Television tiiliskivet

True Detective: Synkkä saaga Amerikan Etelästä

  • 43 min
  • toistaiseksi

Nic Pizzolato on vuonna 1975 New Orleansissa syntynyt kirjailija ja käsikirjoittaja. Pizzolaton palkittu esikoisromaani Galveston on käännetty lähes 20 kielelle. Romaani ilmestyi vuonna 2010, seuraavana vuonna Pizzolato kirjoitti kaksi jaksoa tanskalaissarja Rikoksen jenkkiversioon Jälkiä jättämättä, sitä seuraavana vuonna eli 2012 hän kirjoitti tämän kotiosavaltioonsa sijoittuvan sarjan True Detective, joka alkoi pyöriä HBO:lla 2014. Toinen kausi tuli ensi-iltaan 2015.

Television tiiliskivissä keskustelemassa True Detectivestä on käsikirjoittaja ja näytelmäkirjailija Mika Ripatti ja J.P. Pulkkinen.

Lähetykset

  • ke 22.6.2016 15.40 • Yle Areena

Jaksot

  • Babylon Berlinin lähtökohtana on saksalaiskirjailija Volker Kutscherin vuonna 2008 ilmestynyt rikosromaani, jossa Kölnistä kotoisin oleva rikostutkija Gereon Rath saapuu vuonna 1929 Berliiniin. Weimarin tasavalta on muutostilassa, poliittiset intohimot kuohuvat, vallantavoittelijoita on sekä ns. edistyksen ja ns. taantumuksen puolella.

    Ystäviä ja vihollisia on kuohuvassa suurkaupungissa vaikea erottaa toisistaan eikä myöskään ole selvää kenen pussiin kukin pelaa. Asemalla on vartioitunut idästä tullut juna, joka muodostuu tv-sarjan kahdella ensimmäisellä kaudella kuudentoista jakson aikana juonen liikkeellepaneva voima.

    Tv-sarjan kaksi ensimmäistä kautta kattavat Kutscherin kirjasarjan ensimmäisen osan, alkuperäiseltä nimeltään Der Nasse Fisch, Märkä kala. Tähän mennessä Kutscherin Gereon Rath -kirjoja on ilmestynyt jo seitsemän ja suomennettu yksi. Viimeisin, nimeltään Marlow, ilmestyi vuonna 2018. Kutscher on sanonut, että sarja tulee koostumaan 9 kirjasta ja tarina päättyy marraskuuhun 1938, Kristalliyön tapahtumiin. Kuudenteen osaan saakka alaotsikko oli numeroitu esimerkiksi Gereon Raths sechster Fall, mutta viimeisin oli “seitsemäs Rath-romaani. Kutscher onkin sanonut, että Gereon Rath yhä tutkii, mutta hänet on potkittu poliisivoimista - eikä hän ole poliittisesti välinpitämätön.

    Ensimmäisen maailmansodan traumat ovat yhä pinnassa, raskas työ vaatii raskaat huvit, vasta-avattu suuri yökerho-kabaree Moka Efti vetää huikeaa show-ohjelmista. Sarjasta henkivä lopunajan tuntu yhdistyy genre-tietoiseen tyylien sekoitukseen, jolle voi hakea verrokkia esimerkiksi 20-luvun ekspressionistisesta kuvataiteesta.

    J.P. Pulkkisen kanssa Babylon Berlinistä keskustelee kirjailija Kjell Westö.
    Kuva: Frédéric Batier/Yle Kuvapalvelu

  • Trust-sarjan tarina perustuu öljypohatta J. Paul Gettyn pojanpojan kidnappaukseen vuonna 1973. Kuusitoistavuotias John Paul Getty III oli calabrialaisen rikollisjärjestön ‘Ndranghetan vankina viiden kuukauden ajan, kunnes hänen isoisänsä sai tingittyä lunnassumman kymmenykseen alun perin vaaditusta.

    Kahdeksanosaisen Trust-sarjan yksi keskeisistä teemoista on perheen ja solidaarisuuden käsite. Amerikkalainen Getty oli ulkonaisesti brittiläinen herrasmies, hän asuikin Englannissa. Toiminnaltaan ja periaatteiltaan hän oli kuitenkin pesunkestävä uuden maailman kapitalisti, joka hyväksyi vain voittoa tuottavat toimet. Perheen sisäisesti näillä periaatteilla oli tuhoisat vaikutukset.
    Omien poikiensa bisneskykyjä hän ei arvostanut, joten päätyi nöyryyttämään heitä. Seurauksena oli itsemurha, huumeongelmia, avioeroja ja itsevaltaisesti imperiumiaan johtava patriarkka, joka purki intohimonsa taiteen keräämiseen.

    Trust on yksi esimerkki siitä, että tarinat superrikkaista ovat nykyajan kuningasnäytelmiä.

    Trustin toinen perhe on kidnappauksen tehnyt calabrialainen ‘Ndrangheta, jonka perhearvot ovat paljon perinteisempiä. Pojat seuraavat isiä yhteisissä bisneksissä, heikon valtion takia yhteisöt ovat riippuvaisia järjestön onnistumisessa toiminnassaan.

    J. Paul Gettyä esittää kanadalaissyntyinen järkäle näyttelijäksi, Donald Sutherland, Sarjan on käsikirjoittanut Simon Beaufroy ja ohjauksesta vastaa pääosin Danny Boyle.

    J.P. Pulkkisen kanssa Trustista keskustelee kirjailija Markus Leikola.
    Kuva: AOP

  • Birmingham on Britannian toiseksi suurin kaupunki, mutta seksikkyydeltään se on tuskin kymmenen parhaan joukossa - ei vaikka sieltä on kotoisin niin Ozzy Osbourne, J.R.R. Tolkien kuin James Wattin höyrykone. Tilanne on kuitenkin muuttumassa ja siitä on suurelta osin kiittäminen 20- ja 30-luvulla toiminutta Steven Knightin luomaa gangsteriryhmää, Peaky Blindersia.

    Birmingham oli teollisuuden ja tavaratuotannon syntysijoja, joka vastaanotti modernin urbaanin maailman kiroukset jo kauan ennen muita kaupunkeja. Teollinen toiminta synnytti monenlaista aktiivisuutta ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen kaupunki oli sekä monenlaisten ryhmien temmellyskenttä. IRA, kommunistit, paikallispoliisi, salainen palvelu ja kilpailevat gangsteriryhmät hakivat asemiaan. Tähän yhteyteen Steven Knight on rakentanut sukutarinan, jossa mustalaistaustaisen Tommy Shelbyn (Cillian Murphy) johtama ryhmä kohoaa ryysyistä rikkauksiin.

    Ensimmäinen maailmansota on vielä lähellä, väkivalta ja traumat ovat pinnassa. Knightin sarjaa on kuvattu Liverpoolin Stanleyn telakalla, mikä on antanut mahdollisuuden luoda maisema, jossa yksikään kukka ei kuki. Tunnarijakson musiikki, Nick Caven Red Right Hand antaa vihjeen äänimaisemasta, jossa hypätään suoraan särmikkääseen 2000-luvun musiikkiin: White Stripes ja PJ Harvey ja Black Keys.

    Steven Knight tunnetaan esimerkiksi elokuvasta Locke, jossa hän kykenee rakentamaan intensiteetin pelkästään yhden, autossa puhelimeen puhuvan miehen avulla. Tuo sama mies, Tom Hardy, esiintyy myös Peaky Blindersissa - kuten myös Sam Neill, Adrien Brody, Aidan Gillen, Sophie Rundle, Helen McCrory ja Charlotte Riley.

    J.P. Pulkkisen kanssa Peaky Blindersistä keskustelee kirjailija Kaisa Haatanen.
    Kuva: Robert Viglasky Photography

  • Ollaan syvällä USA:n maaseudulla, naistoimittaja tulee kesäiseen pikkukaupunkiin, ajelee ympäriinsä vanhalla Volvolla, luukuttaa Led Zeppeliniä ja naukkailee pikkupulloista vodkaa. Jotain on vialla, mutta mitä?

    Teräviä esineitä (2006) oli amerikkalaiskirjailija Gillian Flynnin esikoisteos. Flynn on sanonut, että hänen tarkoituksenaan oli luoda pikkukaupunki, jota hallitsevat naiset ja nuo naiset eivät ole lainkaan hyväntahtoisia. Flynn tunnetaan myös kirjasta Gone Girl, josta tehdyn menestyselokuvan hän myös käsikirjoitti. Samoin elokuvan Widows, jossa gangsterien lesket ottavat ohjat käsiinsä. Yhteistä näille kaikille on se, että naiset toimivat maailmassa, jossa toimimisen ja arvojen malli on maskuliininen.

    Sharp Objectsin kuvitteellinen pikkukaupunki Wind Gap yrittää selvitä kahden teinitytön murhasta. Wind Gapista kotoisin oleva toimittaja Camille Preaker tulee kaupunkiin ja kirjoittaa juttuja murhatutkimuksesta, joka ei tunnu etenevän. Hän majoittuu entiseen kotitaloonsa äitinsä ja isä- ja sisarpuolensa luokse. Äiti, paikkakunnan mahtinainen, suhtautuu tyttäreensä omituisella yhdistelmällä epäluuloa ja holhoavuutta. Paljastuu, että Camillen sisko on vuosia sitten kuollut ja Camille itsekin on ollut hoidettavana mielisairaalassa.

    Sharp Objectsia leimaa viipyilevä, iholle hiipivä ja aisteja kutitteleva syvän etelän ilmapiiri. Se on kuin modernia aistillista proosaa, jossa juopottelevat ja itseään lääkitsevät naiset yrittävät luovia perinteen, rooliodotusten ja myrkyllisten ihmissuhteiden ryteikössä. Sarjan ohjaaja Jean-Marc Vallée tunnetaan myös tv-sarjasta Big Little Lies, jossa naishahmojen keskinäinen virtapiiri on hyvin jännitteinen. Päärooleissa äitinä ja tyttärenä ovat upeat Patricia Clarkson ja Amy Adams.

    J.P. Pulkkisen kanssa Sharp Objectsista keskustelee Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Ahlroth.
    Kuva: AOP

  • William Makepeace Thackerayn Vanity Fair (1847) eli Turhuuden turuilla ei ole sotaromaani eikä kerro sotasankareista, vaikka siinä sotaan mennäänkin. Vanity Fair on romaani ilman sankaria, niin kuin alaotsikko kertoo. Tämä on kiertoilmaisu sille, että tarinassa ei ole varsinaista miessankaria ja se on jo kannanotto. Thackeray halusi purkaa tapoja, joilla sankaruutta käsiteltiin. Vanity Fairin päättäväisin, dynaamisin ja skarpein hahmo on vaatimattomista lähtökohdista ponnistava, eteenpäin pyrkivä nainen. Nimi on Becky Sharp.

    Thackerayn kirja ja sen sankaritar ovat olleet suosittuja kohteita elokuville ja tv-sarjoille. Gwyneth Hughesin dramatisointi on jo kuudes tv-sarjaversio, eli sen myötä Thackeray kilpailee tasaveroisesti aikalaistensa Bronten sisarusten, Charles Dickensin ja edellisen sukupolven edustajan Jane Austenin kanssa.

    Becky Sharp on kaikkea muuta kuin puhdas pulmunen, mikä tekee hänestä erityisen kiinnostavan ja ristiriitaisen hahmon. Itse asiassa tarinassa on alusta saakka mukana kaksi naispäähenkilöä, mutta Beckyn ystävätär Amelia on kiltti, hyväntahtoinen, lojaali ja - tylsä. Becky sen sijaan viettelee, huijaa ja juonittelee tiensä sosiaalisessa portaikossa ylöspäin.

    Becky on helppo tunnistaa myös nykyisen instagram-sukupolven, itseään valokuvaavien ja markkinoivien selfie-nuorten sukulaiseksi. Jos Beckyltä kysyy, miksi menestys ja kuuluisuus ovat niin tärkeitä, niin vastaus voisi olla, että no, ne todistavat, että olen olemassa.

    J.P. Pulkkisen kanssa Vanity Fairista keskustelee draaman ja teatterin tutkimuksen professori Hanna Suutela.
    Kuva: Robert Viglasky/ITV

  • Juuri kukaan tv-käsikirjoittaja ei ole osannut tiivistää Liverpoolin henkeä niin hyvin kuin Jimmy McGovern. Liverpool, tuo teollisen vallankumouksen ja popmusiikin kehto on hienostelematon, työväenluokkainen, karhea kaupunki. Jos siellä yrittää näppärää lyhytsyöttöpeliä, niin äkkiä tullaan sukille - käyttääkseni futistermejä. McGovern näytti tämän jo läpimurtosarjassaan Fitz ratkaisee (Cracker, 1993-2006). Siinä Robbie Coltranen esittämä rikospsykologi murtaa konnien suojauksen ja sössii sivussa oman elämänsä.

    McGovern kävi Liverpoolissa katolista koulua ja on sanonut, että hänestä tuli käsikirjoittaja siksi, että hän otti omantunnon kysymykset vakavasti. Ja niin ottaa myös tämä sarja, Särkynyt enkeli, Broken. Se kertoo hyvin herkällä ja voimallisella tavalla tavallisista eli niin sanotusti pienistä ihmisistä, jotka keskellä yhteiskunnan armotonta myllyä joutuvat valitsemaan oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä.

    Sarjan keskushahmo on katolinen pappi, Sean Beanin esittämä Michael Kerrigan. Ja tässä seuraa yllätys: toisin kuin katoliset papit viime aikojen fiktioissa, hän on esimerkillinen ihminen. Hyvä katolinen pappi: ei hyväksikäytä poikia, ei jahtaa naisia, ei edes juo.

    Michael Kerrigan näyttää miten vaikeaa on pysyä totuudessa, miten tuskallista olla moraalinen kompassi monimutkaisessa maailmassa, jossa köyhyys, addiktiot, ihmisryhmien välinen kitka ja heikkojen hoivaaminen kaatuvat niskaan. “Skint” on sana, joka toistuu useasti, suomeksi se on rahaton tai auki, slangimuoto sanasta nyljetty, skinned. Onneksi Michael Kerriganin toimisto eli kirkko on auki myös heikoille ja vähävaraisille ja arpisille, kaikille niille eleanor rigbyille, joilta toivo tuntuu jo kadonneen. Ihmeellinen on elämä, niin kuin McGovern tässä viittaa, ihan Frank Capran klassikkoelokuvan hengessä.

    J.P. Pulkkisen kanssa Särkyneestä enkelistä keskustelee teologian tohtori Matti Myllykoski.
    Kuva: Des Willie/LA Productions 2016

  • Tasan neljäkymmentä vuotta sitten Britanniassa alkoi kummallinen oikeudenkäynti. Syytettynä oli liberaalipuolueen entinen johtaja Jeremy Thorpe. Syytteen ytimessä oli Thorpen masinoima murhayritys, joka oli kohdistunut Norman Scott -nimiseen kaksikymmentä vuotta Thorpea nuorempaan mieheen. Se mikä kiinnosti mediaa ja mikä teki asiasta skandaalin oli kuitenkin seksi. Kuusikymmenluvun alussa Thorpella ja Scottilla oli ollut suhde, josta Scott ei halunnut vaieta.

    Perienglantilaisen skandaalin on kirjoittanut Russell T Davies, joka tunnetaan esimerkiksi Manchesterin homo-skeneä kuvanneesta sarjasta Queer As Folk (1999).
    Davies myös herätti 2000-luvun alkupuolella henkiin lapsuutensa suosikkisarjan Doctor Who’n ja teki siitä kansainvälisen menestyksen.

    Perienglantilainen skandaalissa (A Very English Scandal) on mukana kaikki Daviesin ilmaisun tunnusmerkit, vauhti, komiikka, cliffhangerit, mehukkaat hahmot. Pinta kuplii kepeästi, mutta hahmot ovat syvältä piirrettyjä. Sarja ei naura heille vaan kokonaiselle eksentriselle ja tekopyhälle kulttuurille.

    Pääosassa Jeremy Thorpena on Hugh Grant, jota aiemmin on pidetty englantilaisen maskuliinisuuden vaarattomana edustajana. Vastaparina Norman Scottia esittää niin Shakespeare-rooleista kuin James Bondista tunnettu Ben Whishaw.

    J.P. Pulkkisen kanssa Perienglantilaisesta skandaalista keskustelee elokuvatutkimuksen professori Anu Koivunen.
    Kuva:Sophie Mutevelian/BBC/Blueprint Television Ltd

  • Jonas Gardellin kolmiosainen sarja lähtee liikkeelle kepeästi ja nostalgisesti. Eletään 70-lukua, muuttokuorma tulee esikaupunkialueelle, kolme perhettä tutustuu, Ingemar Stenmark voittaa maailmanmestaruuksia, kyläillään ja käydään cocktaileilla. Kulman takana odottaa äkkisyvä: kulissiperhet, uskottomuus, huumeongelma, Estonia, juutalaisten joukkotuho.

    Päivät joina kukat kukat kukkivat on sarja, joka vaatii katsojalta tarkkaavaisuutta. Gardell ei ole rakentanut dramaturgiaa helpoimmalla mahdollisella tavalla. Aikatasot risteävät, nykyhetki on raskaana menneisyyden tapahtumista. Ihmiset kantavat omaa ja kollektiivista historiaa mukanaan tavalla, joka tuo mieleen Ingmar Bergmanin elokuvat. Bergman-viittauksia sarjasta löytyykin.

    Gardellin omana alter egona toimii ohjaajaksi ja näytelmäkirjailijaksi päätynyt Benny, jota esittää Solsidan-sarjasta tuttu Johan Rheborg.

    Gardellin edellinen sarja Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin käsitteli AIDS-epidemiaa ja sai Ruotsissa suunnattoman suosion ja arvostusta. Päivät, joina kukat kukkivat käsittelee sellaisia katastrofeja, joihin hyvinvointivaltiolla, kansankodilla, turvajärjestelmillä ei ole selitystä.

    J.P. Pulkkisen kanssa Jonas Gardellin sarjasta keskustelee käsikirjoittaja ja näytelmäkirjailija Mika Ripatti.
    Kuva: Peter Cederling / SVT

  • Valeuutiset, totuudenjälkeisyys, toimittajat yhteiskunnan vihollisina. Tiedonvälitys ei ole pelkkää tiedonvälitystä, se on tarinoiden luomista ja tunteiden manipulaatiota - ja valtapeliä. Mike Bartlettin kuusiosainen Press kertoo kahden brittilehden kamppailusta.

    Lontoon keskustassa toimitustaan pitävä Post on tabloidi, joka elää sensaatioista ja skandaaleista. Sen toimittaja lähtee koputtamaan vanhempien ovelle, kun heidän lapsensa on tehnyt itsemurhan. Herald on on journalistisia periaatteita ajatellen kestävämmällä pohjalla, mutta taloudellisesti heikommalla. Postin näkökulmasta Herald hurskasteleva ja tekopyhä julkaisu.

    Press-sarjan kaksintaistelu tiivistyy kahteen hahmoon: Postin päätoimittaja Duncan Allen (Ben Chaplin) piiskaa henkilökuntaansa uusiin paljastuksiin, menemään pitemmälle. "Jos otsikossa on pedofiili, tarina etenee", hän sanoo.

    Heraldin apulaispäätoimittaja Holly James (Charlotte Riley) on taitava mutta turhautunut journalisti. Uutiset haistavia ja sitkeitä toimittajia tarvitaan kaikissa toimituksissa, olivat eettiset periaatteet tai metodit millaisia tahansa. Press-sarjan vetävin koukku kylvetäänkin silloin, kun Duncan Allen haluaa Holly Jamesin omaan lehteensä.

    Press-sarjasta, toimittajadraamoista ja median muutoksesta keskustelee J.P. Pulkkisen kanssa Helsingin Sanomien toimittaja Marko Junkkari.
    Kuva: Colin Hutton/Lookout Point

  • Kun puhutaan Patrick Melrosesta, puhutaan Edward St. Aubynin viiden omaelämäkerrallisen romaanin päähenkilöstä. Puhutaan myös tv-sarjasta, jonka romaaneista on sovittanut David Nicholls ja jossa pääroolia esittää loistava Benedict Cumberbatch. Puhutaan myös brittiläisestä yläluokasta, insestistä, huumeaddiktiosta ja miten selviydytään traumasta. Jos jokin näistä aiheuttaa torjuntaa, se kannattaa pyyhkäistä pois. Sarja on raivokas, vihainen, hellä ja kipeällä tavalla hauska. Ja miksi ironia? Siksi, että vaikean edessä tarvitaan etäisyyttä, oli kyseessä brittien suhteesta riistämiinsä siirtomaihin tai ylimielisiin ja kylmiin vanhempiin.

    Patrickin isän ja äidin rooleja esittävät eri tavoin hirviömäiset Hugo Weaving ja Jennifer Jason Leigh. Patrickin isän silmissä ihmisen pahin synti on olla ikävystyttävä. Kasvatusmetodien tarkoitus oli kovettaa poika maailmaa vastaan. “En usko sinun kiittävän minua nyt, mutta uskon että myöhemmin olet kiitollinen siitä välinpitämättömyyden taidosta, jonka olen sinuun istuttanut”, sanoi isä pojalle.

    St. Aubyn oli huumeaddikti 16-vuotiaasta 28-vuotiaaksi. Eteen tuli hetki, jolloin hänen oli vastattava itselleen esittämään kysymykseen: kerronko totuuden elämästäni vai tapanko itseni? Kertominen voitti. Se kannatti, sillä St. Aubynilla on kyky kirjoittaa henkilökohtainen kärsimys ja sosiaalinen komedia rinnakkain. Lopputulos toimii brittiläisen yläluokan perhesuhteiden ja imperiumin skitsofrenian ruuminavauksena tehokkaammin kuin nippu kartanosarjoja.

    J.P. Pulkkisen kanssa Patrick Melrosesta keskustelee vapaa kirjoittaja Kaarina Hazard.
    Kuva: Justin Downing /Sky UK Limited

  • Fargo tunnetaan vuonna 1996 valmistuneena elokuvana, jossa Frances McDormand esitti Yhdysvaltain Pohjois-Dakotassa sijaitsevan Fargon kaupungin poliisia. McDormand sai osastaan Oscarin, niin kuin myös elokuvan ohjanneet Coen-veljekset parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta. Fargo muistetaan paitsi viimeisillään raskaana olleesta neuvokkaasta naispoliisista, myös lumisista lakeuksista, paikallisten englanninkielestä, jossa on ruotsalaissiirtolaisten vaikutusta, Carter Burwellin eeppisestä musiikista ja mustasta huumorista joka kohdistuu epätoivoisten rikosten kierteeseen ajautuviin ihmisiin.

    Noah Hawleyn luoma tv-sarja Fargo on jo kolmen kauden ja 30 jakson mittaan laventanut Coen-veljesten tarinaperinnettä. Sarja on tavallaan joukko mukaelmia ja variaatioita elokuvan teemoista. Samalla sarjassa myös nostetaan voimakkaammin esiin USA:n lähihistorian keskeisiä teemoja: sotien vaikutus asekulttuuriin, naisten emansipaatio, julkisuuden tarinat ja ihmisten todellisuuskäsityksen luonne ja myös rotukysymys eli pitkä sorron, leimaamisen ja vähättelyn historia.

    J.P. Pulkkisen vieraana on toimittaja ja kirjailija Anton Vanha-Majamaa.

  • Stranger Things on sarja, joka tarjoaa ainutlaatuisen yhdistelmän scifiä, hupia ja jännitystä. Sarja sijoittuu USA:n sydänmaille, se alkaa vuodesta 1983, jolloin pienen Hawkinsin kaupungin liepeillä olevasta tutkimuslaitoksesta karkaa jotain pelottavaa. Pian aletaan tutkia lähellä asuvan pikkupojan katoamista, parhaiten asioista perillä tuntuvat olevan hänen kolme ystäväänsä. Fantasialautapeli Dungeons & Dragons pelanneet ystävykset huomaavat pian, että todellisuus ylittää heidän kuvitelmansa.

    Sarjan luojat, Dufferin veljekset ovat syntyneet vuonna 1984 eivätkä ole peitelleet fanisuhdettaan sellaisiin tuon aikakauden fantasian ja kauhun mestareihin kuin Steven Spielberg, Stephen King ja John Carpenter. Yhdellä tavalla Stranger Things on nostalgiatrippi ET:n, Carrien, Manaajan, X-Filesin, Kolmannen asteen yhteyden ja Indiana Jonesin maailmoihin. Sarja onkin loistokkaan viihdyttävä sekä teknisesti että ilmaisullisesti. Mitä muuta Stranger Thingsistä löytyy, sitä kohden mennään tässä Television tiiliskivien jaksossa. JP Pulkkisen vieraana on elokuvaohjaaja Hannaleena Hauru.

    Toimittajana J.P. Pulkkinen

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä