Koe uusi yle.fi
Ykkösaamun kolumni

Jari Ehrnrooth: Voiko meillä olla yhteisiä arvoja?

  • 6 min
  • toistaiseksi

Arvopohjaltaan yhtenäisessä tasavallassa on eriydytty kolmeen toisiaan vieroksuvaan leiriin.

   Arvoliberaalit kulttuurirelativistit uskovat suvaitsevaisuuden ja universaalien ihmisoikeuksien voittoon, mutta arvokonservatiiviset kansallismieliset aikovat palauttaa suomalaisen yhtenäiskulttuurin ja ulossulkevat kansalaisoikeudet. Siinä välissä niin sanotut tolkun ihmiset haluavat poistaa turhan vastakkainasettelun edustamalla kohtuullista ja järkevää harkintaa muuttuvassa maailmassa. Presidentti Niinistö on esiintynyt tämän kokoavan maltillisen enemmistön arvojohtajana.

   Kaikki nämä suuntaukset yrittävät ratkaista yhtenäiskulttuurin hajoamisesta syntynyttä arvotyhjiön ja polarisaation ongelmaa kulttuuristen arvojen tasolla. Omasta mielestään ne voittaessaan loisivat solidaarisuuden ja palauttaisivat yhtenäisyyden koko yhteiskuntaan.

   Hyväntahtoisten uuseheyttäjien tulisi kysyä itseltään, voivatko heidän arvonsa koskaan (edes teoriassa) kelvata kaikille tasavallan vapaille yksilöille?

   Jos ja kun vastaus on kielteinen, syntyy vihdoin oikea ja historiallisesti aito kysymys: voiko meillä (enää) olla yhteisiä arvoja?

Ensin filosofit ja yhteiskuntatieteilijät, sitten poliitikot ja kansalaiset ovat alkaneet huolestua yhteisten arvojen puutteesta. Hajoaako yhteiskunta, jakautuuko kansa kahtia, tuhoaako kulttuurisota länsimaisen demokratian? Faktisesti yhdenmukaisuutta luova arvoydinhän maatui jo 1900-luvun uhrien myötä ja nyt jokainen on oman elämänsä arvojohtaja.

   John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria on kaikkien yksilön vapauteen ja mahdollisuuksien tasa-arvoon uskovien liberaalien raamattu. Myös hän heräsi kysymään, tarvitaanko arvovapauden lisäksi jotakin erityistä luomaan riittävän solidaarisuuden monikulttuuriseen yhteiskuntaan.

   Ainoa looginen vastaus  eikä historia muita kelpuuta  voi kätkeytyä vapaiden ihmisten yhteenkuuluvuuteen keskinäisen kunnioituksen ja yhdenvertaisen oikeudenmukaisuuden perustalta. Hyvä yhteiskunta antaa kaikille mahdollisuuden menestyä ja elää arvokasta elämää.

   Tämän ajatussuunnan edustajat kuitenkin erehtyvät pitäessään oikeudenmukaisuutta rakenteena. Ihmisethän eivät ole mykkien rakenteiden tahdottomia tulkkeja, vaan aktiivisia toimijoita. Heidän sisäinen harkintakykynsä on oikeudenmukaisuuden tärkein tekijä.

   Historia ei toistu eikä mennyt palaa, mutta viime vuosisadan aikakirjat vakuuttavat kenet tahansa siitä, että demokratiassa sivistyksen ja barbarian välisen taistelun ratkaisee se, millaisiin elämäarvoihin ihmiset uskovat ja miten ne heidän toimintaansa ohjaavat.

   On siis kysyttävä, miten ja mistä ihmisen sisimmät arvot syntyvät?

   Vastaan katsomalla peiliin.

Oman aikani lapsena tunnen tarvetta kuunnella sisintäni ja toteuttaa itseäni. Siihen minulla on perustuslaillinen oikeus.

   Kuluva talvi on etelässä jäänyt leudoksi ja pitkillä lenkeilläni huomaan kaipaavani hyistä kouraisua, joka terävöittää aistit ja kirkastaa älyn. Jos nyt jonakin tähtikirkkaana yönä jätän kaiken ja vaellan pohjoiseen, kukaan ei tule pyhä kirja kädessä tuomitsemaan Stella Polariksen palvojaa vääräuskoisten helvettiin.

   Voin siis valita arvoni, elää ja kuolla niiden mukaan.

   Mutta yhä peiliin katsomalla tiedän että se ei ole totta, sillä perimmäisiä elämänarvojani ei ole valinnut kukaan.

   Lapsuuteni talvi-illat kiersin valaisemattomia latuja Ilomantsin mäkisessä korvessa. Sekä muistini että tilastojen mukaan elohopea oli usein parikymmentä astetta miinuksella. Perinteisellä tyylillä karkotin kohmetta metsissä, näin ja kuulin tarkasti, totuin valppaan mielen selkeyteen.

   Enemmän kuin elämän helpottumista olenkin oppinut arvostamaan työtä, ponnistelua ja vaikeuksien voittamista. Kun luonne lujittuu, pieni ihminen nousee lähemmäksi tavoitetasoaan (sitä koskaan saavuttamatta).

   Karunpuoleiset elämänarvot vetoavat minuun, koska olen syntynyt ja varttunut niihin kehossa ja mielessä joita en voi vaihtaa.

   Rohkenen yleistää. Ratkaiseva osa henkilökohtaisesti pakottavista taipumuksista (joista elämänarvot jalostuvat) syntyy jo siinä luonnossa, jossa tietoisella valinnalla ei ole sijaa.

   Elävässä elämässä kukaan ei itse valitse itseään, mutta juuri tästä erehdyttävästä otaksumasta saavat alkunsa niin arvovapauden aate kuin arvoyhtenäisyyden tavoite.

 

Viimeiset viisikymmentä vuotta ovat osoittaneet, että ihmisten enemmistö pitää henkilökohtaista arvovapautta oikeudenmukaisempana kuin sosiaalista arvoyhtenäisyyttä. Itsemääräämiseen uskovassa tasavallassa kokoava arvokkuus voidaankin löytää vain elämänarvojen perustason yläpuolelta.

   Kaukaa viisas valtiosääntömme nojaa kolmeen pilariin: loukkaamaton ihmisarvo, yksilön vapaus ja oikeudet, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kehittäminen. Nämähän eivät ole elämänarvoja tai kulttuuriarvoja, vaan universaalin etiikan ja vapauden valtakunnan neutraaleja periaatteita.

   Suvaitsevainen, kansallismielinen tai tolkullinen arvoyhtenäisyys jää saavuttamatta, sillä kulttuurisotaa ei voiteta. Mutapainin sijasta meidän tulisikin keskittyä tulkitsemaan korkeamman tason arvoperusteiden johdonmukaisen soveltamisen mahdollisuuksia siinä henkilökohtaisen arvovapauden maailmassa, jota yhteiskunnaksi kutsutaan.

   Ensisijaista on välttää etuoikeuksia ja kaksoisstandardien luomista. Esimerkiksi turvapaikkapolitiikassa ja sosiaalipolitiikassa on oikeudenmukaista aina edellyttää työkykyisiltä asiakkailta paitsi perustuslain kunnioitusta myös todellista arvoa luovaa työpanosta. Iso osa yhteiskunnallisista jännitteistä laukeaa, jos vain osalle väestöä läheisen kristillissosiaalisen altruismin sijasta sovelletaan yhdenvertaista vapauden ja vastuun logiikkaa, joka on eettisesti kiistatonta.

 

Lähetykset

  • ma 20.2.2017 8.10 • Yle Areena

Jaksot

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä