Ykkösaamun kolumni

Maria Pettersson: Liian miehekkäät avaimet

  • 6 min
  • toistaiseksi

Kauhistutin kollegani Euroopan parlamentissa liian miehekkäillä avaimillani.

Olin jättänyt avaimeni, ihan tavalliset avaimet, joissa on kuusi avainta ja yksi pullonavaaja, lavuaarin reunalle ja mennyt itse vessakoppiin.

Kun tulin ulos, koppien edessä odotteli selvästi tolaltaan oleva kollega.

Kollegan oli suistanut raiteiltaan pelko siitä, että että naistenvessan kopissa istuu joku mies.

Ensinnäkin, mitä sitten jos olisikin istunut? Toisekseen, miksi hän oli arvellut niin?

"Tässä lavuaarin reunalla olivat nämä miesten avaimet", hän selitti.

Olin ihmeissäni. En ollut koskaan ajatellut, että avaimeni olisivat miehekkäät. Tai naiselliset. Nehän ovat vain... avaimet. Avaimia käyttävät kaikki sukupuolet. Kollegani silmissä kyseessä olivat kuitenkin erittäin miehekkäät miesavaimet.

"Ovatko nämä sinun? Ne näyttävät miesten avaimilta… No, olen pahoillani väärinkäsityksestä", hän sanoi ja astui koppiin.

Minulle ei selvinnyt, mikä avaimissani oli niin miehekästä. En ole varma, mistä maasta kollega oli, mutta ehkä siellä miesavainten ja naisavainten ero on selvä. Kun kyselin suomalaisilta kollegoilta, olivatko avaimeni heidän mielestään miehekkäät, he pitivät minua kenties hiukan outona, mutta avaimiani ihan normaaleina. Suomalaisille avain oli vain avain.

Mieleeni muistui se kerta, kun yritin ostaa sateenvarjoa sateenvarjokojusta Tverin kaupungin torilla Venäjällä. Pyysin saada katsoa tavallista mustaa kokoontaitettavaa sateenvarjoa. Avasin sen, kokeilin olalleni ja totesin juuri sopivaksi. Ilmoitin ottavani varjon, mutta kauppiaspa ei myynyt.

"Tuleeko sateenvarjo siis teille itsellenne? Ahaa, naisten sateenvarjot ovat täällä", hän sanoi ja osoitti pienen kojunsa toista puolta  sitä, jossa varjot olivat punaisia, ruskeita ja kukikkaita.

Hämmennyin. En ollut ikinä kuullut, että oli olemassa mies- ja naissateenvarjoja. Kiitin kauppiasta, mutta sanoin, että etsin todellakin tällaista ihan tavallista mustaa sateenvarjoa.

"Se on m-i-e-s-t-e-n sateenvarjo", kauppias sanoi tarkoituksellisen selkeästi artikuloiden. Olin selvästi hidas, ulkomaalainen tai molempia. Kuka normaali ihminen nyt ostaisi miesten sateenvarjon, jollei ole mies?

Vaadin saada ostaa sateenvarjon. Kauppias yritti myydä minulle naisten sateenvarjon, varmaankin pelastaakseen minut silmittömältä häpeältä, joka seuraisi, jos avaisin keskellä toria miesten sateenvarjon.

Kauppias hermostui. Minä hermostuin. Lähdin pois ilman sateenvarjoa.

Monista suomalaisista miesavaimet ja naissateenvarjot varmaan kuulostavat oudoilta. Silti esimerkiksi polkupyörien jakaminen miesten ja naisten pyöriin on ihan tavallista, vaikka siinä on yhtä vähän järkeä kuin avainten sukupuolittamisessa.

Opetin kymmenisen vuotta sitten ekaluokkalaisille, venäjää äidinkielenään puhuville lapsille suomea. Kun puhuimme eläimistä, huomasin, että heille oli hyvin tärkeää tietää otuksen sukupuoli.

Arvelin sen johtuvan kielestä. Venäjässä verbit taipuvat suvuissa. Jos haluaa puhua kissan tekemisistä, täytyy tietää tai arvata sen sukupuoli. Niinpä on luontevaa alkaa välittömästi selvittää eläimen sukupuolta.

Suomessa kissan voi sanoa kävelleen tai kehränneen viittaamatta sen sukupuoleen. En ole huomannut, että äidinkieleltään suomalaisia piinaisi epätietoisuus, mikäli kissan sukupuoli ei ole selvillä. Ekaluokkalaisiani se kaihersi kovasti.

Olen ollut huomaavinani samaa ihmisten suhteen.

Kun suomalainen valittaa, että yläkerran naapuri porasi ja siirteli jääkaappipakastinta kolmelta yöllä, kuulija saattaa kokonaan sivuuttaa naapurin sukupuolen. Se ei ole olennaista informaatiota, emmekä yleensä tuskastu, mikäli sukupuoli ei jutun kuluessa selviä. Toisin on ranskan puhujilla, joiden on pakko käyttää naapurista sukupuolittavaa sanaa voisin tai voisine tai yrittää kiertää se kummallisella kiertoilmaisuilla.

Suomalainen tuskin ahdistuu silloinkaan, jos ei heti tiedä, mitä sukupuolta lapsen kiva sijaisopettaja oli. Saksalainen taas alkaa heti puhua Lehreristä tai Lehrerinistä. Lähimpiä kumppaneita ja sukulaisia tarkoittavat sanat ovat meilläkin sukupuolettuneita, mutta esimerkiksi serkun uudesta työpaikasta voi mainita käyttämättä aikaa serkun sukupuolen erittelyyn. Tehokasta!

Moni muu kieli sukupuolittaa ihmisiä paljon enemmän kuin suomi, ja suomen sukupuolineutraalit ilmaisut tuntuvat meistä ihan luontevilta. Opettajatar on auttamattomattoman vanhentunut, naapurinnaa ei ole koskaan ollutkaan, serkutarta tuskin kukaan kaipaa.

Kielen tasolla pärjäilemme siis usein varsin hyvin, vaikka ihmisen sukupuoleen ei viitattaisi.

Miksi sitten joitakuita ahdistaa niin valtavan paljon, jolleivät he naapurin, opettajan tai serkun tavatessaan pysty sanomaan, mitä sukupuolta nämä edustavat?

Sana "vauva" ei kommentoi sukupuolta mitenkään. Kuitenkin vieraan vauvan tavatessaan monien ensimmäinen kysymys kuuluu, mitä sukupuolta vauva on. Usein kysymystä ei tosin tarvita, sillä vanhemmat ovat sukupuolittaneet vauvan värikoodeilla.

Jos tyydyttävä vastaus kysymykseen jää saamatta, monet ahdistuvat tai suuttuvat  miksi se haluaa salata vauvansa sukupuolen?

Kun kyse on lapsesta, nuoresta tai aikuisesta, voi tilanne olla paljon vakavampi. Ihmiset joutuvat vakavan henkisen ja fyysisen väkivallan kohteeksi vain siksi, että he eivät sovi stereotyyppisiin sukupuolikäsityksiin.

Kyselijä voi omasta mielestään viattomasti udella "oletko tyttö vai poika", tai vaikka vetää turpaan, koska ei kestä nähdä ihmistä, jota ei kykene heti sukupuolittamaan mielensä mukaan.

Se, mikä on "miehekästä", "naisellista" tai ei kumpaakaan vaihtelee ympäri maailmaa. Suomessa tuskin ketään pilkataan "liian miehekkään" sateenvarjon takia. Sen sijaan "liian tyttömäinen" reppu voi johtaa viikkokausia kestävään koulukiusaamiseen. Useimpien esineiden ja ihmisten väkisinsukupuolittaminen on parhaimmillaankin turhaa, pahimmillaan tappavaa.

Lähetykset

  • ma 6.3.2017 8.10 • Yle Areena

Jaksot

  • Kari Enqvist sanoo, että Albert Einstein ja Stephen Hawking ovat hahmoja, joihin molempiin liittyi outous ja toismaailmallisuus, ikään kuin he eivät olisi olleet aivan normaaleja ihmisiä. Eikä tämä ole välttämättä myönteistä.

  • Viimeiset neljä vuotta uutisemme ovat täyttyneet Venäjästä.

    Tapahtumat ovat seuranneet toisiaan hengästyttävällä vauhdilla ja kaava on usein ollut samanlainen. Jotain ikävää tapahtuu ja Venäjää epäillään ainakin osittain syylliseksi. Se kiistää tapahtuneen kiivaasti, mutta ajan mittaan Venäjän osallisuus käy yhä ilmeisemmäksi. Silti se jatkaa kiistämistään.

    Tämä kuvio on toistunut Krimiltä Donbassiin, Yhdysvaltain presidentinvaaleista vallankaappausyritykseen Montenegrossa ja Alepposta dopingvalvontaan.

    Venäjä ei käyttäydy, kuten käyttäytyy, sen takia, että se on vahva, vaan sen takia, että se on heikko. Silti se haluaa olla valtiollisten edeltäjiensä kaltainen pelätty globaali supervalta. Toinen keskeinen tavoite on sementoida presidentti Putinin valta. Kumpaakin tavoitetta palvelisi Venäjän tavoittelema uusi Jaltan konferenssi, jossa suurvallat sopisivat etupiirien jaosta pienten maiden päiden yli.

    Näiden tavoitteiden edistämiseksi Venäjä käyttää sinällään vähäisiä resurssejaan hyvin tehokkaasti. Sillä on autoritäärisen hallinnon nopeaa päätöksentekokykyä ja häikäilemättömyyttä. Ei tarvitse pelätä oppositiota, mediaa, oikeuslaitosta eikä vaaleja ratkaisuja tehdessä.

    Venäjä on mobilisoinut yhteiskuntansa tehokkaasti valtionjohdon asettamien tavoitteiden taakse. Kremlin ei tarvitse erikseen käskeä, vaan valtaapitävien miellyttäminen on oma-aloitteista ja itseohjautuvaa. Kokonaisuutena tätä Venäjän toimintaa länttä vastaan voidaan nimittää hybridisodaksi tai hybridivaikuttamiseksi. Taustalla asetelmassa on myös se, että loppujen lopuksi Venäjä tietää olevansa turvassa, koska sillä on valtava ydinasearsenaali.

    Jos Venäjä kuitenkin yhtäkkiä muuttaisi linjaansa rakentavaksi, niin se toivotettaisiin asian varmistuttua avosylin takaisin yhteiseen piiriin. Jos taas länsi toteuttaisi asiat, joita Venäjä vaatii, niin arvioisin Putinin Venäjän silloin vain jatkavan menestykselliseksi osoittautunutta aggressiivista toimintatapaansa.

    Suhtautumiseroa tilanteeseen kuvaa hyvin myös se, että lännessä talouspakotteita pidetään välineinä, jotka auttavat välttämään sodan. Venäjällä ne pakotteet katsotaan sodankäynniksi.

    Tällainen kritiikki on helppo leimata Venäjän tai jopa venäläisyyden vastaiseksi, koska tuntuu siltä, että Venäjästä puhutaan vain ja ainoastaan kielteisiä asioita. Tasapuolisuuden vaatimus asioiden käsittelyssä luo harhaa, että Venäjän ulkopolitiikasta olisi sanottava myös jotain hyvää tai olisi väkisinkin tehtävä myös lännestä ainakin osasyyllistä tilanteeseen.

    Mikään inhimillinen tilanne ei tietenkään johdu vain yhdestä osapuolesta. Mutta pääsyy turvallisuuskriisiin ovat nimenomaan Venäjän pyrkimykset. Lännen kielteisyys näitä pyrkimyksiä kohtaan ei ole pelkkää valtapolitiikkaa, vaan mukana on myös demokratian, sananvapauden ja oikeusvaltion kaltaisia arvoja.

    Lännen arvot taas ovat Putinin pahimman painajaisen, värivallankumouksen arvoja. Siksi hänen johtamansa Venäjä on niin vakuuttunut siitä, että länsi on uhka. Niinhän se tavallaan onkin, sillä länsi toivoo avointa, demokraattista ja vapaata Venäjää. Putinin vallan alla sellaista tuskin voi enää syntyä.

    Tällä hetkellä lännen Venäjä-politiikka on pitkälti vain reagoimista Venäjän toimiin. Putin on pystynyt pitämään aloitteen hallussaan. Samalla hän on onnistunut kehystämään lännen reaktiot perusteettomiksi aggressioiksi monien silmissä koti- ja ulkomailla.

    Euroopan unioni on tässäkin tilanteessa oma itsensä eli kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Eri jäsenmaiden uhat ja mahdollisuudet ovat vain niin perin erilaisia. Venäjä myös pyrkii aktiivisesti hajottamaan mielipiteitä niin valtioiden kuin kansalaisten tasolla. Kuitenkin nyt olisi päätettävä, miten Venäjän pyrkimyksiin suhtaudutaan.

    Tyydytäänkö vain reagoimaan tilanteisiin ja odotetaan, että Putinin valta jostain syystä romahtaisi. Vai ryhdytäänkö päämäärätietoisesti patoamaan Venäjän vaikutusvaltaa kylmän sodan malliin? Vai annetaanko Venäjälle periksi ja toivotaan, että tilanne rauhoittuu? Vai käydäänkö aggressiivisempiin vastatoimiin talouden ja diplomatian saralla, vaikka se tarkoittaisi kriisin eskaloitumisen uhkaa?

    Tämän päätöksen ytimessä täytyy olla ymmärrys siitä, minkälainen johtaja Putin on ja mitä kaikkea hän on valmis tekemään.

    Suomelle Venäjän naapurivaltiona EU:n yhteisen Venäjä-politiikan luominen on luonnollisesti äärettömän tärkeää. Yksin olemme nimittäin hyvin pian taas syvällä Venäjän vaikutuspiirissä. Me olemme lähtökohtaisesti EU:n Venäjä-politiikan toteuttamisen ja seurausten keskiössä.

    Euroopan unionin tehtävänä on taata paitsi rauha Euroopassa, myös pitää kiinni arvoistaan. Niitä ovat ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio.

    Nyt on etsittävä keinot, joilla puolustaa näitä arvoja, sillä ne ovat hyökkäyksen kohteena, myös Venäjän suunnasta.

  • Kolumni Heli Vaaranen Hyvinvointiyhteiskunta katoaa epäitsekkäiden sukupolvien myötä.

  • Heikki Hiilamon kolumni: Verolait lobbareiden armoilla

  • Terveysalan ammattilaisten keskuudessa leviää liike, joka vastustaa heille uuden lain mukaan pakollista influenssarokotusta. Toimittaja Sanna Ukkolan mukaan kapinoiva hoitaja voi pahimmillaan levittää kahdenlaista virusta: influenssaa ja rokotekriittisyyttä.

  • Tuija Siltamäki toteaa, että sosiaalinen media rakastaa tarinoita. Hänen mukaansa tuntemattomien ihmisten etsiminen Facebookissa muistuttaa kuitenkin enemmän häiriintynyttä kyttäämistä kuin vuosisadan rakkaustarinaa.

  • Istuin pääsiäisenä satujunassa ruotsalaisen kulttuurin kruununkalleudessa, Junibackenissa. Kun satujuna nousi siivilleen Eemelin, Marikin ja Veljeni Leijonamielen maailmaan, olimme koko perhe yhtä sykkivää lumoutunutta sydäntä.

    Silmien edessä oli se riu'ulla istuvan trollin paljas pylly, joka nauratti lapsia ja aikuisia. Oli kauhistuttava lohikäärme Katla, ja kyyneleet silmiin herauttava näky Nangijalan rotkoon hyppäävistä veljeksistä Korpusta ja Joonatanista. Junibacken on Astrid Lindgrenin kirjojen ympärille rakennettu lasten paratiisi, jossa leikitään, luetaan ja matkustetaan satujen maailmassa.

    "Eipä ole isin silmät loistaneet vähään aikaan niin kuin nyt", vaimoni hymyili junakierroksen jälkeen.

    Niin se on. Sadut saavat silmät avautumaan ja tuovat esiin sen mikä ihmisessä on parasta: kyvyn nähdä näkymätön, sukeltaa sen sisään kuin raikkaaseen veteen, tuntea sen kosketus iholla. Kokemus on lumoava ja uudistava. Satumaan ulkopuolelle itsensä sulkeneet aikuiset matkustavat sinne vain kerran viikossa ja silloinkin Alkon valkoviiniosaston kautta.

    Olisiko aika, että lapset ja lastenkulttuuri nostettaisiin Suomessakin ykköspaikalle? Vaikkapa nyt sille paikalle Helsingin Eteläsatamassa, johon Guggenheimin upottua on kaavailtu pääkaupunkiseudun noin sadatta tilaa tarkastella valtaa pitäneiden aikuisten muotokuvia ja oivaltavasti taivutettua vaneria.

    On aika rakentaa Lasten Maailma.

    Onko Suomessa sellaista lastenkulttuuria, jota voisi esitellä Peppi Pitkätossun ja Ronja ryövärintyttären tapaan? Herää, tosikko! Talossa olisivat maailman tunnetuimpiin kuuluvat satumaat: Muumilaakson ikuinen kesäpäivä ja Korvatunturin ainainen jouluyö. Siellä olisi Koiramäki ja Kalevala. Siellä olisi Tatun ja Patun seikkailuhuone Outola, jossa ryömitään läpi muinaisegyptiläisen aamutoimiautomaatin, ja Risto Räppääjän askartelutalo, josta turistivirrat täytyy sulkemisaikaan kantaa rimpuillen ulos.

    Maailmanluokan materiaalia on niin paljon alkaen Topeliuksen Koivusta ja Tähdestä, Anni Swanin satujen kautta Yrjö Kokon Pessin ja Illuusiaan että pelkään vain sitä, riittävätkö Eteläsatamassa parkkipaikat saksalaisperheiden tila-autoille.

    Eikä unohdeta suomalaisen lastenmusiikin huipputuotteita. Lasten maailmassa olisi Mimmien soiva Vaskimetsä, Mörköoopperan puvustamo ja Hevisauruksen muinaismaailma. Sekä Pikku-Papun orkesteri, Ammuu! ja kymmenet muut, jotka esiintyisivät museon musiikkitorilla.

    Meitä tylsiä aikuisia kiinnostaa, onko Lasten Maailma kaupungin paraatipaikalla realistisesti mahdollinen. Kyllä on. Perheet matkustavat sinne missä lapset viihtyvät. Junibacken on Ruotsin viidenneksi suosituin matkailukohde, johon on jatkuva jono lapsiperheitä. Junibackenin lastenkirjakaupan kassakone hiljenee vain öisin, kun luottokorttikuittiniput pitää tilittää pankkiin.

    Junibacken heijastaa paitsi ruotsalaisten lapsirakkautta, myös kehittynyttä talousajattelua. Ruotsalaiset tekevät töissä sitä, minkä oppivat lapsena: he leikkivät. Ruotsin kansantalous tuo maailmanmarkkinoille jatkuvasti uutta musiikkia, muotia, elokuvia, kirjoja ja televisiosarjoja. Siis satuja. Suomi vie maailmalle biotalouden sivutuoteinnovaatioita, joissa sahanpuru ja kierrätysmuovi yhdistetään uuden prosessin avulla aivan uudenlaisiksi rakennuslaatoiksi. Wallenbergien mahtisuvun rahaa ei sijoitettu Junibackeniin sattumalta.

    Meillä on edellytykset ruotsalaisten vuosikymmeniä sitten tekemään loikkaan. Asuin muutaman vuoden Yhdysvalloissa. Ymmärsin, että amerikkalainen lastenkulttuuri Disney-tuotantoineen on omalla kaupallisella tavallaan parhaimmillaan hyvin korkeatasoista. Samalla oivalsin, että Suomessa on kaksisataa viime vuotta ollut käynnissä monipuolinen ja huippulaadukas elävän lastenkulttuurin ilmiö, jonka mestariteoksista mitään ei ole esillä Helsingissä.

    Olen päättänyt siirtyä äimistyneestä surusta tekoihin. Perustetaanko kansanliike, joka rakentaa lapsille ja lapsenmielisille tarinoiden ja leikin talon? Tehdään se eri tavalla kuin ne museot ja kulttuuritalot, jotka jäävät aikuisten riitelyn takia rakentamatta. Suunnitellaan talo leikiten yhdessä lasten, lastenkulttuurin tekijöiden ja kävijöiden kesken. Mietitään yhdessä sisällöt ja arkkitehtuuri. Kerätään rahat yhdessä niin perustettiin Suomen Kulttuurirahastokin 79 vuotta sitten. Perustetaan toimintaryhmä. Viranomaiset ja päättäjät tulevat mukaan, kun ehtivät. Kuka lähtee mukaan?

    Osoitetaan päättäjille, että haluamme edes yhden kulttuuritalon niille, jotka maailmassa ovat arvokkaimpia lapsille. Eikö tässä olisi hanke, joka riitojen ja aikaansaamattomuuden keskellä yhdistäisi koko Suomea?

  • Olisiko aika, että lapset ja lastenkulttuuri nostettaisiin Suomessakin ykköspaikalle? Vaikkapa nyt sille paikalle Helsingin Eteläsatamassa, johon Guggenheimin upottua on kaavailtu pääkaupunkiseudun noin sadatta tilaa tarkastella valtaa pitäneiden aikuisten muotokuvia ja oivaltavasti taivutettua vaneria.

    On aika rakentaa Lasten Maailma.

    Onko Suomessa sellaista lastenkulttuuria, jota voisi esitellä Peppi Pitkätossun ja Ronja ryövärintyttären tapaan? Herää, tosikko! Talossa olisivat maailman tunnetuimpiin kuuluvat satumaat: Muumilaakson ikuinen kesäpäivä ja Korvatunturin ainainen jouluyö. Siellä olisi Koiramäki ja Kalevala. Siellä olisi Tatun ja Patun seikkailuhuone Outola, jossa ryömitään läpi muinaisegyptiläisen aamutoimiautomaatin, ja Risto Räppääjän askartelutalo, josta turistivirrat täytyy sulkemisaikaan kantaa rimpuillen ulos.

    Maailmanluokan materiaalia on niin paljon alkaen Topeliuksen Koivusta ja Tähdestä, Anni Swanin satujen kautta Yrjö Kokon Pessin ja Illuusiaan että pelkään vain sitä, riittävätkö Eteläsatamassa parkkipaikat saksalaisperheiden tila-autoille.

    Eikä unohdeta suomalaisen lastenmusiikin huipputuotteita. Lasten maailmassa olisi Mimmien soiva Vaskimetsä, Mörköoopperan puvustamo ja Hevisauruksen muinaismaailma. Sekä Pikku-Papun orkesteri, Ammuu! ja kymmenet muut, jotka esiintyisivät museon musiikkitorilla.

    Meitä tylsiä aikuisia kiinnostaa, onko Lasten Maailma kaupungin paraatipaikalla realistisesti mahdollinen. Kyllä on. Perheet matkustavat sinne missä lapset viihtyvät. Junibacken on Ruotsin viidenneksi suosituin matkailukohde, johon on jatkuva jono lapsiperheitä. Junibackenin lastenkirjakaupan kassakone hiljenee vain öisin, kun luottokorttikuittiniput pitää tilittää pankkiin.

    Junibacken heijastaa paitsi ruotsalaisten lapsirakkautta, myös kehittynyttä talousajattelua. Ruotsalaiset tekevät töissä sitä, minkä oppivat lapsena: he leikkivät. Ruotsin kansantalous tuo maailmanmarkkinoille jatkuvasti uutta musiikkia, muotia, elokuvia, kirjoja ja televisiosarjoja. Siis satuja. Suomi vie maailmalle biotalouden sivutuoteinnovaatioita, joissa sahanpuru ja kierrätysmuovi yhdistetään uuden prosessin avulla aivan uudenlaisiksi rakennuslaatoiksi. Wallenbergien mahtisuvun rahaa ei sijoitettu Junibackeniin sattumalta.

    Meillä on edellytykset ruotsalaisten vuosikymmeniä sitten tekemään loikkaan. Asuin muutaman vuoden Yhdysvalloissa. Ymmärsin, että amerikkalainen lastenkulttuuri Disney-tuotantoineen on omalla kaupallisella tavallaan parhaimmillaan hyvin korkeatasoista. Samalla oivalsin, että Suomessa on kaksisataa viime vuotta ollut käynnissä monipuolinen ja huippulaadukas elävän lastenkulttuurin ilmiö, jonka mestariteoksista mitään ei ole esillä Helsingissä.

    Olen päättänyt siirtyä äimistyneestä surusta tekoihin. Perustetaanko kansanliike, joka rakentaa lapsille ja lapsenmielisille tarinoiden ja leikin talon? Tehdään se eri tavalla kuin ne museot ja kulttuuritalot, jotka jäävät aikuisten riitelyn takia rakentamatta. Suunnitellaan talo leikiten yhdessä lasten, lastenkulttuurin tekijöiden ja kävijöiden kesken. Mietitään yhdessä sisällöt ja arkkitehtuuri. Kerätään rahat yhdessä niin perustettiin Suomen Kulttuurirahastokin 79 vuotta sitten. Perustetaan toimintaryhmä. Viranomaiset ja päättäjät tulevat mukaan, kun ehtivät. Kuka lähtee mukaan?

    Osoitetaan päättäjille, että haluamme edes yhden kulttuuritalon niille, jotka maailmassa ovat arvokkaimpia lapsille. Eikö tässä olisi hanke, joka riitojen ja aikaansaamattomuuden keskellä yhdistäisi koko Suomea?

  • Seksuaalisen häirinnän päänäyttämönä halki #metoo-ilmiön on Suomessa toiminut kulttuuriala. Naisten kokemia ahdistelutapauksia tuntuu löytyvän kaikista taiteen lajeista.

    Auktoriteettiaseman väärinkäyttämisen ilmiö on niin yleinen, että sitä voi täydellä painolla kutsua maan tavaksi. Häirintä on ollut niin systemaattista, että näyttää kuin me miehet olisimme eläneet eri maailmassa viime vuosikymmenet.

    Ystäväni kertoi, että hänen hiljattain käymänsä keskustelut naispuolisten opiskelukavereidensa kanssa Taideteollisessa korkeakoulussa synnyttivät kuvan kuin he olisivat opiskelleet eri paikoissa. Tämä vastaa myös omaa käsitystäni opiskeluajoilta.

    Lähentely on ollut arkipäiväistä, mutta me miehet emme ole tienneet siitä paljoakaan ennen viime kuukausia. Ikäluokastani on myös jo ehtinyt kuoriutua uusi lähentelijöiden sukupolvi jatkamaan eläköityneiden professorien ja lehtoreiden touhuja. Voi melkoisella varmuudella sanoa, että taidealoilla työskentelevistä miehistä moni istuu tälläkin hetkellä löysät housuissa.

    Eri taidekouluja käyneenä ja niissä opettaneena oloni on kuin Uuno Turhapurolla, jonka muisti alkaa palailla pätkittäin. Suomukset ovat pikkuhiljaa tippuneet muidenkin silmiltä.

    Käytännössä jokaisessa taidekoulussa, josta olen puhunut eri miesten kanssa, on muistunut mieleen häirinnältä vaikuttaneita tapauksia. Ne näyttäytyvät nykyään aivan eri valossa kuin tuolloin.

    Sellaisiakin tapauksia, joissa oli mukana alaikäisiä tyttöjä, sivuutettiin aikanaan olankohautuksella. 14-vuotiaan tytön ja aikuisen opettajan suhde tai parikymppisen naisopiskelijan suhde viisikymppiseen professoriinsa ei synnyttänyt skandaalia. Vaikeaa tällaisiin asioihin ulkopuolisten on puuttua. Toisten ihmisten asioista juoruilu tuntui jo itsessään asiattomalta.

    Tavanmukaisesti esimerkkejä muistui mieleen opiskelijabileistä. Monet häirintätapauksiin syyllistyneet miehet ovat olleet niitä rentoja tyyppejä, jotka jäävät istumaan oppilaidensa kanssa tuopille. Miespuolisina opiskelijoina totuimme lähinnä kilpailemaan tyttöjen huomiosta näiden opettajien kanssa. Sänkyyn saadut naiset, äidit ja tyttäret, muodostavat kokonaisen poetiikkansa taidealan miesten tarinoissa.

    Häirintäilmiön jälkimainingit synnyttivät mieleeni sanat "Heräämisen valkea myrsky". Erkka Filanderin runoteos kertoo havahtumisesta uuteen todellisuuteen, kesäaamuun. Tosin tässä uudessa merkityksessä myrsky paljastaa hyisen ja kolkon, riisutun todellisuuden.

    Voi melkoisella varmuudella sanoa, että taidealoilla työskentelevistä miehistä moni istuu tälläkin hetkellä löysät housuissa. Seksuaalisen häirinnän epävirallinen nimilista on niin paljon pidempi kuin julkisuuteen tullut, että epäsuhta tuntuu järisyttävältä.

    Julkisuuteen tulleissa tapauksissa on huomionarvoista, että anteeksipyynnöt ovat olleet harvassa. Häirinnästä syytetyt miehet kokevat olevansa ajojahdin uhreja vailla syyllisyydentuntoja. Selvästi heidän oma käsityksensä poikkeaa melkoisesti siitä, miten ahdistelun uhrit ovat asian kokeneet. Tältä osin huomiot siitä, että kyseessä on rakenteellinen ongelma, joka koskettaa kaikkia miehiä, pitää varmasti paikkansa.

    Menneiden aikojen ilmapiiristä saa hyvän käsityksen taiteilijaelämäkertoja ja -tarinoita lukemalla.

    Vaikkapa Henrik Tikkasen, Jouko Turkan, Panu Rajalan, Kauko Röyhkän tai Jussi Parviaisen teksteistä vyöryvä retostelu maatuilla naisilla on kiinnostava aikakapseli. Se paljastaa asennemaailmaa myös häirinnän taustalla: sänkyyn saadut naiset, äidit ja tyttäret, muodostavat kokonaisen poetiikkansa taidealan miesten tarinoissa.

    Seksin suorituskeskeisyys rakentuu egon ympärille, jossa yksittäinen penetroitu nainen on pelkkä päänahka rallikilpailussa naisenkaadon mestaruudesta. Yliajettu nainen katoaa horisonttiin nopeammin kuin hänen nimensä oppii. Monet miehet ovat ihmetelleet, onko nyt sitten flirtti kielletty, kun häirintäkampanja on näin iso. Nämä kommentit kuvaavat hyvin sitä verhoa, jonka takana olemme kulkeneet.

    Häirinnästä syytetyt miehet ovat kertoneet olevansa välittömiä ja ottavansa mielellään kontaktia toisiin ihmisiin. Heidän käsityksensä mukaan he ovat tulleet väärinymmärretyiksi, jos tällainen käytös on tulkittu ahdisteluksi.

    Mielikuva itsestä maskuliinisena panomiehenä on kuitenkin lähes automaattisessa ristiriidassa kunnioittavan käytöksen kanssa. Se paljastuu esimerkiksi poliitikkojen julkisuuteen vuotaneissa seksiviesteissä. Tässä on helposti mukana myös aimo annos vilpitöntä tyhmyyttä, sillä miehen voi kiihkossaan olla vaikea käsittää, miltä hänen käytöksensä vastapuolesta tuntuu.

    Taidealan oppilaitokset ovat erityisen alttiitta hyväksikäyttötapauksille, koska oppilaiden suhde opettajiin on intensiivinen. Taiteellinen työ edellyttää rajojen rikkomista, ja tilaisuus on aivan liian usein johtanut ahdisteluun. Taiteilijan työn epämääräisyys ja valtahegemonia lisäävät riskiä entisestään. Tilanteen kieroutta kuvaa ahdistelutapausten mittakaava.

    Monet miehet ovat ihmetelleet, onko nyt sitten flirtti kielletty, kun häirintäkampanja on näin iso. Nämä kommentit kuvaavat hyvin sitä verhoa, jonka takana olemme kulkeneet. Ilmiön mittaluokan käsittäminen on selvästi ollut vaikeaa, ja siitä tokeneminen ottaa aikansa.

    Kuten sanonta kuuluu, suuret laivat kääntyvät hitaasti. Onneksi uusi suunta on jo näköpiirissä.

  • Blogi Paula Tiessalo: Keväällä herää halu olla toisen lähellä

  • Elämme keskellä massiivista sukupuuttoaaltoa, joka hävittää lajeja paljon nopeammin kuin niitä ennätetään löytää. Kuinka paljon silloin menetetään potentiaalisia lääkekasveja ja hyötylajeja, kysyy Ykkösaamun kolumnissa Jussi Viitala.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä