Ykkösaamun kolumni

Hannu Reime: Vladimir Dedijer - Viimeinen jugoslaavi

  • 6 min
  • toistaiseksi

Kun maailmalla ja varsinkin täällä Euroopassa muistellaan sata vuotta sitten puhjennutta ensimmäistä maailmansotaa, ajattelin vilkaista kirjallisuutta, jota sodan syistä on vuosikymmenien kuluessa julkaistu. Aiheella on muutakin kuin akateemista mielenkiintoa juuri nyt: geopoliittinen köydenveto itäisestä Ukrainasta kiristyy epämiellyttävällä tavalla ja kansainvälinen politiikka blokkiutuu. Samaan aikaan Lähi-itää syöstään yhä hallitsemattomampaan kaaokseen Israelin jatkaessa brutaalia miehitystään ja palestiinalaisten sortoa ja fanaattisimman islamin levitessä muun muassa Saudi-Arabian tuella Syyriaan ja Irakiin.

Silmiini sattui kirja nimeltään Tie Sarajevoon. Otsikko viittaa Sarajevon laukauksiin, joilla nuori Bosnian serbi Gavrilo Princip kesäkuun lopulla vuonna 1914 surmasi Itävalta-Unkarin kruununperijän Franz Ferdinandin ja tämän puolison Sophien Sarajevossa. Arkkiherttuan murha ei tietenkään ollut maailmansodan syy, mutta se toimi sytykkeenä, räjähdyspanoksen nallina. Se laukaisi imperialistisen kilpailun motivoimat liittoutumat avoimeen sotaan toisiaan vastaan kohtalokkain seurauksin miljoonille ja miljoonille ihmisille ja Euroopan ja koko maailman myöhemmälle historialle.

Oletin, että Tie Sarajevoon käsittelisi sotaa edeltänyttä suurvaltojen diplomatiaa ja keskinäistä juonittelua, mutta teos onkin yli 500-sivuinen, hyvin dokumentoitu tutkielma Principin ja hänen tovereidensa motiiveista ja salamurhan suunnittelusta. Salaliittolaiset vihasivat Habsburgien keisarikuntaa, ja heitä innosti ajatus Balkanin slaavien valtiollisesta yhdistymisestä Jugoslaviaksi, eteläslaavien maaksi.

Tie Sarajevoon ilmestyi vuonna 1966. Sen on kirjoittanut jugoslavialainen historioitsija Vladimir Dedijer ilmeisesti suoraan englanniksi. Dedijer syntyi Serbiassa sata vuotta sitten, muutama kuukausi ennen suursodan puhkeamista, ja kuoli Yhdysvalloissa vuonna 1990. Hänen tuhkansa on haudattu Ljubljanaan, Sloveniaan.

Vladimir (Vlado) Dedijer oli hyvin mielenkiintoinen henkilö, jonka elämänvaiheet sivusivat eräitä viime vuosisadan keskeisiä tapahtumia, ihanteita, aatteita ja niiden toteuttamistapoja. Dedijer oli jugoslavialainen kommunisti, Josip Broz Titon johtaman partisaaniarmeijan poliittinen komissaari toisen maailmansodan vuosina ja jonkin aikaa myös puolueen sanomalehden Borban päätoimittaja. Taistelussa natsimiehittäjiä vastaan hän haavoittui kolme kertaa ja myös menetti partisaaniosastonsa lääkärinä työskennelleen ensimmäisen vaimonsa Olgan, jonka saksalaisten ammus surmasi. Olga haudattiin lähes paljain käsin kaivettuun kuoppaan Jugoslavian vuorille.

Sodanjälkeisessä kansandemokraattisessa Jugoslaviassa Dedijer toimi valtion informaatiotoimiston johtajana eli hallituksen pääpropagandistina. Jugoslavialaiset kommunistit olivat vapauttaneet maansa natsimiehittäjistä pääosin yksin, ja niinpä Neuvostoliiton johtaja Stalin suhtautui heihin äärimmäisen epäluuloisesti. Yli kolme vuotta kestänyt painostava kyräily huipentui Kominformin ja Jugoslavian välirikkoon kesäkuussa 1948. 

Kominform oli toisen maailmansodan jälkeen perustettu kansainvälinen järjestö, johon kuuluivat Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan hallitsevat kommunistipuolueet sekä läntisemmistä kommunisteista ranskalaiset ja italialaiset. Kominformin päämaja sijaitsi Belgradissa, mutta siirrettiin vuonna1948 Romanian Bukarestiin, kun Jugoslavian kommunistinen puolue oli erotettu järjestöstä ja titolaiset tuomittu mielikuvituksellisin syytöksin. ”Rakkaasta toverista Titosta” oli tullut ”petturi ja imperialistien agentti”.  

Neuvostoliiton ja Jugoslavian välinen julkinen skisma jatkui Stalinin kuolemaan saakka. Näistä raskaista vuosista on Vladimir Dedijer kirjoittanut mielenkiintoisen muistelmateoksen Taistelu, jonka Stalin hävisi. Kirja löytyy ainakin Työväenliikkeen kirjastosta Pitkänsillan pohjoispuolelta Helsingin Sörnäisistä.

Dedijer kuvaa niitä moninaisia painostuskeinoja, joilla Jugoslavia yritettiin nujertaa. Neuvostoliiton satelliittivaltioiden vastaisilla rajoilla sattui viiden vuoden aikana yli viisituhatta enemmän tai vähemmän vakavaa välikohtausta. Loppujen lopuksi Stalin ei kuitenkaan uskaltanut hyökätä Jugoslaviaan.

Pienenä yksityiskohtana Dedijer kertoo, kuinka heti sodan jälkeen, vuosia ennen julkista välirikkoa, Neuvostoliitto suositteli jugoslaaveille sellaista liittovaltiorakennetta, jossa serbit olisivat johtava kansakunta samalla tavoin kuin venäläiset olivat johtava kansakunta Neuvostoliitossa. Vasalliksi ajatellusta Jugoslaviasta olisi näin tullut isännän pienoismalli. Tässäkään Moskova ei onnistunut.  

Dedijerin kirjaa lukiessa tulee hyvin surullinen mieli siitä, että Jugoslavia, maa, joka uhmasi menestyksellä sekä Hitleriä että Stalinia, hajosi omien poliitikkojensa vallanhimoon verisissä sodissa vuosisadan lopulla. Jugoslavian yhteiskunta oli kaukana sosialismin ihanteista, mutta kansallisuuksien suhteet maassa oli onnistuttu järjestämään varsin hyvin ja oikeudenmukaisesti, paremmin kuin missään muussa kommunistimaassa.   

1950-luvun alussa Vladimir Dedijer tuli tunnetuksi Titon elämäkerran kirjoittajana. Dedijerin suhde Titoon viileni kuitenkin vuosikymmenen puolivälissä, kun hän asettui puolustamaan korkeimpaan puoluejohtoon kuulunutta, mutta epäsuosioon joutunutta Milovan Djilasia, joka tuomittiin vankilaan Jugoslavian puolue-eliitin etuoikeuksia arvostelleista kirjoituksistaan. 

Dedijer työskenteli tämän jälkeen pääasiassa historioitsijana ja opetti paitsi Belgradissa myös suurissa brittiläisissä ja amerikkalaisissa yliopistoissa, muun muassa Harvardissa. Hän ei ollut kuitenkaan mikään kylmän sodan loikkari tai vulgaari leirinvaihtaja.

Sen osoittaa muun muassa Dedijerin toiminta puheenjohtajana Bertrand Russellin perustamassa epävirallisessa kansainvälisessä tuomioistuimessa, joka tutki ja tuomitsi Yhdysvaltojen sotarikokset Vietnamissa. 1960-luvun läntinen valtajulkisuus suhtautui Russell-tribunaaliin syvällä halveksunnalla.

Mutta ei tribunaalista pidetty idässäkään, sillä siinä oli mukana liian paljon itsenäisesti ajattelevia ihmisiä. Lisäksi vanha filosofi Russell ja Vladimir Dedijer tuomitsivat myös Tšekkoslovakian miehityksen elokuussa 1968. Dedijerin mielestä Prahan kevään murskaaminen panssareiden alle oli osoitus siitä, ettei Neuvostoliitto ollut päässyt eroon stalinismin raskaasta painosta. Kun Neuvostoliitto myöhemmin hajosi, tarjolla oli vain oligarkkien kapitalismia ja šovinistista kansalliskiihkoa.

Hannu Reime

Ykkösaamun kolumni 26.8.2014

Lähetykset

  • ti 26.8.2014 8.15 • Yle Areena

Jaksot

  • Nuoret jotka eivät äänestä ovat sekä ongelma, että sen oire, pohtii elokuvaohjaaja Selma Vilhunen kolumnissaan.

  • Sosiaalinen media on juuri sellainen, millaiseksi me ihmiset sen teemme, pohtii Saara Särmä kolumnissaan.

  • Rakkauteen ladataan keskenään ristiriitaisia odotuksia kuten elämään yleensäkin, mutta vastaavatko rakkautta koskevat myytit todellisuutta, joka ilmenee usein vain pettymyksinä, kysyy Janne Saarikivi kolumnissaan.

  • Miksi meillä pitäisi olla enää duunareiden, porvareiden ja maanviljelijöiden isot puolueet, kun kansa ei enää jakaudu näin? Jakolinjat ovat nyt ihan muualla, sanoo Reetta Räty kolumnissaan.

  • Tähyämme vaalienjälkeiseen arkeen. Suomen velkaantuminen jatkuu edelleen päinvastaisista puheista huolimatta, sanoo Erkki Virtanen kolumnissaan.

  • Joukko suomalaisia firmoja käyttää härskisti hyväkseen silpputyöntekijöiden ja työttömien ahdinkoa. Miten tämä on mahdollista, kysyy Asta Leppä kolumnissaan.

  • Kuunatseihin ja liskomiehiin uskominen on lohdullinen fantasia, vaikka salaliittoteoriat kuulostavat synkiltä ja järjettömiltä, sanoo Tuukka Tervonen kolumnissaan.

  • Mitä olisi tapahtunut, jos Matti Nykäsen menestyksen olisi saavuttanut nainen? Urheilusaavutuksia olisi kunnioitettu, mutta sekoilun kanssa olisi ollut toisin, sanoo urheiluun perehtynyt mediatutkija Sami Kolamo kolumnissaan.
    Kuvitellaanpa tilanne, jossa Matti Nykäsen urheilusaavutukset olisikin tehnyt naisurheilija, vaikkapa Maija Nykänen.

    Tätä kuvitteellista naisnykästä voi tarkastella tähteyden, julkisuushenkilöyden ja sankaruuden kautta. Näin urheilija näyttäytyy osana yhteisöään, joka puhetavoillaan tuottaa sekä naurunalaisia että ylevöitettyjä (media)karikatyyreja, eräänlaisia pilakuvia. Samalla yhteisö paljastaa sukupuolitettuja arvoasetelmiaan. Niitä on urheilussa todella paljon.

    Tähtenä tuikkiminen ei ole mahdollista ilman laajaa medianäkyvyyttä. ”Meidän Matti” kokosi ihmisiä kuin noiduttuna töllöttimen ääreen silloin, kun kanavapujottelu rajoittui kolmeen ”keppiin”. Samoihin aikoihin tv-ruuduissa urheilukansan sydämiin itsensä lykki Marja-Liisa Haemaelaeinen.

    Urheilijan olympiavoittoja arvostetaan sukupuoleen katsomatta. ”Meidän Marja-Liisan” hiihtoa tosin kuvailtiin usein miehisin kielikuvin niin, että hänet ajoittain koettiin ”liian miehiseksi”. Hän antoi kaikkensa ja eteni räkä poskella jopa ronskimmin kuin miehet konsanaan. Lisäksi miesurheilijat saivat 1980-luvulla – ja saavat edelleen – määrällisesti naisurheilijoita enemmän medianäkyvyyttä. Kun miesurheilija ryyppää ja käyttäytyy aggressiivisesti, hänet saatetaan määritellä luonnonlapseksi.

    Nais- ja miesurheiijoita kohdellaan eri tavoin julkkiksina, etenkin jos tähän median tuottamaan hahmoon yhdistyy sekoilemista. Kun miesurheilija ryyppää ja käyttäytyy aggressiivisesti, hänet saatetaan määritellä luonnonlapseksi, joka Peter Pan -myytin mukaisesti ei ole suostunut aikuistumaan. Hänen toimintansa biologisoidaan.

    Hän ei voi vastustaa testosteronierityksensä käytösvaikutuksia ja keskittymishäiriögeenin vuoksi hän sortuu perheväkivaltaan. Naisurheilijaa saatettaisiin vastaavanlaisessa tilanteessa kutsua hysteeriseksi ja tasapainottomaksi ihmistaimeksi, joka ei kykene hallitsemaan tunteitaan. Tai hysteeriseksi naisurheilijan käyttäytyminen usein ainakin urheilukentällä tulkitaan silloin kun hän on suorapuheisesti ja kiukkuisesti välittänyt mielipiteensä vaikkapa tuomarille. Moralistit olisivat lynkanneet naisurheilijajulkkiksen, joka viihtyy enemmän kantabaarin jengin kuin taaperonsa kanssa.

    Maija Nykäsen tolkutonta juhlimista ei olisi katsottu mediassa hyvällä – etenkään raskausaikana, jos sellainen tilanne olisi ylipäätään syntynyt. Myöskään lähipubissa istumista ja ohran jyvät silmissä suoritettuja strippauskeikkoja ei olisi suvaittu silloin, kun äidin olisi pitänyt olla kotona hoivatouhuissa.

    Television keskusteluohjelmissa ja lehtien palstoilla moralistit olisivat lynkanneet naisurheilijajulkkiksen, joka viihtyy enemmän kantabaarin jengin kuin taaperonsa kanssa. Lastensuojeluviranomaiset olisivat luultavasti puuttuneet ”Äitee” Nykäsen sekoilemiseen.

    Maija Nykänen ei olisi ollut ”turha julkkis”. Hänessä olisi ollut kulttuuria tuottavaa voimaa, josta myös lehdet olisivat taloudellisesti hyötyneet. Naisnykäsen toiminnan rajat tosin olisivat olleet kapeat. Hänestä ei olisi tehty juttuja kuin liukuhihnalta. Hänet olisi tietyin osin jopa vaiennettu.

    Maija Nykäsen kanssa ei olisi naurettu niin auvoisasti kuin Matin kanssa. Naisnykänen olisi luokiteltu ”roskasakkiin” ilman ironis-empaattisia sävyjä. Hänen koomisuutensa ei olisi ollut joustavaa ja mukaan kutsuvaa vaan jäykkää ja aseista riisuvaa. Maijan mediakarikatyyri ei olisi toiminut alibina sovinnaisen keskiluokan pikkujoulusekoilulle. Maijaa ei oltaisi monistettu t-paitoihin ja elokuviin retrohenkisellä otteella. Tähtitarinat ja julkkiskohut tunteisiin vetoavine piirteineen tuottavat tietyntyyppisen sankarin sädekehän.

    Maija olisi luonnetyyppinä jähmettynyt kehykseksi, johon ei olisi ollut vaivatonta astua ilman häpeän ja (itse)inhon tunteita. Alkoholisoituneen Maijan ulkonäön rapistumista oltaisiin kauhisteltu kahvipöytäkeskusteluissa, joiden tulkinnoissa hänen oltaisiin katsottu menettäneen huippu-urheilijalle tyypillisen katseita puoleensa vetävän kovan kropan hehkun.

    Tähtitarinat ja julkkiskohut tunteisiin vetoavine piirteineen tuottavat tietyntyyppisen sankarin sädekehän. Henkilösäteilyssä on kansallisen tunneilmapiirin hohtoa, sillä ihaileminen on alun perin syntynyt kansallisesti merkittävänä pidetyn voiton kautta. Näitä merkittäväksi määriteltyjä voittoja on siunautunut naisille huomattavasti vähemmän kuin miehille, ainakin jos historiikeissa kerrottua urheilun ”hyvää tarinaa” on uskomista.

    Urheilusankarin kuoleman jälkeiset reaktiot kertovat siitä, millaiset tunteet virtaavat ”kansan syvissä riveissä” ja miten tunteet tarttuvat erilaisiin urheilijatyyppeihin. Tässä yhteydessä on usein puhuttu kunnian palautuksesta, kun yhteisö, jota myös yleisöksi voi kutsua, muistelee sankarinsa suurtekoja.

    Nykyisessä tositeeveekulttuurissa, jossa tavikset ja julkkikset kilpaa paljastavat yksityisiä asioitaan, kyse ei ole kuitenkaan vain urheilijan ylevöittämisestä uudelleen vaan yhtä lailla yleisön sielunpuhdistusrituaalista.

    Kanssasurijat (jotka vielä hetki sitten olivat kanssanaurajia) herkeämättä peukuttavat ja hymiöilevät toinen toisilleen somenäyttämöillään. Verkkoalustat toimivat rippituoleina, joissa yleisöt ovat ottaneet esiintyjän roolin. Näissä ihmisten omien tunteiden tunnustusperformansseissa, joissa kerrotaan minun tunnesuhteestani edesmenneeseen urheilutähteen ja mediakarikatyyriin, naisnykänenkin olisi saanut tavanomaista lempeämmän ja säälillisemmän kommentointiketjun. Valtiollisia hautajaisia hänelle ei surmin suinkaan kukaan olisi kehdannut ehdottaa. Siitä vasta mediakohu olisi syntynyt.

    Kirjoittaja on urheiluun perehtynyt mediatutkija ja aineenopettaja. Hän seurasi junnuna Sarajevon ja Calgaryn talviolympialaisia yhtä innostuneesti kuin muutkin naapuruston urheiluhullut.

  • Tutkijat ovat ajattelun ammattilaisia. Siksi heidän on näyttävä rohkeammin julkisuudessa kertomassa mitä kriittinen ajattelu on, sanoo Kari Enqvist kolumnissaan.

  • Rakkaussuhde työhön alkaa usein hyvin, mutta se saattaa ajan myötä muuttua kummalliseksi ja ahdistavaksi, sanoo tutkija Mona Mannevuo kolumnissaan.

  • Isot puolueet voisivat oppia jotain pieniltä puolueilta sanoo politiikan toimittaja Robert Sundman blogissaan.

  • Vinoutuneet käsitykset hoitotyöstä ovat johtaneet siihen, etteivät poliitikot kykene tekemään viisaita päätöksiä, joissa näkyisivät hoitotyön todellinen arvo, sanoo Jani Halme kolumnissaan.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä