Eurooppalaisia puheenvuoroja

Äärioikeisto ja populistiset liikkeet Euroopassa etsivät tietä valtaan

  • 13 min
  • toistaiseksi

Äärioikeisto ja populistiset liikkeet Euroopassa etsivät tietä valtaan talous- ja siirtolaiskriisin sekä islamistiterrorismipelon siivittäminä. Radikaaleihin poliittisiin liikkeisiin perehtyneiden ranskalaistutkijoiden Jean-Yves Camus'n ja Nicolas Lebourgin uutuusteoksen 'Äärioikeistot Euroopassa' esittelee Ismo Nykänen. Näytteet lukee Pekka Kyrö.

'Les Droites Extrêmes en Europe' eli 'Äärioikeistot Euroopassa'- kirjan tekijät Jean-Yves Camus ja Nicolas Lebourgovat kirjoittaneet yhteensä parikymmentä teosta eurooppalaisista äärioikeistoista ja ovat kysyttyjä esitelmöitsijöitä Atlantin molemmin puolin. Uutuusteos on kuin ensyklopedia ja opas eurooppalaisesta äärioikeistosta, sen historiasta ennen ja jälkeen fasismin ja natsismin. Uusoikeisto, populismi ja uuspopulismi osoittautuvat maakohtaisesti Euroopassa hyvinkin muuntuvaisiksi ilmiöiksi. Ne sopeutuvat muuttuviin olosuhteisiin ja yrittävät päästä valtaan demokraattista tietä vaaliuurnien kautta. Vaikkei kansainvälistä äärioikeistolaista internationaalia ole syntynyt eikä sitä ainakaan toistaiseksi ole näköpiirissä, löytävät tutkijat paljon yhteisiä tekijöitä, jotka toistuvat maasta toiseen. Kirjan yksi punainen lanka on se, ettei talouskriisillä voi selittää kansallismielisten, populististen ja muukalaisvihapuolueiden esiinmarssia. Suomessa aina hallitusvastuuseen noussut populistipuolue Perussuomalaiset johtajansa kanssa saa kirjassa oman kiinnostavan analyyysinsä muiden maiden tapaan. Äärioikeiston syntyminen Euroopassa tapahtui Ranskan vallankumouksen vastaisena kamppailuna vanhan kuningas- ja uskontovallan palauttamiseksi. 1800-luvulla tavoite ei onnistunut ja äärioikeisto sai silmiinpistäväksi tunnusmerkikseen mystisen pessimismin verrattuna siihen, mihin se kehittyi 1900-luvulle tultaessa. Fasismi esittäytyi uutena elinvoimaisuutena ja edistyksen hyödyntäjänä. Mussolini viljeli sosialistivallankumouksellisuuden ja anarkosyndikalismin juurikseen. Bolshevikkivallankumouksesta löydettiin organisaatio oikeistovallankumoukselle. Kansallissosialismi Saksassa haki mallinsa niin neuvosto-Venäjältä kuin Italiasta. Aina omaan aikaamme asti moni äärioikeiston ideologinen ajatus lepää samalla jalustalla kuin aikansa vasemmistovallankumouksisilla – kansallismielisyydessä, populismissa ja juutalaisvastaisuudessa. Nykyisen eurooppalaisen äärioikeistolaisuuden kulmakiviä on Ranskan Front Nationalin syntyminen -70-luvun taitteessa. Sieltä on pitkä matka puolueen nykyiseen kannatukseen, mutta tuolloiset periaatteet kansallispopulismista ovat kantaneet yli rajojen Euroopassa.

"Kansallispopulismi siitti käsityksen siitä, että poliittisen kehityksen rappiosta vain kansa, ja terve sellainen, voi vetää esiin kansakunnan. Kun kansallispopulismi suosii suoraa yhteyttä pelastajan ja kansan välillä, se julistautuu 'pienen ihmisen', keskivertokansalaisen pelastajaksi silloin kun loismaiset instituutiot kohtalokkaasti korruptoituneiden eliittien petoksen myötä uhkaavat saattaa kansakunnan kuolemaan. Kansallispopulismi on suljetun nationalismin puolestapuhuja. Se etsii myyttistä kansallista ykseyttä ja epäilee 'muita' ja määrää välttämättömän identiteetin pelaamalla etnisyyden ja kulttuurin välillä. Se yhdistää vasemmiston sosiaaliset arvot ja oikeiston poliittiset arvot kuten järjestyksen ja auktoriteetin. Jos se näyttää kääntyvän puheissaan sosialisoivaan estetiikkaan, toiveeseen kaikkien liitosta sen jälkeen kun mitätön kerros uskottomia kansakunnan hyväksikäyttäjiä on heitetty ulos, hajottaa se kuitenkin kokonaan ideologian luokkataistelusta. Kansallispopulistinen äärioikeisto sekoittaa pelissään kolme asiaa : se katsoo, että 'kansallisen edun' täytyy yhdistää kansa sosiaalisesti, etnisesti ja poliittisesti. Rahvas antautuu pelastajalleen, jotta hän katkoo kahleet ja sallii kansalle ja kansakunnalle mahdollisuuden harjoittaa suverenisuuttaan. Massoista tulee yhdistynyt kansa, kun se on vapautettu loisista. Se on siis sisäluokkainen ideologia, joka kerskuu 'perusarvoilla' 'älyllisiä väärennöksiä' vastaan."

Euroopan äärioikeistot kirjan tekijät Jean-Yves Camus ja Nicolas Lebourg kiteyttävät mantereenlaajuiseksi levinneen kansallispopulismin syntyneen kaikkivoipaisen valtion, jopa skandinaavisen hyvinvointivaltion vastustajaksi. Lisäksi muukalaisviha asettui osaksi kansallispopulistien käsikassaraa. Tanskan ja Norjan ensimmäisiä populistipuolueita -70-luvulta seurasi nopeasti Jörg Heiderin FPÖ Itävallassa ja Belgiassa Flamand Vlaams Blok. Nämä puolueet edustivat selkeää muutosta vuosisadan alkupuoliskon nationalismille ja ne modernisoivat syvällisesti poliittisen toiminnan metodit. Kolmannen valtakunnan uusi eurooppalainen järjestys ei koskaan toteutunut, vaikka Hitlerin kanssa liitossa olleiden tai miehitettyjen maiden sisällä erilaiset versiot natsismista ja äärioikeistolaisuudesta kukoistivakin. Sodan jälkeinen äärioikeisto Euroopassa onkin pirstaleinen ja moninainen. Sen kehityksessä voi nähdä neljä aaltoa.

"Kymmentä ensimmäistä sodanjälkeistä vuotta kuvastaa äärioikeiston ideologinen läheisyys -30-luvun totalitarismeihin ja ajanjaksoa voi kuvata uusnatsismin kaudeksi. Viisikymmentäluvun puolivälin äärioikeistoa ryyditti keskiluokan radikalisoituminen, jota kesti neljännesvuosisadan ajan. Vuodesta 1980 aina vuoteen 2001 äärioikeistoa kantoi kansallispopulistinen aalto. Yhdennentoista syyskuuta jälkeen alkanut neljäs aalto jatkuu edelleen ja se on 'sivilisaatioiden yhteentörmäys' äärioikeistolle. Jos jyrkkyys islamilaisuutta kohtaan on on tämän neljännen aallon ytimessä, ei se kuitenkaan tarkoita, että jokainen aalto kumoaa aikaisemman. Vuoden 2014 Eurooppa -vaalit antavatkin mahdollisuuden erottaa kolme tapaa, kuinka äänestäjät ovat kohdanneet nykyhetken. Alankomaissa Geert Wildersin Vapauspuolue PVVedustaa dynaamista uuspopulismia. Se on ennenkaikkea islamofobinen ja vastustaa eliittejä sekä puolustaa kansan hyveitä. PVV haluaa olla vähemmistöjen kuten homojen, juutalaisten ja naisten puolustaja ja se vastustaa arabi-muslimiväkeä. Vaalimenestyksen heikkenemistä vastaan Wilders on koventanut asennettaan suhteessa maahanmuuttoon ja Euroopan Unioniin. Wilders on näin lähentynyt Front Nationalia, vaikka aiemmin kutsuikin sitä juutalaisvastaiseksi ääripuolueeksi, jota hän itse ei halunnut olla. Tämä kampanja ei tuonut vaalimenestystä, josta PVV oli varma ja kannatus jäi reiluun 13:een prosenttiin.

Toisella puolella äärioikeiston leiriä on 'Kultainen aamunkoitto', joka on radikaali äärioikeistopuolue. Fasismista se on ottanut puolue-miliisi -muodon suunnistamalla kaupunkiväkivallan ja äänestysaktiivisuuden välimaastossa. Se on lainannut itselleen valtionvastaisen toiminnan asettumalla työläisjärjestyksen voimaksi ja samalla yhteiskunnalliseksi toimijaksi, jolla on laillinen mandaatti harjoittaa fyysistä väkivaltaa. Natsismista se on ottanut käyttöönsä yhteydet antiikin Kreikkaan ja arjalaisuuteen. Uusnatsismista se ottaa omakseen valkoisen rodun sisäisten raja-aitojen ylittämisen hyödyntämällä valkoisen esoterismin ja pakanallisuuden hyväksyntää. Menestys uurnilla nousi liki kymmeneen prosenttiin."

Kolmas ranskalaisten äärioikeistotutkijoiden nykyhetkeä kuvaava uuspopulismin moninaisuutta ja vaihtelevuutta ilmentävâ esimerkki on Front Nationalin viime aikojen menestys. Joulukuun aluevaaleissa Marine Le Penin puolue kipusi ensimmäisellä kierroksella kolmenkymmenen prosentin kannatukseen ja toisella kierroksella vielä enemmän. Pomppaus eurovaalien 25 %:sta puolessatoista vuodessa ja ennen vuoden 2017presidentinvaaleja saa ranskalaispolitiikan kriisitunnelmiin. Le Pen on selkeä kansallispopulisti, joka on muuntautunut ja riisunut äärioikeistolaista kuormaa isänsä ja puoleen perustajan jäljiltä.

"Tänä päivänä puolue näyttää kykenevän esittämään täydellisen suojelun. Sen linja on poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen suvereenisuus, joka lupaa kaikkien yhteiskuntaluokkien äänestäjille turvaa taloudellista, demograafista ja kulttuurellista globalisaatiota vastaan. Samalla se lupaa nautinnon yrityskapitalismin voitoista eli 'älykkään protektionismin' sekä kansallisvaltion suojelusta. Tämä lista ei millään voi edustaa ideologista yhdenmukaisuutta. Yhteinen nimittäjä ei ole epärealistinen eurofobia, vaan unionin instituutioiden kritiikki. Jälkiteollisen yhteiskunnan pirstaloituminen ja joukkotyöttömyys ovat tulleet äärioikeistoille monikulttuurisen yhteiskunnan aikaansaamiksi virheiksi. Vuonna 2008 alkanut talouskriisi ei ole äärioikeiston nousun syy Euroopassa. Äärioikeiston suosio on riippuvainen varteenotettavasta poliittisesta tarjonnasta ja yhteiskunnallisen autoritaarisuuden tarpeesta tilanteessa, jossa tunne yhteisöllisyyden hajoamisesta on vallalla. Euroliberalismin aiheuttama kansallisvaltioiden kiihtyvä rappeutuminen on saanut esiin uusien poliittisten puolueiden esiintulon ja käytettävyyden eri puolilla Eurooppaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole paluu 1930-luvulle eikä siis reaktio vuodelle 2008, vaan selkeä molemmilla puolilla Atlanttia tapahtunut 'oikeistolaistuminen' viimeisen neljän vuosikymmenen aikana. Yhteistä on sosiaalivaltion hajoaminen humaanin tasa-arvoisuuden kanssa. Tämä on yhteydessä kysymyksiin etnisyydestä ja yhteiskunnallisesta edustavuudesta rangaistusvaltion eduksi."

Natsismin katastrofin ja lopulta Iberian niemimaan totalitaaristen järjestelmien kaatumisen jälkeen äärioikeistojen on ollut pakko keksiä uudelleen radikaalisuutensa. Jean-Yves Camus ja Nicolas Lebourg arvioivatkin, ettei tänä päivänä ole mahdollista vaaliuurnien kautta Euroopassa saattaa uusnatsismia valtaan. Uusnatsijärjestöjen väkivalta edustaa enemmän julkisen järjestyksen ongelmaa kuin poliittista ongelmaa. Kuitenkin yksi aspekti niiden ideologiassa pomppaa esiin tuon tuosta, varsinkin internet- ja sosiaalisen median maailmassa. Se on islamin ja maahanmuuton jyrkkä jopa silmitön vastustaminen. Eri maissa tapahtuvat uusnatsien pyrkimykset eivät ole löytäneet yhteistä organisatoorista pohjaa eivätkä inhimillistä pääomaa aatteen saamiseksi yli oman horisontin, jonka kirjoittajat näkevät enemmän kulttuuriseksi kuin poliittiseksi ilmiöksi. Mutta Yhdysvalloissa syntyneestä White Power -liikkeen vaikutuksesta saatiin Eurooppaan karmaiseva esimerkki radikalisoituneen äärioikeistoväkivallan muodossa, kun Anders Behring Breivik toteutti vihansa terrori-iskuillaan Norjassa.

"Kuten uuden sukupolven islamilaisvastaisen kulttuurisodan osanottajat Euroopassa, niin myös Breivik on tosiasiassa kyber-militantti, jonka manifestien tekstit oli ammennettu pääosin anglosaksisten islamofobien teksteistä. Hän on tämän 'äärioikeisto- 2.0:n' edustaja, joka käytti keskustelupalstoja, sivustoja ja sosiaalista mediaa. Hän on tosiasiassa samanlainen kuin se joukko radikalisoituneita islamisteja, jotka eivät ole liittyneet terroristisoluihin eli eristäytynyt yksilö, jonka netin väkivallan supertarjoukset radikalisoivat. Kuitenkaan nämä niin sanotut 'yksinäiset sudet' tai 'vastarinta ilman johtajaa ' eivät ole palautettavissa itseradikalisoitumiseen, sillä heidän muistiinpanonsa sisältävät merkkejä eurooppalaisten äärioikeistopuolueiden militanttismista tai osallistumisesta niiden kokouksiin. Breivikin tapaus onkin tärkeä eurooppalaisten äärioikeistopuolueiden tulevaisuuden kehitykselle. Saadaanko nämä 'sudet' pakotettua demokraattiseen konsensukseen vai saavatko neljännen sukupolven uuspopulistiset puolueet terroristityyppiset tuuliajolla olevat kannattajansa ottamaan sanatarkasti julkilausumat, jotka väistämättömästi julistavat rotusotaa ja välttämätöntä uudelleenvaltausta suhteessa islamiin."

Populistipuolueiden analyysissään Jean-Yves Camus ja Nicolas Lebourg kirjoittavat näiden puolueiden edustavan kaikkein selkeimmin läntisen maailman oikeistolaistumista. Rahvaanomaisuus ei riitä olemaan ‘populisti’. Sen päälle on liimattava eliittien vastaisuus, aivan kuten Marine Le Pen teki joulukuussa ennen toista kierrosta aluevaaleissa. Poliittisen järjestelmän mädännäisyys, puhtaan kansan kyky yhdistää kaikki yhteiskuntaluokat kansakunnan muodostamiseksi ovat avaimia populistisille liikkeille. Kansallispopulismin muuttuminen uuspopulismiksi on lisännyt äärioikeistolaisia elementtejä populismiin. Hyvinvointivaltiokritiikki on kehittynyt monikulttuurisuuden vastustamiseksi. Uuspopulisteilla on kuitenkin monia paradokseja kannatuksensa säilyttämiseksi tai lisäämiseksi. Välillä ei tiedetä ajetaanko asioita tyylillä vai ohjelmalla eikä ole lainkaan selvää, kuinka establisoituneet populistipuolueet kykenevät hallitsemaan niistä irtautuneet tai niihin liittymättömät radikaalijoukot. Ollako vaihtoehto järjestelmälle vai vaihtoehto järjestelmän sisällä? Olisiko oppositiossa lobbaaminen sittenkin tehokkaampaa kuin osallistuminen päätöksentekoon? Radikaalioikeistolaisille dilemma on, kuinka osallistua vapaaseen vaaliprosessiin kun samalla halutaan muuttaa koko maailma, ihminen ja demokraattinen valtio. Suomen populistit Perussuomalaiset ovat ‘Äärioikeistot Euroopassa’ –kirjassa esillä juuri tässä yhteydessä.

"Tätä problematiikkaa eniten todistava esimerkki on Suomen Perussuomalaisten puolue. Se halusi antaa etusijan ennemminkin eliittien ja kansan erolle kuin etniselle erolle. Mutta tätä kaksiselitteisyyttä tai epäselvyyttä puolueen johtajaTimo Soini on halunnut pyyhkiä pois. Puolue esittäytyy järjestelmänvastaisena, on kriittinen EU :lle ja on maahanmuuttovastainen. Se ei viljele radikaalisuutta ja näyttäytyy yhteiskunnallisesti kristilliskonservatiivisena ja keskustavasemmistolaisena sosiaalisesti sekä haluaa olla ‘pienten ihmisten asialla’. Se mitä se puolustaa ohjelmallaan selkeästi, on maahanmuuton pysäyttäminen, monikulttuurisuuden vaarallisuus, turvapaikanhaun minimointi ja samalla jopa kehitysavun nostaminen. Puoluejohtaja on omaa luokkaansa. Uskonnollisesti luterialaisessa maassa roomalaiskatolilaisuuteen kääntynyt, melkoinen airut yhdessä harvoista ei-indoeurooppalaisista maista mantereellamme ; hänellä on intohimona Irlanti, kelttiläisyyden kehto. Ja vuoden 2015 vaaleissa puolue liittyi oikeistokoalitiohallitukseen. Timo Soini sai ulkoministerin salkun ja niin euroskeptikko ja eliittienvastainen puoluejohtaja istui samaan pöytään kuin entinen eurooppakomissaari Olli Rehn ja kaksi yritysmiljonääriä – toinen pääministeri ja toinen liikenneministeri. Puolueen sosiaalisen ohjelma on poispyyhitty kuuden miljardin euron leikkauksilla ja EU :n vastainen nationalismi kanavoitu vakuutukseen, ‘ettei penniäkään enää Kreikalle’. Perussuomalaisten tapainen kaupanteko valtaanosallistumisen ja euroliberaalisuuteen alistumisen sekä legitiimin identiteetipolitiikan ja maahanmuuttovastaisuuden välimaastossa saattaa olla tie muillekin eurooppalaisille populistiliikkeilla. Mutta kysymykseksi jää, kuinka säilyttää liikkeiden kumouksellinen toiminta ja olla musertumatta vallanpitäjänä? Ääriliikkeet ovat kuolevaisia ja poliittisen vastuun kokeilut usein tuskallisia."

Itä-Euroopan äärioikeiston katsauskessa tutkijat Camus ja Lebourg korostavat jokaisen maan erityisluonnetta ja lukuisia liikkeitä, joista monilla on selkeät ideologiset taustat pitkällä viime vuosisadan suur-kansallisissa ääriliikkeissä. Puola, Unkari, Slovakia ja Bulgaria ovat kaikki äärioikeiston voimakkaassa muutosliikkeessä. Itä-Euroopassa romaanivastaisuus on yhdistävä tekijä. Venäjällä puolestaan Alexander Duginin uuseuraasia-ideologia on liittynyt voimakkaaseen nationalismiin, jota ortodoksinen kirkko pönkittää.

Uuseuraasialaisuuden geopolitiikan myyttien ja utopioiden myynti on jo onnistunut hyvin esimerkiksi Victor Orbanin Unkariin.

Ismo Nykänen

Eurooppalaisia puheenvuoroja 28.1.2016

Kirja: Les Droites Extrêmes en Europe ; Jean-Yves Camus ja Nicolas Lebourg, Editions du Seuil, Novembre 2015, 314 s

Lähetykset

  • la 30.1.2016 12.35 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Reformaation juhlavuonna Berliinissä rukous on politiikkaa.
    Kirkko on poliittinen instituutio. Kristittyjen on tartuttava toimeen ja puolustettava ihmisoikeuksia selkä suorana, sanoo saksalaisen Gethsemane-seurakunnan pastori Christian Zeiske.
    Berliiniläisen evankelisen seurakunnan aktiivijäsen Peter Steudtner pidätettiin terrorismista syytettynä Turkissa. Kotiseurakunta käynnisti ympäri Saksaa levinneen rukouskampanjan syyttömänä vankilassa viruvan, kansainvälistä työtä tekevän ihmisoikeusaktivistin vapauttamiseksi.
    Peter Steudtner pääsi palaamaan kotiin, mutta samalla käynnistyi teologinen keskustelu siitä, miten rukous tässä pahassa maailmassa oikein toimii?
    Toimittaja on Jorma Mattila ja näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Ranskalainen kansantalous- ja sosiaaliteoreetikko Jacques Attali kertoo, mitä on odotettavissa vuoteen 2030 mennessä.
    Pirkko Peltonen-Rognoni esittelee ranskalaisen Jacques Attalin uusinta ´Finalment après-demain!´ - teosta. Näytteet lukee Pekka Kyrö.
    Eurooppalaisia puheenvuoroja- sarjaa on tehty vuodesta 1982 saakka ja Pirkko Peltonen-Rognoni on tehnyt pitkälti yli 200 puheenvuoroa. Tämä on hänen viimeisensä.

  • Ranskan nuori presidentti Emmanuel Macron tunnusti jo ennen kevään 2017 presidentivaaleja, että yksi hänen inspiraationsa oli Napoleon ja hänen kykynsä rakentaa valtio ja sen hallinto. Ranskalaisjournalisti Jean-Dominique Merchet'n uutuuskirja 'Macron Bonaparte' on poliittis-filosofinen essee Macronin noususta valtaan ennalta suunnitelluin napoleonilaisin keinoin. Kirjan esittelee Ismo Nykänen. Näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Leijuuko Euroopan yllä nationalismin aave? Juha Kulmanen esittelee katalonialaisen Javier Ruiz Portellan näkemyksiä nationalismista. Näytteet lukee Ari Kallio. Ohjelma on uusinta vuodelta 2001.

  • Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevits lähti 30 vuotta sitten kiertämään liitoksissaan jo natisevaa neuvostomaata ja keräämään kanssaihmistensä ajatuksia suuresta utopiasta nimeltä Neuvostoliitto. Tämän Utopian ääniä -sarjan viidennessä teoksessa ‒ Vremja Sekond Hend ‒ Aleksijevitshin haastateltavat tuovat moniäänisesti esille hämmennyksensä, jopa epätoivonsa, elämästä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Selvitystyötä menneisyydestä ei ole tehty ja Homo Sovieticus on yhä voimissaan, vaikka Neuvostoliiton hajoamisesta on yli neljännesvuosisata. Airi Leppänen esittelee valkovenäläisen Nobel-kirjalija Svetlana Aleksijevitsin uusinta teosta ja näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Kristiina Koivunen esittelee ruotsalaisen turvapaikkajuristin Viktor Banken uutta teosta ´Andrum`. Näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Saksa ja Ranska ovat nyt valmiita yhdessä ottamaan johtoaseman EU:n kehittämiseksi. Suomella voisi saksalaisdiplomaatin mukaan olla merkittävä rooli Ukrainan konfliktin avaamisessa.
    Wolfgang Ischingerin tapasi Münchenissä Jorma Mattila. Näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Mitä Espanjalle on tapahtumassa 40 vuotta demokratiaan siirtymisen jälkeen?
    Syvissä poliittisissa riidoissa kummittelevat taas 1930-luvun haamut. Katalonian
    itsehallintoalueen separatistijohto uhkaa perustaa oman valtion, joka voi johtaa
    koko Espanjan hajoamiseen.
    Tunnettu politiikan kommentaattori Fernando Ónega on seurannut kotimaansa
    demokratian kehitystä alusta asti läheltä.

    Jyrki Palo esittelee espanjalaisen kirjailijan ja toimittajan Fernando Ónegan uutta teosta. Näytteeet lukee Pekka Kyrö.

  • Vuosikausia kaikkinaiset hälytyskellot ovat kertoneet meitä uhkaavista vaaroista. Ranskalainen esseisti Jacques Lecomte kirjoittaa kuitenkin uutuuskirjassaan 'Maailma voi paljon paremmin kuin voisitte sitä uskoakaan', että niin terveyden alalla, koulutuksessa, demokratiassa, suvaitsevaisuudessa, ympäristössä kuin väkivallan vähenemisessä ihmiskunta on ottanut harppauksenomaisia askeleita parempaan viimeisten vuosikymmenten aikana. Kirjan esittelee Ismo Nykänen ja näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Miksi neuvostojoukot hyökkäsivät Afganistaniin vuonna 1979, millaisia seurauksia vuoteen 1989 jatkuneella sodalla oli Neuvostoliitossa ja miten se näkyy Venäjän nyky-yhteiskunnassa? Millaisia vaikutuksia Afganistanin sodalla on ollut kansainvälisellä areenalla ja millaisia yhtymäkohtia sillä on USA:n Vietnamin sotaan?

    Muun muassa näitä kysymyksiä eri alojen huippututkijat pohtivat uutuuskirjassa ”Sovietnam – Die UdSSR in Afganistan 1979–1989”, jota tarkastelee toimittaja Airi Leppänen.
    Näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Juha Kulmanen esittelee norjalaisen professorin Thomas Hylland Eriksenin ajatuksia hitaasta ja nopeasta ajasta. Näytteet lukee Ari Kallio. Ohjelma on uusinta vuodelta 2002. Eurooppalaisia puheen- vuoroja on lähetetty 35 vuoden ajan.

  • Yksi suurista Euroopan yhdentymisen rakentajista, Ranskan entinen presidentti Valéry Giscard D’Estaing suomii kovin sanoin EU:n nykytilannetta.
    ”Eurooppaa vaivaa poliittisen johtajuuden puute. Britannian ero oli jo ennalta nähtävissä ja EU:n tilannetta selkiyttävä tapahtuma. Nyt euroalue siirtyy 20-30 vuodessa yhteiseen budjetti- ja veropolitiikkaan”, sanoo vuonna 1926 syntynyt, todellinen pitkän linjan Eurooppa-visionääri.
    Jorma Mattila haastattelee Giscard D´Estaingia ja näytteet lukee Pekka Kyrö.
    Eurooppalaisia puheenvuoroja- sarjaa on lähetetty vuodesta 1982 ja sitä tuottaa Juha Kulmanen.

Ei tulossa olevia jaksoja

Klipit

  • Euroalueen toiseksi suurin maa Ranska elää edelleen yli varojensa. Entisen suurpankin pääjohtajan Jean Peyrelevade`in tuoretta kirjaa esittelee Ismo Nykänen ja näytteet lukee Pekka Kyrö.

  • Vuonna 1966 Torontossa, Kanadassa virolaisperheeseen syntynyt Andres Kasekamp on Baltian politiikan professori Tarton yliopistossa. Kasekamp, joka on asunut Virossa jo kaksikymmentä vuotta julkaisi vuosi sitten Baltian valtioiden historiaa vertailevan teoksen A history of the Baltic States.

  • EU:n viisaiden neuvoston puheenjohtajan ja Espanjan entisen pääministerin Felipe Gonzálezin uuden toeksen ´Mi idea de Europa` esittely. Toimittajana on Juha Kulmanen ja näytteet lukee Pekka Kyrö.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä