Ykkösaamun kolumni

Marko Kilpi: Miksi rattijuoppo pilaa oman ja uhriensa elämän?

  • 4 min
  • toistaiseksi

Keski-ikäinen mies käveli kaupungin ravintolakatua pitkin harmaa bleiseri yllään. Hän ei erottunut millään tavalla muista kulkijoista, askelkin oli sopivalla tavalla raskas ja hakeva. Muista miehen erotti se, että hän oli hetkeä aiemmin tehnyt vakavan rikoksen.

Nuori opiskelijanainen havahtui hereille. Hän pälyili ympärilleen. Kaikki oli kuten pitääkin. Siitä huolimatta hänellä oli outo tunne. Jotain oli tapahtunut, eikä se voinut olla pelkkää unta.

Nainen nousi ikkunan luo, katsoi ulos verhojen välistä. Risteyksessä, hänen kotinsa edessä, seisoi auto törmänneenä toisiin autoihin. Konepellin alta kohosi höyryä.

Kuljettajan ovi avautui ja mies astui ulos. Naisen yllätykseksi kuljettaja lähti kävelemään pois aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Poliisipartio sai liikenneonnettomuustehtävän. Partio tiesi heti, että kyseessä on enemmän kuin pelkkä peltikolari, sillä kuljettaja oli paennut paikalta. Ilmoittajan antamiin tuntomerkkeihin sopiva mies löytyi kävelemästä ravintolakadulta tumman harmaa bleiseri yllään, raskaasti päihtyneenä.

Elämä on niin arvokasta, että käytämme valtavasti aikaa ja resursseja sen turvaamiseen ja ylläpitämiseen. Siitä huolimatta kohtuuttoman usein elämä saa täysin odottamattomia ja katastrofaalisia käänteitä, joiden jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Usein tuo käänne tapahtuu täysin ilman syytä tai tarkoitusta. Tarinamme kaltainen bleiserimies on hyvä esimerkki tällaisten loputtomien murhetarinoiden syyllisistä.

Millainen on tuo Turmiolan Tommi, joka päättää ottaa täysin tuntemattomien ihmisten kohtalot omiin käsiinsä ja lähtee viljelemään ympärilleen säälimättömästi kuolemaa? Läpensä tunteeton psykopaatti, joka jäljiltä ei löydy enää kiveäkään toisen päältä? Ei. Hän on täysin tavallinen, tässä tapauksessa keskivertoa paremmin toimeentuleva mies, moitteeton yhteiskunnan tukipilari, jolla ei ole minkäänlaista rikostaustaa.

Mikään ei anna minkäänlaista viitettä siitä, että hän olisi jonkinlainen riskitapaus, että hän olisi vaaraksi. Että hänen perässään tulevat jonakin päivänä poliisipartiot, vainukoirat - lain pitkä ja armoton koura. Mutta siitä huolimatta näin tapahtuu.

Tällaisten tilanteiden uhriksi joutuminen on järisyttävällä tavalla katkeroittavaa. Se vie pohjan kaikelta. Sinulta riistetään lopullisesti läheinen tai loukkaannut itse vakavasti, etkä tule koskaan vammoistasi toipumaan. Ei ole olemassa mitään, millä voisi korvata sellaisia menetyksiä. Ja se kaikki tapahtuu ilman syytä. Ilman minkäänlaista tarkoitusta. Eikö elämällä olekaan lopulta minkäänlaista arvoa? Miksi kaikkein arvokkaimman voi menettää niin halvalla, niin yhtäkkiä ja varoittamatta?

Tilanne on usein erittäin järkyttävä myös rikoksen tekijälle. Ei heillä ole tarkoituksena tappaa. Eivät he halua vapaaehtoisesti tuhota omaa elämäänsä. Mutta siitä huolimatta niin tapahtuu, kerta toisensa jälkeen ja niin tulee tapahtumaan vastaisuudessakin.

On äärimmäisen asiallista kysyä, miksi niin tapahtuu. Sitä ei voi selittää pelkästään päihtymyksellä. Kenties siinä on jotain, joka liittyy olennaisesti ihmisyyteen. Virheet ja niiden loputon toistaminen kuuluvat meidän perusominaisuuteen, olkoon ne miten järjettömiä tai typeriä tahansa.

Elämän ehtoopuolella on tapana katsella taaksepäin. Miten elämä oikein meni ja mitä siellä tulikaan tehtyä. Merkittävät tapaukset viitoittavat elämäntaivalta ja usein sieltä on hahmotettavissa jonkinlainen merkitys, miksi ylipäätään on tullut elettyä.

Entäpä jos se oman elämän merkittävin tapahtuma onkin valtava virhe? Olet tappanut jonkun ja samalla tuhonnut omankin elämäsi. Senkö takia olit olemassa? Senkö takia synnyit? Vain tuomassa tuhoa ja kärsimystä.

On äärimmäisen vaikeaa myöntää itselleen, että on tuhonnut kaiken ilman syytä. Miten sellaisen kanssa voi elää? Miten voi milloinkaan enää hyväksyä itseään? Valtavan suuret asiat ovat loppujen lopuksi todella pienestä kiinni. Omasta päätöksestä.

Bleiserimiehen päihtymys oli niin väkevä, että auto oli sinkoillut hänen käsissään pitkin kaupungin katuja hallitsemattomasti, kuin järkensä menettänyt risteilyohjus. Jotkut sattuvat tällaisten ihmisten tielle ja jotkut eivät ja juuri se on elämän merkillistä, armotonta rulettia, jossa me olemme pelkkiä pelinappuloita. Tällä kertaa selvittiin kuin ihmeen kaupalla vähällä, sillä mies törmäsi kadun varteen pysäköityihin, tyhjiin autoihin. Surullisen usein lopputulos on toisenlainen.

Ykkösaamun kolumnisti Marko Kilpi 10.5.2017

Lähetykset

  • ke 10.5.2017 10.08 • Yle Areena

Jaksot

  • Kulttuurikriitikko Aleksis Salusjärvi kirjoittaa, että kulttuuri on kasvuala, joka työllistää hämmästyttävän suuren osan suomalaisista. Kulttuurin monimuotoisuus tekee siitä kuitenkin hankalasti määrittyvän elinkeinoalan.

  • Tietämisen tunne synnyttää vastakkainasetteluja, tietäminen voi niistä vapauttaa, sanoo kolumnisti, tietokirjailija Jani Kaaro.

  • Aikuisen ja lapsen suhdetta käsitellään teknisenä suorituksena ja kalenterin hallintana, vaikka se on tunteiden vuoristorata, katsoo keskiviikon kolumnistimme Reetta Räty.

  • Eläin ilmaisee karjumalla ja mylvimällä tunteitaan, ihminen laulamalla. Yhdessä laulaminen kohottaa aivojen kiintymyshormonitasoja. Kolumnistimme, eläkkeellä oleva ekologi, Jussi Viitala suosittelee laulamista ja erityisesti kuorolaulua, koska se tutkitusti vähentää yksinäisyyttä ja parantaa elämänlaatua.

  • Kolumnisti Marko Kilpi toivoo vapaampaa alkoholipolitiikkaa vaikka sanoo tuntevansa alkoholiongelman monet puolet. Hänen mukaansa ongelma ei kuitenkaan ole itse alkoholi, vaan se, kuinka me siihen suhtaudumme.

  • Suomi ei tarvitse vahvaa poliittista valtaa käyttävää presidenttiä, väittää kolumnisti, tutkija-kirjailija Jari Ehrnrooth. Hänen mukaansa meillä yhä on parlamentaarisesta kontrollista vapaa vahva presidentti keskuudessamme.

  • Viime kuukausina on tehty useita kyberhyökkäyksiä, joilla on ollut laajoja vaikutuksia. Kolumnisti Jarno Limnell arvioi, että kyberhyökkäyksiin tarvitaan poliittisia vastavoimia.

  • Mikä vaikutus käyttäytymiseemme ja lopulta jopa aivoihimme on sillä, että elämme maailmassa, jossa pelkojamme ruokitaan uhkakuvilla ja näyttävillä turvallisuustoimenpiteillä?

  • Kosmologi Kari Enqvist toivoisi, että tieteentekijöitä hehkutettaisiin urheilusankarien tapaan, tai ainakin nykyistä enemmän.

  • Vammaisten ihmisten syrjintä on yleistä, vaikka se on ihmisoikeusrikos, sanoo kolumnisti kulttuurikriitikko Aleksis Salusjärvi.

  • Kolumnisti, kieltenopettaja Paula Takio pohtii mitä toisten kunnioittaminen pohjimmiltaan tarkoittaa.

  • Jussi Viitalan kolumni: Älykkö ja intellektuelli

    Valtakunnan ykköslehdessä käytettiin hiljattain eräässä kirjoituksessa määritelmiä harkitseva älykkö ja analyyttinen intellektuelli asiayhteydessä, johon ne mielestäni sopivat erittäin huonosti. Jäin miettimään, riittääkö korkea älykkyysosamäärä yksistään siihen, että henkilöä voi luonnehtia intellektuelliksi.

    Mitä äly oikein on? Tunnettu kasvatustieteilijä Howard Gardner esitti jo 1983, että ihmisellä on useita eri tapoja käsitellä tietoa ja että nämä tavat ovat varsin riippumattomia toisistaan. Häntä oli jäänyt kiusaamaan se, että ihmisten henkisiä kykyjä arvioitiin yksinomaan älykkyystestien avulla. Hän löysi lahjakkuusalueista kahdeksan eri tyyppiä, joista älykkyystesti mittasi vain yhtä eli kykyä matemaattiseen ja loogiseen ajatteluun. Niinpä esimerkiksi kielellistä. musikaalista, sosiaalista ja liikunnallista lahjakkuutta älykkyystestit eivät ottaneet lainkaan huomioon.

    USA:n ilmavoimat joutuivat toisen maailmansodan aikana kamppailemaan aivan toisenlaisen älyn ominaisuuden kanssa. Saadakseen mahdollisimman hyviä lentäjiä, he ottivat älykkyystestin tärkeäksi valintaperusteeksi. Se ei kuitenkaan vähentänyt tappioita. Oivallettiin, että tarvittiin lentäjiä, joiden liikkeitä vastustaja ei pystynyt ennakoimaan ja tätä ominaisuutta älykkyystesti ei mitannut.

    Muutama vuosi sitten radiosta tulikin arkisto-ohjelma, jossa sodanaikaiset suomalaiset lentäjä-ässät muistelivat menneitä. He totesivat, että tärkeintä oli oppia lentämään "väärin", jotta vastustaja ei pystyisi ennakoimaan koneen liikkeitä. Esimerkiksi kaartotaistelussa lentäjä yleensä pyrkii ajamaan mahdollisimman kovaa saadakseen vastustajan kiinni. Eräs heistä kuitenkin kertoi oivaltaneensa, että jos ajaa hieman hitaammin, pystyy kaartamaan jyrkemmin ja saa vastustajan näin tähtäyslinjalle.

    Tätä hyvän hävittäjälentäjän ominaisuutta sanotaan luovuudeksi. Se on kykyä katsella tuttuja asioita aivan uudesta näkökulmasta ja löytää uusia ratkaisuja, jotka näyttävät syntyvän ilman loogista harkintaa. Älykkyystestin mittaama kyky on konvergenttia yhteen loogiseen ratkaisuun pyrkivää ajattelua. Luovuus taas edustaa divergenttiä ajattelua, joka on avoin erilaisille ratkaisuille aina tilanteen mukaan. Luovuutta on kuitenkin vaikea mitata objektiivisesti.

    Toronton yliopiston emeritusprofessori Keith Stanovich työtovereineen törmäsi 1980-luvulla toisenlaiseen älyn ominaisuuteen, rationaalisuuteen eli järkevyyteen. Se on kykyä muun muassa ennakoida omien toimien seurauksia omien tavoitteiden kannalta ja kykyä ottaa huomioon kaikki asiaan vaikuttavat tekijät. Tätä ominaisuutta voitiin tutkia objektiivisilla testeillä. Rationaalisuus koostuu paristakymmenestä osa-alueesta, joista suurin painoarvo on kyvyllä todennäköisyyksien arviointiin sekä tieteellisellä päättelyllä.

    Tutkijoille suurin yllätys oli, että korkea älykkyysosamäärä ei automaattisesti merkinnytkään korkeaa järkevyyttä, vaan ominaisuudet olivat varsin pitkälle toisistaan riippumattomia. Merkittävää huomiota aihe sai 2002 kun Daniel Kahneman sai taloustieteen Nobel-palkinnon ihmisten taloudellisten valintojen epärationaalisuutta koskevilla tutkimuksillaan.

    Stanovichin tutkimustulokset voi summata toteamukseen, että korkea älykkyysosamäärä yksinään on hyvin heikko suoja typeryyttä, mielen pimeyttä ja kelvottomia ratkaisuja vastaan. Asian voi kääntää niinkin päin, että todella suuret ja laajalle vaikuttavat tyhmyydet vaativat tekijältään huomattavan korkeaa älykkyysosamäärää. Tyhmä ihminen tekee paljon pienemmän mittakaavan tyhmyyksiä kolhien useimmiten vain itseään.

    Jonkun nimittäminen älyköksi tai intellektuelliksi vain korkean älykkyysosamäärän perusteella osoittaa huonoa arvostelukykyä. Intellektuelli ja tutkija tarvitsevat aina luovuutta ja tieteellisen ajattelun vaatimaa rationaalisuutta. Kansanvillitsijäksi pelkällä loogis-matemaattisella älyllä kyllä yltää.

    Luovuuden ja rationaalisuuden merkitystä kuvannee se, että Nobel-palkinto on voitettu jopa lähellä keskiarvoa olevilla älykkyysosamäärillä. Toisaalta rationaalisuuden puutteesta taas seuraa se kanadalaisen tutkimuksen tulos, että noin puolet sikäläisen Mensan jäsenistä uskoo astrologiaan, biorytmeihin ja UFO-miehiin! Ja he kuuluvat siis älykkäimpään kahteen prosenttiin.

    Suomen ja maailman merkittäviltä päättäjiltä toki toivoisi älyn, rationaalisuuden ja luovuuden lisäksi myös korkeaa moraalia ja heikomman lähimmäisen ymmärtämistä.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä