Ykkösaamun kolumni

Luonnolla ei ole tarkoitusta

  • 6 min
  • toistaiseksi

Stephen Jay Gould oli amerikkalainen paleontologi, muinaisten elämänmuotojen tutkija, ja tuottelias tietokirjailija. Minulla oli ilo haastatella tätä sujuvakynäistä tieteen popularisoijaa, kun hän vieraili Suomessa muutamia vuosia ennen kuolemaansa vuonna 2002.

Haastattelusta on mieleeni jäänyt Gouldin toteamus, että tärkein moraalinen opetus, jonka muu luonto ihmiselle antaa on se, että mitään opetusta ei ole. Ihminen päättää itse käyttäytymisestään, luo itse moraalinsa. Hän ei voi hakea ohjeita toimilleen muusta luonnosta, ei siitä toisaalta vähästä, toisaalta syvällisestä tiedosta, minkä luonnontiede on onnistunut paljastamaan maailmasta ja sen rakenteesta.

Gould on toisessa yhteydessä kirjoittanut, että ihmisen moraalitaju, tieto oikean ja väärän olemassaolosta, on tietenkin evoluution tulos. Mutta vaikka Homo sapiensin koko kehitys apinamaisesta eläimestä ihmiseksi joskus onnistuttaisiinkin kartoittamaan, siitä ei selviäisi, millainen käyttäytyminen on oikeaa ja millainen väärää.

Tällainen ajattelu saattaa tuoda mieleen ranskalaisten eksistentialistien toteamuksen, että ihminen valintoineen on tuomittu vapauteen. Mutta mitään sartrelaista ahdistusta ei Stephen Gouldin kirjoituksiin sisälly. Gould sanoi haastattelussani, että johtopäätöstä, jonka mukaan ihminen ei voi etsiä moraalia itsensä ulkopuolelta, ei uskonnosta, mutta ei myöskään tieteestä, tulisi päinvastoin pitää vapauttavana. Ei siitä seuraa mitään moraalista nihilismiä.

Myös paisutellut uutiset milloin mistäkin tieteellisestä läpimurrosta saattavat antaa väärän kuvan siitä, mitä esimerkiksi ihmismielestä ja -aivoista todella tiedetään. Bostonilainen matemaatikko/kielitieteilijä John Frampton muistuttaa, että kaikista suurista teorioista huolimatta emme ymmärrä edes sitä, kuinka jokin yksittäinen sana, vaikkapa 'koira', varastoituu aivoihin. Kuinka silloin voisimme päättää moraalista ja etiikasta tieteen perusteella?

Stephen Gould näyttäytyi julkisissa kannanotoissaan moraaliltaan varsin korkeana henkilönä. Hän arvosteli säälimättä biologian käyttämistä tieteelle täysin vieraisiin tarkoitusperiin. Charles Darwinin kuvaileman evoluution vulgaarilla tulkinnalla on yritetty oikeuttaa milloin mitäkin olemassa olevaa pahaa: sotia ja pöyristyttäviä julmuuksia sekä kapitalismin tuottamaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Perusteet kaikkeen tällaiseen tulisivat muka suoraan luonnosta. Luonnosta yritetään tehdä luokkayhteiskunnan kanssarikollinen, Gould kirjoittaa ranskalaista valistusfilosofia Condorcet'ta lainaten.

Lukuisissa tietokirjoissaan Gould arvosteli älykkyyden käsittämistä kvantiteetiksi, suureeksi, jota voidaan mitata niin kuin pituutta, painoa tai verenpainetta. Älykkyystestejä hän piti suorana jatkeena aikaisempaan kallonmittaukseen, jolla uskottiin voitavan selittää yksilöiden väliset henkiset erot.

Tunnettu geneetikko Richard Lewontin kirjoitti ystävänsä ja läheisen kollegansa Stephen Gouldin muistosanoissa, että tämä oli ensimmäisiä tutkijoita, jotka kritisoivat joidenkin sosiobiologien väitteitä. Niiden mukaan sodasta, rasismista, sukupuolten välisestä epätasa-arvosta ja kapitalismista ei koskaan päästä eroon, koska evoluutio ja luonnonvalinta ovat tuottaneet pohjalla olevan käyttäytymisen. 

Sosiobiologiassa voidaan kyllä esittää valoisampikin ihmiskäsitys. Sen mukaan lajimme keskeisin ominaisuus olisikin yhteistoiminta eikä kilpailu.

Tällaisen ajattelun ensimmäisiin kannattajiin kuului 1800-luvulla ja viime vuosisadan alussa elänyt tunnettu venäläinen maantieteilijä, luonnontutkija ja anarkisti Pjotr Kropotkin, joka oli viettänyt viisi vuotta elämästään Siperiassa ja Pohjois-Mantshuriassa näiden harvaan asuttujen seutujen luontoa tutkien. Kropotkin kannatti aatesuuntaa, jossa yhteiskunnallisena ihanteena on anarkokommunismi, vapaiden kommuunien vapaa yhteenliittymä.

Kropotkin oli hyväntahtoinen ja rauhanomainen mies, hieman Tolstoin kaltainen pyhimysmäinen hahmo. Hän tulkitsi kehitysoppia niin, että vain evoluution tuottamalla kyvyllä yhteistoimintaan ihminen on voinut selvitä ympäristöstä, joka useimmiten on ollut vaarallinen ja vihamielinen.

Löysin äskettäin internetistä artikkelin, jossa Stephen Gould kommentoi venäläisen anarkistin ajatuksia otsikolla "Kropotkin ei ollut mikään sekopää." Gould toteaa, että ihmisen kannalta optimistinen ja myönteinen tulkinta evoluutiosta oli varsin yleistä venäläisen sivistyneistön piirissä 1800-luvun lopulla sen jälkeen, kun Darwinin teokset, Lajien synty ja Ihmisen polveutuminen olivat ilmestyneet ja nostattaneet laajan keskustelun akateemisissa piireissä ja niiden ulkopuolellakin.

Länsi-Euroopassa katsottiin varsin yleisesti, että kehitysoppi todistaa oikeaksi käsityksen, jonka mukaan eloonjäämiskilpailu on edistystä eteenpäin vievä voima myös ihmisten kesken. Venäläinen intelligentsija puolestaan oli Kropotkinin tavoin taipuvaisempi ajattelemaan niin, että ilman keskinäistä yhteistyötä ihmislaji olisi jo aikoja sitten tuhoutunut.

Kysymys ei ole mistään erosta läntisessä ja venäläisessä "kansansielussa", vaan hyvin "materiaalisista" syistä. Tiheään asutussa Länsi-Euroopassa ja sen ajan kehittyneimmässä kapitalistisessa maassa Englannissa oli luontevaa hyväksyä ajattelutapa, jonka mukaan ihminen on ihmiselle susi, varsinkin, jos sattui itse kuulumaan hyväosaisiin.  Venäjän valtavilla takamailla ei sen sijaan ensimmäisenä tule mieleen ajatus, että ihmisiä on liikaa.

Epäilemättä on sympaattista, jos kehitysopilla perustellaan yhteistoimintaa verisen kilpailun sijaan. Näin varmaan ajatteli myös Stephen Gould, joka kuitenkin piti loppuun saakka kiinni siitä, että luonnosta on turha hakea moraalia tai elämän tarkoitusta.

Kropotkinia kommentoivassa artikkelissaan Gould kehottaa olemaan kaksin verroin varuillaan silloin, kun luonnolle yritetään antaa jokin ihmisen päämääriin liittyvä tarkoitus. Uskonnottomana henkilönä hän päättää kirjoituksensa kristinuskosta lainattuun ilmaukseen: Jumalan valtakunta on meissä itsessämme, ei muussa luonnossa, ihmisen pyrkimysten ulkopuolella.

Hannu Reime/Ykkösaamun kolumnisti 11.8.2015

Lähetykset

  • ti 11.8.2015 9.00 • Yle Areena

Jaksot

  • Kaikkein pysäyttävimmissä teksteissä on kyse sen herättämistä kuvista ja tunteista eikä tarinasta, sanoo Pekka Juntti.

  • Kolumnistimme Joona-Hermanni Mäkinen arvelee, että lihansyönnillä ei ole tulevaisuutta, mutta Suomen maataloudella on mahdollisuus nousta kasvisruoan globaaliksi edelläkävijäksi.

  • Nuoret jotka eivät äänestä ovat sekä ongelma, että sen oire, pohtii elokuvaohjaaja Selma Vilhunen kolumnissaan.

  • Sosiaalinen media on juuri sellainen, millaiseksi me ihmiset sen teemme, pohtii Saara Särmä kolumnissaan.

  • Rakkauteen ladataan keskenään ristiriitaisia odotuksia kuten elämään yleensäkin, mutta vastaavatko rakkautta koskevat myytit todellisuutta, joka ilmenee usein vain pettymyksinä, kysyy Janne Saarikivi kolumnissaan.

  • Miksi meillä pitäisi olla enää duunareiden, porvareiden ja maanviljelijöiden isot puolueet, kun kansa ei enää jakaudu näin? Jakolinjat ovat nyt ihan muualla, sanoo Reetta Räty kolumnissaan.

  • Tähyämme vaalienjälkeiseen arkeen. Suomen velkaantuminen jatkuu edelleen päinvastaisista puheista huolimatta, sanoo Erkki Virtanen kolumnissaan.

  • Joukko suomalaisia firmoja käyttää härskisti hyväkseen silpputyöntekijöiden ja työttömien ahdinkoa. Miten tämä on mahdollista, kysyy Asta Leppä kolumnissaan.

  • Kuunatseihin ja liskomiehiin uskominen on lohdullinen fantasia, vaikka salaliittoteoriat kuulostavat synkiltä ja järjettömiltä, sanoo Tuukka Tervonen kolumnissaan.

  • Mitä olisi tapahtunut, jos Matti Nykäsen menestyksen olisi saavuttanut nainen? Urheilusaavutuksia olisi kunnioitettu, mutta sekoilun kanssa olisi ollut toisin, sanoo urheiluun perehtynyt mediatutkija Sami Kolamo kolumnissaan.
    Kuvitellaanpa tilanne, jossa Matti Nykäsen urheilusaavutukset olisikin tehnyt naisurheilija, vaikkapa Maija Nykänen.

    Tätä kuvitteellista naisnykästä voi tarkastella tähteyden, julkisuushenkilöyden ja sankaruuden kautta. Näin urheilija näyttäytyy osana yhteisöään, joka puhetavoillaan tuottaa sekä naurunalaisia että ylevöitettyjä (media)karikatyyreja, eräänlaisia pilakuvia. Samalla yhteisö paljastaa sukupuolitettuja arvoasetelmiaan. Niitä on urheilussa todella paljon.

    Tähtenä tuikkiminen ei ole mahdollista ilman laajaa medianäkyvyyttä. ”Meidän Matti” kokosi ihmisiä kuin noiduttuna töllöttimen ääreen silloin, kun kanavapujottelu rajoittui kolmeen ”keppiin”. Samoihin aikoihin tv-ruuduissa urheilukansan sydämiin itsensä lykki Marja-Liisa Haemaelaeinen.

    Urheilijan olympiavoittoja arvostetaan sukupuoleen katsomatta. ”Meidän Marja-Liisan” hiihtoa tosin kuvailtiin usein miehisin kielikuvin niin, että hänet ajoittain koettiin ”liian miehiseksi”. Hän antoi kaikkensa ja eteni räkä poskella jopa ronskimmin kuin miehet konsanaan. Lisäksi miesurheilijat saivat 1980-luvulla – ja saavat edelleen – määrällisesti naisurheilijoita enemmän medianäkyvyyttä. Kun miesurheilija ryyppää ja käyttäytyy aggressiivisesti, hänet saatetaan määritellä luonnonlapseksi.

    Nais- ja miesurheiijoita kohdellaan eri tavoin julkkiksina, etenkin jos tähän median tuottamaan hahmoon yhdistyy sekoilemista. Kun miesurheilija ryyppää ja käyttäytyy aggressiivisesti, hänet saatetaan määritellä luonnonlapseksi, joka Peter Pan -myytin mukaisesti ei ole suostunut aikuistumaan. Hänen toimintansa biologisoidaan.

    Hän ei voi vastustaa testosteronierityksensä käytösvaikutuksia ja keskittymishäiriögeenin vuoksi hän sortuu perheväkivaltaan. Naisurheilijaa saatettaisiin vastaavanlaisessa tilanteessa kutsua hysteeriseksi ja tasapainottomaksi ihmistaimeksi, joka ei kykene hallitsemaan tunteitaan. Tai hysteeriseksi naisurheilijan käyttäytyminen usein ainakin urheilukentällä tulkitaan silloin kun hän on suorapuheisesti ja kiukkuisesti välittänyt mielipiteensä vaikkapa tuomarille. Moralistit olisivat lynkanneet naisurheilijajulkkiksen, joka viihtyy enemmän kantabaarin jengin kuin taaperonsa kanssa.

    Maija Nykäsen tolkutonta juhlimista ei olisi katsottu mediassa hyvällä – etenkään raskausaikana, jos sellainen tilanne olisi ylipäätään syntynyt. Myöskään lähipubissa istumista ja ohran jyvät silmissä suoritettuja strippauskeikkoja ei olisi suvaittu silloin, kun äidin olisi pitänyt olla kotona hoivatouhuissa.

    Television keskusteluohjelmissa ja lehtien palstoilla moralistit olisivat lynkanneet naisurheilijajulkkiksen, joka viihtyy enemmän kantabaarin jengin kuin taaperonsa kanssa. Lastensuojeluviranomaiset olisivat luultavasti puuttuneet ”Äitee” Nykäsen sekoilemiseen.

    Maija Nykänen ei olisi ollut ”turha julkkis”. Hänessä olisi ollut kulttuuria tuottavaa voimaa, josta myös lehdet olisivat taloudellisesti hyötyneet. Naisnykäsen toiminnan rajat tosin olisivat olleet kapeat. Hänestä ei olisi tehty juttuja kuin liukuhihnalta. Hänet olisi tietyin osin jopa vaiennettu.

    Maija Nykäsen kanssa ei olisi naurettu niin auvoisasti kuin Matin kanssa. Naisnykänen olisi luokiteltu ”roskasakkiin” ilman ironis-empaattisia sävyjä. Hänen koomisuutensa ei olisi ollut joustavaa ja mukaan kutsuvaa vaan jäykkää ja aseista riisuvaa. Maijan mediakarikatyyri ei olisi toiminut alibina sovinnaisen keskiluokan pikkujoulusekoilulle. Maijaa ei oltaisi monistettu t-paitoihin ja elokuviin retrohenkisellä otteella. Tähtitarinat ja julkkiskohut tunteisiin vetoavine piirteineen tuottavat tietyntyyppisen sankarin sädekehän.

    Maija olisi luonnetyyppinä jähmettynyt kehykseksi, johon ei olisi ollut vaivatonta astua ilman häpeän ja (itse)inhon tunteita. Alkoholisoituneen Maijan ulkonäön rapistumista oltaisiin kauhisteltu kahvipöytäkeskusteluissa, joiden tulkinnoissa hänen oltaisiin katsottu menettäneen huippu-urheilijalle tyypillisen katseita puoleensa vetävän kovan kropan hehkun.

    Tähtitarinat ja julkkiskohut tunteisiin vetoavine piirteineen tuottavat tietyntyyppisen sankarin sädekehän. Henkilösäteilyssä on kansallisen tunneilmapiirin hohtoa, sillä ihaileminen on alun perin syntynyt kansallisesti merkittävänä pidetyn voiton kautta. Näitä merkittäväksi määriteltyjä voittoja on siunautunut naisille huomattavasti vähemmän kuin miehille, ainakin jos historiikeissa kerrottua urheilun ”hyvää tarinaa” on uskomista.

    Urheilusankarin kuoleman jälkeiset reaktiot kertovat siitä, millaiset tunteet virtaavat ”kansan syvissä riveissä” ja miten tunteet tarttuvat erilaisiin urheilijatyyppeihin. Tässä yhteydessä on usein puhuttu kunnian palautuksesta, kun yhteisö, jota myös yleisöksi voi kutsua, muistelee sankarinsa suurtekoja.

    Nykyisessä tositeeveekulttuurissa, jossa tavikset ja julkkikset kilpaa paljastavat yksityisiä asioitaan, kyse ei ole kuitenkaan vain urheilijan ylevöittämisestä uudelleen vaan yhtä lailla yleisön sielunpuhdistusrituaalista.

    Kanssasurijat (jotka vielä hetki sitten olivat kanssanaurajia) herkeämättä peukuttavat ja hymiöilevät toinen toisilleen somenäyttämöillään. Verkkoalustat toimivat rippituoleina, joissa yleisöt ovat ottaneet esiintyjän roolin. Näissä ihmisten omien tunteiden tunnustusperformansseissa, joissa kerrotaan minun tunnesuhteestani edesmenneeseen urheilutähteen ja mediakarikatyyriin, naisnykänenkin olisi saanut tavanomaista lempeämmän ja säälillisemmän kommentointiketjun. Valtiollisia hautajaisia hänelle ei surmin suinkaan kukaan olisi kehdannut ehdottaa. Siitä vasta mediakohu olisi syntynyt.

    Kirjoittaja on urheiluun perehtynyt mediatutkija ja aineenopettaja. Hän seurasi junnuna Sarajevon ja Calgaryn talviolympialaisia yhtä innostuneesti kuin muutkin naapuruston urheiluhullut.

  • Tutkijat ovat ajattelun ammattilaisia. Siksi heidän on näyttävä rohkeammin julkisuudessa kertomassa mitä kriittinen ajattelu on, sanoo Kari Enqvist kolumnissaan.

  • Rakkaussuhde työhön alkaa usein hyvin, mutta se saattaa ajan myötä muuttua kummalliseksi ja ahdistavaksi, sanoo tutkija Mona Mannevuo kolumnissaan.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä