Ykkösaamun kolumni

Hannu Reime: Rotubiologiaa Ruotsissa (ja muuallakin)

  • 6 min
  • toistaiseksi

Luin viikonvaihteessa Tieto-Finlandian tänä vuonna voittaneen Tapio Tammisen kirjan Kansankodin pimeämpi puoli. Kirja käsittelee eräitä äärioikeistolaisia aatevirtauksia ja ilmiöitä, joita tekijän mukaan on esiintynyt huomattavan paljon Ruotsissa. Samalla piirtyy laaja, historiallinen panoraama tällaisista ajatuskuluista muuallakin, vaikka painopiste on naapurimaassamme. Syyriasta ja Irakista pakenevien ihmisten virta Eurooppaan ja sen nostattama muukalaisviha tekevät kirjasta ajankohtaisen, mikä on ehkä vaikuttanut palkintopäätökseen sen lisäksi, että teksti on sujuvaa ja mukaansatempaavaa.

Folkhemmet, 'kansankoti', on iskusana, joka liitetään ruotsalaiseen sosialidemokratiaan ja hyvinvointivaltioon. Sen esitti sosialidemokraattien johtaja ja myöhempi pitkäaikainen pääministeri Per Albin Hansson vuonna 1928 kuuluisassa puheessaan, jossa hän vertasi hyvää yhteiskuntaa hyvään kotiin: hyvässä kodissa ei ole etuoikeutettuja eikä jälkeen jätettyjä, ei lellikkejä eikä kaltoin kohdeltuja.

Kansankodin idea ei kuitenkaan lähtenyt työväenliikkeen piiristä, vaan Ruotsissa sen esitti konservatiivinen valtio-oppinut Rudolf Kjellén. Ajatus palautuu Otto von Bismarckiin, rautakansleriin, joka 1800-luvun loppupuolella toteutti sosiaalipoliittisia uudistuksia lujittaakseen yhdistyneen Saksan yhteiskunnallista vakautta ja viedäkseen pohjaa kasvavalta marxilaisvaikutteiselta työväenliikkeeltä ja internationalismilta.

Niin kuin kaikki poliittiset iskusanat, niin myös 'kansankoti' kelpaa monenlaiseen käyttöön. Kansankokonaisuuden lujittaminen tasaamalla luokkaeroja kuului myös sotienvälisten fasististen puolueiden ohjelmaan, kutsuivathan natsit itseään kansallissosialisteiksi.

Kun sosialidemokraatit nousivat Ruotsin ykköspuolueeksi 1930-luvulla ja kansankotia alettiin rakentaa, ei ajan ilmapiiri senaikaisessa Euroopassa voinut olla vaikuttamatta myös niihin ajatuksiin, joita sosialidemokraattien johtajat esittivät. Ruotsi oli viime vuosisadan alkupuolella rotubiologian ja eugeniikan johtava maa, ja siellä kuten muuallakin säädettiin pakkosterilisaatiolakeja, jotka myöhempinä vuosikymmeninä on kumottu.

Ruotsin valtiopäivillä päätettiin vuonna1922 itsenäisen rotubiologisen tutkimuslaitoksen perustamisesta Uppsalaan. Laitos toimi tällä nimellä vuoteen 1958, jolloin se muutettiin lääketieteellisen genetiikan instituutiksi ja yhdistettiin Uppsalan yliopistoon. Lakialoitteen laitoksen perustamisesta oli aikoinaan tehnyt kaksi kansanedustajaa, toinen sosialidemokraateista, toinen maalaisliitosta. Laitosta johti pitkään Ruotsin maineikkain rotubiologi Hermann Lundborg, akateemisesti ansioitunut lääketieteen tutkija.

Sotienvälisenä aikana pidettiin ihmisiin sovellettua rotubiologiaa ja rodunjalostusta, eugeniikkaa, täysin hyväksyttynä ja kunniallisena akateemisena tutkimusalana. Natsit eivät näissä aatteissa olleet yksin, vaan edustivat vain niiden äärimmäistä ja fanaattisinta laitaa.

Silloiseen eurooppalaiseen ajanhenkeen kuului uskomus ihmiskunnan jakautumisesta tarkkaan rajattuihin rotuihin. Kauhistuttavana asiana pidettiin "rotujen sekoittumista". Ajan Zeitgeist paljastuu hyvin viime vuosisadan alkupuolen tietosanakirjoista, jotka omistivat anteliaasti palstatilaa hakusanalle "Ihmisrodut" runsaine valokuvineen eri "rotutyypeistä".

Ruotsalaiset sosialidemokraatit hyväksyivät ajatuksen "profylaktisesta sosiaalipolitiikasta … paremman ihmismateriaalin luomiseksi" niin kuin Alva ja Gunnar Myrdal kirjoittivat vuonna 1934.  Eivät he silti rotuoppeja nielleet. Vähän ennen sodan puhkeamista Gunnar Myrdal kirjoitti yksityiskirjeessä, että sterilisaatiopolitiikka "haisee natsismilta."

Alva ja Gunnar Myrdal olivat ruotsalaisen sosialidemokratian ja hyvinvointivaltion johtavia teoreetikoita. Tapio Tamminen siteeraa heidän kirjoitustaan, jossa todetaan, että "jos Yhdysvaltojen mustat tai Puolan juutalaiset käyttäytyvät heidän rodulleen tyypillisellä tavalla, se johtuu kasvatuksesta." Kirjoittajien tarkoitus oli varmasti hyvä ja näitä sorrettuja vähemmistöjä puolustava. Silti teksti rotuviitteineen heijastelee 1930-luvun henkeä. Nykyisin rasistitkin peittelevät ajatuksiaan puhuen yleensä kernaammin ylikäymättömistä kulttuurieroista kuin ihmisroduista.

Tammisen kirja sisältää mielenkiintoista tietoa rasististen aatteiden synnystä ja niiden kannattajista Euroopassa noin parisataa vuotta sitten. Myytit arjalaisista ja seemiläisistä roduista perustuivat historiallisen kielitieteen tutkimustuloksiin. Niissä oli osoitettu, että useimmat Euroopan kielet kuuluvat samaan suureen indoeurooppalaiseen kielikuntaan, jonka tytärkieliä puhutaan myös Keski-idässä ja Intian niemimaalla. Muinaisten juutalaisten kielet, heprea ja aramea, kuten myös arabia taas ovat osa seemiläistä kieliperhettä. Näistä tosiasioista sitten pääteltiin, että olisi olemassa jokin arjalainen ihmisrotu ja sitä hallitsemaan pyrkivä juutalainen rotu.

Linkkiä Intiaan korostettiin erityisesti natsi-ideologiassa viime vuosisadalla. Esimerkiksi natsipuolueen tunnus, hakaristi, otettiin hindujen kuvasymboliikasta. Häkellyttävintä on, että monet pitkälle koulutetut ihmiset, lääkärit, tohtoriksi väitelleet ja yliopistojen professorit saattoivat uskoa näihin myytteihin ja niistä siinneeseen rotubiologiseen kallonmittaukseen.  

Yksi oudoimmista hahmoista, jonka Tapio Tamminen vyöryttää lukijan eteen, on "Hitlerin jumalatar", Savitri Devi, joka yhdisti natsismin ja hindumystiikan esoteeriseksi arjalaisuskonnoksi. Syntyjään kreikkalais-ranskalainen Devi, alkuperäiseltä nimeltään Maksimiani Portas, piti Hitleriä 1900-luvun suurimpana ihmisenä. Devi oli myös kiihkeä eläinaktivisti ja kiinnostui varhain niin sanotusta syväekologiasta.

Kirjan lopussa palataan nykypäivään. Ruotsissa on ollut lukuisia väkivallantekoja maahanmuuttajia vastaan jo pitkän aikaa, ja ilmapiiri siellä samoin kuin muuallakin Euroopassa on koko ajan kiristynyt. Kirjoittaja pitäytyy viisaasti ennustamasta tulevaisuutta, mutta yhdessä asiassa hän on varmasti oikeassa: ne jihadistit, jotka syyllistyivät Pariisin terrorihyökkäyksiin, ja "valkoisen Euroopan" puolustajat seisovat samassa veneessä." Toisen menestys ruokkii myös toista. 

Hannu Reime

Ykkösaamun kolumni  1.12.2015

Lähetykset

  • ti 1.12.2015 9.53 • Yle Areena

Jaksot

  • Digitaalinen maailma on synnyttänyt uudenlaisen byrokratiaviidakon. Teemme digitaalisesti yhä enemmän täysin tarpeettomia asioita, joille vanhana analogisena aikana ymmärsimme nauraa, kirjoittaa Taneli Heikka.

    Vuosi sitten muutin Yhdysvalloista takaisin Suomeen. Kotimaani oli miehitetty. Uudet johtajat tahdittivat kansalaisten jokaista askelta, puuttuivat jokaiseen työtehtävään ja kontrolloivat väsymättä jopa lasten elämää.

    Olen yrittäjä. Työstä sopimiseen menee toisinaan kauemmin kuin itse työtehtävän suorittamiseen. Pitkää työsopimusta ei aina ehditä allekirjoittaa ennen kuin työt on tehty.

    Työstä sopiminen on kuitenkin helppo vaihe. Laskutus on moderni ooppera, jossa pulska leidi ei koskaan laula viimeistä aariaansa. Ensin on täytettävä palvelun ostajan lähettämä alihankkijan rekisteröintilomake, minkä jälkeen työtehtävä voidaan tilata toisella lomakkeella. Tämän jälkeen alkaa omia ohjelmistoja ja ammattilaisia työllistävä laskutus. Matkalaskut lähetän kolmanteen palveluun, johon saan salasanat, kun atk-tuki palaa lomilta.

    Kuulen paljon vastaavia kuvauksia ihmisten työpaikoilta. Lääkärit eivät enää vain hoida, tutkijat tutki tai opettajat opeta. He täyttävät lomakkeita, joita työpaikan hallinto heille kiihtyvällä tahdilla lähettää.

    Elämästä on kadonnut luottamukseen perustuva arkijärki. Kädenpuristus tarkoittaa nykyään vain sitä, että käsidesiä on syytä taas käyttää ja uusi digitaalinen lupaprosessi on avattava.

    Tuttavani esimerkiksi joutui ylitöihin, koska hänen oli hyväksyttävä alaistensa ylityöt omassa monimutkaisessa järjestelmässään. Tunnin ylityö ei riittänyt yhden ylityön kuittaamiseen.

    Miksi näin on käynyt?

    Yksi selitys on, että digitoitua byrokratiaa pidetään tehokkaana. Niinpä sitä lisätään. Kun sihteerit ja assistentit irtisanottiin, luultiin, koneet tekevät heidän työnsä. Nykyään kovapalkkaiset johtajat ja asiantuntijat tekevät sihteerin ja assistentin työt noita koneita käyttämällä. Heiltä vain puuttuu sihteerien ja assistenttien ammattitaito suostutella byrokraatit luopumaan kaikkein älyttömimmistä ideoista. Teemme digitaalisesti yhä enemmän tarpeettomia asioita, joille analogisena aikana ymmärsimme nauraa.

    Kun käyn ministeriössä, en pääse ovelta eteenpäin ilman ennakkoilmoittautumiseen perustuvaa kirjautumista. Kun käyn pankissa, joudun kuulusteluun, joka saa minut kaipaamaan niitä vapauden aikoja, kun nimeni tallennettiin Tiitisen listalle. Jonninjoutava paperinpyöritys ei muutu tehokkaaksi liike- ja viranomaistoiminnaksi sillä, että se on digitoitu.

    Joskus tälle turvallisuusinnostukselle on hyvät syynsä. Usein ei. Yksittäistapauksista päätellään, että huijareita on enemmän kuin ennen. Sen jälkeen, kun yksi kansanedustaja haksahti nigerialaiskirjeeseen, olemme täyttäneet arkemme hallintajärjestelmillä, lupaprosesseilla, ilmoittautumisilla ja rekisteröinneillä.

    Jonninjoutava paperinpyöritys ei muutu tehokkaaksi liike- ja viranomaistoiminnaksi sillä, että se on digitoitu.

    Sain Wilmasta pyynnön suostua siihen, että tokaluokkalaiseni voi käydä koulupäivän aikana leikkipuistossa. Kun käyntiä puistoon sateen vuoksi siirrettiin päivällä, lupa oli annettava uudestaan. Annan kahden lapseni ruokavalioon, retkiin, uskontokasvatukseen ja valokuviin liittyviä suostumuksia, kommentteja ja lausuntoja niin paljon, että sille on raivattava työpäivästä oma aikansa.

    En tunne sinun työsi, työttömyytesi ja vapaa-aikasi yksityiskohtia, mutta veikkaan, että byrokraattinen pilkunpimputtaminen on lisääntynyt ja ihmisten tarpeiden tyydyttäminen vähentynyt. Hallinto ei enää palvele työntekijöitä vaan työntekijät palvelevat hallintoa. Tällainen järjestelmä ei elä pitkään. Kommunismissa tehtiin mitä hallinto määräsi, ei sitä, mitä toiset ihmiset tarvitsivat. Miten sille systeemille kävikään?

    Asioita voi tehdä toisellakin tapaa. Sen sijaan että lähetätte tuntemattomille ihmisille suostumuskaavakkeita ja lomakelinkkejä, kutsukaa heidät kahville. Jutelkaa yhteistyökumppanienne kanssa. Ihmisten tapaaminen vie vähemmän aikaa kuin sählääminen lupien ja prosessien kanssa. Ottakaa sellainen riski, että jokainen yhteyttä ottava ihminen ei ole todennäköinen veronkiertäjä, Isis:n pommintekijä tai venäläinen agentti. Pankaa kapuloita rattaisiin vapaan elämän puolesta. Vaatikaa tilaa ja aikaa tutustumiselle ja luottamuksen rakentamiselle.

    Olkaa organisaatiotottelemattomia. Kun työpaikalla esitellään uusi lupaprosessi, arviointikaavake tai rekisteröintihanke, kyseenalaistakaa se. Torjukaa edes joka toinen. Pankaa kapuloita rattaisiin vapaan elämän puolesta. Vaatikaa tilaa ja aikaa tutustumiselle ja luottamuksen rakentamiselle.

    Hyväksyttiinkö organisaatiossanne vahingossa huijareiden lähettämä lasku? Ikävä juttu. Ette tarvitse uutta järjestelmää. Tarvitsette lisää täyspäistä henkilökuntaa talousosastolle.

    Muistatteko ajan, kun Jorma ja Marjatta hoitelivat reskontraa ja palkkoja? Jatta teki turvallisuusselvityksen katsomalla toimistoon tulevia silmiin, ja Jomppa otti vastaan epämääräisen kuittiläjän ja laski rahat tiskiin. Se oli halpa ja järkevä tapa, ja Suomesta rakennettiin yksi maailman onnellisimmista ja toimivimmista yhteiskunnista.

  • Kolumnisti Asta Leppä pohtii nuorten elämää ja onnellisuutta. Hän toteaa, että nykyään nuori saa olla yksilö, kunhan mahtuu tiettyyn muottiin.

    Säkenöivänä syyssunnuntaina, vaeltaessamme pitkospuita pitkin ruskan värejä tapailevan suon yli, poikani sanoi olevansa onnellinen. Sellaista lausetta ei kuule usein aikuisenkaan, saati sitten nuoren suusta.

    Jäin miettimään, mitä onni tarkoittaa teini-ikäiselle.

    On tutkittu, että lapsi kaipaa onnelta arkisia asioita ei tivolireissuja, rantalomia ja leluvuorta, vaan yhdessäoloa ja kiireettömyyttä mutta mikä on nuorten käsitys onnesta?

    Yläkoulussa ja lukiossa moni masentuu, menettää opiskelumotivaationsa ja kokee uupumusta. Osa ahdistuksesta kuuluu normaaliin kasvuun, mutta on muutakin.

    On tämän ajan taakkaa.

    Yleisen määritelmän mukaan elämme individualismin, yksilöllisyyden, aikaa. Itse en kuitenkaan ole asiasta niin varma. Yksilöllisyys tuntuu usein vain juuri tietynlaiselta yksilöllisyydeltä.

    Esimerkiksi amerikkalaispsykologi Judith Rich Harrisin mukaan vanhemmat yrittävät kyllä tukea lapsensa persoonallisuutta ja yksilöllisyyttä, mutta vain tietyn kaavan mukaan. Erilaisuus on siis jo lähtökohtaisesti ennalta määriteltyä ja rajoitettua liian erilainen ei saa olla.

    Osaltaan tästä kertoo sekin, miten suurta ahdistusta erityislasten vanhemmat joutuvat kasvatustyössään kokemaan. Erityislapsi vilkas, keskittymiskyvytön, impulsiivinen, introvertti, epäsosiaalinen tai hahmotushäiriöitä kokeva on nimenomaan liian erilainen. Kun vielä joitakin vuosikymmeniä sitten hyvinkin erilaiset lapset mahtuivat samaan luokkahuoneeseen, niin nyt muista poikkeavaa oppilasta pidetään liki taakkana, joiden vuoksi toisten opiskelumahdollisuudet huononevat.

    Kärjistyneimmillään kehitys näyttäytyy rapakon takana, jossa autististen lasten määrä on nelikymmenkertaistunut ja ADHD-diagnoosit lisääntyneet peräti neljäkymmentä prosenttia tämän vuosituhannen aikana. Asianosaisten kärsimystä vähättelemättä: kaventavatko lisääntyvät diagnoosit samalla myös normaaliuden rajoja?

    Erilaisuuden sietäminen on muutoinkin hakusessa. Jo arjen asenteissa individualismin ajan nuoret voivat olla jyrkkiä toisiaan kohtaan. Aiempien vuosikymmenten tapaan nuoret vahtivat yhä, ovatko kaverin tossut ja huppari oikeaa merkkiä ja yhtä tarkasti vahditaan seksuaalisuutta ja sukupuoliroolien noudattamista.

    Vaikka Pride-kulkue keräsi satatuhatta marssijaa Helsinkiin ja tasa-arvoinen avioliittolaki sai hurjan kannatuksen, sama riemu ei näy ainakaan vielä täällä pikkukaupunkien ja maaseudun perukoilla. Usein jo sellainen tyttö tai poika suljetaan kaveripiiristä, joka ei noudata perinteistä mies- tai naiskuvaa. Jos läheisessä yläkoulussa nuori tulisi ulos kaapista, omien nuorteni mukaan "tyyppi saisi kuulla asiasta jokaikinen päivä." Ehkä juuri siksi 72 prosenttia seksuaalivähemmistönuorista saa yhä kuulla asiattomuuksia ja joutuu aika ajoin ahdistelluksi.

    Niinpä jos ajan koulukeskuksen läpi iltapäivällä, alueen kouluista purkautuva nuorisomassa on hätkähdyttävän samannäköistä. Se on paradoksaalista, olisihan nykynuorilla enemmän valinnanvaraa itseilmaisuun kuin koskaan aiemmin.

    Muistelen, kuinka repiviä irtiottoja teimme omassa nuoruudessamme viikonloput olivat kosteita ja tukka sojotti.

    Samaan aikaan nuoret ovat monessakin suhteessa kunnollisempia kuin ikinä. Harva vanhanaikaisesti "kapinoi". Tupakointi on vähentynyt, viinanjuonti niin ikään. Muistelen, kuinka repiviä irtiottoja teimme omassa nuoruudessamme viikonloput olivat kosteita ja tukka sojotti. Yhteen aikaan näpisteltiin kaupoista, sitä teki jopa nykyisin professorina toimiva kaveri. Tämän ajan standardeilla isosta osasta tuon ajan nuorista olisi mitä todennäköisimmin tehty lastensuojeluilmoitus.

    Tuolloin omaa itseä ja paikkaa maailmassa haettiin rajuimman kautta. Silloin siihen oli varaa ja kai tarvekin. Mutta onko enää?

    Ehkä kilpailu tulevaisuuden aurinkopaikoista on tänä päivänä niin kovaa, ettei mogailu enää kannata. Lääketieteelliseen tiedekuntaan pääsee etelässä vain puolisenkymmenen prosenttia kokeeseen osallistuneista, oikeustieteelliseen saman verran.

    Vanhempi nuoreni haki viime keväänä täkäläisen lukion luonnontiedelinjalle 9,5 keskiarvolla. Hän ei päässyt sisään.

    En yhtään ihmettele, että osa nykynuorista kokee riittämättömyyden tunteita.

    Mitä on siis nuoren onnellisuus tänään? Että saa hyvän keskiarvon koulussa? Että kerää viulusoolollaan aplodit konservatorion kevätkonsertissa tai nousee juoksukisojen palkintopallille? Tai että on koulussa kova jätkä tai makea muija, joka vahtii muiden miehuutta ja naiseutta ja pompottaa ja kiusaa niitä, jotka eivät yllä standardeihin?

    En yhtään ihmettele, että osa nykynuorista kokee riittämättömyyden tunteita.

    Luonnossa kukaan ei vaadi kuitenkaan olemaan kuin oma itsensä.

    Ja juuri siksi keskellä ei-mitään, ruokkoamatonta suota, jonka yllä korppi lentää kraakkuen ja jossa suopursu tuoksuu hurjana, nuori voi tokaista olevansa onnellinen.

  • Oikeustoimittaja Päivi Happonen kysyy blogissaan, minne katosi lakialoite, joka heittäisi kiusaajan toiseen kouluun.

  • Maapallo on tänään ihmiselle valtavasti parempi paikka kuin menneinä aikoina, kirjoittaa uusi kolumnistimme, ympäristöfilosofian dosentti Leena Vilkka.

  • Jos taivas onkin putoamassa niskaamme, viivytystaistelun voi jokainen aloittaa jo tänään: avaa kirja ja lue, kirjoittaa kansallisen lukutaitofoorumin asiantuntija Aleksis Salusjärvi.

  • Ruotsin Haaparannalla asuva toimittaja Pekka Juntti on kirjoittanut kirjeen vuoteen 2100.

  • Somea syytetään samanmielisten kaikukammioksi. Mutta voiko kuplia vältellä sulkeutumalla kuplaan, josta käsin paheksuu somekeskustelua tai moralisoi ruutuaikaa, kysyy toimittaja Reetta Räty.

  • Kiinassa koulutus on menolippu parempaan elämään, ja se on helpommin kaupunkilaisen ulottuvilla, kirjoittaa Jenny Matikainen.

  • Kun poliitikko uikuttaa tulleensa maalitetuksi, se on kunnon keskisormenojennus kaikkia niitä kohtaan, jotka on joskus oikeasti maalitettu, sanoo Tampereen ylioppilaslehden Aviisin päätoimittajaTuija Siltamäki.

  • Vähemmistöhallitus ei sovi Suomeen. Uudessa hallituksessa on oltava neljä puoluetta: kaksi isoa ja kaksi pientä, sanoo eläkkeellä oleva politiikan toimittaja Unto Hämäläinen.

  • Nykyisen eduskunnan viimeinen syysistuntokausi on alkanut värikkäästi ja lisää jännitystä on luvassa, arvioi työ- ja elinkeinoministeriön entinen kansliapäällikkö Erkki Virtanen kolumnissaan.

  • Kun angstinen teini kapinoi rajoja vastaan, se tarkoittaa sitä, että juuri niitä hän on vailla. Rajat ovat rakkautta, sanoo poliisi Marko Kilpi.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä