Kalle Haatanen

Skeptisismin perintö

  • 51 min
  • toistaiseksi

Kyseenalaistaminen ja epäily on ollut filosofien perustehtävä jo antiikin ajoista lähtien.
Antiikin pyrrhonilaiset skeptikot olivat sitä mieltä , että ei olemassa mitään varmoja tiedon lähteitä. Ihmisen aistit ja muisti pettävät ja ihmisen järki johtaa väistämättä harhaan.  Mihinkään uskomuksen oli lopulta voi luottaa.
Platon kritisoi äärimmäistä skeptisismiä. Platonin mukaan sekin, että ihminen ei voi koskaan tietää mitään, on väittämä, joka pitäisi voida todistaa. Jos ihminen ei voi olla varma mistään niin hän ei voi olla varma edes tästä väittämästä.
Vaikka kristinusko  voitti antiikin filosofian eurooppalaisessa ajattelussa, ei skepsismin idea koskaan kokonaan kadonnut.
Professori Ilkka Niiniluoto sanoo, että skeptisismin ajatuksella on sijansa myös nykyajan tieteenfilosofiassa. Skeptisismin perintö vaatii tieteeltä sitä, että se asettaa omat teoriansa aina alttiiksi testaamiselle ja uudelleenarvioinnille.

Lähetykset

  • la 7.1.2017 10.00 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Oikeudenmukaisuuden tarpeesta ollaan yleensä yhtä mieltä. Mutta kun ruvetaan määrittelemään, mitä oikeudenmukaisuus on, törmätään nopeasti hyvin erilaisiin käsityksiin. Yhdelle oikeudenmukaisuus tarkoittaa ehdotonta yksityisomaisuuden suojaa, toiselle taas laajaa yhteisvastuuta. Viime aikoina Suomessakin oikeudenmukaisuuden moninaisuus on tullut esille aina kun on keskusteltu siitä, millainen nykyajan hyvinvointivaltion tulisi olla. Aalto yliopiston johtamisen filosofian professori Matti Häyry on pohtinut oikeudenmukaisuuden ja liberalismin suhdetta. Jos oikeudenmukaisuuden nimissä suhtaudutaan suvaitsevasti esimerkiksi toisiin uskontoihin niin pitääkö hyväksyä myös toisten vapautta rajoittamaan pyrkivät uskonnot? Kalle Haatasen ohjelmassa pohditaan oikeudenmukaisuuden ominaispiirteitä ja vapauden ja oikeudenmukaisuuden vaikeaa suhdetta.

  • Sosiologi Erving Goffmanin mukaan sosiaalinen kanssakäyminen on esittämistä. Me esitämme itseämme eri tavoin eri tilanteissa yhteiskunnan näyttämöillä. Me yritämme saada aikaan hyvä vaikutelma, jotta saisimme edistettyä pyrkimyksiämme.
    Yhteiskuntatieteiden tohtori Sari Kuusela on sitä mieltä, että työyhteisön tilaa ja rakennetta voi tutkia dramaturgian keinoin. Jokaisessa työyhteisössä syntyy jatkuvasti lukuisia tarinoita, jotka kertovat paljon siitä, miten yhteisö voi ja mihin suuntaan se on kehittymässä. Me jäsennämme maailmaa tarinoiden ja kertomusten kautta ja jaamme mielellämme näitä tarinoita muille. Klassisten tarinoiden roolit toistuvat usein myös työyhteisöjen sisäisissä tarinoissa. Jokaisella yhteisöllä on omat sankarinsa, auttajansa ja vastustajansa ja on voittajia ja häviäjiä. Sari Kuusela on työelämän ja johtamisen asiantuntija. Hän on nyt Kalle Haatasen vieraana.

  • Suomalaisen tiedepolitiikan arvomaailma on ollut viime vuosien ajan murroksessa, sanoo Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Sari Kivistö.

    Nykyään korostetaan dynaamisuutta ja ketteryyttä ja yliopistolaitosta pidetään vanhanaikaisena.
    Kuitenkin monet tutkimuksen prosessit ovat väistämättä hitaista ja tieteen vaikutustakin voimaan usein arvioida vain pitkällä aikavälillä. Varsinkin humanististen aineiden ominaispiirre on se, että niissä tavoitellaan tietoa ja totuutta itsearvoisina eikä välttämättä pyritä ratkaisemaan ongelmia. Kaikkea tutkimusta ei voi tuotteistaa.

    Kivistön mukaan tutkijoiden tulee osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun mutta heidän pitää osallistua siihen kriittisesti ja omilla ehdoillaan.

    Nykyajan tiedepolitiikka pyrkii moniin tavoin rajoittamaan akateemista vapautta. Tieteeltäkin vaaditaan tiukkaa profiloitumista, brändäämistä ja painopisteiden hakemista. Tämä kaventaa tutkimuksen moninaisuutta ja rikkautta.

    Kirjallisuuden tutkija Sari Kivistö on pohtinut akateemisen sivistyksen perusluonnetta, merkitystä ja arvoa sekä Suomen tiedepoltiikkaa. Hän on nyt Kalle Haatasen vieraana.

  • Suomalaisten enemmistö haluaisi kuolla kotonaan. Tämä toive ei useinkaan toteudu, sillä suurin osa suomalasista kuolee nykyään hoitolaitoksessa. Terho-kodin lääkäri Juha Hänninen sanoo, että monikaan ei kuitenkaan tiedä oikeasti, mitä kotona kuoleminen merkitsee. Usein voi olla niin, kuolevan viime toiveet ja tarpeet voidaan paremmin toteuttaa asiantuntevassa hoitolaitoksessa.
    Työskentely kuoleman läheisyydessä saattaa muuttaa ihmisen näkökulmaa elämään, pitkään saattohoitotyötä tehnyt Juha Hänninen pohtii. Kuolevat ihmiset ovat usein mukavia. He puhuvat tärkeistä asioista ja haluavat selvittää asioita. Pienet, mitättömät asiat menettävät silloin merkityksensä.
    Juha Hänninen on nähnyt monta kuolemaa ja hän pohtinut kuolemaa monelta eri näkökannalta. Hän on nyt Kalle Haatasen vieraana.

  • Kun Minna Eväsoja opetteli japanilaista kalligrafiaa, hän joutui tekemään pelkää suoraa viivaa kuusi kuukautta. Japanilaisessa kulttuurissa muoto on hyvin tärkeä. Kun ihminen osaa tehdä muodon mahdollisimman täydellisesti niin se samalla myös vapauttaa mielen. Saman kuvion ja liikkeen loputonta toistamista ei Japanissa pidetä luovuutta tai yksilöllisyyttä kahlitsevana toimintona. Oma persoonallisuus tulee lopulta kuitenkin tiukan klassisen muodon läpi. Tämä ajattelu sisältyy paitsi kalligrafiaan myös muihin klassisiin japanilaisiin taidemuotoihin, muun muassa teetaiteeseen.
    Japanissa estetiiikka ja filosofia kulkevat käsi kädessä. Estetiikka, filosofia ja myös taidehistoria limittyvät toisiinsa. Myös uskonnolla merkittävä rooli tässä yhteydessä.
    Japanilainen käsitys opetuksesta ja oppimisesta poikkeaa länsimaisesta pedagogiikasta. Opettajat ovat hyvin tärkeitä auktoriteetteja mutta silti opettaja on parhaimmillaankin vain suunnannäyttäjä. Oppilaan on itse löydettävä ja sisäistettävä oikea tieto. Tärkeämpää kuin itse tieto on se, että ymmärtää oma tietämyksensä rajat. Tärkeää on siis tietää, mitä ei vielä tiedä. Oppiminen on lopulta tutkimusmatka minuuteen.
    Filosofian tohtori Minna Eväsoja on perehtynyt japanilaiseen filosodiaan ja klassisiin taiteisiin. Hän nyt Kalle Haatasen vieraana.

  • Arjen ja mikrohistorian tutkimus on suosittu tutkimussuunta tällä hetkellä myös antiikin tutkimuksessa. Antiikin Rooman ajan kirjallisista lähteistä voi löytää vieläkin uutta tietoa esimerkiksi perhesuhteista, kansalaisten moraalikäsityksistä ja tapakulttuurista.
    Filosofian tohtori Jussi Rantala on perehtynyt antiikin Rooman valta- ja moraalikäsityksiin. Hän nyt Kalle Haatasen vieraana.

    Antiikin Rooman perheissä isällä oli vahva rooli. Isä oli perheen juridinen pää ja pojat yleensä seurasivat isäänsä virkauralla. Naisten tehtävänä oli huolehtia kotitaloudesta eikä heillä ollut juuri mahdollisuuksia toimia julkisessa elämässä. Vain uskonnollisissa riiteissä naisilla on omat roolinsa.
    Tytöt naitettiin hyvin nuorina, jopa 12-vuotiaina. Roomalaista perhe-elämää leimasi sekin, että hyvin usein lapset kokivat jo pieninä vanhempiensa kuoleman, koska eliniät olivat lyhyitä.

    Rooman aikana orjien asema saattoi vaihdella hyvin paljon. Suurin osa orjista oli hyvin alistetussa asemassa ja heidän kohtelunsa oli huonoa. Oppineet orjat saattoivat päästä hyviin asemiin, esimerksiksi kotiopettajiksi. Tällöin heitä saatettiin pitää jopa perhenjäseninä. Vaurastunut orja saattoi jopa ostaa itsensä vapaaksi.

    Antiikissa seksuaalisuus käsitettiin aivan eri tavoin kuin meidän aikanamme. Miesten väliset seksisuhteet olivat yleisiä eikä niitä pidetty mitenkään erityisenä seksuaalisena suuntauneisuutena. Seksi oli vapaille miehille yhtä arkinen asia kuin ruoka tai juoma.

  • Addiktioissa ristiriitaista on se, että ihminen voi toistaa sellaistakin toimintaa, joka ei tuota enää mielihyvää. Se johtuu siitä että motivaatio ja mielihyvä eivät mene ihmisen aivoissa samaa reittiä.
    Uhkapelin pelaajalle jokaisesta voitosta jää muistijälki. Tämä muistijälki synnyttää motivaation toistaa pelaamista pitkään senkin jälkeen kun viimeinen mielihyvää tuottanut voitto on tullut.

    Peliongelmaisen ja nettideittailuun addiktoituneen ihmisen riippuvuusmekanismit muistuttavat toisiaan.
    Tiedetoimittaja Antti Kivimäki vertaa addiktoitumista metsästykseen. Motivaatio pelaamiseen tai nettideittailuun pysyy yllä, koska toimintaa liittyy ennustettava yllätys. Pelaaja tai seuraa etsivä nettideittaaja uskoo, että joskus voitto tai etsitty sydänystävä osuu väistämättä kohdalle, vaikka osuman ajankohtaa ei voi ennustaa. Tämä virittää ihmisen saman tyyppiseen odotuksen tilaan kuin saalista odottavalla metsästäjällä. Addiktoitunut uhkapeluri ei tarvitse aina edes voittoa pelihimon ylläpitämiseksi. Myös läheltä piti – tilanteet ruokkivat addiktiota tehokkaasti. Esimerkiksi jos hedelmäpelissä voittorivi näyttää jäävän vain yhden kynnyksen päähän niin tämäkin kannustaa addiktoitunutta yrittämään uudelleen.
    Peliaddiktioihin liittyy aina myös illuusio pelin hallinnasta. Peliautomaattien pelaajilla on monia kikkoja, joilla pelaaja uskoo voivansa vaikuttaa koneen toimintaan.

  • Vapaussota on huono nimitys vuoden 1918 tapahtumille, sanoo poliittisen historian professori Seppo Hentilä. Mannerheimin johdolla tehty venäläisen sotaväen aseista riisuminen kävi varsin helposti eikä juuri aiheuttanut aseellista vastarintaa. Niinpä tätä episodia ei oikein voi kutsua sodaksi. Vapaussota-termi sopii huonosti kuvaamaan myöskään punakapinaa, sillä sosialidemokraatit olivat olleet koko ajan aivan yhtä tiekasti Suomen valtiollisen itsenäisyyden kannalla kuin porvarilliset puolueet. Vapaussota oli Hentilän mukaan keinotekoinen nimitys, joka ei kuvaa todellisia tapahtumia. Venäläisten aseistariisuminen ja punakapina olivat itse asiassa kaksi aivan erillistä tapahtumaa.
    Sodan jälkeen tilanne Suomessa oli ambivalenttinen. Toisaalta punaisia pidettiin pitkään vankileireillä eikä punaisten omaisten annettu edes surra vainajiaan. Toisaalta toteutettiin myös sosialistien vaatimia uudistuksia. Tampereella oli jo vuosi taistelujen jälkeen kaupunginvaltuustossa yksikertainen enemmistö. Ja saman aikaan otettiin käyttöön kahdeksantuntinen työpäivä ja torpparien vapauttamisohjelma.
    Historian poliittinen muisti on aina ollut valikoiva. Historian tapahtumia tulkitaan aina käsillä olevan ajan poliittista ja ideologista taustaa vasten.

  • Tampereen yliopiston sosiologian apulaisprofessori Eeva Luhtakallio on tutkinut suomalaista lähiöelämää ongelmalähiöiksi leimatuissa lähiöissä.
    Alempien tuloluokkien asuttamissa lähiöissä äänestysaktiivisuus on heikompaa kuin muunlaisissa kaupunginosissa. Näissä lähiöissä politiikkaan ja puolueisiin ollaan usein pettyneitä. Monella on selvästi yhteiskuntaan kuulumattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne. Jopa työssäkäyvillä ja aktiivisilla ihmisillä on usein se peruskokemus, että yhteiskunta on jossain todella kaukana ja sen missään tapauksessa aja minun etujani. Usein epäluulot yhteiskuntaa kohtaan on opittu jo vanhemmilta, jotka myös ovat kokeneet tulleensa syrjityiksi.
    Eeva Luhtakallio on sitä mieltä, että lähiödemokratian kehityshankkeissa on usein epäonnistuttu. Lähiöissä on toteutettu monenlaisia osallistamisprojekteja, mutta usein niistä ei ole jäänyt asukkaille mitään konkreettista hyötyä. Kaupunkien lähiöhankkeet jakavat usein ihmiset kahteen eri kategoriaan: toimijoihin ja asukkaisiin. Toimijat ovat virkamiehiä ja järjestöaktiiveja ja asukkaat ovat toiminnan passiivisia kohteita. Usein lähiöhankkeiden vetäjät eivät edes asu kohdelähiössä. Usein hankkeet kaatuvat jo siihen että virkamiehet ja asukkaat eivät puhu samaa kieltä eivätkä ymmärrä toisiaan.
    Luhtakallion mielestä lähiödemokratia voi toteutua vain jos asukkaat tuntevat olevansa arvostettuja ja tulevansa aidosti kuulluiksi.

  • Uusi teknologia ja sosiaalinen media ovat vähentäneet nuorten tekemiä rikoksia, sanoo Helsingin yliopiston kriminologian yliopistonlehtori Matti Näsi. Viimeisten neljän vuoden aikana nuorisorikollisuus on suorastaan romahtanut. Nuorten asenteissa on tapahtunut suuri muutos. Sosiaalinen kontrolli on tullut voimakkaammaksi. Nuoret eivät enää hyväksy tovereidensa rikollista käyttäytymistä.
    Oma vaikutuksensa on myös sillä, että nuoret ovat enemmän kotona ja seurustelevat toisensa kanssa sosiaalisessa mediassa eivätkä enää liiku niin paljon ulkona. Ja sosiaalisessa mediassa halutaan näyttää terveiltä ja kunnollisilta. Näsi uskoo, että tämä kehitys vaikuttaa myös siihen, että rikosten väheneminen jatkuu tulevaisuudessakin. Jos nuoret eivät tee rikoksia nuoruudessa, he eivät tee niitä todennäköisesti myöskään aikuisiässä. Yliopistonlehtori Matti Näsi on tutkinut rikollisuuden muutostrendejä. Hän nyt Kalle Haatasen vieraana.

  • Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä Suomessa toimi useita äärioikeistolaisia ryhmittymiä.
    Kylmän sodan aikaisille ryhmille oli ominaista, että ne olivat leimallisesti kommunismin vastaisia.
    Toinen liikkeelle paneva voima oli Kekkos-vastaisuus. Vaikka ryhmiä oli lukumäärältään paljon, ne olivat yleensä pieniä eivätkä ne saaneet aikaan kovin näkyvää toimintaa. Siitä huolimatta viranomaiset suhtautuivat niihin vakavasti varsinkin silloin kun niiden toiminnan katsottiin vaarantavan suhteet Neuvostoliittoon. Vakavimpia rikoksia olivat tuhotyöt kommunistisia kirjapainoja vastaan, joista langetettiin jopa vankeusrangaistuksia.
    Äärioikeistoryhmät saivat jo 1950-luvulla vaikutteita myös ulkomailta. Yksi innoittaja oli Ruotsissa perustettu natsihenkinen Nordiska rikspartiet, jolla oli yhteyksiä Suomeen. Puolueelle perustettiin Suomeen jopa haaraosasto 1970-luvulla. Tähän aikaa Suomen äärioikeiston retoriikkaan tuli yhä enemmän natsipainotuksia, ja lentolehtisissä voitiin levittää muun muassa rotuoppia.
    Suurimpia ryhmiä oli Lahdessa perustettu Isänmaallinen yhtenäisyysseura, jolla oli paikallisosastoja ympäri Suomea ja satoja jäseniä.
    Merkittävä hahmo 1970-luvulla oli Pekka Siitoin, joka käytti avoimesti hakaristitunnuksia ja järjesti julkisia natsimarsseja. Kuitenkin Suomen ääriryhmiä leimasi varsin hatara ideologinen pohdinta ja heikko teorian hallinta.
    Tutkijatohtori Tommi Kotonen on tutkinut sodan jälkeen syntyneitä äärioikeistoryhmiä. Hän nyt Kalle Haatasen vieraana.

  • Suomen historiassa on ollut perinne, jossa sodan johtajia ei käsitellä kriittisesti, sanoo dosentti Lasse Laaksonen. Yleensä sodan johdon henkilökohtaiset ongelmat ja alkoholismi on aina selitetty parhain päin.
    Dosentti Lasse Laaksonen on tutkinut armeijan ylimmän johdon alkoholinkäyttöä itsenäisyyden alusta jatkosotaan saakka.
    Itsenäisyyden ajan alkuvuosikymmeninä Suomen armeijan upseeristossa oli hyvin ristiriitainen suhde alkoholiin. Armeijan johdossa oli täysraittiita upseereita, jotka olisivat halunneet kitkeä kaiken juomisen armeijan piiristä ja toisaalta oli upseereita, joiden mielestä viina kuului upseerielämään.
    1920-luvulla oli upseerien erilaiset suhteet alkoholiin haittasivat jopa armeijan kehittämistä, koska eri leirien upseerit eivät kerta kaikkiaan tulleet toisien kanssa toimeen. Ristiriitoja tuli muun muassa 1920-luvulla armeijan johdossa oli raivoraitis Karl Wilkama ja suojeluskunnan johdossa ahkerasti juopotteleva Lauri Malmberg.
    Sodan aikana Mannerheim suhtautui upseereiden juopotteluun kahtalaisesti. Suosikit saivat anteeksi juopottelua, muut eivät. Esimerkiksi Mannerheim ei puuttunut kenraaliluutnantti Airon juopotteluun, koska Airo muuten suoriutui tehtävistään.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä