Blomiksen luonto

Salametsästys

  • 3 min
  • toistaiseksi

Suuri valkoinen mies, ammatiltaan hammaslääkäri, meni ja ampui salaa yhden Afrikan ja kenties koko maailman tunnetuimman urosleijonan. Tämä Ceciliksi nimetty leijonakuningas haavoittui amerikkalaisen salametsästäjän jousesta lähteneestä nuolesta, pakeni haavoittajaansa, mutta 40 tunnin jäljittämisen jälkeen tuli ammutuksi ja nyljetyksi. Päänkin irrottivat Cecilin kehosta vietäväksi metsästysmuistona koristamaan herra hammaslääkäri herran kenties makuuhuonetta. En tiedä miksi mies haluaa tappaa petoeläimen ja pistää sen pään tropheena seinälle. Ehkä se liittyy miehisiin suorituskykyihin. Ehkä se makuuhuoneen seinällä töröttävä salamurhatun leijonan eloton pää saa etuveitikan toimimaan halutulla tavalla. Töröttämään. Todellakin.

Joku on sanonut, että eläimen voi ampua vain kerran, mutta valokuvata vaikka tuhat kertaa. Miksi se valokuvaaminen ei riitä? Mitäs jos sen valokuvan kävisi ottamassa salaa? Tuottaisiko se samat kiksit kuin eläimen salamurha? En tiedä, mutta epäilen todellakin.

Maailmalla salametsästetään uhanalaisia ja rauhoitettuja eläimiä jatkuvasti. Syy on aina sama. Raha. Joku on aina valmis ostamaan suojellun eläimen jostain osasta tehtyjä esineitä tai lääkeaineita. Sarvikuonon sarvesta saa kuulemma krapulalääkettä. Ja syöpäkin paranee sarvesta tehdyllä aineella. Todellakin. Tiikerin ruumiinosilla on jokaisella oma osansa kiinalaisessa lääketieteessä. Tiikerin liha parantaa elinvoimaa, veri lisää tahdonvoimaa ja viiksikarvoilla on hammaskipua lievittäviä voimia. Viidakon raidallisen pedon aivot vaikuttavat auttavasti velttouteen ja näppylöihin. Tällaisista listoista saan itse näppylöitä. Ihmiset ovat taikauskoissaan uskomattoman velttoja ja tahdonvoimattomia. Ja tyhmiä. Todellakin.

Salametsästys on Suomessakin valitettavan yleistä. Joka vuosi käydään kiihkeitä keskusteluja susista, ahmoista, ilveksistä ja ennenkaikkea niiden metsästämisen oikeutuksesta. Metsästyskiintiöt eivät riitä kaikille ja silloin aktivoituvat “ne jotka tietävät miten luonnon tasapainoa pidetään OIKEASTI yllä”. Suuret sankarit, metsien miehet lähtevät liikkeelle, ajavat moottorikelkoillaan takaa ahmaa tuntikausia. Järjestäytyneet asejoukot jahtaavat sutta varustautuneena gps:llä, gsm:llä ja järeän kaliiperin tappamistyökaluilla. Mites se Junnu Vainio aikanaan lauloikaan?

“Täällä myös luonnon läheisyys sun hurmaa.
Erämaa suuren rauhan tarjoaa.
Tuhat miestä kun yhtä sutta surmaa,
sata jäljittää kahta oravaa.”

Varsinaiset sankarit. Todellakin.

Lähetykset

  • ke 5.8.2015 16.26 • Yle Radio Suomi

Jaksot

  • Jos metsään haluat mennä nyt… meillä Suomessa se on tavattoman helppoa. Luonto alkaa ihan parkkipaikan reunasta eikä montaa askelta tarvitse ottaa päästäkseen myös metsään. Ja siellä ikimetsäosastolla ollaan nyt pahoittamatta mieltänne. Metsäksi voi kutsua vaikka taajamassa sijaitsevaa useamman puun rykelmää. Blomiksen mielestä.

    Mutta, että ihan metsään mieli tekisi? Melkein kaikki suomalaiset tietävät, että meillä on poikkeuksellinen oikeus mennä sinne metsään ihan vapaasti. Kävellä vaan ja olla rennosti. Poimia marjoja. Kerätä sieniä. Onkia. Pilkkiä. Ottaa valokuvia ja tienata niillä. Pistää vaikka teltta pystyyn ja olla yötä. Jos siltä tuntuu eikä pelota. Jokamiehenoikeudeksi sitä kutsuvat.

    Ihan jokapaikkaan toki ei jokamiehenoikeuksilla voi tai saa mennä. Eikä siellä metsässä ihan mitä tahansa saa tehdä. Avotulta ei saa tehdä ilman metsänomistajan lupaa. Toisaalta ei voi metsänomistajakaan kieltää yksiselitteisesti omalla maallaan liikkumista. Kokonaan toinen asia on, kuka on antanut metsänomistajalle sen metsän. Tai siellä liikkumisen rajoittamisen oikeuden. Mutta se on ihan eri jutun aihe.

    Joillekin metsänomistajille on valitettavasti noussut lippalakkiin, joillakin jopa kalliiseen huopahattuun, pahasti omistamisen mukanaan tuoma ylivertaisuus ja heillä on pyrkimyksenä rajoittaa muiden liikkumista heidän omistamissaan metsissä. Toisinaan nämä tapaukset ovat johtaneet kieltomerkkien pystyttämiseen metsänreunaan, liikkumisen estämistapaukset ovat varsin yleisiä ja kaikenlainen pelottelu ja uhkailu kuuluvat myös omistavan luokan keinovalikoimiin. Pahimmillaan ylenpalttinen rajoittamisenhalu yhdistyneenä aineenvaihdunnalliseen häiriöön munuaisissa on johtanut jopa hengenvaarallisten ansojen virittelyyn ulkoilualueiden läheisyyteen. Toivottavasti näissäkin tapauksissa a) joko järki voittaa ja ansat poistetaan ennenkuin kukaan satuttaa itseään tai b) ansojen rakentelija jää kiinni saaden ansaitsemansa rangaistuksen ja kokee julkisen häpeän kohteeksi joutumisen.

    Jokamiehenoikeus ei kuitenkaan tarkoita pelkkiä oikeuksia. Meillä jokaisella Tellusta kuluttavilla ns. ajattelevilla nisäkkäillä on velvollisuus pitää huoli tämän maailmankaikkeuden uhanalaisimman maapallon tulevaisuudesta. Niin metsässä kuin urbaanimmissa olosuhteissakin. Tarvitseeko sitä oikeasti edes sanoa? No sanonpa nyt kun kerran sanomaan ryhdyin. Roskat kuuluvat roskiksiin. Jos jaksat kuljettaa metsään täyden oluttölkin, jaksat kantaa sen tyhjänäkin kiertoon. Sama koskee kaikkea muutakin roinaa. Metsään tai muuhun luontoon niitä ei jätetä. Luontoa ei häiritä, pesivää lintua ei mennä kuvaamaan metrin päästä. Eikä häiritä sitä maan- ja/tai metsänomistajaakaan. Ei vahingossa saati tahallisesti. Ja ne koirat pidetään kytkettynä, kuulettako työ?

    Siis, jos metsään haluat mennä nyt toimi niin, että jälkipolvemme yllättyvät vielä sadan vuoden kuluttua. Ja positiivisesti. Saaden nauttia luonnosta samalla tavalla kuin me olemme saaneet. Jokamiehenoikeuksin velvollisuuksia unohtamatta. Ugh! Olen puhunut!

  • Olen täysin hurahtanut luonnossa esiintyvien eläinten, sienten ja kasvien nimiin. Sienimaailma ruokkii ihmisen mielikuvitusta siinä missä sienet ruokkivat poimijaansa. Kaikki ns. huumorintajuiset henkilöt tarjoavat samantien kun sienistä ruvetaan keskustelemaan niitä kahta. Ryypätkääpää ja sen johdonmukaista seurannaista, naitattia. Niitä kumpaakaan ei tosin ole olemassa, mutta onhan meillä munahapero ja punanuljaska. Miten hyvin ne sopivat yhteen, en tohdi sanoa, ettei joku limanuljaska vedä siitä palkokasvin siementä hengityselimeen ja tokaise: “On se toi Blomis melkoinen taulakääpä”.

    Lintumaailman nimiä olen käynyt jo aiemmin läpi, muistanette vielä typökääpiötypäkön? Joka muuten kuuluu tyrannien heimoon. Se töpökääpiötypäkkö. Mutta tunnetteko ketään punaperäkaklattajaa? Tai siis että semmoinenkin lintu on kuin punaperäkaklattaja. Mielestäni paljon parempi huumorin lähde, kuin esim. punahuulisorsa ja silkkipöksyuikku, jotka esiintyvät ns. huumorintajuisten henkilöiden kielenkäytössä varsinkin pikkujouluaikaan tai Tallinnan laivalla. Mistä tulikin mieleen isosaku. Kuulitte aivan oikein. Isosaku. Se on hokkojen heimoon kuuluva kanalintu. Eikä mikään ylihintainen muovituopista tarjoiltava mauton virvoitusjuoma. Semmoinenkin on kuin partasaku. En tunne tapausta, sanoi partajuha. Eikä tunne varmaan Seppo Rätykään. Partasakua, vaikka Saksassa onkin käynyt.

    Puukiipijähän on taas meille kaikille tuttu. Se pikkuinen puunrunkoa pitkin viipottava tirppa, jolle on miljoona pönttöä tehneet kodinkin. Kiipijänkin joku tuntee, saattaa jopa olla semmoinen. Mutta silloin ei puhuta linnusta. Lintumaailmasta löytyy sellainen erikoisuus kuin molokainkiipijä. Molo kain kiipijä. Tällä kertaa jätän sanaleikkeilyn tekemättä ja annan sen tapahtua kuuntelijan omassa päässä. Ja ennenkuin siirryn linnuista ötökkämaailmaan, tarjoan aivonystyröille yhden helmikanan. Kyseessä on kultamamo. Nyt jo sukupuuttoon kuollut peippolintu kuulostaa nimensä perusteella äidin ylirakastamalta aavistuksen nössöltä pojalta, joka on todellakin kieltänyt äitiään kutsumasta itseään muiden kuullessa kultamamoksi. “Äitylin oma kultamamo”. Vähemmästäkin lapsi joutuu terapiaan aikuisena.

    Sitten ne lupaamani ötökät. Lueskelin mainiota ötökkätieto.fi -sivustoa ja menin melkein sekaisin. Siis vielä enemmän. Olin ihan että “kaskas, nyt löytyi pakinan aihetta”. Ja koska makoilin parhaillaan punkassa, aloin miettiä millainen onkaan pyjamalude ja onko kodissani niitä. Samalla kun kaivelin nöyhtää napakotilostani.

    Voi lännensoikioneilikkayökkönen sentään! Muistin juuri, että kevätjuhla-aika lähestyy. Täytynee teettää ranskanräätälillä uusi puku ja tilata korusepältä yhteiskuntaluokkasormus.

    Mutta nyt, ennen kuin tämä lauhahiipijä kiipeää pikkukiitäjäänsä tarkoituksenaan ajaa humalaperhosen luokse lauleskellen vanhaa rallia “Liljakukko, tulipunainen” on aika esittää arvoitus?

    Mikä seuraavista ei kuulu joukkoon a) Sitruunavästäräkki b) Appelsiinikana c) Mandariinisorsa
    Oikea vastaus on tietysti appelsiinikana. Koska se on mun ruoka.

  • Kun mainitsen sanan “lepakko”, tiedän sen aiheuttavan inhon väristyksiä monessa kuulijassa. Perustavaa laatua oleva kysymys kuuluu: “miksi ihmeessä?” Harva meistä on nähnyt lepakkoa kunnolla. Nuo nahkasiipiset taitolentäjät saattavat viuhua öiseen aikaan ihan vierestä, emmekä edes kunnolla huomaa niiden lentokuvioita. Sellaisia ne ovat. Lepakot.

    Viihdemaailmassa lepakko on leimattu pahan symbooliksi. Lepakko on monien mielikuvituksessa yhtä kuin vampyyri. Tiedättehän vampyyrit, nuo verenimijöistä karmeimmat. Kreivi Dracula. Puuseiväs sydämen läpi, valkosipuliköynnös kaulaan ja hopealuodit. Vain ne tehoavat vampyyreihin. Siis lepakoihin. Niinkö todellakin? Meidän ihmispolojen suurempi riesa ovat ne selkänahkamme verenimijät, jotka leikkaavat ja supistavat, ne jotka piilottavat omaisuutensa veroparatiiseihin ja vakuutuskuoriin. Mutta se on toinen juttu, eikä siitä sen enempää tällä kertaa.

    Käsi ylös, kuinka moni on oikeasti nähnyt lepakon? Miten sellainen nahkasiipinen lentävä hiiri voi olla vastenmielinen, saati pelottava? Nyt muuten saa laskea kädet taas alas. Te, jotka olette lepakon nähneet, toivottavasti tiedätte, ettei niissä ole mitään pelottavaa. Tarinoita lepakoista on kirjoitettu maailmansivu, faktoihin perehtyminen yleensä hälventää ennakkoluuloja. Niin myös tapaus lepakossa.

    Lepakot ovat mielestäni äärimmäisen kiehtovia otuksia. Muistelen nähneeni niitä joskus aikanaan mummolassa. Öiseen aikaan vessakäynnin yhteydessä aavistuksen saatoin pelätäkin niitä, mutta se perustui silkkaan lapsen tietämättömyyteen. Tansaniassa olen nähnyt kun satojen kookkaiden lepakoiden parvi nousee illan hämärtyessä siivilleen. Belizen sademetsässä olen sukeltanut uteliaana valtavaan luolaan, jossa asusti 40 000 lepakon populaatio. Sierra Leonen pääkaupungissa Freetownissa olen ihastellut puistossa elävää hedelmälepakkoyhdyskuntaa ja Helsingissä yrittänyt kuvata pohjanlepakkoa kotipihallani. Eikä missään näissä tapauksissa minua ole pelottanut, päinvastoin. Sydän on sykkinyt kiihkeänä havaintojen hienoudesta.

    Lepakoiden salaperäisen elämän seuraaminen ei ole kovin helppoa. Kas kun ne nahkasiivet suihkivat Suomen luonnossa pääosin öiseen aikaan. Pimeässä lepakon havainnointi on vaikeahkoa, lajimäärittelystä nyt puhumattakaan. Ja ihan kuin ihmistä kiusatakseen, nuo ketkut vampyy… siis lepakot ääntelevät sellaisella taajuudella, jota ihmisen rajallinen aistimaailma ei pysty havainnoimaan. Mutta. Onneksi teknologia. Onneksi ihmisen nokkeluus on tuottanut suhteellisen yksinkertaisen elektronisen laitteen, jolla lepakoiden kaikuluotausäänet saadaan ihmiskorvalle kuultavaan muotoon. Laitetta kutsutaan lepakkodetektoriksi tai lepakkopaikantimeksi.

    Itse hommasin lepakkodetektorin vasta tänä keväänä ja olen päässyt tekemään satunnaisia havaintoja. Viiksisiippa ja pohjanlepakko on jo löytynyt.Ja mitä pidemmälle tässäkin luontoharrastuksen alalajissa etenee, sitä enemmän alkaa ymmärtää luonnon moninaisuutta ja herkkyyttä. Tieto lisää ymmärrystä, ei tuskaa.

    Lepakot eivät ole viihdeteollisuudesta ja iljettävistä tarinoista huolimatta ihmiselle juuri mitenkään haitallisia otuksia. Ne ovat olleet maapallon faunassa jo paljon ennen meitä homo sapiensin edustajia ja lienevät vielä, kun me ns. ajattelevat ihmiset olemme jo oman lajimme tuhonneet.

    Siis jos kohtaat luonnossa lepakon, älä peljästy vaan tarkkaile, ihmettele, hanki tietoa ja ihastu. Koska nahkasiivet ovat sen arvoisia.

    Nyt on aika allekirjoittaneen valmistautua ensi yön lepakkoretkeen. Tehdä maukkaat eväät, pukeutua hyvin, vaihtaa lepakkotutkaan tuore paristo ja toivoa lämmintä säätä. Näillä virityksillä syöksyn siis pimeän laskeuduttua Helsingin yöelämään, detektori väkevästi tanassa.

    Koska se on mun luonto.

  • Sään ennustaminen ei ole helppoa saati palkitsevaa puuhaa. Ainakaan, jos tekee sitä työkseen ja varsinkin jos ennuste ja säätila eivät kohtaa. Lähestymme kesää ja nyt on jo saatu lukea ennusteita tulevan suven säästä. Tietokonemallinnukset tuottavat nykyään suhteellisen kuranttia dataa viikon päähän, pisimmissä ennusteissa tarjotaan jopa 15 päivän säätietoja. Ennusteet ovat kyllä suhteellisen hyvin kohdallaan, mitä nyt säät vähän reistaavat.
    Teknologia, supertietokoneista ja sääsatelliiteista huolimatta, ei tuo siis ratkaisua siihen peruskysymykseen mihin kohtaan suvea kesäloma pitäisi ottaa sen parhaan lomasään saadakseen.

    Suomalainen sananparsi sanoo:."Jos lehemä puistaa ihtijään paskantaesa, tullee saje." Vaan mistä sen lehemän tänä päivänä enää löytää tehdäkseen ennusteen. “Jos Vappuna on hyvä sää ja suvituuli, tulee lämmin kesä.” Niin jos. Milloin viimeeksi muka on vappuna ollut hyvä sää ja suvituuli?

    Maailma on täynnä itseoppineita sään ennustajia. Niin myös Suomi. Yksi katsoo tulevan sään kahviporoista, toinen ahvenen selkäpiikkien tummuusasteista, kolmas kiusaa sammakoita saman asian takia ja neljäs luottaa tilastotieteeseen. Ja kaikki ovat yhtä oikeassa. Tai väärässä.

    Ajattelin rusnata omiin tietolähteisiini perustuvan koko kesän sääennusteen. Jos - siis jyrkkä jos - ennusteeni menee nappiin, minut voi tituleerata “Kaiken maailman säädosentiksi”. Siispä nyt kuulolle viimeistään, tässä tulee Blomiksen sääennuste kesälle 2016.

    Toukokuu jatkuu helatorstain jälkeen sateen merkeissä. Kuun puolivälin jälkeen poutaantuu ja kuukauden loppupuoli vietetään aurinkoisen sään hallitessa suursäätilaa. Lämpötilat nousevat +20C:een. Toki joukkoon mahtuu myös päiviä, jolloin aurinko ei paista risupartaankaan. Koulujen loppumisen juhlapäivänä kesäkuun alkaessa koko maassa paistaa aurinko ja on aivan tyyntä.

    Kesäkuu on lähteideni mukaan epävakainen, kesän vaihtelevimmat säätilat osuvat juuri kesäkuuhun. Sadetta, poutaa, jopa räntää ja auringonpaistetta. Kaikkea sitä tarjoaa kesäkuu. Entäs sitten juhannus? Kesän kliimaksi ja suomalaisen kansanperinteen kohokohta. Sananlaskun mukaan “Jos juhannuksena sataa kovasti, niin sataa joka pyhä koko kesän.” Valitettavasti ennusteeni lupaa sadetta juhannukselle, mutta loppukesän pyhät eivät silti ole sateisia. Ainakaan kaikki. Lämpötilat koko kesäkuun ajan reilusti alle +20C:n.

    Mutta heinäkuun alku lupaa hyvää. Sateet hellittävät, muttei elohopea kiipeile hellelukemiin kuin satunnaisesti. Luvassa on poutaa, muttei kuumaa. Kunnon terassikelit alkavat heinäkuun puolivälistä, silloin päiväsaikaan rikkoutuu helleraja monasti. Mitä pidemmälle heinäkuu etenee, sitä kuumemmaksi Suomen suvi muuttuu. Loppukuusta on tarjolla jo kolmenkympin ylitystä eikä lämpötila laske öisinkään kuin +20C pintaan.

    Elokuussa sama meno vaan jatkuu. Satunnaiset sateet helpottavat oloa, sateen sattuessa lämpötilat laskevat väliaikaisesti jopa alle kahdenkympin, palatakseen sään poutaannuttua takaisin helteen puolelle. Helpotusta kuumuuteen tulee vasta koulujen alettua, lähempänä elokuun loppua on vuorossa melkoiset ukkosmyräkät ja sitten viilenee. Ennusteeni perustuu omiin lähteisiini, joita en voi tietosuojan vuoksi paljastaa. Katsotaan loppukesällä kuinka lähelle osuin. Ja tuliko minusta säädosentti.

    Suomalaisen sananparren mukaan "Onnistunut ennustus muistetaan, epäonnistunut unohdetaan." Sovitaanko näin?

  • Kevään positiivisin luontouutinen tulee Järvi-Suomesta. Saimaannorpan kuutteja on syntynyt pesälaskentojen mukaan ennätysmäärä 79, joista vain 4 kuolleena. Eli kaikkiaan 75 uutta erittäin uhanalaista pikkunorppaa on liikkeellä ensi kesän sinisillä aalloilla. Toivottavasti tänä kesänä ne kalaverkot loistavat poissaolollaan norppakantaa verottamasta.

    Oma norppahistoriani ulottuu kymmenien vuosien päähän. En enää muista minkä ikäisenä ensimmäisen varman havaintoni Saimaan salaperäisestä viiksekkäästä sukeltelijasta olenkaan tehnyt. Melkein joka kesä Haukivedellä liikkuessani, omalla veneelläni tai muiden, olen tarkkailut herkeämättä rantoja ja tyyniä järvenselkiä. Odotellen pinnan rikkoutumista ja tumman pään kohoamista tarkkailemaan tarkkailijaa. Harvassa olivat ne kohtaamiset tuolloin. Lukemattomat sen sijaan ovat olleet ne kerrat, kun olin “varma” norppahavainnosta. Ja lopulta kyse olikin kivestä tai rannassa töröttävästä puunrungosta, joka kaukaa katsottuna näytti ihan norpanpäältä. Mutta joka kerta, kun sain norppahavainnon tehtyä, olin entistä vakuuttunut olevani jollain tavalla norpan kanssa sukulaissielu.

    Saimaannorpan valokuvaaminen on ollut tavoitteenani ihan ensi havainnoista lähtien. Nuoruusajan cocacola -kameralla ei voinut edes kuvitella saavansa norppakuvaa. Järjestelmäkameraan siirtyminen loi jo pikkuisen enemmän mahdollisuutta, mutta edelleen ulottuvuutta oli liian vähän ja ne satunnaiset kohtaamiset niin lyhyitä, ettei filmille tainnut tarttua parinkymmenen vuoden aikana kuin kymmenkunta suttuista täplää Saimaan pinnalta.

    Eräänä kesänä, reilu parikymmentä vuotta sitten se vihdoin tapahtui! Soutelin mökkisaarta ympäri ja yht’äkkiä edessäni oli kivellä norppa. No olihan siihen matkaa ja silloisen kamerakalustoni ulottuvuus ei millään riittänyt kunnolliseen kuvaan, mutta sain kuin sainkin kauan odottamani valokuvan saimaannorpasta kivellä. Ja kun tuo valokuva oli vihdoin kehitetty ja paperilla ja kädessäni, saatoin pitää itseäni “norppakuvaajana.” Ainakin melkein. Ei tuolla norppakuvalla julkisuutta tullut, saati sitä ei koskaan kirjaan painettu. Sosiaalista mediaa ei oltu vielä keksitty.

    Uutiset norppien kuolemista välinpitämättömien verkkokalastajien pyydyksiin vetää luonnonystävän mielen synkäksi joka kesä. Suojelutoimet ovat edelleen täysin riittämättömiä ja poliittisten päättäjien piittamattomuus yhden maailman harvinaisimman nisäkkään rauhoittamisesta ovat täysin käsittämättömiä. Onneksi monet kesämökkikalastajat pitävät kiinni rajoituksista ja ovat siirtyneet turvallisten katiskojen käyttöön. Ymmärrän tiettyyn pisteeseen saakka kalanhimon, onhan se niin jumalallisen hyvää syödä kuhaa kantarellikastikkeessa. Mutta jos sen hinta on yksikin verkkoon hukkunut kuutti…

    Saimaannorpista olisi paljon tarinoita kerrottavaksi, kuten se kun poikani kanssa soudellessa kutsuin norppaa ja kuinka se näyttäytyi polskahtaen ihan veneen vieressä, tai se kun näytin norpan mökin ikkunasta ystävättärelleni aamupalapöydästä käsin tai se kun kuutti purjehti jäälautalla eteeni viime keväänä. Kun on katsonut silmästä silmään saimaannorppaa ei tiedä pahassa maailmassa käyneensä.

    Norpassa on sitä jotakin, salaperäisyyttä ja rauhallisuutta. Luonnollista arkuutta ihmistä kohtaan. Uteliaisuutta. Vangitsevaa mystisyyttä. Ja meitä molempia yhdistää rakkaus Saimaaseen. Kun sitten joskus - toivottavasti ei vielä kymmeniin vuosiin - maallinen vaellukseni päättyy, toivon tomumajani loppusijoituspaikan sijaitsevan sinisen Saimaan syövereissä. Ja jos uskoisin uudelleensyntymään, toivoisin syntyväni harmaana kuuttina jonkun kevään aikana hankipesään Haukiveden kallioluodon kyljessä.

    Koska se, olisi lopultakin mun luonto.

  • Kerron teille nyt tarinan, jonka kuulin - urbaanilegenda kenties - mutta haluan jakaa sen Blomiksen luonnon kuuntelijoiden kera - ajateltavaksi ainakin. Kävi nimittäin eräässä ruokatavarakaupassa niin, että, kaupan nuori kassa kehotti vanhempaa naishenkilöä ottamaan seuraavalla kerralla oman kauppakassin, koska kauppa on päättänyt olla enää satsaamatta ympäristölle haitallisiin muovikasseihin.

    Hämmentyneenä vanharouva selitti anteeksipyydellen, ettei hänen nuoruusaikoinaan ollut tietoakaan vihreästä ajattelutavasta. Kassa nenäkkäästi vastasi: "Sehän meidän ongelmamme juuri on, kun te ette aikanaan välittäneet tarpeeksi ympäristöstä."

    Kyseinen vanhempi naishenkilö ajatteli kotimatkallaan, että oikeassahan se kaupan kassaneiti oli: “Ei meidän aikanamme ollut vihreitä ajatuksia. Siihen aikaan me palautimme maitopullot, juomapullot ja olutpullot kauppaan, joka sitten lähetti ne meijeriin tai tehtaaseen pestäväksi ja steriloitavaksi ja täytettäväksi, jotta samoja pulloja voitiin käyttää yhä uudelleen. Niitä siis todella kierrätettiin. Mutta ei meillä mitään vihreitä ajatuksia silloin ollut.

    Me kävelimme kerroksiin kaupoissa ja virastoissakin, koska joka paikassa ei ollut rullaportaita. Ostoksillekin menimme kävellen emmekä hypänneet autoon aina kun piti mennä parin korttelin päässä olevaan lähikauppaan. Mutta kassa oli ihan oikeassa, emme me mitään vihreitä ajatuksia miettineet.

    Lastenvaipatkin siihen aikaan pestiin, koska ei ollut näitä kertakäyttöisiä. Pyykki kuivattiin narulla eikä missään sähköllä toimivassa kuivaustornissa. Tuuli- ja aurinkovoima kuivasivat vaatteet ihan oikeasti. Lapset saivat vanhempien sisarustensa pieniksi jääneet vaatteet, eivät aina upouusia. Mutta eihän meillä silloin tosiaankaan ollut mitään vihreitä ajatuksia.

    Siihen aikaan meillä oli vain yksi televisio tai radio, ei vastaanotinta joka huoneessa. Ja tv-ruutukin oli jokseenkin nenäliinan kokoinen, eikä täyttänyt koko olohuoneen seinää. Keittiössä tehtiin ruokaa, hämmennettiin ja sekoiteltiin käsin, koska ei ollut sähkökoneita apuna joka käänteessä. Kahvi keitettiin pannussa, eikä kahviautomaatissa. Kun pakkasimme jotain herkästi särkyvää postipakettiin, käytimme vanhoja sanomalehtiä suojaamaan lähetystä, koska ei ollut styroksia tai kuplamuovia. Emmekä me ruohoakaan leikanneet bensiiniä polttavalla koneella. Meillä oli työnnettävä käsikäyttöinen ruohonleikkuri Me pidimme lihaskuntoa yllä työnteolla emmekä kuntosalin sähköisillä juoksumatoilla. Oikeassahan kassa siis oli, ei meidän päässämme mitään vihreitä ajatuksia silloin ollut.

    Joimme vettä kraanasta kun janotti, sen sijaan että olisimme joka kerta käyttäneet erityistä pullovettä. Täytimme täytekynät musteella emmekä ostaneet heti uutta kynää, kun muste alkoi ehtyä. Ja vaihdoimme partahöylän terän, heittämättä koko kapinetta roskiin kun terä tylsyi. Siihen aikaan ihmiset käyttivät ratikkaa tai linja-autoa matkantekoon ja lapset menivät kouluun
    polkupyörillä tai jalan, eikä äidin tai isän tarvinnut hoidella heidän takiaan 24-tunnin taksipalvelua.

    Kotona oli yksi pistorasia huonetta kohti eikä kokonaista rivistöä jos vaikka minkälaisille elektronisille laitteille. Eikä tarvinnut käyttää mitään tietokoneohjattua vempainta, joka on yhteydessä tuhansien kilometrien päässä avaruudessa olevaan satelliittiin, jotta löytäisi lähimmän ruokapaikan.

    Mutta eikö olekin surullista, kun nykynuoriso valittaa, miten tuhlaavaisia me olimme, kun meillä ei ennen vanhaan ollut näitä vihreitä ajatuksia? Pohti tuo vanhempi rouvahenkilö ja käveli parin kilometrin kauppareissulta kotiinsa, sen sijaan, että olisi ajanut kolme pysäkinväliä bussilla.

    Tällaisen tarinan siis kuulin. Ja jäin sitä pohtimaan. Koska se on mun luonto.

  • Ne ovat jo heränneet. Ne, jotka metsässä kulkevat. Ne joiden liikkuessa ihmisten ilmoilla, siitä joskus jopa varoitetaan koko maan kattavalla vaaratiedotteella. Ne hiipivät omilla maillaan tavalla, jota me ihmiset emme voi ymmärtää. Ne ovat suuria, pelottavan suuria, mutta silti niin hiljaisia käänteissään. Ne ovat koostaan huolimatta nopeita, niin nopeita että ihminen jää toiseksi vaikka olisi millainen doupattu juoksijahirmu. Niitä pidetään vaarallisina. Toisaalta ne ovat lutuisia. Niiden näköisiä pehmoleluja tehdään pikkulapsille. Niiden liha on suurta herkkua mahdollisesta trikiinistä huolimatta. Ihmisellä ja niillä on ihmeellinen viha-rakkaus suhde. Ennenvanhaan sen oikeaa nimeä ei uskallettu sanoa ääneen, siksi niille keksittiin salanimiä, kuten:

    Tapio, Metsän kuningas, Metsävanhus, Metsän ukko, Ukko, Metävoari, Mettänäijä, Äijä, Vanha, Vanhamies, Mies, Aikamies, Metsänmies, Kultaherra, Aika Poika, Nalli, Tapiotar, Neitoseni, Kaunoinen, Kaunoseni, Kultaherra, Hän, Itse, Se, Matti, Maurihinen, Suuripää, Leilipää mies, Kiirasilmä, Halliparta, Harvahammas, Kultahammas, Hallavanahka, Pitkävilla, Karvahousu, Vihtahousu, Kultarinta, Musta Rinta, Rusko, Karvajalka, Kärmenjalka, Jalkakyntylä, Mesikämmen, Mesikäpälä, Kämmen imijä, Kultakämmen, Leviä kämmen, Käpälä, Kynnet, Isompi, Kusiaistennuolija, Musta mulkku, Luukyrpä, Kontio, Kontiainen, Kouvo, Koltso, Autuas, Hyvä, Käretyinen, Kääröseni, Könninkäinen, Köntiäinen, Lalli, Misko, Mönni, Menninkäinen, Möntti, Mönttö, Mörkö, Mörri, Mössi, Mössikkä, Mötti, Pöppö, Sykkö, Metsä, Mehtä, Iso Metsä, Metsähinen, Metsäläinen, Metällinen, Metsänpekko, Metän elukka, Metsän otus, Metsähippa, Metsän hevonen, Metsän hiisi, Metsän härkä, Metsän kirjava, Metsän lieko, Metsän omena, Metsän onni, Puhas Elävä, Metsän väri, Metsänmörkkö, Eläin, Härköinen, Hurta, Koira, Rakki, Kurki, Otso, Otsonen, Ohto, Ohtonen, Otava, Paha, Paha karsi, Pataryssä, Peto, Lehmän syöjä, Metänpeto, Pöykäre, Riista, Sualis, Metsän vilja, Jumalan vilja, Maan kavala.

    Mutta minä sanon sitä karhuksi. Koska se on mun luonto.

    (lähteenä käytetty mm. Juha Pentikäisen kirjaa Karhun kannoilla)

  • Kevätpörriäiset tulevat, oletko valmis?

    On taas se aika vuodesta kun pitää - on suorastaan pakko - pohdiskella kevään tuloa. Taas. Vastahan minäkin pari viikkoa sitten hoin että “Voi elämän kevät!”. Mutta sellainen tämä kevät on. Se hulluttaa ihmisen ihan täysin pohtimaan elämän jatkumoa ja osittain myös sen päättymistä. Pää pörisee keväästä kuin Panaman kaupunki. Havaintoja kirjataan ja niitä kerrotaan muille. Itse olen jo leskenlehdet, peipot ja kiurut nähnyt, sinivuokko, västäräkki ja pääskynen vielä puuttuvat. Ja hyvä niin. Koska vasta huhtikuun alku.

    Luonto herää kevääseen joka vuosi. Myös täällä Radio Suomessa. Ja suomalaiset heräävät samalla tavalla, joka kevät. Tänä keväänä heräämistä on vauhdittanut Juha Laaksosen kevätpörriäinen, nimittäin Miljoona linnunpönttöä -kampanja, joka on saanut luontosuomalaiset vauhkoontumaan täysin. Kuukaudessa on suomalaisissa pajoissa ja pönttöpiireissä nikkaroitu jo reilut puoli miljoonaa kotia kolopesijöitä varten. Pönttöpörriäisen purema on pahimmillaan johtanut jopa 200:n henkilökohtaisen pöntön rekisteröintiin. Itse olen tehnyt tähän saakka kaksi pönttöä. Löysin pari käytettyä Lundia -hyllyä ja parvekkeella annoin pistosahan laulaa ja porakoneen rallattaa pönttöilyn ilosanomaa. Tekemäni design -pöntot ovat vielä odottamassa ripustamistaan ja rekisteröintiä. Ajattelin tähdätä lähelle puolen miljoonan rajapyykkiä, mutta myöhästyin.

    Kevätpörriäinen, kuten kaikki ainakin eteläsuomalaiset tietävät, on myös koululaisten tekemä lehti, jonka sisällön lapset tekevät ihan itse. Sisältö on täynnä kaskuja ja tarinoita, osa sivuaa myös luontoa tyyliin: “Iiriksen mielestä maailman kovin nörtti on hämähäkki. No kun se roikkuu koko ajan verkossa.” ja toinen heti perään: “Pyry, Veikka, Kauri ja Sampo ovat porukalla keksineet, millä puulajilla on tunteet. Tietysti kaipuulla.” Ja tämän jälkimmäisen voisin kertoa uudelleen vaikkapa Metsäradiossa klo 20:n jälkeen.

    Kevät tuo tullessaan oikeat kevätpörriäiset. Ne pienemmät siivekkäät ystävämme, joille vähemmän rakennellaan keinotekoisia asumuksia. Vai onko kukaan kuullut hyttyspöntöistä? Mutta pitäisikö rakentaa? Miten olisi paritalo paarmoille, aravarahoitteinen ampiaisille, luhtitalo lutikoille ja baarihuone perhosille. Jaa mutta tuo viimeinen kuulostaa jotenkin tutulta.

    Ilmatila on vielä sen verran kolea, etteivät kaikki pörisevät, surisevat ja inisevät ole vielä liikkeellä, mutta sieltä ne taas tulevat - kevätpörriäiset. Ennemmin tai myöhemmin. Ja ilman keinotekoisten kotien rakentelua. Joidenkin mielestä valitettavasti, mutta ne isommat siivekkäät ystävämme ainakin ilahtuvat suuresti hyönteispopulaation räjähdysmäisestä kasvusta. Ainakin ne mustankirjavat paarmalinnut.

    Kevään ja sitten lopulta koittavan kesän aikana olisi muuten aika outoa viettää vaikkapa grilli-iltaa lämpimässä kesäillassa, jos niitä pörriäisiä ei olisi lainkaan. Paarman ensipuraisu polvitaipeesta on melkein yhtä ihanaa kuin se kuuluisa John Steinbeckin lanseeraama “Mikään ei voita oluen ensipuraisua.” -lausahdus. Mäkäräisten huitominen perhokalastuksen aikana on erinomainen selitys sotkeutuneelle heittosiimalle ja hyttysten ininä viileän mökkiaitan lakanoilla makoillessa saa aikaan ihan erilaisen tunnelman lemmenleikkeihin kuin kotimakuuhuoneen steriiliys. Ah sitä kutinan tuottamaa kutinaa....

    Ja tähän loppuun vielä vitsi Kevätpörräisestä. Koska se on mun luonto.

    Hyttynen oli ensilennolla. Äiti kysyi: - Miten meni? Hyttynen vastasi:
    - Hyvin. Kaikki taputtivat.

  • Kevätpäiväntasaus oli pari päivää sitten ja tästä eteenpäin mennään kolme kuukautta aina vain pidempää päivää kohti. EIkös se ollut Kake Randelin kun lauloi aikanaan: “On pakko painaa pitkää päivää…”?

    Kevät on lintukotomme maantieteellisestä sijainnista ja pituudesta johtuen pikkuisen eri vaiheessa eri kohdissa maassamme. Juuri nyt Inarissa eletään ihan täyttä talvea, lunta on maassa ja on sitä myös katoillakin. Ja vielä pitkään. Samaan aikaan Hangossa staijataan muuttolintuja täyttä häkää. Haahkat, hanhet ja joutsenet ovat jo saapuneet, muuttohaukka ja ristisorsa on nähty ja tuhatmäärin kalalokkeja laskettu. Karhut nukkuvat vielä Kuhmon saloilla, mutta Korkeasaaren kontiot nousivat jo viikkoja sitten ilakoimaan vankeudessaan.

    Eteläisessä osassa maata asuva, verbaalisesti lahjakas ystäväni, sanoi loka-maaliskuun välisen yön olevan nyt ohi. Ja että kohta kuulemma helpottaa. Kiitos tästä tiedosta. Inhoan itse yli kaiken Etelä-Suomen “mukatalvea”. Sitä 4-5 kuukautta pitkää, pimeää, märkää, kylmää ja tuulista ajanjaksoa. Mainitsinko jo pimeän? Ja jätän nyt suosiolla mainitsematta maahamme laskeutuneen ennenkaikkea sosiaalisessa mediassa mellastavan henkisen ydintalven, joka syö miestä niin talossa kuin puutarhassa. Onneksi edes tammikuun lopulle sijoittunut reilun viikon “oikea talvi” loi hieman lohtua, aurinkoisine pakkaspäivineen.

    Tekemäni vertaisgallupin mukaan en ole keväisessä ahdistuksessani yksin. Moni kanssatallaajani näkee talven jälkeisen maailman rumanharmaana, kylmänä ja pölyisenä. Katupöly, jos mikä, käy ainakin taajamassa asuvan ihmisen sananmukaisesti hengenpäälle.
    Valon määrän lisääntyminen ei sekään ole hyvästä. Mitä enemmän valoa, sitä paremmin näkee kaiken rumuuden. Se voi oikeasti olla mielenterveydelle pahasta. Ja ehkä se on osasyy siihen henkiseen ydintalveen, jonka jätän edelleen suosiolla mainitsematta.

    Mutta. Ystävät. Kuulkaas kun Blomis kertoo mitä sitten on luvassa. Nimittäin ei aikaakaan niin voi kauhistus. Maasta alkaa tunkea kaikenlaista vihreää. Ja muuta värikästä. Ensimmäinen leskenlehti sulattaa keltaisuudellaan ihmisen sielun kuolemanharmaasta ydintalvesta takaisin lämpimän sävyjen puolelle. Rantametsän sinivuokkopelto saa ihmiseksi kutsuttavan nisäkkään feromonit suorastaan ruiskuamaan kevään ilosanomaa. Ja jos oman elämänsä alfauros olisi vielä potentiaalisessa lisääntymisiässä, nyt olisi oikea aika ruveta hommiin. Itse olen oman osani alfana ja laumanjohtajana jo tehnyt.

    Voi elämän kevät! On muuten siinäkin sanonta. Mitä lie tarkoittaa? Todennäköisesti se on radioilmaisuun kehitetty versio siitä toisesta, kevät -johdannaisesta sanonnasta, jota en siis saa radiossa sanoa. Koska mielensäpahoittajat. Vai voisiko se viitata kuitenkin kevään mukanaan tuomaan uuteen elämään? Olkoon niin. Voi elämän kevät. Nythän minnuu melkein laulattaa. Mutta rakas kuulijani, ollos huoleton - Blomis laulamatta on.

    On siis kevät,
    kuljen Vantaanjoenrantaa,
    huuli ei lennä, mutta jalat ehkä kantaa
    Kevät, astun koirankakkakasaan
    väristyksen koin, eikö muuta olis antaa

    Kevät! Hei neiti kevät, sinä tarjosit vain salmiakkia,
    minä olin hullu
    paniin peliin koko elämän...

    Koska se on mun luonto.

  • Ensimmäisen linnunpönttöni tein Mikkelin Keskuskansakoulun puutyöluokassa joskus vuonna Nuijasota. Siihen aikaan tehtiin kottaraispönttöjä. Linnunpönttö oli yhtäkuin kottaraispönttö. Malli oli opettajan mukaan omasta päästä. Ja kyllä meitä poikia salaa nauratti tuo letkautus. Siihen aikaan ei muuten opettajille naurettu.

    Eikä silloin ollut mitään linnunpönttöoppaita, saati Birdlifen nettisivuja, joista olisi voinut tarkat, tieteellisiin faktoihin perustuvat senttimetrilukemat etsiä. Ja vaikka mitat olivat vähän sinnepäin ja takaisin, niin kyllä niihin pönttöihin useimmiten löytyi asukkaat. Joko silloin ennenvanhaan, kun koulua käytiin myös lauantaisin, linnut olivat tietämättömiä pönttöjen oikeasta mitoituksesta tai sitten ne eivät vaan välittäneet. Pönttö ku pönttö. Kolosta sisään ja asumaan. Eihän ne ihmisasumuksetkaan olleet samaa standardisoitua mallia kuin nykykodit ovat. Ennen oli ennen, nyt on nyt.

    Kävelin pari vuotta sitten Äkäslompolon maisemissa kollegani ja kaimani Juha Laaksosen kanssa pohdiskellen kampanjaa, jonka tavoitteena olisi saada suomalaisiin metsiin miljoona linnunpönttöä. Teoretisoimme ja konkretisoimme. Etsimme mallia, ei pöntölle vaan perusidealle. Sen tuumailuhetken jälkeen on Äkäslompolon taivaalla loistaneet lukuisat revontulet ja nyt keväällä 2016 kampanja on jo täydessä vauhdissa. Miljoonan linnunpöntön massasta on jo kasassa ensimmäinen kvartaali. Pönttöjä on rekisteröity nyt reilut 280 000 kpl. (tilanne ke 16.3.) Kukapa olisi uskonut suomalaisten hirmuisen innostuksen pönttöilyyn?

    Miksi ihmeessä sitten linnuille pitäisi tehdä pönttöjä? Eivätkö luontokappaleet enää pärjää ilman ihmisen apua. Kyllä ja ei, lienee tarpeeksi tarkka vastaus. Osa kolopesijöistä ei enää löydä sopivaa pesää, kiitos metsätalouden. Tikat ovat luonnon vastine meille tämänpäivän pönttötehtailijoille, mutta kas kun ne talousmetsät hakataan niin aikaisessa vaiheessa halki, poikki ja pinoon, ettei tikoille kelpaavia isoja puita ehdi enää kasvaa. Ja jos tikka ehtii kolon jyystää johonkin runkoon, niin kyllä se viimeistään seuraavissa hakkuissa kaadetaan eikä pesäkolon kierrätys pienempien asukkien käyttöön ehdi toteutua. Eli kun kerran ihminen on syypää luonnon pönttöjen puutteeseen, joutuu ihminen korvaamaan kolot itsetekemillään pöntöillä. Ja hyvä niin.

    Linnunpöntön teko ja puuhun ripustaminen on muuten erinomaisen hieno tapa perehdyttää jälkikasvua luonnon ihmeisiin. Ensin saa askarrella, vähän sahailla, porailla ja paukuttaa vasaralla ihan luvan kanssa. Sitten valmista pönttöä ihaillaan, sitä käännellään ja väännellään ja tokihan se myös ikuistetaan kännykällä ja postataan pönttöselfiekuva sosiaaliseen mediaan. Muttei ole pakko, jos ei taho.

    Seuraavaksi pöntölle etsitään sopiva paikka, mielellään sellainen, jossa pönttö on tarpeeksi rauhallisella paikalla. Usein pöntölle valitaan paikka, johon on myös ihmisellä näköhavaintomahdollisuus. Sillä mikäpä onkaan palkitsevampaa pöntönrakentajalle kuin lintupariskunnan asuntoesittelykäyntien ja sen jälkeisten pesimispuuhien seuraaminen.

    Valmistin viime keväänä velipojan ja siskonmiehen kanssa kasan pönttöjä erääseen pieneen Saimaan saareen. Pönttösulkeisten jälkeen mökkipihan pingispöydällä oli reilu puolenkymmentä pönttöä tiaisille ja siepoille, kolme telkkämallia ja yksi aika rujo prototyyppi puukiipijän pöntöstä. Heti seuraavana päivänä oli ensimmäinen kirjosieppopari tarkistamassa ripustamiamme uus’koteja ja niinhän siinä kävi että ns. paraatipaikan pönttö kelpasi rouvasiepolle ja pesäpuuhat alkoivat samantien. Mainittakoon, että paraatipaikka, tarkoitti meidän ihmisten näkökulmasta paraatipaikkaa. Suoraan verannan edustalla olevassa koivussa sijannut kirjosiepon koti ilahdutti mökkiläisiä koko alkukesän.

    Mutta nyt on aika väsätä kaupunkiresidenssini parvekkeella vanhoista Lundia -hyllyistä pari kottaraispönttöä ja kiikuttaa ne lähiseudun puihin. Lupaa en tarvitse, sillä Helsingin kaupunki on antanut siunauksensa kaupunkimetsien pöntötykselle. Ja vaikkei olisi antanutkaan, olisin pöntöt puihin ripustanut.

    Koska se on mun luonto.

  • Muistattehan vielä kaikki missä olitte, kun kuulitte tämän uutisen: “Juuri saamamme tiedon mukaan Varsinais-Suomen Vahdossa on susi tappanut 5-vuotiaan pikkupojan”. Tuon susiuutisen päiväys on maanantailta 7.11.1881. Tuona synkkänä syysmaanantaina, 134 vuotta, 4 kuukautta ja kaksi päivää sitten historiankirjojemme mukaan tapahtui viimeinen suden aiheuttama kuolemantapaus maassamme.

    Entä tämä uutinen? Päiväys 25.helmikuuta 2016. “Kannanhoidollinen susimetsästys on päättynyt. Susia kaadettiin 43. Kun lisätään poikkeusluvilla kaadetut sudet, tapettujen susien määrä on 75 .”

    Joku muu muka, mutten minä, voisi sanoa suomalaisten olevan suden suhteen varsin pitkävihaisia. Vielä reilun 130 vuoden jälkeenkin kostetaan tuon viattoman 5-vuotiaan pikkupojan kuolemaa. Ja edelleen tietyissä suomalaisissa perheissä pelätään suden kostoa ihmiselle edelleen jatkuvan susivainon johdosta. Ehkä kuitenkin kyse on jostain muusta kuin kostonkierteestä. Toivoakseni.

    Mutta mistä se loputon viha/pelko/inho/ sutta kohtaan sitten kumpuaa? Ei kai se nyt voi olla satujen ja tarinoiden - Punahilkkojen ja Ison Pahan Suden - aikaansaannosta?

    Eräässä haastattelussa itärajan pinnassa suden kohdannut henkilö kuvaili kohtaamista näin. “Susi tuli yllättäen metsätiellä minua vastaan, ei väistänyt, vaan seisoi keskellä tietä uhmakkaasti ja irvisteli minulle.” Voisiko tämänkaltaisessa suden käytöksessä olla osittain pohjaa susikammoon? Kyseinen petohan on saattanut tulla itärajan yli luvatta Suomen puolelle ja heti suomalaisen kohdatessaan aloittaa irvistelyn eikä osoita tippaakaan nöyrtymisen merkkejä kantaväestöön kuuluvan edessä.

    Suomalaisten susiviha on noteerattu maailmallakin. Arvostetun The Guardian -lehden luontotoimittaja Patrick Barkham kirjoitti kolumnissaan “Pelkääkö Suomi yhä isoa pahaa sutta?” että Suomessa on tapahtunut susien massamurha. Eikä hän jätä arvostelua siihen. Guardianin toimittaja pitää “Suomea kestävän elämäntavan mallimaana, joka siitä mielikuvasta huolimatta teurastaa kolmanneksen susikannastaan yhden talven aikana.” Barkham vertailee Saksan ja Suomen susitilannetta, molemmissa maissa on saman verran susia, Saksassa on ihmisiä 233 neliökilometrillä ja meillä Suomessa 17. Brittiläisen luontotoimittajan mukaan “muualla Euroopassa on lakattu näkemästä sudet ja muut petoeläimiksi luokiteltavat satukirjojen pahiksina”. Jokohan olisi meidän suomalaistenkin aika herätä?

    Suomen metsissä jolkottelee alle 250 sutta. Tai jolkotteli. Nyt siis luvallisen apuharvennuksen jälkeen reilusti alle 200 yksilöä. Susikanta Suomessa romahti 2000-luvun puolivälissä salametsästyksen vuoksi n. 150 yksilöön, suojelutoimien jälkeen kanta elpyi lähelle 250 sutta, mutta nyt pontevien metsämiesten toimesta näiden jolkottelevien julmien petojen määrä on saatu taas kontrolliin. Mutta tuskin metsästäjiä tyydyttävään lukuun, sillä kaatolupia haettiin kaikkiaan 116 suden metsästämiseen. Veikataanko milloin saadaan lukea ensimmäinen uutinen salakaadetusta sudesta?

    Olettekos koskaan miettineet sitä, että kohtuullisen - muttei vielä tarpeeksi hyvin - suojeltuja saimaannorppia on n. 320 yksilöä. Norppakanta on melkein kaksinkertainen verrattuna susiin. Vaikka saimaannorppa syö toisinaan kalatkin verkosta ja kiusaa olemassaolollaan osaa Saimaan kauniiden rantojen asukeista, ei sentään kukaan ole vaatinut norppakannan vähentämistä metsästämällä. Eihän?

    Kuulen tänne studioon saakka jutun aikana kohonneen verenpaineen kohinan ja näen sieluni silmillä otsasuonien pullistelun tietyissä piireissä. “Hyvä sieltä kaupungista on huudella, kun ei omia lapsia tarvitse laittaa sudensyötiksi koulutielle.” Niin onkin. Eikä sitä tarvitse tehdä kenenkään Suomessa. Vai väitättekö muka, että Vahdon tapahtumat 134 vuotta, 4 kuukautta ja kaksi päivää sitten ovat mahdollisia tänä päivänä? Kun susikannasta on teurastettu kolmannes. Ja seuraavia kaatolupia odotellaan luodikon piippuja rasvaten.

    Kun sitten joskus kohtaan suden metsätiellä, otan sen rauhallisesti tähtäimeen. Asettelen ristikon kohdalleen ja katselen sitä hetken aikaa kunnioituksesta hiljaisena. Sitten painan laukaisijan pohjaan, kuuntelen vaimennetun sulkimen rasahdusta ja toivon, ettei susi siitä välitä. Kotiin päästyäni tulostan seinälle susitrofeen. Valokuvan muodossa. Ja kohtaamani susi jatkaa elämäänsä, kuten minä. Villinä, vapaana ja elävänä.

    Koska se on meidän luonto.

  • Melkein kaikissa suomalaisissa luontodokumenteissa ylistetään hiljaisuutta suomalaisessa luonnossa. Syystäkin.

    Me suomalaiset voisimme markkinoida maailmalla suomalaista hiljaisuutta vielä paremmin kuin teemme nykyään. Ja voisimme myös tehdä hiljaisuuden edistämisen eteen merkittäviä tekoja niin halutessamme. Lopettaa esimerkiksi turhan pöristelyn luonnossa.

    Vätsärin erämaassa olen päässyt lähimmäksi täydellistä hiljaisuutta Suomen maaperällä. Siellä erkaannuin retkikavereistani, kuljin kauemmas päiväleiristä ja yritin olla ihan hiljaa. Omat askeleeni kuulostivat todella äänekkäiltä ja korvieni tinnitus suorastaan sireenin huudolta. Pysähdyttäni sain verenkierron kohinan laantumaan korvissani ja hetken kuluttua aloin kuulla hiljaisuuden ääniä. Siis mitä? Hiljaisuuden ääniä. Mietitte varmaan nyt, että on siinä pöljä ukko. Kuulee hiljaisuuden ääniä. Mutta niin se on ystävät, täydellisessä hiljaisuudessa ihmisen aistit, ennenkaikkea kuulo herkistyy ja korvakäytävän reseptorit alkavat siepata signaaleja, joita normaali melussa ei kuule. Kas tuossa kiirehtii mauriainen pesää kohti pienet jalat tomerasti maata polkien, siitä lensi ohitse koppakuoriainen kuulostaen Naton taisteluhelikopterilta ihan tavallisessa sotaharjoituksessa Venäjän rajan pinnassa. Yli lentävän telkän siipien viuhunta saa kuulijassaan aikaan säikähdysreaktion. Ääni on kaiken hiljaisuuden keskellä korvia repivä ja pelottava. Hetken kuluttua tuli sitten se Kirkkoniemen reittikone ja täydellinen hiljaisuus oli siltä päivältä ohi.

    Moni mies rakastaa pöriseviä laitteita. Mitä kovempi pörinä sitä ihanampi on kokemus. Sanovat. Luonnossa nuo pörisevät laitteet tekevät hiljaisuudelle saman minkä ns. valemediat tekevät todellisuudelle. Aikaansaavat harmoniaan riitasointuja, sekaannusta ja täysin tarpeetonta häiriötä. Mikään ei käy luontoihmisen luonnolle niin paljon kuin kansallispuiston vesialueella täysin huvikseen ajeleva vesijettiretkikunta. Tai metsässä ajanvietteenä mönkijöillään jyristelevä ns. äijäporukka. Mitä äijää siinä on, kun vedetään auton perässä mönkkäri tai moottorikelkka kaupungista metsän reunaan ja mennään sinne täysin tarpeettomasti aiheuttamaan häiriötä luonnolle ja luonnonrauhasta nauttiville. Äijää on se, kun otetaan eväät ja muut tarveaineet reppuun, pistetään saapasta toisen eteen ja edetään reippain askelin metsän keskelle, jossa voi sitten luvallisessa paikassa tietenkin, tehdä tulet, paistaa vaikka äijätyyliin hampparinkyrsää ja kiehauttaa porokahvit. Tulilla ei haaveilla soijalattesta saati nyhtökaurasta.

    Hiljaisuus luonnossa on oikeasti hyvä matkailuvaltti. Hiljaisuudesta ollaan valmiita maksamaan maailmalla ihan oikeasti. Ja jos hiljaisuuteen saa yhdistettyä talvisen luonnon revontulineen niin johan lähtee euro/taala/jeni/juan liikkumaan. Retriitti on päivän hiljainen
    sana.

    Hiljaisuus voi olla myös pelottava asia. (5 sek hiljaisuutta) Eikö tuntunutkin karmivalta. Kokonaiset 5 sekuntia hiljaisuutta. Ehkäpä juuri siksi myös alussa mainitsemissani luontodokumenteissa allekirjoitetaan hiljaisuuden kauneutta koko ajan enemmän tai vähemmän pauhaavalla musiikilla eteerisine ja onomatopoeetisine laululta kuulostavine ujelluksineen. Jos kuva pyörisikin hetken aikaa ilman ääntä, tulisiko katsojalle vaivaantunut vai peräti hyvä olo hiljaisuuden myötä? Tätä olen omassa hiljaisuuden retriitissäni, maisemakonttorin pulinassa ja ilmastoinnin huminassa toisinaan miettinyt.

    Rajallinen on mahdollisuus täydelliseen hiljaisuuteen urbaanierämaan asukilla, varsin rajallinen. Ja siksipä nyt onkin aika lopettaa haaveilu täydellisestä hiljaisuudesta, laittaa nappikuulokkeet korviin ja Sandinista soimaan. Kotimatkani äänimaiseman täyttääbussin rytinä ja pauke, raitiovaunun kolina ja laakereiden kirskunta, muun liikenteen loputon humina ja kauppakeskuksen tarjouskuulutusten sietämätön nuotti. Kotiin päästyäni en avaa minkäänlaista äänilähdettä, vaan nautin kerrostaloasuntoni hyvästä äänieristyksestä.

    Koska se on mun hiljainen luonto.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä