Ykkösaamun kolumni

Hennu Reime: Pääseekö nationalismista eroon vasta nykyistä paremmassa yhteiskunnassa?  

  • 6 min
  • ei kuunneltavissa

Kommentoidessaan viime viikon uutisten kahta aihetta, Skotlannin kansanäänestystä ja Syyrian/Irakin islamistista Isis-liikettä ja sen julistamaa "kalifaattia", tunnettu israelilainen oppositiomies ja rauhanaktivisti Uri Avnery kirjoittaa, että Skotlannin nummia ja Eufratin rantoja yhdistää valtavista eroista huolimatta yksi asia. Molemmissa paikoissa voi nähdä enteitä kansallisvaltion lähestyvästä kuolemasta. 

Vastikään 91 vuotta täyttänyt Avnery on terävä ja mielenkiintoinen kirjoittaja. En kuitenkaan oikein ymmärrä hänen Skotlantia ja Isistä koskevaa vertaustaan. 

Siitä ei ole epäilystäkään, että fanaattis-uskonnollinen Isis on vakavan yhteiskunnallisen sairauden oire. Potilaat eivät kuitenkaan tässä tapauksessa ole kansallisvaltioita, vaan Irakin ja Syyrian kaltaisia keinotekoisia luomuksia, joiden rajat piirrettiin mielivaltaisesti lähes sata vuotta sitten, kun eurooppalaiset suurvallat balkanisoivat Arabi-idän jakamalla alueen omiin etupiireihinsä. 

Voi olla, että kapitalismin kansainvälistyminen todella on viemässä maailmaa kohti kansallisvaltion kuolemaa. Suhtaudun itse tähän ennustukseen hieman epäillen. Mutta niin tai näin, ainakaan se kansanliike, joka melkein onnistui irrottamaan Skotlannin Yhdistyneestä kuningaskunnasta, ei pyrkinyt hautaamaan kansallisvaltiota. Mitä muuta kuin kansallisvaltio itsenäisestä Skotlannista olisi tullut, jos sen asukkaiden enemmistö olisi viime torstaina äänestänyt itsenäisyyden puolesta? 

Britannia sitä vastoin ei ole eikä ole koskaan ollutkaan kansallisvaltio, vaan kolmen kansallisuuden - englantilaisten, walesilaisten ja skottien - muodostama monarkia. Englannin kieli tosin vallitsee kaikkialla Britanniassa, mutta Walesissa ja Skotlannissa kuulee vielä puhuttavan eläviä kelttiläiskieliä, kymriä ja Skotlannin gaelia. 

Maailman ensimmäisessä jalkapallomaaottelussa 142 vuotta sitten pelasivat vastakkain Englanti ja Skotlanti. Sitä ei olisi kutsuttu maaotteluksi, elleivät englantilaiset ja skotit pitäisi itseään eri kansallisuuksina. 

Vaikka Suomessa tunnustetaankin kaksi virallista kieltä, maamme on silti yksikansallinen valtio. Ruotsinkielisiä Suomen kansalaisia ei pidetä omana kansallisuutenaan. Kansalaisuus ja kansallisuus tarkoittavat täällä samaa asiaa. Britannia osoittaa, että näin ei ole kaikkialla.   

Britannian lisäksi toinen suuri monikansallinen valtio läntisessä Euroopassa on Espanja. Siellä katalaanit ja baskit ovat varsin tietoisia omasta kansallisuudestaan ja siitä, etteivät ole espanjalaisia missään muussa mielessä kuin Espanjan passin haltijoina. Tästä ei ole pitkä harppaus itsenäisyyden kannattamiseen ja toimimiseen sen puolesta.  

Itsenäistymistä ajaneen, vaikka tavoitteessaan sittenkin epäonnistuneen kyllä-liikkeen nousu ja laaja kannatus Skotlannissa ovat suuresti rohkaisseet Katalonian nationalisteja Espanjassa. Yli puolitoista miljoonaa katalaania osoitti kansallispäivänään, toissa viikon torstaina, Barcelonassa mieltään itsenäisen Katalonian puolesta. Silloin oli kulunut tasan 300 vuotta siitä, kun Katalonia Espanjan perimyssodassa menetti erikoisasemansa Aragonian kruunun alaisuudessa. Muusta Espanjasta kieleltään ja kulttuuriltaan poikkeava Katalonia alistettiin suoraan kuningas Filip V:n valtikan alle. Sortotoimiin kuului muun muassa espanjan kielen pakollinen käyttö julkisissa asioissa katalaanin asemesta.   

Katalonian kansallispäivästä on kuluvan vuosikymmenen aikana tehty itsenäisyyttä vaativan mielenosoituksen päivä. Väkijoukon määrä on paisunut vuosi vuodelta, ja Madridin keskushallitusta uhmaten Katalonian autonomisen alueen johto on päättänyt järjestää kansanäänestyksen itsenäisyydestä marraskuussa. Päätöksestä saattaa seurata vakava kriisi. 

Kun Neuvostoliitto ja niin sanottu kommunismi romahtivat, tyhjiön täytti nationalismi, joka johti sarjaan väkivaltaisia konflikteja Kaukasiassa ja kansallisuuksien väliseen täysimittaiseen sotaan Jugoslaviassa. Nyt, lähes neljännesvuosisata myöhemmin, sama on toistumassa Ukrainassa, jossa venäläinen ja ukrainalainen nationalismi ovat törmänneet yhteen osana Venäjän ja Nato/EU:n välistä geopoliittista köydenvetoa. 

Ukrainan kriisi osoittaa, jos joku sen nyt olisi unohtanut, että nationalismi ei ole mikään pienten kansojen yksinoikeus. Venäläiset nationalistit presidentti Putinista alkaen puhuvat haikeina Novorossijasta eli Uusvenäjästä, Mustan meren pohjoisrannasta, jonka Venäjä valtasi Turkilta 1700-luvulla, mutta jonka Lenin ja Trotski petollisesti luovuttivat ukrainalaisille. 

Nationalismi näyttää vahvistuvan vähän joka puolella, itäisen Euroopan aroilta Välimeren ja Atlantin rannoille. Itse kukin voi miettiä omassa mielessään, äänestikö Skotlannin asukkaiden enemmistö oikein tai väärin viime viikolla, tai mitä pitäisi ajatella, jos Barcelonan ja Madridin välille äityy vakava konflikti. 

Eikö kuitenkin olisi paljon järkevämpää, että Katalonian mahdollisen itsenäistymisen sijaan Espanja ja Portugali yhdistyisivät Iberian federaatioksi, jossa niemimaan kaikkien kansallisuuksien itsemääräämisoikeus toteutuisi laajan itsehallinnon muodossa. Iberia-aatteella on kannattajia Espanjassa ja Portugalissa. Muun muassa Nobel-palkittu portugalilainen kirjailija José Saramago kuului sekä maansa vasemmistoon että iberialaisen federalismin kannattajiin. 

Samoin voisivat Britannia ja Irlanti yhdistyä Brittein saarten liittovaltioksi. Tällaisten federaatioiden muodostamisella olisi ehkä mahdollista toteuttaa ajatus alueiden Euroopasta sympaattisempana vaihtoehtona nykyiselle kansallisvaltioiden Euroopalle. Alueiden itsehallinnosta ja läheisyysperiaatteesta puhuttiin takavuosina EU:ssa, mutta ajatus näyttää sittemmin kokonaan unohtuneen. 

Tai ehkä on niin, että kapitalistinen tuotantotapa kaikesta globalisaatiosta huolimatta vaatii menestyäkseen ja kilpailukykynsä säilyttääkseen vahvan kansallisvaltion ja sitä tukevan ideologian, joka naamioi itsekkään oman edun ajamisen yleväksi pyrkimykseksi. Jos näin on, niin nationalismista päästään eroon vasta nykyistä paremmassa ja järkevämmässä yhteiskunnassa.

Hennu Reime

Ykkösaamun kolumni 23.9.2014

Lähetykset

  • ti 23.9.2014 8.15 • Yle Areena

Jaksot

  • Sosiaalinen media on juuri sellainen, millaiseksi me ihmiset sen teemme, pohtii Saara Särmä kolumnissaan.

  • Rakkauteen ladataan keskenään ristiriitaisia odotuksia kuten elämään yleensäkin, mutta vastaavatko rakkautta koskevat myytit todellisuutta, joka ilmenee usein vain pettymyksinä, kysyy Janne Saarikivi kolumnissaan.

  • Miksi meillä pitäisi olla enää duunareiden, porvareiden ja maanviljelijöiden isot puolueet, kun kansa ei enää jakaudu näin? Jakolinjat ovat nyt ihan muualla, sanoo Reetta Räty kolumnissaan.

  • Tähyämme vaalienjälkeiseen arkeen. Suomen velkaantuminen jatkuu edelleen päinvastaisista puheista huolimatta, sanoo Erkki Virtanen kolumnissaan.

  • Joukko suomalaisia firmoja käyttää härskisti hyväkseen silpputyöntekijöiden ja työttömien ahdinkoa. Miten tämä on mahdollista, kysyy Asta Leppä kolumnissaan.

  • Kuunatseihin ja liskomiehiin uskominen on lohdullinen fantasia, vaikka salaliittoteoriat kuulostavat synkiltä ja järjettömiltä, sanoo Tuukka Tervonen kolumnissaan.

  • Mitä olisi tapahtunut, jos Matti Nykäsen menestyksen olisi saavuttanut nainen? Urheilusaavutuksia olisi kunnioitettu, mutta sekoilun kanssa olisi ollut toisin, sanoo urheiluun perehtynyt mediatutkija Sami Kolamo kolumnissaan.
    Kuvitellaanpa tilanne, jossa Matti Nykäsen urheilusaavutukset olisikin tehnyt naisurheilija, vaikkapa Maija Nykänen.

    Tätä kuvitteellista naisnykästä voi tarkastella tähteyden, julkisuushenkilöyden ja sankaruuden kautta. Näin urheilija näyttäytyy osana yhteisöään, joka puhetavoillaan tuottaa sekä naurunalaisia että ylevöitettyjä (media)karikatyyreja, eräänlaisia pilakuvia. Samalla yhteisö paljastaa sukupuolitettuja arvoasetelmiaan. Niitä on urheilussa todella paljon.

    Tähtenä tuikkiminen ei ole mahdollista ilman laajaa medianäkyvyyttä. ”Meidän Matti” kokosi ihmisiä kuin noiduttuna töllöttimen ääreen silloin, kun kanavapujottelu rajoittui kolmeen ”keppiin”. Samoihin aikoihin tv-ruuduissa urheilukansan sydämiin itsensä lykki Marja-Liisa Haemaelaeinen.

    Urheilijan olympiavoittoja arvostetaan sukupuoleen katsomatta. ”Meidän Marja-Liisan” hiihtoa tosin kuvailtiin usein miehisin kielikuvin niin, että hänet ajoittain koettiin ”liian miehiseksi”. Hän antoi kaikkensa ja eteni räkä poskella jopa ronskimmin kuin miehet konsanaan. Lisäksi miesurheilijat saivat 1980-luvulla – ja saavat edelleen – määrällisesti naisurheilijoita enemmän medianäkyvyyttä. Kun miesurheilija ryyppää ja käyttäytyy aggressiivisesti, hänet saatetaan määritellä luonnonlapseksi.

    Nais- ja miesurheiijoita kohdellaan eri tavoin julkkiksina, etenkin jos tähän median tuottamaan hahmoon yhdistyy sekoilemista. Kun miesurheilija ryyppää ja käyttäytyy aggressiivisesti, hänet saatetaan määritellä luonnonlapseksi, joka Peter Pan -myytin mukaisesti ei ole suostunut aikuistumaan. Hänen toimintansa biologisoidaan.

    Hän ei voi vastustaa testosteronierityksensä käytösvaikutuksia ja keskittymishäiriögeenin vuoksi hän sortuu perheväkivaltaan. Naisurheilijaa saatettaisiin vastaavanlaisessa tilanteessa kutsua hysteeriseksi ja tasapainottomaksi ihmistaimeksi, joka ei kykene hallitsemaan tunteitaan. Tai hysteeriseksi naisurheilijan käyttäytyminen usein ainakin urheilukentällä tulkitaan silloin kun hän on suorapuheisesti ja kiukkuisesti välittänyt mielipiteensä vaikkapa tuomarille. Moralistit olisivat lynkanneet naisurheilijajulkkiksen, joka viihtyy enemmän kantabaarin jengin kuin taaperonsa kanssa.

    Maija Nykäsen tolkutonta juhlimista ei olisi katsottu mediassa hyvällä – etenkään raskausaikana, jos sellainen tilanne olisi ylipäätään syntynyt. Myöskään lähipubissa istumista ja ohran jyvät silmissä suoritettuja strippauskeikkoja ei olisi suvaittu silloin, kun äidin olisi pitänyt olla kotona hoivatouhuissa.

    Television keskusteluohjelmissa ja lehtien palstoilla moralistit olisivat lynkanneet naisurheilijajulkkiksen, joka viihtyy enemmän kantabaarin jengin kuin taaperonsa kanssa. Lastensuojeluviranomaiset olisivat luultavasti puuttuneet ”Äitee” Nykäsen sekoilemiseen.

    Maija Nykänen ei olisi ollut ”turha julkkis”. Hänessä olisi ollut kulttuuria tuottavaa voimaa, josta myös lehdet olisivat taloudellisesti hyötyneet. Naisnykäsen toiminnan rajat tosin olisivat olleet kapeat. Hänestä ei olisi tehty juttuja kuin liukuhihnalta. Hänet olisi tietyin osin jopa vaiennettu.

    Maija Nykäsen kanssa ei olisi naurettu niin auvoisasti kuin Matin kanssa. Naisnykänen olisi luokiteltu ”roskasakkiin” ilman ironis-empaattisia sävyjä. Hänen koomisuutensa ei olisi ollut joustavaa ja mukaan kutsuvaa vaan jäykkää ja aseista riisuvaa. Maijan mediakarikatyyri ei olisi toiminut alibina sovinnaisen keskiluokan pikkujoulusekoilulle. Maijaa ei oltaisi monistettu t-paitoihin ja elokuviin retrohenkisellä otteella. Tähtitarinat ja julkkiskohut tunteisiin vetoavine piirteineen tuottavat tietyntyyppisen sankarin sädekehän.

    Maija olisi luonnetyyppinä jähmettynyt kehykseksi, johon ei olisi ollut vaivatonta astua ilman häpeän ja (itse)inhon tunteita. Alkoholisoituneen Maijan ulkonäön rapistumista oltaisiin kauhisteltu kahvipöytäkeskusteluissa, joiden tulkinnoissa hänen oltaisiin katsottu menettäneen huippu-urheilijalle tyypillisen katseita puoleensa vetävän kovan kropan hehkun.

    Tähtitarinat ja julkkiskohut tunteisiin vetoavine piirteineen tuottavat tietyntyyppisen sankarin sädekehän. Henkilösäteilyssä on kansallisen tunneilmapiirin hohtoa, sillä ihaileminen on alun perin syntynyt kansallisesti merkittävänä pidetyn voiton kautta. Näitä merkittäväksi määriteltyjä voittoja on siunautunut naisille huomattavasti vähemmän kuin miehille, ainakin jos historiikeissa kerrottua urheilun ”hyvää tarinaa” on uskomista.

    Urheilusankarin kuoleman jälkeiset reaktiot kertovat siitä, millaiset tunteet virtaavat ”kansan syvissä riveissä” ja miten tunteet tarttuvat erilaisiin urheilijatyyppeihin. Tässä yhteydessä on usein puhuttu kunnian palautuksesta, kun yhteisö, jota myös yleisöksi voi kutsua, muistelee sankarinsa suurtekoja.

    Nykyisessä tositeeveekulttuurissa, jossa tavikset ja julkkikset kilpaa paljastavat yksityisiä asioitaan, kyse ei ole kuitenkaan vain urheilijan ylevöittämisestä uudelleen vaan yhtä lailla yleisön sielunpuhdistusrituaalista.

    Kanssasurijat (jotka vielä hetki sitten olivat kanssanaurajia) herkeämättä peukuttavat ja hymiöilevät toinen toisilleen somenäyttämöillään. Verkkoalustat toimivat rippituoleina, joissa yleisöt ovat ottaneet esiintyjän roolin. Näissä ihmisten omien tunteiden tunnustusperformansseissa, joissa kerrotaan minun tunnesuhteestani edesmenneeseen urheilutähteen ja mediakarikatyyriin, naisnykänenkin olisi saanut tavanomaista lempeämmän ja säälillisemmän kommentointiketjun. Valtiollisia hautajaisia hänelle ei surmin suinkaan kukaan olisi kehdannut ehdottaa. Siitä vasta mediakohu olisi syntynyt.

    Kirjoittaja on urheiluun perehtynyt mediatutkija ja aineenopettaja. Hän seurasi junnuna Sarajevon ja Calgaryn talviolympialaisia yhtä innostuneesti kuin muutkin naapuruston urheiluhullut.

  • Tutkijat ovat ajattelun ammattilaisia. Siksi heidän on näyttävä rohkeammin julkisuudessa kertomassa mitä kriittinen ajattelu on, sanoo Kari Enqvist kolumnissaan.

  • Rakkaussuhde työhön alkaa usein hyvin, mutta se saattaa ajan myötä muuttua kummalliseksi ja ahdistavaksi, sanoo tutkija Mona Mannevuo kolumnissaan.

  • Isot puolueet voisivat oppia jotain pieniltä puolueilta sanoo politiikan toimittaja Robert Sundman blogissaan.

  • Vinoutuneet käsitykset hoitotyöstä ovat johtaneet siihen, etteivät poliitikot kykene tekemään viisaita päätöksiä, joissa näkyisivät hoitotyön todellinen arvo, sanoo Jani Halme kolumnissaan.

  • Tarvittiin 400 000 ihmisten yhteistyötä, että ihminen pääsi kuuhun. Samaa yhteistyön ja virheistä oppimisen henkeä kaivattaisiin politiikkaan, pohtii aivotutkija Katri Saarikivi kolumnissaan.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä