Ykkösaamun kolumni

Hannu Reime: Vladimir Dedijer - Viimeinen jugoslaavi

  • 6 min
  • toistaiseksi

Kun maailmalla ja varsinkin täällä Euroopassa muistellaan sata vuotta sitten puhjennutta ensimmäistä maailmansotaa, ajattelin vilkaista kirjallisuutta, jota sodan syistä on vuosikymmenien kuluessa julkaistu. Aiheella on muutakin kuin akateemista mielenkiintoa juuri nyt: geopoliittinen köydenveto itäisestä Ukrainasta kiristyy epämiellyttävällä tavalla ja kansainvälinen politiikka blokkiutuu. Samaan aikaan Lähi-itää syöstään yhä hallitsemattomampaan kaaokseen Israelin jatkaessa brutaalia miehitystään ja palestiinalaisten sortoa ja fanaattisimman islamin levitessä muun muassa Saudi-Arabian tuella Syyriaan ja Irakiin.

Silmiini sattui kirja nimeltään Tie Sarajevoon. Otsikko viittaa Sarajevon laukauksiin, joilla nuori Bosnian serbi Gavrilo Princip kesäkuun lopulla vuonna 1914 surmasi Itävalta-Unkarin kruununperijän Franz Ferdinandin ja tämän puolison Sophien Sarajevossa. Arkkiherttuan murha ei tietenkään ollut maailmansodan syy, mutta se toimi sytykkeenä, räjähdyspanoksen nallina. Se laukaisi imperialistisen kilpailun motivoimat liittoutumat avoimeen sotaan toisiaan vastaan kohtalokkain seurauksin miljoonille ja miljoonille ihmisille ja Euroopan ja koko maailman myöhemmälle historialle.

Oletin, että Tie Sarajevoon käsittelisi sotaa edeltänyttä suurvaltojen diplomatiaa ja keskinäistä juonittelua, mutta teos onkin yli 500-sivuinen, hyvin dokumentoitu tutkielma Principin ja hänen tovereidensa motiiveista ja salamurhan suunnittelusta. Salaliittolaiset vihasivat Habsburgien keisarikuntaa, ja heitä innosti ajatus Balkanin slaavien valtiollisesta yhdistymisestä Jugoslaviaksi, eteläslaavien maaksi.

Tie Sarajevoon ilmestyi vuonna 1966. Sen on kirjoittanut jugoslavialainen historioitsija Vladimir Dedijer ilmeisesti suoraan englanniksi. Dedijer syntyi Serbiassa sata vuotta sitten, muutama kuukausi ennen suursodan puhkeamista, ja kuoli Yhdysvalloissa vuonna 1990. Hänen tuhkansa on haudattu Ljubljanaan, Sloveniaan.

Vladimir (Vlado) Dedijer oli hyvin mielenkiintoinen henkilö, jonka elämänvaiheet sivusivat eräitä viime vuosisadan keskeisiä tapahtumia, ihanteita, aatteita ja niiden toteuttamistapoja. Dedijer oli jugoslavialainen kommunisti, Josip Broz Titon johtaman partisaaniarmeijan poliittinen komissaari toisen maailmansodan vuosina ja jonkin aikaa myös puolueen sanomalehden Borban päätoimittaja. Taistelussa natsimiehittäjiä vastaan hän haavoittui kolme kertaa ja myös menetti partisaaniosastonsa lääkärinä työskennelleen ensimmäisen vaimonsa Olgan, jonka saksalaisten ammus surmasi. Olga haudattiin lähes paljain käsin kaivettuun kuoppaan Jugoslavian vuorille.

Sodanjälkeisessä kansandemokraattisessa Jugoslaviassa Dedijer toimi valtion informaatiotoimiston johtajana eli hallituksen pääpropagandistina. Jugoslavialaiset kommunistit olivat vapauttaneet maansa natsimiehittäjistä pääosin yksin, ja niinpä Neuvostoliiton johtaja Stalin suhtautui heihin äärimmäisen epäluuloisesti. Yli kolme vuotta kestänyt painostava kyräily huipentui Kominformin ja Jugoslavian välirikkoon kesäkuussa 1948. 

Kominform oli toisen maailmansodan jälkeen perustettu kansainvälinen järjestö, johon kuuluivat Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan hallitsevat kommunistipuolueet sekä läntisemmistä kommunisteista ranskalaiset ja italialaiset. Kominformin päämaja sijaitsi Belgradissa, mutta siirrettiin vuonna1948 Romanian Bukarestiin, kun Jugoslavian kommunistinen puolue oli erotettu järjestöstä ja titolaiset tuomittu mielikuvituksellisin syytöksin. ”Rakkaasta toverista Titosta” oli tullut ”petturi ja imperialistien agentti”.  

Neuvostoliiton ja Jugoslavian välinen julkinen skisma jatkui Stalinin kuolemaan saakka. Näistä raskaista vuosista on Vladimir Dedijer kirjoittanut mielenkiintoisen muistelmateoksen Taistelu, jonka Stalin hävisi. Kirja löytyy ainakin Työväenliikkeen kirjastosta Pitkänsillan pohjoispuolelta Helsingin Sörnäisistä.

Dedijer kuvaa niitä moninaisia painostuskeinoja, joilla Jugoslavia yritettiin nujertaa. Neuvostoliiton satelliittivaltioiden vastaisilla rajoilla sattui viiden vuoden aikana yli viisituhatta enemmän tai vähemmän vakavaa välikohtausta. Loppujen lopuksi Stalin ei kuitenkaan uskaltanut hyökätä Jugoslaviaan.

Pienenä yksityiskohtana Dedijer kertoo, kuinka heti sodan jälkeen, vuosia ennen julkista välirikkoa, Neuvostoliitto suositteli jugoslaaveille sellaista liittovaltiorakennetta, jossa serbit olisivat johtava kansakunta samalla tavoin kuin venäläiset olivat johtava kansakunta Neuvostoliitossa. Vasalliksi ajatellusta Jugoslaviasta olisi näin tullut isännän pienoismalli. Tässäkään Moskova ei onnistunut.  

Dedijerin kirjaa lukiessa tulee hyvin surullinen mieli siitä, että Jugoslavia, maa, joka uhmasi menestyksellä sekä Hitleriä että Stalinia, hajosi omien poliitikkojensa vallanhimoon verisissä sodissa vuosisadan lopulla. Jugoslavian yhteiskunta oli kaukana sosialismin ihanteista, mutta kansallisuuksien suhteet maassa oli onnistuttu järjestämään varsin hyvin ja oikeudenmukaisesti, paremmin kuin missään muussa kommunistimaassa.   

1950-luvun alussa Vladimir Dedijer tuli tunnetuksi Titon elämäkerran kirjoittajana. Dedijerin suhde Titoon viileni kuitenkin vuosikymmenen puolivälissä, kun hän asettui puolustamaan korkeimpaan puoluejohtoon kuulunutta, mutta epäsuosioon joutunutta Milovan Djilasia, joka tuomittiin vankilaan Jugoslavian puolue-eliitin etuoikeuksia arvostelleista kirjoituksistaan. 

Dedijer työskenteli tämän jälkeen pääasiassa historioitsijana ja opetti paitsi Belgradissa myös suurissa brittiläisissä ja amerikkalaisissa yliopistoissa, muun muassa Harvardissa. Hän ei ollut kuitenkaan mikään kylmän sodan loikkari tai vulgaari leirinvaihtaja.

Sen osoittaa muun muassa Dedijerin toiminta puheenjohtajana Bertrand Russellin perustamassa epävirallisessa kansainvälisessä tuomioistuimessa, joka tutki ja tuomitsi Yhdysvaltojen sotarikokset Vietnamissa. 1960-luvun läntinen valtajulkisuus suhtautui Russell-tribunaaliin syvällä halveksunnalla.

Mutta ei tribunaalista pidetty idässäkään, sillä siinä oli mukana liian paljon itsenäisesti ajattelevia ihmisiä. Lisäksi vanha filosofi Russell ja Vladimir Dedijer tuomitsivat myös Tšekkoslovakian miehityksen elokuussa 1968. Dedijerin mielestä Prahan kevään murskaaminen panssareiden alle oli osoitus siitä, ettei Neuvostoliitto ollut päässyt eroon stalinismin raskaasta painosta. Kun Neuvostoliitto myöhemmin hajosi, tarjolla oli vain oligarkkien kapitalismia ja šovinistista kansalliskiihkoa.

Hannu Reime

Ykkösaamun kolumni 26.8.2014

Lähetykset

  • ti 26.8.2014 8.15 • Yle Areena

Jaksot

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä