Yle Radio 1:n Ykkösaamun kolumnistien tekstejä. Ykkösaamu kuullaan Radio 1:ssä maanantaista perjantaihin klo 8.15 - 9.00.

Jaksot

  • Miten sotevaliokunta voi työskennellä kaksitoistakertaisesti normaaliin verrattuna? Mitä töitä Suomen Pankilla muka on? Onko EU-huippuvirkoihin joku pätevyysvaatimus?

    ---------------------------------------------------------------------------

    Kesällä Suomessa ei yleensä tapahdu juuri mitään, jos festareita ja kesäteattereita ei lasketa. Tänä kesänä tapahtuu, tavallaan. Parin ison maan presidentit päättivät tavata toisensa Suomessa ja muu elämä Helsingissä pysäytettiin.
    Myös Sote-maailmassa tapahtuu, tavallaan. Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta käsittelee kiivaalla vauhdilla Sote-uudistusta. Valiokunnan puheenjohtajan Krista Kiurun mukaan he ovat tehostaneet työtahtinsa kaksitoistakertaiseksi (!) normaaliin verrattuna.
    Tämä kyllä herättää muutamia kysymyksiä, joita nyt tässä en kehtaa esittää. Erikoista on, että muutama valiokunnan jäsen valitti eduskunnan puhemiesneuvostolle, ettei valiokunnan työskentely oikein etene.
    Eipä se työ juuri nyt kummemmin kyllä etenekään, kun päättivät pitää kesken kaiken kiireen melkein kahden kuukauden toipumisloman.
    Pari merkittävää nimitystä kesään osui. Itälän Ville nimitettiin hyvin korkeaan virkaan EU:ssa. Nyt siellä on tärkeissä ja hyvinpalkatuissa hommissa jo kolme kotimaan politiikassa aika täydellisesti epäonnistunutta miestä. Tämä herättää EU-virkojen pätevyysvaatimuksista muutamia kysymyksiä, joita nyt tässä en niitäkään kehtaa esittää.
    Kotimaassa nimitettiin Suomen Pankin johtokuntaan ammattilainen talon sisältä. Paikka vapautui, kun Liikasen Eki lähti eläkkeelle ja Rehnin Ollista tuli uusi pääjohtaja.
    Pari sanaa Ekistä. Hänestä tuli valtiovarainministeri eli esimieheni runsaat kolme vuosikymmentä sitten.
    Kova oli mies touhuamaan. Töiden ohella hän alkoi juosta pitkiä lenkkejä, lopulta aina maratoneihin asti. Ja siinä sivussa Eki opiskeli innokkaasti ranskaa.
    Tästä opiskelusta saattoi päätellä, että mies tähtää hommiin jonnekin Eurooppaan, ehkä EU:n suuntaan, niin kuin sitten kävikin. Sinänsä erikoista, kun muutamaa vuotta aikaisemmin hänet oli nähty aktiivina Ei EEC:lle -liikkeessä.
    Mutta takaisin Suomen Pankkiin. Suomi liittyi Euro-alueeseen pari vuosikymmentä sitten. Valuuttakurssipolitiikka eli ainainen devalvoiminen poistui talouspolitiikan työkalupakista ja rahapolitiikka siirtyi Euroopan Keskuspankille (EKP).
    Suomen Pankilta työt siis melkein loppuivat. Kun johtokunnasta poistui noihin aikoihin yksi jäsen keskusteltiin siitä, tarvitseeko paikkaa ollenkaan täyttää.
    Silloinen pääjohtaja Matti Vanhala oli sitä mieltä, että uutta jäsentä ei tarvita. Lehtihaastattelussa hän totesi, että hänellä käy aika pankissa pitkäksi, kun ei ole mitään tekemistä. Lehtileike on minulla vieläkin tallessa.
    Liikasta on onniteltava siitä, että hän on pystynyt ylläpitämään mielikuvaa siitä, että Suomen Pankilla olisi jotain merkittävää tekemistä.
    Kun lakia pankista lukee, tulee vastaan kolme tehtävää. Ensinnäkin tulee toimeenpanna se, mitä Isot Pojat ja Tytöt EKP:ssä päättävät. Ei kovin kummoinen homma. Toiseksi pankin vastuulla on Suomen setelihuolto. Kolmanneksi tehtäväksi mainitaan tarvittavien tilastojen tekeminen, mitä se siten merkinneekään.
    Tekisi mieli kysyä, miten näihin rutiinihommiin tarvitaan kovapalkkainen johtokunta, nelisensataa työntekijää ja komea graniittilinna keskellä Helsinkiä. Mutta näin kesämielellä en nyt kehtaa tätäkään kysymystä esittää.

    Erkki Virtanen. Kirjoittaja on työ- ja elinkeinoministeriön entinen kansliapäällikkö, joka jäi eläkkeelle 45 vuoden virkamiesuransa jälkeen. Nyt Virtanen vaeltelee mökkipaikkakuntansa Tammelan saloilla ja seuraa ja kommentoi valtiontalouden nykytilaa. Poliittisesti yhä sitoutumaton.

  • Kolumnisti Janne "Rysky" Riiheläinen toteaa kolumnissaan, että Suomeen saapuvat suurvaltajohtajat näkevät maailman nollasummapelinä, jossa toisen saama hyöty on aina itseltä pois.

    --------------------------

    Yhdysvaltain ja Venäjän johtajien tapaamiset on perinteisesti ajateltu rauhan ja liennytyksen toimiksi, jotka luovat edellytyksiä turvallisuuden ja vakauden edistämiseen. Nyt Helsingissä tapaavat kuitenkin valtionpäämiehet, joille nämä asiat eivät ole tärkeitä. He tapaavat Helsingissä edistääkseen oikeiksi katsomiaan asioita.

    Trumpin ja Putinin tapaaminen ei ole pohjimmiltaan vastustajien, tai oikeastaan edes kilpailijoiden, tapaaminen. He ovat maidensa johtajina monessa asiassa samalla puolella. He haluavat purkaa toisen maailmansodan jälkeen kehittyneen ja kylmän sodan loppumisen jälkeen kukoistaneen, sääntöpohjaisuuteen ja keskinäisriippuvuuteen perustuvan maailmanjärjestyksen. Sekä Putin että Trump haluavat luoda kaikkialle kahdenvälisiä suhteita, koska kumpikin tietää maansa olevan vahvemmilla silloin. Presidenteistä kumpikin näkee maailman nollasummapelinä, jossa toisen saama hyöty on aina itseltä pois.

    Kumpikin presidenteistä haluaa EU:n heikkenevän ja jopa hajoavan. Trump ei viitsi tätä tavoitettaan edes peitellä. Vastikään hän tarjosi Ranskan presidentti Macronille hyvää, kahdenkeskistä kauppasopimusta vastineeksi maan erosta Euroopan unionista. Venäjä puolestaan väittää haluavansa vahvaa unionia, mutta pyrkii heikentämään sitä muun muassa tukemalla EU-vastaista äärioikeistoa. Parhaillaan ovat myös tutkinnan alla suurimman Brexitiä ajaneen kampanjan keskushahmona olleen miljonäärin suhteet Venäjän suurlähetystöön. Komissaari Jyrki Katainen totesikin Kultarannassa, että Trump ja Putin jakavat ajatuksen, että mitä heikompi Eurooppa on, sen parempi.

    Unioni on poliittinen ankkurimme länteen ja siksi sen hajoaminen tai heikentyminen asettaisi Suomen äärettömän hankalaan asemaan. Pahimmillaan ajautuisimme taas kylmän sodan tilanteeseen, jossa liikkumavaramme määriteltiin Kremlissä. Voidaan siis sanoa, että maaperällämme tapaavien presidenttien jakama ja yhdessä edistämä tavoite on syvästi Suomen etujen vastainen.

    Diilintekijäksi Valkoiseen taloon valitun Trumpin näytöt kansainvälisessä politiikassa ovat tähän mennessä olleet heikkoja. Kremlissä on varmasti mietitty miten hyödyntää huomiotalouden opein egoaan ja kannatustaan ylläpitävän Trumpin heikkouksia. Taustalla väikkyy myös Venäjä-tutkinta, jossa tutkitaan Trumpin ja hänen lähipiirinsä yhteyksiä Venäjälle. Vastikään senaatin tiedusteluvaliokunnan raportti totesi Venäjän pyrkineen voimakkaasti vaikuttamaan Yhdysvaltain presidentinvaalien lopputulokseen Trumpin hyväksi.

    Putin voi tulla Helsinkiin mielessään suunnitelma päästä pois siitä nurkasta, johon Venäjä on itsensä maalannut Krimin miehityksen ja Ukrainaan hyökkäämisen myötä. Sen nurkan seinät muodostuvat pääosin läntisten valtojen arvopohjaisen yhteistyön rakenteista. Historiaton Trump lienee valmis heikentämään näitä rakenteita, jos kokee siitä itselleen saavansa hyödyn tarpeeksi suureksi.

    Laajemmassa kuvassa nämä presidentit vastustavat globalisoitunutta, avointa maailmaa, jossa ihmiset, palvelut, raha, arvot ja tavara liikkuvat sääntöpohjaisesti ja suhteellisen vapaasti. Putin vastustaa sitä, koska Venäjä ei sellaisessa maailmassa voi olla niin suuri kuin haluaa. Trump vastustaa sitä, koska osa Yhdysvalloista on kokenut syystä tai syyttä jääneensä häviäjäksi tässä kehityksessä. Juuri siitä osasta hän ammentaa kannatuksensa.

    Suomessakin tätä tapaamista tuntuvat tervehtivän suurimmalla ilolla ennen kaikkea erilaiset laita- ja ääriainekset. Siinä ilossa ei ole kysymys virallisen Suomen maltillisesta tyytyväisyydestä, vaan voimaantuneesta riemusta jollain tasolla omiksi koettujen johtajien saapumisesta tänne.

    Trumpin ja Putinin poliittiset tavoitteet voidaan hyvin monessa asiassa tiivistää paluuksi menneisyyteen. Heille sääntöpohjainen maailmanjärjestys, ihmisoikeudet, ympäristönsuojelu, sukupuolten tasa-arvo, keskinäisriippuvuus, lehdistönvapaus, vähemmistöjen oikeudet ja monet muut modernin elämänmuodon piirteet ovat syystä tai toisesta vastenmielisiä.

    Maanantaina presidentit Trump ja Putin siis miettivät yhdessä keinoja, millä kääntää kelloja taaksepäin. Meidän muiden on nyt hyvä miettiä keinoja, miten pääsemme palaamaan tulevaisuuteen.

  • Puna-armeijan sotareportterina toisessa maailmansodassa toiminut Vasili Grossman kirjoitti romaanin, jota pidetään Tolstoin Sodan ja rauhan veroisena mestariteoksena. Kolumnisti Hannu Reime on juuri lukenut kirjan ja kertoo sen herättämistä ajatuksista.

    ----

    Silmiini sattui loppukeväällä uutinen siitä, että Pietarin Pieni draamateatteri esitti toukokuussa vierailunäytöksenä Lontoossa näyttämösovituksen Vasili Grossmanin romaanista Elämä ja kohtalo. Tieto näytelmästä tuli itselleni mutkan kautta ja pitkällä viipeellä, sillä esitys oli saanut ensi iltansa Pietarissa 11 vuotta sitten draamateatterin kantaviin voimiin kuuluvan Lev Dodinin ohjaamana, ja sitä on sen jälkeen esitetty usein. Mieleeni muistui samalla, että olin kauan sitten ostanut Grossmanin romaanin, mutta syystä tai toisesta kirja oli jäänyt lukematta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, joten tartuin teokseen ja luin sen kesän alussa.

    Lukukokemus oli vavahduttava. Elämä ja kohtalo kuvaa yli 800 sivullaan mahtavan freskon tavoin Euroopan historian synkimpiä vaiheita 1900-luvulla. Teoksen keskeinen tapahtuma on Stalingradin taistelu Neuvostoliittoon tunkeutuneen Natsi-Saksan armeijan ja Puna-armeijan välillä. Klassisen venäläisen romaaniperinteen mukaisesti kirjassa on paljon henkilöitä, joiden kohtalot sivuavat toisiaan läheltä ja kaukaa.

    Elämän ja kohtalon tapahtumat ajoittuvat vuosiin 19421943. Kirjoittaessaan niistä konstailemattomalla proosallaan Grossman piirtää lukijan mieleen realistisen kuvan Volgan varrella sijaitsevasta, pommien raastamasta Stalingradista, mutta myös monista muista paikoista noina vuosina: Moskovasta, Kazanista, Kuibyševista, Kalmukian arosta, Hitlerin tuhoamisleireistä kaasukammioineen ja Stalinin pakkotyöleirien todellisuudesta napapiirin pohjoispuolen talvessa.

    Vasili Grossman toimi toisen maailmansodan aikana Puna-armeijan lehden Krasnaja Zvezdan rintamakirjeenvaihtajana Stalingradissa ja monilla muilla sotatoimialueilla. Hän oli todistamassa muun muassa Kurskin panssaritaistelua, Treblinkan tuhoamisleirin vapauttamista ja lopulta myös Berliinin antautumista. Grossmanin teosta on kutsuttu 1900-luvun Sodaksi ja rauhaksi, ja paljon yhteistä sillä onkin Tolstoin klassikon kanssa. Erona on se, että Grossman itse oli todistamassa tapahtumia, joista hän rakentaa kertomuksensa, kun taas Tolstoi ei ollut vielä syntynytkään Napoleonin sotien aikana.

    Grossman kirjoitti Elämän ja kohtalon 1950-luvun lopulla ja uskoi, että se julkaistaisiin silloin vallinneen poliittisen suojasään ilmapiirissä, kun Stalinin rikokset oli virallisesti tuomittu. Toisin kuitenkin kävi. Poliittinen poliisi KGB takavarikoi käsikirjoituksen, ja puolueen pääideologi Mihail Suslov sanoi, että kirjaa ei tultaisi julkaisemaan Neuvostoliitossa ainakaan kahteensataan vuoteen. Suslovin mukaan Elämä ja kohtalo on Neuvostoliitolle vieläkin vahingollisempi kuin Boris Pasternakin Tohtori Živago, jonka käsikirjoituksen italialaiset kommunistit olivat salakuljettaneet Länteen. Vasili Grossman kuoli syöpään vuonna 1964 eikä koskaan tullut tietämään romaaninsa lopullista kohtaloa.

    Maailmankirjallisuudelle ja ihmiskunnan yhteiselle kulttuurille onneksi Grossman oli piilottanut kaksi kopiota kirjansa käsikirjoituksesta. Akateemikko Andrei Saharov auttoi kopioimaan tekstin mikrofilmille, joka onnistuttiin salakuljettamaan ulkomaille. Elämä ja kohtalo julkaistiin vuonna 1980 venäjäksi ja pian muillakin kielillä. Suomeksi kirja ilmestyi Esa Adrianin kääntämänä neljä vuotta myöhemmin. Mihail Suslov osoittautui huonoksi ennustajaksi: Elämä ja kohtalo julkaistiin kuin julkaistiinkin Neuvostoliitossa, mutta vasta vuonna 1988 Mihail Gorbatšovin avoimuuspolitiikan aikana. Neuvostoliitolla itsellään ei silloin ollut enää montakaan elinvuotta jäljellä.

    Kuten historiallisissa romaaneissa tapana on, myös Vasili Grossmanin mestariteoksessa vilahtaa kuvitteellisten henkilöiden lisäksi todellisia historian hahmoja: Stalin ja Hitler. Sotilailla on tietenkin tärkeä osa kirjan henkilökokoelmassa, mutta keskeinen tarina on rakennettu siviilimiehen, tiedeakatemiassa työskentelevän ydinfyysikon Viktor Shtrumin ja tämän perheen ympärille. Shtrumissa on piirteitä kirjailijasta itsestään alkaen molempien juutalaisesta syntyperästä. Grossman oli koulutukseltaan kemian insinööri, ja hän tunsi suurta mielenkiintoa luonnontieteisiin, jotka muodostivat pienen, ainakin jonkinasteisen ajatuksen vapauden saarekkeen totalitaarisessa valtiossa.

    Elämän ja kohtalon mieleenpainuvimpia kohtauksia onkin sodan ja leirien kauhujen šokeeraavien kuvausten lisäksi puhelinsoitto, jonka Viktor Shtrum saa eräänä iltana Stalinilta suoraan kotiinsa. Tutkija on joutunut kateellisten kollegojensa ja esimiestensä silmätikuksi: hänen työtään on alettu vieroksua "talmudilaisena fysiikkana", joka on ristiriidassa Engelsin ja Leninin kirjoitusten konkreettisen materialismin kanssa. Shtrum odottaa pelolla sitä hetkeä, jolloin hänet tultaisiin pidättämään. Mutta mitä onkaan Stalinilla sanottavanaan vapisevin käsin puhelinta pitävälle tutkijalle: toveri Shtrum, teette mielenkiintoista ja tärkeää työtä. Onko teillä kaikki, mitä tarvitsette? Generalissimus Stalin oli ymmärtänyt tai hänelle oli kerrottu, että "talmudilaisen fysiikan" abstraktioilla on yhteys, ei vähempään kuin atomipommiin.

    Elämä ja kohtalo olisi hyvin kirjoitettu reportaasi, jos se tyytyisi kuvaamaan vain ulkoisia tapahtumia: toisen maailmansodan sekä natsismin ja stalinismin kauhuja. Suureksi kirjallisuudeksi romaanin nostaa sen hieno ja uskottava ihmiskuvaus. Kirjan henkilöt eivät ole läpikotaisin pahoja, mutta eivät myöskään pyhimyksiä lukuun ottamatta ehkä muutamaa poikkeusta kumpaankin suuntaa.

    Elämää ja kohtaloa lukiessa tuli mieleen Marxin ajatus, että joskus historia toistaa tragedian farssina. Ne hahmot, jotka nykyisin täyttävät suurpoliittisen teatterin näyttämön ja joista kaksi tunnetuinta tapaa toisensa muutaman päivän kuluttua Helsingissä, ovat aika farssimaisia, jos heitä vertaa niihin, jotka johtivat Vasili Grossmanin kuvaamaa maailmaa.

  • Viestinnän tutkija, toimittaja Taneli Heikka kolumnoi alkoholista ja siihen kuolleista.

    ----

    Siemailen rapsakkaa valkoviiniä aurinkoisella terassilla, kun alkoholi nostattaa ajatukseni lentoon. Näen
    syksyisiä hautuumaita, kaikki Suomen kalmistot pimeänä yönä, ja jokaisen alkoholiin kuolleen ihmisen
    haudalla palaa lyhty. Lyhtyjen tuike muodostaa valojen verkoston, koko maata halkovan tähdistön.
    Siinä se oli taivaalta katsoen silmieni edessä, Hangosta Petsamoon ulottuva viinaan kuolleiden
    muistomerkki, joka äänettömästi huutaa suruaan avaruuteen.
    Alkoholi on Suomen unohdettu sota. Se on kaatanut miehiä ja naisia mykkiin hautoihin vuosituhansia.
    Alkoholin 1300 vuosittaista suoraa uhria ei saa muistella. Sankarihautoja ei ole. Kenraali Zinfandelin ja
    marsalkka Chardonnayn sotilaat repivät itsensä kuoliaaksi taistelussa, josta ei kirjoiteta historiikkeja,
    maalata tauluja tai veistetä patsaita.
    Kansa taistelee, kansa vaikenee. Läheisensä menettäneet muistelevat rakkaitaan yksin.
    Voisiko asialle tehdä jotain? Mikä paikkakunta rakentaa ensimmäisenä kansallisen alkoholikuolemien
    muistomerkin?
    Alkoholiin voi kuolla monella tapaa. Se on hyvin suosittua.
    Voit kuolla pikkuhiljaa elävältä, niin kuin se konttoristi joka pitkän uran jälkeen sai potkut alettuaan
    siemailla voimia firman baarikaapista. Voit hiipua tuskallisesti niin kuin ne tuhannet elämäntaiteilijat,
    jotka ruokkivat luovuuttaan maksan kautta. Voit päätyä kansalliseen juhannustilastoon järven selällä
    vetoketju auki, tai voit katkokävellä hautaan pitkän harrastuksen tuloksena.
    Mikä suosituinta, voit kuolla ihan tavallisesti, mutta viisitoista vuotta etuajassa, eikä kukaan koskaan
    sano ääneen miksi. Vain läheiset tietävät.
    Tämä ei ole moralistinen kolumni. Tämä on kolumni julkisen suremisen puolesta.
    Moralismi olisikin epäuskottavaa. Itsekin nimittäin tykkään olla päissäni.
    Kuulun märkään, 1990-luvulla aikuistuneeseen X-sukupolveen, jonka kasvuvuosiin osuivat
    alkoholipolitiikan vapautuminen ja kommunismin kuolema. Kun byrokratiat ja diktatuurit veltostuivat,
    jäljelle jäi ihmisenä olemisen tyhjyys ja tyhjyyden täyttävä, aamuun asti saatavilla oleva pitkä tuoppi.
    Merkitykset, työpaikat ja yhteisöt katosivat. Tuollainen sukupolvikokemus on ihmiskunnan yleisin tunne,
    johon viinakauppiaat kaikkina aikoina ovat myyneet rohtojaan.
    Tein oman osani juomatalkoissa alkoholihaittojen maksimoimiseksi ja maksamiseksi. En kadu, olin
    aikani lapsi. Mutta suren hieman jokaista hetkeä, jota ei ollut voimia ottaa vastaan ilman puudutusta.
    Onneksi en ollut lähesiriippuvuuteen taipuvainen. Rutikuiva Riesling on edelleen ystäväni, mutta mitä
    harvemmin hän kippistää kanssani, sen parempi.
    En voi syyllistää juopottelijoita. Ihmiset kyllä kaatavat viinan kurkkuunsa itse, mutta mistä me tiedämme
    minkä haavan puuduttamiseen. Luonnontieteen uusi tutkimustulos kertoo, että kokemukset saattavat
    siirtyä perimään. Jos siis sinusta tuntuu siltä, että sisälläsi on möykky, jonka syytä et tiedä, et ehkä
    kuvittele. Se on edeltävien sukupolvien lahja juuri sinulle, sukupolvesta toiseen periytyvä synti, joka ei
    liuottimilla katoa, mutta saattaa kyllä unohtua hetkeksi. Pullotettu terapia on monille ainoa saatavilla
    oleva. Siitä vaan syyllistämään puliukkoa, joka sulattaa alkoholilla sukupolvien takaa periytyvää
    kokemusta väkivallasta, yksinäisyydestä, sodasta ja rakkaudettomuudesta.
    Alkoholi taitaa olla seuranamme niin kauan kun ihmiskunta juhlii ja suree. Ihminen ei raivoraitistu.
    Mutta ihminen voi surra. Ja siitä alkaa yksilön ja ihmiskunnan parantuminen.
    Alkoholikuolemien muistomerkki suo omaisille oikeuden muistella ihmistä, jonka elämä oli arvokas. Siitä
    tulisi nähtävyys, jonka äärellä omaiset saisivat tunnustaa surunsa ja rakkautensa julkisesti ensimmäistä
    kertaa. Siksi tälle muistomerkille jonotettaisiin.
    Taneli Heikka: Millainen muistomerkki se olisi?
    Olisiko se kuin joukkotuhon muistomerkit maailmalla? Ehkä rauhaisa lehto tai betoninen labyrintti, jossa
    omaiset voisivat viivähtää ja puhua? Vai olisiko se kuin Rumba, Helsingin Salmisaareen Alkon 60-
    vuotisjuhliin pystytetty musta alumiiniveistos, jossa alkoholikuolema hakee parinsa kosiotanssiin? Vai
    näköispatsas 60-vuotiaana kuolleesta perheenisästä, josta mikään ei näkynyt ulospäin vaikka me
    läheiset tiesimmekin, ja samalla kun vihasimme, myös rakastimme loppuun asti.
    Taiteilijat miettikööt. Tärkeintä on, että tunteille ja puheelle avautuu paikka. Että alkoholitaisteluissa
    kaatuneet saavat rauhan vainajina, joista saa puhua totta. Että voisimme sanoa: hän oli hyvä ihminen,
    joka joutui sotaan, ja siellä hän kuoli.
    Että hautausmaiden lyhtyjen liekit näkyisivät avaruuteen, ja voisimme olla jokaisesta tulesta kiitollisia ja
    ylpeitä.

  • Kolumnivuorossa on Parecon Finlandin varapuheenjohtaja, tietokirjailija sekä luokan- ja historianopettaja Joona-Hermanni Mäkinen. Parecon Finland kertoo olevansa demokraattiseen ja ekologisesti kestävään talouteen erikoistunut järjestö ja Joona-Hermanni Mäkisen aiheena onkin markkinatalous.

    -------------------------------------------

    Markkinatalous, kuten farkut, ei ole koskaan poissa muodista. Tämänhetkisessä julkisessa keskustelussa vallitsee kuitenkin sellainen markkinatalousvillitys, että mitään muuta lääkettä hyvinvointivaltion kehittämiseen ei tunnu edes olevan tarjolla.
    SDP-poliitikko Timo Harakka visioi hiljattain demareista "verotuksen saralla Suomen johtavaa markkinatalouspuoluetta". Porvarihallitus puolestaan vie läpi järkälemäistä sote-uudistusta väittäen kirkkain silmin, että terveydenhoidon tasoa voidaan nostaa vain yksityisen sektorin avulla.
    Suomessa ollaan unohtamassa koko hyvinvointivaltiomme historia. Menestyksemme olisi ollut mahdotonta vailla ymmärrystä markkinoiden pimeästä puolesta. Ennen kuin markkinaintoilu saa enemmän vahinkoa aikaan, kerrataan hieman taloustieteellisiä tosiasioita.
    Markkinatalous ei poista köyhyyttä. Parhaassakin tapauksessa puolet väestöstä elää köyhyysriskissä, koska eivät käy töissä. Koti-isät ja -äidit, vanhukset, työkyvyttömät, lapset ja täysipäiväiset opiskelijat ovat vailla tuloja. Suomessa heitä on ymmärretty tukea.
    Valitettavasti näitä tuensaajia on alettu syyllistää. Tämä on absurdia.
    Markkinoilla raha jakautuu epäoikeudenmukaisesti. Ahkeruudella ja yritteliäisyydellä luodaan vaurautta, mutta markkinataloudessa varallisuuserot kasvavat järjestään suhteettoman suuriksi. Varallisuuden keskittyminen harvojen ja valittujen käsiin on yleisen oikeustajun vastaista. Sillä, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan tai tuntee oikeita ihmisiä, on suurempi vaikutus yksilön menestykseen kuin lahjakkuudella tai toimeliaisuudella. Eniten vaikutusta on tutkitusti sillä, kasvaako vauraissa oloissa.
    Markkinatalous jättää myös monet köyhiksi. Ilman tukia ja tulonsiirtoja köyhyyttä olisi Suomessa jopa Yhdysvaltoja enemmän.
    Markkinatalous ei ole koskaan kyennyt tarjoamaan kaikille työkykyisille töitä.
    Siihen tarvittaisiin vahvaa julkisen sektorin vetoapua. Puhumattakaan siitä, että taantumassa ja lamassa työt ovat erityisen tiukassa. Miksi yksilöä syytetään laiskuudesta, kun kyse on järjestelmän valuviasta?
    Ympäristön turmeleminen on markkinatalouden pahimpia syntejä. Markkinat suorastaan käskevät saastuttamaan, koska ympäristöhaitat eivät näy hinnoissa. Vaikka yksittäinen kuluttaja kuinka tunnollisesti söisi kasvisruokaa ja vähentäisi lentämistä, päästöt kasvavat ja tuotanto saa yhä absurdimpia piirteitä.
    Norjalainen lohi lentää Aasiaan pakattavaksi ja sieltä suomalaisen kaupan hyllylle. Aidosti tehokkaassa taloudessa kala pakattaisiin ilman mannerten välisiä lentoja.
    Ekonomistit painottavat, että oikein kohdistetuilla kannustimilla saadaan paljon aikaiseksi. Ympäristöasioissa kannustimet ovat markkinoilla erittäin dynaamiset. Ne kirittävät kuitenkin täysin väärään suuntaan - kohti ilmastokatastrofia.
    Markkinat kaventavat demokratiaa. Talousviisaat ymmärtävät myös, että markkinat ovat sisäsyntyisesti epädemokraattinen järjestelmä. Demokratiassa jokaisella kansalaisella on yksi ääni. Markkinataloudessa vaikutusvaltaa saa lompakon paksuuden perusteella.
    Taloudella on kuristusote politiikasta. Kansainvälisesti katsoen tilanne on synkkä. Monikansalliset energiayhtiöt käärivät voitot, jättävät ympäristöhaitat muiden maksettaviksi, levittävät valheita ilmastonmuutoksesta ja lobbaavat ilmastosopimuksia vastaan. Toteutettu politiikka noudattaa vuodesta toiseen suurten vaalirahoittajien ja sidosryhmien toiveita.
    Kilpailu keskittyy. Markkinoilla syntyy herkästi monopoleja ja oligopoleja ilman viranomaisten jatkuvaa valvontaa. Suuret yritykset ostavat nousevia kilpailijoita, ja hinnoittelevat niitä ulos markkinoilta. Julkinen sektori yrittää paikkailla ongelmaa.
    Kilpailuviranomaiset määräävät sakkoja pahimmista väärinkäytöksistä ja estävät monopoliasemaan johtavat fuusiot.
    Eikä pieneen talouteen mahdu montaa suuryritystä. Siksi Suomea onkin kutsuttu "keskittyneen kilpailun luvatuksi maaksi". Täällä on erityistä syytä olla tarkkana siitä, millaiset pelisäännöt haluamme markkinoille asettaa.
    Markkinatalous vaatii jatkuvaa korjaamista. Markkinauskovaisilla on taipumus kritisoida äänekkäästi julkista sektoria. Ironista kyllä, julkinen sektori on juuri se taho, jonka suuntaan taloustieteessä käännytään, kun markkinatalous vaatii huoltoa. Haittaverot, ympäristönsuojelu ja köyhyyden vähentäminen eivät toteudu ilman jatkuvaa valtion puuttumista markkinoiden toimintaan.
    Vakavin markkinatalouden aiheuttama uhka on elinympäristömme romahtaminen rajattoman saastuttamisen ja kulutuksen seurauksena. Tiedeyhteisö on jo pitkään liputtanut päästökaupan, päästöjen verottamisen ja vahvan vihreän teollisuuspolitiikan puolesta.
    Tavoitteena on oltava nollapäästöjärjestelmien läpimurto liikenteessä, kulutuksessa ja tuotannossa. Markkinoiden reunaehtojen asettaminen, korkeat verot ja määrätietoinen valtion omistajaohjaus ovat hyvinvointivaltioiden vahvuuksia, joille on huutava maailmanlaajuinen tarve. Suomi voisi esimerkillään näyttää, kuinka vihreä teollinen vallankumous toteutetaan.
    Suomessa on pitkään osattu olla terveen skeptisiä markkinatalouden suhteen. Pidetään siitä kiinni tulevaisuudessakin.
    Kirjoittaja on Parecon Finlandin varapuheenjohtaja, tietokirjailija sekä luokan- ja historianopettaja.

  • Kolumnisti Unto Hämäläinen tarkastelee Helsinkiä suurvaltapolitiikan näyttämönä toteutuneiden huipputapaamisten kautta.

    ----

    Helsingissä järjestetyt idän ja lännen johtajien tapaamiset ovat olleet Suomen
    ulkopolitiikan huippuhetkiä. Helsinki ei ole kertaakaan valikoitunut
    tapaamispaikaksi sattumalta. Isännöintiä on edeltänyt pitkä valmistelutyö ja
    myös kova kilpailu muiden pääkaupunkien kanssa.
    Viisi voittoa tässä kaupunkien välisessä kilpailussa 43 vuoden aikana ei ole
    huono suoritus, sillä pieni maa ei juuri enempää voi vaikuttaa
    maailmanpolitiikkaan kuin tarjota suurille tilat neuvonpitoon ja sen jälkeen
    nostaa peukun pystyyn.
    Jos kokous onnistuu, isäntämaa saa paitsi kehut järjestelyistä myös
    tilaisuuden edistää omia tavoitteitaan. Tätä mahdollisuutta Suomen
    valtionpäämiehet ovat taitavasti, jopa hämmästyttävän taitavasti, käyttäneet
    hyväkseen.
    Pisimpään työtä tapaamisen eteen joutui tekemään presidentti Urho
    Kekkonen, sillä heinäkuussa 1975 järjestetyn Euroopan turvallisuus- ja
    yhteistyökokouksen valmistelu kesti peräti kuusi vuotta.
    Suomen aloitteesta alkaneet Etyk-neuvottelut takkusivat ja kokous lykkääntyi
    monta kertaa. Kekkoselta oli loppua aika kesken ja niin eduskunta joutui
    vuonna 1974 jatkamaan Kekkosen presidenttikautta, jotta tämä voisi
    isännöidä kokousta.
    Vuotta ennen kokousta Yhdysvaltain presidentti vaihtui, sillä Richard Nixon
    joutui Watergate-skandaalin vuoksi eroamaan kesällä 1974. Samana vuonna
    Neuvostoliiton puoluejohtaja Leonid Breznev sairastui vakavasti.
    Kun Nixonin seuraaja Gerald Ford tapasi heinäkuussa 1975 Breznevin, oli
    tapaaminen lähinnä symbolinen. Breznev oli hyvin huonossa kunnossa.
    Suomen kannalta tärkeintä olikin, että molemmat johtajat saatiin yhtä aikaa
    Helsinkiin ja heidän nimensä kokouksen päätösasiakirjaan. Etyk-kokouksen
    isännöinti vahvisti maailmalla Suomen puolueettomuuden uskottavuutta, jota
    oli niin idässä kuin lännessäkin kyseenalaistettu.
    Seuraava, syyskuussa 1990 järjestetty tapaaminen valmisteltiin yhdessä
    viikossa. George Bush ja Mihail Gorbatzov sopivat kahden kesken
    tapaavansa Helsingissä, mutta unohtivat kertoa siitä presidentti Mauno
    Koivistolle. Suomen presidentti kuuli tapaamisesta Ylen radiouutisista, eikä
    ollut aluksi uskoa uutista todeksi. "Ajattelin, että kaikenlaisia merkillisiä juttuja
    sitä maailmalla kiertää", Koivisto kirjoittaa muistelmissaan.

    Toki Koivisto tunsi hyvin molemmat yllätysvieraansa, sillä hän oli jo
    vuosikausia ollut kirjeenvaihdossa heidän kanssaan ja tavannut useaan
    kertaan. Kokouksen aikana Koivisto käytti tilaisuutta hyväkseen ja kertoi
    Gorbatzoville, että Suomi aikoisi mitätöidä Pariisin rauhansopimuksen ja yya-
    sopimuksen Saksaa koskeneet pykälät ja sai siihen hyväksynnän. Ilman
    Gorbatzovin myöntyväisyyttä yya-sopimuksen korjailu olisi saattanut olla
    vaikea prosessi.
    Seuraava huipputapaaminen oli taas pitkän valmistelun huipentuma. Etykin
    jäsenmaat kokoontuivat heinäkuussa 1992 Helsinkiin, ja Bush tapasi
    kokouksen yhteydessä Venäjän ensimmäisen presidentin Boris Jeltsinin.
    Näiden kahden tapaamisen väliä oli vain vajaat kaksi vuotta, mutta siinä
    ajassa oli tapahtunut paljon. Neuvostoliitto oli hajonnut joulukuussa 1991, ja
    Venäjästä oli tullut sen seuraajavaltio. Suomi oli hakenut Euroopan yhteisön
    jäsenyyttä maaliskuussa 1992. Koivistolle tarjoutui tilaisuus selvittää
    molempien suurvaltojen johtajille, miksi Suomi aikoi luopua
    puolueettomuudesta.
    Presidentti Bill Clinton tapasi Boris Jeltsinin viisi vuotta myöhemmin
    maaliskuussa 1997. Presidentti Martti Ahtisaari tarjosi Mäntyniemeä sen
    jälkeen, kun maailmalle oli levinnyt uutinen, että kokouspaikkaa etsittiin Länsi-
    Euroopan pääkaupungeista, koska Jeltsin ei olisi sairautensa takia pystynyt
    matkustamaan Washingtoniin. Ahtisaarella oli kokeneena diplomaattina omat
    suorat kanavansa, ja vain pari tuntia myöhemmin Suomen kutsu oli jätetty
    molemmissa pääkaupungeissa.
    Ahtisaaren aktiivisuus vaikutti todennäköisesti siihen, että keväällä 1999 sekä
    Clinton että Jeltsin pyysivät Ahtisaarta Jugoslavian kriisin sovittelijaksi. Siinä
    tehtävässä Ahtisaari onnistui ja se loi pohjan hänen menestykselleen
    rauhansovittelijana presidenttikautensa jälkeen.
    Presidentti Sauli Niinistö on noudattanut edeltäjiensä toimintamallilla, voi jopa
    sanoa jatkanut pitkää linjaa. Ratkaisevan siirron Niinistö teki syksyllä 2014,
    jolloin hän meni tapaamaan presidentti Vladimir Putinia, vaikka EU:n
    jäsenmaat olivat edellisenä keväänä asettaneet Venäjän johdon
    tapaamisboikottiin Krimin miehityksen jälkeen. Niinistö on pitänyt
    säännöllisesti Putiniin yhteyttä ja tavannut myös presidentti Donald Trumpin
    Valkoisessa talossa. Näissä tapaamisissa Niinistö on tehnyt selväksi, että
    Helsinki olisi hyvä vaihtoehto, jos pitää löytää molemmille sopiva
    kokouspaikka.

    Onnistuuko Niinistö lypsämään tukea jollekin Suomen kannalta tärkeälle
    hankkeelle? Sitä on mahdoton etukäteen arvioida. Se on vaikeaa, sillä
    maailma on tänään moninapaisempi kuin edellisten johtajien Helsingin-
    tapaamisten aikana.
    Suurin ero lienee siinä, että tei enää kannata entiseen tapaan puhua idän ja
    lännen johtajien tapaamisesta. Trump ei edusta koko koko länttä eikä Putin
    koko itää.

  • Kirjeenvaihtaja Jenny Matikainen yllättyi kiinalaisessa kylpylässä ja saunassa.

    ---

    En ole koskaan tuntenut itseäni niin alastomaksi kuin kiinalaisessa kylpylässä. Yleensä naisseurassa alastomuus ei ole minulle suomalaisena mikään ongelma.
    Kun mennään saunaan, käydään salilla suihkussa tai vaihdetaan pukukopissa vaatteet. Tai kun mennään kesäyönä laiturilta uimaan.
    Koen kuuluvani kulttuuriin, joka ylpeilee kivuttomalla suhteellaan alastomuuteen.
    Näin ainakin ajattelin viime lauantaihin saakka.
    Menimme suomalaisen ystäväni kanssa pekingiläiseen kylpylään kuvitellen, että perillä odottaa allasosasto, jossa uima-asuiset kaupunkilaiset pulikoivat sekaisin sukupuoleen katsomatta.
    Kun laskeuduimme portaat naisten pukuhuoneeseen, kävikin ilmi ettemme olleetkaan pukukopissa vaan naisten kylpyläosastolla. Uimapuku oli kokonaan kielletty.
    Eihän Kiinassa missään olla alasti! eräs täällä asuva kaverini vahvisti hämmennykseni, kun jälkikäteen kerroin kokemuksesta.
    Mutta kyllä ollaan, ainakin Pohjois-Kiinassa. Ja kun ollaan, ollaan todella alasti.
    Altaan keskellä olevalla korokkeella kölli alaston pekingiläisnainen kuin norppa kivellään. Ympäriinsä kylpylätilaa käyskenteli eri ikäisiä naisia yllään ainoastaan pukukaapin avain ja muoviset lipokkaat. Nauratti.
    Ei kai siinä, ajattelimme. Emmehän me ole mitään ranskalaisia tai amerikkalaisia, joita sosiaalinen alastomuus ahdistaa.
    Uikkarit jäivät kaappiin ja luikahdimme suojaan lämpimään altaaseen. Samalla pohdimme, miksi nakuilu tuntui nyt niin oudolta?
    Kiinalaisnaiset istuivat ilkosillaan pöydän ääressä nauttimassa kuumaa vettä pahvimukeista, kävivät hieronnassa ilman rihman kiertämää ja rasvailivat itseään antaumuksella tarjolla olevilla kauneustuotteilla. Ja ennen kaikkea, tuijottivat itseään peilistä tätä tehdessään.
    Suomalaisessa sauna-alastomuudessa on jotain käytännöllistä. Se liittyy järkevyyteen, puhtauteen ja rehellisyyteen. Sitä ei ole tarkoitettu katsottavaksi. Ei itsensä eikä muiden.
    Parhaimmillaan saunassa käydään pimeässä, pesuvesi tulee järvestä ja selkään unohtuu nokitahroja. Nivea levitään niin, että naamaan jää valkoisia viiruja. Tukka kammataan vääristävän mökkipeilin edessä ja jätetään tuuleen kuivumaan.
    Tärkeintä on se miltä tuntuu, ei se miltä näyttää.
    Kiinalaisessa kylpylässä tuli erilainen olo. Tuntui, että alastikin piti olla cool eikä kroppaansa kuulunut peitellä häpeillen pyyhkeellä. Kehopositiivisuutta parhaimmillaan.
    Se hämmensi, koska muualla Kiinassa alastomuus on visusti piilossa katseilta. Alastomuus on kielletty elokuvissa ja televisiossa eikä siihen juuri vihjailla katumainoksissa.
    Muoti on enemmän peittävää kuin paljastavaa. Kaula-aukoista ei näe sisään ja uimapuvuissakin on usein helma.
    Kesällä ihon maaninen peittäminen jopa huvittaa. Se ei tosin liity ainoastaan häveliäisyyteen, vaan myös aurinkoon.
    Ruskettuminen on Kiinassa yhä rahvaiden hommaa: tumma iho yhdistetään peltotöihin.
    Aurinkoisella säällä kaduilla näkee paljon päivänvarjoja, mutta myös paljon kekseliäämpiä keinoja verhota itsensä suojaan. Mopoillessa käsiin vedetään irtohihat. Moni myös käyttää ohutta tuulitakin kaltaista kesävaatetta. Helteellä pitää olla pitkät hihat, sanoo kiinalainen tuttu.
    Naiset varjelevat etenkin kasvojaan. Aurinkolipat ovat jättimäisiä ja rannalla kasvoja peittää facekini, eli ruskettumiselta suojaava kommandopipon kaltainen naamio.
    Pientä päivetystä kaipaavalle pohjoiseurooppalaiselle naamabikinit näyttävät lähinnä häiriintyneiltä. Mutta kiinalaisnaisia se ei haittaa. Tärkeintä on, että iho ei rusketu.
    Kiinassa on sanonta, jonka voi kääntää kuta kuinkin näin: vaalea iho kätkee tuhat virhettä.
    Ajatus siitä, että kauneus avaa ovia sekä työelämään että avioliittoon on täällä yhä vahva, eikä siitä häpeillä puhua. Ulkonäöstä on ihan ok huomautella.
    Kylpylässä todistamani peilaileva alastomuus ehkä liittyy tähän samaan asiaan. Kehopositiivisuus saattaa lopulta olla hommasta kaukana.
    Vartaloa hoidetaan, jotta se olisi kauniimpi. Alastomuuskin on tuloksellista ja tehokasta. Kun pitää ottaa vaatteet pois, ne otetaan pois. Mutta ulkonäköä ei pidä tässäkään vaiheessa unohtaa. Päinvastoin.
    Ja juuri se teki tilanteesta oudon. Saunassa olisi vähän noloa miettiä, miltä näyttää.
    Siksipä kylpyjen jälkeen minä ja ystäväni kieltäydyimme vaaleanpunaisista pyjamista, jotka päällä olisi voinut jatkaa itsensä peilailua.
    Kampasimme tukat, läiskimme rasvan punakoille naamoillemme ja kiipesimme portaat ylös takaisin Kiinaan, jossa alastomuutta ei ole.

  • Nettikansaa tuntuu tällä hetkellä jakavan kaksi asiaa: saako Yhdysvaltojen presidenttiä verrata sikaan, ja onko Suomessa järjestettävä Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaaminen hyvä asia vai imagokatastrofi.

    Trump on itse kutsunut pakolaisia eläimiksi, joten se siitä. Hesarin sikavitsi oli toki luokaton, erityisesti siksi, että rinnastus on niin ilmeinen, mutta huonojakin vitsejä saa kertoa ja mauttomuus ei ole rikos. En jaksa loukkaantua, vaikka sika on jalo eläin.

    Mutta itse huippukokoukseen. Miten maineellemme käy?

    Käsi ylös kuka muistaa missä Trump tapasi Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-unin? Singaporea veikanneille arvotaan vielä lisäkysymys: miten Singaporen maineelle kävi tapaamisen seurauksena? Tuntuuko Singapore sling hapokkaammalta? Näyttääkö made in Singapore -merkintä tunkkaisemmalta? Huippukokouksen aikana Helsinki ei ole huomion keskipiste, vaan kulissi. Siitä kirjoitetaan jotain vain, jos itse näyttämöllä ei tapahdu mitään.

    Suomi on imagokonsulttien luvattu maa, meitä on noin viisi miljoonaa, mutta imagotyön vaikutukset ovat puhtaasti sisäisiä. Itse imago on kuin keihäsmaine: ulkomailla siitä ovat saanet vihiä lajia huipputasolla harrastavat eksentrikot ja heidän lääkärinsä.

    Huippukokouksen aikana Helsinki ei ole huomion keskipiste, vaan kulissi. Siitä kirjoitetaan jotain vain, jos itse näyttämöllä ei tapahdu mitään. Eihän kulttuurisivuillakaan arvioida Kansallisteatterin eteishallia tai Tampereen työväenteatterin vessaa. Sadat huippukokousta seuraavat toimittajat tulevat kyttäämään Trumpin sammakoita ja samalla yrittävät tulkita ilmeistä ja sanamuodoista, että onko Kremlillä ote Trumpista vai ei. Helsingistä he näkevät lentokentän, taksin, jos sattuvat sellaisen saamaan, hotellin ja konferenssikeskuksen. Imagohaitaksi jää se, että Sauli Niinistö pääsee poseeraamaan kahden oman maansa demokratian tuhonneen presidentin kanssa samoissa kuvissa.

    Washington Postin kolumnisti viittasi suomettumiseen, kun arvioi Trumpin Eurooppa-politiikan vaikutuksia. Luonnehdinta on omalla tavallaan osuva. Suomettuneisuus ei alun perin kuvaa Suomea, vaan termi on keksitty Saksan sisäiseen käyttöön, kun Willy Brandt pyrki normalisoimaan suhteita Itä-Saksaan, ja kriitikot varoittelivat liiasta lähentymisestä karhun kanssa. Asialistalla vilahti amerikkalaisten joukkojen vetäminen Saksasta.

    Nyt Trump on vilautellut samaa vaihtoehtoa, lähinnä piikitelläkseen Angela Merkeliä, ja se paha sana nousee esiin vanhasta muistista. Kansainvälisissä arvioissa ymmärretään että sodassa hienosti toiseksi tullut pieni maa ei paljon muuta voinut, kun naapurissa oli agressiivinen ja laajentumishaluinen supervalta.

    Suomi-kuvaan syntyy särö, mutta onneksi vain omassa keskuudessamme. Muut sitä tuskin huomaavat.

    Kyse on kansallisesta traumasta. Suomen suomettuminen oli sotien jälkeisellä kaudella ihan tapahtunut tosiasia. Kotimaisissa häpeän kyllästämissä keskusteluissa ulkopoliittinen ahdinko oli itse aiheutettua, mutta kansainvälisissä arvioissa ymmärretään että sodassa hienosti toiseksi tullut pieni maa ei paljon muuta voinut, kun naapurissa oli aggressiivinen ja laajentumishaluinen supervalta, jonka paranoidinen ulkopolitiikka perustui siihen, että reagoidaan jokaiseen risahdukseen, joka naapurista kuuluu.

    Suomettuneisuuden kaudella ulkopolitiikkamme tärkein päämäärä oli saada Neuvostoliitto tunnustamaan, että Suomi on puolueeton. Parhaaksi tarjoukseksi taisi jäädä kommunikeaan kirjattu ”Suomen pyrkimys harjoittaa puolueettomuuspolitiikkaa”. Nyt monet taas tuntuvat pelkäävän, että huippukokouksen seurauksena Suomea erehdytään pitämään puolueettomana, ja että tämä käsitys kirjataan maailmanpolitiikan uuteen peruskirjaan.

    Helsinki on isännöinyt maailmanpolitiikan muutoksia ennenkin. Presidentti Kekkosen puuhaama Etyk sinetöi kylmän sodan status quon vuonna 1975, ja Bill Clinton saneli Boris Jeltsinille Neuvostoliiton romahdusta seuranneen uuden maailmanjärjestyksen vuonna 1997. Nyt tarina saa jatkoa.

    Itse en ole huolestunut siitä, mitä meistä ajatellaan tapaamisen aikana tai sen jälkeen, mutta olen huolissani siitä, miten presidenttien käymät keskustelut meihin vaikuttavat. Ja toivon todella etteivät suurvaltojen ulkoministerit järjestä kahdenkeskisiä tapaamisia kulisseissa. Niillä on Molotovin ja Ribbentropin jäljiltä vähän huono kaiku.

    Jukka Relander

    Kirjoittaja työskentelee viestintäkonsulttina Kaiku Helsingissä ja harrastaa historiaa vanhasta muistista. Vapaa-aikoinaan hän haaveilee perhokalastuksesta istuessaan kentän laidalla katsomassa kun lapset pelaavat.

  • Suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen vs. professori Janne Saarikivi puhuu jalkapallosta ja aika paljon muustakin.

    ----

    Ei pitäisi puhua asioista, joista ei tiedä mitään, sanotaan. Niinpä minunkaan ei varmasti
    pitäisi puhua jalkapallosta. Maailma on kuitenkin sellainen, että jalkapallokaan ole jalkapalloa
    vaan esimerkiksi kulttuuria, politiikkaa ja vallankäyttöä.

    Tunnen kohtalaisesti muutamia niistä kaupungeista, joissa jalkapallon MM-kisojen
    pelejä pelataan. Esimerkiksi suomalais-ugrilaisen Mordvan tasavallan pääkaupunkiin,
    Tampereen kokoiseen Saranskiin rakennettiin kisoja varten Helsingin olympiastadionia
    suurempi 45 000 katsojan stadion. Kaupungissa on Venäjän 3. divisioonassa pelaava
    jalkapallojoukkue, mutta stadionille mahtuu 15 % kaupungin asukkaista. Kaupunkiin
    rakennettiin myös uusi lentokenttäterminaali, ohitustie ja muuta infraa.

    Tämä kaikki on tarpeen korruption tähden. Suuret rakennushankkeet mahdollistavat
    Venäjällä rahojen siirtämisen federaation budjetista tasavaltojen nokkamiehille ja heidän
    lähipiireilleen. MM-kisojen kaltaista prestiisiprojektia voidaan näin käyttää aluejohtajien
    palkitsemiseen. Kisat ovat juuri Mordoviassa, koska jo useiden vaalien ajan tämä alue on
    tuonut Vladimir Putinin Yhtenäinen Venäjä-puolueelle yli 90 % alueen äänistä.
    Potkupallokilpailu on siis palkinto vaalien onnistuneesta väärentämisestä.

    Mordvan tasavallan asukkaista 40 % on mordvalaisia. Mordvalaisia oli Neuvostoliiton
    romahtaessa vielä noin 1,2 miljoonaa, mutta uusimpien väestönlaskentojen mukaan vain
    700 000. Mordvalaisten määrän putoaminen muutamassa vuosikymmenessä onkin
    mahdollisesti etnisen assimilaation maailmanennätys. Eikä se ihme olekaan, sillä Mordovian
    tasavallassa ei ole yhtään lastentarhaa tai koulua, jossa mordvalaiskielet toimisivat
    opetuskielinä. Nyt Venäjän duumassa käsitellyn lakialoitteen mukaan kansallisia kieliä saa
    tulevaisuudessa opettaa ainoastaan vapaaehtoisena aineena. Tämä maassa, jossa
    vähemmistökielten puhujia on lähes viidennes väestöstä, yli 20 miljoonaa henkeä.

    Yksi prosentti jalkapallospektaakkeliin käytetyistä rahoista Mordvassa mahdollistaisi
    kansalliskielisten koulujen ja lastentarhojen järjestämisen ja antaisi toivoa kielen ja kulttuurin
    selviämisestä seuraavalle vuosisadalle. Selvää silti on, että vaikka rahaa riittää stadioniin ja
    kehätiehen, tähän tarkoitukseen rahaa ei riitä.

    Saranskin, kuten kaikkien muidenkin jalkapallokaupunkien asukkaat, ovat silti tietysti
    riemuissaan kisoista. Valtava kansanjuhla tuo kaupunkiin kansainvälistä pöhinää. Ihmiset
    unohtavat hetkeksi raskaat ja ikävät asiat kuten kansallispoliittiset ristiriidat ja poliittisen
    painostuksen ja kokevat elämyksiä.

    Tiedemiehenä unelmoin kansainvälisistä, neljän vuoden välein toistuvista
    tiedefestivaaleista, joissa koko maailman huomio kiinnittyisi maailman terävimpien
    fyysikkojen, arkeologien ja sosiologien esitelmiin. Tilaisuutta varten olisi piikki auki.
    Isäntamaa rakentaisi avokätisesti uusia tutkimuskeskuksia huippuvarustuksin, uusia
    yliopistokaupunkeja ja niihin meneviä luotijunayhteyksiä. Miljoonapalkkaiset tutkijat kisaisivat
    niissä ja koko maailma pidättäisi hengitystään.

    Jalkapallon mm-kisa, sen mittasuhteet, käytetyn rahan ja energian määrä muistuttaa
    meitä siitä, että ihmiskunnalla ei ole toivoa. Emme koskaan tule kääntämään katsettamme
    epäoleellisesta oleelliseen. Ei tule koskaan aikaa, jolloin ilmastonmuutos ja eliölajien
    sukupuuttoaalto kiinnostaisi enemmän kuin riita muutamasta somalipakolaisesta tai Pirkko
    Arstilan kolumnin naisvartalokuvasta. Ei tule koskaan aikaa, jolloin jokin oikea ongelma
    kiinnostaisi enemmän kuin jalkapallo.

    Toisaalta mm-kisat kertovat siitäkin, että ihminen on kulttuuriolento, joka elää itse
    rakentamissaan kuplissa. Siellä se ratkoo, ongelmia, joita ei kuplan ulkopuolella ole
    olemassakaan, sellaisia, miten Saksan puolustuspeli saadaan kuntoon tai miten Messin tykki
    pelaa.

    Tästä syystä loppumme ei tule olemaan kauhea. Emme melkein huomaakaan kun
    ilmastonmuutos, eliölajien sukupuuttoaallot ja ydinsodat pyyhkivät ylitsemme. Viimeisissä
    bunkkereissa puhumme yhä vain sellaisista asioista, että Jumalan käsi ratkaisi ottelun.

  • Tietokirjailija-toimittaja Asta Leppä sai kimmokkeen pohtia suomalaista täsmällisyyttä palatessaan lomalta.

    ----

    Kun palasimme lomamatkalta Italiasta, 16-vuotias poikani huoahti Helsinki-Vantaan
    lentokentällä, miten mukavaa oli taas olla maassa, jossa kaikki toimi täsmällisesti.
    Neljätoistavuotiaani oli toista mieltä. Hänen mukaansa Suomessa pingotetaan ihan liikaa.
    Kuopus siteerasi vänrikki Koskelaa josko keskityttäisiin niihin asiallisiin hommiin ja
    löysättäisiin muutoin pipoa.
    Vielä nykyäänkin suomalaisuutta tuntuu määrittelevän kaksi vastakkaista ominaisuutta:
    yhtenäiskulttuurinen perintö ja yksin pärjäämisen eetos. Tästä ristiriidasta vatkautuu
    kansanluonne, jossa yksilöiden pitää täyttää velvollisuutensa aivan samalla tavalla.
    Kansanluonne tulee erityisen hyvin esiin suomalaisilla pakettimatkoilla vaikkapa nyt
    retkiaamuina. Yleensä suomalaiset odottavat valmiina viisitoista minuuttia ennen
    lähtöaikaa, ja jo sitä, joka saapuu tismalleen ajoissa, katsotaan hippusen kieroon.

    Samasta syytä suomalaisen on vaikea vapautua muiden keskellä. Irtiottoja paheksutaan,
    mikä saattaa olla yksi meikäläisen dokailukulttuurin taustatekijä vapaudutaan lopulta
    väkisin. Muuta elämää kahlitsee sen sijaan usein "mitä muut minusta ajattelevat" -pelko.
    Koska ihmisellä on kuitenkin ikävä toisen luo, suomalainen tekee kuten muut ja on
    yhdessä hiljaa. Sellaista on perisuomalainen yhteisöllisyys. Pakettimatkalaistenkaan
    retkibussissa ei paljon viereisiin istuimiin huudeltu, ainoastaan matkaoppaan työtehtäviin
    kuului suun auonta.
    Välimeren kulttuureissa toimitaan tyystin toisin. Niissä juuri sosiaaliset tilanteet ovat
    paikkoja, jossa itseä toteutetaan ja tehdään tykö. Kun tavataan, näytetään, millainen olen
    tälle itken, tälle nauran ja tätä mieltä olen ravintolan tasosta, mamma mia!
    Suomalainen taas säästää itseilmaisunsa mieluummin yksityiseen sfääriin, kotiin ja
    intiimisuhteisiin. Sen vuoksi jo julkisesti ääntään korottava saa osakseen synkkiä
    mulkaisuja. Sen saavat tuta muun muassa maahanmuuttajat, jotka bussissa rupattelevat
    liian lujaa matkapuhelimiinsa.
    Ruodusta poikkeamista ja tilan itselleen ottamista pidetään täällä itsekeskeisyytenä ja
    itsensä korostamisena muiden kustannuksella.

    Suomalaiset sosiologit tutkivat vajaa kymmenen vuotta sitten sekä armeijan että
    koulujen sosiaalisia kohtaamisia. Kiintoisimpia olivat havainnot mainittujen laitosten
    ruokailutilanteista, joita leimasi teräksen kiiltävyys, linjaston putipuhtaus, aterioinnin
    sujuvuus ja kaiken turhan ritualisoinnin karsiminen. Ruokailijat tulivat ja menivät, eikä
    ylimääräistä kommunikaatiota tarvittu. Intissä ei tarvinnut edes huomenta toivottaa, kun
    tiesiväthän kaikki muutoinkin, että oli aamu.

    Alla pulppuili toki epävirallinen sosiaalisuus. Siitä huolimatta tutkimusten kokonaiskuvaksi
    jäi tehokas, tunnerekisteriltään niukka ja hierarkkinen kulttuuri.
    Elämä Suomessa on turvallista, suoraviivaista ja ennalta arvattavaa, muttei aina helppoa
    sellaiselle, joka pulppuilee, poukkoilee ja innostuu herkästi. Yhtä vaikeaa se on
    harkitsevalle haahuilijalle, jota tuupitaan, tönitään ja pidetään tomppelina.
    Sääntöjä ja tehokkuutta kunnioittava kulttuuri on toimiva perusta hyvinvointivaltiolle. Siksi
    voi olla vaikea tunnustaa, että siitä voi olla joskus myös haittaa. Helposti liu'utaan
    ajattelumalliin, jonka mukaan jokaisen pitäisi pärjätä samoilla eväillä kuin muutkin.
    Yksilöä itseään on sen sijaan vaikea nähdä niin hänen lahjakkuuttaan kuin niitä
    surullisenkuuluisia rajoitteitakin.

    Moderni yksilöllisyys aiheuttaakin kaiken aikaa yhteentörmäyksiä yhtenäiskulttuurin
    kanssa. Paradoksaalisesti yksilöllisyyttä samanaikaisesti sekä vaaditaan että vähätellään.
    Jatkuva naureskelun aihe ovat esimerkiksi erikoisruokavaliot, joiden vuoksi ei voi tarjota
    edes suomalaisjuhlien ykkössuosikkia, voileipäkakkua, jollei se ole laktoositon, munaton ja
    gluteeniton. Ivataan ja kiivaillaan myös siksi, että koululaisia ja varusmiehiä pitäisi alkaa
    kohdella yksilöllisemmin aivan kuten TE-toimiston asiakkaita ja terveyskeskusten
    potilaitakin. "Mitenhän sitä ennen oikein pärjättiin?" tuhahdetaan.
    Yhä useammin haluttaisiin joustaa myös säännöistä, sillä yhteiskunnan mikromanagerointi
    ärsyttää ja moni ajattelee kuten kuopukseni että vänrikki Koskelan suhteellisuudentaju
    on toisinaan valovuosien päässä. Tästä syntyvät somekohut, ettei voi kantaa omaa
    oluttaan pöytään kahden katulaatan poikki. Vallitsee porttiteoria, jonka mukaan koko
    yhteiskuntajärjestelmä rapautuu, jos joskus joustetaan.
    Sillä millainen hyvinvointivaltio on pelkkiä kylmiä rakenteita ja ehdottomia rajoituksia?
    Jossa noudatetaan sääntöjä silloinkin, kun ne tekevät kohteelleen selvästi hallaa ja vain
    pahentavat tämän tilannetta?
    Kysymys kuuluukin: miten soutaa samaa venettä niin, että yksittäiset soutajatkin otetaan
    huomioon?
    Pyöritäänkö silloin aina väistämättä ympyrää?

  • Kolumnisti Pekka Juntti on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä palkittu toimittaja. Tänään hän puhuu kuluttamisen turhuudesta.

    ----

    Kävimme serkkupoikien kanssa saunassa, vaikka emme olleet likaisia. Nyt keikumme pyyhe päällä pirtissäni ja juomme kaljaa. Emme tunne suurta tarvetta juopotteluun, mutta juomme, koska miehenä olemisen rituaalit elävät meissä voimakkaina.
    Jukka istuu vastapäätä ja näyttää kreikkalaiselta jumalalta. Minä näytän siltä, että olisin nälissäni. Serkkupoikiin kuuluu myös Heikki, joka ei näytä juuri nyt miltään, koska meni pimeään kamariin nukuttamaan poikiaan.
    Heikki on kirvesmies. Minä olen kynämies. Jukka opettaa sirkustaidetta. Jukka on siitä harvinainen suomalainen köysitaiteilija, että hän ei roiku kaulastaan. Minusta se on hauskasti sanottu. Keksin sen pikku känässä.
    Heikki tulee pöytään. Hakkaamme aikamme korttipeliä nimeltä kolmen tuppi ja juomme kaljaa. Heikki menee ajoissa nukkumaan, koska aikoo ajaa puoli Suomea halki heti aamusta. Me Jukan kanssa jäämme pöytään. Avaamme rommipullon ja kaadamme kopsut. Nyt jo siksi, että se on mukavaa.
    Kännääminen yhteiskunnallisena ilmiönä on perkeleestä. Yksityisenä tapahtumana harvakseltaan se voi olla terapeuttinen matka pois itsestä. Huumattuna sitä näkee maailman toisesta kulmasta, ja se sohjoinen aivomössö, jota arjeksi kai voisi kutsua, kristallisoituu hetkittäin teräviksi kuviksi. Sitä tuntee tyytyväisyyttä jo pelkästään siitä, että on.Elämässä vaikeinta on sen oppiminen.
    Tenuissa tulee ajateltua toisin. Ei niin raskaasti, eikä työläästi pohjamutien kautta. Joskus harvoin saa oivalluksia, jotka kuvittelee keksineensä ihan itse. Niin kuin sellaisen, että elämässä vaikeinta on sen oppiminen. Viime vuodet olen tehnyt oppimisen eteen kovasti työtä. Mielestäni olen kasin oppilas.
    Yksi suurimmista oivalluksistani on se, että kannattaa lopettaa ryntäileminen. Kaikkea ei saa. Pitää luopua, julmasti viskellä asioita yli laidan, tippa silmässä nakella joutavia loitommalle niin kauan, että jäljelle jää olennainen. Se pätee töihin, se pätee koko elämään.
    Jobbsin Steve, ihminen ja mulkero, totesi jotenkin niin, että meillä on työ, perhe, harrastukset ja ystävät. Valitse niistä kolme.
    Pyydän anteeksi ystävät.
    Miehuuteni alkuvuosina aikomukseni oli kerätä omaisuutta. Oli tarkoitus täyttää joentörmätontti loihakoilla rakennuksilla kunnollisen tornionlaaksolaisen isännän tavoin. Nyt näyttää, että jää toinen latokin tekemättä. Muutama vuosi sitten tuntui, ettemme voisi elää yhdellä autolla. Nyt Mitsu seisoo pihalla yksin. Nissan on myyty.
    On nimittäin tullut mieleen, ettei omistamisessa ole kovin paljon järkeä. Maksa ja huolla sitten niitä autoja ja vehkeitä ja taloa niin, ettet mitään muuta jouda tekemään. Viisaampaa on luopua, kohtuullistaa.Elämme kreivin elämää rengin palkalla ja ajalla.
    Olen vakuuttunut, että suurin syy keskiluokan stressiin, avioeroihin ja burn outeihin ei suinkaan ole koventunut työelämämme vaan se, että koetamme liian sinnikkäästi elää itseämme isompaa elämää. Elämme kreivin elämää rengin palkalla ja ajalla. Pitää hankkia iso velkatalo ja yhtä aikaa matkustaa, harrastaa, näyttää, että hyvin menee ja hetkessä tässä elellään, vaikka tulevan kuun lyhennykset painavat jo ohimoa ja muutenkin menee melko tavallisesti.
    Työpaikat ovat tuulisia nykyään. Kolmen sadan tonnin velkavankeudessa työpaikan menettäminen on kammottava ajatus. Se tekee ihmisistä nöyriä, semmoisia vettyneitä lapasia. Koetamme niin kovasti olla vauraita, että sen tavoittelu on tehnyt meistä orjia.Voimme lajina pelastua itseltämme vain, jos alamme luopua asioista.
    Lisäksi olen sillä tavalla surullinen mies, että minua korventaa ylikuluttamisen taakka. Meidän tapamme elää perustuu siihen, että varastamme lapsiltamme. Luopuminen on vastaus siihenkin.
    Voimme lajina pelastua itseltämme vain, jos alamme luopua asioista. Siinä ei nimittäin auta suotuisa suhdannekaan kun ekosysteemit pettävät.
    Pitäkää vain kahelina, ei se mitään, mutta minulla on todisteet. Lisäksi saatan olla hieman päissäni.
    Viimeksi kun Jukan kanssa ryypiskelimme, olimme nuoria. Nyt minua nuorempi Jukkakin on alkanut muuttua sedäksi. Jukka haukottelee. Niin minäkin. Aiemmin olisimme ottaneet taksin ja ajaneet takki auki kylille. Nyt lähdemme nukkumaan, sillä ymmärrämme, ettei kaikkea voi saada ja luopuminen on viisautta. Kun luopuu huikaisevasta aamun kajoa syleilevästä kännistä, saa terveen aamun.

    Pekka Juntti on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä palkittu toimittaja ja kolmen lapsen isä. Vapaa-aikanaan hän hortoilee pohjoisen talousmetsissä kädessään hinkki tai haulikko.

  • Lääkäri kielsi mummia lähtemästä vaariin kyytiin, mutta lääkäri ei kieltänyt vaaria ajamasta autoa. Outoa touhua, kirjoittaa Ylen oikeustoimittaja Päivi Happonen
    ____________________________________________________________

    Siinä se vaari taas seisoi. Eteisessä takki päällä ja hattu päässä. Lähdössä jälleen muutaman sadan kilometrin päähän lapsuudenkotiinsa, jota ei ole enää olemassakaan. Ei ole ollut kymmeniin vuosiin. Mutta viime syksystä lähtien vaari on siellä usein ollut. Ja liian usein hän on ollut sinne lähdössä.

    88-vuotias maailman ihanin vaari alkoi muuttua viime syksynä sen jälkeen, kun hän oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Siihen asti aina hyvin asiallinen ja viilipyttymäinen vaari alkoi yhtäkkiä itkeskellä ja kiistellä vaimonsa kanssa mitättömistäkin asioista.

    Samoihin aikoihin vaarin suuntavaisto katosi. Hän on asunut noin 50 vuotta samassa talossa, mutta yhtäkkiä vaari ei enää tiennytkään, pitikö pihalta kääntyä vasemmalle vai oikealle, kun hän käveli ruokakauppaan. Useita kuukausia sitten mummi ja lapset tajusivat sen, mitä vaari ei itse suostu ymmärtämään.

    Vaari ei ole enää ajokunnossa.

    Perhe mietti kuumeisesti ennen kesää, miten käy, kun on aika lähteä mökille, jossa vaari on viettänyt joka ikisen kesän viime 60 vuoden ajan. Miten vaari hyväksyisi sen, että tällä kertaa hän ei itse pääsisi ajamaan autollaan mökille.

    No kiista ja mökötyshän siitä syntyivät, kun ensimmäinen mökkireissu oli edessä.

    Tytär ilmoitti isälleen, että tämä ei istukaan ratin taakse, vaan viereiselle penkille. Samalla tyylillä on mökillä käyty joitakin kertoja tänä kesänä.

    Mutta lapsuuskotiaan vaari ei ole unohtanut.

    Ja siinä se vaari taas seisoi keskellä yötä ulko-oven edessä. Hätääntynyt mummi yritti suostutella vaaria jäämään kotiin, mutta vaaria mummin hössötys vain ärsytti.
    Mummi kiristi ruuvia ja sanoi, että hän soittaa lapsille, jos vaari lähtee rattiin. Se ei vaaria hetkauttanut. Viimein mummilta loppuivat keinot, ja hän teki niin kuin lapset olivat etukäteen neuvoneet.

    Mummi uhkasi vaaria poliisilla.

    Sitä vaari säikähti. Surullisena ja kunnon kansalaisena hän laittoi takin naulaan ja palasi sänkyynsä.

    Joitakin viikkoja sitten vaari kompastui maton reunaan ja joutui taas sairaalaan. Siellä vaaria tutkittiin.

    Lääkäri ilmoitti mummille, että vaarilla on muistisairaus. Sukulaisten huoli kasvoi entisestään vaarin ajamisesta. Tytär soitti sairaalaan ja pyysi, voisiko lääkäri kirjoittaa ajokiellon. Vaari kun varmaan uskoisi lääkäriä samaan tapaan kuin poliisia.

    Kun mummi meni hakemaan sairaalasta vaaria ja ajokieltoa, kukaan ei puhunut ajokiellosta halaistua sanaakaan. Eivät hoitajat eikä lääkäri. Mutta kyllä sitä vaarin ajamista oli mietitty. Samalla kun lääkäri antoi mummille neuvoja vaarin hoitamisesta, lääkäri otti puheeksi myös autolla ajamisen.

    Lääkäri sanoi mummille: Minä en kyllä itse uskaltaisi lähteä miehenne kyytiin!

    Mummi oli ihmeissään. Kaikkihan sen tiesivät, ettei vaarin kyytiin pidä lähteä. Mutta miksi lääkäri antaa vaarin ajella, jos hän ei itsekään uskaltaisi tämän kyytiin mennä.

    Sitä pohtii nyt koko suku.

    Samana päivänä, kun kuulin vaarin tarinan, ystäväni kertoi minulle järkyttävän asian. Hänen tyttärensä oli ollut kävelemässä suojatiellä, kun iäkäs mies oli ajanut tyttären päälle. Tytär loukkaantui hyvin vakavasti.

    Hän oli kuullut kaasutuksen äänen juuri ennen kuin auto iskeytyi häneen. Tytär päätteli, että kuljettaja oli lisännyt vauhtia ennen suojatietä. Mies oli kertonut heti onnettomuuden jälkeen, ettei hän nähnyt suojatiellä kävelevää tyttöä. Myöhemmin poliisikuulustelussa mies muutti tarinaansa. Hän kertoi nähneensä tytön ja jarruttaneensa.

    Tapaus etenee pian oikeuteen.

    Toinen ystäväni kertoi vähän aikaa sitten iäkkäästä isästään, joka oli ajellut moottoritietä vastaantulevien kaistalla. Kolmas ystäväni kertoi viime viikolla 95-vuotiaasta yläkerran miehestä, joka meinasi ajaa ystäväni päälle heidän kerrostalonsa pihalla. Ystävä ennätti juuri ja juuri hypätä pois alta.

    Kaikkia näitä iäkkäitä miehiä yhdistää se, että heillä on ajokortti.

    Iäkkäiden kuljettajien määrä on lisääntynyt vime vuosina. Kymmenen vuotta sitten Suomen teillä ajeli lähes 50 000 kuskia, jotka olivat iältään 80-vuotiaita tai sitä vanhempia.

    Viime vuonna kasikymppisiä ja heitä vanhempia kuljettajia oli jo yli 90 000. Se on selvää, että korkea ikä ei ole sama asia kuin huono kuski. Mutta luonnonlaki on, että näkö ja kuulo heikkenevät sekä reaktioaika hidastuu, kun ihminen vanhenee.

    Vakuutusyhtiöiden liikennevahinkotilasto kertoo, että yli 80-vuotiaiden aiheuttamien liikennevahinkojen määrä on kasvanut viime vuosina.

    Lain mukaan lääkäri on se taho, joka arvioi potilaan ajokelpoisuuden.

    Jos lääkäri katsoo, että potilaan niin sanotut ajoterveysvaatimukset eivät toteudu, lääkärin tulee määrätä tilapäinen tai pysyvä ajokielto. Silloin kun lääkärin eteen istahtaa vaikka pikkuvarvastaan valittava vaari tai mummi, lääkärin olisi aina uhrattava hetki myös potilaan ajokyvyn pohtimiseen.

    Jos tilanne vaikuttaa epäselvältä, lääkäri voi hypätä vaikka potilaan kyytiin pienelle kiertoajelulle terveyskeskuksen tai lääkäriaseman ympäri. Jos pelkääjän penkillä alkaa pelottaa, lääkärin olisi tiedettävä, mitä tehdä. Jos epäilys ajokyvystä syntyy ilman kiertoajeluakin, lääkärin on syytä puuttua tilanteeseen.

    Vaarin perhe pohtii edelleen, miksi lääkäri ei puuttunut vaarin ajamiseen. Vaimo ja lapset miettivät kauhulla, mitä voi tapahtua, jos vaari karkaa kotoa, nappaa auton autotallista ja päättää lähteä mökille tai lapsuudenkotiin.

    Tämän estämiseksi 86-vuotias mummi köyttää usein yöllä narulla vaarin käden omaan käteensä.

    Mikä viiraa lääkäriä, kun hän antaa antaa höperön vaarin ajella, vaikka itse ei uskaltaisi vaarin kyytiin lähteä?

    Kuka on vastuussa, jos jotain ikävää tapahtuu?

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä