Ykkösaamun kolumni

Kari Enqvist: Mikseivät avaruusolennot ole jo soittaneet?

  • 5 min
  • toistaiseksi

Äskettäin maailmaa kohautti uutinen kivestä ja seitsemästä veljeksestä. 39 valovuoden etäisyydellä sijaitsevan punaisen kääpiötähden ympäriltä löydettiin seitsemän maapallon kaltaista kiviplaneettaa.

Punaiset kääpiötähdet ovat paljon Aurinkoa himmeämpiä. Nämä maapallon veljekset kiertävät kuitenkin hyvin lähellä emotähteään ja osa niin kutsutulla elämänvyöhykkeellä. Se on alue, jossa tähti lämmittää planeettaa sen verran, että vesi voi esiintyä juoksevassa muodossa.

Tuolloin elämän synty voi olla mahdollista.

Aurinkokuntamme ulkopuolisia planeettoja eli eksoplaneettoja on löydetty jo tuhansia. Monet niiden planeettakunnista eivät muistuta omaamme. Siksi maapallon veljekset ovat herättäneet suurta innostusta.

Maapallon ulkopuolinen elämä kiehtoo, mutta mikrobien sijasta haluaisimme tietenkin saada yhteyden älylliseen elämään. Haluamme vahvistuksen sille, ettemme asuta yksin universumin valtaisaa pimeyttä.

Maan ulkopuoliseen älyyn on aina projisoitu ihmisen toiveita ja intohimoja.

Se oli eräs syistä, jonka vuoksi Giordano Bruno poltettiin elävältä Rooman Campo de' Fiori torilla helmikuussa 1600. Bruno oli esittänyt, että tähdet ovat aurinkoja ja että niiden ympärillä voi olla elämää. Tämä ei katoliselle kirkolle sopinut.

1800-luvun lopulta alkaen Marsissa oltiin näkevinään keinotekoisia kanaaleja. Niihin haluttiin uskoa niin paljon, että marspinnan satunnaiset uurteet tulkittiin kuivuvaa planeettaa asuttavan rodun viimeiseksi ponnistukseksi.  1930-luvun Yhdysvalloissa Orson Welles aiheutti jopa valtaisan hysterian marsilaisten hyökkäyksestä kertovalla radiokuunnelmallaan.

Sen jälkeen elämää on aurinkokunnasta haravoitu kuin neulaa heinäsuovasta. Mitään ei ole löytynyt. 1960-luvulta alkaen avaruutta on kuunneltu radioteleskoopein siinä toivossa, että jokin kaukainen rotu viestittelisi olemassaolostaan. Avaruus on kuitenkin pysynyt mykkänä.

Elämän etsintään on alkanut liittyä samanlaisia piirteitä kuin Jumalan olemassaolon todisteluun. Jumala ei löydy koskaan sieltä, minne kriittinen katseemme kohdistuu vaan lymyää tieteen aukkopaikoissa. Aukkojen elämä on samanlajista: milloin on katsottu väärästä paikkaa, milloin kuunneltu vääriä radiotaajuksia  ja ehkä elämä ei muualla perustukaan hiileen vaan piihin?

Tietomme elämän synnystä ovat vajavaiset, sillä esimerkkinä meillä on vain oma maapallomme. Mutta sen perusteella voimme yrittää hahmottaa kahta keskeistä kysymystä: Mikä on pitkä aika? Ja toisaalta: mikä on lyhyt aika?

Maapallo on neljä ja puoli miljardia vuotta vanha: se on pitkä aika.

Elämän ensimmäisten merkkien uskotaan syntyneen vain joitakin satoja miljoonia vuosia maapallon syntymästä. Se on lyhyt aika. Tämä viittaa siihen, että elämän syntyminen ei ole vaikeaa; että galaksimme miljardien planeettojen joukossa on monia, joissa on elämää.

Merissä elämää on ollut neljä miljardia vuotta. Silti sinne ei ole ilmestynyt yhtään älypäätä. Tyhmä kuin kala, tapaamme sanoa. Vasta kun eliöt pungersivat maalle reilut neljäsataa miljoonaa vuotta sitten, alkoi tapahtua.

Neljäsataa miljoonaa vuotta on pitkä aika. Maaeläinten kehitys ei silti tarkoittanut älyllistä elämää. Ilman 65 miljoonaa vuotta sitten Jukatanin niemimaalle iskeytynyttä asteroidia ihmissukua ei luultavasti olisi olemassa.

Ihmisäly syntyi hyvin, hyvin nopeasti, laskentatavasta riippuen joissakin miljoonissa vuosissa. Niin nopeasti, että pitkien vuosimiljardien rinnalla se vaikuttaa sattuman oikulta.

Evoluutiolla ei ole mitään suuntaa. Se ei pyri älyn kehittämiseen. Siksi on täysin mahdollista, että omassa Linnunradassamme olemme ainoa älykäs rotu.

Mutta me haluamme uskoa kosmisiin sisaruksiimme. Heille on sälytetty vapahtajan rooli: he tulevat ja ratkaisevat ylivertaisella älyllään kaikki ongelmamme. He ovat hyväntahtoisia ja lempeitä, eteeristen jumalien kaltaisia.

Mutta avaruus on niin valtaisa, että luultavimmin tähtien välisen kuilun voivat ylittää vain koneet. Ja vaikka avaruusmatkailu onnistuisikin, vaikka joskus saisimmekin yhteyden tähtirotuun, on aivan mahdollista, että he osoittautuvat meitä tyhmemmiksi.

Mitä tekisimme, jos heidän mielestään orjuus olisi normaalia ja luonnon täyshävittäminen kunniallista? Mitä jos he anelisivat meiltä neuvoja saastuneen, kuolevan kotiplaneettansa pelastamiseksi? Miten osaisimme opettaa heitä, kun emme osaa opettaa edes itseämme?

Toisin sanoen: taivaalta on turha odottaa ihmeitä. Meidän on paras tottua pärjäämään omin voimin.

 

Lähetykset

  • ti 7.3.2017 10.50 • Yle Areena

Jaksot

  • Olet varmasti jossain kuullut sanat kryptovaluutta, bitcoin tai lohkoketju. Maailmalla kohistaan nyt eri kryptovaluuttojen, eli virtuaalisen valuutan, arvon viime vuosien räjähdysmäisestä kasvusta sekä viime viikkojen nopeasta arvon romahduksesta. Tarinat ovat kiehtovia. Jos ostit viisi vuotta sitten 60 bitcoinia noin 1200 eurolla, olisit nyt miljonääri. Tai tarkemmin sanottuna, olit miljonääri vielä tämän vuoden tammikuussa.

    Kryptovaluuttoja on olemassa jo satoja erilaisia. Niiden yhteenlaskettu markkina-arvo nousi vielä vuoden alussa yli 800 miljardiin euroon, mutta huippulukemista on viime viikkojen aikana romahtanut pois jo lähes 50 prosenttia.

    Kurssit tempovat, mutta kokonaisuutena rahaa virtaa sisään. Miksi kryptovaluutat ovat saaneet niin suuret joukot liikkeelle?

    Ne ovat digitaalisia valuuttoja, jotka nykyisistä rahajärjestelmistämme poiketen toimivat täysin hajautetusti, ilman keskuspankkeja tai kansallisvaltioita. Kryptovaluuttaa voidaan myydä kenelle tahansa verkossa ilman välikäsiä. Hajautettu ja reaaliaikainen järjestelmä, joka hyödyntää lohkoketjuteknologiaa, onkin kryptovaluuttojen juju. Teoriassa mikään keskitetty taho ei voi kontrolloida tai säädellä niiden arvoa, vaan se määrittyy markkinoilla.

    Lohkoketjujen avulla sama tieto löytyy verkosta useasta eri paikasta hajautettuna ja sen ylläpitäminen on tarkoituksella tehty valtavaa ja jatkuvasti kasvavaa laskentatehoa vaativaksi, jotta ketjuun muutoksien tekeminen myöhemmin on mahdotonta. Näin toteutettuna kryptovaluuttaa ei voi kopioida tai tietoja muuttaa.

    Monet yritykset ovat lähteneet buumiin mukaan. Ne ovat hyödyntäneet virtuaalivaluuttoja rahoituksen keräämisessä tarjoamalla sijoittajille osakeantia muistuttavalla tavalla kryptoalustoihin perustuvia finanssi-instrumenttejaan. Viime vuonna tällaista rahoitusta kerättiin markkinoilta arviolta jo neljän miljardin dollarin verran, vaikka vain osalla näistä instrumenteista on edes selkeästi määritelty arvo tai vastike.

    Kryptovaluutoissa on myös ruohonjuuritaso. Kuka tahansa voi hankkia kryptovaluuttaa ostamalla, mutta myös niin sanotusti louhimalla. Silloin kotikoneen tai serverin laskentatehoa käytetään kryptovaluuttasiirtojen lohkoketjuihin ja verkon toiminnan turvaamiseen. Louhiminen synnyttää ennalta määritetyllä tahdilla uutta virtuaalivaluuttaa, joka annetaan laskentakapasiteettia tarjoaville louhijoille palkkioksi.

    Valuutan louhinnan vaatiman laskentatehon kasvaessa louhinnasta on kuitenkin tullut puoliammattimaista toimintaa ja järeää laitteistoa vaativaa. Tavallisella koti-PC:llä yhden etherin louhiminen veisi kuukauden tai useamman. Puuha syö myös sähköä. Arvioiden mukaan pelkästään bitcoinin louhinta syö nyt energiaa yli 48 terawattituntia vuodessa. Se on enemmän kuin Suomen koko teollisuuden vuotuinen sähkönkulutus.

    Perinteinen raha on yhä maksuvälineenä selvä ykkönen. Virtuaalivaluuttojen rooli onkin maailmantaloudessa mutkikkaampi. Esimerkiksi Ethereumin arvo perustuu sen yhteenlasketun laskentakapasiteetin arvoon ja alustan tarjoamiin sovellusmahdollisuuksiin.

    Mikä tahansa aiemmin keskitetty sovellus voidaan hajauttaa Ethereumin avulla, esimerkiksi presidentinvaalien äänestykset tai osakekauppojen todentaminen. Käytännössä Ethereum-järjestelmä poistaa sensuurin mahdollisuuden. Se on asia, joka jo itsessään luo sille valuuttana kysyntää ja arvoa.

    Kryptovaluuttoja kritisoidaan myös rajusti. Viranomaisten säätelyn ulkopuolella liikkelle lasketuilla kryptovaluutoilla tapahtuu osto- ja myyntihuijauksia, harmaan talouden kauppaa ja rahanpesua. Suurin kritiikki liittyy markkinaspekulaatioon. Koska kryptovaluuttojen ostajat ja myyjät voivat halutessaan toimia anonyymeina, tapahtuu verkossa paljon myös kurssivedätystä ja huijausanteja.

    Myös ekonomistit ovat asian äärellä hämmennyksissään: toiset ennustavat hollantilaiseen tulppaanipörssiin verrattavan kuplan puhkeamista, toiset uskovat kryptovaluuttojen tulleen jäädäkseen.

    Hajautetut valuutta- ja kryptojärjestelmät tuskin kuitenkaan häviävät. Niiden tuoma läpinäkyvyys, reaaliaikaisuus ja jäljitettävyys haastavat jo nyt nykyisiä hitaita ja hierarkkisia rahajärjestelmiä.

    Me länsimaissa asuvat unohdamme myös helposti, että kaikki eivät asu vakailla talousalueilla. Maailmassa yli kahdella miljardilla ihmisellä ei ole pankkitilejä tai minkäänlaista mahdollisuutta digitaalisiin rahasiirtoihin saati mahdollisuutta suojautumiseen valuuttariskeiltä. Heille kryptovaluutta voi olla mahdollisuus, eikä uhka.

  • Yleinen näky japanilaisessa tuomioistuimessa on, että tuomari moittii ankarasti rikokseen syylliseksi todettua henkilöä. Lopulta rikollinen purskahtaa itkuun ja katuu tekoaan. Tuomari antaa anteeksi eikä tuomitse rangaistusta.
    Tuomarihan toimii lapsellisesti vai toimiiko? Mistä kumpuaa anteeksianto ja sen suuret tunteet?
    Toki tiedetään, että ihmisen moraalisilla tunteilla on pitkä evoluutiohistoria. Sen alkuna voi pitää tit for tat -käyttäytymisstrategiaa. Siinä eläinlauman yksilö suhtautuu ensi kohtaamisella lajitoveriinsa epäitsekkäästi ja sen jälkeen reagoi samoin kuin vastapuoli.
    Strategian tietokonesimulointi osoitti, että parhaiten menestyy yksilö, joka osaa antaa anteeksi huonosti käyttäytyneelle ja alkaa toimia taas yhteiseksi hyväksi, jos pettänyt osapuoli parantaa tapansa. Tit for tat -strategian on arveltu olevan yleisen sosiaalisilla lajeilla.
    Jo marakatit tuntevat reilun pelin säännöt, mikä vie moraalin idut yli 50 miljoonan vuoden taakse. Sovinnon ja anteeksiannon tunteet luultavasti tulivat mukaan ihmisapinoiden astuessa evoluution näyttämölle noin 20 miljoonaa vuotta sitten.
    Simpanssiyhteisössä lähes jokaisen uroksen päämäärä on päästä lauman johtajaksi. Siitä seuraa aika ajoin levottomuutta, joka purkautuu vaikuttavina, meluisina alistamisnäytöksinä. Niillä koetetaan saada vastustaja säikähtämään ja perääntymään. Suoranaisia fyysisiä yhteenottojakin urosten välillä tapahtuu. Urosten on kuitenkin kyettävä yhteistoimintaan lauman reviirin puolustamisessa, sillä simpanssilaumat ovat jatkuvassa sotatilassa naapurilaumojen kanssa.
    Arvostettu kädellistutkija Frans de Waal osoitti, että keskinäisen kahakan jälkeen urosten on kyettävä sovinnontekoon ja yhteistyöhön. Usein välittäjänä on lauman arvovaltaisin vanha naaras, joka voi kädestä pitäen viedä jurottavan uroksen kiistakumppaninsa viereen aloittamaan rapsutuksen. Usein välittäjä ensin kyhnyttää vuoroin kumpaakin kiistakumppania, ja saa jännitystä lievitettyä niin, että urokset voivat alkaa hoitaa toisiaan. Urosten välisen sosiaalisen ihonhoidon lisääntyminen kertookin käynnissä olevasta valtataistelusta. Jos urokset eivät kykenisi sovinnontekoon ja anteeksiantoon, koko lauma olisi vaarassa tuhoutua.
    Myös poikasten kasvatuksessa simpanssit tuntevat anteeksiannon merkityksen. Simpanssiäidit saattavat rankaista liian villiksi yltynyttä lastaan, mutta poikasen kirkuessa hätäänsä se otetaan syliin ja rauhoitellaan. Viesti on: en pitänyt tuosta, mitä teit, mutta saat anteeksi enkä koskaan sinua hylkää. Sama tapahtuu, kun lastaan rankaissut äiti lopuksi pitää lasta sylissä ja itkee yhdessä sen kanssa.
    Katumukseen ja anteeksiantoon liittyvät suuret tunteet kuuluvat ihmisen myötäsyntyiseen tunneskaalaan. Japanilaisen tuomarin käytös ei ehkä olekaan huono ratkaisu.
    Molemmilla kiistan osapuolilla pitää olla luotettava näyttö katumuksen, anteeksiannon ja sovinnon tunteiden aitoudesta. Meillä on suuri joukko mikroilmeitä ja eleitä, jotka ovat tahdosta riippumattomia. Me havaitsemme ne ja reagoimme niihin, vaikka emme tiedä mitään havaintoa tehneemme. Kyyneleet ovat vahva tahdosta riippumaton signaali.
    Evoluutiopsykologiaan perehtynyt sosiologi Heikki Sarmaja on kuvannut kauniisti sovinnon kyyneleitä. Yksi tunnettu kerta nähtiin syyskuun 13. 1993, kun kaksi pitkäaikaista katkeraa vihamiestä, Israelin silloinen pääministeri Yitzhak Rabin ja palestiinalaisten johtaja Yasser Arafat, puristivat kättä sovinnon merkiksi. Myös tässä oli sovinnon välittäjä: presidentti Clinton. Kamera zoomasi yleisöön ja poimi silmäkulmaan kihoavan kyyneleen. Niitä oli monilla.
    Samaan aikaan palestiinalaiset seurasivat tapahtumaa televisiosta. Kädenpuristuksen tapahduttua kaikki itkivät. Silloin oli todellinen mahdollisuus rauhaan. Pahuus kuitenkin pääsi voitolle. Uskonnollinen fanaatikko murhasi Rabinin ja rauhan mahdollisuus menetettiin.
    Meidän vaistomme eivät ole vain pahoja ja kurissa pidettäviä. Itsekkyyden lisäksi meillä on yhteisöllisyyttä tukevia toimintataipumuksia kuten mahdollisuus katumuksen, anteeksiannon ja sovinnonteon suuriin tunteisiin. Maailman sosiaalisen ja poliittisen ilmaston kylmetessä niille olisi yhä enemmän tarvetta.

  • Yksi Venäjän monista paradokseista on se, että vaikka Putinin suosio on tasaisen korkealla, iso osa venäläisistä on tyytymättömiä maansa nykytilaan.

    Erityisen tyytymättömiä venäläiset ovat hintojen nousuun, tavallisen kansan köyhyyteen ja maata vaivaavaan krooniseen korruptioon. World Inequality Reportin mukaan nyky-Venäjän tuloerot ovat verrannollisia, ja osin jopa korkeampia, kuin tsaarinajan Venäjällä. Alin 50 prosenttia aikuisista venäläisistä siis 115 miljoonaa ihmistä ansaitsi keskimäärin alle 7 800 euroa koko vuoden 2016 aikana.

    Useat Venäjän superrikkaista oligarkeista ovat rikastuneet maan luonnonvarojen ansiosta ja läheisillä suhteillaan valtaapitäviin.13 prosentin tasavero tuntuu monesta pienituloisesta kansalaisesta epäreilulta.

    Moskovan ja Pietarin muutosta kaipaavat hyvin toimeentulevat kansalaiset tukevat usein presidenttikisasta epäreilusti diskattua Aleksei Navalnyia. Muualla maassa ongelmiin haetaan useimmiten ratkaisua samoin kuin 100 vuotta sitten kommunisteista. Venäjän kommunistisen puolueen paikallistason toimintaan on liittynyt viime vuosina myös nuoria aktivisteja, jotka vannovat hyvinvointivaltion ja progressiivisen verotuksen nimiin.

    Uudesta ruohonjuuritason aktivismista huolimatta puolueen johtoa on vaivannut pysähtynyt tunnelma.

    Vuodesta 1993 kommunistisen puolueen johdossa on ollut Stalinin saavutuksia arvostava, moninkertainen presidenttiehdokas Gennadi Zjuganov. Näissä vaaleissa puolue kuitenkin yllätti valitsemalla presidenttiehdokkaakseen kaupallisesti hyvin menestyneen osuustilan Leninin sovhoosin johtajan Pavel Grudininin.

    Grudinin tulee puolueen ulkopuolelta ja on business-orientoitunut vasemmistopopulisti. Grudinin sovhoosi on kuin suoraan neuvostopropagandalehtisen sivuilta: työläiset ansaitsevat hyvin, asuvat sovhoosin laadukkaissa asunnoissa ja käyttävät oman terveyskeskuksen palveluita; lapsille on leikkipuistoja, päiväkoteja, ja hyvätasoinen koulu.

    Grudinin on kertonut haluavansa kaikkien venäläisten elävän yhtä mukavasti kuin Leninin sovhoosin työntekijät. Taistelu köyhyyttä vastaan on Grudinin kampanjan iskulause. Iskulauseilla voisi kuvitella olevan vähintäänkin potentiaalista kaikupohjaa suurten tuloerojen Venäjällä.

    Kuitenkin pian sen jälkeen kuin Grudinin oli ilmoittautunut presidenttikisaan ja esiintynyt televisiossa, alkoi spekulointi kaduilla ja lehtien sivuilla. Monet uskovat että Grudinin on Putinin juonessa mukana eihän ehdokkuutta tai televisioaikaa olisi muuten kai myönnetty.

    Tämän teorian mukaan Grudininin halutaan keräävän Navalnyin kannattajien ääniä ja lisäävän näin yleistä äänestysprosenttia. Täysin sama spekulaatiokuvio on hyväksytty lähes kiistattomana totuutena myös Navalnyin entisen liittolaisen toimittaja Ksenia Sobtshakin kohdalla.

    Grudininia käsittelevät jutut valtamediassa muuttuivat myös nopeasti mustamaalaaviksi: kerrottiin kuinka johtaja ansaitsee 24-kertaisesti sen, mitä hänen työläisensä ansaitsevat, ja kuinka Grudinin on piilotellut rahojaan ulkomaisilla tileillä.

    En väitä tietäväni, mikä on lopullinen totuus Grudininin tai Sobtshakin tapauksissa. Venäjän vaaleja olen kuitenkin seurannut pitkään, ja tämä sama kaava tuntuu toistuvan jokaisella kerralla.

    Mustamaalaus, erilaiset huhut ja epäluottamus kaikkia toimijoita kohtaan ovat käytännössä tapa, jolla Venäjän poliittista kenttää hallitaan. Vaihtoehtoja saattaa muodollisesti olla, mutta kukaan ei usko niiden olevan todellisia.

    Tätä kisaa ei voi voittaa: joko ehdokas ei pääse ääneen valtamediassa ja jää täysin tuntemattomaksi, tai jos pääsee, on hän osa valtaapitävien suunnitelmaa eikä ehdokasta pidetä todellisena vaihtoehtona.

  • Perhevapaauudistus kaatui tällä erää, Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamon mielestä kotihoidon tuki on vanhanaikainen.

  • Paavo Väyrysen kansalaispuolueen taustalta löytyy monenkirjava joukko marginaalitoimijoita. Venäjän kiinnostus sitä kohtaan onkin ymmärrettävää, huomauttaa kolumnisti Janne "Rysky" Riiheläinen.

  • Riitaisten avioerojen määrä, kustannukset ja tuska on vakuuttanut Väestöliitossa parisuhdepalveluita johtavan kolumnistimme Heli Vaarasen siitä, että avioeron käytössäännöt on unohdettu. Vaarasen intohimona on saada eronneet parit rauhanneuvotteluun ja nyt hän kertoo, minkälaista käytöstä erorauha edellyttää.

  • Kaikille flirtin ja ahdistelun ero ei ole selvä, väittää Tampereen ylioppilaslehden Aviisin päätoimittaja Tuija Siltamäki. Hän kysyy kolumnissaan tuliko seksuaalinen häirintä yllätyksenä vai oliko yllätys, että se on häirintää:

  • Suuri osa avioliitoista hajoaa. Uskollisuus ei ole kadonnut, se vain eletään useampaan kertaan. Intohimoisesta elämästä maksetaan myös kova hinta, sanoo kirjailija, filosofi Jari Ehnrooth, joka puolustaa kolumnissaan sarjarakastujia.

    ----

    Toistuvan epäonnistumisen varjo heittyy ylleni. Olen onnellinen, yritän puolustella.

    Aiotko taas naimisiin? Entä jos aionkin!

    Peili vaikenee ja korviini kantautuvat The Road to Hellin vetävät alkusoinnut.

    Kuka asuu peilissäni ja määrittelee elämääni? Sinä ja sinä, te kaikki siellä. Pyhä yhteisö. Konventio. Perinne. Normi. Mutta minua te ette saa.

    Päinvastoin. Otan vasaran ja lyön palasiksi kaikki tunne-elämää normittavat peilit ajalta joka edelsi vapaan yksilön syntymää.

    Yksilöityvässä vapauden yhteiskunnassa auktoriteetti ei perustu muodolliseen asemaan vaan henkiseen arvovaltaan, sivistykseen, älyyn ja johdonmukaisuuteen.

    Olkoon presidentti tai avioliittoneuvoja, minä en hänen puheistaan perusta, jos hän latelee yhteisön tolkullisia hyveitä, jos hän ei perustele ajattelunsa lähtökohtia omilla aivoillaan johdonmukaisesti ja kirkkaasti kaikkien konventioiden yläpuolella.

    Tällaista avioliittoneuvojaa en ole kohdannut vastaanotoilla enkä julkisuudessa. Oikeastaan he ovat pelkkiä kliseitä kaikki. Ohjekirjoja ohjekirjojen perään. Vaikka enemmän kuin puolet solmituista avioliitoista hajoaa, pariterapeutit eivät osaa oikein tulkita rakkauselämän tulevaisuutta.

    Tarvitaan peili joka puhuu vahvistuvan vapauden kieltä.

    Ihminen tekee suunnitelmia ja seuraa sitten innoitustaan. Itse elämän punainen kiihko voittaa oppimestareiden harmaat teoriat.

    En tunne ketään joka olisi elänyt suunnitelmiensa mukaan. On tullut rakkaus tai on tullut kuolema ja oman elämänsä toimitusjohtaja on tehnyt konkurssin.

    Yksilöityminen ja työelämän muutos vaikuttavat samaan suuntaan. Yhä useampi meistä tekee työtään hyvin itsenäisesti, elää jatkuvan muutoksen ja uudistumisen paineessa, kehittyy ja ylittää itseään, koska vain siten suorituskykymme paranee. Nimitän tätä intohimon kaavaksi (itsensä toteuttaminen = itsensä ylittämistä). Sen vaikutus myllertää arvomme myös rakkauselämässä.

    Kun intohimon vapauttava ja sähköistävän vaarallinen kaava vaikuttaa meissä, yhä useampi vapaa yksilö solmii leimuavan rakkausliiton toisensa perään. Elisabeth Taylorin sarjatykityksestä tulee aviosuhteiden uusi normaali.

    Rakkauselämän tulevaisuus ei ole niinkään promiskuiteetissa kuin sarjamonogamiassa, koska intohimoinen ihminen on uskollinen innoitukselleen. Sehän on ainoa tapa elää täysillä, elää elämisen arvoisesti. Miksi kuivua kuolleen suhteen haudassa, kun kevät orastaa ja elämä kuhisee ympärillä?

    On siis lakattava murehtimasta erojen sarjaa. Uskollisuus ei ole kadonnut. Se vain eletään useamman kerran.

    Mutta neljän avioeroni jälkeen tiedän jo liiankin hyvin sen, mitä Oscar Wilde sanoi, joka monta elämää elää, saa monta kuolemaakin kuolla.

    Intohimorakkauden kuihtuessa tulee kuoleman kipu, tuska ja ahdistus. Eikö sentään niiltä säästyäkseen olisi hyvä pysyä perinteessä?

    Olen kärsinyt suunnattomasti kaikissa eroissani. Se hinta on kuitenkin maksettava intohimoisesta elämästä.

    Luonto ja kulttuuri eivät valmista ihmistä sarjamonogamian kestämiseen. Tässä on yksi keskeinen vapaan ihmisyyden kehityshaaste. Tosiasioiden valossa kuva hallitusta ja hillitystä elämästä on mieletön ja väärä, mutta se käy hyvin kaupaksi, koska kivun välttäminen on osa itsesuojeluvaistoa.

    Yhteisön pyhät peilit rahisevat jo säpäleinä jalkojeni alla. Puolustuspuheeni päälause on valmis: Jatkuva muutos ja uudet rakkaudet eivät todista epäonnistumisesta vaan kyvystä kehittyä ja ylittää itsensä.

    Luovat kaudet ja rakkaudet ovat seuranneet toisiaan enkä koskaan arvaa, mikä innoitus minut lopulta ottaa valtoihinsa. Koska olen uskollinen intohimolleni, kipua ei voi välttää. Buddhistinen tai farmakologinen tyyntyminen on vastoin elämän lakia.

    Yhteiskunnassa on turha intoilla yksilöitymisestä ja vapaudesta, jos emme hyväksy intohimoon kuuluvaa kärsimystä. Ylihuomisen vapaat kulkevat jo standardien ulkopuolella ja toteuttavat itseään syntyvien ja häviävien elämänkuvioiden sykkivässä kudoksessa. Mutta eivät kylmästi, eivät ilman kiihkeää rakkautta, joka on elämän väkevin luova voima.

    Kun vapautta tavoittelevat ihmiset rakastuvat, se on juhlaa, jossa uudistumisen ylitsevuotavat maljat juodaan pohjaan saakka. No pain, no gain, sanovat urheilijat, ja intohimoinen rakkaus noudattaa samaa kovaa lakia.

    Siksi tulevaisuuden vapaat yksilöt eivät ainoastaan siedä sarjamonogamian kärsimyksiä. He haluavat niitä kuten parhaat urheilijat syöksyvät tuskan puhdistavaan hurmokseen. Me kunnioitamme mestareita, jotka elävät todeksi tämän mysteerin.

    Onko jossain parisuhdeneuvoja, joka valmentaa hyväksymään ja jopa janoamaan intohimorakkauden jalostavaa tuskaa? Hänet minä palkitsen toisinajattelija Nietzschen vasaralla. Intohimoterapeutin vastaanotolle jonottavat pian kaikki, joita päättymättömän avioliiton pölyttynyt peili kiusaa.

    Jari Ehrnrooth

    Kirjoittaja kirjailija ja filosofi, kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa ja sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa.

  • Päiväkodin merkitys lasten perustaitojen antajana ja koulutien siloittajana on nyt auennut myös koulutuksen leikkaajille.
    Toimittaja, yrittäjä Reetta Räty pohtii kolumnissaan, miksi pukumiehistä on tullut sosiaalitätejä.

  • Aktiivisuutta palvotaan, passiivisuutta halveksitaan. Jossain kulkee kuitenkin sitkeimmänkin jaksamisen raja. Ja mikä on aktiivisuuden suhde yksilönvapauteen?

    ---

    Kahta tämän hetken puhutuinta yhteiskunnallista rakenneuudistusta työttömien aktiivimallia ja valintoja suosivaa sotea yhdistää yksi suurempi aate: aktiivisen ihmisen ideaali.

    Aktiivisuuden ihannointi näkyy tätä nykyä kaikkialla. Puhutaan yhdistysaktiiveista ja seura-aktiiveista, aktiiviurheilijoista ja kansalaisaktiiveista.

    Koulussa tulisi olla tunnilla aktiivinen, äideiltä vaaditaan aktiivisuutta synnytyksessä ja pariskunnilla pitäisi olla aktiivinen seksielämä. Vanhuksille järjestetään aktivoivaa päivätoimintaa ja matkatoimistot kaupittelevat aktiivilomia. Vaalien alla puhutaan äänestysaktiivisuudesta.

    Nivelrikkoisille kaupataan aktiivituoleja ja kaikkien pitäisi vahdata silmä kovana aktiivisuusrannekkeesta päivän aktiivisuuttaan. Jopa ruoansulatus pitäisi saada aktiiviseksi litkimällä litrakaupalla maitohappobakteereja sisältävää aktiivijuomaa.

    Lopulta ei ole väliä edes sillä, mitä aktiivisuus pitää sisällään. Tärkeintä on, että puuhaa pää punaisena jotakin ja on kaiken aikaa matkalla jonnekin.

    Aktiivisen ihmisen ideaali on tuontitavaraa rapakon takaa. Epäonnistumisen historiaa tutkineen amerikkalaisprofessori Scott A. Sandagen mukaan vielä 1800-luvun puolella epäonnistuminen paikantui yksittäiseen tapahtumaan kuten vaikkapa konkurssiin. Tuolloin epäonnistumisesta oli ainakin periaatteessa mahdollisuus toipua ja aloittaa elämä uudelleen.

    Muutama vuosikymmen myöhemmin epäonnisuus alettiin kuitenkin nähdä yhä enemmän yksilön sisäisenä ominaisuutena, luonteen heikkoutena eikä omaa identiteettiään voi tietenkään paeta.

    Osuvimmin muutosta kuvaa Kauppamatkustajan kuolema -näytelmän päähenkilö Willy Loman. Vaikka Willy oli tavallaan saavuttanut amerikkalaisen unelman hänellä oli vaimo, kaksi poikaa, auto ja yhtä osamaksua vaille maksettu oma talo hän näyttäytyi ulkopuolisille pelkkänä luuserina.

    Mutta miksi? Yksinkertaisesti siksi, ettei Willy Loman pystynyt enää uudistumaan ja etenemään elämässä. Kuusikymppisenä, loppuun asti ajettuna kaupparatsuna hän eli yksinomaan menneisyytensä toivorikkaissa, kultaisissa päivissä, joita vasten katsottuna hänen nykyhetkensä näytti surkean kuluneelta ja säälittävältä. Willy Lomanille ei enää hymyilty takaisin.

    Lopulta Loman otti ja aktivoitui. Hän riisti hengen itseltään.

    Suomalaisen julkisen puheen yksi sankarihahmoista on yrittäjä, joka paiskoo ympärivuorokautista työpäivää oman terveytensä ja läheistensä kustannuksella.

    Mitä enemmän tuota kuvaa palvotaan, sitä tukalammaksi käy elämä yrittäjän pitäisi uhrata yhä enemmän sankaruutensa säilyttääkseen.

    Vaikka työ olisi mielekästäkin, jossakin kulkee aina jaksamisen raja... Yrittäjä ei saisi kuitenkaan uupua, muuten hän putoaa oitis podiumiltaan.

    Yrittäjyydestä on tullut ihanne, johon myös työttömän olisi syytä yltää. Jos työtön ei löydä itselleen työpaikkaa, tulisi hänen perustaa oma yritys. Utooppisesti oletetaan, että kaikki kykenevät ohjautumaan itse, työskentelemään myös yksin ja ideoimaan yritykselleen kannattavan toimenkuvan ymmärtämättä, että tällainen vaatii valtavasti psyykkistä energiaa.

    Aktiivisuuden palvonnan rinnalla passiivisuutta yksinomaan halveksitaan. Passiivinen ihminen on pummi, alisuoriutuja, vetelä, saamaton, potenssiongelmainen, nynny, selkärangaton ja lapatossu, jonka hyödytön elämä valuu kerta kaikkiaan hukkaan (turhaan hänelle yritetään sivusta kiljua Carpe diemiä).

    Koska vanhat sukupuoliroolit eivät ole lakanneet vaikuttamasta, passiivisuus on yhä pahempi synti miehelle kuin naiselle. Naisetkin pitävät yllä ikikulua asetelmaa ja häpeävät ja motkottavat, jos heidän miehensä ei saa mitään aikaan.

    Lopulta jopa luikurimaista, veropetoksen tehnyttä yrittäjää kunnioitetaan monin verroin enemmän kuin julkisilla tuilla elävää kirjailijaa. Yrittäjä on sentään todistettavasti yrittänyt, eikä vain kököttänyt persuuksillaan ja raapustanut haihattelevaa kirjaa, joka ei edes myy.

    Taloudellinen menestyminen on nimittäin yksi aktiivisuuden todiste, ja siksi luusereilla ei ole koskaan rahaa.

    Lopulta aktiivinen ihminen myös lepää aktiivisesti. Vapaa-aikana ihmisen tulisi ennen muuta uudistua, virkistyä ja kerätä voimia vuosiloma ei ole niinkään ihmistä itseään kuin hänen työtään varten. Aktiivisimmat ajattelevat, että stressi ja uupumus lähtevät sillä, millä ovat tulleetkin niinpä koko Kanarian-loma rentoudutaan treenaamalla triathlonia ja otetaan jokaisen tuhannen metrin ylämäen jälkeen itsestä läähättävä selfie Instagramiin.

    Se vain, että kaikki eivät alituista aktiivisuutta kestä. Kaikki ihmiset eivät ole karkaistusta teräksestä, vaikka yrittäisivätkin pakottaa itseään moiseen valumuottiin. Liki 350 miljoonaa ihmistä kärsii masennuksesta ja kelpaamattomuudesta, koska mieltävät itsensä läpikotaisin luusereiksi. Pahimmassa tapauksessa vauhdin pysäyttää oma rikkoutunut ruumis. Monet ovat nostaneet jo ajat sitten kädet pystyyn, eivätkä edes yritä mitään.

    Scott A. Sandagen mukaan aktiivisen voittajan ja passiivisen luuserin kuvat ovat lopulta heijastumia yksilön vapaudesta. Ne määrittelevät, millä tavoin yhteiskunnassa pitäisi elää ja vaikuttavat siksi poliittiseen yläkerrokseen asti.

    Jokainen voi sen vuoksi miettiä, onko aktiivisuus viime kädessä vapautta lainkaan.

    Asta Leppä

    Ykkösaamun kolumni 31.1.2018

  • Kirjallisuus- ja kuvataidekriitikko Aleksis Salusjärven mukaan 1990-luvun lama kylvi Suomeen tyhmyyden siemeniä, jotka ovat nyt puhkeamassa kukkaansa. Sekä aikuisten että lasten osaaminen hiipuu, vaikka korkea sivistys ja maailman paras koululaitos ovat tehneet Suomesta esimerkillisen valtion.

    ----

    Ensimmäistä kertaa 150 vuoteen suomalaiset tyhmenevät. Samalla koulutustasomme on kääntynyt laskuun. Osaamistason heikkenemistä tukevat niin aikuisille kuin lapsille tehdyt testit.

    Kehityksen syylle ei ole löytynyt selkeää selitystä. 1990-luvun lama näyttää kylväneen tyhmyyden siemeniä, jotka nyt ovat puhkeamassa täyteen kukkaansa. Sivistyksen käännekohta on nyt keski-iän saavuttaneissa suomalaisissa. Heidän jälkeensä syntyneet joutuivat maksamaan lamavuodet selkänahastaan, koskaan siitä toipumatta.

    Suomi ei ole tämän ongelman kanssa yksin, vaan samanlaista kehitystä tapahtuu kaikkialla länsimaissa. Kansainvälisesti tyhmyyden lisääntymisen syyksi on epäilty esimerkiksi roskaruokaa, väestön ikääntymistä ja eriarvoisuuden lisääntymistä. Tyhmenemisellä on Suomessa kuitenkin kansallisia erityispiirteitä.

    Korkea sivistystaso ja maailman paras koululaitos ovat tehneet meistä monessa suhteessa esimerkillisen valtion. Sivistys on yleisesti nähty itsenäisen Suomen suurimpana saavutuksena. Kulttuurin merkitys kansalle kiteytyy koulutukseen. Suomessa ei ole erikseen sivistyseliittiä, vaan jokainen suomalainen on sivistynyt ja jakaa pitkälti samat henkiset kyvyt. Tätä piirrettämme myös ihaillaan laajalti ulkomailla. Se näkyy myös politiikassa, sivistyksen ylläpidosta on tullut yksi valtion tärkeimmistä tehtävistä.

    Nyt se kuitenkin murenee vankistumisen sijaan. Pienistä heikennyksistä on vuosien mittaan kumuloitunut repeämä, jonne on alkanut pudota ihmisiä. Koulujen ryhmäkokojen kasvattaminen, opetussuunnitelmien kevennykset, yliopistoleikkaukset ja ylipäätään yhä omatoimisemmaksi muuttuva oppiminen ovat kasvamassa erojen järjestelmäksi. Koululaisen ongelmat kotona eivät enää vaikeuta koulunkäyntiä, vaan ne tekevät siitä mahdotonta.

    Kun kaikesta on vähän säästetty ja lepsuiltu, lopputuloksena on sivistyksen kääntyminen loivaan laskuun. Se näkyy kaikessa kulttuurissa. Kirjamyynti on laskenut vuosikymmenen ajan ja kirjastokäynnit ovat tasaisesti vähenneet. Tällaiset epäsuorat mittarit tukevat käsitystä tyhmenevästä kansasta. Erityisen kipeän tästä asiasta tekevät tutkimukset, jotka osoittavat sivistyksen polarisoituvan. Emme ole muuttumassa tasaisesti tyhmiksi, vaan ympärillemme on kasvamassa tipoittain hölmölöitä. Se taas on osoittautumassa erinomaiseksi kasvualustaksi populismille ja repiville poliittisille voimille.

    Vaikka tuloerot eivät Suomessa ole viime vuosina kasvaneet, eriarvoisuus lisääntyy jatkuvasti. Heikki Hursti kertoi pari päivää sitten leipäjonojen asiakasmäärän kymmenkertaistuneen kymmenessä vuodessa. Köyhyydestä ja osattomuudesta on tullut periytyvä ongelma, ja kun noidankehää ei saada katkaistuksi, se näkyy yleisenä osaamistason laskuna. Olemme menettämässä meritokratian, eli valtiojärjestelmän, jossa ihmisen asema määräytyy hänen lahjakkuutensa ja kykyjensä mukaan. Tyhmässä valtiossa elävien ihmisten kohtalo on sattuman käsissä.

    Edessämme avautuu ankea maisema, kun samalla maailman ongelmista on tullut yhä polttavampia. Nykymenolla 40 vuoden kuluttua maailman merissä voi olla enemmän muovia kuin kaloja ja ilmastonmuutos saattaa nyrjäyttää koko maapallon biosfäärin vuosisadan loppuun mennessä.

    Kansainvälisen yhteisön paras ratkaisu globaaleja ongelmia vastaan on koulutus. Ihmiskunnan paras ase tulevaisuuden ongelmiin on sivistyksen lisääminen.

    Suomen suhteen tämä on yhtä polttava kysymys kuin minkä hyvänsä valtion. Ihmiskunnan tulevaisuus riippuu siitä, saadaanko nuoret ihmiset kasvatettua globaaliin ympäristöön ja maailmankansalaisuuteen, jossa rajallinen maapallo nähdään kaikkien ihmisten yhteisenä kotina. Suomalaiset kuuluvat eniten maapallon luonnonvaroja kuluttaviin ihmisiin, ja muutoksen tulisi alkaa meistä.

    YK kutsuu globaalin sivistämisen projektia nimellä Agenda 2030. Se on jatkoa YK:n vuosituhattavoitteille puolittaa köyhyys ja lisätä koulutusta kaikkialla maailmassa. Vuosituhattavoitteet saavutettiin täysimääräisinä vuoteen 2015 mennessä. Se on ihmiskunnan parhaita uutisia elinaikanamme. Nyt meillä on 12 vuotta aikaa viedä nämä ponnistukset loppuun. Sen onnistuminen edellyttää tyhmyyden kierteen katkaisemista, mikä on ennen kaikkea eduskunnan tehtävä. Julkisia sivistyspalveluja ei ole varaa näännyttää enää päivääkään.

    Tyhmyys ei tuota vain näköalatonta ja onnetonta elämää, vaan se johtaa onnettomuuksiin, jotka uhkaavat koko planeettaamme ja elämäntapaamme.

    Aleksis Salusjärvi

    Ykkösaamun kolumni 30.1.2018

  • Kosmologi Kari Enqvist toivoo, että malttaisimme mielemme ja pohtisimme nykyistä paljon pidempään, ennekuin suollamme mielipiteemme sosiaaliseen mediaan.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä