Sari Valto

Nykyajan kulkureita

  • 53 min
  • toistaiseksi

Päivi ja Santeri Kannisto tekivät vuonna 2004 rajun elämänmuutoksen. Liikkenjohdon konsulttina toiminut Päivi ja it-yrityksen omistanut Santeri jättivät työnsä ja asuntonsa, pakkasivat rinkkansa ja lähtivät maailmalle - pysyvästi. Sovinnainen elämä ja uraputkessa kiipeäminen eivät enää jaksaneet kiinnostaa heitä.

Nyt Kannistot ovat asuneet 80 maassa ja matka jatkuu. Päätöstään he eivät ole koskaan katuneet. Vapaus, minkä päätös toi tullessaan, on ollut heidän mielestään huima. He sanovat nauttivansa nyt elämästä täysillä. On eri asia herätä aamulla varhain katsomaan vaikkapa leppeän ilmaston Malesiassa huikaisevaa auringonnousua kuin istua sateisessa Suomessa autossa ruuhkassa matkalla toimistoon palaverikahvia ryystämään, he sanovat. Töitä he toki tekevät edelleen, mutta päättävät rytmin itse. Elämiseen riittää 500 euroa kuussa, kun kiinteitä kuluja ei ole.

Kannistot ovat irrottautuneet suomalaisesta yhteiskuntajärjestelmästä, eivät halua tukia mistään eivätkä halua, että yhteiskunta ohjailisi heidän elämäänsä mitenkään. He kokevat olevansa uudella tavalla vastuussa omasta elämästään. He kehottavat meitä paikallaan pysyviäkin harjoittamaan säännöllisesti "kuolemameditaatiota": jos tietäisit, että tämä on viimeinen päiväsi, mitä tekisit? Ja mikä estää sinua tekemästä haluamiasi asioita enemmän?

Lähetykset

  • ti 6.9.2016 10.05 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Aalto-maljakoita, Muumi-mukeja, Teema-astiastoa. Näistä suomalainen muotoilu yhä tunnetaan ja näitä tuotteita myydään yhä sekä suomalaisille että turisteille. Uudistusta merkitsee korkeintaan se, että tuotteiden väriä vaihdetaan. Missä meillä tehdään uutta modernia muotoilua?

    Lasitaiteilija Marja Hepo-aho pyörittää omaa pientä lasistudiota Riihimäen vanhassa lasitehtaassa. Hän on sitä mieltä, että muotoilun kehitys on liikaakin hänen itsensä kaltaisten pienyrittäjien harteilla. Uusia ideoita on, uudenlaista suunnittelua on, uudenlaista taidetta on. Mutta miten saada tätä kaikkea esille, kun markkinointi on kaiken näkyvyyden perusedellytys ja pienyrittäjän pitäisi selvitä siitä yksin samalla kun tekee luovaa työtään. Marja Hepo-aho on hieman huolestunut perinteisten käsityöläisammattien puolesta. Vaikka hyvä muotoilu ja ammattitaito yhdistyvät, niin se ei kuitenkaan aina riitä halpatuonnin puristuksessa, hän sanoo.

    Muotoilija ja pitkään taideteollisen muotoilun professorina työskennellyt Timo Salli näkee menneeseen nojaavan muotoilumaailman olevan totta, mutta toisaalta hän ei ole tulevaisuuden suhteen pessimisti. Uusia nuoria tekijöitä on paljon. Eikä muotoilu tarkoita vain astioiden ja huonekalujen suunnittelemista, vaan siihen kuuluvat myös muun muassa digitaaliset asiakaskokemukset ja palvelumuotoilu yleensä. Niistäkin voi nousta uusi suomalainen menestys. Sallin mielestä valtion pitäisi laittaa rahaa uusien nimien vientiin. Vienti on nyt vain yritysten varassa. Hän näkee myös alan koulutuksessa kehittämisen varaa.

  • Kirkon jäsenmäärä on laskussa. On ennustettu, että vuonna 2050 enää 37 prosenttia suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon; kirkosta eroaminen on kasvussa, vauvojen kastaminen vähenee, kirkon oppeja ei enää siirretä perinteenä seuraavalle polvelle ja kirkolle uskollisia ikäluokkia on kuolemassa pois.

    Mutta ihmisten tarve henkisyyteen ja elämän tarkoituksen miettimiseen ei kuitenkaan ole hiipunut. Tästä merkkinä voidaan pitää erilaisten itsenäisten uskonnollisten yhdyskuntien määrän lähes tuplaantuminen tällä vuosituhannella. Uskonnollisuus pysyy, mutta se on muuttumassa yksilöllisemmäksi. Eri uskontojen oppeja ja ajatuksia saatetaan yhdistellä itselle sopivalla tavalla. Tosin suuri osa ei-kirkkoon kuuluvista uskonnollisista yhdyskunnista kyllä pohjaa johonkin maailmanuskontoon, eivätkä ole välttämättä mitään uutta oppia edustavia ”uushenkisiä” liikkeitä.

    Mutta mitä ihmiset hakevat kirkon ulkopuolelta? Miten rakennetaan ja brändätään seurakunta näille etsijöille? Sen tietää Patrick Tiainen, joka perusti Kokkolaan Uskon sana –seurakunnan. Miten hän näkee ev.lut kirkon roolin? Pitäisikö kirkon reagoida nykyihmisten henkisyyden tarpeeseen nykyistä tehokkaammin?

    Mitä uskontojen tulevaisuudesta ja suomalaisten uskonnollisuuden muuttumisesta sanoo Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg?

  • ”Lääkärin työ on toivon tuottamista. Tapa, jolla ihmiselle kerrotaan vakavasta sairaudesta, on tärkeä,” sanoo pitkän uran syöpälääkärinä tehnyt Päivi Hietanen. Hän uskoo, että psyyke ei vaikuta sairastumiseen, mutta kylläkin paranemiseen.

    ”Toivo ei ole tunne, vaan tapa ajatella. Vaikka emme voi aina valita olosuhteitamme, voimme valita oman tapamme ajatella. Valitsen kerta toisensa jälkeen toivon siitä, että löydän kaikelle tälle vielä merkityksen. Tartun tuohon ajatukseen yhä uudestaan, muistutan siitä itseäni,” kirjoittaa valmentaja Ulrika Björkstam Nouse nyt –kirjassaan.

    Kymmenen vuotta sitten Ulrika Björkstam joutui onnettomuuteen, joka muutti hänen elämänsä. Suihkukone tippui maahan Ulrikan lähelle Mexico Cityssä ja aiheutti hänelle vakavat palovammat kaikkialle kehoon. Ulrika joutui kamppailemaan toivon ja epätoivon välillä pitkän ja hyvin kivuliaan toipumisprosessinsa aikana.

    Ulrika muistuttaa, että olisi kohtuutonta, jos positiivinen ja toiveikas asenne olisi yksin vain trauman kokeneen vastuulla. ”Meihin vaikuttaa hyvin paljon se, minkälaisella asenteella muut meidät kohtaavat. Minkälaisen roolin muut meille antavat tai miten muut sen muutoksen mahdollistavat." Joskus läheiset voivat nähdä sairastuneessa tai toipujassa enemmän sisua ja rohkeutta kuin potilas itse.

    Surrakin pitää saada. On luonnollista, että kun joutuu luopumaan vanhasta elämästään, sitä suree. Aina voi kuitenkin tehdä jotain tai ajatella jotain, joka ainakin hetkellisesti nostaa mielialaa.

    Päivi Hietanen on kohdannut työssään potilaita, joiden syöpähoitoja ei enää voida jatkaa ja edessä on kuolema. Toivo voi silloin edelleen olla läsnä, mutta muuttuneena. Se muuttuu potilaan tavoitteiden mukana. Loppuvaiheessa tavoitteena on ehkä tehdä viimeisistä ajoista merkityksellisiä, ehtiä puhua läheisten kanssa asiat läpi.

    Mutta miten toivoa voi vaalia?

  • Lapsi syntyy ja pojaksi tunnistetut merkitään sairaalassa vaaleansinisellä rannekkeella. Pojaksi merkityt alkavat kasvaa kohti maailmaa, jossa heiltä odotetaan poikamaista käytöstä. Millaista sitten on poikamainen käytös? Miten ympäristö reagoi, jos poika ei sovikaan perinteiseen pojan malliin? Ja mistä se malli on oikeastaan peräisin? Onko yhä niin, että ympäristömme sietää kyllä poikamaisia tyttöjä, mutta tyttömäiset pojat ovat sille liikaa?

    Suomen ensimmäinen poikatutkimukseen keskittynyt kokoomateos (Poikatutkimus, Vastapaino, 2018) haluaa tuoda esille sen, että keskitymme liikaa sekä vanhemmuudessa, koulumaailmassa että akateemisessa tutkimuksessa kaksinapaiseen poika-tyttö –jaotteluun. Olisi viimeinkin nähtävä, että lasten välille tuottaa enemmän eroja vanhempien koulutustausta, perheen nykyinen sosioekonominen tilanne, asuinalue ja etninen tausta kuin se, mitä sukupuolta he ovat.

    Lapsille olisi annettava monipuoliset mahdollisuudet sukupuolesta riippumatta toteuttaa kykyjään. Herkkyys, hoiva, tunteiden ilmaiseminen ja vastuullisuus ovat piirteitä, joita myös pojat ja miehet tarvitsevat. Jos pojalle osoitetaan, että ei tarvitse olla kovis pärjätäkseen maailmassa ja että koulumyönteisyys on hyvä juttu, se isommassa mittakaavassa alkaa muuttaa yhteiskuntaa.

    ”Vaihtoehtoiset poikana toimimisen tavat tarjoavat laveam­pia mahdollisuuksia esimerkiksi konfliktitilanteiden ratkaisemiseen, tunne-elämän haasteisiin, oppimisen ongelmiin ja uravalintoihin. Valtautuneen poikasukupolven varttuminen voi tarkoittaa kasvanutta koulumyönteisyyttä, lisääntyvää lukuintoa, parantuneita tunnetaitoja ja monipuolisempaa harrastusvalikoimaa. Aikuisuuteen siirryttäessä seurauksina voivat olla vähemmän sukupuolistuneet työmarkkinat, demokraattisemmat perhemallit, vähäisempi naisiin kohdistunut väkivalta ja kohonnut eliniän odote. Kyse ei ole vähäpätöisistä asioista”, sanotaan Poikatutkimus-antologiassa.

    Pojan roolista ja siitä, miten saisimme sitä lavennettua, keskustelevat Sari Valton kanssa sosiaalityön yliopistolehtori Harry Lunabba Helsingin yliopistosta ja vantaalaisen päiväkoti Mistelin johtaja Tuomo Seppänen.

  • Kiinalaisparat elävät täydellisessä internet-sensuurissa eivätkä tiedä ulkomaailmasta juuri mitään. Väärin. Kansalaisjärjestöt ovat kiellettyjä. Väärin. Kiinalla on peräti 5000 vuotta vanha yhtenäinen historia. Väärin. Kiinalaiset eivät halua adoptoida tyttöjä. Väärin. Kiinalaiset antavat pandoja vain ystävinä pitämilleen maille. Väärin.
    Tässä muutama esimerkki niistä käsityksistä, joita toimittaja Mari Manninen huomasi länsimaalaisilla usein olevan Kiinasta, missä hän työskenteli toimittajana vuosina 2013-2016. Itsekin hän myöntää alkuvaiheensa Kiinassa olleen jatkuvaa ennakkoluulojen murtumista. Manninen on koonnut havaintonsa Kiinasta tuoreeseen kirjaansa Kiinalainen juttu.
    Ding Ma toimii Aasia-asiantuntijana Etelä-Karjalan liitossa Lappeenrannassa. Hän muutti vanhempiensa kanssa Kiinasta Suomeen 4-vuotiaana, mutta muutti perheensä kanssa takaisin Kiinaan ala-asteella. Sen jälkeen hän on asunut molemmissa maissa. Hän tuntee siis hyvin sekä kiinalaisten ennakkoluulot Suomea kohtaan että suomalaisten Kiinaa kohtaan. Allekirjoittaako hän Mari Mannisen näkemykset?

  • Monet taiteilijat, suunnittelijat ja keksijät ovat kautta aikojen kertoneet suurten ideoidensa syntyneen tylsyyden, eräänlaisen tyhjän olemisen seurauksena. Mutta onko meillä tässä hektisessä arjessa enää tilaa tyhjille hetkille? Aikuiset ovat kiireisiä työelämässään, lasten elämä on aikataulutettu koulun ja harrastusten välille.

    Tylsät hetket torpataan nopeasti. Bussissa ihmiset kaivavat nopeasti kännykkänsä esille, kun voisivat antaa katseensa lipua maisemassa ja ajatustensa vajota omille reiteilleen. Kahviloissakaan ihmiset eivät enää vain istuskele jouten, vaan pläräävät sielläkin laitteitaan.

    Opettajakoulutuksen professori, filosofi Juha T. Hakala kuulee opettajilta, että ekaluokkalaisten kärsivällisyyden aikamitta on kutistunut varttiin. Vartti hiljaista työskentelyä ja lapset jo huutavat "tämä on tylsää!"

    "Tylsyyden hetken voisi oppia hyödyntämään. Kun mitään ei tapahdu, aivot eivät pysähdy vaan päinvastoin alkavat nopeasti etsiä uusia oivalluksia, uusia näkökulmia," sanoo Juha T Hakala.

    Moni kertookin, etteivät ne parhaat ideat synny työpaikalla tietokoneen ääressä, jolloin sitä kuvittelee ”valjastaneensa” aivonsa töihin, vaan kenties aamulenkillä hiljaisella lenkkipolulla silloin kun ei edes huomaa tietoisesti ajattelevansa mitään.

    Luova ideointi on paljon arvokkaampaa kuin materia, rahallisestikin. Hakala muistuttaa uudessa Tylsyyden ylistys -kirjassaan, että "vähintään 80 prosenttia Yhdysvaltain kaikkien yritysten yhteisestä pörssiarvosta lepää immateriaalisen omaisuuden, tuotekehityksen, patenttien, ohjelmistojen ja sen sellaisen varassa."

    Kannattaisi siis pitää huolta ihmiskunnan taidosta tuottaa uusia ideoita ja siinä tylsyyden sietämisellä on oma tärkeä roolinsa!

    Keskustelussa on mukana lastenkirjailija, käsikirjoittaja Paula Noronen. Miten hän kestää tylsiä hetkiä? Onko Supermarsu -hahmo syntynyt jonain tylsänä hetkenä? Entä mitä hän sanoo pienille lapsilleen, jotka valittavat tekemisen puutetta?

    Kuva: Unsplash

  • Ensin satumaista huomioimista, kivoja yllätyksiä, tunteenosoituksia. Sitten vähitellen pieniä ivallisia tölväyksiä, läheisistä ystävistä eristämistä, arvostelemista, äkillisiä hylkäämisiä, huonoksi haukkumista. Ja lopuksi tönimistä, hiuksista retuuttamista ja lattialla raahaamista, potkaisuja, kuristamista, seinään heittelyä, nyrkillä lyömistä. Ja sitten hyvittelyä eli kuvio lähtee taas alusta liikkeelle.

    Mikä saa naisen jäämään tällaiseen suhteeseen? Sitä toimittaja Riina-Maria Metso on joutunut pohtimaan omakohtaisesti. Hän kertoo raadollisen rehellisesti painajaismaisista kokemuksistaan uudessa kirjassaan Miksi se ei vain lähde?. Ja löytääkin monta syytä. Halu uskoa miehen hyvittelyyn, epäusko siitä, voiko mies oikeasti olla niin paha, kun tämä kuitenkin toisinaan on niin hyvä, halu uskoa onnelliseen loppuun eli siihen, että asiat saadaan vielä kuntoon. Oman itsetunnon mureneminen eli uhri alkaa itsekin uskoa, ettei hänestä ole mihinkään ilman miestä ja että itse asiassa tämän raivonpuuskat ovat naisen omaa syytä. Häpeä. Häpeä siitä, että taas tulisi ero. Häpeä siitä, että elää niin huonossa tilanteessa ja antaa toisen kohdalla itseään niin. Häpeä siitä, että kaikki tulee ilmi.

    Riina-Marian kirjassa on mukana Katja Ranta, joka myös kertoo oman tarinansa. Katja eli yhdeksän vuotta väkivaltaisen miehen kanssa, mutta hänen onnistui nostamaan itsensä takaisin pinnalle normaaliin elämään kuten Riina-Mariankin onnistui. Tie ei kuitenkaan ole ollut helppo. Nyt he haluavat rohkaista muita vastaavassa tilanteessa eläviä naisia voimaantumaan ja lähtemään pois.

    Miesten kokemasta lähisuhdeväkivallasta on alettu puhua viime aikoina yhä enemmän. Se on hyvä. Mutta tosiasia on, että edelleen väkivaltatilanteissa nainen on useimmiten se uhri.

  • Media-alan yrittäjä Julia Thurén on lama-ajan lapsi, joka oppi jo pienenä, että rahalla on väliä. Ja että koskaan ei tiedä, mitä elämässä tapahtuu. Säästöpossu tulikin hänelle tärkeäksi jo elämän alkutaipaleella. Varsinaisen määrätietoisen säästämisen Julia aloitti aikuisena, kun hän yhdessä miehensä kanssa alkoi haaveilla uudesta asunnosta. Yllättävän vaivattomasti Julia sai vuodessa 10 000 euroa käteistä kasaan. Säästäminen jäi päälle ja nyt Julia on kirjoittanut tekemistään havainnoista kirjan Kaikki rahasta.
    Viestintäkonsultti Merja Mähkä alkoi tutustua sijoittamisen maailmaan kuutisen vuotta sitten vaikean ja huolia täynnä olevan elämäntilanteensa keskellä. Silloin kylmään rahaan keskittyminen vei ajatukset tehokkaasti huolista pois. Vähitellen sijoittaminen alkoi viedä mukanaan ja nyt Mähkällä on merkittävä osakesalkku ja hän kirjoittaa sijoittamisesta kolumnissaan ja blogissaan. Mähkän mielestä erityisesti naisten pitäisi huolehtia taloudellisesta itsenäisyydestään niin, että heillä on koska tahansa mahdollisuus kävellä huonosta liitosta tai huonosta työpaikasta pois. Mähkä itse pystyy säästämään puolet nettotuloistaan, mutta pienemmälläkin määrällä pääsee hyvin alkuun, hän kannustaa.
    Mutta muuttuuko säästäminen jossain vaiheessa pihiydeksi? Alkaako jatkuva tulevaan varautuminen nakertaa iloa tästä hetkestä?

  • Viiden euron t-paita voi tuntua kivalta löydöltä, jonka voi huoletta napata ostosreissulla mukaan. Todellisuudessa kyseessä on lopputulos monimutkaisesta prosessista, jonka aikana on käytetty tuhansia litroja vettä, kulutettu maaperää, heitetty vaarallisia kemikaaleja ympäristöön, ajeltu ja lennelty materiaalin koostamisen ja kuljettamisen takia maasta toiseen ja mahdollisesti osallistuttu työntekijöiden orjuuttamiseen nälkäpalkalla ja altistettu heitä monenlaisiin terveysongelmiin pölyisissä ja kemikaalihöyryisissä tehdassaleissa. Lisäksi halpa t-paita rispaantuu käytössä nopeasti ja niin siitä on tullut jätettä, jolle pitäisi tehdä jotain.

    Samaan aikaan pientä muutosta on kuitenkin havaittavissa vaateteollisuusrintamalla. Markkinoille putkahtelee pieniä kierrätysmateriaalia hyödyntäviä vaateyrityksiä, joille vastuullisuus on kaiken toiminnan lähtökohta. Jotkut suuretkin vaatebrändit käyttävät osassa tuotantoaan kierrätyskankaita. Mutta tämä on vielä vaatimattoman mittakaavan toimintaa valtaisilla pikamuotimarkkinoilla.

    Tarvittaisiin iso ajattelunmuutos vaate – ja muotiteollisuudessa. Kestävän suunnittelun professori Timo Rissanen New Yorkin Parsonin designkoulusta sekä Remake-yrityksen omistaja vaatesuunnittelija Paula Malleus toivovat, että vaatesuunnittelijat oppisivat näkemään työnsä seuraukset ympäristölle. Että pikamuodista päästäisiin ekomuotiin. Että ekologinen ajattelutapa alkaisi olla valtavirtaa, eikä yksittäisten pienyrittäjien ja muutamien brändien varassa. Samoin kuluttajien pitäisi olla tietoisempia siitä prosessista, johon he niillä uusiin vaatteisiin käyttämillä rahoillaan osallistuvat.

  • Opettajat käyttivät mielivaltaista kuria. Pärstäkerroin vaikutti: oppilaita suosittiin sen mukaan, miten varakkaasta perheestä nämä tulivat. Opetus oli auttamattoman vanhanaikaista. Ruoka kuin pula-ajalla. Oppilaiden pahoinvointi ja ahdistus ohitettiin. Tytöt elivät sisäoppilaitoksessa ilman aikuisten todellista tukea. Koulussa tapahtui itsemurhayrityksiäkin, mutta tapahtumat lakaistiin maton alle ja niistä vaiettiin.

    Tällainen oli kirjailija Pepi Reinikaisen kokemus tiivistettynä Porvoon Naisopisto ja Tyttölukiosta 1960-luvulla. Pepi joutui tuohon Nunnalaksi kutsuttuun sisäoppilaitokseen vasten tahtoaan 16-vuotiaana ja kävi lukiota neljä vuotta. Noita vuosia leimasi jatkuva ahdistus ja masennus; Pepi koki koulun vankilaksi. Hän joutui kielteisen asenteensa takia opettajien silmätikuksi. Kotiväeltäänkään hän ei saanut tukea, sillä perhe oli hajonnut ja äiti asui kaukana.

    ”Nunnala aiheutti minussa trauman, jota olen käsitellyt tässä vuosikymmenien varrella useaan otteeseen. Olin rikottu jo Nunnalaan mennessäni, eikä sieltä saanut mitään apua identiteetin rakentamiseen. Koulu jätti minut sisäisen kaaoksen valtaan ja rakennustyö piti aloittaa kuin miinukselta. Nyt vasta olen alkanut nähdä, että noista vaikeista ajoista on poikinut myös jotain hyvää. Ne asiat, jotka kantoivat minua silloin, ovat kantaneet läpi kaikkien näiden vuosien. Kirjoittaminen ennen kaikkea. Kirjoitin silloin päiväkirjaa ja sain apua tyttöryhmästä, joka terapoi toisiaan iltaisin. Sittemmin olen kehittänyt Elämänkaarikirjoitus-metodin ja siitä on tullut elämäntyöni. Kirjoituskursseilla ryhmän keskustelu on olennaisessa osassa,”kertoo Pepi.

    Pepi Reinikainen kertoo tästä kaikesta Nuoruuteni Nunnala – Sisäoppilaitoksen salatut vuodet -kirjassaan (Docendo), joka perustuu hänen autenttisiin lukioaikaisiin päiväkirjamerkintöihinsä.

    Identiteettitutkija Päivi Fadjukoff näkee Pepin tarinassa yhtymäkohtia nykyaikaan. Edelleen koulussa saattaa olla niin, että opettaja huomioi vain ne ”menestyjät”, jotka muistuttavat heitä itseään ja ohittaa ne, joihin hän ei koe samuutta. Edelleen nuori saattaa kokea, että hänen ahdistuksensa ja hämmennyksensä ohitetaan tyystin, eikä hänellä ole kotonakaan aikuista, joka tukisi. Nuoruuden valinnat ovat vaikeita ja on riski, että nuori jää vuosiksi tuuliajolle, kun hänen käsitys itsestään on jäänyt niin haparoivaksi

    Entä miten meistä jokainen joutuu miettimään omaa identiteettiänsä läpi elämänsä? Asia tulee ajankohtaiseksi, kun kriisi iskee tai työelämä vaatii muuttumaan. Kysymys identiteetin rakentamisessa on siitä, millaisen tarinan elämästäni itselleni luon. Millainen minä olen suhteessa muihin ihmisiin ja maailmaan?

  • Suomessa on puolitoista miljoonaa merkittävästi ylipainoista ihmistä. Marjaana Lehtinen on ollut heistä yksi. Isoimmillaan hän painoi 170 kiloa. Neuvolassa tarvittiin kaksi vaakaa, lentomatkoilla piti pyytää jatkopala turvavyöhön ja huvipuistoissa pelotti, ettei mahdu laitteisiin. Pienten lastensa perässä oli vaikea juosta. Koko ajan väsytti ja kehossa oli paha olo.

    Laihdutuskuurit epäonnistuivat yksi toisensa perään kuten ne epäonnistuvat 95 prosentilla laihduttajista. Mutta nyt Marjaana on onnistunut. Käänne tapahtui hienovaraisen lääkärin vastaanotolla. Lääkäri sanoi, että Marjaanan terveys on vielä nyt hyvä, mutta millainen on tilanne parin vuosikymmenen kuluttua? Ihmisen nivelet kun eivät kestä suurta ylipainoa loputtomiin. Marjaana pääsi sairaalan laihdutusryhmään. Hän hyväksyi lopulta, että hänen ruokavaliossaan on parantamisen varaa ja että kunnon eteen on tehtävä jotain.

    Viime vuonna hänet kruunattiin Miss Plus size –kisan voittajaksi, hänen kehopositiivisuuden puolesta puhuvaa blogiaan ja Instagram-tiliän seuraa kymmeniä tuhansia ihmisiä ja viimeiseksi hän on kirjoittanut yhdessä tietokirjailija Varpu Tavin kanssa kirjan elämästään.

    Varpu Tavin mukaan yksi Marjaanan onnistumisen selityksistä on se, ettei Marjaana lähtenyt liikkeelle itseinhosta vaan ajatteli enemmänkin terveyttään. Varpun viesti onkin kaikille naisille, että kannattaa tavoitella omannäköistä hyvää oloa eikä välittää ympäristön odotuksista. Itsevarmuus on rakennettava kuntoon ennen laihduttamista, eikä ajatella, että vasta laihtuneena voisi tuntea itsensä varmaksi.

    Marjaana Lehtinen ja Varpu Tavi keskustelevat Sari Valton kanssa myös ajankohtaisesta kehopositiivisuudesta. Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan ja miten sen viestiä saatetaan väärin ymmärtää.

  • Koraania on täysin mahdollista tulkita niin, että naisten ja miesten tasa-arvo toteutuisi muslimiyhteisöissä. Islam on mitä suurimmassa määrin rauhanuskonto, eikä väkivallan teot ole sen opin mukaisia. Näin sanoo tanskalainen Sherin Khankan, joka on Pohjoismaiden ensimmäinen naisimaami. Perustamassaan moskeijassa Khankan myöntää avioeroja naisille ja pyytää saarnoissaan muslimeja olemaan kriittisiä ja tulkitsemaan Koraania ja muita pyhiä tekstejä nykyajasta käsin. Kirjassaan Nainen on islamin tulevaisuus hän kertoo uskovansa, että uusi nuori sukupolvi ja erityisesti naiset ovat lähteneet liikkeelle uudistamaan islamia. Hän myös uskoo, että mikäli rauhanomainen ja suvaitsevainen islamintulkinta leviäisi, se olisi omiaan vähentämään islamofobiaa.

    Mutta onko naisista islamin uudistajiksi? Vai törmäävätkö uudistusliikkeet aina käsitykseen islamin muuttumattomuudesta? Mitä mieltä Khankanin ajatuksista ovat suomalaiset tutkijat? Vieraina islamintutkija Susanne Dahlgren Tampereen yliopistosta sekä islamintutkija Sylvia Akar Helsingin yliopistosta.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä