Ykkösaamun kolumni

Sinikukka Saari: Venäjä ja Trumpin myttyyn menneet diilit

  • 4 min
  • toistaiseksi

Kun tieto Trumpin valinnasta presidentiksi saapui Moskovaan, ilma oli täynnä lupausta ja riemua. Parlamentin alahuoneen duuman edustajat puhkesivat raikuviin aplodeihin kuullessaan Clintonin tappiosta. Hetken aikaa kaikki tuntui mahdolliselta.

Venäjä on jo vuosien ajan nähnyt Yhdysvallat uhkana, ja luottamus maiden välillä on viime vuosien aikana rapautunut lähes olemattomaksi.

Ensihuuman laskeuduttua monet venäläiset kommentaattorit alkoivat varoitella turhasta toiveikkuudesta. Muistuteltiin, kuinka jokainen liennytysyritys maiden välillä on lopulta jäänyt lyhyeksi.  Toisaalta pelättiin että Venäjän pitkään ja huolella rakentamien Kiinan suhteet vaarantuisivat, jos Trumpin kelkkaan hypättäisiin varomattomasti turhalla innokuudella.

Virallisella tasolla linja pysyi maltillisena. Venäjän kerrottiin periaatteessa olevan avoin keskustelulle mahdollisesta yhteistyöstä Yhdysvaltojen kanssa. Selvästi kuitenkin odotettiin että Yhdysvallat ottaisi ensimmäisen askeleen Venäjän suuntaan.

Lähtökohtaisesti Trumpin kylmä, who pays -asennoitumistapa maailmanpolitiikan kysymyksiin vetoaa Venäjän johtoon huomattavasti enemmän kuin Obaman moralistinen retoriikka. Se on kuitenkin kaukana Venäjän omaa, alueiden hallitsemista lähes hinnalla millä hyvänsä painottavasta lähestymistavasta. Ehkä juuri tämän eron vuoksi ensiarvioissa vainuttiinkin diilin mahdollisuus. Yhdysvallat voisi vetäytyä ja säästää rahaa, ja Venäjä puolestaan maksaisi mielellään isommasta roolista maailmannäyttämöllä.

Vain muutaman kuukauden jälkeen Trumpin virkaanastujaisista suurisuuntaiset  puheet diileistä ovat hiljentyneet. Trumpin "art of the deal" ei näytäkään purevan politiikkaan. Politiikassa kaikki liittyy jollakin tapaa kaikkeen ja kokonaisuuksien hahmottaminen on siksi tärkeää.

Trumpilla on voimakkaita mielipiteitä yksittäisistä asioista  esimerkiksi Kiinan epäluotettavuudesta, globalisaation ja vapaakaupan vahingollisuudesta, terrorismista, Yhdysvaltojen kaupallisista eduista Venäjällä tai Lähi-idässä. Häneltä kuitenkin puuttuu kokonaiskuva joka liittäisi yksittäiset mielipiteet yhteen ja jonka pohjalta ulkopoliittista strategiaa tai vakaita liittolaisuuksia voisi rakentaa.

Trumpin tiimin moninaisten ja osin epämääräisten Venäjä-kytköksien ja demokraattipuolueeseen kohdistuneen kyberhyökkäyksen jälkeen Trumpin Venäjä-suhteet ovat suurennuslasin alla ja avauksia tähän suuntaan on vaikea tehdä. Trumpin suosio on raporttien mukaan nopeassa laskussa. Republikaanipuolue  joka ei perinteisesti ole ollut erityisen Venäjä-myönteinen kannoissaan  tuskin tukisi Trumpin epäilyksiä herättäviä Venäjä-diilejä. Trumpin kannattajat eivät äänestäneet häntä ulkopoliittisten painotusten vuoksi vaan sisä- ja talouspolitiikan takia, ja hallinto tietää tämän hyvin.

Ja millä alalla yhteistyö lopulta olisi edes mahdollista? Esimerkiksi yhteinen terrorismin vastainen operaatio vaatisi luottamusta jota maiden välillä ei yksinkertaisesti ole. On epärealistista olettaa, että venäläiset suostuisivat jakamaan tiedustelutietoa Yhdysvaltojen kanssa tai toisin päin. Yksittäiset, selkeästi rajatut kysymykset, jotka toisivat nopeasti positiivia tuloksia molemmille osapuolille, ovat maailmanpolitiikassa hyvin harvassa.

Toisaalta Venäjällä on syytä hymyyn ihan ilman mitään diilejäkin. Sisäisesti jakautunut, kriisistä toiseen kulkeva ja sisäisiin ongelmiinsa keskittyvä Yhdysvallat sopii sille hyvin. Trump nakertaa läntisten maiden keskinäistä luottamusta ja yhtenäisyyttä, ja näin ollen vahvistaa Venäjän suhteellista roolia maailmanpolitiikassa.

Eripurainen länsi ei ehkä kykene toimimaan vastapainona Venäjälle, ja sen toimintavapaus  erityisesti entisen Neuvostoliiton alueella  kasvaa. Trumpin luoman hämmennyksen lisäksi EU joutuu keskittymään sisäisen yhtenäisyyden lisäämiseen Brexit-sotkun keskellä. Nämä ovat huonoja uutisia erityisesti Venäjän veljellisessä syleilyssä kipuilevalle Valko-Venäjälle ja Donbasissa sotivalle Ukrainalle.

Paljon riippuu nyt Euroopasta ja sen tulevista johtajista. Yhdysvalloilla saattaa olla "varaa" jättää Venäjä huomiotta, mutta meillä Euroopassa ei ole tällaista vaihtoehtoa.

 

Lähetykset

  • ma 3.4.2017 9.10 • Yle Areena

Jaksot

  • Jussi Viitalan kolumni: Älykkö ja intellektuelli

    Valtakunnan ykköslehdessä käytettiin hiljattain eräässä kirjoituksessa määritelmiä harkitseva älykkö ja analyyttinen intellektuelli asiayhteydessä, johon ne mielestäni sopivat erittäin huonosti. Jäin miettimään, riittääkö korkea älykkyysosamäärä yksistään siihen, että henkilöä voi luonnehtia intellektuelliksi.

    Mitä äly oikein on? Tunnettu kasvatustieteilijä Howard Gardner esitti jo 1983, että ihmisellä on useita eri tapoja käsitellä tietoa ja että nämä tavat ovat varsin riippumattomia toisistaan. Häntä oli jäänyt kiusaamaan se, että ihmisten henkisiä kykyjä arvioitiin yksinomaan älykkyystestien avulla. Hän löysi lahjakkuusalueista kahdeksan eri tyyppiä, joista älykkyystesti mittasi vain yhtä eli kykyä matemaattiseen ja loogiseen ajatteluun. Niinpä esimerkiksi kielellistä. musikaalista, sosiaalista ja liikunnallista lahjakkuutta älykkyystestit eivät ottaneet lainkaan huomioon.

    USA:n ilmavoimat joutuivat toisen maailmansodan aikana kamppailemaan aivan toisenlaisen älyn ominaisuuden kanssa. Saadakseen mahdollisimman hyviä lentäjiä, he ottivat älykkyystestin tärkeäksi valintaperusteeksi. Se ei kuitenkaan vähentänyt tappioita. Oivallettiin, että tarvittiin lentäjiä, joiden liikkeitä vastustaja ei pystynyt ennakoimaan ja tätä ominaisuutta älykkyystesti ei mitannut.

    Muutama vuosi sitten radiosta tulikin arkisto-ohjelma, jossa sodanaikaiset suomalaiset lentäjä-ässät muistelivat menneitä. He totesivat, että tärkeintä oli oppia lentämään "väärin", jotta vastustaja ei pystyisi ennakoimaan koneen liikkeitä. Esimerkiksi kaartotaistelussa lentäjä yleensä pyrkii ajamaan mahdollisimman kovaa saadakseen vastustajan kiinni. Eräs heistä kuitenkin kertoi oivaltaneensa, että jos ajaa hieman hitaammin, pystyy kaartamaan jyrkemmin ja saa vastustajan näin tähtäyslinjalle.

    Tätä hyvän hävittäjälentäjän ominaisuutta sanotaan luovuudeksi. Se on kykyä katsella tuttuja asioita aivan uudesta näkökulmasta ja löytää uusia ratkaisuja, jotka näyttävät syntyvän ilman loogista harkintaa. Älykkyystestin mittaama kyky on konvergenttia yhteen loogiseen ratkaisuun pyrkivää ajattelua. Luovuus taas edustaa divergenttiä ajattelua, joka on avoin erilaisille ratkaisuille aina tilanteen mukaan. Luovuutta on kuitenkin vaikea mitata objektiivisesti.

    Toronton yliopiston emeritusprofessori Keith Stanovich työtovereineen törmäsi 1980-luvulla toisenlaiseen älyn ominaisuuteen, rationaalisuuteen eli järkevyyteen. Se on kykyä muun muassa ennakoida omien toimien seurauksia omien tavoitteiden kannalta ja kykyä ottaa huomioon kaikki asiaan vaikuttavat tekijät. Tätä ominaisuutta voitiin tutkia objektiivisilla testeillä. Rationaalisuus koostuu paristakymmenestä osa-alueesta, joista suurin painoarvo on kyvyllä todennäköisyyksien arviointiin sekä tieteellisellä päättelyllä.

    Tutkijoille suurin yllätys oli, että korkea älykkyysosamäärä ei automaattisesti merkinnytkään korkeaa järkevyyttä, vaan ominaisuudet olivat varsin pitkälle toisistaan riippumattomia. Merkittävää huomiota aihe sai 2002 kun Daniel Kahneman sai taloustieteen Nobel-palkinnon ihmisten taloudellisten valintojen epärationaalisuutta koskevilla tutkimuksillaan.

    Stanovichin tutkimustulokset voi summata toteamukseen, että korkea älykkyysosamäärä yksinään on hyvin heikko suoja typeryyttä, mielen pimeyttä ja kelvottomia ratkaisuja vastaan. Asian voi kääntää niinkin päin, että todella suuret ja laajalle vaikuttavat tyhmyydet vaativat tekijältään huomattavan korkeaa älykkyysosamäärää. Tyhmä ihminen tekee paljon pienemmän mittakaavan tyhmyyksiä kolhien useimmiten vain itseään.

    Jonkun nimittäminen älyköksi tai intellektuelliksi vain korkean älykkyysosamäärän perusteella osoittaa huonoa arvostelukykyä. Intellektuelli ja tutkija tarvitsevat aina luovuutta ja tieteellisen ajattelun vaatimaa rationaalisuutta. Kansanvillitsijäksi pelkällä loogis-matemaattisella älyllä kyllä yltää.

    Luovuuden ja rationaalisuuden merkitystä kuvannee se, että Nobel-palkinto on voitettu jopa lähellä keskiarvoa olevilla älykkyysosamäärillä. Toisaalta rationaalisuuden puutteesta taas seuraa se kanadalaisen tutkimuksen tulos, että noin puolet sikäläisen Mensan jäsenistä uskoo astrologiaan, biorytmeihin ja UFO-miehiin! Ja he kuuluvat siis älykkäimpään kahteen prosenttiin.

    Suomen ja maailman merkittäviltä päättäjiltä toki toivoisi älyn, rationaalisuuden ja luovuuden lisäksi myös korkeaa moraalia ja heikomman lähimmäisen ymmärtämistä.

  • Miten parantaa omaa pitkäjänteisyyttään? Luo mahdollisimman yksityiskohtainen kuva tulevaisuudesta, väittää kolumnisti Matias Möttölä.

  • Roope Mokan mielestä meillä on velvollisuus uskoa tulevaisuuteen.

  • Kolumnisti Jani Kaaro puhuu joukkosieluisuudesta. Hän pohtii huumaa ja sitä, miten ihmiset käyttäytyvät joukoissa. Jani Kaaron mukaan johtaja on joukkosielun heikoin kohta.

  • Kolumnisti Erkki Virtanen osaa lyödä naulan seinään, mutta on silti julkisen rakentamisen asiantuntija.
    Kun julkiset rakennushankkeet menevät pieleen, kärsijänä on koko kansa.

  • Politiikassa vaikuttaa niin pehmeitä kuin pimeitäkin voimia. Kylmän sodan jälkeinen ajattelu kansainvälisestä keskinäisriippuvuudesta perustui ajatukseen, että kaikki voivat voittaa ainakin vähän. Kolumnisti Janne Riiheläinen erottelee vastakkaisia poliittisia voimia Yhdysvalloista Venäjän kautta Perussuomalaisiin.

  • Kaiken taustalla ei ole salaliitto. Ja silloin kun on, se paljastuu pian. Mutta miksi salaliittoon on niin houkuttelevaa uskoa, kysyy kolumnisti Kari Enqvist.

  • Kolumnisti Marko Kilpi on poliisi. Hänen aiheenaan on rasismi ja vihapuhe.

  • Maria Markus on jyväskyläläinen vapaa toimittaja. Hänen aiheensa on viheltely.

  • Jari Ehrnrooth pohtii sitä, mistä islamilainen terrorismi kumpuaa ja mitä sille voi tehdä.

  • Tiistaikolumnistimme, kemiläislähtöinen kieltenopettaja Paula Takio puhuu elinikäisen oppimisen iloista. Hän itse on oppinut kasvit ja linnut.

  • Tulevaisuustutkija Roope Mokka toteaa kolumnissaan, että uusi valtio nousee piilaaksosta ja sen nimi on digitaalinen yritys.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä