Ykkösaamun kolumni

Hannu Reime: Rotubiologiaa Ruotsissa (ja muuallakin)

  • 6 min
  • toistaiseksi

Luin viikonvaihteessa Tieto-Finlandian tänä vuonna voittaneen Tapio Tammisen kirjan Kansankodin pimeämpi puoli. Kirja käsittelee eräitä äärioikeistolaisia aatevirtauksia ja ilmiöitä, joita tekijän mukaan on esiintynyt huomattavan paljon Ruotsissa. Samalla piirtyy laaja, historiallinen panoraama tällaisista ajatuskuluista muuallakin, vaikka painopiste on naapurimaassamme. Syyriasta ja Irakista pakenevien ihmisten virta Eurooppaan ja sen nostattama muukalaisviha tekevät kirjasta ajankohtaisen, mikä on ehkä vaikuttanut palkintopäätökseen sen lisäksi, että teksti on sujuvaa ja mukaansatempaavaa.

Folkhemmet, 'kansankoti', on iskusana, joka liitetään ruotsalaiseen sosialidemokratiaan ja hyvinvointivaltioon. Sen esitti sosialidemokraattien johtaja ja myöhempi pitkäaikainen pääministeri Per Albin Hansson vuonna 1928 kuuluisassa puheessaan, jossa hän vertasi hyvää yhteiskuntaa hyvään kotiin: hyvässä kodissa ei ole etuoikeutettuja eikä jälkeen jätettyjä, ei lellikkejä eikä kaltoin kohdeltuja.

Kansankodin idea ei kuitenkaan lähtenyt työväenliikkeen piiristä, vaan Ruotsissa sen esitti konservatiivinen valtio-oppinut Rudolf Kjellén. Ajatus palautuu Otto von Bismarckiin, rautakansleriin, joka 1800-luvun loppupuolella toteutti sosiaalipoliittisia uudistuksia lujittaakseen yhdistyneen Saksan yhteiskunnallista vakautta ja viedäkseen pohjaa kasvavalta marxilaisvaikutteiselta työväenliikkeeltä ja internationalismilta.

Niin kuin kaikki poliittiset iskusanat, niin myös 'kansankoti' kelpaa monenlaiseen käyttöön. Kansankokonaisuuden lujittaminen tasaamalla luokkaeroja kuului myös sotienvälisten fasististen puolueiden ohjelmaan, kutsuivathan natsit itseään kansallissosialisteiksi.

Kun sosialidemokraatit nousivat Ruotsin ykköspuolueeksi 1930-luvulla ja kansankotia alettiin rakentaa, ei ajan ilmapiiri senaikaisessa Euroopassa voinut olla vaikuttamatta myös niihin ajatuksiin, joita sosialidemokraattien johtajat esittivät. Ruotsi oli viime vuosisadan alkupuolella rotubiologian ja eugeniikan johtava maa, ja siellä kuten muuallakin säädettiin pakkosterilisaatiolakeja, jotka myöhempinä vuosikymmeninä on kumottu.

Ruotsin valtiopäivillä päätettiin vuonna1922 itsenäisen rotubiologisen tutkimuslaitoksen perustamisesta Uppsalaan. Laitos toimi tällä nimellä vuoteen 1958, jolloin se muutettiin lääketieteellisen genetiikan instituutiksi ja yhdistettiin Uppsalan yliopistoon. Lakialoitteen laitoksen perustamisesta oli aikoinaan tehnyt kaksi kansanedustajaa, toinen sosialidemokraateista, toinen maalaisliitosta. Laitosta johti pitkään Ruotsin maineikkain rotubiologi Hermann Lundborg, akateemisesti ansioitunut lääketieteen tutkija.

Sotienvälisenä aikana pidettiin ihmisiin sovellettua rotubiologiaa ja rodunjalostusta, eugeniikkaa, täysin hyväksyttynä ja kunniallisena akateemisena tutkimusalana. Natsit eivät näissä aatteissa olleet yksin, vaan edustivat vain niiden äärimmäistä ja fanaattisinta laitaa.

Silloiseen eurooppalaiseen ajanhenkeen kuului uskomus ihmiskunnan jakautumisesta tarkkaan rajattuihin rotuihin. Kauhistuttavana asiana pidettiin "rotujen sekoittumista". Ajan Zeitgeist paljastuu hyvin viime vuosisadan alkupuolen tietosanakirjoista, jotka omistivat anteliaasti palstatilaa hakusanalle "Ihmisrodut" runsaine valokuvineen eri "rotutyypeistä".

Ruotsalaiset sosialidemokraatit hyväksyivät ajatuksen "profylaktisesta sosiaalipolitiikasta … paremman ihmismateriaalin luomiseksi" niin kuin Alva ja Gunnar Myrdal kirjoittivat vuonna 1934.  Eivät he silti rotuoppeja nielleet. Vähän ennen sodan puhkeamista Gunnar Myrdal kirjoitti yksityiskirjeessä, että sterilisaatiopolitiikka "haisee natsismilta."

Alva ja Gunnar Myrdal olivat ruotsalaisen sosialidemokratian ja hyvinvointivaltion johtavia teoreetikoita. Tapio Tamminen siteeraa heidän kirjoitustaan, jossa todetaan, että "jos Yhdysvaltojen mustat tai Puolan juutalaiset käyttäytyvät heidän rodulleen tyypillisellä tavalla, se johtuu kasvatuksesta." Kirjoittajien tarkoitus oli varmasti hyvä ja näitä sorrettuja vähemmistöjä puolustava. Silti teksti rotuviitteineen heijastelee 1930-luvun henkeä. Nykyisin rasistitkin peittelevät ajatuksiaan puhuen yleensä kernaammin ylikäymättömistä kulttuurieroista kuin ihmisroduista.

Tammisen kirja sisältää mielenkiintoista tietoa rasististen aatteiden synnystä ja niiden kannattajista Euroopassa noin parisataa vuotta sitten. Myytit arjalaisista ja seemiläisistä roduista perustuivat historiallisen kielitieteen tutkimustuloksiin. Niissä oli osoitettu, että useimmat Euroopan kielet kuuluvat samaan suureen indoeurooppalaiseen kielikuntaan, jonka tytärkieliä puhutaan myös Keski-idässä ja Intian niemimaalla. Muinaisten juutalaisten kielet, heprea ja aramea, kuten myös arabia taas ovat osa seemiläistä kieliperhettä. Näistä tosiasioista sitten pääteltiin, että olisi olemassa jokin arjalainen ihmisrotu ja sitä hallitsemaan pyrkivä juutalainen rotu.

Linkkiä Intiaan korostettiin erityisesti natsi-ideologiassa viime vuosisadalla. Esimerkiksi natsipuolueen tunnus, hakaristi, otettiin hindujen kuvasymboliikasta. Häkellyttävintä on, että monet pitkälle koulutetut ihmiset, lääkärit, tohtoriksi väitelleet ja yliopistojen professorit saattoivat uskoa näihin myytteihin ja niistä siinneeseen rotubiologiseen kallonmittaukseen.  

Yksi oudoimmista hahmoista, jonka Tapio Tamminen vyöryttää lukijan eteen, on "Hitlerin jumalatar", Savitri Devi, joka yhdisti natsismin ja hindumystiikan esoteeriseksi arjalaisuskonnoksi. Syntyjään kreikkalais-ranskalainen Devi, alkuperäiseltä nimeltään Maksimiani Portas, piti Hitleriä 1900-luvun suurimpana ihmisenä. Devi oli myös kiihkeä eläinaktivisti ja kiinnostui varhain niin sanotusta syväekologiasta.

Kirjan lopussa palataan nykypäivään. Ruotsissa on ollut lukuisia väkivallantekoja maahanmuuttajia vastaan jo pitkän aikaa, ja ilmapiiri siellä samoin kuin muuallakin Euroopassa on koko ajan kiristynyt. Kirjoittaja pitäytyy viisaasti ennustamasta tulevaisuutta, mutta yhdessä asiassa hän on varmasti oikeassa: ne jihadistit, jotka syyllistyivät Pariisin terrorihyökkäyksiin, ja "valkoisen Euroopan" puolustajat seisovat samassa veneessä." Toisen menestys ruokkii myös toista. 

Hannu Reime

Ykkösaamun kolumni  1.12.2015

Lähetykset

  • ti 1.12.2015 9.53 • Yle Areena

Jaksot

  • Toimittaja Reetta Räty kolumnoi naisen paikasta musiikissa ja elokuvassa.

    ---

    Kesän musiikkifestivaalien esiintyjistä ylivoimaisesti suurin osa on miehiä. Elokuvissa passiiviset naiset kannattelevat miessankareita. Tämän on muututtava, sillä festarilavat ja valkokankaat kuuluvat kaikille sukupuolille, kirjoittaa Reetta Räty.

    Musiikkimedia Nuorgam laski, millä kesän 2018 isoista festareista esiintyy eniten naisia (20.5.) - tai naisoletettuja, kuten media tiedostavasti kirjoitti. Tulokset eivät yllätä. Tänäkin kesänä kuuntelemme enimmäkseen miesten tekemää ja esittämää musiikkia.

    Flow Festivalin lavoilla noin joka viides esiintyjä on nainen. Pori Jazzin esiintyjistä reilut 15 prosenttia on naisia, Provinssissa vajaa 14 prosenttia. Ilosaaressa ja Qstockissa naisia on kymmenisen prosenttia, Tampereen Blockfestissä ja Helsingin Hietarantaan muuttaneella WKND-festarilla alle 5 prosenttia.

    Minkäs tälle teet? Miehet tekevät musiikkia, jota me kaikki kuuntelemme, ja siksi miehiä buukataan festareille. Niinkö? Onko kiinnostavaa naisten tekemää musiikkia liian vähän?

    Kysymykset ovat tuttuja muilta kulttuurin saroilta. Niihin voi suhtautua esimerkiksi rasittuneena. Pitääkö naisasia sotkea tähänkin? Älkää laskeko, vaan tehkää itse! Tai sitten voi olla utelias. Miten sukupuolittuneita eri taiteenalat ovat, mistä se johtuu ja voiko siihen vaikuttaa?

    Olen nuoresta asti kulkenut pitkin Suomea ja Eurooppaa kuuntelemassa ja katsomassa, kun miehet soittavat kitaraa. Aikoinaan tärkeä poikkeus oli Madonna, vaikka näinkin hänet vain MusicTV:llä. Madonna oli mindblow: kapina ja keskipisteenä oleminen on mahdollista myös naiselle! Tämä oli vallankumouksellinen ajatus nuorelle, joka tottui siihen, että äänessä olivat Alice Cooper, Kiss, Bon Jovi, Michael Jackson, Guns n' Roses, Bruce, Red Hot Chili Peppers, Eput, Zero Nine, Leevi, Zen Cafe ja lukemattomat muut miehet. Vain miehet.

    Kyse ei ole siitä, että musiikkiin olisi mielekästä suhtautua sen kautta, esittääkö sitä mies, nainen vai joku muu.

    Kyse on siitä, millaisissa rooleissa opin näkemään itseni kaltaiset itselleni rakkaalla alalla. Mikä on kenellekin mahdollista? Kuka sanoittaa tunteitani ja toiveitani? Missä on naisen paikka, kun katson lavalle? Pitääkö meidän tyytyä ihailemaan teitä?

    Ilkka Mattila kirjoittaa sähkökitaroiden laskenutta myyntiä käsittelevässä jutussaan (HS 21.5.), että kitaramarkkinoilla on vihdoin kiinnitetty huomiota isoon ostajakuntaan: tyttöihin ja naisiin. "Sähkökitaran soitto yhdistettiin pitkään maskuliiniseen pullisteluun, ja kitaramainoksissa oli seksististä kuvastoa, jossa vähäpukeiset naismallit saattoivat nuoleskella upouusia hevikitaroita."

    Miten tuttu kuvio, olipa kyseessä sitten musiikki, elokuva, työelämä tai parisuhde: seksismiin on havahduttu, muutosta odotellaan, eiköhän tämä tästä…

    Toki festariesiintyjätkin ovat monipuolisempia kuin nuoruudessani. Suomen tämän hetken omaperäisin ja magein artisti Vesta kiertää lavoja. Alma korvaa pelkällä olemassaolollaan noin kymmenen naista ja miestä. Meillä on Paula Vesala, Sanni ja Litku Klemetti. Tiktak palaa lavoille. Hesarin haastattelussa (18.5.) Tiktakin naiset muistelevat alkutaivaalta rockin eli miesten maailmassa. Asenne oli vähättelevää ja tytöttelevää. Ilta-Sanomat otsikoi syyskuussa 1999 ilmestyneen juttunsa: Tiktak soittaa ihan itse.

    Ajatella: Tytöt soittavat ihan itse! Herraisä, miten typerästi sanottu.

    Image-lehdessä käsiteltiin toukokuussa naisten roolia elokuvissa. Keskustelu jatkui Beyond Bechdel -keskustelutilaisuudessa Kansallisteatterin Lavaklubilla. Toimittaja Anu Silfverberg kirjoitti LongPlay-median uutiskirjeessä siitä, mikä on Bechdelin testi, josta tilaisuus sai nimensä. Testi on peräisin Alison Bechdelin sarjakuvasta, jonka stripissä naishahmo kertoo katsovansa vain elokuvia, jotka täyttävät kolme kriteeriä: elokuvassa on 1) kaksi naista, joilla on nimet ja jotka 2) puhuvat keskenään 3) jostain muusta kuin miehestä.

    On shokeeraavaa tajuta, kuinka harva elokuva läpäisee Bechdelin testin.

    "Tasa-arvon mallimaassa" Suomessa tilanne on tämä: viidennes myydyimmistä kotimaisista elokuvista läpäisee testin. "Naiset esitetään useimmiten palveluammateissa tai kotiäiteinä, ja vain harvoin naishahmolla on jokin kehityskaari, joka ei liity mieshahmon kannatteluun", Silfverberg kirjoittaa.

    Suomessa valtaosa elokuvan julkisesta rahoituksesta menee miehille. Sen lisäksi, että me kuuntelemme miesten tekemää ja esittämää musiikkia, katsomme miesten luomia maailmoja, ja naisia, joilla ei ole mitään omaa sanottavaa.

    Olin muutama vuosi sitten Tukholmassa Kent-yhtyeen järjestämillä festivaaleilla. Siellä esiintyi Kent, ja joukko heidän valitsemiaan artisteja. Lavoilla nähtiin mm. Nina Persson, Alina Devecerski, Beatrice Eli, Ida Redig, Tove Lo, Nonono, Ninsun Poli, Elliphant… naisia kaikki. Viime vuonna Pekka Kuusisto kutsui poikkitaiteelliselle Meidän festivaalille esiintyjiksi vain naisia. Hän sanoi Ylen haastattelussa löytäneensä löytäneensä paljon naissäveltäjien musiikkia, josta ei ollut tiennyt aiemmin.

    Tulee mieleen vähän sama kuin hallituspaikkoja, talousasiantuntijoita tai toimitusjohtajia tarkkaillessa. Naisia kyllä löytyy esiintymislavoille, valkokankaille, haastateltaviksi ja yritysten johtoon, jos valitsija näkee taitoa ja talenttia muissakin kuin kaltaisissaan.

    Kirjoittaja on toimittaja, joka kuuntelee juuri nyt Silvana Imamia, Vestaa, Beyoncea sekä tyttäriään, jotka soittavat kitaraa, rumpuja ja ukulelea.

  • Kolumnisti Taneli Heikka kertoo yllättävästä parantumisestaan, vuosikymmeniä vaivannut migreeni oli yhtäkkiä poissa.

    Eräänä päivänä heräsin, ja olin terve. Sairastettuani kolmekymmentä vuotta ei ollut helppoa ymmärtää, mitä oli tapahtunut.
    Olen sairastanut migreeniä koko aikuisikäni. Migreeni on voimakas päänsärky, jonka kautta nykyihminen pääsee lähimmäksi keskiaikaisen kidutuksen asiakaskokemusta ilman välitöntä kuolemanvaaraa.
    Vaivani alkoi lukioikäisenä tunnollisen ihmisen viikonloppumigreeninä. Keski-iän työkurimuksessa se muuttui krooniseksi kivuksi. Jo vuosia päätäni on kivistänyt joka päivä.
    Epäonnistuneiden estolääkekokeilujen jälkeen minusta tuli kohtauslääkkeiden suurkuluttaja. Triptaaneita, noita lääketeollisuuden kovia joulupaketteja migreenikoille, kului enemmän kuin maksa ja Kansaneläkelaitos sallisivat. Olin alkanut käydä pilleripurkilla useammin kuin kaksivuotiaani kinusi Herra Hakkaraisen ksylitolipastilleja.
    Välillä tuntui epäoikeudenmukaiselta, kun silmää kaivettiin lusikalla päästä päivittäin. Myönteisinä hetkinä ajattelin, että voisihan tauti olla tappavakin. Harvoin uskalsin toivoa kivutonta elämää. Kipuun ei totu. Siihen alistuu.
    Kunnes kolmisen kuukautta sitten heräsin. Tuntui oudon hyvältä. Mihinkään ei sattunut. Puolilta päivinkin olo oli ok. Iltapäivä kohteli minua hellästi, ja illalla oli käsissään silkkihansikkaat. Olin jättänyt kohtauslääkkeet kokeeksi pois kolmisen päivää aiemmin, ja odotin murhaavaa kaksintaistelua demoneja vastaan.
    Demonit vaikenivat.
    Merkillisiä, kivuttomia päiviä tuli kaksi, sitten kolme. Päivät muuttuivat viikoiksi, lopulta kuukausiksi.
    Tässä kolumnin taitteessa, jos siirrytään yksityisestä yleiseen, ajatuksen langanpäät pakenevat. Onko kokemuksellani merkitystä muille ihmisille? Mitä ihmettä oli tapahtunut? Tai ellei ihmettä, mitä sitten?
    Kysyin asiaa Facebook-kavereiltani. He kehottivat pohtimaan, mikä elämässäni oli muuttunut ennen tuota erikoista aamua. Olinko muuttanut elämäntapojani? Tai eikö selitys löytyisi väitöskirjan valmistumisesta tai miesten vaihdevuosista?
    Ystäväni olivat oikeassa. Olin muuttunut. Mutta ehkä hieman eri tavalla kuin he olettivat.
    Olin alkanut tehdä enemmän asioita, joista pidän. Jätin tekemättä sitä, mihin kannustaa pelkkä raha. Vietin säännöllisesti aikaa hiljaisuudessa. Asetuin kuuntelemaan, mitä olisi tehtävä, ellen tekisi sitä, mistä oli tullut tapa.
    Yhteiskuntatieteilijät puhuvat maailman kompleksisuudesta. Sillä tarkoitetaan ongelmia, jotka ovat liian monimutkaisia ratkaistavaksi yhtä osatekijää korjaamalla. Kompleksisena ongelmana voi pitää esimerkiksi globaalia kapitalismia. Tavoittelemme sen luomaa vaurautta, mutta samalla tuhoamme elämää ylläpitävän ympäristön.
    Pääni oli jo vuosikymmeniä yrittänyt kertoa, että minun on etsittävä ratkaisuja elämäntapani ja arvojeni kompleksiseen ongelmavyyhtiin. Kova työnteko ja siitä saatavat palkinnot eivät enää lisänneet hyvinvointiani. Aloin tehdä kokeellisia muutoksia, jotka vahvistivat terveyttä ylläpitäviä ajatuksia ja tapoja. Matka oli jatkunut jo pari vuotta, kun tulin tunnelista ulos tuona kivuttomana päivänä.
    Näin kompleksisten ongelmien asiantuntijat kehottavat toimimaan. On kuunneltava, mitä sisimpämme, toiset ihmiset ja ympäristö kaipaavat. On kokeiltava toimintavaihtoehtoja ilman varmuutta niiden toimimisesta ja toimintamekanismeista. Ratkaisu pätee yhtä lailla kansantauteihin, sosiaalisiin ongelmiin kuin ympäristökriisiin.
    Tämä kaikki kuulostaa kenties järkevältä. Mutta huomaan palaavani ihmeen mahdollisuuteen.
    Mistä tulee sykäys ja voima lähteä matkalle, jossa ainoa kartta on ympäristöstä ja sisimmästä tulevat moniselitteiset viestit? Järjen selitysyritykset ovat epätyydyttäviä.
    En mainosta ihmeitä ratkaisuksi terveysongelmiinne. Rokottakaa lapsenne ja syökää ilmavaivalääkkeenne. Vaikka tein bänksit migreenilääkkeiden kanssa, ibuprofeeni ja minä olemme yhä läheisissä väleissä, enkä vaihtaisi käsikauppalääkkeitäni hopeaveteen.
    Varastakaa kuitenkin aikaa myös järjettömyyksiin. Emme tunne kaikkia mekanismeja, joilla ihmisen elimistö alkaa parantaa itse itseään. Tunnemme vain lankakeriä, joiden päitä runoilijat, taiteilijat, tutkijat ja mystikot hamuavat.
    Kuunnelkaa lintuja ja hiljaisuutta. Ihmetelkää keväänvihreitä puita, jotka heräävät talven jälkeen. Veisatkaa viis velvollisuuksista, joita pidätte ehdottoman välttämättöminä. Veisatkaa ylipäätäänkin, sillä laulaminen rentouttaa ja suihkussa on hyvä akustiikka.
    Jos huomaatte tekevänne itsellenne tai toisillenne hyvää, jatkakaa. Olette oikealla tiellä. Jonain päivänä saatatte herätä terveenä.

  • Suomessa on alettu keskustella Ruotsin mallin mukaisesta matkustusverosta. Tarkoituksena on hillitä lentoliikenteen päästöjä. Arvioiden mukaan ne aiheuttavat noin kolme prosenttia ihmisen osuudesta ilmastonmuutokseen.

    Hurmahenkisimmät kieltäisivät jo lomalennot kokonaan. Itse en sinänsä vastusta lentoliikenteen haittaveroa. Innokkuudessa, jolla sitä markkinoidaan ilmastonmuutoksen pysäyttävänä ihmelääkkeenä, on kuitenkin piirteitä eräänlajisesta likinäköisyydestä. Se liittyy ihmisten yleiseen vaikeuteen hahmottaa kokoskaaloja.

    Esimerkiksi taloudesta puhuttaessa miljoonat ja miljardit menevät helposti. Tunnetusti eduskunnassakin riidellään enemmän miljoonista kuin miljardeista.

    Kaavaillussa verossa on kyse muutaman kymmenen euron suuruisesta kosmeettisesta maksusta. Se voi kyllä viherpestä matkustajan mielen tyytyväiseksi, muttei paranna potilasta. Jos veron seurauksena lentäminen romahtaisi kaikkialla maapallolla peräti kymmenellä prosentilla, olisimme eliminoineet 0,3 prosenttia ihmiskunnan päästöistä. Jäljellä olisi enää 99,7 prosenttia.

    Päästöjen rajoittamisen tiellä on suuri ongelma: kukaan ei haluaisi tehdä omakohtaisia kipeitä ratkaisuja. Ja niissä kysymys on aina kokoskaaloista.
    Loppuvuodesta 2017 julkaistiin viidentoista tuhannen kansainvälisen tutkijan allekirjoittama varoitus maapallon tilan nopeasta huonontumisesta. Viestissään tutkijat totesivat, että valitettavan kehityksen pääajuri on nopea väestönkasvu.

    Jos ihmistä ei olisi, ei olisi ihmisen aiheuttamia päästöjä. Ei olisi lentomatkailua, ei metaania suoltavaa lihakarjaa, ei puutetta makeasta vedestä, ei merten ryöstökalastausta tai suurten maaeläinten nopeaa sukupuuttoa.

    Mutta ihminen on olemassa, ja meitä on liikaa.

    Joidenkin laskureiden mukaan edestakainen Thaimaan lento puskee ilmakehään 3 tonnia hiilidioksidia. Suomalaisen normiperheen odotettu ja toivottu toinen lapsi kuormittaa sitä vuodessa liki kuudellakymmenellä tonnilla. Yhden lapsen päästöillä voisi siis lentää Thaimaahan ja takaisin kolmen viikon välein.

    Joka vuosi.

    Kaikkein tehokkainta ilmastonsuojelua olisi siis pidättäytyä lasten tekemisestä. Tutkijoiden varoituksessa vaaditaankin tavoittelemaan ihmisten määrän rajoittamista kestävälle ja tieteellisesti hyväksyttävälle tasolle. Mikä se sitten mahtaa olla.

    Usein puuskahdetaan, että eiväthän nämä rajoitukset voi koskea meitä suomalaisia. Meitä on niin vähän. Suomi on vain pisara meressä. Mutta jokainen meri koostuu aina pisaroista. Lisäksi olemme suurempi pisara kuin kuvittelemme. Vähemmän kehittyneisiin maihin verrattuna ekologinen jalanjälkemme on, laskentatavoista riippuen, moninkertainen.

    Ajatus lapsiluvun rajoittamisesta tuntuu meistä loukkaavalta. Se kuulostaa perusoikeuksiin puuttumiselta. Lisäksi ajattelemme helposti, että ongelma on muualla, jossain siellä Afrikassa. Eihän se meidän elämäämme voi koskea. Eihän?

    Vielä kiirehditään toteamaan, että väestönkasvun uskotaan tasaantuvan myös kehitysmaissa, kun elintaso nousee riittävästi. Näin varmaan tapahtuu, mutta riittääkö se? Vai pitäisikö planeettamme pelastamiseksi pyrkiä laskemaan maapallon väkilukua?

    Tulisiko siis lentoveron lisäksi ottaa käyttöön vaikkapa kolmannen lapsen jälkeen perittävä lapsihaittavero? En ole sitä nyt vaatimassa, mutta väestönkasvun ongelma tulisi sisäistää kunnolla.

    Entä miksi ylipäätään haluamme pitää huolta ympäristöstä? Monet sanoisivat, että meidän tulee jättää lapsillemme ja lastenlapsillemme elinkelpoinen planeetta.

    Samalla moni uskoo, että tuhansien vuoden päästä ihmistä ei enää ole. Jos tämä pitäisi paikkansa, mitä väliä tuhoudummeko nyt vai tuhannen vuoden kuluttua? Jos olemme joka tapauksessa matkalla helvettiin, miksei sitten painella sinne lankkupihvi lautasella kaukolennon ensimmäisessä luokassa?

    Jos ihminen todella aikoo säilyä tällä pallolla, meidän on katsottava kauas. Vuoden 2080 sijasta meidän tulisi pohtia vuotta 3080. Tai vuotta 5080. Emme voi ajatella pelkästään lapsiamme. Jos haluamme ottaa ilmastonmuutoksen vakavasti, meidän on puhuttava muustakin kuin muovipusseista ja nyhtökaurasta.

    Samalla on ymmärrettävä, ettei maapallon tilaa pysty jäädyttämään sellaiseksi kuin se oli 1930-luvun Suomi-filmeissä. Maailmamme tulee muuttumaan. Siksi meidän on nyt kysyttävä itseltämme kysymyksiä, jotka voivat tuntua vastenmielisiltä.

    Myös niitä kysymyksiä, joita olen tässä esittänyt. Kysymyksiä, joihin en itse osaisi vastata. Kysymyksiä, joita kuitenkin on kysyttävä.

  • Juuri avattu Kertšinsalmen silta Venäjällä lietsoo venäläiset uskomaan Krimin valtauksen oikeutukseen. Samalla osoittaa maailmalle Venäjän mahtia ja kykyä tehdä mitä se haluaa, kirjoittaa Janne "Rysky" Riiheläinen.

    ---

    Silta Kertshinsalmen yli Venäjältä Krimin niemimaalle on avattu. Siltahanke on itsessään monin tavoin kuin Putinin Venäjä. Valtavan maan valtavassa hankkeessa voimavaroja suunnataan isoeleisesti kertomaan Venäjän suuruudesta ja mahtavuudesta. Hankkeen taustalla on maan vaikutusvallan laajentaminen aggressiivisesti ja vastuuta onnistumisesta kantavat presidentin luotetut. Työn tuloksia esitellään omille ja muille mahtipontisesti.

    Ukraina on vuoden 2014 miehityksen jälkeen sulkenut kapean kannaksen, joka johtaa sieltä Krimin niemimaalle. Krimillä ei siis ole ollut tähän asti maayhteyttä Venäjälle, vaan huolto on järjestetty lautoilla ja lentokoneilla. Siltaa tarvitaan paitsi elvyttämään Krimin romahtanutta pääelinkeinoa matkailua, myös helpottamaan rajusti varustellun https://jamestown.org/program/russia-pours-military-hardware-fortress-crimea/ niemimaan sotilaallista huoltoa.

    Kansainvälinen yhteisö ei ole Krimin miehitystä ja liittämistä Venäjään hyväksynyt https://fi.wikipedia.org/wiki/YK:n_yleiskokouksen_päätöslauselma_68/262 eikä näillä näkymin tule hyväksymäänkään edes ajan kuluessa. Se tulee hankaloittamaan Venäjän kansainvälistä asemaa monin tavoin. Sillan rakentamisen aikana Venäjä rikkoi https://www.verkkouutiset.fi/venaja-on-sulkenut-paasyn-ukrainan-kaakkoisrannikolle-69277/ myös alueella solmittuja kansainvälisiä sopimuksia vapaasta kulusta alueen satamiin, kun rakennustyöt sulkivat väyliä.

    Sillan rakentamisesta vastasi oligarkki Arkadi Rotenberg, Putinin vanha ystävä jo Pietarin vuosilta. Urakkaa ei kilpailutettu, joka saattoi tosin johtua siitä, että työn vaativuuden lisäksi urakkaan liittyi monta muutakin hankaluutta. Kilpailutus saatettiin jättää tekemättä senkin takia, että halukkaita osallistujia siihen ei juuri olisi ollut.

    Ensinnäkin sillan rakentaminen miehitetylle Krimille tarkoittaa rakentajan ja yrityksen joutumista EU:n ja Yhdysvaltain pakotelistoille. Kaikenlainen kaupankäynti miehitetylle Krimille on kiellettyä. Rotenberg ja hänen yrityksensä niillä listoilla ovat jo valmiiksi. Toisekseen siltaurakka ei hulppeasta hinnastaan huolimatta ole todennäköisesti mikään kovin tuottava bisnes. Venäjän elinkeinoelämän sääntöihin kuuluu kuitenkin tarpeen tullen tehdä vaikka tappiota valtion hyväksi. Kolmanneksi teknisesti äärimmäisen vaativassa urakassa ei ole hankkeen symboliarvon takia sallittua epäonnistua.

    Venäjän infrastruktuuri on hyvin heikossa kunnossa ja he ovat sitä mieltä itsekin. https://www.rt.com/business/412262-russia-infrastructure-problem-economy-oreshkin/ Siltaan käytetyt kolme miljardia euroa olisivat olleet siis tarpeen muuallakin. Rekkamiesten protestit https://yle.fi/uutiset/3-8506051 teiden kunnostusta varten kerättäviä tiemaksuja vastaan ovat olleet yksi harvinaisista näkyvistä protesteista vallanpitäjiä vastaan. Erityistä suuttumusta on herättänyt se, että tiemaksuja perii yksityinen yritys. Sen osakkaana on myös Arkadi Rotenberg.

    Joka tapauksessa silta on nyt avattu autoliikenteen puolelta ja virallisesti ensimmäisenä sen yli ajoi tietysti presidentti Vladimir Putin. Oranssin kuorma-auton ratissa oli varmaotteinen maan johtaja, joka reteästi ilman turvavyötä https://sputniknews.com/viral/201805151064481666-putin-crimean-bridge-truck-ride/ ylitti 19 kilometriä pitkän sillan. Farkkujalkainen ajo päässee Putin-kuvastossa kurkien johtamisen, https://www.theguardian.com/world/2012/sep/06/vladimir-putin-cranes-hang-glider paidatta ratsastamisen https://www.huffingtonpost.com/2013/05/12/worl-photo-caption-contest-shirtless-putin_n_3263512.html ja muiden vastaavien poseerausten https://www.reuters.com/news/picture/putins-macho-image-idUSRTR2UVJN joukkoon.

    Silta tarvittiin, koska Putin valtasi alueen naapurimaaltaan ja on lietsonut kansansa uskomaan valtauksen tärkeyteen ja oikeutukseen. Sillalla on tarkoitus osoittaa myös muulle maailmalle Venäjän mahtia ja kykyä tehdä mitä se haluaa. Hämmästyttävä hanke toteutettiin poliittisen ja taloudellisen eliitin yhteisellä voimalla. Kansainvälisistä sopimuksista tai säännöistä ei välitetty missään vaiheessa.

    Tämä silta ei siis ole vain väylä Kertshinsalmen yli. Tämä silta on Putinin Venäjä.

  • Kaikki eivät pidä kesästä, koska kesä riisuu paitsi kerroksellisen vaatteita, myös työroolin. Ihmisestä tulee paljas monessakin mielessä. Työrooli on monelle kokovartalokorsetti, jota ilman selkäranka luhistuu eikä pystyssä pysyminen enää onnistu.

    Juuri tämän vuoksi löytyy sellainenkin alkuun käsittämättömältä kuulostava tautitila kuin kesämasennus, jonka oireita yritetään lievittää alituisella puuhastelulla kuten kasvimaalla raatamisella, terassilautojen naputtelulla, kaupunkilomilla, puistojumpilla tai ottamalla yksinkertaisesti mahdollisimman vähän kesälomaa. Ja koska auringonkilo ja ikkunasta avautuva ylenpalttinen vehreys ahdistavat ilakoinnin vaateillaan, ihminen sulkeutuu sisätiloihin kuin vuodenajasta höyrähtänyt mäyrä ja vääntää säleverhot pimeiksi.

    Yleisellä rannalla tällaisen ihmisen tunnistaa pakokauhuisesta ilmeestä ja vitivalkoisesta ihosta, jota uima-asun polyamidi tuntuu raapivan verille.

    Lievemmässä muodossa kesämasennus näyttäytyy välivaiheena, jossa pyritään siirtymään työmoodista lomamoodiin. Tässä kiirastulessa kärähtävät usein myös ihmissuhteet. Loman alussa perheet riitelevät raivokkaasti, niin aviopuolisot kuin vanhemmat ja lapsetkin keskenään, varsinkin jos jälkimmäiset ovat teini-iässä ja protestoivat sesongin mukaista maalle muuttoa. Näissä riidoissa ihminen puolustautuu eläimellisessä heikkouden tilassaan.

    Joidenkin on normaalioloissa tyystin mahdotonta irtautua työminästään, mutta koska he tietävät, että ilman lomaa ennen pitkää romahtaa, he ovat viritelleet pakkokeinoja omaksi parhaakseen. Yksi pystyy irtautumaan töistään vasta, kun turvavyövalot ovat sammuneet Pariisin lentokoneesta. Toinen rentoutuu, kun vene putputtaa keskellä ulappaa, ja kännykästä häviää vihdoin kenttä. Kolmas vetää joka loman alkajaisiksi kännit ja parkuu koko päivän. Itse asiassa aika moni viettää lomansa pikku hönössä niin, ettei kesästä jää vähäisintäkään mielikuvaa.

    Välivaiheesta kertoo myös se, miksi lomaliikenne on toisinaan niin aggressiivista. Vaikka minnekään ei pitäisi olla enää kiire, perheenisät ja -äidit ohittelevat nelostiellä toisiaan amalgaamit yhteen puristettuina ja silmät kiiluen niin että takapenkillä lapset, mökkiruoat ja uimapatjat sinkoilevat laidasta laitaan. Ja toisinaan ajetaan tietysti myös metsään.

    Suomalaisperheet eivät tunnusta kärsivänsä kiireestä, kylläkin jatkuvasta aikapulasta. Äkkiseltään lausumat tuntuvat olevan ristiriidassa toistensa kanssa. Kyse on kuitenkin siitä, että elämä on muuttunut suorituskeskeiseksi.

    Vuonna 1981 Taloustutkimus teki kyselyn, jonka mukaan jokaisella nuorella oli keskimäärin neljä harrastusta. Luku peittoaa mennen tulleen nykynuorten harrastusmäärät. Tarkemmin kyselyä syynätessä kuitenkin paljastuu, että tuolloin nuorten "harrastuksiin" kuuluivat television katselu, radion kuuntelu ja kavereiden kanssa oleilu. Nyt moisia pidetään silkkana laiskotteluna, ja kunnon nuori harrastaa viitenä iltana viikossa, myös kesällä.
    Aikuisten maailmassa yhä useampi huokaa, ettei millään ehdi tekemään kaikkea haluamaansa. Jostakin syystä Facebookissa roikkumiseen, kissavideoiden ja Temptation Islandin katsomiseen riittää kyllä aikaa. Kyse lieneekin siitä, että eletään pitäisi-kulttuurissa. Talvella riittää se, että tekee työnsä, mutta kesällä eri "pitäisit" suorastaan räjähtävät silmille.

    Pitäisi hoitaa kuntoaan, pitäisi käydä Purnun kesätaidenäyttelyssä, pitäisi käydä kivinavettaan tehdyssä kesäboutiquessa, pitäisi kerätä nokkosia sämpylätaikinaan, pitäisi uida luonnonvesissä, pitäisi retkeillä lasten kanssa majakkasaarella, pitäisi väsätä perinteinen riukuaita ja niin edelleen. Juhannuksena ryypätään varmasti osin siitä ahdistuksesta, että kaiken tulisi olla niin idyllistä kuin jouluaattona tosin sillä erotuksella, että juhannusta ei saa viettää sisätiloissa omassa kotonaan, vaan jopa kaupungissa asuvan on lähdettävä siirtolapuutarhaan juhannuskokkoa tölläämään, humppaamaan koivunoksin koristetulle kesätorille tai saunomaan hilpeänä yleiseen saunaan.

    Mitä enemmän kaikkea tätä pyörittelee mielessään, sitä uupuneemmaksi käy ilman että liikuttaa eväänsäkään.

    Pitäisi-kulttuurin kuva avautuu kukkeimmillaan sosiaalisessa mediassa. Kesäisin Facebook ja Instagram täyttyvät lukemattomista valokuvista tyynistä järvenpinnoista, rusottavista auringonlaskuista ja omista paljaista varpaista balilaisella hiekkarannalla. On skumppalaseja piteleviä porukoita, joilla kaikilla on valkoiset hammashymyt ja aurinkolasit. On festari-ilottelijoita, joiden taka-alalla näkyy Terhi Kokkonen tai Ismo Alanko millinkokoisena epäselvänä kääpiönä. On polkujuoksijoita, jotka näyttävät voitonmerkkiä sormillaan 86 kilometrin jälkeen.

    Pitäisi-kulttuurin täyttämästä Suomen suvesta selviävät tosiasiassa selväjärkisinä vain ne, jotka osaavat viis veisata.

  • Blogisti Sanna Ukkola kysyy, miksi äiti palkitsee lastaan karkeilla ja lehti painaa kanteensa kauniin uhrin kuvan? Miksi kiusaamme Teri Niitin henkihieveriin yhdestä virheestä? Kysymys on empatiasta, joka ei ole aivan vaaratonta, sanoo Sanna Ukkola.

    ---

    Näyttelijä Scarlett Johansson aiheutti asuvalinnallaan skandaalin, kun hän oli valinnut päälleen seksiskandaaleissa ryvettyneen Harvey Weinsteinin ex-vaimon Georgina Chapmanin muotibrändin asun. Johanssonia kritisoitiin laajalti, sillä hän oli ensimmäinen julkkis, joka oli pukeutunut ryvettyneen elokuvamogulin entisen vaimon perustaman brändin vaatteisiin, ja arvostelijat tulkitsivat eleen tuenosoitukseksi Weinsteinille.

    Toki joku olisi voinut kysyä, millä ihmeen logiikalla Georgina Chapman olisi vastuussa Weinsteinin touhuista? Eikö nainen olekaan itsenäinen toimija vaan exänsä jatke, jolle pitää kostaa exän synnit ja boikotoida hänen brändiään hamaan hautaan saakka?

    Aiemmin Golden Globe -gaalassa julkkisnaiset osoittivat solidaarisuutta seksuaalisen hyväksikäytön uhreille pukeutumalla mustaan. Näyttelijä Blanca Blanco ei tuenosoitukseen osallistunut vaan pukeutui punaiseen mekkoon, joka kaiken lisäksi esitteli paljasta pintaa - ja sai yleisön vihat päälleen. Kommentaattoreiden mukaan hän "häpäisi" muita naisia mekollaan, ja sosiaalinen media täyttyi Blancoa halventavista kommenteista.

    Molemmissa esimerkeissä someraivon saivat niskoilleen naiset, jotka eivät kiltisti suostuneet pukeutumaan yhteisön normien mukaisesti. Hmm. Eiköhän #metoo-kampanjan yksi keskeinen idea ole, että naiset saavat pukeutua juuri kuten haluavat?

    Molemmissa loogisissa kuperkeikoissa yleisön raivo ja syytökset naisia kohtaan johtuivat siitä, että suuttujat kokivat empatiaa seksuaalisen häirinnän uhreja kohtaan. Yhteisiin normeihin sitoutumattomat näyttelijät tuntuivat empaattisten mielestä kylmiltä ja siltä, että he eivät välittäneet häirinnän kohteista.

    Tämähän ei todennäköisesti pidä lainkaan paikkaansa, mutta vahva tunne sokaisee logiikan. Koska naiset koettiin kylmiksi, heitä oli aivan oikein ahdistella, syyttää ja häiritä netissä.

    Someen vihaa tihkuvia kirjoituksia suoltavat empaattiset siis käytännössä oikeuttivat itselleen naisten nettihäirinnän, koska he tukivat naisten häirintää vastustavaa kampanjaa - eivätkä todennäköisesti edes itse nähneet ajattelumallinsa puutteita.

    Luin juuri Yalen yliopiston psykologian professorin Paul Bloomin kirjaa Against Empathy. Siinä kirjailija kertoo monin yksityiskohtaisin esimerkein, miksi empatia voi olla jopa vaarallista. Kyllä - luit aivan oikein! Paul Bloomin mukaan jotkut meidän huonoimmista päätöksistämme lastenkasvatuksesta hyväntekeväisyyteen johtuvat juuri empatiasta.

    Vaikka Bloomin näkemykset ovat vallankumouksellisia ja herättävät empaattisissa ihmisissä intuitiivista vastustusta, niitä on kiinnostava tarkastella vaikka vain siksi, että kirja esittää empatian hyvin toisenlaisessa valossa kuin se on perinteisesti totuttu esittämään.

    Lopeta tähän, jos tunnet jo sokean raivon nousevan sisältäsi. Jos uskot, että kestät, hengitä syvään ja lue eteenpäin.

    Miksi moni äiti (tai isä) antaa lapsensa roikkua loputtomasti netissä pelaamassa ja kyllästää hänen jokaisen juhlahetkensä karkeilla, sipseillä ja limsalla? Empatian takia. Äiti tietää, että karkit ja liiallinen pelaaminen ovat lapselle haitallisia, mutta hän ei silti tee asialle mitään. Niistä tulee hyvä mieli niin lapselle kuin äidille - ainakin hetkeksi. Ajan mittaan asia on tietysti täysin päinvastoin, mutta empatia saa ihmiset korostamaan lyhyen ajan hyötyjä ja aliarvioimaan pitkän aikavälin haittoja.

    Miksi media on kiinnostunut kauniista, nuorista ja yleensä valkoihoisista uhreista? Miksi koko maailman lehdistö seurasi Madeleine McCannin tai JonBenet Ramseyn katoamisia, ja mahdollisesti sinäkin muistat nuo nimet vuosien takaa? Empatian takia. Me koemme enemmän empatiaa miellyttävän näköistä nuorta naista kohtaan kuin syrjäytynyttä, ikääntynyttä laitapuolen kulkijaa. Tälle ilmiölle on jopa oma nimikin: kadonneen kauniin tytön syndrooma.

    Miksi me kiusaamme stylisti Teri Niitin käytännössä henkihieveriin, kun hän tekee mokan ja ottaa valokuvan imettävästä äidistä lentokoneessa? Empatian takia.

    Koemme, että hän ansaitsee kaiken sen loan ja kuonan, jonka me kollektiivina hänen niskaansa kaadamme. Hänhän tässä on pahantekijä, emme me. Miksi me syydämme hyväntekeväisyysrahamme sairaille lapsille, mutta puliukot jätämme oman onnensa nojaan? Miksi me suojelemme pandoja ja norppia mieluummin kuin epäesteettisiä, rumia eläimiä? Empatian takia jälleen.

    Katsoin juuri Netflixistä End Game -nimisen dokumentin saattohoitokodista, jossa äidiltä kysyttiin, halusiko hän luovuttaa tyttärensä sisäelimiä syöpätutkimukseen kuoleman jälkeen. Äiti ei pystynyt millään päättämään, koska hän ei kestänyt kuvitella, kuinka hänen tyttärensä elimiä poistettaisiin.

    Rationaalisesti äiti varmasti ymmärsi, että suostumalla lääkärin pyyntöön hän pystyisi auttamaan muita, mutta empatia pani hanttiin.

    Meillä on taipumusta tuntea enemmän empatiaa ihmisiä kohtaan, joihin samastumme - itsemmekaltaisia kohtaan. Empatia johtaa helposti siihen, että me näemme yksilöt, emme ryhmää emmekä koko kuvaa. Empatia voi johtaa myös käsittämättömään julmuuteen ja hirmutekoihin. Adolf Hitler käytti empatian mustaa puolta tehokkaasti juutalaisia vastaan, jotka hän maalasi pahantekijöiksi, "viruksiksi" ja rikollisiksi. Empatian kohteeksi Hitler nosti Saksan sorretun kansan.

    Donald Trump taas kertoi kampanjansa aikana tarinaa Katesta, jonka laiton siirtolainen tappoi. Tällä hän pyrki leimaamaan muutkin maahantulijat epäilyttäviksi, potentiaalisiksi tappajiksi.

    Paul Bloom on tutkinut empatian ja oikeudentajun välistä suhdetta ja tullut siihen tulokseen, että empaattiset ihmiset vaativat kovempia rangaistuksia kuin muut.

    Bloomin mukaan empatia onkin surkea moraalinen kompassi. Se saa aikaan huonoja tuomioita ja johtaa usein julmuuteen tai epärationaalisiin päätöksiin. Bloom ei kuitenkaan sano, että meidän pitäisi olla itsekkäitä, sydämettömiä tai moraalittomia - täysin päinvastoin. Toimiakseen moraalisesti ja oikein ihmisen ei tarvitse tuntea toisen ihmisen tunteita, empatiaa ei tarvita hyvään elämään ja moraaliseen selkärankaan.

    Bloom esittääkin, että empatian sijasta ihmisten tulisi tukeutua rationaaliseen myötätuntoon eli empatiaa etäisempään välittämiseen. Empatia sokaisee helposti moraalin, joten ilman kiihkeää empatiaa voimmekin toimia moraalisemmin.

    Bloomin teesejä ei tarvitse allekirjoittaa nielemättä. Empatia on parhaimmillaan myös tärkeä osa ihmisyyttä. Olipa Bloomin ajatuksista mitä mieltä tahansa, niin yksi asia on mielestäni selvää: Meidän kannattaisi käyttää päätöksiä tehdessämme vähän enemmän järkeä ja hitusen vähemmän tunnetta.

    Sanna Ukkola

    Kirjoittaja on Pressiklubin juontaja ja sanomalehtitaustainen toimittaja, jonka kirjoituskaipuuta blogit lieventävät. Livenä lempeämpi kuin kolumninsa.

  • Kolumnisti Heikki Hiilamo pohtii kirkon asennetta homoseksuaalisuuteen

    Stellenboschin yliopisto lähellä Kapkaupunkia on yksi Etelä-Afrikan tunnetuimmista akateemisista instituutioista. Täällä idyllisten viinialueen keskellä maan johtavat uskonoppineet kehittivät 1900-luvun alussa apartheid-teologian, joka edusti valtavirtaa vuosikymmenten ajan. Buurien itseymmärrykseen valittuna kansana perustuva teologia ankkuroitui sellaisten Raamatun kohtien korostamiseen, joiden väitettiin puolustavan rotuerottelua. Keskeisiä kohtia olivat Ensimmäisen Mooseksen kirjan kertomus Baabelin tornista sekä Apostolien tekojen kuvaus pyhän hengen vuodatuksesta helluntaina. Apartheid-teologien mukaan Baabelin torni kertoo siitä, miten Jumala hajotti väärin yhdistyneet ihmiset eri kansoihin ja kieleen. Samaa todisti se, että pyhän hengen täyttämät alkoivat puhua eri kieliä.

    Tämän teologisen opin mukaan rotuerottelu perustui siis Jumalan lakiin. Sitä harjoittivat reformoitujen valtakirkkojen arvostetuimmat ja oppineimmat teologit. Apartheid-teologia ei ole kuitenkaan niin hätkähdyttävä, jos sen sijoittaa laajempaan historialliseen yhteyteen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa parhaat teologit puolustivat 1800-luvulla orjuutta Raamatulla. Samaan aikaan Etelä-Afrikassa rotuerottelu oli ilman teologisia perusteita vakiintunut ja käytännöllinen tapa hallita etnisestä monimuotoista maata.

    Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa kirkolliskokouksen perustevaliokunta käsittelee kirkon oppia. Viime perjantaina valiokunta julkaisi mietintönsä aloitteesta, jonka mukaan kirkossa sallittaisiin papeille omatunnonvapaus suhteessa homoseksuaalisten parien vihkimiseen. en.

    Teksti on hyytävää luettavaa niille, jotka haluisivat vihdoin lopettaa seksuaalivähemmistöjen syrjinnän ja laajemminkin edistää tasa-arvon toteutumista kirkossa. Mietinnön mukaan homoseksuaalisuus on syntiä. Valiokunta perustelee kantaansa samaan tyyliin kuin apartheid-teologia. Mietintö viittaa kolmanteen Mooseksen kirjaan ja muistuttaa, että Raamatun homoseksuaalista toimintaa koskevat kiellot täytyy ottaa vakavasti. Valiokunta ei ole nähnyt tarpeelliseksi pohtia, miten hyvin vuosituhansia vanhat tekstit soveltuvat kumppanuuteen perustuvaan parisuhteeseen. Valiokunnan tulkintatavalla kirkko voisi myös kieltäytyä eronneiden vihkimisestä ja torjua myös avioliitto miesten ja naisten tasa-arvoisena kumppanuutena.

    Mietintö pehmentää homoseksuaalisen torjuntaa korostamalla keskusteluyhteyttä ja toivomalla sitä, että vaikka vihkimistä ei olisikaan tarjolla "sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat kristityt voivat täysipainoisesti tuntea kuuluvansa samaan kirkkoon". Samalla tavoin apartheid-teologit yrittivät aktiivisesti saada mustia kääntymään kristityiksi, vaikka eivät heitä samaan ehtoollispöytään ottaneetkaan.

    Kirkon ja valtion liitto on hyvässä ja pahassa -- tärkeä osa pohjoismaista yhteiskuntamallia. Muut pohjoismaiden kirkot sallivat homoparien vihkimisen. Valtakirkon suvaitseva tai suvaitsematon linja on siksi tärkeä, että se leimaa ylipäätään kristinuskon suhtautumista seksuaalivähemmistöihin. Jos evankelisluterilainen kirkko ei siedä homopareja, meillä ei ole yhtään merkittävää kirkkoa joka näin tekisi.

    Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vallitsee selvästikin kaksi eri käsitystä siitä, voiko kirkko omista lähtökohdistaan vihkiä homopareja. Tästä kertoo se, että kymmenet papit ovat ilmoittaneet suostuvansa vihkimään ja kymmenet ovat niin tehneetkin. Vihkijöistä on tehty valituksia tuomiokapituleille, jotka ovat jakaneet niistä rangaistuksia. Hallinto-oikeuksissa käsitellään rangaistuksista tehtyjä valituksia. Kirkon mainetta ja yhtenäisyyttä syöviltä prosesseilta vältyttäisiin, jos Suomessa meneteltäisiin samoin kuin pohjoismaisissa sisarkirkoissa.

    Monet ajattelevat, että homovihkimykset tuleva kirkkoon ennemmin tai myöhemmin kirkkoon. En olisi varma asiasta. Kirkolliskokous äänesti naispappeudesta neljä kertaa yli 20 vuoden aikana. Toisin kuin silloin nyt kiistakysymys koskee pientä marginaaliryhmää. Voi myös olla, että Raamattua suvaitsevaisemmin lukevat jäävät pois kirkon toiminnasta.

    Torjuva suhtautuminen homoseksuaaleihin voi korostua niin, että kirkosta tulee entistäkin selvemmin konservatiivisten arvojen puolustaja. Erityisesti Itä-Euroopan maissa on runsaasti esimerkkejä valtakirkoista, jotka torjuvat homoliitot. Näissä maissa kirkot tulevat valtaa pitäviä kansallismielisiä puolueita samaan tapaan kuin Etelä-Afrikan afrikaanereiden reformoidut kirkot. Myös Suomessa homoparien vihkimisessä on kysymys koko kirkon suunnasta.

  • Kielitieteilijä ja tutkija Janne Saarikivi pohtii, mitä todella tiedämme sisällissodasta.

    Tiedämmekö, mitä Suomessa tapahtui keväällä 1918? En nyt tarkoita sitä, miten asiasta on
    puhuttu koko kevät ja kirjoitettu kolumneja, vaan sitä, tiedämmekö todella, mitä tapahtui?
    Tunnemme kyllä asiaan liittyviä kertomuksia. Esimerkiksi isäni äiti oli tapahtumien
    silminnäkijä ja kertoi tarinansa. Hän oli kolmevuotias. Kotoa etsittiin viljaa. 80 vuotta
    myöhemmissä muistoissa lasten sänkyyn oli kätketty jotain. Pian tämän jälkeen isä tuli
    ilmoittamaan, että hän lähtee nyt Neuvostoliittoon. Isä tuli takaisin kahdeksan vuoden
    päästä, kun mummo oli jo teini ja kuoli pian sen jälkeen. Kaksi veljeä jäi sille tielle.
    Toisaalla samaan aikaan myös äitini äiti oli kolmevuotias. Hän muisti, että Partolan
    kartanosta piti kiireellä paeta Kaitalan torppaan. Hermostuksissa vaatteita päälle pukenut
    aikuinen pani kaksi kättä yhteen hihaan. Isoveli surmattiin, isä järkyttyi. Navetta paloi, lehmät
    kuolivat. Kotona oli sotkua ja varkauden jälkiä kun sinne palattiin.
    Järkyttäviä lapsuusmuistoja, sellaisia, joita on tuomittu kertomaan lapsenlapsille vielä
    kuoleman aattona. Mutta mitä tapahtui todella? Mummojeni muistoissa ei ole Venäjän
    vallankumousta, eduskunnan hajottamisia, Kerenskiä ja Leniniä tai Mannerheimia. Niissä ei
    ole ideologioita, punaisia tai valkoisia, ei rintamalinjojen kulkuja tai taistelujen päivämääriä.
    On vain kaaosta ja menetystä.
    Minulle rakkaat vanhat naiset rakensivat muistojen sirpaleista menneisyyden
    kertomuksia. Äitini äiti rakensi vahvan valkoisen identiteetin ja isäni äiti pikemminkin
    punaisen, sen avulla, mitä ympärillä kerrottiin. Lapsuusmuistojen ympärille nousi historia,
    jossa osapuolet taistelivat oikean asian vuoksi. Muistot ja mielikuvitus liittyivät toisiinsa.
    Mielikuvitus ei ole todellisuuden vastakohta vaan keino hahmottaa todellisuutta. Jotta sotaa
    voisi ymmärtää, pitää kuvitella samassa tilanteessa olevien lauma. Jotta ihmisiä voi hallita,
    heidät pitää panna kuvittelemaan sama todellisuus. Ja yhteiskunnan romahtaminen alkaa
    siitä, kun ihmiset kuvittelevat liian erilaisia todellisuuksia.
    Vuoden 1918 tapahtumista vallitsevaa kuvaa on ehkä eniten luonut romaani Täällä
    pohjantähden alla. Siinä Akseli Koskela radikalisoituu riidellessään torpan maaoikeuksista
    pappilan kanssa. Teosta kiiteltiin vuosikymmenet siitä, miten se antoi punaiselle osapuolelle
    äänen. Toisaalta tutkimus on osoittanut, että vuoden 1918 alla ei ollut yhtään tapausta, jossa
    torppien maita otettiin takaisin emätilan käyttöön, ja että torppareita oli valkoisissa vähintään
    sen mitä punaisissakin.
    Vuonna 1918 asiat eivät olleet siten kuin Pohjantähdessä, äitini äidin muistossa, tai
    isäni äidin muistoissa. Mutta minä ja miljoonat muut olemme rakentaneet mielikuvani sadan
    vuoden takaisista tapahtumista tarinoista. Voisi kai sanoa, että kuvamme vuoden 1918
    tapahtumista on paljolti fiktiota. Muuten ei voisi ollakaan, sillä totuus miljoonia koskettaneista
    tapahtumista on niin monimutkainen, että se ei ikinä mahdu yhden ihmisen päähän.
    Tänäänkin käydään taisteluja siitä, mikä todellisuus muistojen ympärille kuvitellaan.
    Muutama vuosi sitten kaikkialla Euroopassa alkoi leviämään toisiaan muistuttavia
    kertomuksia muslimimimaahanmuuttajien raiskauksista ja väkivallasta. Yhtäkkiä monet
    kertoivat samaa tarinaa, jossa oli kaksi leiriä, me ja maahanmuuttajat, ahdistelua ja
    töykeyttä.
    Sitten tuli #metoo-kampanja. Muistoja miesten ahdistelusta ja väkivallasta. Todellisia
    kokemuksia, joille löytyi hahmo. Ja myös kokemuksia, jotka hakeutuvat tiettyyn hahmoon
    kun sellainen tulee eteen, muokkaavat maailmasta paikan, jossa on kaksi leiriä, miehet ja
    naiset, ja niiden välillä rintamalinja. Tuomioita, joita jaetaan muistojen perusteella mediassa.

    Kuka todella voi luottaa ympäristön tarinoiden muokkaamaan muistiinsa? On syynsä,
    miksi oikeusistuimet eivät niihin yleensä luota. Kuka tutkisi mitkä tarinat ovat totta ja millä
    tavoin nimenomaan? Kuka jaksaisi tutkimustietoon liittyvää tylsyyttä, jota tarinoilla,
    ideologialla ja sen taistelurintamilla ei koskaan ole? Kuka kertoisi maahanmuuttajista tai
    miesten seksuaalisesta vallankäytöstä samaa kuin historiantutkimus Pohjantähdestä: tarina
    on tärkeä ja kiintoisa ja kertoo todellisista ristiriidoista, mutta...
    Mielemme muokkaa mistä tahansa asiasta tarinan, koska se on ihmisen mieli. Oikea
    todellisuus taas ei ole johdonmukainen kertomus. Punaisten ja valkoisten,
    maahanmuuttajien ja kantaväestön, tai alistettujen naisten ja alistajamiesten rintamalinjoja
    täytyy ylläpitää kuvittelemalla ne todellisiksi joka päivä uudelleen.
    Ulkona tuolla jossakin, todellisuudessa, emme kuulu minkäänväriseen leiriin tai
    ryhmään vaan olemme yllättävän vapaita. Vapautemme toteutumista estää kuitenkin se, että
    jossain sisällämme on kolmevuotiaita, joille on sattunut surullisia asioita. He yrittävät saada
    niihin järjestystä ympäristön tarinoiden avulla.
    Samaan aikaan todellisuudessa, tuolla ulkona, itsenäinen Suomi on jo satavuotias.
    On aika kasvaa aikuiseksi, itsenäiseksi ihmiseksi.

  • Romanttinen rakkaus kehitettiin varhaisella keskiajalla Euroopan hoveissa. Maailma on sen jälkeen muuttunut, mutta vielä tänä päivänäkin jahtaamme keskiaikaista rakkauskäsitettä.

    ***

    Ah, sieltä hän saapuu, valkoisella hevosella ratsastaen: unelmien prinssi!

    Sama kohtaus nykyaikaan käännettynä: oi miten sulavasti hän kaartaa Jopollaan trendiparta suittuna kahvilaan! Jo ensimmäisestä yhteisestä decaf-kauramaito-lattesta lähtien olemme erottamattomat. Hän on Se Ainoa Oikea. Saamme toisemme ja loppuelämä on ihanaa silmiintuijottelua ja toisen loputonta palvomista.

    Tätähän me romanttiselta rakkaudelta odotamme. Suuria tunteita ja kumppanin kanssa yhteen sulautumista. Rakkaudella onkin erittäin tärkeä tehtävä esimerkiksi kumppanin löytämisessä. Rakkauden käsite kuitenkin vaihtelee eri kulttuureissa ja eri aikakausina. Romanttiseen rakkauteen sisältyy vahvasti ajatus kumppanin pyyteettömästä ihailusta.

    Perhetutkijat Petteri Eerola ja Henna Pirskanen kirjoittavat kirjassa Perhe ja tunteet, että se, kuinka ihmiset puhuvat ja ajattelevat rakkaudesta tai rakentavat romanttiselle rakkaudelle perustuvia suhteita, perustuu ainakin osittain niille tavoille ja käytännöille, jotka rakentuivat varhaisen keskiajan Euroopan hoveissa.

    Maailma on sen koommin muuttunut, mutta parisuhdetta arvioimme yhä osittain vanhentunein perustein. Ja petymme, eroamme ja menetämme uskomme rakkauteen. Romanttinen rakkaus on käsite, jota ei oikeastaan ole olemassakaan. Seuraavassa perustelen, miksi.

    Romanttiseen rakkauteen sisältyy vahvasti ajatus kumppanin pyyteettömästä ihailusta ja ihannoinnista. Näemme rakkautemme kohteen vaaleanpunaisten silmälasien läpi, täydellisenä olentona. Arjelle ja realismille ei ole romantiikassa tilaa.

    Siksi petymme vääjäämättä jossain vaiheessa. Mielestäni olemme sekoittaneet kaksi eri asiaa. On olemassa romanttinen rakastuminen ja toisaalta realistinen rakkaus.

    Romanttinen rakastuminen auttaa parinvalinnassa ja vakuuttaa meidät siitä, että olemme löytäneet juuri sen oikean kumppanin tässä elämässä. Rakastuminen tuntuu ihanalta ja kamalalta. Ikuisesti ei kuitenkaan voi olla romanttisesti rakastunut, siinä menee ihmiseltä järki.

    Romantiikka murenee ajan myötä. Toisen muuttuessa tutummaksi tunteet laimenevat. Likaiset sukat lattialla tai toisen tapa jättää keittiön kaapin ovet auki sammuttavat tehokkaasti kaikki romanttiset tunteet. Siitä alkaa epäilys: eikö hän olekaan Se Oikea, kun arki onkin epäromanttista? Kun kumppani on kiukkuinen, sairas tai masentunut, siitä on romanttinen rakkaus kaukana.

    Romantiikkaa voi yrittää palauttaa suhteeseen ulkoisin keinoin. Kukapa meistä ei olisi kokeillut romanttisia kynttiläillallisia tai kovilla odotuksilla ladattuja viikonloppureissuja kylpylään? Kivasta kokemuksesta huolimatta ne eivät kuitenkaan palauta meitä suhteen alkuaikojen roihuavaan romanttiseen huumaan.

    Rakastuminen muuttuu (toivottavasti) jossain vaiheessa realistiseksi, eli todenmukaiseksi rakastamiseksi. Silloin mitataan kyky ymmärtää ihmissuhteiden perimmäinen tarkoitus. Lähdetkö lätkimään heti kun romanttiset tunteet laimenevat arjen harmaudessa?

    Rakkaus on vaikea laji. Siinä missä romantiikka on silkkaa auvoa, silmiintuijottelua ja suudelmia, toisen pyyteetöntä palvomista, niin rakkaus aiheuttaa pettymyksiä, raivostuttaa ja pakottaa hyväksymään vähemmän mairittelevia ominaisuuksia kumppanissa ja varsinkin itsessä. Kun kumppani on kiukkuinen, sairas tai masentunut, siitä on romanttinen rakkaus kaukana. Romanttisen rakkauden ylivalta saa meidät laiminlyömään muiden läheisten ihmissuhteiden luomisen ja hoitamisen.

    Romanttisen rakkauden korostaminen parisuhteen pohjana saa meidät tekemään huonoja päätöksiä. Kun vietti vie, niin järki vaikenee. Kun laput putoavat silmiltä, voi kumppani osoittautua aivan erilaiseksi kuin mitä romantiikan nälässäsi luulit.

    Romanttinen rakkaus on nostettu liian korkealle jalustalle. Sen korostaminen jättää muut rakkaudelliset ihmissuhteet varjoonsa. Vaatimus siitä, että romanttinen kumppani toteuttaa kaikki toiveesi ja tarpeesi, on ahdistava.

    Norjalainen filosofi Lars Svendsen muistuttaakin, että ystävyyttä pidettiin 1800-luvulle asti ihmisen läheisimpänä henkilökohtaisena suhteena, ennen kuin avioliitto otti tämä roolin.

    1700-luvulla elänyt filosofi Immanuel Kant puolestaan kuvaa ystävyyttä molemminpuolisen rakkauden korkeimpana muotona. Romanttisen rakkauden ylivalta saa meidät helposti laiminlyömään muiden läheisten ihmissuhteiden luomisen ja hoitamisen.

    Aito rakkaus kumppaniin ja ystäviin on tavoittelemisen arvoista. Se palkitsee ilolla, luottamuksella, läheisyydellä, turvallisuudella ja läsnäololla. Ehkä meidän olisi jo aika päästää keskiaikainen ritari ratsastamaan kohti auringonlaskua ja päivittää käsitys rakkaudesta vastaamaan tätä päivää.

    Paula Tiessalo

    Kirjoittaja on helsinkiläinen terveys- ja hyvinvointiaiheisiin erikoistunut toimittaja, joka yrittää ymmärtää itseään ja muita.

    Kirjoitusta ovat inspiroineet nämä kirjat:

    Petteri Eerola ja Henna Pirskanen (toim.): Perhe ja tunteet. Gaudeamus, 2018

  • Hei nuoret, mikä teitä vaivaa?

    Miksette lisäänny ja täytä maata, miksette osta asuntoja, elä säästeliäästi, sijoita arvoasuntoihin ja osakkeisiin? Miksi te vain räpsitte selfieitä, homehdutte riippukeinuissa ja olette niin kuin ette ymmärtäisi, että kaikki se, mitä te nimitätte "kohtuuttomiksi heikennyksiksi" elinolosuhteisiinne, on tosiasiassa vain teidän omaksi parhaaksenne?

    Miksi te ette äänestä? Miksi ette liity puolueisiin tai asetu ehdolle maakuntavaaleihin?

    Nuoret, te katalat madot, voisitte periaatteessa olla ihan siedettäviä, mutta kun te ette lainkaan tahdo käsittää, että teidän tehtävänne on miellyttää edellisiä sukupolvia.

    Kiittämättömyys ilmenee joka käänteessä.

    Otetaanpa esimerkiksi tämä koulussa vatuloiminen. Te ette millään näytä ymmärtävän, että tämä eläminen hoidetaan niin, että viimeistään siinä rippikoulun jälkeen olisi hyvä tietää, mikä on oma "juttu", ja sen jälkeen ruveta määrätietoisesti rakentamaan monipuolista asiantuntijuutta siinä "jutussa". Erityisen hyvä olisi, että se "juttu" olisi jotenkin elinkeinoelämän eli meidän yritystemme tarpeisiin sopiva. Te ette enää osaa lukea ettekä puhua paitsi niillä emotseilla vai mitä ne on, niin me vaihdettiin loputkin kirjat äppeihin, koska sähläämällä rakennetaan monialaista oppimista.

    Jotta tässä onnistuttaisiin parhaalla mahdollisella tavalla, me pistettiin koululaitos ihan sekaisin. Tehän tykkäätte niistä pädeistä ja pödeistä ja kun te vain tuijotatte niitä kaiket päivät, niin teistä on tullut ihan hirveän levottomia, ette yhtään kestä sellaista perinteistä pulpettia, pitää olla dynaamisia luokkahuoneita, joissa ei ole yhtään seinää mutta ihan mielettömästi mahdollisuuksia kyllä on. Te ette enää osaa lukea ettekä puhua paitsi niillä emotseilla vai mitä ne on, niin me vaihdettiin loputkin kirjat äppeihin, koska sähläämällä rakennetaan monialaista oppimista.

    Onko selvä?

    Sitten kun te olette sählänneet itsenne lukion loppuun, niin me ajateltiin, että olisi todella kätevää, ettei sitä alaa tarvitse enää yhteishaussa turhaan ruveta arpomaan, vaan otetaan se mikä otetaan ja sillä hyvä. Sitä kutsutaan ensikertalaiskiintiöksi ja se on ihan oikein teidänkaltaisillenne vetelyksille.

    Sieltä korkeakoulusta olisi parempi päästä pihalle vielä kun omin jaloin pääsette, niin me ajateltiin, että parhaiten teitä kannustaa se, että annetaan teille vähemmän rahaa ja vähemmän aikaa, otatte vaikka enemmän lainaa sitten.

    Hetkinen, nyt kuului jotain piipitystä. Ai töitä? Ai oman alan töitä opiskeluaikana? No sopisiko sellainen järjestely, että käytte pari minuuttia kuussa töissä, ja jos sen yli lipsahtaa, niin maksatte ne tuet plus erittäin kohtuullisen koron takaisin. Tai ei niitä kaikkia välttämättä tarvi maksaa, mutta selvittäkää itse, miten Kela toimii, ei täällä ketään paapomaan ruveta.

    No sopisiko sellainen järjestely, että käytte pari minuuttia kuussa töissä, ja jos sen yli lipsahtaa, niin maksatte ne tuet plus erittäin kohtuullisen koron takaisin. Tai ei niitä kaikkia välttämättä tarvi maksaa, mutta selvittäkää itse, miten Kela toimii, ei täällä ketään paapomaan ruveta.

    Kuinka kauan sen gradun kanssa vielä kestää? Voisitteko pliis pistää vähän vauhtia, niin pääsisitte kiinni työelämään? Se olisi hirmuisen tärkeää meidän eläkejärjestelmän varmuuden turvaamisen kannalta. Ai miten oman alan töitä saa ilman oman alan työkokemusta? No tietenkin oikealla asenteella ja intohimoisella duunilla, sitä työnantajat nykyään arvostaa.

    Hei nuoret, meillä on idea! Mitä jos tehtäisiin niin, että helpotetaan teidän irtisanomista, ihan vain teidän ja elinkeinoelämän omaksi parhaaksi? Ettehän te muutenkaan vakituisia töitä osaa arvostaa, te vain etsitte itseänne Balilla ja löydätte itsenne vuokrayksiöstä Kalliosta. Miksette osta omakotitaloa Sotkamosta? Miksette pidä koko Suomea asuttuna? Te ette ymmärrä juurianne ettekä tiedä, mistä maito tulee. Onko teillä edes ajokorttia?

    Hei nuori, ymmärrätkö, miten vastuutonta on elää tuolla tavalla kädestä suuhun? Kannattaisi vähän ajatella eläkkeitäkin. Ja lopettakaa se avokadojen syöminen ja kahvin juominen, ettekö käsitä, miten vakava asia ilmastonmuutos on? Se voi iskeä hetkenä minä hyvänsä, kun te ja miljoonat ilmastopakolaiset sitä vähiten odotatte.

    Silloin teillä on se opintolaina ja teidän repaleiset silpputyöt, neljä euroa eläkettä ja neliömetri napajäätä, niin mikä on, miksette hanki lapsia ja vaihda meidänkin vaippojamme siinä samalla?

    Nuoret, miksette te osaa elää?

    Tuija Siltämäki

    Tuija Siltamäki on Tampereen ylioppilaslehden Aviisin päätoimittaja, jonka eläkesäästämisen kantava strategia on kuolla alle 60-vuotiaana.

  • Jenny Matikainen: Ota selfie nälkäisen pohjoiskorealaisen kanssa. Kiinan rajalla myydään ahdistavaa elämää eksotiikkana.

    Kaivan sillalla päivystävälle maastokuvioon pukeutuneelle miehelle kaksi kolikkoa. Niiden arvo vastaa noin 30 eurosenttiä. Mies katsoo minua, ulkomaalaista, hieman virnuillen.

    Hänen kasvonsa ovat piiskaantuneet tuulessa punalaikukkaiksi, sellaisiksi, joista Kiinassa erottaa ulkoilmassa työtä tekevät toimistojen keskiluokasta.

    Jalustaan kiinni juotetut kiikarit ovat liian matalalla. Asento on epämukava mutta painan silmäni edellisen katsojan jäljiltä yhä lämpöisiin metallisiin putkiin. Käännän kiikarit kohti heinikkoista vastarantaa. Jokin, tai joku, vilahtaa näkökentän ohi, ennen kuin ehdin tarkentaa kiikareita.

    Nainen, tai ainakin niin oletan, seisoo rakennuksen kuistilla. Hän katselee heinikkoon, jossa äsken näin kai jonkun juoksevan. Maastossa liikkuu edelleen joku. Yritän hahmottaa kokonaisuutta: Kuka on menossa ja minne? Ketä nainen odottaa?

    Alan väkisin muodostaa tarinaa: ehkä perheenäiti on juuri saanut ruuan valmiiksi ja huutanut lapsiaan syömään. Kuvittelen, että rantaryteikössä näkemäni liike syntyi kurittomista pojista, jotka haluavat nauttia kevätpäivästä ulkona.

    Se tietenkään pidä paikkaansa. Kaikki on kuvitelmaani. En edes tiedä, seisooko kuistilla nainen sillä kiikareiden läpi on mahdotonta erottaa yksityiskohtia.

    Koko tilanne on häiritsevä. Edessäni avautuu pohjoiskorealaisen Sinuijun kaupungin jokiranta. Olen vielä juuri ja juuri Kiinan puolella ja maksoin juuri rahaa saadakseni tirkistellä rajan yli toisten ihmisten elämää.

    Aivan kuin eläintarhassa tai safarilla mutta jotenkin pahempaa.

    Kiinalaista Dandongia ja Sinuijua erottaa vain leveä rajajoki Jalu. Joen ylittää niin sanottu Ystävyyden silta, jota pitkin suurin osa maiden välisestä kauppatavarasta kulkee.

    Ystävyyden sillan vieressä oli toinen silta, josta on enää jäljellä puolikas. Sen Pohjois-Korean puoleinen pää tuhoutui Korean sodassa amerikkalaisten pommituksissa. Toinen puoli jätettiin pystyyn muistomerkiksi, jonne turistit pääsevät muistelemaan sotaa ja kuikuilemaan vastarannalle.

    Sillan päästä Pohjois-Korean rantaan on vain pari sataa metriä matkaa. Kiinalaiset voivat ostaa rantakadulta matkan rajan rajan yli Pohjois-Korean puolelle. Muunmaalaisilla ei ole asiaa rajan yli ilman ennakkoon hankittua viisumia.

    Viisumin kanssakin on lennettävä yleensä suoraan pääkaupunki Pjongjangiin. Täältä pääsevät yli vain harvat ja valitut ei-kiinalaiset. Sellaiset kuten tapaamamme lintubongarit ja kuvausryhmä, joka tekee lintubongareista dokumenttia.

    Kaltaisteni länsimaisten uutistoimittajien työskentelyä Pohjois-Koreassa valvotaan tarkoin. Viisumin saaminen on usein tuurista kiinni ja matkan aikana viranomaiset seuraavat toimittajan tekemisiä kuin varjot. Tavallisille ihmiselle saa puhua mutta tulkki saattaa sensuroida kysymyksiä lennossa.

    Jutuissa toimittajat yrittävät kertoa jotain osoitetun ulkopuolelta ja rakentaa käsitystä siitä, millainen Pohjois-Korea oikeasti on. Kaikkea peittää arvoituksen verho. Siksi jutuista tulee helposti todellisuutta kiehtovampia. "Mystinen maa", sanoi kiinalaisturisti Jalu-joen risteilyllä.

    Ei, Pohjois-Korea ei ole mystinen. Se on surullinen. Se on maa, jossa ihmisillä ei ole vapautta olla ihmisiä.

    Käännän kiikarit kohti joella liikkuvaa venettä. Linsseissä on ristikko, kuin katsoisin aseen tähtäimeen. Mies veneessä ei voi mitään sille, että häntä katsellaan.

    Joskus pohjoiskorealaiset kuulemma katsovat takaisin. Näin ainakin eräs kiikarinvuokraaja kertoi uutistoimisto Reutersille. Mutta kuulemma vain pienillä kiikareilla. Isoja ei saa käyttää.

    Vaikka kalastajalla ei ole kiikareita, hän näkee vastarannan. Kiina on rakentanut rannalle tornitaloja, joissa loistaa öisin kirkkaat valot. Ehkä kalastaja erottaa rantakadun turistit, jotka ovat tulleet jostain kaukaa tuijottamaan häntä. Tuijottamaan siksi, koska hänen elämänsä on kurjaa. Jos se ei olisi, ketään ei kiinnostaisi.

    Entä jos Suomi olisi suljettu diktatuuri ja ruotsalaiset kiikaroisivat meitä Tornionjoen yli. "Kuinka kurjaa heillä onkaan!" Gustav sanoisi Lisalle vastarannalla maalatessaan aitaa valkoisemmaksi.

    "Noin harmaat vaatteet eikä autoja lainkaan! Liekö tuo nainenkaan syönyt tänään", Lisa vastaisi Gustaville suihkuttaessaan puutarhaletkusta vettä ruusupensaisiin.

    Minä en tietenkään kuulisi heitä. Mutta näkisin, kuinka he nostaisivat juhannussalon pystyyn ja kattaisivat fikan vastaleikatulle nurmikolle. He lainaisivat vierailleen kiikareita, jotta he voisivat katsoa, kuinka onneton olen.

    Joku ottaisi selfien.

  • Jos et ole vielä huomannut, niin maailma muuttuu kovaa vauhtia. Elämme tiedeyhteisöissä jo pitkään puhuttua "eksponentiaalisen kehityksen" aikaa. Aikaa, jolloin teknologinen kehitys ottaa jatkuvasti niin suuria harppauksia, ettei sen vaikutuksia edes voi ymmärtää ja ennustaa.

    Tämän nopean kehityksen mahdollistavat jatkuva tietokoneiden laskentatehon kasvu, hyödynnettävissä olevan datan määrän räjähtäminen sekä materiaali- ja sensoriteknologioiden yhtäaikainen kehittyminen. Täysin uudenlaisia ratkaisuja ja innovaatioita syntyykin kiihtyvää vauhtia kaikille teollisuuden aloille, joista hyviä esimerkkejä ovat mm lääketiede ja energiasektori.

    Ajatus eksponentiaalisesta kehityksestä saattaa tuntua normaalin arjen ja työelämän kiireiden keskellä toissijaiselta. Silti meidän jokaisen tulisi tiedostaa ja tunnistaa teknologisen kehityksen mahdollisuudet ja haasteet. Miksikö? Koska kehityksen vaikutukset eivät ulotu ainoastaan teollisuuteen vaan koskettavat koko ihmiskuntaa, ympäristöämme, yhteiskuntarakenteita ja päivittäistä elämäämme.

    Erityisen suuria vaikutukset tulevat olemaan työssä ja työelämässä. On selvää, että työ, jota teemme tänään muuttuu, kehittyy tai jopa häviää seuraavan 10 vuoden aikana. Uusimmissa tutkimuksissa todetaan, että teoriassa jopa yli 50 prosenttia nykyisistä työpaikoista voitaisiin automatisoida tai korvata teknologialla. Työn katoamisen sijaan asiantuntijat kuitenkin uskovat, että vain noin 5 prosenttia työpaikoista tulee kokonaan häviämään. Suurin muutos tapahtuukin työpaikoilla, yrityksissä ja eri prosesseissa, kun ihmiset ja teknologia tekevät rinnakkain töitä. Uusimmissa tutkimuksissa todetaan, että teoriassa jopa yli 50 prosenttia nykyisistä työpaikoista voitaisiin automatisoida tai korvata teknologialla.

    Olen itse 42-vuotias ja ollut työelämässä jo yli 20 vuotta. Suomalaisten eläkeikäennusteita ja maamme velkarakennetta ja ikääntymistä tarkastellessa voi päätellä, että töitä on edessä vielä noin 30 vuotta. Lienee siis jälleen ajankohtaista pohtia, mikä minusta tulee isona? Kauanko nykyinen osaaminen ja työkokemus vastaavat muuttuvia työelämän tarpeita ja teknologisia haasteita?

    Jo nyt erilaiset innovaatiot tunkevat kaikkialle. Tehtaiden roboteista tulee älykkäämpiä ja itseohjautuvia. Teollisuusyritysten globaali tuotannonohjaus siirtyy itse tehdyistä laskentataulukoista pilveen ja algoritmeille. Asiakaspalvelutyössä keskustelurobotit eli chatbotit tekevät työtä ihmisten rinnalla tai sijasta, vastaavat kysymyksiin luonnollisella kielellä 24 tuntia vuorokaudessa ja oppivat jokaisesta ihmisen tekemästä vastauksesta aina lisää. Sairaalassa tekoäly voi jo nyt mallintaa vaikeasti määriteltävän syöpäkasvaimen kirurgille konenäön avulla, ja lääkkeitä testataan ja räätälöidään molekyylitasolla datamalleja hyödyntäen potilaskohtaisiksi. Ruokakaupoissa asiakasvirrat, tuotesijoittelut ja varastonhallinta optimoidaan ja tarjoukset räätälöidään dataa ja sensoreita hyödyntäen. Taksikuski ja myöhemmin robottiauto tulee paikalle, kun mobiilipalvelu kutsuu.

    Työelämässä tekoäly voikin olla työkalu, apuri, kollega ja joskus jopa myös pomo. Teknologia ja innovaatio luovat samalla uusia työpaikkoja, joiden hoitaminen vaatii meillä nyt työelämässä olevilta, uutta osaamista. Ne voivat luoda myös polarisaatiota yhteiskunnassa, jos osa meistä putoaa kehityksen kelkasta. Hurjimmissa visioissa toiset meistä elävät kehittämällä tekoälyä ja toiset taas toteuttamalla sen antamia työkomentoja. Todellisuudessa myös itse organisaatiorakenteet ja yritysten työntekijöiden arvot muuttuvat, parhaimmillaan hierarkioita rikkoen ja parempia ja kestävämpiä tavoitteita tukien.

    Vielä tänään elämme murrosaikaa. Vanha ja uusi maailma elävät rinnakkain, ja tulevaisuudesta on vain rajattuja, häivähdyksenomaisia viitteitä. Siksi muutokseen valmistautuminen työelämässä yksilötasolla on vaikeaa, usein mahdotonta. Karkeasti voisin todeta, että kaikki mitä opiskelin 90-luvulla on jo ajat sitten vanhentunut, mutta onneksi työ opettaa, työyhteisö opettaa, kumppanit ja asiakkaat opettavat. Yrittäjyys opettaa. Mutta sekään ei aina riitä.

    Osa yritysjohtajista, kuten Risto Siilasmaa, on herännyt teknologisen kehityksen vauhtiin ja alkanut samalla niin opiskella kuin puhua esimerkiksi koneoppimisen ja syväoppimisen ymmärtämisen merkityksestä.

    Sitra on nostanut eri yhteyksissä ja tutkimuksissa voimakkaasti esille työn murroksen haasteita. Niistä suurin on Suomalaisten osaamisvaje. Sitra korostaa, että lineaaristen urapolkujen sijaan, työ- ja urapolkuja on meillä useita. Työelämä pirstaloituu ja joskus syväsukellus uuteen sisältöön ja teoriaan voi olla tarpeellista, mutta vielä tarpeellisempaa on mahdollisuus soveltaa uutta osaamistaan työssä. Generalisti putoaa helposti kärryiltä. Yrittäjähenkisyydellä, uuteen heittäytymisellä ja uteliaisuudella pärjää. Milloin tulisi oppia tai opetella jotain uutta? Vastaus kysymykseen on nyt. Onneksi on internet. Oppiminen on tullut helpoksi. Oli kyseessä sitten koodaus, sosiaalisen median markkinointi, tiimityöskentely tai molekyylibiologia, kaikkea voi opiskella verkossa ja usein myös ilmaiseksi.

    Onneksi on internet. Oppiminen on tullut helpoksi. Oli kyseessä sitten koodaus, sosiaalisen median markkinointi, tiimityöskentely tai molekyylibiologia, kaikkea voi opiskella verkossa ja usein myös ilmaiseksi. Opiskelu ei enää riitä. Tarvitaan tekemistä, käytännön tasolla, päivittäisessä työssä uusien prosessien, työkalujen käyttöä ja vanhojen tapojen pois opettelua. Jos tuntuu vaikealta, ei huolta - siihenkin on olemassa verkkokursseja. Ja jos laiskottaa niin voi aina ajatella, että maailmassa on kehittyvissä maissa yli kolme miljardia hyvällä opiskelumotivaatiolla varustettua työikäistä, joilla on kädessään sama datayhteydellä varustettu kännykkä ja kuin minulla ja sinulla.

    Kaikilla ei ole oppimiseen mahdollisuutta, siksi olemme täällä pohjolassa etuoikeutettuja. Siksi elinikäinen oppiminen on mielestäni myös kansalaisvelvollisuus. Nyt ja tulevaisuudessa.

    Kirjoittaja on teknologiaan erikoistunut kasvuyrityssijoittaja ja -yrittäjä, joka uskoo tulevaisuuteen nuorten, yrittämisen ja teknologian mahdollisuuksia nostamalla ja hyödyntämällä. Inka kirjoittaa omista henkilökohtaisista näkemyksistään liittyen teknologian ja talouden murroskohtiin.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä