Eurooppalaisia puheenvuoroja

Ettei perspektiivi unohtuisi Euroopassa

  • 13 min
  • toistaiseksi

Keskustelua Euroopasta on käyty kohta 3000 vuotta, siitä lähtien kun Zeus riisti valkoiseksi häräksi tekeytyen myyttisen kuningas Tyroksen tyttären Europen ja raiskasi hänet seudulla, joka sitten ristittiin tyttöparan mukaan. Ranskalainen historioitsija Jacques Le Goff (kuoli huhtikuussa 2014) kuvaa esseessään `La Vielle L´Èurope et la Notre` niitä ristiriitaisia voimavirtoja, jotka leimaavat koko eurooppalaista elämäntapaa ja joiden tuloksena ovat toisaalta kansallisvaltiot, toisaalta yhteistyön ja keskusjohtoisuuden tarve. Jukka Mannerkorpi esitteli Goffin ajatuksia vuonna 1994, näytteet luki Antti Einari Halonen ja tuotti Juha Kulmanen.

Tämän ohjelman tullessa radiosta ulos, Suomen eurokansanäänestys on ohi ja tulos kaikkien tiedossa. Oli se millainen tahansa, keskustelu Euroopasta ei tähän lopu. Miksi loppuisikaan, onhan sitä käyty kohta 3000 vuotta, siitä lähtien kun Zeus riisti valkoiseksi häräksi tekeytyen myyttisen kuningas Tyroksen tyttären Europen ja raiskasi hänet seudulla, joka sitten ristittiin tyttöparan mukaan.

Ranskalainen historioitsija Jacques Le Goff kuvaa vastikäään julkaistussa esseessään `La Vielle L´Èurope et la Notre` eli `Vanha Eurooppa ja meidän Eurooppamme` niitä ristiriitaisia voimavirtoja, jotka leimaavat koko eurooppalaista elämäntapaa ja joiden tuloksena ovat toisaalta kansallisvaltiot, toisaalta yhteistyön ja keskusjohtoisuuden tarve.

”Hippokrates, kuuluisa eurooppalainen lääkäri, joka eli 400 luvun alussa ja 300 luvun lopussa ekr, arvioi että eurooppalaiset ovat tarmokkaita mutta sotaisia, aasialaiset viisaita ja sivistyneitä, mutta velttoja. Eurooppalaiset rakastavat vapautta ja ovat valmiita taistelemaan sen puolesta. Heidän suosimansa poliittinen järjestelmä on demokratia. Aasialaiset sen sijaan hyväksyvät kernaasti orjuuden ja ovat valmiita sopeutumaan despoottiseen hallintoon kunhan saavat vastapainoksi kukoistuksen ja mielenrauhan. Kreikkalainen sivistys nosti esiin ne perusarvot, jotka ovat tänäkin päivänä eurooppalaisen ajattelun intellektuaalisia ja eettisiä välineitä: Luonnon, järjen ja tieteen vapauden ideat sekä ennen kaikkea epäilyn käsitteen ja sen soveltamisen käytännössä. Eikö kriittisyys ole aina ollut eurooppalaisen ajattelun ja toiminnan päätekijöitä ja eikö se ole vieläkin maanosamme tärkeimpiä valttikortteja törmätessämme ritualistisiin ja fundamentalistisiin ajattelutapoihin, jotka eivät ole osanneet omaksua järjestelmällistä epäilyä.”

Rooman valtakunnan hajoaminen merkitsi Hippokrateen näkemyksen toteutumista käytännössä. Itä valitsi mystiikan ja despotismin ja pysyi koossa vielä tuhatkunta vuotta, Länsi omaksui rationaalisen ajattelun ja korosti yksilön vapautta ja jakautui kymmeniksi keskenään kahakoiviksi mutta yhtenäisiä kristillisiä arvoja tunnustaviksi pikkuvaltioiksi ja ruhtinaskunniksi.

”Nykyisen Euroopan ensimmäinen luonnos tukeutui toisaalta kristinuskon ja antiikin perinnön muokkaamaan kulttuuriperinnön yhteisölliseen ajatteluun, toisaalta valtiolliseen moninaisuuteen, joka juonsi juurensa maanosamme ulkopuolelta tulleiden tai siellä vanhastaan vaikuttavien etnisten ryhmien erilaisesta perinteestä. Euroopan ensimmäinen esivaihe oli jo osoitus siitä, että yhtenäisyys voidaan saavuttaa kansallisen erilaisuuden pohjalta. Euroopassa kansallisuus ja kansainvälisyys ovat sidoksissa toisiinsa.”

Ensimmäisen yleiseurooppalaisen valtioyhteenliittymän loi miekalla ja valtiomiestaidolla Kaarle Suuri, `Charlemagne`, `Karl Der Grosse`, jonka Paavi kruunasi keisariksi joulupäivänä vuonna 800. Hänen frankkilais-roomalainen valtakuntansa ulottui koko Manner-Euroopan yli , Pyreneiltä Elbelle. Idässä raja oli epämääräinen, eihän kukaan myöhemminkään ole osannut sanoa missä Eurooppa loppuu ja Aasia alkaa, mikä jo sinänsä on ikuinen ristiriitojen lähde. Kaarle Suuri myös ajatteli eurooppalaisittain, sulauttaen yhteen antiikin perinnön kristilliset aatteet ja germaanisen alkuvoiman ja antoi suunnan keskiajan kehitykselle.

Hän uudisti oikeudenkäytön ja rahalaitoksen, kutsui oppineita eri puolilta Eurooppaa, vaali myös kansan sivistysperinnettä ja perusti kouluja. Hänestä keskiaikaisen ritarirunouden päähahmo, joka jäi elämään sittenkin kun hänen pojanpoikansa olivat jakaneet valtakunnan keskenään. Valta on ollut aina veljeyttä kiehtovampi asia; Ranska, Saksa ja Italia alkoivat hahmottua.

”Euroopan jakosopimukset 800-luvulla nostavat valokeilaan erään perusasian. Tämän Euraasian mantereen länsikärjen erilaiset maaperätyypit, elinkeinot ja kulttuurit ryhmittyvät yhteen kerroksittaisiksi vyöhykkeiksi pohjois-eteläsuunnassa. Lohkomalla Euroopan pystysuunnassa karolingit pyrkivät saamaan jokaiseen valtioon palan kustakin vyöhykkeestä. Mutta näin kirjava maantieteellis-historiallinen moninaisuus vaatisi koossa pysyäkseen täydentäviä ja sopusointua luovia lisärakenteita kaikkien osapuolten yksilöllisyyden ja sisäisen moninaisuuden turvaamiseksi. Tätä eivät valitettavasti ymmärtäneet enempää Kaarle Suuri kuin Kaarle V, ei Ludvig XIV kuin Ranskan suuri vallankumouskaan, eikä Napoleon.”

Eurooppa heittäytyi jo keskiajalla talouskasvun tielle. Olisi liioiteltua puhua teknisestä vallankumouksesta, mutta aiemmin verkkaan edennyt kehitys lähti myöhäiskeskiajalla ennennäkemättömään vauhtiin. Kaivostoiminta alkoi toden teolla, rauta-, lyijy-, kupari- ja kivihiilikerrostumia alettiin määrätietoisesti etsiä ja käyttää hyväksi. Energiaa saatiin ensin vesivoimalla, tuulimyllyt tulivat kuvaan 1000-luvulla. Uudet tekniset keksinnöt, mm. peräsin ja yhä useammin raudasta valmistetut työkalut antoivat potkua merenkululle ja maanviljelylle.

”1500-luvun alussa Euroopalla oli olemassa tekniset valmiudet löytää ja valloittaa koko maailma, niin oli Kiinallakin, mutta se ei käyttänyt niitä. Tämän käyttäytymistavan syitä ja eroja on etsittävä kulttuurista ja ajattelutavasta, eurooppalaisten vähemmän rituaalinomaisesta kiintymyksestä perinteeseen ja suuremmasta sosiaalisesta liikkuvuudesta. On huomattava että teknisten uudistusten kehittelyyn näyttävät osallistuneen yhtä lailla uskonnolliset kuin maallikkopiirit, linnanherrat kuin talonpojat, yhteisöt kuin yksilötkin. ”

Eurooppa kohotti yksilöllisyyden aivan eri tasolle kuin Kaukoitä. Tätä osoittavat hauskalla tavallaan pöytätavatkin. Idän keittiö, olisi se sitten japanilaista, kiinalaista tai vietnamilaista, paloittelee ruuan etukäteen kaikille yhteiseen muotoon puikoilla syötäväksi. Euroopan keskiajalla ruoka katettiin paloittelemattomana pöytään, josta jokainen itselleen veitsellä tai kauhalla parhaaksi katsomansa annoksen. Liemikulhot ja juomamukit olivat vielä yhteisiä. Renessanssipöytään ilmestynyt haarukka merkitsi ratkaisevaa käännettä yksilölliseen suuntaan. Sitä ja veistä käyttämällä itse kukin paloitteli ruokansa haluamaansa tapaan. Toisin kuin Kaukoitä, jossa syntyperä määräsi sen kuka sai koulusivistystä ja kuka ei, Eurooppa tarjosi myös vaihtoehdon. Koulutus oli periaatteessa avoin kaikille ja tutkintoja läpäisemällä oli mahdollisuus kiivetä ylempiin sosiaaliluokkiin. Eri asia sitten kenellä oli tähän varaa. Yksilön vastuuta korosti myös oikeuslaitos. Kirkko uudisti 1100-luvulla vanhan oikeuskäytännön, jonka mukaan ilmianto yleensä riitti näytöksi rikkomuksesta ja rangaistuksen perusteeksi. Syytetyltä alettiin vaatia tunnustusta, mikä oli yksilön oikeusturvan kannalta melkoinen edistysaskel. Mutta sitten tunnustuksen saamiseksi alettiin käyttää kidutusta.

”Kirkko turvautui inkvisitioon koska se tunsi asemansa uhatuksi. Taloudellinen, älyllinen ja sosiaalinen nousu aiheutti kasvavaa kritiikkiä virallisen uskonnon ja feodalismin luomaa saumatonta järjestelmää kohtaan. Vastalauseet saivat uskonnollisia muotoja, joita sanottiin yhteisellä nimellä kerettiläisyydeksi. Kohtaamme tässä yhden eurooppalaisuuden perusristiriidoista. Puolustautuakseen arvostelijoitaan vastaan - joiden voitto olisi luultavasti johtanut johonkin suvaitsemattomaan teokratiaan - kristillinen kirkko ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin turvautua moraalisesti tuomittaviin keinoihin, jotka tuhosivat juuri ne arvot, joita se vakuutti ajavansa.

Tämän päivän Eurooppa joutuu uhmaamaan aivan vastaavia haasteita, jotka osoittavat uudenaikaisen ajattelun haurauden aikojen kuluessa muotoutuneen ongelmakentän paineissa. Keskiaika aiheutti Euroopalle muitakin lipsahduksia. Rajoittaakseen feodalismin haittoja ja sen perusluonteeseen kuuluvaa epätasa-arvoa, se loi nykyaikaisen, aikaisempaa oikeudenmukaisemman valtiokäsitteen. Mutta siitä kehkeytyi nopeasti uusi ihanne ja se loi hirviön, joka uskonnolliselta ja feodaaliselta vallalta oli puuttunut, nimittäin valtionedun. Tästä vaivasta Eurooppa ei ole vieläkään parantunut.

Eurooppa joutui kahden vastakkaisen liikkeen ristituleen. Toinen oli itsepuolustuksellinen ja merkitsi suojautumista ulkoisen ja sisäisen opposition uhalta, taloudellisen ja älyllisen avautumisen vaaroilta. Toinen oli houkutus käyttää ja väärinkäyttää hankittua mahtiasemaa. Näiden vaihtoehtojen välillä Eurooppa epäröi ja vaikka nykyinen tilanne on toinen, epäröinti jatkuu vieläkin. Ensimmäinen vaihtoehto merkitsee sulkeutumista, suvaitsemattomuutta, sortoa ja sisäisiä puhdistuksia. Toinen vaihtoehto on ekspansiivinen, ulospäin suuntautuva. Tällä liikkeellä on monet kasvot. Yhdet ovat rauhanomaiset, vaikka liike suosiikin taloudellista ylivaltaa, toiset ovat sotilaalliset ja aggressiiviset. Tähän ekspansiivisuuteen kuuluu myös epämääräinen, ankaria ristiriitoja ennakoiva piirre. Se on laajenemispyrkimys itään, määrittelemätön, avoimen rajan, Euroopan kyljessä ammottavan avoimen haavan tuolle puolen.”

Jatkuvat sodat repivät länsieurooppalaista kristikuntaa jo keskiajalla, mutta erityisen tuhoisiksi ne ovat kehittyneet uudella ajalla, jokaisen vuosisadan viedessä hävitysvimmassaan aina voiton edellisestä niin että uskallamme tuskin ajatella mitä uuden vuosituhannen ensimmäinen vuosisata tuo tullessaan. Vai tapahtuisiko sellainen ihme, ettei tilastollinen todennäköisyys toteutuisikaan. Le Goff näkee toivon kipinän Euroopan nykyisessä kehityksessä, erityisesti Ranskan ja Saksan ystävyydessä ja yhteistyössä, joka toimii kuin konsanaan Kaarle Suuren aikaan.

”Eurooppa on yhtenäisyyden aikoinaankin aina ollut moninainen, tarkasteltiin sitten Rooman valtakuntaa, keskiaikaista kristikuntaa tai teollisen vallankumouksen aikaa. Euroopalle on ominaista dialektinen pyrkimys yhtenäisyyteen moninaisuuden samalla säilyessä. Erillisten kansakuntien Eurooppa tuntuu minusta tällä hetkellä palvelevan myös parhaiten yhdentymisen tarvetta. Tämä tarve on täysin sopusoinnussa historian hengityksen kanssa, joka on suosinut milloin poliittisten kokonaisuuksien paloittelemista kansallisiksi yksiköiksi, milloin jättimäisten keisarikuntien rakentamista.

Euroopan on tätä nykyä keskittävä erilainen yhtenäisyyden muoto kuin menneen ajan keisarikunnat. Tämä suuntaus ei noudata ainoastaan sisäisiä tarpeita. Se auttaa Eurooppaa vastaamaan myös uudenlaisiin ulkopuolisiin haasteisiin tämän päivän maailmassa.”

Olisiko Eurooppa löytämässä tasapainon sitä vuosituhansia raastaneiden sisäisten demonien välillä? Keskustelu jatkuu.

Jukka Mannerkorpi 1994

Lähetykset

  • la 3.5.2014 17.41 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Reformaation juhlavuonna Berliinissä rukous on politiikkaa.
    Kirkko on poliittinen instituutio. Kristittyjen on tartuttava toimeen ja puolustettava ihmisoikeuksia selkä suorana, sanoo saksalaisen Gethsemane-seurakunnan pastori Christian Zeiske.
    Berliiniläisen evankelisen seurakunnan aktiivijäsen Peter Steudtner pidätettiin terrorismista syytettynä Turkissa. Kotiseurakunta käynnisti ympäri Saksaa levinneen rukouskampanjan syyttömänä vankilassa viruvan, kansainvälistä työtä tekevän ihmisoikeusaktivistin vapauttamiseksi.
    Peter Steudtner pääsi palaamaan kotiin, mutta samalla käynnistyi teologinen keskustelu siitä, miten rukous tässä pahassa maailmassa oikein toimii?
    Toimittaja on Jorma Mattila ja näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Ranskalainen kansantalous- ja sosiaaliteoreetikko Jacques Attali kertoo, mitä on odotettavissa vuoteen 2030 mennessä.
    Pirkko Peltonen-Rognoni esittelee ranskalaisen Jacques Attalin uusinta ´Finalment après-demain!´ - teosta. Näytteet lukee Pekka Kyrö.
    Eurooppalaisia puheenvuoroja- sarjaa on tehty vuodesta 1982 saakka ja Pirkko Peltonen-Rognoni on tehnyt pitkälti yli 200 puheenvuoroa. Tämä on hänen viimeisensä.

  • Ranskan nuori presidentti Emmanuel Macron tunnusti jo ennen kevään 2017 presidentivaaleja, että yksi hänen inspiraationsa oli Napoleon ja hänen kykynsä rakentaa valtio ja sen hallinto. Ranskalaisjournalisti Jean-Dominique Merchet'n uutuuskirja 'Macron Bonaparte' on poliittis-filosofinen essee Macronin noususta valtaan ennalta suunnitelluin napoleonilaisin keinoin. Kirjan esittelee Ismo Nykänen. Näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Leijuuko Euroopan yllä nationalismin aave? Juha Kulmanen esittelee katalonialaisen Javier Ruiz Portellan näkemyksiä nationalismista. Näytteet lukee Ari Kallio. Ohjelma on uusinta vuodelta 2001.

  • Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevits lähti 30 vuotta sitten kiertämään liitoksissaan jo natisevaa neuvostomaata ja keräämään kanssaihmistensä ajatuksia suuresta utopiasta nimeltä Neuvostoliitto. Tämän Utopian ääniä -sarjan viidennessä teoksessa ‒ Vremja Sekond Hend ‒ Aleksijevitshin haastateltavat tuovat moniäänisesti esille hämmennyksensä, jopa epätoivonsa, elämästä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Selvitystyötä menneisyydestä ei ole tehty ja Homo Sovieticus on yhä voimissaan, vaikka Neuvostoliiton hajoamisesta on yli neljännesvuosisata. Airi Leppänen esittelee valkovenäläisen Nobel-kirjalija Svetlana Aleksijevitsin uusinta teosta ja näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Kristiina Koivunen esittelee ruotsalaisen turvapaikkajuristin Viktor Banken uutta teosta ´Andrum`. Näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Saksa ja Ranska ovat nyt valmiita yhdessä ottamaan johtoaseman EU:n kehittämiseksi. Suomella voisi saksalaisdiplomaatin mukaan olla merkittävä rooli Ukrainan konfliktin avaamisessa.
    Wolfgang Ischingerin tapasi Münchenissä Jorma Mattila. Näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Mitä Espanjalle on tapahtumassa 40 vuotta demokratiaan siirtymisen jälkeen?
    Syvissä poliittisissa riidoissa kummittelevat taas 1930-luvun haamut. Katalonian
    itsehallintoalueen separatistijohto uhkaa perustaa oman valtion, joka voi johtaa
    koko Espanjan hajoamiseen.
    Tunnettu politiikan kommentaattori Fernando Ónega on seurannut kotimaansa
    demokratian kehitystä alusta asti läheltä.

    Jyrki Palo esittelee espanjalaisen kirjailijan ja toimittajan Fernando Ónegan uutta teosta. Näytteeet lukee Pekka Kyrö.

  • Vuosikausia kaikkinaiset hälytyskellot ovat kertoneet meitä uhkaavista vaaroista. Ranskalainen esseisti Jacques Lecomte kirjoittaa kuitenkin uutuuskirjassaan 'Maailma voi paljon paremmin kuin voisitte sitä uskoakaan', että niin terveyden alalla, koulutuksessa, demokratiassa, suvaitsevaisuudessa, ympäristössä kuin väkivallan vähenemisessä ihmiskunta on ottanut harppauksenomaisia askeleita parempaan viimeisten vuosikymmenten aikana. Kirjan esittelee Ismo Nykänen ja näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Miksi neuvostojoukot hyökkäsivät Afganistaniin vuonna 1979, millaisia seurauksia vuoteen 1989 jatkuneella sodalla oli Neuvostoliitossa ja miten se näkyy Venäjän nyky-yhteiskunnassa? Millaisia vaikutuksia Afganistanin sodalla on ollut kansainvälisellä areenalla ja millaisia yhtymäkohtia sillä on USA:n Vietnamin sotaan?

    Muun muassa näitä kysymyksiä eri alojen huippututkijat pohtivat uutuuskirjassa ”Sovietnam – Die UdSSR in Afganistan 1979–1989”, jota tarkastelee toimittaja Airi Leppänen.
    Näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Juha Kulmanen esittelee norjalaisen professorin Thomas Hylland Eriksenin ajatuksia hitaasta ja nopeasta ajasta. Näytteet lukee Ari Kallio. Ohjelma on uusinta vuodelta 2002. Eurooppalaisia puheen- vuoroja on lähetetty 35 vuoden ajan.

  • Yksi suurista Euroopan yhdentymisen rakentajista, Ranskan entinen presidentti Valéry Giscard D’Estaing suomii kovin sanoin EU:n nykytilannetta.
    ”Eurooppaa vaivaa poliittisen johtajuuden puute. Britannian ero oli jo ennalta nähtävissä ja EU:n tilannetta selkiyttävä tapahtuma. Nyt euroalue siirtyy 20-30 vuodessa yhteiseen budjetti- ja veropolitiikkaan”, sanoo vuonna 1926 syntynyt, todellinen pitkän linjan Eurooppa-visionääri.
    Jorma Mattila haastattelee Giscard D´Estaingia ja näytteet lukee Pekka Kyrö.
    Eurooppalaisia puheenvuoroja- sarjaa on lähetetty vuodesta 1982 ja sitä tuottaa Juha Kulmanen.

Ei tulossa olevia jaksoja

Klipit

  • Euroalueen toiseksi suurin maa Ranska elää edelleen yli varojensa. Entisen suurpankin pääjohtajan Jean Peyrelevade`in tuoretta kirjaa esittelee Ismo Nykänen ja näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Vuonna 1966 Torontossa, Kanadassa virolaisperheeseen syntynyt Andres Kasekamp on Baltian politiikan professori Tarton yliopistossa. Kasekamp, joka on asunut Virossa jo kaksikymmentä vuotta julkaisi vuosi sitten Baltian valtioiden historiaa vertailevan teoksen A history of the Baltic States.

  • EU:n viisaiden neuvoston puheenjohtajan ja Espanjan entisen pääministerin Felipe Gonzálezin uuden toeksen ´Mi idea de Europa` esittely. Toimittajana on Juha Kulmanen ja näytteet lukee Pekka Kyrö.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä