Ykkösaamun kolumni

Hannu Reime: Rotubiologiaa Ruotsissa (ja muuallakin)

  • 6 min
  • toistaiseksi

Luin viikonvaihteessa Tieto-Finlandian tänä vuonna voittaneen Tapio Tammisen kirjan Kansankodin pimeämpi puoli. Kirja käsittelee eräitä äärioikeistolaisia aatevirtauksia ja ilmiöitä, joita tekijän mukaan on esiintynyt huomattavan paljon Ruotsissa. Samalla piirtyy laaja, historiallinen panoraama tällaisista ajatuskuluista muuallakin, vaikka painopiste on naapurimaassamme. Syyriasta ja Irakista pakenevien ihmisten virta Eurooppaan ja sen nostattama muukalaisviha tekevät kirjasta ajankohtaisen, mikä on ehkä vaikuttanut palkintopäätökseen sen lisäksi, että teksti on sujuvaa ja mukaansatempaavaa.

Folkhemmet, 'kansankoti', on iskusana, joka liitetään ruotsalaiseen sosialidemokratiaan ja hyvinvointivaltioon. Sen esitti sosialidemokraattien johtaja ja myöhempi pitkäaikainen pääministeri Per Albin Hansson vuonna 1928 kuuluisassa puheessaan, jossa hän vertasi hyvää yhteiskuntaa hyvään kotiin: hyvässä kodissa ei ole etuoikeutettuja eikä jälkeen jätettyjä, ei lellikkejä eikä kaltoin kohdeltuja.

Kansankodin idea ei kuitenkaan lähtenyt työväenliikkeen piiristä, vaan Ruotsissa sen esitti konservatiivinen valtio-oppinut Rudolf Kjellén. Ajatus palautuu Otto von Bismarckiin, rautakansleriin, joka 1800-luvun loppupuolella toteutti sosiaalipoliittisia uudistuksia lujittaakseen yhdistyneen Saksan yhteiskunnallista vakautta ja viedäkseen pohjaa kasvavalta marxilaisvaikutteiselta työväenliikkeeltä ja internationalismilta.

Niin kuin kaikki poliittiset iskusanat, niin myös 'kansankoti' kelpaa monenlaiseen käyttöön. Kansankokonaisuuden lujittaminen tasaamalla luokkaeroja kuului myös sotienvälisten fasististen puolueiden ohjelmaan, kutsuivathan natsit itseään kansallissosialisteiksi.

Kun sosialidemokraatit nousivat Ruotsin ykköspuolueeksi 1930-luvulla ja kansankotia alettiin rakentaa, ei ajan ilmapiiri senaikaisessa Euroopassa voinut olla vaikuttamatta myös niihin ajatuksiin, joita sosialidemokraattien johtajat esittivät. Ruotsi oli viime vuosisadan alkupuolella rotubiologian ja eugeniikan johtava maa, ja siellä kuten muuallakin säädettiin pakkosterilisaatiolakeja, jotka myöhempinä vuosikymmeninä on kumottu.

Ruotsin valtiopäivillä päätettiin vuonna1922 itsenäisen rotubiologisen tutkimuslaitoksen perustamisesta Uppsalaan. Laitos toimi tällä nimellä vuoteen 1958, jolloin se muutettiin lääketieteellisen genetiikan instituutiksi ja yhdistettiin Uppsalan yliopistoon. Lakialoitteen laitoksen perustamisesta oli aikoinaan tehnyt kaksi kansanedustajaa, toinen sosialidemokraateista, toinen maalaisliitosta. Laitosta johti pitkään Ruotsin maineikkain rotubiologi Hermann Lundborg, akateemisesti ansioitunut lääketieteen tutkija.

Sotienvälisenä aikana pidettiin ihmisiin sovellettua rotubiologiaa ja rodunjalostusta, eugeniikkaa, täysin hyväksyttynä ja kunniallisena akateemisena tutkimusalana. Natsit eivät näissä aatteissa olleet yksin, vaan edustivat vain niiden äärimmäistä ja fanaattisinta laitaa.

Silloiseen eurooppalaiseen ajanhenkeen kuului uskomus ihmiskunnan jakautumisesta tarkkaan rajattuihin rotuihin. Kauhistuttavana asiana pidettiin "rotujen sekoittumista". Ajan Zeitgeist paljastuu hyvin viime vuosisadan alkupuolen tietosanakirjoista, jotka omistivat anteliaasti palstatilaa hakusanalle "Ihmisrodut" runsaine valokuvineen eri "rotutyypeistä".

Ruotsalaiset sosialidemokraatit hyväksyivät ajatuksen "profylaktisesta sosiaalipolitiikasta … paremman ihmismateriaalin luomiseksi" niin kuin Alva ja Gunnar Myrdal kirjoittivat vuonna 1934.  Eivät he silti rotuoppeja nielleet. Vähän ennen sodan puhkeamista Gunnar Myrdal kirjoitti yksityiskirjeessä, että sterilisaatiopolitiikka "haisee natsismilta."

Alva ja Gunnar Myrdal olivat ruotsalaisen sosialidemokratian ja hyvinvointivaltion johtavia teoreetikoita. Tapio Tamminen siteeraa heidän kirjoitustaan, jossa todetaan, että "jos Yhdysvaltojen mustat tai Puolan juutalaiset käyttäytyvät heidän rodulleen tyypillisellä tavalla, se johtuu kasvatuksesta." Kirjoittajien tarkoitus oli varmasti hyvä ja näitä sorrettuja vähemmistöjä puolustava. Silti teksti rotuviitteineen heijastelee 1930-luvun henkeä. Nykyisin rasistitkin peittelevät ajatuksiaan puhuen yleensä kernaammin ylikäymättömistä kulttuurieroista kuin ihmisroduista.

Tammisen kirja sisältää mielenkiintoista tietoa rasististen aatteiden synnystä ja niiden kannattajista Euroopassa noin parisataa vuotta sitten. Myytit arjalaisista ja seemiläisistä roduista perustuivat historiallisen kielitieteen tutkimustuloksiin. Niissä oli osoitettu, että useimmat Euroopan kielet kuuluvat samaan suureen indoeurooppalaiseen kielikuntaan, jonka tytärkieliä puhutaan myös Keski-idässä ja Intian niemimaalla. Muinaisten juutalaisten kielet, heprea ja aramea, kuten myös arabia taas ovat osa seemiläistä kieliperhettä. Näistä tosiasioista sitten pääteltiin, että olisi olemassa jokin arjalainen ihmisrotu ja sitä hallitsemaan pyrkivä juutalainen rotu.

Linkkiä Intiaan korostettiin erityisesti natsi-ideologiassa viime vuosisadalla. Esimerkiksi natsipuolueen tunnus, hakaristi, otettiin hindujen kuvasymboliikasta. Häkellyttävintä on, että monet pitkälle koulutetut ihmiset, lääkärit, tohtoriksi väitelleet ja yliopistojen professorit saattoivat uskoa näihin myytteihin ja niistä siinneeseen rotubiologiseen kallonmittaukseen.  

Yksi oudoimmista hahmoista, jonka Tapio Tamminen vyöryttää lukijan eteen, on "Hitlerin jumalatar", Savitri Devi, joka yhdisti natsismin ja hindumystiikan esoteeriseksi arjalaisuskonnoksi. Syntyjään kreikkalais-ranskalainen Devi, alkuperäiseltä nimeltään Maksimiani Portas, piti Hitleriä 1900-luvun suurimpana ihmisenä. Devi oli myös kiihkeä eläinaktivisti ja kiinnostui varhain niin sanotusta syväekologiasta.

Kirjan lopussa palataan nykypäivään. Ruotsissa on ollut lukuisia väkivallantekoja maahanmuuttajia vastaan jo pitkän aikaa, ja ilmapiiri siellä samoin kuin muuallakin Euroopassa on koko ajan kiristynyt. Kirjoittaja pitäytyy viisaasti ennustamasta tulevaisuutta, mutta yhdessä asiassa hän on varmasti oikeassa: ne jihadistit, jotka syyllistyivät Pariisin terrorihyökkäyksiin, ja "valkoisen Euroopan" puolustajat seisovat samassa veneessä." Toisen menestys ruokkii myös toista. 

Hannu Reime

Ykkösaamun kolumni  1.12.2015

Lähetykset

  • ti 1.12.2015 9.53 • Yle Areena

Jaksot

  • Israelissa hyväksyttiin viime kuussa hallituksen ajama kiistelty laki kansallisvaltiosta. Lain mukaan Israel ei ole kansalaistensa, vaan maailman juutalaisten kansallisvaltio. Kolumnistimme Hannu Reime pohtii uuden lain merkitystä.

    -----

    Valokuva on 45 vuotta vanha. Kuva esittää kahta nuorta naista, jotka seisovat jalkakäytävällä ja kantavat kumpikin omaa kylttiään. Toiseen on kirjoitettu: olen Palestiinan arabi. Olen syntynyt Jerusalemissa, mutta en voi palata kotimaahani. Toisessa lukee: olen Amerikan juutalainen. Olen syntynyt USA:ssa. Israel ei ole kotimaani, mutta voin "palata" sinne.

    Kuva on otettu Lontoossa, Israelin konsulaatin edessä. Toinen naisista on Britanniassa asuva palestiinalainen Ghada Karmi, toinen juutalaissyntyinen amerikkalainen Ellen Siegel, joka myöhemmin työskenteli sairaanhoitajana Sabran ja Shatilan pakolaisleirissä Beirutissa. Samassa paikassa Libanonin falangistijoukot surmasivat syyskuussa 1982 satoja palestiinalaisia Israelin sotilaiden vartioidessa ulkopuolella.

    Vanha valokuva palautui mieleeni, kun luin selostuksia Tel Avivissa viime lauantaina pidetystä mielenosoituksesta uutta kansallisvaltiolakia vastaan. Kymmenien tuhansien ihmisten joukkokokous oli merkittävä siinä mielessä, että sen olivat järjestäneet Israelin arabikansalaiset, jotka yleensä ovat välttäneet yhteisesiintymistä. Mukana oli tietysti myös kaikkien israelilaisten tasa-arvoa kannattavia ja miehitystä vastustavia juutalaisia. Juutalaiset ja arabit kieltäytyvät olemasta vihollisia, kuului yksi iskulauseista.

    Kansallisvaltiolaki hyväksyttiin kireissä tunnelmissa, kun rauhanprosessin kulisseistakaan ei ole enää mitään jäljellä. Maaliskuun lopulta lähtien Israelin sotilaat ovat surmanneet ampumalla noin 160 palestiinalaista, jotka ovat protestoineet saarretun Gazan eristävällä aidalla. Kuolleiden joukossa on lapsia, ja haavoittuneita on tuhansia, monet heistä loppuiäkseen vammautuneita. Tyrmistystä ja inhoa kautta maailman herättäneessä Sharpevillen verilöylyssä Etelä-Afrikassa vuonna 1960 turvallisuusjoukot surmasivat seitsemisenkymmentä mielenosoittajaa. Tänä vuonna Israelin armeija on saanut aikaan enemmän kuin kaksi Sharpevilleä runsaassa neljässä kuukaudessa.

    Valtio ilman rajoja ja perustuslakia

    Israelilta puuttuu perustuslaki, mutta viime kuussa hyväksytty laki Israelista juutalaisten kansallisvaltiona saa perustuslakiin verrattavan aseman. Se täydentää nuoren valtion ensi vuosina säädettyä, niin ikään perustavanlaatuista paluulakia, joka antaa Israelin kansalaisuuden automaattisesti jokaiselle juutalaissyntyiselle henkilölle, mutta ei kodeistaan karkotetuille palestiinalaisille. Juuri tästä laista seuraavaa käytäntöä vastaan palestiinalaisarabi Ghada Karmi ja amerikanjuutalainen Ellen Siegel osoittivat mieltään Lontoossa.

    Uusi kansallisvaltiolaki tekee selväksi, että vain juutalaisilla on kansallinen itsemääräämisoikeus Israelissa, jonka kansalaisista viidesosa on arabeja. Laki määrittelee heprean maan ainoaksi viralliseksi kieleksi ja antaa arabialle vain erikoisaseman, kun aikaisemmin Israel oli virallisesti kaksikielinen. Asutustoimintaa laissa kutsutaan kansallisesti arvokkaaksi. Tämän kohdan muotoilua lievennettiin parlamenttikäsittelyn aikana niin, että laki ei suoraan puhu syntyperään perustuvista yhteisöistä.

    Uuden lain mukaan Eretz Yisrael on juutalaisten historiallinen kotimaa. Hepreankielinen ilmaus tarkoittaa Israelin maata. Tämä maantieteellinen termi on historian kuluessa merkinnyt samaa kuin vastaava, lähinnä kristittyjen käyttämä nimi Palestiina. Turkin Osmani-vallan aikana alueesta ei koskaan muodostettu yhtenäistä hallinnollista kokonaisuutta. Palestiinan rajoja alettiin määritellä vasta brittien ja ranskalaisten saaliinjaossa ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

    Rajoiltaan määrittelemätön Israelin maa mainitaan uuden peruslain ensimmäisessä virkkeessä jopa ennen virallista ja kansainvälisesti tunnustettua nimeä Israelin valtio (Mdinat Yisrael). Valtioiden joukossa Israel on erikoinen siinä mielessä, että se ei ole määritellyt omia rajojaan. Tässä se eroaa suuresti niistä maista, joihin se PR-mielessä haluaisi samaistua, nimittäin liberaaleihin länsidemokratioihin.

    Kun rajoja ei ole määritelty ja voimasuhteet ovat suotuisia, niitä voidaan tilaisuuden tullen laajentaa. "Kansallisesti arvokasta" asutustoimintaa on harrastettu niin paljon, että miehitetyille palestiinalaisalueille on muuttanut jo yli puoli miljoonaa juutalaista uudisasukasta kansainvälisen lain vastaisesti. Asuttamisen tavoitteena on saada Israelin hallintaan mahdollisimman paljon maata ja resursseja ja mahdollisimman vähän arabeja.

    Paitsi rajojensa määrittelemättömyydessä, Israelin valtio eroaa myös toisessa, hyvin keskeisessä asiassa, demokraattisesta tasavallasta. Kun johtavan hallituspuolueen Likudin kansanedustaja Avi Dichter esitteli juuri hyväksytyn kansallisvaltiolain, hän perusteli lain tarkoitusta rehellisesti: laki estää ajatuksenkin muuttaa Israel kansalaistensa valtioksi. Israel ei kuulu kansalaisilleen, vaan maailman juutalaisille, halusivatpa nämä sitä tai eivät.

    Tämä ei ole uutta. Entinen pääministeri, silloisen työväenpuolueen johtaja Ehud Barak on sanonut, että vain arabinationalistit ja äärivasemmistolaiset juutalaiset haluaisivat tehdä Israelista kansalaistensa valtion, jossa esimerkiksi israelilaisuus hyväksyttäisiin kansallisuudeksi syntyperästä riippumatta.

    Periaate, jonka mukaan demokratiassa valtio kuuluu kansalaisilleen, julistettiin Ranskan vallankumouksessa, ja vallankumous myös vapautti juutalaiset ja teki heistä tasa-arvoisia muiden ranskalaisten kanssa. Israelin hepreankielisestä enemmistöstä samaa demokraattista periaatetta siis kannattaisi arvovaltaisen lausunnon mukaan vain äärivasemmisto. Sellainen tilanne Ranskassakin kai vallitsi 1700-luvun lopulla. Mutta mitä vuosisataa nyt eletäänkään!

  • Parisuhteen kriittisessä pisteessä tasainen alamäki houkuttaa helppoudellaan enemmän kuin vaikea ylämäki. Jos et halua menettää parisuhdettasi, lopeta laiskottelu, sanoo psykoterapeutti Heli Vaaranen.
    _______________________________________________________________________

    Varmaan haluat pitkän parisuhteen, kuten moni muukin. Uskollisen suhteen, jossa vanhetaan yhdessä. Hyvän yhteisen arjen. Haluat olla kuin isovanhemmat, käsi kädessä loppuun saakka. Hieno tavoite! Mutta ihanteet eivät itsestään muutu todellisuudeksi, eivät koskaan.

    Pitkä yhteinen onni ei koskaan tule kuin manulle illallinen. Pitkää parisuhdetta tehdään päivä päivältä, eikä siinä parane lipsua eikä laiskotella.

    Monet puolisot viettävät päivänsä erikseen ja palaavat illalla koteihinsa. Sydämen kohdalla on tyhjä aukko, kun päivä on ollut pelkkää pakertamista työkavereiden kevyessä seurassa. Puolisot odottavat toisiltaan paljon, mutta aivan liian usein saavat: ei mitään.

    Nykyään suomalaisissa parisuhteissa huokaus "haluan sun syliin" on aivan liian usein korvautunut toiveella "haluan olla yksin". Kun kumpikin vetäytyy yksinäisyyteensä, kumpikaan ei tule torjutuksi.

    Parisuhteen yksinäisyydessä viihdyttäjäksi tulee teknologia ja sosiaalinen media. Teknologian murtautuminen syvimpään ja intiimeimpään inhimilliseen elämään on suuri murros, jonka rinnalla kulkee ihmissuhteiden suuri murros.

    Sinun korvaajasi on aina läsnä. Teknologia on kuin rakastajatar, aina valmiina, aina viekoittelevana kämmenellä. Nukkavieru parisuhde ei kykene kilpailemaan viekoittelijan kanssa, sillä teknologian kanssa itse kukin saa olla ihan oma itsensä.

    Teknologia ei esitä odotuksia eikä vaatimuksia. Saat laiskistua ja pulskistua, mutta teknologia antaa elämyksiä, antaa ja antaa vain. Silloin, hyvin helposti, oman puolison tarpeet muuttuvat taustahälyksi ja omat rentoutuksen tarpeet kasvavat toisen ohi ja yli.

    Lopulta jäljelle jää pitkästynyt, puolisostaan vieraantunut ihminen, joka alkaa etsiä omassa parisuhteessa menetettyjä tunteita muualta. Ihailua ja arvostusta. Ja siinä se sitten meni, se pitkä parisuhde. Elämänmittaisesta tulikin määrämittainen.

    Joskus mietin, että tulevaisuudessa yhteiskunta siirtyy kokonaan yhden vanhemman perheisiin, tai sitten parisuhteet kokevat renessanssin, jossa maailman tärkeimmän suhteen arvo ymmärretään. Nimittäin parisuhteen arvoa täytyy todella keskittyä miettimään. Sen menettämisen mahdollisuus pitää ymmärtää.

    Rakkaus on käsitettävä riskinä, riskialttiina hankkeena. Toisella on vapaus häipyä milloin tahansa. Alun rakkaussuhteesta ei seuraa lisää rakkautta, vaan ajan mittaan eteen tulee parisuhteen kriittinen piste, jossa suhteen laatu ja kestävyys mitataan.

    Parisuhteen kriittinen piste tulee eteen paljon nopeammin kuin voisit kuvitella. Kriittinen piste on siinä kohdassa, kun parisuhteen kielteiset vaikutukset alkavat olla hyvien ominaisuuksien kanssa tasan. 50-50.

    Kriittisen pisteen tuolla puolen parilla menee huonosti, mutta he sanovat: "on meillä hyviäkin hetkiä". Ne ovat niin harvinaisia, että ne pitää oikein erikseen mainita.

    Jos suhteessa on häijy olla, ja väistelet teräviä sanoja kuin lentäviä veitsiä, sinun on oikeasti pysähdyttävä miettimään toisen ihmisen asemaa. Koeta ymmärtää, mitä veitsisateen takana oikein on. Miltä hänestä tuntuu olla tässä suhteessa kanssasi, puolisona? Millaista kanssasi on elää?

    Parisuhteen kriittisessä pisteessä tasainen alamäki houkuttaa helppoudellaan aina enemmän kuin vaikea ylämäki. Jos et halua menettää parisuhdettasi, tässä pelastusoperaation ABC:

    1. Tee itsellesi tärkeysjärjestys.
    Numeroi se ja katsele sitä. Onko parisuhteesi listallasi? Jos ei , valintasi on helppo. Etsi katseellasi ulko-ovi.

    2. Jos parisuhteesi on listasi häntäpäässä, tee pikku ajatustehtävä.
    Miten yleensä elämässäsi on käynyt asioille, joista et huolehdi?

    3. Jos parisuhteesi on listasi yläpäässä, mutta puolisosi ei tiedä sitä, ymmärrä, että juuri tästä syystä te riitelette.
    Hän on huolissaan itsestään ja perheestä.

    4. Tutustu uudelleen ihmiseen, jonka kerran valitsit.
    Syvennä läheisyyttä, jakamista ja keskusteluja puolisosi kanssa. Se vaatii aikaa ja yhteisiä elämyksiä. Ilman yhteisiä elämyksiä ei voi olla mitään, mistä jutella.

    5. Välitätkö hänestä?
    Älä pidättele hellyyden osoituksia ja lempeitä sanoja. Hän tarvitsee niitä.

    6. Ajatteletko häntä?
    Mahduta päiviisi kilttejä tekoja ja pieniä huomionosoituksia puolisolle.

    7. Luovu omasta mukavuudestasi toisen hyväksi.
    Odota puolisosi tekevän sinulle samoin.

    8. Pidä yllä vetovoimaasi.
    9. Ota huomioon.
    Aloita kaikkein pienimmistä asioista. Kysy vaikka "hakisinko sinulle jäätelön?".

    10. Viitsi tehdä toisen eteen hyvää.
    Anna sen näkyä muillekin.

    Parisuhteen edessä ei kannata olla laiska. Kysy vaikka niiltä, jotka elävät pitkissä parisuhteissa.

    Heli Vaaranen

    Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, sosiaalitieteilijä ja psykoterapeutti. Hän johtaa Väestöliitossa parisuhdepalveluita. Vaarasen intohimona on saada eronneet parit rauhanneuvotteluun ja rakentaa uusia alkuja pareille parisuhdekriisien jälkeen.

  • Virkamiehet ovat kadonneet julkisuudesta, sanoo työ- ja elinkeinoministeriön entinen kansliapäällikkö Erkki Virtanen kolumnissaan.

    --

    Valtiovarainministeriö julkisti viime viikolla ehdotuksensa valtion ensi vuoden budjetiksi. Julkisuudessa kerrotaan, että tämä olisi ministeriön sisäisten neuvottelujen tulos.

    Käsitys on väärinkäsitys. Viisitoista vuotta olin mukana noissa karkeloissa, eikä siellä mitään neuvoteltu. Ministeriöt olivat tehneet enemmän tai vähemmän kehysten mukaiset budjettiehdotuksensa alkukesästä ja valtiovarainministeriön virkamiehet olivat niiden pohjalta tehneet sanoisinko paremmat esitykset ministeriä varten.

    Tältä pohjalta valtiovarainministeri tekee esityksensä, virkamiesten kanssa keskustellen mutta ei tietenkään neuvotellen.

    Näinä päivinä valtiovarainministeri käy parhaillaan neuvotteluja kahden kesken kaikkien ministeriöiden kanssa. Tästä syntyy esitys, jota koko hallitus käsittelee budjettiriihessään tämän kuun lopulla. Näitä tärkeitä neuvotteluja ei julkisuudessa paljon käsitellä.

    Minusta VM:n esitys on yllätyksetön ja itse asiassa aika hyvä, joten se siitä.

    Eduskunta käsittelee budjettiesitystä koko syksyn. Se on paljolti teatteria. Loppusyksystä hallitus ilmoittaa, paljonko eduskunta saa omin päin rahaa budjettiin lisätä. Tälle vuodelle summa taisi olla nelisenkymmentä miljoonaa euroa eli alle promille budjetin kokonaissummasta. Sen valtiovarainvaliokunta jakaa siltarumpuihin, riista-aitoihin ja sen sellaisiin tärkeisiin asioihin.

    Budjetin sijasta eduskunnan työtä ja myös julkisuutta hallitsee tänä syksynä Sote-uudistus. Jokseenkin hämmentävästi sosiaali- ja terveysvaliokunnan puheenjohtaja Krista Kiuru ilmoitti keskellä kesähelteitä, että hommasta ei tule yhtään mitään.

    Enpä vastaavaa muista koskaan kuulleeni työmaan pomon suusta, missään päin työelämää. Yleensä tällaisesta seuraa kehotus häipyä kassan kautta. Eduskunta on tietysti asia erikseen.

    Täällä eläkeläiskatsomossa budjettiuutisoinnissa ihmetyttää eräs asia. Jossakin iskelmässä todetaan, että kukkaset on kadonneet ja kysellään, tiedätkö syyn. Minä totean, että virkamiehet ovat kadonneet.

    Ennen vanhaan media haastatteli johtavia virkamiehiä, esimerkiksi kansliapäälliköitä kaikenlaisista asioista. Politiikan puhuminen ei kansliapäälliköille tietenkään kuulunut, asioista puhuminen taas kuului, oli suorastaan virkavelvollisuus.

    Yksi esimerkki. Kovasti arvostamani valtiovarainministeriön alivaltiosihteeri Päivi Nerg esiintyy ansiokkaasti Sote-asioissa. Mutta onko joku kuullut tai nähnyt sote-lainsäädännön valmistelusta vastaavan Sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikköä näissä asioissa? Minä en ole.

    Virkamiehet ovat kadonneet julkisuudesta. Tiedätkö syyn? Minä en tiedä.

    Erkki Virtanen

    Kirjoittaja on työ- ja elinkeinoministeriön entinen kansliapäällikkö, joka jäi eläkkeelle 45 vuoden virkamiesuransa jälkeen. Nyt Virtanen vaeltelee mökkipaikkakuntansa Tammelan saloilla. Hän seuraa ja kommentoi päätöksenteon sekä erityisesti valtiontalouden nykytilaa. Poliittisesti yhä sitoutumaton.

  • Kolumnistimme Reetta Räty kertoo, että kun teinityttö kävi sekä "protuleirin" että "riparin", niin äiti tuli kateelliseksi kuullessaan, mistä kaikesta leireillä oli keskusteltu. Aikuiset eivät puhu elämän tarkoituksesta tai lähimmäisenrakkaudesta, vaan kermaviilistä. Reetta Räty.

    --

    Tuntui kuin olisimme rikkoneet taikapiirin. Oli protuleirin loppujuhlan aika, ja me teini-ikäisten vanhemmat tulimme Nuuksion korpeen, jossa 14-15-vuotiaat nuoret olivat viettäneet viikon. Protuleiri on vähän kuin ripari ilman Jeesusta - uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton Prometheus-leirin tuki ry:n järjestämä aikuistumisleiri.

    Teinit olivat nukkuneet ainakin teoriassa neljän hengen huoneissa kerrossängyissä. Leiritalossa oli iso yhteinen tila ja keittiö. Pihalla oli sauna, ja pihapiirin ympärillä ihmeellisen kaunis kansallispuisto.

    Nuoret eivät tunteneet toisiaan ennen leiriä. Viikossa tilanne oli radikaalisti muuttunut.

    Leiriläiset kertoivat loppujuhlassa, mitä olivat tehneet viikon aikana. Oltiin puhuttu mm. yhteiskunnasta, oikeudenmukaisuudesta, addiktioista, seksuaalisuudesta (sana, joka mainittiin useita kertoja, kuten mainitaan sanat, joiden arkipäiväisyyttä halutaan korostaa), vähemmistöistä, ekologisuudesta ja arvoista. Oli leikitty roolileikkejä, sekasaunottu, soitettu kitaraa, puhuttu maailmankaikkeudesta, sukupuolten moninaisuudesta ja elämän tarkoituksesta.

    Loppujuhla pidettiin metsässä, amfiteatterimaisessa paikassa. Kun juhla loppui, en ollut ainoa vanhempi, joka sanoi: Mä haluan kans protulle!

    Oma riparini ei ollut menestys. Herätysliikkeeseen kuuluva pappi halusi, että kirjoitan vihkoon: "avoliitto on huoruuden syntiä". Pelasimme salaa spiritismiä (joo, lasi liikkuu, kun sitä sormella liikuttaa), ja kadehdimme niitä, joilla oli lupa tupakoida leirillä. Tajutonta muuten, että 14-vuotias perusperheen lapsi saattoi 80-luvulla saada vanhemmilta luvan polttaa! Oli hyviäkin hetkiä: Punaisessa veisukirjassa on liikuttavia kappaleita, tuli kirkkoon mies ja lapsi, he eteeni istuivat, tie oli pienelle pitkä, oli kosteat kiharat… awwww! Isoset olivat cooleja ja nuorisotyönohjaaja paikkaili kiihkomielisen papin jälkiä.

    Riparit ovat muuttuneet, se on selvää. Ripari on edelleen seurakunnan takuutuote, killer applikaatio, vaikka kirkon suosio laskee. Melkein 80 prosenttia ikäluokasta käy riparin, tosin Helsingissä vain 57 prosenttia.

    Oma lapseni kävi tänä kesänä sekä protun että riparin. Ripariltakin kotiutui lapsi, joka oli saanut miettiä kuolemaa, syntiä, lähimmäisenrakkautta ja moraalikysymyksiä uusien ystävien kanssa Porkkalan kallioilla. Ei ollut aivopesua, oli näkemyksiä seksuaalivähemmistöjen kohtelusta: "Jos mä 15 vee tajuan viikossa lähimmäisenrakkauden, niin eikö ne, jotka on kouluttautunu monia vuosia, ymmärrä kristinuskon pääpointtia, joka on rakkaus ja tasa-arvo?"

    Kun kuuntelin 15-vuotiaan tyttäreni leirikokemuksia, ajattelin taas: Minäkin olisin halunnut tänä kesänä leirille, en Jeesuksen tai sen puuttumisen tähden, vaan jotta pääsisi uusien ihmisten kanssa kallioille puhumaan oikeudenmukaisuudesta, universumista, ja vaikka siitä seksuaalisuudesta.

    Aikuisten puheenaiheet, aika ankeita. Sopiiko to tai pe koulutuspäiväksi, konseptin eka versio docsissa… tuo pesuainetta ja kermaviiliä, en ehdi kauppaan, päläpälä, arki, arki.

    Aikuisten isot asiat ovat sellaisia kuin kokonaisturvallisuus, talouden tila, uusi organisaatio, tiimirakenne, raportointiketju. Harvoin A-studiossa tai kokouksessa puhutaan siitä, että emme lainkaan tiedä, mistä elämä on tullut ja mitä tapahtuu, kun se päättyy. Ei puhetta kuolemasta, joka kohtaa kaikkia, eikä elämän alusta, joka on suuri mysteeri. Emme puhu elämän tarkoituksesta tai kuolemanpelosta kuin korkeintaan teatterin tai muun taide-elämyksen kautta.

    Tietenkin on hetkiä, jolloin aikuisetkin pääsevät riparitason syvyyksiin: kännissä aamuyöllä kirkon portailla, pitkillä automatkoilla, ehkä mökkilaiturilla, jos on tarpeeksi aikaa ja kahvia. Riparien ja protujen taika poikkeaa näistä tilanteista niin, että keskusteluja ei käydä vain ystävien kesken. Valmiita rooleja nuorisoversio tittelistä ei ole. Aikaa on.

    Kerroin muutamalle aikuiselle haikailevani aikuisten aikuistumisleirille.

    Miespuolinen ystävä: "Ei ikinä metsään vieraiden, potentiaalisesti ärsyttävien ihmisten kanssa!" Ymmärrän toki. Aikuisuus on muuri, jonka takaa on kiusallista puhua muusta kuin urheilusta, säästä tai töistä.

    Toinen ystävä sanoi, ettei lähtisi ainakaan riparille, koska Jeesus, kirkko, jne. Minusta juuri monien pappien kanssa on helppo puhua surusta, ahdistuksesta, elämän mielettömyydestä.

    Eräs nainen sanoi, että aikuisten leiri olisi tärkeä, koska niin moni on yksinäinen. Kun työ on pätkittäistä ja ihmissuhteet säröilevät, tuntuisi turvalliselta makoilla ison ryhmän kanssa iltapiirissä. Saisi puhua, kuunnella, olla rauhassa ja pätemättä, lähellä toisia.

    Aikuisten leirin tavoite olisi paluu teiniksi: valvotaan ja puhutaan syvällisiä.

    Reetta Räty

    Kirjoittaja on 44-vuotias toimittaja, joka rakastaa ryhmääntymisen ihmettä, tapahtuu se sitten joogaretriitissä, maanpuolustuskurssilla tai ryhmämatkalla.

  • Naisen oletetaan edelleen olevan hymyilevä, kiltti, pehmeä ja empaattinen. Jos hän ei tähän taivu, hän herättää osassa meistä suunnatonta raivoa.

    --------------------------------

    Tunnettu feministi Saara Särmä kirjoitti hiljattain kolumnin siitä, kuinka häntä ja monia muita feministejä yritetään vaientaa vain sen takia, että he puhuvat heille tärkeistä asioista julkisesti.
    Särmä kertoi saavansa julkisten esiintymisten ja kirjoitusten jälkeen kehotuksia tappaa itsensä ja toiveita siitä, että hänet raiskattaisiin. Linkitin Särmän kolumnin twiittiin ja ei kovin yllättävää anonyymit äärioikeistotrollit kiiruhtivat heti paikalle lokakommentteineen.
    Olen seurannut pitkään vierestä kaverini, toimittaja Jessikka Aron kokemaa paskamyrskyä, lokaamista ja uhkailua netissä. Anonyymit miehet jatkavat Aron kimppuun käymistä kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen netin vihasivustoilla kuin pahimmat koulukiusaajat. Tai noh, koulukiusaajat käyvät uhrinsa kimppuun yleensä sentään kasvotusten nämä anonyymit piiloutuvat nimimerkkien taakse.
    Nimimerkkien touhu on ihan sitä itseään: uuninpankkopoikien pelkoa ja silkkaa naisvihaa. Joukolla käydään nimettömyyden suojista yhteiskunnallista ääntä käyttävän naisen kimppuun tohkeissaan kuin ensimmäisen pornolehtensä löytäneet finninaamaiset koulupojat. Siinä on jotain hyvin perverssiä.
    Särmässä ja Arossa ärsyttää se, että he eivät istu perinteiseen naiskuvaan. Särmä puhuu feminismistään avoimesti, kutsuu itseään läskiaktivistiksi ja kritisoi miehistä hegemoniaa. Aro luennoi ympäri maailmaa, kirjoittaa parhaillaan kirjaa Venäjän trolleista ja käy oikeutta MV-lehteä vastaan.
    Nämä naiset eivät vaikene, vaikka netti-idiootit tekisivät mitä.
    Mutta naisten aliarvioimiseen eivät syyllisty pelkästään elämässään syrjäytyneet miehet. Myös naiset - myös feministeiksi itseään nimittävät naiset osaavat oikein hyvin toisten, omaan ideologiaan sopimattomien naisten kyykyttämisen ja vihanlietsonnan. Samalla he kaventavat itse julkista tilaa, joka naisille sallitaan. Katsokaa vaikka myrskyä, joka somessa repeää joka kerta, kun Ulla Appelsin julkaisee uuden kolumnin. Tai kun Susanna Koski esiintyy televisiossa liian "ylimielisesti". Ongelma on se, että naisille sallittu julkinen tila on huomattavasti miesten tilaa kapeampi.
    En pidä naiskorttien heiluttelemisesta. En pidä siitä, että naisia uhriutetaan, me emme ole mitään uhreja. Uskon myös, että naisten ja miesten pitää tulla toimeen samoilla areenoilla, ja naisten pitää kestää kritiikkiä siinä missä miestenkin.
    Mutta todellinen ongelma on se, että naisille sallittu julkinen tila on huomattavasti miesten tilaa kapeampi. Naisen pitää edelleen taipua yhteiskunnan meille määrittelemiin ahtaisiin normeihin. Naisen pitää olla hymyilevä, kiltti ja pehmeä, sirosti sipsutteleva äitihahmo tai lehtien palstoilla miehestään tai lapsistaan puhuva hengetär.
    Jos nainen ei näihin normeihin taivu, jos hän on aggressiivinen, tekee paljon töitä tai ei hymyile nätisti hän herättää edelleen osassa kansaa suunnatonta raivoa.
    Tätä on tutkittukin. Esimerkiksi Arizonan yliopistossa tehdyn tutkimuksen perusteella naisten vihamielisyys kääntyi heitä vastaan, mutta miehet pystyivät vihan avulla suostuttelemaan muut puolelleen. Työpaikalla assertiivista ja dominoivaa naista pidetään helposti sosiaalisesti kömpelönä, hankalana tyyppinä. Mieheltä taas odotetaan dominoivaa, vahvaa käytöstä.
    Kun 24-vuotias Ronja Salmi nousi Suomen merkittävimpien kulttuurivaikuttajien joukkoon Helsingin kirjamessujen johtajaksi ja kertoi hurjasta työtahdistaan Hesarin haastattelussa, hän sai netissä paheksunnan aallon: uupumus ja loppuunpalaminen odottivat kommentaattoreiden mukaan nurkan takana ja paikkansakin hän sai tietysti vain sen takia, että oli nuori nainen.
    Saman koki Marimekon henkilöstöjohtaja Tanya Strohmayer, joka kertoi haastattelussa kymmentuntisesta työpäivästään ja siitä, kuinka paljon hän työskentelee vapaa-ajallakin. Some täyttyi pahastuneista kommenteista Strohmayerin terveyttä ja mielenterveyttä kyseenalaitettiin, hänet julistettiin huonoksi johtajaksi.
    Ehkä karuin kohtaamani esimerkki vahvan naisen pelosta on yhdysvaltalainen tv-juontaja Megyn Kelly. Hän edustaa vahvan naisen tyypeistä kaikkein vihatuinta: hänessä yhdistyvät huippumallin ulkonäkö, korkea älykkyysosamäärä ja bulldogin ärhäkkyys.
    Yhdysvaltain presidentin masinoima vihakampanja Kellyä kohtaan oli jotain sanoinkuvaamatonta: Trumpin kannattajat kävivät sankoin joukoin toimittajan kimppuun jokaisella vastaantulevalla foorumilla. Lopulta hän joutui palkkaamaan henkivartijan.
    Ehkä naisten pitäisi suhtautua sovinistiseen vihapostiin kuten seksipositiivisuuden sanansaattaja Iris Flinkkilä omilla FB-sivuillaan julkisessa päivityksessään kuvaa: "Staying fabulous, ärsyttävän kauniina, viisaana, upeena ja päräyttävän kuumana, enkä ole muuten menossa yhtään minnekään. Meitä ei hiljennetä. Me huudetaan kovempaa. Ollaan entistä viisaampia, loogisempia ja oikeudentuntoisempia." Word!

    Sanna Ukkola

    Kirjoittaja on Ylen juontaja ja sanomalehtitaustainen toimittaja, jonka kirjoituskaipuuta blogit lieventävät. Livenä lempeämpi kuin kolumninsa.

  • Suurvaltajohtajien välinen ystävyys ja luottamus ovat vain harvoin muuttaneet historian kulkua. Huipputapaamiset ja keskustelu niiden ympärillä kuitenkin vähentävät kuvitelmia puolin ja toisin, kirjoittaa Sinikukka Saari.
    _____________________________________

    Yhdysvaltain presidentti Donald Trump laittoi kesällä ulkopolitiikan uuden vaihteen päälle. Hän tapasi ensin kesäkuussa Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-unin ja heinäkuussa Venäjän presidentin Vladimir Putinin. Molemmissa kokouksissa johtajat tapasivat kahden kesken ilman avustajia; paikalla olivat valtiopäämiesten lisäksi vain tulkit.

    Kahdenkeskiset keskustelut alleviivaavat tapaamisten luottamuksellisuutta. Moni on epäillyt Trumpin halunneen näillä tapaamisilla muuttaa historian kulkua samalla tavalla kuin hänen ihailemansa presidentti Ronald Reagan aikoinaan.

    Kun Reagan ja Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatshov tapasivat ensi kertaa huippukokouksessa Genevessä marraskuussa 1985, he kävivät virallisten neuvotteluiden välissä pitkiä kahdenkeskisiä keskusteluita. Reagan uskoi näiden tapaamisten luoneen pohjan maiden välisten jännitteiden lieventymiselle ja luottamuksen syntymiselle ja lopulta kylmän sodan nopealle ja odottamattomalle päättymiselle.

    Kolmen vuoden aikana Reagan ja Gorbatshov tapasivat kahden kesken neljä kertaa Genevessä, Reykjavikissa, Washingtonissa ja Moskovassa ja kirjoittivat toisilleen kymmeniä ja kymmeniä kirjeitä. Kirjeiden sivuilta voi seurata, kuinka luottamus ja kahden johtajan välinen ystävyys syvenevät.

    Ystävyyden sanoja on vaihdettu sittemminkin. Monet muistavat Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin ja Vladimir Putinin lämminhenkisen tapaamisen kesällä 2001 Sloveniassa, jolloin Bush näki jopa pilkahduksen Putinin sielusta. Ensi tapaamisen jälkeen tavattiin niin Bushin maatilalla kuin isä-Bushin isännöimällä yhteisellä kalastusretkellä.

    Kylmän sodan jälkeen johtajien välinen ystävyys ei ole kuitenkaan katkaissut maiden välisten suhteiden negatiivista kierrettä. Monenlaisista yrityksistä huolimatta Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteet ovat vuosi vuodelta huonontuneet.

    Syytä on etsitty väärintulkinnoista ja syvään juurtuneista ennakkoluuloista. Venäjän entinen ulkoministeri Igor Ivanov kuitenkin on esittänyt, että lännen ja Venäjän epäluottamus kumpuaa syvemmältä: maailmankuvien merkittävästä erosta sekä siitä, että lähtökohtaisesti tavoitellaan aivan erinäköistä maailmanjärjestystä.

    Reagan ja Gorbatshov uskoivat hetken, että nämä maailmankuvat voisivat tulevaisuudessa kohdata. Länsimaat tulkitsivat Venäjän haluavan muuttua ihmisoikeuksia ja vapauksia kunnioittavaksi, läntisiin instituutioihin liittyväksi liberaalidemokratiaksi. Maailmankuvan lisäksi Venäjää ja länsimaita erottaa myös hallintojärjestelmä.

    Venäjän johto näyttää puolestaan nykyisin uskovan, että Eurooppa ja Yhdysvallat ovat ristiriitojen kärjistyessä lopulta valmiita palaamaan vanhakantaiseen sullemulle -suurvaltapolitiikkaan, jossa ihmisoikeuksilla ja pienten maiden itsemääräämisoikeudella ei ole suurta merkitystä. Trumpin poliittinen kaupankäynti ja läntisten liittolaisten kovistelu näyttäisivät tukevan tätä Venäjän kuvitelmaa.

    Se on kuitenkin vain kuvitelma. Maailmankuvan lisäksi Venäjää ja länsimaita erottaa myös hallintojärjestelmä. Toimittaja Mihail Zygar kuvaa kirjassaan Putinin sisäpiiri Venäjän johtajan turhautumista ja pettymystä siihen, kuinka hänen läntiset johtajakollegansa joutuvat 2000-luvun alun jälkeen tekemään jatkuvia poliittisia kompromisseja ja vetäytymään suunnitelmistaan kansansuosion heiketessä ja sisäpoliittisen paineen kasvaessa.

    Näin kävi esimerkiksi Putinin nuorena johtajana suuresti ihailemille Britannian entiselle pääministerille Tony Blairille, Saksan entiselle liittokanslerille Gerhard Schröderille ja George W. Bushille. Trumpin valtaa rajoittavat samat demokraattiset instituutiot kuin edeltäjiäänkin.

    Helsingin huipputapaaminen ja sitä todennäköisesti seuraavat tapaamiset tuskin muuttavat historiaa Reaganin ja Gorbatshovin tapaamisten tavoin. Tapaaminen saattoi lisätä luottamusta Trumpin ja Putinin välillä, mutta amerikkalaisen yleisön luottamusta Trumpiin tai Venäjään se ei näytä lisäävän.

    Johtajien väliset tapaamiset ja keskustelu niiden ympärillä kuitenkin vähentävät kuvitelmia ja lisäävät realismia puolin ja toisin Tämäkin on jo edistystä.. Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, kuten presidentti Juho Kusti Paasikiven tunnetuksi tekemä lausahdus kuuluu.

    Kirjoittaja on ulkoministeriön erikoistutkija, joka pohtii mielellään tulevaisuuden muutosvoimia ja lähihistorian käänteitä. Hän seuraa kansainvälisiä tapahtumia laajasti, joskin Venäjä, Itä-Eurooppa ja Etelä-Kaukasia ovat erityisen rakkaita huomionkohteita. Hän kirjoittaa kolumnia yksityishenkilönä eikä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele ulkoministeriön kantoja.

  • Päivän kolumnisti on Janne Saarikivi, joka puhuu käsiraudoissa apua pyytävästä miehestä Finnairin lennolla, ja tekee päätelmiä siitä, mistä puhumme, kun puhumme käsiraudoissa apua pyytävästä miehestä.

    --
    Sinä käsiraudoissa apua huutava mies Finnairin lennolla! Haluaisin keskustella kanssasi, tietää kuka olet. Miksi olit Suomessa? Miksi lähdit poliisivartiossa?

    En tiedä, mahdoitko huomata, mutta ennen koneen lähtöä siinä oli hämminkiä. Yksi matkustaja sanoi, että ei aio istua ennen kuin sinut vapautetaan. Mutta eihän sinua vapautettu, se matkustaja vietiin pois.

    Tämä varmaan yllättää sinut kun kuulet, mutta olet Suomen tärkein puheenaihe. En tiedä, keitä tunsit Suomessa ollessasi, mutta sinusta on mielipide sisäministerillä, eduskunnan puhemiehellä, oppositiojohtajilla, kolumnisteilla ja tuhansilla tavallisilla ihmisillä.

    Puhumme sinusta aina samalla tavoin. Mainitsemme sinut ohimennen, ja siirrymme heti sitten puhumaan itsestämme.

    Puhumme muka sinusta, mutta oikeasti esittelemme omaa erinomaista jämäkkyyttämme tai humaania oikeamielisyyttämme, tai ihan vain suollamme ympärillemme kiukkua ja harmistusta.

    Keskustelemme siitä, olemmeko me suomalaiset rohkeita kansalaistottelemattomia suomalaisia vai lainkuuliaisia, osaaviin viranomaisiin luottavia suomalaisia. Olemmeko me sellaisia suomalaisia, että puolustaisimme sinua, jos olisimme itse kuulleet, kun huudat apua? Vai sellaisia suomalaisia, että olemme käsitelleet sinun tilanteesi kylmäpäisesti oikein ja nyt hyvistä syistämme poistamme sinut Suomesta?

    Vedämme kehiin raiskausrikokset, sharia-lain, Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian ja natsi-Saksan. Jotkut käyvät laajaa teoreettista keskustelua kansalaistottelemattomuudesta, toiset levittävät poliittista sanomaa.

    Sinulla on outo kohtalo. Meillä on sinusta mielipide, vaikka emme tunne sinua. Olet suomalaisille nyrkkeilysäkki, johon purkaa vihaa, tai peili, josta ihailla omaa hyveellisyyttä.

    Sinua saattaisi ahdistaa, jos tietäisit tämän kaiken. Itseäni ainakin ärsyttäisi, jos olisi hätä ja huutaisin apua, ja ihmiset alkaisivat filosofoida siitä, minkälaisia he itse ovat noin avunantajina tai avunannosta kieltäytyjinä.

    En tiedä, oletko itse joutunut tilanteeseen, jossa joku huutaa apua? En tiedä, oletko katsonut kohti vai poispäin. Minä olen tehnyt kumpaakin. Olen jonkin kerran katsonut kohti, ja jonkin toisen kerran poispäin. Syynä ei ole ollut jäätävä sydämen kylmyys tai polttava oikeudenmukaisuuden palo, vaan sellaiset asiat, että onko vatsa ollut täynnä, onko ollut pää täynnä muita huolia tai että onko pelottanut liikaa. Olen pahoillani siitä, todella pahoillani.

    Sellaisia me ihmiset olemme ja sellainen sinäkin lienet, yksissä olosuhteissa hyvä ja toisissa paha, usein laiska tai välinpitämätön, taipuvainen toimimaan tapojen mukaan, mutta joskus myös kykenevä muuttamaan maailmaa ja sen tapoja. Uhri tai rikollinen tilanteen mukaan, tai molempia yhtä aikaa, ja silti ihminen.

    Voit olla karkotettava, tai poliisi, joka saattaa karkotettavia ja ajattelee, että ei ole hänen tehtävänsä ajatella. Voit olla virkamies, joka tutustuu turvapaikanhakijoiden taustaan ja ajattelee, että laki ennen kaikkea. Voit olla poliitikko, joka käyttää hyväkseen ihmiskohtaloita saadakseen ääniä, journalisti, joka myy ihmiskohtaloista juttuja, tällaisia kuin tämä tässä, tai tutkija, joka edistää niiden avulla uraansa.

    Ihminen sinä olet, ratas toisten ihmisten välissä, joka hiertää. Ihminen sinä olet, jota säännöt joskus suojelevat, ja joskus painavat maahan niin, että kärsit. En tiedä sinusta mitään muuta täysin varmaa, paitsi tämän: sinä muistutat minua.

    Jos saisin puhua kanssasi, meillä olisi jotakin puhuttavaa, vaikka en vielä tiedä mitä. Ja sen puhumisen jälkeen, siitä olen varma, olisi vähemmän teoretisoitavaa ja politikoitavaa sinun asiallasi, ja vähemmän syitä esitellä omia mielipiteitä ja persoonaa.

    Oikeastaan haluaisin sanoa sinulle, että anteeksi kauheasti kaikkien suomalaisten puolesta, kun puhumme sinusta niin paljon.

    Janne Saarikivi

    Janne Saarikivi on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen vs. professori ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi.

  • Suomalainen työelämä on juuttunut tyrannien aikakauteen. On korkea aika siirtyä demokratiaan myös työssä, sanoo Joona-Hermanni Mäkinen kolumnissaan

    --

    Suomalaiset uskovat elävänsä demokratiassa. Harvan mielessä voisi edes käydä, että useimmat meistä viettävät valtaosan ajastaan tyranniassa.

    Lähes kaikki yritykset ja julkisen sektorin työpaikat ovat erittäin hierarkkisia. Johtajat ovat kuin oman pienen valtakuntansa diktaattoreita. He päättävät, millä perusteella saa palkkaa, minkälaisissa oloissa työtä tehdään ja kenen kanssa pääsee työskentelemään. Johtajat päättävät myös irtisanomisista. Tärkeä informaatio on johtajien käsissä, ja on täysin heidän päätettävissään, näyttävätkö he pelikorttinsa ja kelle.

    Demokratiaa pidetään itsestäänselvyytenä, mutta työelämässä hyväksytään vaikka minkälaista simputusta ja vapaudenriistoa. Työntekijät ovat nimellisesti aikuisia, mutta heitä kohdellaan kuin kurittomia lapsia.

    Asiat voisivat kuitenkin olla toisin. Olen tutustunut vaihtoehtoihin noin viidentoista vuoden ajan, ja selvitystyön tulokset ovat kiinnostavia. Matkustin Antti Jauhiaisen kanssa Yhdysvaltoihin muutama vuosi sitten tekemään taustatyötä kirjaamme.

    Tapasimme Washington D.C.:ssä valtiotieteilijä ja ekonomisti Gar Alperovitzin, joka on työskennellyt Yhdysvaltain senaatissa johtavana lakiasiantuntijana sekä erityisasiantuntijana ulkoministeriössä. Alperovitz on työskennellyt vuosikymmeniä demokraattisemman yritystoiminnan ja osallistavamman julkisen sektorin edistämiseksi.

    Alperovitzin mielestä mallia tulisi ottaa yrityksistä, joissa työntekijöitä kohdellaan kuin tasavertaisia aikuisia. Hän kertoi Evergreen-nimisestä demokraattisesta osuuskunnasta, joka on menestynyt finanssikriisin runtelemassa Clevelandissa. Yritys on työntekijöidensä omistama. Tärkeät päätökset valmistellaan ja tehdään yhdessä. Osa voitoista käytetään asuinyhteisöä auttaviin investointeihin, ja osa rahoista ohjataan uusien osuuskuntien perustamiseen. Huonoina aikoina irtisanomisten sijaan työntekijät voivat yhdessä päättää alentaa palkkoja. Vuonna 2009 perustettu pieni osuuskunta on kasvanut liikevaihdoltaan miljoonien dollareiden monialayritykseksi.

    Euroopasta löytyy monia samanlaisia esimerkkejä. Pienessä slovenialaisessa Železnikin kylässä sijaitsee työntekijöidensä omistama sähkömoottorivalmistaja Domel. Yrityksen tuotteita on käytössä globaalisti ilmanvaihto- ja lämmityslaitteissa sekä sähkötyökaluissa. Se panostaa paikallisyhteisön hyvinvointiin esimerkiksi investoimalla julkisiin palveluihin.

    Brasilialainen Semco tunnetaan tuottavan liiketoiminnan lisäksi radikaalista organisaatiomallistaan, jossa työntekijät päättävät omista palkoistaan ja työtavoistaan. Tiimit valitsevat johtajansa ja palkkatiedot ovat kaikkien työntekijöiden saatavilla.

    Monille nykypäivän suomalaisille ajatus demokraattisesta taloudesta on uusi. Sen juuret juontavat kuitenkin kauas. Jo 1800-luvulla vapaushenkinen klassinen filosofi John Stuart Mill ajoi Englannissa työn ja talouden demokratiaa. Mill tarkoitti sillä työntekijöiden itse johtamia ja omistamia työpaikkoja. Mill ennusti, että demokratia työpaikoilla tulisi lopulta olemaan yleisin yritystoiminnan muoto. Niin kiistattomina hän näki sen edut tehokkuudessa ja yksilöiden vapauden vaalimisessa.

    Moni liberaalioikeistonkin hehkuttama valistuksen ajattelija, kuten Adam Smith, piti työskentelyä toisen käskyvallan alaisena tuhoisana ja vapaan yhteiskunnan periaatteiden vastaisena. Kuinka yksilö voi kehittää itseään ja kasvaa täyteen potentiaaliinsa, kun johtajalla on oikeus määrätä tekemään yhtä ja samaa puuduttavaa työtehtävää vuodesta toiseen?

    Jopa Yhdysvaltojen konservatiivinen republikaanipuolue piti aikanaan palkkatyötä toisen komennossa orjuuden muotona.

    Suomessakaan ajatus ei ole aina ollut vieras. Presidentti Mauno Koivisto tunnisti vielä 1950-luvulla sekä kommunistisen komentotalouden että kapitalististen yritysten päätöksenteon keskittymisen merkittävät ongelmat. Hänelle oli luontevaa pohtia, että Suomessa kansanvalta laajenisi aikanaan myös työelämään. Samoin Väinö Tanner, yksi itsenäisen Suomen alkutaipaleen merkittävimpiä poliitikkoja, ajoi koko elämänsä ajan demokraattista osuusliikettä.

    Joitain huolestuttaa, että tasavertainen päätöksenteko on tehotonta. Voiko työn demokratia johtaa resurssien hukkaamiseen, loputtomiin kokouksiin ja äänestyksiin?

    Päinvastoin. Demokratiaa voi nimittäin toteuttaa monin tavoin. Kaikesta ei tarvitse äänestää. Tiimien itsenäisyyttä voi lisätä ja hierarkioita madaltaa entisestään. Johtajuus itsessään ei ole demokratian vastaista. Demokraattisessa yrityksessä työntekijät valitsevat itse tarpeen tullen johtajansa, ja vastuutehtäviä voi kierrättää. Turha byrokratia kukoistaa pikemminkin nykyisissä suuryrityksissä, joissa monet viettävät aikansa palavereissa ja konsulttien yleisönä. Tulehtuneessa ilmapiirissä parhaat ideat harvoin nousevat esiin.

    Tutkimuksissa on toistuvasti osoitettu, että suurempi päätösvalta omista työasioista lisää hyvinvointia ja työntekijöiden tuottavuutta. Vahvat hierarkiat ovat omiaan aiheuttamaan kyräilyä ja johtajien mielistelyä. Tulehtuneessa ilmapiirissä parhaat ideat harvoin nousevat esiin. Paremmat vaikutusmahdollisuudet piristävät työmotivaatiota, kun ei tarvitse alituisesti turhautua käskytykseen ylhäältä.

    Julkiset palvelut ovat arvokas tasavertaisuuden tukipylväs hyvinvointivaltiossa. Hyvä ensimmäinen askel olisikin alkaa siirtää julkista sektoria asukkaiden ja työntekijöiden päätösten alaisuuteen. Samalla saataisiin arvokasta tietoa työelämän ja demokraattisen päätöksenteon kehittämisestä.

    Sata vuotta sitten Suomi siirtyi tyranniasta poliittiseen demokratiaan. Se tarjosi suomalaisille ajan saatossa ennennäkemättömän määrän vapauksia. Mutta työelämä on edelleen juuttunut tyrannien aikakauteen. On korkea aika siirtyä demokratiaan myös työssä.

    Joona-Hermanni Mäkinen

    Kirjoittaja on Parecon Finlandin varapuheenjohtaja, tietokirjailija sekä luokan- ja historianopettaja. Hän on kirjoittanut mm. The New York Timesiin ja Jacobin Magazineen.

  • Disney ja Google ottaisivat mielellään vetovastuun eurooppalaisesta kulttuurista. Saksa ja Ruotsi vastustavat onnistuneesti tätä kehitystä, sanoo Aleksis Salusjärvi.

    Sekä Ruotsi että Saksa ilmoittivat hiljattain lisäävänsä kulttuurin rahoitusta rysäyksellä. Molemmissa maissa halutaan satsata etenkin digitaaliseen kulttuuriin, mikä kuulostaa loogiselta.

    --

    Saksan peliteollisuus on maailman suurimpia. Kölnin Gamescom on koko alan tärkein vuosittainen tapahtuma. Ruotsalainen elektroninen musiikki taas tunnetaan maapallon joka kolkassa, minkä lisäksi musiikin suoratoistopalvelu Spotify on ruotsalainen keksintö.

    Meillä Suomessa on niin totuttu ruotsalaisten ylivaltaan, että euroviisusävellykset tilataan enempiä kyselemättä länsinaapurista. Niin tuntuu puolet Euroopasta muutenkin tekevän.

    Sekä Saksassa että Ruotsissa kulttuuri nähdään kuitenkin bisnestä suurempana kokonaisuutena. Rahoituksen kasvulla pyritään ennen kaikkea huomioimaan vähemmistöjä ja lisäämään yhdenvertaisuutta. Molempia maita on helppo ihailla: ne satsaavat tuntuvasti alalle, joka paitsi maksanee itsensä takaisin, myös vähentää eriarvoistumista. Aivan kuin lääke länsimaiden alhoon olisi viimein löytynyt.

    Saksan ja Ruotsin avaamat uudet polut tuntuvat erityisen merkityksellisiltä juuri nyt, kun muissa Euroopan valtioissa kehitys junnaa pohjamudissa. Kulttuurin rooli elinkeinona on jo vuosia kasvanut kaikkialla Euroopassa, mutta painopisteet ovat siirtymässä uusille alueille.

    Krooniseksi muuttunut talouskriisi on käytännössä tyrehdyttänyt Etelä-Euroopassa kulttuurin valtiontuet. Esimerkiksi Kreikassa ja Montenegrossa arkeologisia kohteita on jouduttu hylkäämään vapaasti rosvottaviksi. Portugalissa koko kulttuuriministeriö sammui muutamaksi vuodeksi. Italia on pelastanut kulttuuriperintöään yksityisillä lahjoituksilla.

    Sivistys ja kulttuuri ovat käytännössä vuosikymmenen ajan eläneet veitsi kurkulla, eikä turvassa ole olleet edes vakaimmat ja suurimmat toteemit, kuten kansallisarkistot Italiassa ja Bosniassa.

    Kun taidealan ihmisten kanssa keskustelee heidän kotimaidensa tilanteesta, tarinat ovat toisinaan jopa uskomattoman kuuloisia. Näin siis kaikkialla muualla paitsi saksalais-ruotsalaisessa keisarikunnassa. Sikäläisillä taiteilijoilla ei ole erityisempiä syitä synkistelyyn.

    Kun koko EU:n julkistalous on murroksessa, maiden väliset erot korostuvat. Saksan ja Ruotsin kansainvälinen painoarvo on kasvanut. Elävä ja vetovoimainen kulttuuri voidaan ajatella sijoituksena, mutta paljon perustavammassa mielessä se on ankkuripaikka koko valtiolle ja sen elämäntavalle. Maabrändien luomisessa kulttuuri on aina ollut tärkeimpiä työkaluja.

    Yhdysvallat voitti kylmän sodan Hollywood-elokuvien vetoavulla. Yhä vieläkin televisiomme on turusen pyssyä myöten täynnä amerikkalaisia sankarisotilaita, jotka ratkovat Irakin ja muun maailman vääryyksiä luodeillaan. Amerikkalaista sotaviihdettä tuetaan usein armeijan rahoilla, ja sen lopputulokset myydään meille suomalaisille sohvaviihteeksi puettuna aivopesuna.

    Maabrändien luomisessa kulttuuri onkin aina ollut tärkeimpiä työkaluja. Hyvänä esimerkkinä tästä on myös Saksa, joka on nykyään maailman suosituimpiin kuuluva valtio.

    Suomi on tässä kehityksessä tasapaksu puurtaja. Kulttuuriala saa meillä julkista tukea kokonaisuudessaan noin miljardi euroa, mikä on muihin maihin verrattuna kohtuullisesti. Kun tapaa ulkomaisia taiteilijoita, huomaa että myös Suomen merkitys on Euroopan taiteessa korostunut kriisimaiden kustannuksella. Tämä on tapahtunut siitä huolimatta, että kulttuurin osuus on valtion kassassa todellisuudessa kutistunut alan kasvettua harppauksittain isommaksi.

    Olemme siis parantaneet asemiamme suhteessa muihin Euroopan valtioihin, tekemättä oikeastaan mitään. Ruotsin ja Saksan tilanteesta ei kannata edes puhua samalla henkäyksellä. Ne ovat karkaamassa meiltä horisontin taakse.

    Pitkän aikavälin kehitys näyttää länsimaissa yhtä kaikki kulkevan kohti keskitettyä kulttuuria. Käytännössä se näkyy yksityisen pääoman esiinmarssina. Kun valtioiden visiot kulttuuripolitiikasta puuttuvat, koko ala pikkuhiljaa näivettyy, vaikka kyseessä olisi Kreikan kaltainen sivistyksen kehto.

    Britannian ja Ranskan kaltaisissa suurvalloissa pohdintaankin samoja kysymyksiä kuin meillä Suomessa siltä osin, että kulttuuria on vaikea säilyttää pienissä kaupungeissa elinvoimaisena. Ja erityisen helppoa juuri näistä paikoista on leikata.

    Näyttääkin, että kulttuurin massiivinen perintö on siirtymässä pala kerrallaan yksityisomistukseen, eli sellaisille tahoille, joilla on resursseja ja kiinnostusta vaalia sitä. Lopulta Disneyn ja Googlen kaltaiset jättiläiset pitävät yllä oligopolia, josta ne lypsävät mehut irti.

    Tällä kehityksellä on myös puolustajansa. Esimerkiksi Heikki Pursiainen on kyseenalaistanut kulttuurin kotimaisen tuotannon tarpeellisuuden. Itse liputan vakaasti naapurikansojemme mallia. Matkitaan Ruotsia ja perustetaan samalla kulttuurin Hansaliitto.

    Aleksis Salusjärvi

    Kirjoittaja on helsinkiläinen päätoimittaja, kulttuuritoimittaja ja kriitikko, joka on aktiivisesti seurannut Suomen kulttuuripolitiikkaa vuodesta 2008.

  • Sata vuotta sitten heinäkuussa suomalaisilla vankileireillä kuoli 5000 ihmistä. Monia meistä ei olisi olemassa, jos mielivaltaa vastaan asettuneet esiäitimme ja -isämme eivät olisi estäneet yksittäisten ihmisten teloituksia ja kuolemia, sanoo Heikki Hiilamo.
    _______________________________________________________________________

    Lapsuuden kotikaupunkini Lahden keskellä sijaitsee Fellmannin puisto. Koululaisena ajoin sen ohi bussilla joka päivä. Sata vuotta sitten puiston paikalla oli peltoja, joita nyt kutsutaan veripelloiksi.
    Sana veripelto oli minulle silloin tuntematon; koulussa siitä ei puhuttu. Pelloilla sijaitsi vankileiri, jossa oli loppukeväästä 1918 noin 30 000 vankia. Reilu kolmannes heistä siirrettiin Hennalan kasarmeille, missä vangeista teloitettiin lyhyessä ajassa yli 500. Heidän joukossaan yli 200 naista ja tyttöä. Määrät ovat käsittämättömän suuria! Mutta noista tapahtumista ei puhuttu silloin, kun suoritin samoilla kasarmeilla asepalvelusta.
    Nyt tilanne on toinen. Sadan vuoden takaisia sodan kauhuja ja molempien osapuolten julmuuksia on ehditty käydä tänä vuonna läpi väsymykseen asti. Tiedämme, että julmiin tekoihin syyllistyivät sekä punaiset että valkoiset. Marjo Liukkonen julkaisi alkuvuodesta paljon keskustelua herättäneen kirjan Hennalan naismurhat 1918. Kirjaa kiitettiin naisvankien arjen kuvaamisesta mutta arvosteltiin siitä, että se toisti osin vanhoja tietoja ja jopa kärjisti liikaa tapahtumia. Sisällissota on Suomen tutkituin historian ajanjakso. Mitä uutta se voisi enää paljastaa?
    Nyt kesän loppupuolella pahin alkaa olla ohi sadan vuoden takaisissa tapahtumien muistelemisessa. Kesäkuussa vankileireillä kuoli lähes 3 000 punaista. Heinäkuu oli kauhein. Silloin kuoli noin 5 000 ihmistä. Elokuussa uhrien määrä väheni. Suomen hallitus oli vihdoin havahtunut katastrofiin ja niin kutsuttuja vaarattomia vankeja alettiin vapauttaa. Syksyllä ei ole enää sisällissotaan liittyviä suuria sadan vuoden merkkipaaluja tiedossa. Tuntuu siltä, ettei vuoden 1918 tapahtumista ylipäätään löydy enää uutta sanottavaa.
    Heinäkuussa Tampereen herättäjäjuhlilla kollegani Irene Roivainen piti vuoden 1918 tapahtumia käsittelevän puheen. Siinä hän totesi: "Meillä ei ole lupaa pyytää ja antaa anteeksi edellisten sukupolvien tekoja, mutta sovintoa me voimme rakentaa." Roivainen kertoi savolaisesta talonpojasta, joka oli pelastanut valkoisten kynsistä hänen molemmat isoisänsä.
    Puheen kuullessani muistin kertomuksen isoäitini vanhemmista. He olivat tilattomia maatyöläisiä Etelä-Hämeen Vesivehmaalla. Punaisen terrorin aikana he olivat piilottaneet uunin taakse isäntänsä, jotta punaiset eivät veisi häntä. Tapahtumaa ei kerrota suvussani suurena sankaritekona, vaan arkisena osoituksena pariskunnan hyväsydämisyydestä sekä tilallisten ja työläisten mutkattomista väleistä.
    Nämä tapaukset eivät ole poikkeuksellisia. Presidentti Sauli Niinistö on kertonut, miten punaiset olivat Paimiossa viemässä hänen isoisäänsä, kunnes joku punaisten joukosta oli todennut, että Heimo on kunnon mies, joka ei ole tehnyt mitään pahaa.
    Yli 36 000 ihmisen kuolema pienessä maassa oli käsittämättömän suuri tragedia. Tragedia olisi kuitenkin voinut olla vielä paljon suurempi ilman tuhansien ihmisten pienempiä ja suurempia tekoja, joilla he asettuivat punaista ja valkoista terroria vastaan. Tämänkaltaiset sankariteot ovat kuitenkin vaarassa unohtua. En ole löytänyt yhtään tutkimusta, jossa tätä kysymystä olisi tarkasteltu.
    Kuten Marjo Liukkosen kirjakin osoittaa, historiankirjoitus ei ole enää vaan sitä, mitä vaikutusvaltaiset miehet tekevät, vaan myös sitä mitä ihmisten elämässä tapahtuu. Monia meistä ei olisi olemassa, jos rohkeasti mielivaltaa vastaan asettuneet esiäitimme ja -isämme eivät olisi estäneet yksittäisten ihmisten teloituksia ja kuolemia vankileireillä.
    Menneisyyden muisteleminen on poliittista. Se vaikuttaa siihen, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa. On tärkeää tietää, millaiseen pahuuteen ihmiset kykenevät mutta myös millainen hyvyys voi voittaa pahuuden. Siksi tarvitsemme vuoden 1918 tapahtumista vielä ainakin yhden tutkimushankkeen, tutkimushankkeen sisällissodan arjen sankareista.
    Heikki Hiilamo

    Kirjoittaja toimii Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professorina. Aikaisemmin hän on työskennellyt mm. toimittajana Yleisradiossa 19941997.

  • Teiden varsia tulisi käyttää niitty- ja ketokasvien suojeluun, kirjoittaa tietokirjailija Jussi Viitala.
    _______________________________________________

    Kun koulupoikana kiertelin kotimaisemissani, ihailin pihan ketoneilikoita ja ihmettelin ladon edessä kasvavia ketokatkeroita. Kallion reunalla kuivassa maassa kasvoi kissankelloja ja vähän multavammassa paikassa harakankelloja. Niiden seassa oli päivänkakkaroita. Kulkureittien varrella kasvoi pihatatarta, piharatamoa ja pihasauniota, jotka kestävät tallaamista muita kasveja paremmin. Varhaisimpia muistojani on kostean pihasaunion ryydin tuoksu.

    Tällaisia useimmat maalaispihat olivat vielä viime vuosisadan puolivälissä, ja ketokasvit kukoistivat. Tosin ahojen ja hakamaiden lajit olivat jo joutuneet ahdinkoon laidunnustapojen muuttuessa ja ahojen metsittyessä. Mansikoita ja mesimarjoja löysin lapsena enää pellon ojien reunoilta. Salaojituksen yleistyessä nekin ovat nykyään hävinneet, samoin kuin ovat hävinneet kimalaisten pesäpaikat.

    Mitään lapsuuteni kedon koristuksista en enää löydä niiden entisestä ympäristöstä. Sama kato on käynyt lähes kaikilla maalaispihoilla.

    Miten sitä pihaa ennen hoidettiin, että se niin koreasti kukki? Eihän sitä oikeastaan hoidettu mitenkään. Siinä asuttiin ja siinä oli usein talon pässi liekanarussa, jonka paikkaa muutettiin niin, että pässi sai aina tuoretta syötävää. Taisipa siinä joskus olla hevonenkin lieassa. Tilaton väki niitteli ojanpenkkoja ja latojen ympäristöjä ainoan lehmänsä talvirehuksi.

    Nyt pihojen luonnonkukat ovat korvautuneet hoidetuilla nurmikoilla, jotka ruohonleikkuri pitää tasaisina, ja rikkaruohoista kitketyillä kukkapenkeillä, joissa kasvaa etupäässä ulkomaan kukkia. Kauneusihanteet ovat muuttuneet. Tasaiseksi nuollut nurmikot koetaan luonnonkukkia kasvavaa pihamaata viehättävämmäksi.

    No, mitäpä väliä on muutamalla kukalla ja muulla kasvilajilla. Onhan niitä.

    On niillä väliä. Niittyjen, ahojen ja ketojen katoaminen on meille näkyvä osa ja ennusmerkki maailmanlaajuisesta monimuotoisuuden diversiteetin häviämisestä, joka pahimmillaan uhkaa jopa meitä itseämme.

    Niittyjen ja ketojen kasvien hävitessä myös niillä elävät hyönteiset ja muut pieneliöt häviävät. Kimalaiset, perhoset ja muut pölyttäjähyönteiset mahdollistavat runsaat hedelmä-, marja sekä öljykasvisadot. Mitä vähemmän pölyttäjiä, sitä vähemmän satoa.Sorasta ja murskeesta rakennetut tien luiskat olisivat ihanteellinen kasvupaikka kuivaa ja ravinneköyhää alustaa vaativille ketokasveille.

    Mitä voitaisiin tehdä keto- ja niittykasvien hyväksi?

    Yksi mahdollisuus on tieviranomaisten käsissä. Suomessa on lähes puoli miljoonaa kilometriä teitä. Sorasta ja murskeesta rakennetut tien luiskat olisivat ihanteellinen kasvupaikka kuivaa ja ravinneköyhää alustaa vaativille ketokasveille. Jos niistä edes pieni osa saataisiin ketokasvien suojeluun, olisi näiden kasvien tulevaisuus paljon valoisampi ja tienkäyttäjätkin voisivat ihailla kesäisten tien reunojen kauneutta.

    Muistelen, että vuosia sitten japanilaiset tieviranomaiset kiertelivät Suomessa ja ihastelivat, mitä isännät olivat tehneet saadakseen tien luiskat kukkimaan noin kauniisti. Häpeäkseen isännät joutuivat tunnustamaan, etteivät he olleet tehneet yhtään mitään.

    Sen jälkeen keksittiin erilaisia leikkureita, joilla tien penkat saatiin geometrisen "siisteiksi" ja ketojen lajiston ahdinko paheni.

    Joitakin suojapaikkoja ketokasveilla on. Pienten sivuteiden reunoilla kukkii heinäkuussa paikoin uskomaton kukkaloisto harakan- ja kissankelloja, päivänkakkaroita, ketoneilikoita ja muita ketokasveja. Näitä syrjässä olevia kohteita tieviranomaiset eivät ole ennättäneet "hoitamaan".

    Pientä toivoa antaa se, että Liikenneviraston ympäristöohjelmassa vuosille 2017 2020 sentään mainitaan sana monimuotoisuus. Jos ohjelman suositukset edes osin suotautuvat käytäntöön ja edes pieni osa teidenvarsista saataisiin niitty- ja ketokasvien suojelualueiksi, olisi tilanne paljon parempi. Merkkejä tällaisesta jo on.

    Ohjelman tekstistä saa tosin vaikutelman, että monimuotoisuuden edistäminen tarkoittaa toistaiseksi lähinnä jättiputken torjuntaa. Hyvä niin, mutta mukana pitäisi olla myös muiden haitallisten vieraslajien kuten lupiinin, jättipalsamin ja kurttulehtiruusun torjunta.

    Uhanalaisia perinnekasveja voi itse kukin auttaa perustamalla pihalleen edes pienen kedon, jolta kitketään lupiinit ja apilat. Se niitetään loppukesällä ja sato syötetään eläimille tai kompostoidaan. Näin maasta poistetaan ravinteita ja ravinnepitoisuuden laskiessa ketokasvit saavat mahdollisuuden kukoistaa. Silloin ne ilahduttavat ja hyödyttävät meitä kaikkia.

    Jussi Viitala

    Kirjoittaja on eläkkeellä oleva ekologi ja tietokirjailija. Häntä kiinnostavat eläimet ja ihmiset ja suhde luontoon.

  • Entäpä jos se, mitä käräjäoikeudessa on todettu, ei olekaan totta? Jospa peliä ei ollutkaan? Ainakaan siten, kuin väitetään? Mitä tapahtuu, jos hovioikeus toteaa Aarnion syyttömäksi?

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä