Koe uusi yle.fi
Aristoteleen kantapää

Kyrillisten kirjainten salaisuus

  • 24 min
  • toistaiseksi

Venäjä ei ehkä olisi meidän silmissämme niin outo ja arvaamaton, jos ymmärtäisimme paremmin sen kieltä ja kulttuuria. Mutta kieltä oppiakseen täytyy ensin osata lukea kyrillisiä kirjaimia. Sen jälkeen venäjä on vain yksi indoeurooppalainen kieli muiden joukossa. Miksi venäjän kieltä kirjoitetaan kyrillisillä kirjaimilla? Emeritusprofessori Arto Mustajoki Pasi Heikuran haastateltavana. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén

-----------------

Vuoden toinen kuulijoilta saamamme toiveaihe saa meidät suuntaamaan katseemme itään. Marja K. kirjoitti meille seuraavan tuumailun:

”Arvoisa Aristoteles ja muut kielifilosofit, ehdotan, että pohdinnan kohteeksi otettaisiin se, millaisilla erilaisilla kirjaimilla kieliä kirjoitetaan. Euroopassakin on ainakin latinalainen, kreikkalainen ja kyrillinen merkistö käytössä. Jos puhutut kielet eroavat toisistaan, eroavat myös ne symbolit, joilla sitä ääntelyä muistiin pannaan. Ihmeellistä on tämä ihmisen kanssakäyminen!”

Kirjoitusmerkkien olemusta on Aristoteleen kantapäässä sivuttu aika ajoin. Vuonna 2011 keskustelimme Tapani Harviaisen kanssa siitä, miten käyttämiemme latinalaisten kirjainten juuret ovat foinikialaisten kehittämissä merkeissä, jotka muuten olivat jopa sopivasti aakkosjärjestyksessä ihan alusta alkaen. Kreikkalaiset omaksuivat nuo kirjaimet samalla niitä muokaten ja lopulta roomalaiset työstivät niistä meidän tuntemamme kirjaimiston perustan.

Kreikkalainen aakkosto jäi elämään Kreikkaan. Hiukan samantapaista eksoottista kirjaimistoa löydämme niinkin läheltä kuin itänaapuristamme Venäjältä. Itärajan ylitys tuntuu todella eksoottiselta, kun kylttien kyrillisistä teksteistä ei saa enää mitään tolkkua.

Tästä oudosta kirjoitustavasta on nyt otettava selkoa. Miten kyrilliset kirjaimet ovat syntyneet? Montako aakkosta kyrillisissä aakkosissa on? Tarkoittako kirjainten erilaisuus sitä, että kielet ovat erilaisia? Kysytään emeritusprofessori Arto Mustajoelta, jolla on takanaan monivuotinen ura Helsingin Yliopiston venäjän kielen professorina. Hän on myös laatinut materiaalin sellaisiin television takavuosien venäjän kielen kursseihin kuin Raz dva tri, Zakuska ja Kapusta.

Pasi Heikura
aristoteles@yle.fi

Kuva: Yle / Markku Värtö

Lähetykset

  • ke 22.2.2017 17.15 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Lintubongari Värtsilästä, Hannu Kivivuori ehdotti viime talvena ohjelmaa lintujen nimistä, ja saa nyt toivomansa kahtena kappaleena. Pasi Heikura haastatteli lintuharrastaja ja Birdlife Suomen nimistötoimikunnan jäsen Jukka Hintikkaa.Toisessa osassa käydään läpi muun muassa miten hemppo, kirvinen ja sieppo ovat saaneet nimensä. Hintikka kertoo myös, mikä voi olla riittävän painava peruste vaihtaa jo olemassa oleva linnun nimi.
    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén.
    Kuvassa kirjosieppo: Yle / Risto Salovaara

    --------------

    Yksi tärkeä käsite suomalaisten omakuvalle on lintukoto, turvallinen pesä kaukana pahasta maailmasta. Mutta ehkä lintukoto on väärä sana ja vaikka Seitsemän veljeksen Impivaara olisi osuvampi käsite tälle asenteelle. Vanhan suomalaisen kansanuskon mukaan lintukoto on nimittäin aivan toisenlainen paikka: se on se paikka etelässä, jonne linnut muuttavat talveksi.

    Tämän uskomuksen mukaan linnut lentävät talveksi lintukotoon Linnunrataa pitkin. Lintukoto on matala paikka, kaartuuhan taivas siellä horisontissa alas lähelle maan pintaa, joten lintukodossa asuva kansa, lintukotolaiset eli maanääreläiset ovat kääpiöitä. Heidän auvoista eloaan häiritsee ainoastaan jatkuva kahinointi kurkien kanssa.

    Suomalaisten ajatus muuttolintujen lintukodosta on hyvin samanlainen kuin muinaisten kreikkalaisten, mutta koska heidän näkökulmastaan linnut muuttivat kesäksi pohjoiseen, heidän lintukotonsa vastine sijaitsi tietysti täällä Pohjolassa. Siellä (tai siis: täällä!), maailmaa kiertävän Okeanos-meren rannalla pygmit ratsastavat naarasvuohilla ja – yllättävää kyllä – nahistelevat kurkien kanssa.

    Uskontotieteilijä Risto Pulkkinen arvelee Suomalaisen kansanuskon sanakirjassaan, että tämä kreikkalaisten idea lintujen muuttokohteista levisi kaikkialle Eurooppaan Homeroksen Iliaan mukana, ja siksi suomalainenkin käsitys lintukodosta saattaa olla samaa vaikutusta. Toisaalta kaikkialla maailmassa, missä muuttolinnut asustavat osan vuotta, esiintyy ajatuksia tällaisista lintukodoista.

    Suomalaisilla ja muilla uralilaisilla kansoilla etelässä taivaan ja maan rajalla sijaitseva lintukoto näyttäytyy tavallaan pohjoisessa ja maan alla sijaitsevan vainajalan vastakohtana. Näin se oli osa henkien ja jumalten asuttamaa ylistä maailmaa, kuolleiden asuttaman alisen maailman ja meidän keskisen maailmamme yläpuolella.

    Kansanperinteen tutkija Anna-Leena Siikala kirjoittaa, miten euraasialaisessa uskomusperinteessä portti tuonne lintujen kotiin, maan ja taivaan rajalle, kulkee vaarallisten toisiaan loukuttavien kallioiden kautta. Esimerkiksi tšuktšit ajattelivat, että kalliot liikkuvat toisiaan vasten niin, että osa muuttolinnuista jauhautuu niitä vasten kuoliaaksi.

    Nykyaikainen tiede tietää tietenkin paremmin. Osa linnuista on muuttolintuja, joten ne elävät kahdessa paikassa, eikä mikään maa maailmassa ole eristyksissä muista maista.

    Hannu Kivivuori, lintubongari Värtsilästä, toivoi meiltä viime talvena ohjelmaa lintujen nimistä. Lintuharrastaja ja Birdlife Suomen nimistötoimikunnan jäsen Jukka Hintikan kanssa asiaa riitti niin paljon, että nyt on luvassa jo toinen ohjelma aiheesta. Mistä tulevat nimet hemppo, kirvinen ja sieppo? Entä mikä kymmenistä tiaisista oli ensimmäinen tiainen? Jukka Hintikka vastaa.

    Pasi Heikura
    aristoteles@yle.fi

  • Aristoteleen kantapää toteuttaa myös kuuntelijoiden toiveita. Lintubongari Värtsilästä, Hannu Kivivuori ehdotti viime talvena ohjelmaa lintujen nimistä, ja saa nyt toivomansa peräti kahtena kappaleena. Pasi Heikura haastatteli lintuharrastaja ja Birdlife Suomen nimistötoimikunnan jäsen Jukka Hintikkaa. Ja koska lintujen muistelu on näin kaamoksen keskellä hauskaa, aiheesta syntyi kaksi ohjelmaa. Ensimmäisessä osassa käydään läpi lintujen nimistön kehitystä, sekä kuullaan mistä muun muassa kotka, rastas ja tiltaltti ovat saaneet nimensä.
    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén.

    --------------------

    Mikä yhdistää Pirkka-Pekka Peteliusta, pitkän linjan näyttelijää, joka tunnetaan etenkin hauskoista rooleistaan, ja Pentti Linkolaa, Vanajavedellä asuvaa kalastajaa, joka kirjoissaan toivoo ihmiskunnan tuhoa? Kumpikin on tietenkin innokas lintuharrastaja.

    Linkola kasvoi kaupungissa Helsingissä, mutta hänen luontoharrastuksensa alkoi juuri lintujen kautta. Vain 16-vuotiaana, vuonna 1948 hän voitti Luontoliiton talvipäivillä tutkielmapalkinnon Pälkäneen Tykölänjärven pesimälinnuston laskennalla. Saman järven pesimälinnuston hän on laskenut sen jälkeen vuosittain. Pirkka-Pekka Peteliukselle lintujen tarkkailu tuli isän puolelta harrastukseksi jo lapsuuden alakouluajoista saakka ja nykyään mies isännöi Radio Suomen Luontoilta-lähetyksiä.

    Linkolalla ja Peteliuksella on ikäeroa yli kymmenen vuotta. Linkolan nuoruudessa linnut olivat vielä harvinainen harrastus kaupunkilaisten keskuudessa, Suomen lintutieteellinen yhdistys sai nuoriso-osaston, kun hän oli 19-vuotias.

    Peteliuksen nuoruudessa maailmalla oli alkanut levitä ymmärrys luonnonsuojelusta ja luontoharrastus alkoi yleistyä. Kun Suomen Lintutieteellisten yhdistysten liittoa, nykyisen BirdLife Suomen edeltäjää, perustettiin vuonna 1973, Petelius oli parikymppinen. Seuraavina vuosikymmeninä lintujen havainnointi yleistyi niin paljon, että alakulttuurin termi bongaus on levinnyt merkitsemään kaikenlaista havainnointia julkkiksista lentokoneiden kautta ravintoloihin.

    Hannu Kivivuori, lintubongari Värtsilästä, toivoi meiltä viime talvena ohjelmaa lintujen nimistä. Niinpä kiitämme nyt Hannua ja lähdemme matkalle lintujen nimien maailmaan lintuharrastaja ja Birdlife Suomen nimistötoimikunnan jäsen Jukka Hintikan kanssa. Koska asiaa on paljon ja lintujen muistelu on näin kaamoksen keskellä hauskaa, aiheesta syntyi kaksi ohjelmaa. Nyt siis kiikaroimaan ensimmäistä jaksoa: mistä kotka, rastas, tiltaltti ynnä muut linnut ovat saaneet nimensä.

    Pasi Heikura
    aristoteles@yle.fi

  • Kun omaksuttu tieto jalostuu pohdinnan tuloksena laajemmaksi ymmärrykseksi ja käytännön elämänfilosofiaksi, on kysymys sivistyksestä. Pelkkä oppineisuus ei sitä takaa. Tampereen Yliopiston tutkijatohtori Heikki Kokko on tutkinut sivistys-sanan ja -käsitteen historiaa. Hän osaa kertoa, milloin sivistys-termi otettiin Suomessa käyttöön ja kuka sen alun perin keksi.
    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén.

    --------------

    Suomalaiset ovat aina halunneet olla sivistynyttä kansaa eikä mitään savupirttien nokinaamaista rahvasta. Meillä on Marttaliitto, jonka nimi oli alun perin Sivistystä kodeille. Meillä on Kansan sivistystyön liitto, Maaseudun sivistysliitto ja Työväen sivistysliitto. Meillä on monta sivistysyliopistoa, luimme pitkään sivistyssanakirjoja ja Eduskunnassa on sivistysvaliokunta.

    Mutta mitä tämä sivistys on? Olen joskus koettanut kääntää sanan ’sivistys’ muille kielille, mutta siitä ei oikein tule mitään. Ruotsiksi Suomi-ruotsi –suursanakirja tarjoaa käännöksen ’bildning’, eli koulutus, tai ’civilisation’, joka taas kääntyy suomeksi paremminkin sivilisaatio, kulttuuri, villin vastakohtana.

    Uusi suomi-englanti suursanakirja antaa vastaukseksi ’cultural’ tai ’civilized’, jotka suomeksi viittaavat ihan eri asiaan, kulttuuriseen ja sivilisoituneeseen. Saksaksi tulos on ’die Kultur’, eli suomeksi kulttuuri. Ja ranskaksi sama: ’culture’ ([khyltyyr]).

    Eihän näistä mikään merkitse kunnon sivistystä! Sivistyshän on jotain laajempaa, jotain ylevämpää kuin mekaaninen opettelu, pelkkä kulttuurielämä tai sitä, että syö kypsennettyä eikä raakaa lihaa.

    Monessa yhteydessä sivistykseen liitetään elinikäinen henkinen kasvu, mutta toisaalla varoitetaan myös, että ”sivistys ei ole samaa kuin viisaus, (…) akateeminen sivistys on vain ohut kerros kaiken päällä”. Kielitoimiston sanakirja kiteyttää sanan laajemman merkityksen hienosti: sivistys on ’henkistä kehittyneisyyttä’ ja ’kypsyyttä’.

    Käsitehistoriaa tutkinut Tampereen Yliopiston tutkijatohtori Heikki Kokko on tutkinut sivistys -sanan ja -käsitteen historiaa. Kysytään häneltä, ovatko vain suomalaiset sivistyneitä.

    Pasi Heikura
    aristoteles@yle.fi

  • Vaikeneminen ei auta änkyttäjää. Aristoteleen kantapään vieraana oleva puheen sujuvuuden häiriöiden ja neurologisten kommunikaatiohäiriöiden erikoispuheterapeutti Auli Laiho kertoo mistä änkytyksessä on kysymys. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén.

    --------------

    Reilut 30 vuotta sitten brittikoomikko John Cleese otti yhteyttä elokuvaohjaaja Charles Crichtoniin ja kertoi, että hän halusi tehdä elokuvan. Keskusteluissa kävi ilmi, että Cleesellä oli idea elokuvasta, jossa henkilö kertoo toiselle jotain todella tärkeää asiaa, mutta kertoja änkyttää ja kuuntelijalla ei ole kärsivällisyyttä. Crichton taas oli aina halunnut tehdä elokuvan, jossa pahis tapetaan höyryjyrällä.

    Näin tarkoista lähtökohdista syntyi elokuva A Fish Called Wanda, joka menestyi erinomaisesti ja sai useita palkintoja. Änkyttäjää, Keniä, esitti Michael Palin, Cleesen vanha kaveri Monty Python -ryhmästä. Cleese muisti, että Palinin isä oli kärsinyt änkytyksestä, joten ilmiö oli Palinille tuttu. Kevin Klinen esittämä psykopaattinen konna Otto taas oli se kärsimätön tyyppi, joka lakkaamatta kiusasi Keniä tämän puhetavasta. Ja elokuvan lopussa Ken pääsi listimään Oton sillä höyryjyrällä.

    Michael Palin teki roolinsa niin hyvin, että neljä vuotta elokuvan julkaisun jälkeen hänet kutsuttiin keulakuvaksi änkytyksestä kärsiviä lapsia auttavan Michael Palin Center For Stammering Childrenin -keskukselle.

    Myös kuuluisat filmimaailman änkyttäjät Marilyn Monroe, Nicole Kidman, Julia Roberts, Bruce Willis, Rowan Atkinson ja Hugh Grant juhlivat lokakuun lopulla kansainvälistä änkytyspäivää. Mutta mitä änkyttäminen on? Mistä änkytys tulee? Voiko änkyttämisestä päästä eroon? Puheen sujuvuuden häiriöiden ja neurologisten kommunikaatiohäiriöiden erikoispuheterapeutti Auli Laiho kertoo.

    Pasi Heikura
    aristoteles@yle.fi

  • Mitkä olivat todelliset syyt suomen kielen aseman parantumiseen 1800-luvulla?
    Miksi Aleksis Kivi halusi kirjoittaa suomeksi? Mikä oli hänen suhteensa fennomaaneihin? Filosofi, politiikan tutkija ja tietokirjailija Mikko Lahtinen on tutkinut 1800-luvun aatehistoriaa. Kysytään häneltä.

    Aristoteleen kantapään ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén

    ---------------

    Suomen satavuotisjuhlavuoden muistelot ovat muistuttaneet niistä kuohuista, joiden keskellä itsenäisyysjulistuksemme laadittiin. Ensimmäisen maailmansodan käänteet, Venäjän bolševikkien vallankumouksellinen toiminta ja kotimaan kärjistyvä ilmapiiri velloivat ympärillä, joten maamme julistaminen itsenäiseksi ja etenkin se, että julistusta ei kumottu, eivät olleet mitenkään itsestään selviä rutiinitoimenpiteitä.

    Se, että meillä täällä pohjoisessa on oma valtio ja kansakunta, tuntuu nykyään itsestään selvältä, mutta idea ei ole kovin vanha eikä sen kannattajia alkuun ollut edes kovin monta. Eikä ihme, koko ajatus kansallisvaltioista on vasta reilut parisataa vuotta vanha. Sitä ennen oltiin yksinkertaisesti uskollisia kuninkaalle ja hänen kauttaan jumalalle.

    Saksassa 1700-luvun lopulla syntynyt kansallisuusaate ei tietenkään noussut tyhjästä, se vastasi tuolloin kehittymässä olleen teollistumisen tarpeisiin. Tehtaiden työväen piti olla yhdenmukaista, puhua samaa kieltä sekä olla tarpeeksi koulutettua, ja kansallisuusvaltio oli sopiva yksikkö hoitamaan näitä perusedellytyksiä. Siksi aate alkoi kukkia meidän maatalousvaltaisilla nurkillamme joitain vuosikymmeniä myöhemmin kuin Keski-Euroopassa.

    Ajatus itsenäisestä Suomesta oli Venäjän vallan alaisuudesta huolimatta jo aika vahva vuonna 1848, kun Fredrik Paciuksen ja Johan Ludvig Runebergin Vårt Land eli Maamme-laulu esitettiin ensimmäisen kerran. Eräs nurmijärveläinen koululainen Alexis Stenvall oli tuolloin 14-vuotias. Mitä tuleva kansalliskirjailija ajatteli Suomesta ja fennomaaneista? Ihailiko Aleksis Kivi Runebergiä? Kysytään filosofi, politiikan tutkija ja tietokirjailija Mikko Lahtiselta, joka on tutkinut 1800-luvun aatehistoriaa.

    Pasi Heikura
    aristoteles@yle.fi

    Kuva: Museovirasto

  • Muistatteko, keitä ovat Adam Tertsunen, Haapalahden Eelis ja Akhilleus Tormentum Harpago? Ette? Syttyykö punainen lamppu nimistä Kalevipoeg Kekkonenas, Auvo Perttu Potkavuo tai Maila Kypenäinen? Eikö vieläkään? Helpotetaan hiukan: muistuvatko mieleen Valtteri Orvaskesin, Putte Kronbergin tai Mooses Pessin kasvot?

    Kyllä, he kaikki ovat henkilöitä Veikko Huovisen kirjoissa. Ensimmäiset kaksi ovat Huovisen viimeisestä kirjasta Luonnonkierto, kolmas vuoden 1956 villistä kirjasta Rauhanpiippu, seuraavat kolme olivat vuonna 1973 ilmestyneestä Rasvamaksa-kirjasta ja viimeiset kolme ovat tietenkin Veikko Huovisen tunnetuimmasta, hänen vain 22-vuotiaana kirjoittamastaan klassikosta Havukka-ahon ajattelija vuodelta 1952.

    Nimet on napattu Pekka Laitisen kokoamasta Veikko Huovisen kirjojen henkilönnimiluettelosta, joka löytyy internetistä. Lista on hersyvä. Nimissä on käytetty aineksina niin oikeita nimiä kuin mitä tahansa sanoja, kuten Rasvamaksa-kokoelmassa seikkailevat julkilausuman allekirjoittajat Jari Solidaarikkala, Marton Huithapelius ja Mary Päivähoito-Hoffman. Vähintään yhtä kutkuttavia ovat Laitisen ylöskirjaamat henkilöiden tittelit: sissitaktiikan opettaja, ammattimainen puolueenhaukkuja, läänintanssijatar, villimunkki, luonnonvihaaja jne. Ja toisaalta: kun teksti vaatii vakavuutta, nimet pysyvät normaaleina.

    Veikko Huovinen tunnetaan etupäässä kutkuttavasta yleisinhimillisestä huumorista, jossa pieni kohtaa suuren, juhlava arkisen, teoria käytännön, tavallinen eränkävijä nykyaikaisen tieteen ja Adolf Hitler arkielämän askareet. Mutta millaista on Veikko Huovisen kieli? Huovisharrastaja Kari Vuokare on tutkinut Huovisen kieltä ja kirjoittanut siitä kirjasen Marniva mäkipeura – selityksiä Veikko Huovisen sanastoon. Annetaan hänen kertoa, tässä vuoden kahdeksannessa yleisön toiveohjelmassa, johon vinkin antoi Leenamarja Tikkanen.

    Pasi Heikura
    aristoteles@yle.fi

    Kuva: Yle / Antero Tenhunen

  • Aristoteleen kantapää -ohjelman vieraana kuultavan kala-asiantuntija Markku Varjon mielestä kalan nimeäjän olisi hyvä tutustua myös elävään kalaan, koska kala saa usein nimensä muodon ja värin lisäksi tunnusomaisten elintapojen tai liikkumistavan mukaan. Varjo tietää, että kalojen nimeämisurakka ei tule loppumaan lähiaikoina, koska maailman tällä hetkellä tunnetuista 34 000 kalalajista on suomennettu vasta noin 8500, ja uusia lajeja löydetään koko ajan.
    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén.

    ---------------

    Alkavana syksynä tuntuu ilmassa olevan paljon kieliuudistuksia. Aamulehti tempaisi hiljan ja ilmoitti reippaasti ryhtyvänsä uudistukseen, jota koko kieliyhteisömme on jo kymmenien vuosien ajan jahkaillut: vähentämään kielestämme sukupuolittuneiden titteleitä kirvesmiehestä puhemieheen. Vähän sen jälkeen kerrottiin, miten Kirkkohallitus oli selvittänyt, että suuri osa kirkon työntekijöistä kannatti instituution vanhahtavien nimitysten muuttamista.

    Eritoten sana tuomiokirkko johdannaisineen koetaan kirkossa hankalaksi, koska se on huono käännös ruotsista: alkuperäisessä domkyrka-sanassa dom ei viittaa tuomioon vaan latinan sanaan domus eli talo tai koti. Kotikirkko olisi siis joka suhteessa parempi ilmaus kuin tuomiokirkko.

    Saman tyyppisiä äänteellisesti syntyneitä virheellisiä käännöksiä vilisee kielessämme. Yksi sellainen on monen ihmettelemä sekasikiöeläin lohikäärme. Miten niin jalokala lohi ja käärme ovat yhdistyneet lentäväksi tulta sylkeväksi taruhahmoksi? Etymologinen sanakirja kuitenkin tietää, että sana on käännös muinaisruotsin sanasta floghdraki, lentokäärme.

    Siinä lohi siis imitoi sanaa flogh, lento, lentävä. Sanasta on mainintoja jo Agricolasta alkaen, toisin kuin kalaa merkitsevästä sanasta lohi, joka ilmestyy sanakirjoihin vasta 1637. Sana on kuitenkin vanhempi, lohi on ilmeisesti ikivanha laina balttilaisista kielistä.

    Kalat ovat aina olleet tärkeää ravintoa suomalaisille. Mistä muiden kalojen nimet ovat kieleemme saapuneet tai syntyneet? Onko särki rikki, kun se on särki? Saiko hauki nimensä haukottelusta, kun sillä on niin iso kita? Kala-asiantuntija Markku Varjo on ollut mukana kalojen nimiä kehitelleissä työryhmissä ja kirjoittamassa kirjaa Maailman kalojen nimet. Annetaan hänen kertoa.

    Pasi Heikura
    aristoteles@yle.fi

  • Onko olemassa alkuperältään suomalaisia soittimia? Miten tällä alueella asuvat muinoin säestivät lauluaan? Musiikkiantropologian emeritusprofessori Timo Leisiö kertoo mm. jouhikosta, tuohitorvesta ja noitarummusta. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén.

    -------------

    Tiedot suomalaisten juurista ovat viime vuosikymmeninä tarkentuneet huomattavasti. Kun sata vuotta sitten pelättiin, että ulkomaalaiset pitävät meitä sivistymättöminä mongoleina, voimme nyt lyödä geenitieteellistä rätinkiä pöytään ja todeta, että vaikka ’itäsuomalaisille tyypillinen N-haploryhmä on tullut meille idästä’, on muistettava myös, että ’länsisuomalaisille tyypillinen haploryhmä I on peräisin todennäköisesti pohjoisesta Länsi-Euroopasta.

    Olemme siis kansainvälistä sakkia. Useimmilla suomalaisilla on kuitenkin vahva kokemus siitä, että juuremme ovat Suomessa.

    Onkin hiukan hätkähdyttävää, että sitten kun Suomessa puhutaan juurimusiikista, ei puhutakaan pohjoiseurooppalaisista musiikin kantaisistä vaan rockabillystä, doowopista, bluesista, countrystä ja rhythm’n’bluesista. Nämä kaikki ovat Yhdysvalloissa 1900-luvun aikana syntyneitä ja vakiintuneita musiikin muotoja.

    Moderni pop- ja rockmusiikki ovat syntyneet enemmän tai vähemmän suoraan näistä juurimusiikiksi kutsutuista aineksista. Nehän ovat aivan toista kuin vaikka suomalainen perinteinen kulta-aikojen iskelmä Olavi Virtoineen, Katri Helenoineen ja Jori Malmsteneineen.

    Ei kuitenkaan tarvitse kauaa lukea levynkansien tekijätietoja huomatakseen, että perinteisen suomalaisen iskelmän säveltäjät tulivat usein Italiasta, Saksasta ja Venäjältä. Kuulostaa siltä, että suomalaisen musiikin juuret ovat siellä, mihin on muutenkin oltu kauppa- ja kulttuuriyhteyksissä, aina Amerikkaa ja Afrikkaa myöten.

    Mutta miten on sitten suomalaisten kansanmusiikin instrumenttien laita? Onko kansanmusiikin instrumenteissa mitään suomalaista? Miten isänmaallisia ovat pelimannin viulu, shamaanin noitarumpu ja paimenen torvi? Musiikkiantropologian emeritusprofessori Timo Leisiö kertoo.

    Pasi Heikura
    aristoteles@yle.fi

    Kuva: Kansallisgalleria / Antti Kuivalainen. Robert Wilhelm Ekmanin öljymaalaus

  • Miten Suomen akatemian kirjaston kokoelmalle kävi Turun palossa vuonna 1827? Kirjahistorian tutkija Anna Perälä tietää mitä kokoelmassa oli ennen paloa ja mitkä kirjat pelastuivat tuholta. Osa harvinaisista niteistä katosi iäksi. Mitä seurauksia palosta oli Suomen akatemialle?
    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén.

    -----------------

    Mitä kirjoja Turun palossa paloi?

    Vuonna 1847 Helsingin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston oppihistorian professori ja yliopiston kirjastonhoitaja, 64-vuotias Fredrik Wilhelm Pipping järjesti poikkeuksellisen tapaamisen. Hän oli kuullut Matti Pohdosta, merkillisestä kulkumiehestä, joka kiersi maata, myi arkkiveisuja ja keräsi kirjallisuutta. Nyt hän halusi tavata tämän ylistarolaisen lapsesta saakka kerjänneen puolta nuoremman miehen. Tämän huippuoppineen ja kerjäläisen tapaamisen seurauksena julkaistiin kymmenen vuotta myöhemmin kattava selvitys Suomessa painetuista kirjoista nimeltään Luettelo Suomessa präntätyistä kirjoista.

    Kirjahistorian tutkijan Anna Perälän mukaan Pohto oli oppinut lukemaan rippikoulussa ja innostunut kirjallisuudesta niin paljon, että oli alkanut kerjuumatkoilla kerätä sitä. Hänellä oli innostuksen lisäksi myös ilmiömäinen valokuvamuisti, joten hän pystyi kertomaan Pippingille, millaisia kirjojen erilaiset painokset olivat.

    Pohto kuoli väkivaltaisesti kirjojenkeräysmatkalla Viipurissa samana vuonna 1857 kuin luettelo kirjoista ilmestyi. Hän oli tehnyt testamentin, jossa hän määräsi jäämistönsä 5000 nidoksesta ennen Turun paloa painetut kirjat Helsingin Yliopiston kirjastolle.

    Pohdon rajapyykkinä oli Turun palo syyskuun 4. ja 5. päivä vuonna 1827, tasan 190 vuotta sitten. Pipping oli silloin 24-vuotias ja Turun akatemian kirjastonhoitaja. Miten kirjaston kävi palossa? Millainen kirjasto oli ennen paloa? Millaista suomalaisen kirjan historiaa Turun palossa tuhoutui? Kysytään kirjahistorian tutkija Anna Perälältä.

    Pasi Heikura
    aristoteles@yle.fi

  • Toisessa osassa Wienin yliopiston fennougristiikan professori Johanna Laakso kertoo mitä kielitieteen perusteella tiedetään unkarin kielen syntyvaiheista. Ohjelmassa syvennytään myös unkarin ja suomen kielen samankaltaisuuksiin, sekä pienten kielten tarpeeseen turvata olemassaolonsa.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén

  • Unkari ja Suomi ovat kielisukulaisia. Unkarilaiset ja suomalaiset eivät kuitenkaan ymmärrä toistensa kieltä. Millä lailla kaukainen sukulaisuus näkyy? Wienin yliopiston fennougristiikan professori Johanna Laakso kertoo Aristoteleen kantapään kaksiosaisen ohjelman ensimmäisessä osassa, miten sukulaisuus tuli ilmi. Ovatko unkarilaiset olleet kielten sukulaisuussuhteesta yhtä innoissaan kuin suomalaiset?

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén. Toinen osa kuullaan viikon kuluttua.

  • Missä sijaitsevat Virsu tai Kakaravasu? Aristoteleen kantapää tähyää nyt yötaivaalle ja kysyy, mitä nimiä tähdille on annettu, miksi ja milloin? Entä kuka niitä on antanut? Pasi Heikuran vieraana oleva professori Tapio Markkanen selvittää sitäkin, miten eläimet ovat päätyneet tähtikartalle.

    Ohjelma on uusinta syyskuulta 2011. Sen ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Emilia Cronvall.

Klipit

  • Kielentutkija elokuvissa. Aristoteleen kantapään taustatoimittaja Jani Tanskanen ja kielentutkija Lea Nieminen keskustelevat Tatu ja Patu -elokuvan sekä -kirjojen kielestä.

    Kuva kirjasta Tatun ja Patun avaruusseikkailu: © Aino Havukainen ja Sami Toivonen / Otava.

  • Usein eri alojen erikoistermistö liukuu yleiskieleen. Monesti tästä seuraa sellaisia kysymyksiä kuin seuraava kuulijamme Jyrkisakarin meille lähettämä ihmettely:

    ”Me muusikot puhumme temposta ja urheiluselostajat temmosta. Olemmeko me väärässä, vai urheiluselostajat, vai taipuuko sana tempo käyttötarkoituksesta riippuen kahdella eri tavalla?”

    Tempo on tosiaan alun perin muusikoiden kieltä. Italiasta saatu lainasana tarkoittaa yleisesti aikaa ja musiikissa se viittaa sävellyksen nopeuteen, siihen montako nuottia tietyssä ajassa soitetaan. Ei ihme, että käsite sopii hyvin aikojen ja matkojen kanssa painivan urheilunkin filosofiaan.

    Jokainen ihminen kokee ajan eri tavalla, mutta aikaa koskevissa sanoissa ei kuitenkaan voi sallia erilaisia käytäntöjä. Musiikin ja urheilun tempot taipuvat siis samalla tavalla. Niinpä Aristoteleen kantapään nopeusfraasien aikaihminen määrää jokaisen temmon käyttäjän hankkimaan metronomin ja harjoittelemaan sen kanssa sanan tempo taivuttamista tempomerkinällä apassionato, intohimoisesti: tempo, tempon, tempoa, tempoon, tempot, tempojen, tempoja, tempoihin!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Aristoteleen kantapään kuulokuvasarja käy läpi 70-vuotisjuhliaan viettävän Kielitoimiston puhelinneuvonnan vuosikymmeniä. Sarjassa koetaan pikakelauksella joukko vuosikymmenten aikana esiinnousseita oleellisia kielellisiä ihmetyksen aiheita.

    Yle on tehnyt sarjan yhteistyössä Kotimaisten kielten keskuksen kanssa, ja sitä lähetään Aristoteleen kantapää -ohjelmassa kerran kuukaudessa heinäkuuhun asti.

    Viimeinen jakso 'Vuosituhannen arvoitus!' sijoittuu 2000-luvulle.

  • Joskus eri lähtökohdista saattaa päätyä samanlaiseen lopputulokseen. Jos nyt ajatellaan vaikka pilkottamista eli sitä, että jostain näkyy vähäisen. Ja sitten pilkkomista, paloittelua, lohkomista. Kummastakin saa johdoksen pilke, joka voi tarkoittaa sitä jotain, joka pilkottaa tai vilahtaa, ja toisaalta pilkkomisen tulosta.

    Niinpä kuulijanimimerkin Puilla lämmittävä Kurikasta meille lähettämä otsikko maaliskuisesta Maaseudun Tulevaisuudesta saa aikaan huikaisevia näköaloja. Otsikko kuului näin:

    "Lemillä tehdään polttopuuta pilkettä silmäkulmassa."

    Ilmiantajamme Puilla lämmittävä Kurikasta tuumaa: ”Jos pilke on fyysistä, käynti silmälääkärillä auttaa. Henkistä pilkettä silmäkulmaan tarvinnevat kaikki!”

    Näinhän se on. Siinäpä polttoainetta ajatuksille!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Toiset muinaiset työkalut kestävät yhä käytössä, vaikka aina vaan kehittyneempiä aikoja uusine keksintöineen tulee ja menee. Puukko mainitaan jo Kalevalassa, mutta se on yhä jokapäiväisessä käytössä – niin kouriintuntuvassa kuin vertauskuvallisessa mielessä.

    Kuulijamme Pekka jäi maaliskuussa ihmettelemään seuraavaa MTV3:n formula-autoilusivujen otsikkoa:

    "Hamilton käänsi puukkoa Ferrarin selässä."

    Pekka pohtii: ”Onko Ferrari siis joutunut selkään puukotuksen uhriksi? Kuka oli se Brutus, joka petti kunniakkaan italialaistallin? Vai hakeeko otsikon kirjoittaja kenties sanontaa Hamilton käänsi puukkoa Ferrarin haavassa? Kyseinen kisahan ei mennyt Ferrari-tallilta lainkaan hyvin kun Räikkösen autokin syttyi tuleen.”

    Pekka on aivan oikeassa, vaikka Brutus onkin tulenarka esimerkki selkään puukottamisesta. Tässä Julius Caesarin tapauksessa kuvaannollista pettämisen ilmausta ei saa sekoittaa hänen salamurhansa toteuttamistapaan, jossa Brutus oli yksi kymmenistä, jotka haavoittivat hallitsijaa tikarilla edestäpäin. Ja vaikka puukko on supisuomalainen keksintö, ymmärrettävämpää on kääntää veistä haavassa silloin kun halutaan lyödä lyötyä tai hieroa suolaa haavoihin.

    Aristoteleen kantapään puukkofraasien ylijunkkari julistaakin MTV3:n formulakirjoittajan syylliseksi puukon väärinkäyttöön yleisellä paikalla ja tuomitsee hänet kesän ajaksi keskittymään selkään suukottamiseen!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Ihmiset seuraavat kielen ilmiöitä suurella mielenkiinnolla. Niin tekee myös kuulijamme Seppo, joka lähestyi meitä hiljattain seuraavalla viestillä: ”Kiitti, okei ja moi. Ei ole Suomen kieltä. Varsinkin moi, jota kuulee jopa yleisissä radio-ohjelmissa. Jos Aristoteleen kantapää olisi ystävällinen ja tutkisi mistä moinen tervehdys on pesiytynyt Suomen kieleen.”

    Kielitoimiston sanakirjasta tämä arkinen tervehdyssana löytyy, mutta vuonna 1961 ilmestyneessä Nykysuomen sanakirjassa sitä ei vielä ollut. Se on siis melko tuore tuttavuus. Se – ja muut vastaavat sanat kuten moikka – on ilmeisesti muovautuneet hiukan pidemmästä tervehdyssanasta morjens, ehkä jopa hiukan vanhaa yleismaailmallista hei-tervehdystä mukaillen. Morjens, moron ja muut vastaavat taas tulevat mitä ilmeisimmin ruotsin aamua merkitsevästä morgon-sanasta ja hyvää huomenta eli god morgon –tervehdyksestä.

    Vuonna 2002 Taru Kolehmainen kertoi tosin Kielikello-lehdessä, että hyvää ja kaunista merkitsevä sana moi on käytössä myös saksassa, hollannissa ja ruotsissa, joskus jopa tervehdyssanana.

    Onko naapurikielestä lainattu sana sitten suomea? Niin kuin vaikka reipas terve? Kaisa Häkkisen etymologisen sanakirjan mukaan sana terve on vanha iranilainen laina. Taitaa olla niin, että kielet lainaavat sanoja toisista kielistä ja mukauttavat niitä omaan suuhun sopiviksi. Ei terve ole irania, se on suomea, niin kuin sana moi.

    Joten Seppo: kyllä moi on suomea. Samoin tuhannet muut lainasanat. Joten moi ensi kertaan!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Sanonnat ja idiomit helpottavat kielenkäyttöä. Niiden avulla voimme lähettää lukijoille ja kuulijoille tutun merkityksen tutussa paketissa eikä asiaa tarvitse joka kerta kirjoittaa alusta saakka. Joskus innostumme näistä elämää helpottavista ilmaisukeinoista kuitenkin liikaa. Niin kävi kirjoittajalle Aamulehdessä maaliskuussa, kun tarkoituksena oli selvittää lukijoille rahapelimonopolin ja EU:n säädösten suhteita.

    Kuulijamme Kain lähettämässä jutussa alku oli vielä ihan helppoa:

    "Euroopan unionin komissiolla on oma lehmä ojassa, sillä…"

    Kohta lukija pääsi kuitenkin laskemaan lisää karjaa:

    "Kotimaisilla peliyhteisöillä on oman toiminnan säilyttämisen lehmä ojassa."

    Pian kirjoituksessa nautoja alkoikin vilistä oikein toden teolla:

    "Ulkomaiset peliyhtiöt liputtavat lisenssijärjestelmän puolesta. Heidän lehmänsä keskustelun ojassa ei oikeastaan ole lehmä, vaan lypsäjä."

    Nyt lukija on pudonnut jo kärryiltä kuin lehmän häntä. Aristoteleen kantapään karjafraasien ylipaimenpoika tuomitsee omien lehmien ryöstöviljelyn ojissa ja määrää kirjoittajan osallistumaan pikimmiten lähimmälle käsinlypsykurssille ja märehtimään siellä saamansa oppia kotona pötsi täynnä ainakin satakertaa!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Informaatiosota on yhä kiinteämpi osa nykyaikaista sodankäyntiä. Sitä voidaan käydä vaikka varsinaista sotaa ei käytäisikään ja sen tarkoituksena on paitsi levittää väärää tietoa, myös sekasorron aiheuttaminen.

    Ilmiantajamme Nimetön uskoo törmänneensä keskelle informaatiosotaa tammikuussa Aamulehteä lukiessaan. Lehdessä oli otsikko ’Kasarmeilla nyt kaikkien aikojen heikoimmat sotilaat’ ja sen alta löytyi seuraava lausunto:

    "Kaikkien aikojen huonoin testitulos 12 minuutin juoksutestissä valitettavasti edelleen vahvistaa nuorten miesten yhä heikentyvää kestävyyskuntoa."

    Nimetön on sekasorron vallassa: ”Miten huono testitulos vahvistaa varusmiesten kuntoa?” hän kysyy paniikin partaalla.

    Rauhoittukaa kansalaiset. Siinä esikunnan liikuntapäällikkö vain hämäsi vieraiden valtioiden tiedustelijoita, jotka vakoilevat puolustusvalmiuttamme lukemalla Aamulehteä. Jutun perusteella vakoojat välittivät päämajaansa ristiriitaista tietoa ja leimautuivat harrastelijoiksi, mikä on heille aivan oikein!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Joskus monia eri asioita merkitsevä sana alkaa merkitä vain yhtä asiaa, jos oikein keskittyy ajattelemaan vain sitä yhtä merkitystä. Tässä ei ole mitään ongelmaa niin kauan kuin sanaa ei käytä vaikkapa lehtijutussa.

    Kuulijanimimerkki Pikku Pete ja Iso Pat lähetti meille esimerkin siitä, miten yllättävän moni on alkanut ajatella tutusta sanasta vain sitä yhtä merkitystä. Tämä Pikku Pete ja Iso Patin lähettämä pätkä ilmestyi viime lokakuussa Helsingin Sanomissa, mutta viimeksi ilmausta käytettiin kesäkuun puolivälissä mm. Ylen uutissivuilla. Helsingin Sanomien ote menee näin:

    "Poliisi etsi käsiasetta Kehä I:n varresta – paljastui lasten leikkipyssyksi."

    Närkästynyt Pikku Pete ja Iso Pat puhkuu sanan käsiase käytöstä näin: ”Toimittajat ovat yhä laajemmin infektoituneet karttamaan selkeää sanaa pistooli. Tässäkin uutisessa on yksinkertaisesti kysymys pistoolista. Ei muun tyyppisestä käsiaseesta.”

    Pikku Pete ja Iso Pat on oikeassa, käsiaseitahan ovat myös puukot, tikarit, miekat, keihäät ja pertuskat. Näiden kylmien käsiaseiden lisäksi on lyhyitä ja pitkiä käsiaseita. Lyhyitä ovat pistoolit, pitkiä kiväärit.

    Joskus oikeiden sanojen karttaminen menee niin pitkälle, että kirjoitetaan revolverityyppisestä käsiaseesta eikä yksinkertaisesti revolverista. Ja täällä lienee sekaannuksen alkukohtakin: halutaan välttää sekoittamasta revolveria ja pistoolia toisiinsa, ikään kuin ne olisivat eri asia. Revolveri on yksi pistooleiden alalaji ja pistooli on yksi käsiaseiden alalaji – näin singahtaa totuus kuin pyssyn suusta!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Aristoteleen kantapään kuulokuvasarja käy läpi 70-vuotisjuhliaan viettävän Kielitoimiston puhelinneuvonnan vuosikymmeniä. Sarjassa koetaan pikakelauksella joukko vuosikymmenten aikana esiinnousseita oleellisia kielellisiä ihmetyksen aiheita.

    Yle on tehnyt sarjan yhteistyössä Kotimaisten kielten keskuksen kanssa, ja sitä lähetään Aristoteleen kantapää -ohjelmassa kerran kuukaudessa heinäkuuhun asti.

    Kuudes jakso 'Maanosa sekasorron vallassa!' sijoittuu 1990-luvulle.

  • Valta turmelee ja täydellinen valta turmelee täydellisesti, sanotaan. Se jätetään kuitenkin liian usein sanomatta, että valta turmelee myös kielen. Ja joskus tähän riittää vain se, että katsoo vallanpitäjistä tehtyä elokuvaa.

    Ystävämme Kapteeni Nemoji löysi tällaisesta varoittavan esimerkin Helsingin Sanomien elokuva-arvostelusta huhtikuussa. Arviossa puhuttiin italialaisesta elokuvasta, jossa senaattorin hiukan vajaaälyinen kaksoisveli nousee korkealle vallan tikapuilla. Arvostelija luonnehti valtaannousun helppoutta näin:

    "Giovanni solahtaa politiikan huipulle kuin kusi sukkaan."

    Kapteeni Nemoji ällistelee ilmausta näin: ”Kiehtova osmoosi–ilmiö”! Aristoteleen kantapään sukkafraasien ylihuopatossu ei innostu diffuusio-tulkinnasta vaan jyrähtää, että ilmaukselle kuin kusi sukassa on varattu aivan tietynlainen merkitys koillis-eurooppalaisen Suomemme kieli-ilmastossa. Se on: aivan hiljaa.

    Arvostelijan käyttämä muoto solahtaa kuin kusi sukkaan on tässä mielessä tolkuton, joten julistamme skribentin syylliseksi sukkien tuottamukselliseen likaamiseen ja määräämme hänet hoitamaan sukkapyykkivuoron koko kesän ajan.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Hyvin harvalla työssäkävijällä on kokemusta eläkkeelle jäämisestä. Yleensä eläköityvät ihmiset alkavat viettää eläkepäiviään eivätkä palaa työelämään, kuten vaikkapa kertomaan toimittajille, miten eläkkeelle jäämiseen liittyvät ilmaukset menisivät oikein.

    Niinpä Helsingin Sanomien urheilutoimittaja päätyikin tammikuussa kirjoittamaan seuraavanlaisen luonnehdinnan uransa päättäneen jääkiekkoilija Kimmo Timosen leppoisasta arjesta:

    "Ikuisesti mies ei aio kuitenkaan tolpillaan pysyä."

    Niin kuin ilmiantajamme Timo muusta jutusta ymmärsi, toimittajan tarkoituksena oli ”kuitenkin sanoa, että mies ei aio jämähtää eläkepäivillään oleilemaan, vaan jotakin on tarkoitus tehdä”. Ilmiantajamme Laura taas ehätti toivomaan, että ”jatkuipa Timosen ura kuinka tahansa, toivottavasti mies sentään tolpillaan pysyy!”

    Aristoteleen kantapään laakereillalepäämis-fraasien ylitolppa-apina yhtyy toiveisiin ja julistaa skribentin syylliseksi vihjailevan fraasin käyttöön väärässä tilanteessa. Tolpillaan eli jaloillaan pysymisestä puhuminen merkitsee suomessa nimittäin pysyjän kunnon kyseenalaistamista joko sairauden vai humalatilan vuoksi, ja näistä kummastakaan ei jutussa ole kyse. Paremmin tilanteeseen olisi sopinut puhua aloillaan pysymisestä tai laakereillaan lepäämisestä.

    Rangaistukseksi määräämmekin kirjoittajan pysymään tolpillaan koko kesälomansa ajan, niin oppii kantapään kautta, miltä tolpillaan oleminen tuntuu!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Jani Tanskanen.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä