Ykkösaamun kolumni

Hannu Reime: Vladimir Dedijer - Viimeinen jugoslaavi

  • 6 min
  • toistaiseksi

Kun maailmalla ja varsinkin täällä Euroopassa muistellaan sata vuotta sitten puhjennutta ensimmäistä maailmansotaa, ajattelin vilkaista kirjallisuutta, jota sodan syistä on vuosikymmenien kuluessa julkaistu. Aiheella on muutakin kuin akateemista mielenkiintoa juuri nyt: geopoliittinen köydenveto itäisestä Ukrainasta kiristyy epämiellyttävällä tavalla ja kansainvälinen politiikka blokkiutuu. Samaan aikaan Lähi-itää syöstään yhä hallitsemattomampaan kaaokseen Israelin jatkaessa brutaalia miehitystään ja palestiinalaisten sortoa ja fanaattisimman islamin levitessä muun muassa Saudi-Arabian tuella Syyriaan ja Irakiin.

Silmiini sattui kirja nimeltään Tie Sarajevoon. Otsikko viittaa Sarajevon laukauksiin, joilla nuori Bosnian serbi Gavrilo Princip kesäkuun lopulla vuonna 1914 surmasi Itävalta-Unkarin kruununperijän Franz Ferdinandin ja tämän puolison Sophien Sarajevossa. Arkkiherttuan murha ei tietenkään ollut maailmansodan syy, mutta se toimi sytykkeenä, räjähdyspanoksen nallina. Se laukaisi imperialistisen kilpailun motivoimat liittoutumat avoimeen sotaan toisiaan vastaan kohtalokkain seurauksin miljoonille ja miljoonille ihmisille ja Euroopan ja koko maailman myöhemmälle historialle.

Oletin, että Tie Sarajevoon käsittelisi sotaa edeltänyttä suurvaltojen diplomatiaa ja keskinäistä juonittelua, mutta teos onkin yli 500-sivuinen, hyvin dokumentoitu tutkielma Principin ja hänen tovereidensa motiiveista ja salamurhan suunnittelusta. Salaliittolaiset vihasivat Habsburgien keisarikuntaa, ja heitä innosti ajatus Balkanin slaavien valtiollisesta yhdistymisestä Jugoslaviaksi, eteläslaavien maaksi.

Tie Sarajevoon ilmestyi vuonna 1966. Sen on kirjoittanut jugoslavialainen historioitsija Vladimir Dedijer ilmeisesti suoraan englanniksi. Dedijer syntyi Serbiassa sata vuotta sitten, muutama kuukausi ennen suursodan puhkeamista, ja kuoli Yhdysvalloissa vuonna 1990. Hänen tuhkansa on haudattu Ljubljanaan, Sloveniaan.

Vladimir (Vlado) Dedijer oli hyvin mielenkiintoinen henkilö, jonka elämänvaiheet sivusivat eräitä viime vuosisadan keskeisiä tapahtumia, ihanteita, aatteita ja niiden toteuttamistapoja. Dedijer oli jugoslavialainen kommunisti, Josip Broz Titon johtaman partisaaniarmeijan poliittinen komissaari toisen maailmansodan vuosina ja jonkin aikaa myös puolueen sanomalehden Borban päätoimittaja. Taistelussa natsimiehittäjiä vastaan hän haavoittui kolme kertaa ja myös menetti partisaaniosastonsa lääkärinä työskennelleen ensimmäisen vaimonsa Olgan, jonka saksalaisten ammus surmasi. Olga haudattiin lähes paljain käsin kaivettuun kuoppaan Jugoslavian vuorille.

Sodanjälkeisessä kansandemokraattisessa Jugoslaviassa Dedijer toimi valtion informaatiotoimiston johtajana eli hallituksen pääpropagandistina. Jugoslavialaiset kommunistit olivat vapauttaneet maansa natsimiehittäjistä pääosin yksin, ja niinpä Neuvostoliiton johtaja Stalin suhtautui heihin äärimmäisen epäluuloisesti. Yli kolme vuotta kestänyt painostava kyräily huipentui Kominformin ja Jugoslavian välirikkoon kesäkuussa 1948. 

Kominform oli toisen maailmansodan jälkeen perustettu kansainvälinen järjestö, johon kuuluivat Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan hallitsevat kommunistipuolueet sekä läntisemmistä kommunisteista ranskalaiset ja italialaiset. Kominformin päämaja sijaitsi Belgradissa, mutta siirrettiin vuonna1948 Romanian Bukarestiin, kun Jugoslavian kommunistinen puolue oli erotettu järjestöstä ja titolaiset tuomittu mielikuvituksellisin syytöksin. ”Rakkaasta toverista Titosta” oli tullut ”petturi ja imperialistien agentti”.  

Neuvostoliiton ja Jugoslavian välinen julkinen skisma jatkui Stalinin kuolemaan saakka. Näistä raskaista vuosista on Vladimir Dedijer kirjoittanut mielenkiintoisen muistelmateoksen Taistelu, jonka Stalin hävisi. Kirja löytyy ainakin Työväenliikkeen kirjastosta Pitkänsillan pohjoispuolelta Helsingin Sörnäisistä.

Dedijer kuvaa niitä moninaisia painostuskeinoja, joilla Jugoslavia yritettiin nujertaa. Neuvostoliiton satelliittivaltioiden vastaisilla rajoilla sattui viiden vuoden aikana yli viisituhatta enemmän tai vähemmän vakavaa välikohtausta. Loppujen lopuksi Stalin ei kuitenkaan uskaltanut hyökätä Jugoslaviaan.

Pienenä yksityiskohtana Dedijer kertoo, kuinka heti sodan jälkeen, vuosia ennen julkista välirikkoa, Neuvostoliitto suositteli jugoslaaveille sellaista liittovaltiorakennetta, jossa serbit olisivat johtava kansakunta samalla tavoin kuin venäläiset olivat johtava kansakunta Neuvostoliitossa. Vasalliksi ajatellusta Jugoslaviasta olisi näin tullut isännän pienoismalli. Tässäkään Moskova ei onnistunut.  

Dedijerin kirjaa lukiessa tulee hyvin surullinen mieli siitä, että Jugoslavia, maa, joka uhmasi menestyksellä sekä Hitleriä että Stalinia, hajosi omien poliitikkojensa vallanhimoon verisissä sodissa vuosisadan lopulla. Jugoslavian yhteiskunta oli kaukana sosialismin ihanteista, mutta kansallisuuksien suhteet maassa oli onnistuttu järjestämään varsin hyvin ja oikeudenmukaisesti, paremmin kuin missään muussa kommunistimaassa.   

1950-luvun alussa Vladimir Dedijer tuli tunnetuksi Titon elämäkerran kirjoittajana. Dedijerin suhde Titoon viileni kuitenkin vuosikymmenen puolivälissä, kun hän asettui puolustamaan korkeimpaan puoluejohtoon kuulunutta, mutta epäsuosioon joutunutta Milovan Djilasia, joka tuomittiin vankilaan Jugoslavian puolue-eliitin etuoikeuksia arvostelleista kirjoituksistaan. 

Dedijer työskenteli tämän jälkeen pääasiassa historioitsijana ja opetti paitsi Belgradissa myös suurissa brittiläisissä ja amerikkalaisissa yliopistoissa, muun muassa Harvardissa. Hän ei ollut kuitenkaan mikään kylmän sodan loikkari tai vulgaari leirinvaihtaja.

Sen osoittaa muun muassa Dedijerin toiminta puheenjohtajana Bertrand Russellin perustamassa epävirallisessa kansainvälisessä tuomioistuimessa, joka tutki ja tuomitsi Yhdysvaltojen sotarikokset Vietnamissa. 1960-luvun läntinen valtajulkisuus suhtautui Russell-tribunaaliin syvällä halveksunnalla.

Mutta ei tribunaalista pidetty idässäkään, sillä siinä oli mukana liian paljon itsenäisesti ajattelevia ihmisiä. Lisäksi vanha filosofi Russell ja Vladimir Dedijer tuomitsivat myös Tšekkoslovakian miehityksen elokuussa 1968. Dedijerin mielestä Prahan kevään murskaaminen panssareiden alle oli osoitus siitä, ettei Neuvostoliitto ollut päässyt eroon stalinismin raskaasta painosta. Kun Neuvostoliitto myöhemmin hajosi, tarjolla oli vain oligarkkien kapitalismia ja šovinistista kansalliskiihkoa.

Hannu Reime

Ykkösaamun kolumni 26.8.2014

Lähetykset

  • ti 26.8.2014 8.15 • Yle Areena

Jaksot

  • Haluaisitko löytää kumppanin, mutta nettideittailu ei sinun kohdallasi toimi? Kannattaa lähteä kotoa ja tehdä sellaista, mikä saattaa pelottaa, kirjoittaa psykoterapeutti Heli Vaaranen.

  • Digitaalinen maailma on synnyttänyt uudenlaisen byrokratiaviidakon. Teemme digitaalisesti yhä enemmän täysin tarpeettomia asioita, joille vanhana analogisena aikana ymmärsimme nauraa, kirjoittaa Taneli Heikka.

    Vuosi sitten muutin Yhdysvalloista takaisin Suomeen. Kotimaani oli miehitetty. Uudet johtajat tahdittivat kansalaisten jokaista askelta, puuttuivat jokaiseen työtehtävään ja kontrolloivat väsymättä jopa lasten elämää.

    Olen yrittäjä. Työstä sopimiseen menee toisinaan kauemmin kuin itse työtehtävän suorittamiseen. Pitkää työsopimusta ei aina ehditä allekirjoittaa ennen kuin työt on tehty.

    Työstä sopiminen on kuitenkin helppo vaihe. Laskutus on moderni ooppera, jossa pulska leidi ei koskaan laula viimeistä aariaansa. Ensin on täytettävä palvelun ostajan lähettämä alihankkijan rekisteröintilomake, minkä jälkeen työtehtävä voidaan tilata toisella lomakkeella. Tämän jälkeen alkaa omia ohjelmistoja ja ammattilaisia työllistävä laskutus. Matkalaskut lähetän kolmanteen palveluun, johon saan salasanat, kun atk-tuki palaa lomilta.

    Kuulen paljon vastaavia kuvauksia ihmisten työpaikoilta. Lääkärit eivät enää vain hoida, tutkijat tutki tai opettajat opeta. He täyttävät lomakkeita, joita työpaikan hallinto heille kiihtyvällä tahdilla lähettää.

    Elämästä on kadonnut luottamukseen perustuva arkijärki. Kädenpuristus tarkoittaa nykyään vain sitä, että käsidesiä on syytä taas käyttää ja uusi digitaalinen lupaprosessi on avattava.

    Tuttavani esimerkiksi joutui ylitöihin, koska hänen oli hyväksyttävä alaistensa ylityöt omassa monimutkaisessa järjestelmässään. Tunnin ylityö ei riittänyt yhden ylityön kuittaamiseen.

    Miksi näin on käynyt?

    Yksi selitys on, että digitoitua byrokratiaa pidetään tehokkaana. Niinpä sitä lisätään. Kun sihteerit ja assistentit irtisanottiin, luultiin, koneet tekevät heidän työnsä. Nykyään kovapalkkaiset johtajat ja asiantuntijat tekevät sihteerin ja assistentin työt noita koneita käyttämällä. Heiltä vain puuttuu sihteerien ja assistenttien ammattitaito suostutella byrokraatit luopumaan kaikkein älyttömimmistä ideoista. Teemme digitaalisesti yhä enemmän tarpeettomia asioita, joille analogisena aikana ymmärsimme nauraa.

    Kun käyn ministeriössä, en pääse ovelta eteenpäin ilman ennakkoilmoittautumiseen perustuvaa kirjautumista. Kun käyn pankissa, joudun kuulusteluun, joka saa minut kaipaamaan niitä vapauden aikoja, kun nimeni tallennettiin Tiitisen listalle. Jonninjoutava paperinpyöritys ei muutu tehokkaaksi liike- ja viranomaistoiminnaksi sillä, että se on digitoitu.

    Joskus tälle turvallisuusinnostukselle on hyvät syynsä. Usein ei. Yksittäistapauksista päätellään, että huijareita on enemmän kuin ennen. Sen jälkeen, kun yksi kansanedustaja haksahti nigerialaiskirjeeseen, olemme täyttäneet arkemme hallintajärjestelmillä, lupaprosesseilla, ilmoittautumisilla ja rekisteröinneillä.

    Jonninjoutava paperinpyöritys ei muutu tehokkaaksi liike- ja viranomaistoiminnaksi sillä, että se on digitoitu.

    Sain Wilmasta pyynnön suostua siihen, että tokaluokkalaiseni voi käydä koulupäivän aikana leikkipuistossa. Kun käyntiä puistoon sateen vuoksi siirrettiin päivällä, lupa oli annettava uudestaan. Annan kahden lapseni ruokavalioon, retkiin, uskontokasvatukseen ja valokuviin liittyviä suostumuksia, kommentteja ja lausuntoja niin paljon, että sille on raivattava työpäivästä oma aikansa.

    En tunne sinun työsi, työttömyytesi ja vapaa-aikasi yksityiskohtia, mutta veikkaan, että byrokraattinen pilkunpimputtaminen on lisääntynyt ja ihmisten tarpeiden tyydyttäminen vähentynyt. Hallinto ei enää palvele työntekijöitä vaan työntekijät palvelevat hallintoa. Tällainen järjestelmä ei elä pitkään. Kommunismissa tehtiin mitä hallinto määräsi, ei sitä, mitä toiset ihmiset tarvitsivat. Miten sille systeemille kävikään?

    Asioita voi tehdä toisellakin tapaa. Sen sijaan että lähetätte tuntemattomille ihmisille suostumuskaavakkeita ja lomakelinkkejä, kutsukaa heidät kahville. Jutelkaa yhteistyökumppanienne kanssa. Ihmisten tapaaminen vie vähemmän aikaa kuin sählääminen lupien ja prosessien kanssa. Ottakaa sellainen riski, että jokainen yhteyttä ottava ihminen ei ole todennäköinen veronkiertäjä, Isis:n pommintekijä tai venäläinen agentti. Pankaa kapuloita rattaisiin vapaan elämän puolesta. Vaatikaa tilaa ja aikaa tutustumiselle ja luottamuksen rakentamiselle.

    Olkaa organisaatiotottelemattomia. Kun työpaikalla esitellään uusi lupaprosessi, arviointikaavake tai rekisteröintihanke, kyseenalaistakaa se. Torjukaa edes joka toinen. Pankaa kapuloita rattaisiin vapaan elämän puolesta. Vaatikaa tilaa ja aikaa tutustumiselle ja luottamuksen rakentamiselle.

    Hyväksyttiinkö organisaatiossanne vahingossa huijareiden lähettämä lasku? Ikävä juttu. Ette tarvitse uutta järjestelmää. Tarvitsette lisää täyspäistä henkilökuntaa talousosastolle.

    Muistatteko ajan, kun Jorma ja Marjatta hoitelivat reskontraa ja palkkoja? Jatta teki turvallisuusselvityksen katsomalla toimistoon tulevia silmiin, ja Jomppa otti vastaan epämääräisen kuittiläjän ja laski rahat tiskiin. Se oli halpa ja järkevä tapa, ja Suomesta rakennettiin yksi maailman onnellisimmista ja toimivimmista yhteiskunnista.

  • Kolumnisti Asta Leppä pohtii nuorten elämää ja onnellisuutta. Hän toteaa, että nykyään nuori saa olla yksilö, kunhan mahtuu tiettyyn muottiin.

    Säkenöivänä syyssunnuntaina, vaeltaessamme pitkospuita pitkin ruskan värejä tapailevan suon yli, poikani sanoi olevansa onnellinen. Sellaista lausetta ei kuule usein aikuisenkaan, saati sitten nuoren suusta.

    Jäin miettimään, mitä onni tarkoittaa teini-ikäiselle.

    On tutkittu, että lapsi kaipaa onnelta arkisia asioita ei tivolireissuja, rantalomia ja leluvuorta, vaan yhdessäoloa ja kiireettömyyttä mutta mikä on nuorten käsitys onnesta?

    Yläkoulussa ja lukiossa moni masentuu, menettää opiskelumotivaationsa ja kokee uupumusta. Osa ahdistuksesta kuuluu normaaliin kasvuun, mutta on muutakin.

    On tämän ajan taakkaa.

    Yleisen määritelmän mukaan elämme individualismin, yksilöllisyyden, aikaa. Itse en kuitenkaan ole asiasta niin varma. Yksilöllisyys tuntuu usein vain juuri tietynlaiselta yksilöllisyydeltä.

    Esimerkiksi amerikkalaispsykologi Judith Rich Harrisin mukaan vanhemmat yrittävät kyllä tukea lapsensa persoonallisuutta ja yksilöllisyyttä, mutta vain tietyn kaavan mukaan. Erilaisuus on siis jo lähtökohtaisesti ennalta määriteltyä ja rajoitettua liian erilainen ei saa olla.

    Osaltaan tästä kertoo sekin, miten suurta ahdistusta erityislasten vanhemmat joutuvat kasvatustyössään kokemaan. Erityislapsi vilkas, keskittymiskyvytön, impulsiivinen, introvertti, epäsosiaalinen tai hahmotushäiriöitä kokeva on nimenomaan liian erilainen. Kun vielä joitakin vuosikymmeniä sitten hyvinkin erilaiset lapset mahtuivat samaan luokkahuoneeseen, niin nyt muista poikkeavaa oppilasta pidetään liki taakkana, joiden vuoksi toisten opiskelumahdollisuudet huononevat.

    Kärjistyneimmillään kehitys näyttäytyy rapakon takana, jossa autististen lasten määrä on nelikymmenkertaistunut ja ADHD-diagnoosit lisääntyneet peräti neljäkymmentä prosenttia tämän vuosituhannen aikana. Asianosaisten kärsimystä vähättelemättä: kaventavatko lisääntyvät diagnoosit samalla myös normaaliuden rajoja?

    Erilaisuuden sietäminen on muutoinkin hakusessa. Jo arjen asenteissa individualismin ajan nuoret voivat olla jyrkkiä toisiaan kohtaan. Aiempien vuosikymmenten tapaan nuoret vahtivat yhä, ovatko kaverin tossut ja huppari oikeaa merkkiä ja yhtä tarkasti vahditaan seksuaalisuutta ja sukupuoliroolien noudattamista.

    Vaikka Pride-kulkue keräsi satatuhatta marssijaa Helsinkiin ja tasa-arvoinen avioliittolaki sai hurjan kannatuksen, sama riemu ei näy ainakaan vielä täällä pikkukaupunkien ja maaseudun perukoilla. Usein jo sellainen tyttö tai poika suljetaan kaveripiiristä, joka ei noudata perinteistä mies- tai naiskuvaa. Jos läheisessä yläkoulussa nuori tulisi ulos kaapista, omien nuorteni mukaan "tyyppi saisi kuulla asiasta jokaikinen päivä." Ehkä juuri siksi 72 prosenttia seksuaalivähemmistönuorista saa yhä kuulla asiattomuuksia ja joutuu aika ajoin ahdistelluksi.

    Niinpä jos ajan koulukeskuksen läpi iltapäivällä, alueen kouluista purkautuva nuorisomassa on hätkähdyttävän samannäköistä. Se on paradoksaalista, olisihan nykynuorilla enemmän valinnanvaraa itseilmaisuun kuin koskaan aiemmin.

    Muistelen, kuinka repiviä irtiottoja teimme omassa nuoruudessamme viikonloput olivat kosteita ja tukka sojotti.

    Samaan aikaan nuoret ovat monessakin suhteessa kunnollisempia kuin ikinä. Harva vanhanaikaisesti "kapinoi". Tupakointi on vähentynyt, viinanjuonti niin ikään. Muistelen, kuinka repiviä irtiottoja teimme omassa nuoruudessamme viikonloput olivat kosteita ja tukka sojotti. Yhteen aikaan näpisteltiin kaupoista, sitä teki jopa nykyisin professorina toimiva kaveri. Tämän ajan standardeilla isosta osasta tuon ajan nuorista olisi mitä todennäköisimmin tehty lastensuojeluilmoitus.

    Tuolloin omaa itseä ja paikkaa maailmassa haettiin rajuimman kautta. Silloin siihen oli varaa ja kai tarvekin. Mutta onko enää?

    Ehkä kilpailu tulevaisuuden aurinkopaikoista on tänä päivänä niin kovaa, ettei mogailu enää kannata. Lääketieteelliseen tiedekuntaan pääsee etelässä vain puolisenkymmenen prosenttia kokeeseen osallistuneista, oikeustieteelliseen saman verran.

    Vanhempi nuoreni haki viime keväänä täkäläisen lukion luonnontiedelinjalle 9,5 keskiarvolla. Hän ei päässyt sisään.

    En yhtään ihmettele, että osa nykynuorista kokee riittämättömyyden tunteita.

    Mitä on siis nuoren onnellisuus tänään? Että saa hyvän keskiarvon koulussa? Että kerää viulusoolollaan aplodit konservatorion kevätkonsertissa tai nousee juoksukisojen palkintopallille? Tai että on koulussa kova jätkä tai makea muija, joka vahtii muiden miehuutta ja naiseutta ja pompottaa ja kiusaa niitä, jotka eivät yllä standardeihin?

    En yhtään ihmettele, että osa nykynuorista kokee riittämättömyyden tunteita.

    Luonnossa kukaan ei vaadi kuitenkaan olemaan kuin oma itsensä.

    Ja juuri siksi keskellä ei-mitään, ruokkoamatonta suota, jonka yllä korppi lentää kraakkuen ja jossa suopursu tuoksuu hurjana, nuori voi tokaista olevansa onnellinen.

  • Oikeustoimittaja Päivi Happonen kysyy blogissaan, minne katosi lakialoite, joka heittäisi kiusaajan toiseen kouluun.

  • Maapallo on tänään ihmiselle valtavasti parempi paikka kuin menneinä aikoina, kirjoittaa uusi kolumnistimme, ympäristöfilosofian dosentti Leena Vilkka.

  • Jos taivas onkin putoamassa niskaamme, viivytystaistelun voi jokainen aloittaa jo tänään: avaa kirja ja lue, kirjoittaa kansallisen lukutaitofoorumin asiantuntija Aleksis Salusjärvi.

  • Ruotsin Haaparannalla asuva toimittaja Pekka Juntti on kirjoittanut kirjeen vuoteen 2100.

  • Somea syytetään samanmielisten kaikukammioksi. Mutta voiko kuplia vältellä sulkeutumalla kuplaan, josta käsin paheksuu somekeskustelua tai moralisoi ruutuaikaa, kysyy toimittaja Reetta Räty.

  • Kiinassa koulutus on menolippu parempaan elämään, ja se on helpommin kaupunkilaisen ulottuvilla, kirjoittaa Jenny Matikainen.

  • Kun poliitikko uikuttaa tulleensa maalitetuksi, se on kunnon keskisormenojennus kaikkia niitä kohtaan, jotka on joskus oikeasti maalitettu, sanoo Tampereen ylioppilaslehden Aviisin päätoimittajaTuija Siltamäki.

  • Vähemmistöhallitus ei sovi Suomeen. Uudessa hallituksessa on oltava neljä puoluetta: kaksi isoa ja kaksi pientä, sanoo eläkkeellä oleva politiikan toimittaja Unto Hämäläinen.

  • Nykyisen eduskunnan viimeinen syysistuntokausi on alkanut värikkäästi ja lisää jännitystä on luvassa, arvioi työ- ja elinkeinoministeriön entinen kansliapäällikkö Erkki Virtanen kolumnissaan.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä