Eurooppalaisia puheenvuoroja

Venäjän voimapolitiikan juurilla

  • 14 min
  • toistaiseksi

Mistä kumpuaa Venäjän johtoeliitin presidentti Putinin johdolla ajama ortodoksiseen uskontoon ja perinteisiin arvoihin tukeutuva uuskonservatiivinen politiikka, joka korostaa Venäjän suuruutta, tuomitsee lännen henkisesti rappeutuneeksi ja pyrkii yhdistämään etniset venäläiset imperiumin siipien suojaan? Krimin valloitusta ja aseidenkalistelua Ukrainan suuntaan kannattaa mielipidekyselyjen mukaan jopa 80 prosenttia venäläisistä. Onko kriittisellä vähemmistöllä mahdollisuus saada äänensä kuuluviin? Airi Leppänen esittelee Venäjän tiedeakatemiassa työskentelevän sosiologi Mihail Tshernyshin näkemyksiä. Näytteet lukee Pekka Kyrö.

Airi Leppänen esittelee Mihail Tšernyšin, Venäjän tiedeakatemian sosiologian osasto, näkemyksiä.

Venäjän voimapolitiikan juurilla

Ukrainan kriisin kärjistyessä on vaikea uskoa, että Neuvostoliiton viimeinen johtaja, perestroikan ja glasnostin arkkitehti Mihail Gorbatshev puhui vuonna 1989 lämpimästi yhteisestä eurooppalaisesta kodista, ja 1990-luvun alussa Venäjä oli presidentti Jeltsinin johdolla halukas liittymään jopa NATOn jäseneksi. Ajatus yhteisestä eurooppalaisesta kodista jäi sittemmin retoriikan tasolle, ja nyt Venäjän voimapolitiikka Ukrainan suhteen tuomitaan lännessä jyrkästi. Yksittäistä syytä Venäjän politiikanmuutokselle ei voi nimetä, vaan kyseessä on erilaisten kehityskulkujen summa, sanoo Venäjän tiedeakatemian sosiologian laitoksella työskentelevä Mihail Tšernyš, joka äskettäin kävi luennoimassa Helsingin ja Tampereen yliopistoissa.

”Nykytilanne on todella valitettava, sillä muistan miten itsekin olin innoissani, kun Berliinin muuri vuonna 1989 murtui. Ajattelin monen muun lailla, että vihdoinkin raja-aidat häviävät ja voimme elää yhteisessä Euroopassa, täysin uudenlaisessa maailmassa. Näinhän ei käynyt, mutta ei ole Venäjän tai länsivaltojen vika, että tilanne kehittyi nykyiseen suuntaan. Asiaan on vaikuttanut muun muassa se, ettei Venäjän ja lännen johtajilla ollut yhteistä kieltä eikä yhteneväistä näkemystä kylmän sodan päättymisen syistä. Länsimaiden johtajien mielestä kyseessä oli lopullinen voitto totalitaarisesta järjestelmästä ja siksi suuren juhlan aihe.

Voittajan asenne voitettuihin saneli lännen toiminnan. Sen mielestä voitettujen oli syytä nöyrtyä, ymmärtää omat virheensä ja korjata ne. Mutta Venäjällä erityisesti älymystö uskoi, että se oli omalla toiminnallaan saanut käänteen aikaan. Tätä mieltä olivat etenkin toisinajattelijat, dissidentit, Solženitsyn ja muut. He katsoivat, että kommunistinen järjestelmä romahti juuri heidän sitkeän kamppailunsa ja säälimättömän kritiikkinsä vaikutuksesta. He pitivät itseään voittajina eivätkä voineet käsittää, että heitä voitaisiin kohdella häviäjinä. He halusivat olla osa yhteistä Eurooppaa, mutta huomasivat pian, että siellä venäläisiin suhtaudutaan kylmäkiskoisesti.”

Tietysti asiaan vaikutti suuresti se, missä jamassa Venäjä tuolloin oli. Koko järjestelmä oli romahtanut ja raunioilla rehottivat korruptio ja rikollisuus, mikä luonnollisesti vaikutti lännen suhtautumiseen. Ei oikein tiedetty kenen kanssa neuvotella, eivätkä presidentti Boris Jeltsin ja hänen ympärillään häärivät oligarkit suurta luottamusta herättäneet. Niinpä tasavertaisia suhteita oli vaikea luoda. Venäläisistä taas oli katkeraa havaita miten heitä ei noteerattu eikä heihin luotettu. Erityisesti NATOn laajeneminen Venäjän rajojen tuntumaan ja Jugoslavian sodat, etenkin Kosovo-ratkaisu vaikuttivat suuresti Venäjän politiikan suunnanmuutokseen, arvioi sosiologi Mihail Tšernyš.

”Mielestäni Kosovo-ratkaisua enemmän vaikutti kuitenkin se, että Venäjän johto näki Jugoslavian hajoamisessa oman maansa mahdollisen tulevaisuudenkuvan, ellei turvauduta voimakkaisiin otteisiin. Jugoslavian tilanne huolestutti myös liberaalipiirejä. Esimerkiksi Jegor Gaidar lähti muutaman muun samanmielisen kanssa Eurooppa-kiertueelle ilmaisemaan kantansa NATOn sotilaallista puuttumista vastaan, ja Moskovassa väki kokoontui spontaanisti osoittamaan mieltä Yhdysvaltain lähetystön edustalle. Syyskuun 11. päivän terrori-iskun jälkeen suhteet kuitenkin paranivat joksikin aikaa, kun Tšetšeniassa sotaa käyvä presidentti Putin kiirehti tukemaan Yhdysvaltoja terrorisminvastaisessa taistelussa.

Pian Venäjän ja lännen suhteet kiristyivät uudelleen monesta syystä, ja presidentti Georg W Bushin rooli oli tässä keskeinen. Bush esimerkiksi päätti ohjusten sijoittamisesta Itä-Eurooppaan neuvottelematta Venäjän kanssa, mikä ärsytti Venäjän johtoa suuresti. Lisää kitkaa aiheuttivat Ukrainan oranssivallankumous sekä Gruusian ja Kirgisian kumoukset, joita länsi tuki. Venäjän rajoilla käytiin siis kaiken aikaa taistelua geopoliittisesta vaikutusvallasta, mikä heijastui voimakkaasti Venäjän johdon politiikkaan.

Venäjän sisäinen kehitys, erityisesti nationalismin nousu, vaikuttivat myös asiaan. Yhteiset arvot, joihin aiemmin oli vedottu, eivät enää olleet keskiössä, vaan etusijalle nousivat kansalliset intressit. Alettiin puhua venäjänkielisten yhdistämisestä ja etnisten venäläisten etujen puolustamisesta. Samanaikaisesti Venäjän taloudessa elettiin voimakkaan kasvun kautta, armeijaa alettiin uudistaa ja maan johto oivalsi, että Länsi-Eurooppaan on mahdollista vaikuttaa uhkaamalla kaasu- ja öljyhanojen sulkemisella. Alkoi niin sanotun verhotun vastakkainasettelun aika.”

Mihail Tšernyšin mukaan Barak Obaman valtaantulo herätti Venäjän johdossa odotuksia siitä, että USA:n kanssa voisi todella sopia asioista. Putin toivoi, että Venäjä vihdoinkin hyväksyttäisiin neuvottelupöytiin tasavertaisena kumppanina ja suhteet länteen normalisoituisivat. Jonkin aikaa näytti siltä, että myönteinen käänne Venäjän ja lännen suhteissa on mahdollinen, mutta nyt eletään paljon syvemmän vastakkainasettelun aikaa kuin aikaisemmin, Tšernyš sanoo. Kun integraatio lännen suuntaan ei edennyt, Venäjän johdon oli löydettävä ajatusmalli, joka korostaa Venäjän olemassaoloa itsenäisenä subjektina. Esillä oli useita vaihtoehtoja, joista sopivimmalta tuntui yli 100 vuotta sitten ensimmäisen kerran esiin noussut Euraasia-aate. Sen mukaan Venäjä on euraasialaisten kansojen ja valtioiden keskipisteenä ja yhdistäjänä. Katse suunnattiin itään, ja kansallisen identiteetin kannalta kyse oli eurooppalaisuuden hylkäämisestä. Myöskään yhteisistä arvoista ei enää haluttu pitää kiinni, sanoo sosiologi Mihail Tšernyš Venäjän Tiedeakatemiasta.

Esimerkiksi ihmisoikeuksia Venäjän johto pitää nykyisin geopoliittisena aseena, jota länsi käyttää muiden sisäisiin asioihin sekaantumisen välineenä. Toisaalta Venäjä kritisoi länttä oikeudenloukkauksista Irakissa, Afganistanissa ja terrorismin vastaisessa sodassa, mutta käyttää myös itse ihmisoikeuksia hyväksi muita maita vastaan. Yleismaailmallisten ihmisoikeuksien merkitys onkin Venäjällä kärsinyt inflaation, mikä on todella valitettavaa, toteaa Mihail Tšernyš. Hänen mukaansa Venäjän johdon nykypolitiikkaa voikin luonnehtia uuskonservatiiviseksi, seikka mistä Venäjä aikaisemmin syytti Yhdysvaltoja.

”Venäläinen uuskonservatismi on hyvin erikoista, sillä sen kannattajat sanovat olevansa eurooppalaisia sanan alkuperäisessä merkityksessä, mutta vastustavat nykyistä Eurooppaa. Heidän ihanteensa on se Eurooppa, joka aikoinaan syntyi kristinuskon, filosofian ja tieteiden pohjalta, ja koki valtavan henkisen nousun. Presidentti Putin ja muut uuskonservatismin kannattajat vakuuttavat olevansa tämän, aikaisempien vuosisatojen kristillisen Euroopan lipunkantajia. Nykyisen Euroopan arvot kuten perheen hajoaminen, homoseksualismi, homoliitot, uskonnon kieltäminen ja monikulttuurisuus ovat heidän mielestään vääriä ja valheellisia. Uskonto on kaiken perusta, ja se näkyy myös Venäjän johdon politiikassa. Venäjä onkin nykyisin erilaisten kyselyjen valossa yksi maailman uskonnollisimpia maita. ”

Venäjän aatepoliittisen ilmaston erikoisuuksiin kuuluu sosiologi Mihail Tšernyšin mukaan myös se, että nationalisteja on lähes joka lähtöön. Monet liberaalitkin tunnustautuvat nationalisteiksi, esimerkkinä oppositiojohtajiin kuuluva Aleksei Navalnyi, joka toisaalta on kiivas Putinin vastustaja, mutta esimerkiksi Georgian sodan aikana tuki selkeästi Putinin hyökkäyspolitiikkaa. Navalnyi aloitti 2000-luvun puolessa välissä myös kansallismielisten Venäläisten marssien järjestämisen, ja vaatii viisumipakkoa keski-aasialaisille vierastyöläisille. Toisena esimerkkinä Tšernyš mainitsee Eduard Limonovin ja tämän kansallisbolševistisen puolueen, joka aikaisemmin esiintyi vallankumouksellisena valtionjohdon vastaisena ryhmittymänä, mutta on kääntynyt tukemaan presidentti Putinia. Ukrainan nykykriisin aikana ei olekaan suuri ihme, että liki 80 prosenttia venäläisistä kannattaa mielipidetiedustelujen mukaan Venäjän johdon voimapolitiikkaa. Valtamediat, eritoten valtiolliset tv-kanavat harjoittavat massiivista mielipiteenmuokkausta, ja toisenlaista informaatiota välittävien medioiden toimintaedellytyksiä rajoitetaan. Riippumattomien kansalaisjärjestöjen kurittaminen jatkuu myös. Nyt lakia järjestöistä kansainvälisinä agentteina ollaan muuttamassa siten, että viranomaistaho voi rekisteröidä järjestön kv-agentiksi ilman oikeuden päätöstä.

”On totta, että vain vähemmistö vastustaa Venäjän johdon nykylinjaa, mutta näin on Venäjän historiassa aina ollut. Vain eliitin pieni osa on noussut valtionjohtoa vastaan, ja nyt tilanne on aivan sama. Ratkaisevaa onkin se, millaisen vaihtoehdon oppositio pystyy tarjoamaan yhteiskuntakehitykselle. Sen työstäminen ei ole helppoa, sillä esimerkiksi näkemyksiin yhteisestä eurooppalaisesta kodista meillä harva enää uskoo, eivätkä puheet ihmisoikeuksista ja kansalaisvapauksistakaan herätä enemmistön keskuudessa juuri kiinnostusta. ”

Ovatko siis toistumassa Ukrainan vuoden 2004 Oranssivallankumouksen aikaiset tapahtumat, jolloin pelko mullistuksista Venäjällä sai aikaan paniikkireaktion Kremlissä. Sanan-, kokoontumisen ja mielipiteenvapauksia rajoittettin, ja kuten nytkin, valtiolliseen retoriikkaan ilmaantui termi viides kolonna, kun pettureiksi ja vieraan vallan agenteiksi tuolloikin leimattiin kriittisesti valtionjohdon politiikkaan suhtautuvat? Silloinkin presidenttinä oli Vladimir Putin, mutta nyt tähtäimessä on maan sisäisen opposition lisäksi myös naapurivaltio.

Airi Leppänen 17.4.2014

Lähetykset

  • la 19.4.2014 17.40 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Reformaation juhlavuonna Berliinissä rukous on politiikkaa.
    Kirkko on poliittinen instituutio. Kristittyjen on tartuttava toimeen ja puolustettava ihmisoikeuksia selkä suorana, sanoo saksalaisen Gethsemane-seurakunnan pastori Christian Zeiske.
    Berliiniläisen evankelisen seurakunnan aktiivijäsen Peter Steudtner pidätettiin terrorismista syytettynä Turkissa. Kotiseurakunta käynnisti ympäri Saksaa levinneen rukouskampanjan syyttömänä vankilassa viruvan, kansainvälistä työtä tekevän ihmisoikeusaktivistin vapauttamiseksi.
    Peter Steudtner pääsi palaamaan kotiin, mutta samalla käynnistyi teologinen keskustelu siitä, miten rukous tässä pahassa maailmassa oikein toimii?
    Toimittaja on Jorma Mattila ja näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Ranskalainen kansantalous- ja sosiaaliteoreetikko Jacques Attali kertoo, mitä on odotettavissa vuoteen 2030 mennessä.
    Pirkko Peltonen-Rognoni esittelee ranskalaisen Jacques Attalin uusinta ´Finalment après-demain!´ - teosta. Näytteet lukee Pekka Kyrö.
    Eurooppalaisia puheenvuoroja- sarjaa on tehty vuodesta 1982 saakka ja Pirkko Peltonen-Rognoni on tehnyt pitkälti yli 200 puheenvuoroa. Tämä on hänen viimeisensä.

  • Ranskan nuori presidentti Emmanuel Macron tunnusti jo ennen kevään 2017 presidentivaaleja, että yksi hänen inspiraationsa oli Napoleon ja hänen kykynsä rakentaa valtio ja sen hallinto. Ranskalaisjournalisti Jean-Dominique Merchet'n uutuuskirja 'Macron Bonaparte' on poliittis-filosofinen essee Macronin noususta valtaan ennalta suunnitelluin napoleonilaisin keinoin. Kirjan esittelee Ismo Nykänen. Näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Leijuuko Euroopan yllä nationalismin aave? Juha Kulmanen esittelee katalonialaisen Javier Ruiz Portellan näkemyksiä nationalismista. Näytteet lukee Ari Kallio. Ohjelma on uusinta vuodelta 2001.

  • Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevits lähti 30 vuotta sitten kiertämään liitoksissaan jo natisevaa neuvostomaata ja keräämään kanssaihmistensä ajatuksia suuresta utopiasta nimeltä Neuvostoliitto. Tämän Utopian ääniä -sarjan viidennessä teoksessa ‒ Vremja Sekond Hend ‒ Aleksijevitshin haastateltavat tuovat moniäänisesti esille hämmennyksensä, jopa epätoivonsa, elämästä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Selvitystyötä menneisyydestä ei ole tehty ja Homo Sovieticus on yhä voimissaan, vaikka Neuvostoliiton hajoamisesta on yli neljännesvuosisata. Airi Leppänen esittelee valkovenäläisen Nobel-kirjalija Svetlana Aleksijevitsin uusinta teosta ja näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Kristiina Koivunen esittelee ruotsalaisen turvapaikkajuristin Viktor Banken uutta teosta ´Andrum`. Näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Saksa ja Ranska ovat nyt valmiita yhdessä ottamaan johtoaseman EU:n kehittämiseksi. Suomella voisi saksalaisdiplomaatin mukaan olla merkittävä rooli Ukrainan konfliktin avaamisessa.
    Wolfgang Ischingerin tapasi Münchenissä Jorma Mattila. Näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Mitä Espanjalle on tapahtumassa 40 vuotta demokratiaan siirtymisen jälkeen?
    Syvissä poliittisissa riidoissa kummittelevat taas 1930-luvun haamut. Katalonian
    itsehallintoalueen separatistijohto uhkaa perustaa oman valtion, joka voi johtaa
    koko Espanjan hajoamiseen.
    Tunnettu politiikan kommentaattori Fernando Ónega on seurannut kotimaansa
    demokratian kehitystä alusta asti läheltä.

    Jyrki Palo esittelee espanjalaisen kirjailijan ja toimittajan Fernando Ónegan uutta teosta. Näytteeet lukee Pekka Kyrö.

  • Vuosikausia kaikkinaiset hälytyskellot ovat kertoneet meitä uhkaavista vaaroista. Ranskalainen esseisti Jacques Lecomte kirjoittaa kuitenkin uutuuskirjassaan 'Maailma voi paljon paremmin kuin voisitte sitä uskoakaan', että niin terveyden alalla, koulutuksessa, demokratiassa, suvaitsevaisuudessa, ympäristössä kuin väkivallan vähenemisessä ihmiskunta on ottanut harppauksenomaisia askeleita parempaan viimeisten vuosikymmenten aikana. Kirjan esittelee Ismo Nykänen ja näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Miksi neuvostojoukot hyökkäsivät Afganistaniin vuonna 1979, millaisia seurauksia vuoteen 1989 jatkuneella sodalla oli Neuvostoliitossa ja miten se näkyy Venäjän nyky-yhteiskunnassa? Millaisia vaikutuksia Afganistanin sodalla on ollut kansainvälisellä areenalla ja millaisia yhtymäkohtia sillä on USA:n Vietnamin sotaan?

    Muun muassa näitä kysymyksiä eri alojen huippututkijat pohtivat uutuuskirjassa ”Sovietnam – Die UdSSR in Afganistan 1979–1989”, jota tarkastelee toimittaja Airi Leppänen.
    Näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Juha Kulmanen esittelee norjalaisen professorin Thomas Hylland Eriksenin ajatuksia hitaasta ja nopeasta ajasta. Näytteet lukee Ari Kallio. Ohjelma on uusinta vuodelta 2002. Eurooppalaisia puheen- vuoroja on lähetetty 35 vuoden ajan.

  • Yksi suurista Euroopan yhdentymisen rakentajista, Ranskan entinen presidentti Valéry Giscard D’Estaing suomii kovin sanoin EU:n nykytilannetta.
    ”Eurooppaa vaivaa poliittisen johtajuuden puute. Britannian ero oli jo ennalta nähtävissä ja EU:n tilannetta selkiyttävä tapahtuma. Nyt euroalue siirtyy 20-30 vuodessa yhteiseen budjetti- ja veropolitiikkaan”, sanoo vuonna 1926 syntynyt, todellinen pitkän linjan Eurooppa-visionääri.
    Jorma Mattila haastattelee Giscard D´Estaingia ja näytteet lukee Pekka Kyrö.
    Eurooppalaisia puheenvuoroja- sarjaa on lähetetty vuodesta 1982 ja sitä tuottaa Juha Kulmanen.

Ei tulossa olevia jaksoja

Klipit

  • Euroalueen toiseksi suurin maa Ranska elää edelleen yli varojensa. Entisen suurpankin pääjohtajan Jean Peyrelevade`in tuoretta kirjaa esittelee Ismo Nykänen ja näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Vuonna 1966 Torontossa, Kanadassa virolaisperheeseen syntynyt Andres Kasekamp on Baltian politiikan professori Tarton yliopistossa. Kasekamp, joka on asunut Virossa jo kaksikymmentä vuotta julkaisi vuosi sitten Baltian valtioiden historiaa vertailevan teoksen A history of the Baltic States.

  • EU:n viisaiden neuvoston puheenjohtajan ja Espanjan entisen pääministerin Felipe Gonzálezin uuden toeksen ´Mi idea de Europa` esittely. Toimittajana on Juha Kulmanen ja näytteet lukee Pekka Kyrö.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä