyvin harva ihminen tietää siitä mitään. Lukeudun tähän joukkoon itsekin, vaikka olen syntynyt ja kasvanut Espoossa. Se ei ole koskaan tuntunut kotikaupungiltani. Aikuisiällä olen asunut Pirkanmaalla, Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa, ja kaikkialle muualle olen kotiutunut nopeasti. Nykyisin asun Helsingissä, ja tunnen kuuluvani tänne vahvasti.

Espoo on nuori kaupunki, joka ei tunnu valmistuvan koskaan. Niin kauan kuin muistan, Espoota on rakennettu vimmatusti. Se on nostokurkien kotikaupunki, jonne muutetaan joko halvan tai väljän asumisen takia. Koko kaupunki on uinuva mammuttilähiö, jossa ei ole mitään houkuttelevaa tai omaleimaista. Espoo onkin Suomen ainoa kaupunki, joka tekeytyy kokoaan pienemmäksi. Se on Nurmijärven lailla perhettä perustavan ihmisen loppusijoituspaikka.

Espoon kaupunki näkee itsensä toisin. Se on jopa ylpeillyt olevansa maailmanhistoriaan jäävä kaupunkikehityksen menestystarina. Viimeisen 60 vuoden aikana Espoon asukasluku on kymmenkertaistunut ja talouskasvu on ollut satumaista. Suomen vaurauden kuumin piste sijaitsee Espoon Tapiolan ja Helsingin Kampin välisellä alueella.

Espoo kasvaa tällä hetkellä noin 4000 asukkaalla vuodessa. Kaupunki satsaa tulevina vuosina teknologiaan ja luontoon. Hyvät ulkoilualueet hyvin koulutetuille ihmisille.

Talouden kurjistuminen näkyy opetustoimen leikkauksina. Entisenä espoolaisena nämä linjaukset kuulostavat tutuilta. Partiolaiset marssivat Nuuksion metsissä ja liikuntaseurat vetävät ikuisia treenejään ulkokentillä ja halleissa. Teemu Selänteen synnyttänyt Suomi on tämän näköinen.

Se, mikä puuttuu on identiteetti eli kulttuuri. Mitään espoolaista kulttuuria ei ole päässyt vuosikymmenten saatossa syntymään. Espoolla ei ole omaa murretta tai perinneruokaa. Espoo on kokonaisuudessaan läjä betonielementtitaloja, joita kukaan ei tunne omakseen.

Omassa nuoruudessani en tiennyt esimerkiksi yhtäkään espoolaista kirjailijaa, vaikka lähdin opiskelemaan alaa yliopistoon. Tunsin suoranaista kateutta Tampereen kaltaisiin paikkoihin, joissa vahva identiteetti läpäisee jopa eri kaupunginosat.

Espoo onkin tuntunut joltain, josta täytyy kasvaa ulos. Me Espooseen syntyneet olemme enimmäkseen halunneet muualle. Onkin kuvaavaa, että Espoo rakentaa kulttuurinsa keskusta Tapiolaan, Helsingin rajalle. Edes espoolaiset itse eivät voi kuvitella kenenkään haluavan tulla kovin syvälle kaupunkinsa rajojen sisälle.

Tämä näkyy myös Espoon brändityössä, jossa on jo parikymmentä vuotta yritetty määrätietoisesti synnyttää espoolaista identiteettiä. Vaurastuneen ja kasvaneen kaupungin kasvot on haluttu tehdä houkutteleviksi, ja espoolaisesta kulttuurista on haluttu vetovoimatekijä. WeeGee-talo onkin upea, mutta sen lisäksi oikeastaan mitään ei ole tapahtunut.

Espoolaisen estetiikan ytimestä löytyy tienvarsille tehdyn julkisen taiteen ihastelu. Kulttuuriksi riittää se, mitä auton ikkunassa vilistää. Se on reittiestetiikka ja pikaestetiikka, ja se kuvastaa jatkuvan kasvun synnyttämää keskeneräisyyttä. Espoossa mikään ei edusta päämäärää, vaan kaikki on liikkeessä. Kaupunki on parhaimmillaan, kun siitä nauttii yli 60 kilometrin tuntivauhdissa.

Kun Helsingistä löytyy Esplanadin tai Sibeliuksen puiston kaltaisia vetonauloja, Espoossa on pelkkiä automarketteja ja asfalttiteitä. Mikään Espoon piste ei ole erillisen matkan arvoinen, kaikki on rakennettu kauttakulkua varten. Henkistä virkistäytymistä tarjoaa Nuuksion kansallispuisto, jonne perheet menevät keskenään käristämään nuotiopaikalle makkaroitaan. Muilta osin paikalleen jäävä ihminen on espoolaisessa ajattelussa ongelma.

Kun tätä asiaa ajattelee lapsen tai nuoren näkökulmasta, Espoosta näyttää puuttuvan elämä. Sosiaaliset ongelmat jäävät lähiöiden omiksi huoliksi, ihmisten henkilökohtaisiksi tragedioiksi. Lapsuudenkavereistani moni on kohdannut loppunsa päihdekierteessä, jonka keskipisteenä on kotilähiön kaljakuppila.

Olen usein miettinyt, että Espoo on Suomen amerikkalaisin kaupunki. Jatkuvan laajentumisen keskellä jokainen huolehtii omista asioistaan. Ihmisten pyrkimys on vaurastuminen, sillä muunlaista kulttuuria kaupunki ei ole kyennyt rakentamaan.

Espoolaiset itse tuskin miettivät tällaisia kysymyksiä. Heille vaikuttaa olevan yhdentekevää, mitä muut heistä ajattelevat  tai oikeastaan että muut eivät ajattele heitä. Hajuttomuus ja mauttomuus riittävät mainiosti, ja länsimetrolla pääsee entistä helpommin  Helsinkiin, kun elämä alkaa tuntua värittömältä.

Yhtä kaikki Espoossa on kuin onkin kulttuuria. Esimerkiksi Espoon taiteilijaseura ja teatteri ovat halukkaita ja aktiivisia synnyttämään kaupungilleen tarinaa. Olarin räppiskene on maankuulu ja katutaiteessa Espoo on ollut ongelmiin asti tunnettu. Haastankin teidät kaikki espoolaiset käymään tämän kevään aikana edes yhdessä kotikaupunkinne kulttuuritapahtumassa.

Aleksis Salusjärvi

Ykkösaamun kolumni 29.3.2017

Lähetykset

  • ke 29.3.2017 9.10 • Yle Areena

Jaksot

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä