Ykkösaamun kolumni

Reetta Räty: Teinit ovat ihania ja siksi heitä voisi kuvata muutenkin kuin häiriköinä

  • 5 min
  • toistaiseksi

Tämänkin tajuan vasta nyt, kun se tapahtuu omassa kodissani.

Lasten ja vanhempien suhde toimii niin, että ensimmäiset kymmenisen vuotta odotat saavasi hetken rauhan lapselta. Seuraavat kymmenen vuotta toivot, että lapsi ei karkaisi pois, oven taakse, kavereiden luokse, omiin ajatuksiinsa, rauhaan sinulta.

Kaiken kuuluu mennä juuri näin. Ensin lapsi roikkuu ihan fyysisesti kiinni heissä, jotka antavat turvan, suojan, ruuan, rakkauden, opettavat elämän, esittelevät maailman. Ja sitten lapsen on irrottauduttava, käännyttävä kohti muuta maailmaa, jotain hänen omaansa.

Käännös on raju, eikä se tapahdu aina sovussa.

Vanhempaa ei lohduta, että näin sukupolvien ketju toimii.

Totuin pitämään lasta vasten ihoani. Hierottiin neniä, höpötettiin. Helpotuin, kun lapsi otti tiiviin symbioosin ja jatkuvan vaatimisen jälkeen etäisyyttä. Mutta apua, sekö irtoaa lopulta kokonaan?

Julkinen puhe vanhemmuudesta keskittyy vauvoihin ja pikkulapsiin. Käsittelyssä ovat tavarat (kuolasuoja kantoliinaan), kasvun vaiheet (bataattisosetta puolivuotiaalle) ja hoitojärjestelyt (voisiko isäkin hoitaa omaa lastaan).

Koululaiset taas ovat olemassa kuluttajina (uusi reppu, kalliit harrastukset, PokemonGo).

Entä teinit? Mitä ja missä he ovat?

Ilta-Sanomat kertoi viime viikolla (IS 1.3.), että "lorvivista nuorista on tullut riesa Keravan Prismassa". Tilannekuvaus kaupan aulassa:

"Nuoret pitivät kovaa meteliä. Energiajuomatölkkejä oli lattialla sikin sokin. Yksi tyttö lakkasi kynsiään."

Jutussa "kotiäiti Sari" kertoo, että hän on "joutunut kauppareissulla ohittamaan aulassa notkuvia nuorisojoukkoja". Tämä on "ilmiö", jonka myös Prisman johtaja myöntää, ja vaikka hän suhtautuu asiaan rauhallisesti, nuorten käytös arvioidaan jutun arvoiseksi.

Näinhän nuoriso usein nähdään: lorvivana joukkiona, jonka pelottavuus voi perustua esimerkiksi siihen, että he "oleilevat".  Ei auta, että nuorten toistellaan olevan toivottuja, jopa avuksi kauppakeskuksissa.

Yksi tyttö lakkasi kynsiään? 

En väheksy teinien rasittavuutta tai raivoa. Nuori ihminen voi olla kiittämätön, kohtuuton, itsekäs ja ilkeä, ainakin omien päiväkirjojeni perusteella. Jos lapsi tuhoaa omia mahdollisuuksiaan, vanhempi ei jaksa ajatella, että onpas kiinnostava kehitysvaihe.

Meillä muilla olisi mahdollisuus katsoa teinejä toisin silmin. Nuorethan ovat järkyttävän suloisia, lutusia ja paljaita. Heissä on kaikki päällekkäin: varmuus ja epävarmuus, lapsuus ja aikuisuus, määrätietoisuus ja hukassa oleminen, herkkyys ja kovuus, tieto ja kokemattomuus.

Teineistä näkee kilometrin päähän, että he etsivät itseään, tietään, rajojaan ja välillä myös raajojaan. Miksi he eivät saisi "oleskella"? Lapsiystävällisistä yhteiskunnista puhutaan, mutta millainen olisi teinejä arvostava ympäristö: sellainenko, jossa hysteerisesti naurava teinityttöjen lauma saisi jatkaa nauruaan, vaikka he sattuisivat olemaan vaatekaupan pukukopissa.

Ehkä nuoria ei edes pitäisi katsoa kaukaa, vaan ihan tosi läheltä.

Onneksi on Skam. Norjalaisista lukiolaisista kertova Skam on kai "nuortensarja", mutta sitä katsovat myös vanhemmat . Skam on ihana, sillä siinä juoneksi, teemaksi ja aiheeksi riittävät nuoruus ja sen ylitsepursuavan suuret tunteet. Se ei moralisoi teiniyden ominaispiirteitä.

Nuorille lähes kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa: seksi, känni, häpeä, jätetyksi tuleminen, mustasukkaisuus, ihastus, erilaisuuden kokemus. Tunteet ovat puhtaita, niitä ei selitetä pois.

Skamin suurimpia oivalluksia on, että teinien elämä tapahtuu suhteessa kavereihin. Vanhempia tai opettajia ei näy, heillä ei ole merkitystä, ainakaan he eivät tajua mitään.

Jokainen sukupolvi kuvittelee vuorollaan, että he keksivät kaiken itse. On huvittavaa tajuta teinien ajattelevan, ettei aikuinen voi tietää, millaista on olla nuori  vaikka suunnilleen ainoa asia, jonka aikuisesta voi varmasti tietää on se, että hän on ollut nuori.

Me voimme rakastaa ja arvostaa nuoria, vaikka he eivät juuri nyt meitä huomaisi. Siskoni, lukiolaisten ope ja äiti itsekin, pukee sanoiksi omat ajatukseni: "Kaikki Skamin henkilöt on tosi rakastettavia. Tekisi mieli paijata jokaista ja sanoa: tiiäthän, että olet tosi ihana just tommosena ja kelpaat. "

Vanhempi tyttäreni on 13-vuotias. Hän liukuu kohti omaa maailmaansa, jossa minulla ei ole sijaa.

Tässä on nuoren ja vanhemman ero: minä haluan tietää, mitä hänelle kuuluu. Mutta ei nuorta niin kiinnosta vanhempien elämä. Hän saattaa haluta olla aikuinen, mutta ei äitinsä.

Kun kysyn 13.-vuotiaalta Skam-veteraanilta, haluaisiko hän lukea meidän aikuisten Facebook-keskustelun Skamista, hän katsoo minua, tekee "no arvaa" -ilmeen, kääntyy omaa huonettaan kohti ja sanoo: "Moikka!"

Lähetykset

  • ke 8.3.2017 9.45 • Yle Areena

Jaksot

  • Kari Enqvist sanoo, että Albert Einstein ja Stephen Hawking ovat hahmoja, joihin molempiin liittyi outous ja toismaailmallisuus, ikään kuin he eivät olisi olleet aivan normaaleja ihmisiä. Eikä tämä ole välttämättä myönteistä.

  • Viimeiset neljä vuotta uutisemme ovat täyttyneet Venäjästä.

    Tapahtumat ovat seuranneet toisiaan hengästyttävällä vauhdilla ja kaava on usein ollut samanlainen. Jotain ikävää tapahtuu ja Venäjää epäillään ainakin osittain syylliseksi. Se kiistää tapahtuneen kiivaasti, mutta ajan mittaan Venäjän osallisuus käy yhä ilmeisemmäksi. Silti se jatkaa kiistämistään.

    Tämä kuvio on toistunut Krimiltä Donbassiin, Yhdysvaltain presidentinvaaleista vallankaappausyritykseen Montenegrossa ja Alepposta dopingvalvontaan.

    Venäjä ei käyttäydy, kuten käyttäytyy, sen takia, että se on vahva, vaan sen takia, että se on heikko. Silti se haluaa olla valtiollisten edeltäjiensä kaltainen pelätty globaali supervalta. Toinen keskeinen tavoite on sementoida presidentti Putinin valta. Kumpaakin tavoitetta palvelisi Venäjän tavoittelema uusi Jaltan konferenssi, jossa suurvallat sopisivat etupiirien jaosta pienten maiden päiden yli.

    Näiden tavoitteiden edistämiseksi Venäjä käyttää sinällään vähäisiä resurssejaan hyvin tehokkaasti. Sillä on autoritäärisen hallinnon nopeaa päätöksentekokykyä ja häikäilemättömyyttä. Ei tarvitse pelätä oppositiota, mediaa, oikeuslaitosta eikä vaaleja ratkaisuja tehdessä.

    Venäjä on mobilisoinut yhteiskuntansa tehokkaasti valtionjohdon asettamien tavoitteiden taakse. Kremlin ei tarvitse erikseen käskeä, vaan valtaapitävien miellyttäminen on oma-aloitteista ja itseohjautuvaa. Kokonaisuutena tätä Venäjän toimintaa länttä vastaan voidaan nimittää hybridisodaksi tai hybridivaikuttamiseksi. Taustalla asetelmassa on myös se, että loppujen lopuksi Venäjä tietää olevansa turvassa, koska sillä on valtava ydinasearsenaali.

    Jos Venäjä kuitenkin yhtäkkiä muuttaisi linjaansa rakentavaksi, niin se toivotettaisiin asian varmistuttua avosylin takaisin yhteiseen piiriin. Jos taas länsi toteuttaisi asiat, joita Venäjä vaatii, niin arvioisin Putinin Venäjän silloin vain jatkavan menestykselliseksi osoittautunutta aggressiivista toimintatapaansa.

    Suhtautumiseroa tilanteeseen kuvaa hyvin myös se, että lännessä talouspakotteita pidetään välineinä, jotka auttavat välttämään sodan. Venäjällä ne pakotteet katsotaan sodankäynniksi.

    Tällainen kritiikki on helppo leimata Venäjän tai jopa venäläisyyden vastaiseksi, koska tuntuu siltä, että Venäjästä puhutaan vain ja ainoastaan kielteisiä asioita. Tasapuolisuuden vaatimus asioiden käsittelyssä luo harhaa, että Venäjän ulkopolitiikasta olisi sanottava myös jotain hyvää tai olisi väkisinkin tehtävä myös lännestä ainakin osasyyllistä tilanteeseen.

    Mikään inhimillinen tilanne ei tietenkään johdu vain yhdestä osapuolesta. Mutta pääsyy turvallisuuskriisiin ovat nimenomaan Venäjän pyrkimykset. Lännen kielteisyys näitä pyrkimyksiä kohtaan ei ole pelkkää valtapolitiikkaa, vaan mukana on myös demokratian, sananvapauden ja oikeusvaltion kaltaisia arvoja.

    Lännen arvot taas ovat Putinin pahimman painajaisen, värivallankumouksen arvoja. Siksi hänen johtamansa Venäjä on niin vakuuttunut siitä, että länsi on uhka. Niinhän se tavallaan onkin, sillä länsi toivoo avointa, demokraattista ja vapaata Venäjää. Putinin vallan alla sellaista tuskin voi enää syntyä.

    Tällä hetkellä lännen Venäjä-politiikka on pitkälti vain reagoimista Venäjän toimiin. Putin on pystynyt pitämään aloitteen hallussaan. Samalla hän on onnistunut kehystämään lännen reaktiot perusteettomiksi aggressioiksi monien silmissä koti- ja ulkomailla.

    Euroopan unioni on tässäkin tilanteessa oma itsensä eli kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Eri jäsenmaiden uhat ja mahdollisuudet ovat vain niin perin erilaisia. Venäjä myös pyrkii aktiivisesti hajottamaan mielipiteitä niin valtioiden kuin kansalaisten tasolla. Kuitenkin nyt olisi päätettävä, miten Venäjän pyrkimyksiin suhtaudutaan.

    Tyydytäänkö vain reagoimaan tilanteisiin ja odotetaan, että Putinin valta jostain syystä romahtaisi. Vai ryhdytäänkö päämäärätietoisesti patoamaan Venäjän vaikutusvaltaa kylmän sodan malliin? Vai annetaanko Venäjälle periksi ja toivotaan, että tilanne rauhoittuu? Vai käydäänkö aggressiivisempiin vastatoimiin talouden ja diplomatian saralla, vaikka se tarkoittaisi kriisin eskaloitumisen uhkaa?

    Tämän päätöksen ytimessä täytyy olla ymmärrys siitä, minkälainen johtaja Putin on ja mitä kaikkea hän on valmis tekemään.

    Suomelle Venäjän naapurivaltiona EU:n yhteisen Venäjä-politiikan luominen on luonnollisesti äärettömän tärkeää. Yksin olemme nimittäin hyvin pian taas syvällä Venäjän vaikutuspiirissä. Me olemme lähtökohtaisesti EU:n Venäjä-politiikan toteuttamisen ja seurausten keskiössä.

    Euroopan unionin tehtävänä on taata paitsi rauha Euroopassa, myös pitää kiinni arvoistaan. Niitä ovat ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio.

    Nyt on etsittävä keinot, joilla puolustaa näitä arvoja, sillä ne ovat hyökkäyksen kohteena, myös Venäjän suunnasta.

  • Kolumni Heli Vaaranen Hyvinvointiyhteiskunta katoaa epäitsekkäiden sukupolvien myötä.

  • Heikki Hiilamon kolumni: Verolait lobbareiden armoilla

  • Terveysalan ammattilaisten keskuudessa leviää liike, joka vastustaa heille uuden lain mukaan pakollista influenssarokotusta. Toimittaja Sanna Ukkolan mukaan kapinoiva hoitaja voi pahimmillaan levittää kahdenlaista virusta: influenssaa ja rokotekriittisyyttä.

  • Tuija Siltamäki toteaa, että sosiaalinen media rakastaa tarinoita. Hänen mukaansa tuntemattomien ihmisten etsiminen Facebookissa muistuttaa kuitenkin enemmän häiriintynyttä kyttäämistä kuin vuosisadan rakkaustarinaa.

  • Istuin pääsiäisenä satujunassa ruotsalaisen kulttuurin kruununkalleudessa, Junibackenissa. Kun satujuna nousi siivilleen Eemelin, Marikin ja Veljeni Leijonamielen maailmaan, olimme koko perhe yhtä sykkivää lumoutunutta sydäntä.

    Silmien edessä oli se riu'ulla istuvan trollin paljas pylly, joka nauratti lapsia ja aikuisia. Oli kauhistuttava lohikäärme Katla, ja kyyneleet silmiin herauttava näky Nangijalan rotkoon hyppäävistä veljeksistä Korpusta ja Joonatanista. Junibacken on Astrid Lindgrenin kirjojen ympärille rakennettu lasten paratiisi, jossa leikitään, luetaan ja matkustetaan satujen maailmassa.

    "Eipä ole isin silmät loistaneet vähään aikaan niin kuin nyt", vaimoni hymyili junakierroksen jälkeen.

    Niin se on. Sadut saavat silmät avautumaan ja tuovat esiin sen mikä ihmisessä on parasta: kyvyn nähdä näkymätön, sukeltaa sen sisään kuin raikkaaseen veteen, tuntea sen kosketus iholla. Kokemus on lumoava ja uudistava. Satumaan ulkopuolelle itsensä sulkeneet aikuiset matkustavat sinne vain kerran viikossa ja silloinkin Alkon valkoviiniosaston kautta.

    Olisiko aika, että lapset ja lastenkulttuuri nostettaisiin Suomessakin ykköspaikalle? Vaikkapa nyt sille paikalle Helsingin Eteläsatamassa, johon Guggenheimin upottua on kaavailtu pääkaupunkiseudun noin sadatta tilaa tarkastella valtaa pitäneiden aikuisten muotokuvia ja oivaltavasti taivutettua vaneria.

    On aika rakentaa Lasten Maailma.

    Onko Suomessa sellaista lastenkulttuuria, jota voisi esitellä Peppi Pitkätossun ja Ronja ryövärintyttären tapaan? Herää, tosikko! Talossa olisivat maailman tunnetuimpiin kuuluvat satumaat: Muumilaakson ikuinen kesäpäivä ja Korvatunturin ainainen jouluyö. Siellä olisi Koiramäki ja Kalevala. Siellä olisi Tatun ja Patun seikkailuhuone Outola, jossa ryömitään läpi muinaisegyptiläisen aamutoimiautomaatin, ja Risto Räppääjän askartelutalo, josta turistivirrat täytyy sulkemisaikaan kantaa rimpuillen ulos.

    Maailmanluokan materiaalia on niin paljon alkaen Topeliuksen Koivusta ja Tähdestä, Anni Swanin satujen kautta Yrjö Kokon Pessin ja Illuusiaan että pelkään vain sitä, riittävätkö Eteläsatamassa parkkipaikat saksalaisperheiden tila-autoille.

    Eikä unohdeta suomalaisen lastenmusiikin huipputuotteita. Lasten maailmassa olisi Mimmien soiva Vaskimetsä, Mörköoopperan puvustamo ja Hevisauruksen muinaismaailma. Sekä Pikku-Papun orkesteri, Ammuu! ja kymmenet muut, jotka esiintyisivät museon musiikkitorilla.

    Meitä tylsiä aikuisia kiinnostaa, onko Lasten Maailma kaupungin paraatipaikalla realistisesti mahdollinen. Kyllä on. Perheet matkustavat sinne missä lapset viihtyvät. Junibacken on Ruotsin viidenneksi suosituin matkailukohde, johon on jatkuva jono lapsiperheitä. Junibackenin lastenkirjakaupan kassakone hiljenee vain öisin, kun luottokorttikuittiniput pitää tilittää pankkiin.

    Junibacken heijastaa paitsi ruotsalaisten lapsirakkautta, myös kehittynyttä talousajattelua. Ruotsalaiset tekevät töissä sitä, minkä oppivat lapsena: he leikkivät. Ruotsin kansantalous tuo maailmanmarkkinoille jatkuvasti uutta musiikkia, muotia, elokuvia, kirjoja ja televisiosarjoja. Siis satuja. Suomi vie maailmalle biotalouden sivutuoteinnovaatioita, joissa sahanpuru ja kierrätysmuovi yhdistetään uuden prosessin avulla aivan uudenlaisiksi rakennuslaatoiksi. Wallenbergien mahtisuvun rahaa ei sijoitettu Junibackeniin sattumalta.

    Meillä on edellytykset ruotsalaisten vuosikymmeniä sitten tekemään loikkaan. Asuin muutaman vuoden Yhdysvalloissa. Ymmärsin, että amerikkalainen lastenkulttuuri Disney-tuotantoineen on omalla kaupallisella tavallaan parhaimmillaan hyvin korkeatasoista. Samalla oivalsin, että Suomessa on kaksisataa viime vuotta ollut käynnissä monipuolinen ja huippulaadukas elävän lastenkulttuurin ilmiö, jonka mestariteoksista mitään ei ole esillä Helsingissä.

    Olen päättänyt siirtyä äimistyneestä surusta tekoihin. Perustetaanko kansanliike, joka rakentaa lapsille ja lapsenmielisille tarinoiden ja leikin talon? Tehdään se eri tavalla kuin ne museot ja kulttuuritalot, jotka jäävät aikuisten riitelyn takia rakentamatta. Suunnitellaan talo leikiten yhdessä lasten, lastenkulttuurin tekijöiden ja kävijöiden kesken. Mietitään yhdessä sisällöt ja arkkitehtuuri. Kerätään rahat yhdessä niin perustettiin Suomen Kulttuurirahastokin 79 vuotta sitten. Perustetaan toimintaryhmä. Viranomaiset ja päättäjät tulevat mukaan, kun ehtivät. Kuka lähtee mukaan?

    Osoitetaan päättäjille, että haluamme edes yhden kulttuuritalon niille, jotka maailmassa ovat arvokkaimpia lapsille. Eikö tässä olisi hanke, joka riitojen ja aikaansaamattomuuden keskellä yhdistäisi koko Suomea?

  • Olisiko aika, että lapset ja lastenkulttuuri nostettaisiin Suomessakin ykköspaikalle? Vaikkapa nyt sille paikalle Helsingin Eteläsatamassa, johon Guggenheimin upottua on kaavailtu pääkaupunkiseudun noin sadatta tilaa tarkastella valtaa pitäneiden aikuisten muotokuvia ja oivaltavasti taivutettua vaneria.

    On aika rakentaa Lasten Maailma.

    Onko Suomessa sellaista lastenkulttuuria, jota voisi esitellä Peppi Pitkätossun ja Ronja ryövärintyttären tapaan? Herää, tosikko! Talossa olisivat maailman tunnetuimpiin kuuluvat satumaat: Muumilaakson ikuinen kesäpäivä ja Korvatunturin ainainen jouluyö. Siellä olisi Koiramäki ja Kalevala. Siellä olisi Tatun ja Patun seikkailuhuone Outola, jossa ryömitään läpi muinaisegyptiläisen aamutoimiautomaatin, ja Risto Räppääjän askartelutalo, josta turistivirrat täytyy sulkemisaikaan kantaa rimpuillen ulos.

    Maailmanluokan materiaalia on niin paljon alkaen Topeliuksen Koivusta ja Tähdestä, Anni Swanin satujen kautta Yrjö Kokon Pessin ja Illuusiaan että pelkään vain sitä, riittävätkö Eteläsatamassa parkkipaikat saksalaisperheiden tila-autoille.

    Eikä unohdeta suomalaisen lastenmusiikin huipputuotteita. Lasten maailmassa olisi Mimmien soiva Vaskimetsä, Mörköoopperan puvustamo ja Hevisauruksen muinaismaailma. Sekä Pikku-Papun orkesteri, Ammuu! ja kymmenet muut, jotka esiintyisivät museon musiikkitorilla.

    Meitä tylsiä aikuisia kiinnostaa, onko Lasten Maailma kaupungin paraatipaikalla realistisesti mahdollinen. Kyllä on. Perheet matkustavat sinne missä lapset viihtyvät. Junibacken on Ruotsin viidenneksi suosituin matkailukohde, johon on jatkuva jono lapsiperheitä. Junibackenin lastenkirjakaupan kassakone hiljenee vain öisin, kun luottokorttikuittiniput pitää tilittää pankkiin.

    Junibacken heijastaa paitsi ruotsalaisten lapsirakkautta, myös kehittynyttä talousajattelua. Ruotsalaiset tekevät töissä sitä, minkä oppivat lapsena: he leikkivät. Ruotsin kansantalous tuo maailmanmarkkinoille jatkuvasti uutta musiikkia, muotia, elokuvia, kirjoja ja televisiosarjoja. Siis satuja. Suomi vie maailmalle biotalouden sivutuoteinnovaatioita, joissa sahanpuru ja kierrätysmuovi yhdistetään uuden prosessin avulla aivan uudenlaisiksi rakennuslaatoiksi. Wallenbergien mahtisuvun rahaa ei sijoitettu Junibackeniin sattumalta.

    Meillä on edellytykset ruotsalaisten vuosikymmeniä sitten tekemään loikkaan. Asuin muutaman vuoden Yhdysvalloissa. Ymmärsin, että amerikkalainen lastenkulttuuri Disney-tuotantoineen on omalla kaupallisella tavallaan parhaimmillaan hyvin korkeatasoista. Samalla oivalsin, että Suomessa on kaksisataa viime vuotta ollut käynnissä monipuolinen ja huippulaadukas elävän lastenkulttuurin ilmiö, jonka mestariteoksista mitään ei ole esillä Helsingissä.

    Olen päättänyt siirtyä äimistyneestä surusta tekoihin. Perustetaanko kansanliike, joka rakentaa lapsille ja lapsenmielisille tarinoiden ja leikin talon? Tehdään se eri tavalla kuin ne museot ja kulttuuritalot, jotka jäävät aikuisten riitelyn takia rakentamatta. Suunnitellaan talo leikiten yhdessä lasten, lastenkulttuurin tekijöiden ja kävijöiden kesken. Mietitään yhdessä sisällöt ja arkkitehtuuri. Kerätään rahat yhdessä niin perustettiin Suomen Kulttuurirahastokin 79 vuotta sitten. Perustetaan toimintaryhmä. Viranomaiset ja päättäjät tulevat mukaan, kun ehtivät. Kuka lähtee mukaan?

    Osoitetaan päättäjille, että haluamme edes yhden kulttuuritalon niille, jotka maailmassa ovat arvokkaimpia lapsille. Eikö tässä olisi hanke, joka riitojen ja aikaansaamattomuuden keskellä yhdistäisi koko Suomea?

  • Seksuaalisen häirinnän päänäyttämönä halki #metoo-ilmiön on Suomessa toiminut kulttuuriala. Naisten kokemia ahdistelutapauksia tuntuu löytyvän kaikista taiteen lajeista.

    Auktoriteettiaseman väärinkäyttämisen ilmiö on niin yleinen, että sitä voi täydellä painolla kutsua maan tavaksi. Häirintä on ollut niin systemaattista, että näyttää kuin me miehet olisimme eläneet eri maailmassa viime vuosikymmenet.

    Ystäväni kertoi, että hänen hiljattain käymänsä keskustelut naispuolisten opiskelukavereidensa kanssa Taideteollisessa korkeakoulussa synnyttivät kuvan kuin he olisivat opiskelleet eri paikoissa. Tämä vastaa myös omaa käsitystäni opiskeluajoilta.

    Lähentely on ollut arkipäiväistä, mutta me miehet emme ole tienneet siitä paljoakaan ennen viime kuukausia. Ikäluokastani on myös jo ehtinyt kuoriutua uusi lähentelijöiden sukupolvi jatkamaan eläköityneiden professorien ja lehtoreiden touhuja. Voi melkoisella varmuudella sanoa, että taidealoilla työskentelevistä miehistä moni istuu tälläkin hetkellä löysät housuissa.

    Eri taidekouluja käyneenä ja niissä opettaneena oloni on kuin Uuno Turhapurolla, jonka muisti alkaa palailla pätkittäin. Suomukset ovat pikkuhiljaa tippuneet muidenkin silmiltä.

    Käytännössä jokaisessa taidekoulussa, josta olen puhunut eri miesten kanssa, on muistunut mieleen häirinnältä vaikuttaneita tapauksia. Ne näyttäytyvät nykyään aivan eri valossa kuin tuolloin.

    Sellaisiakin tapauksia, joissa oli mukana alaikäisiä tyttöjä, sivuutettiin aikanaan olankohautuksella. 14-vuotiaan tytön ja aikuisen opettajan suhde tai parikymppisen naisopiskelijan suhde viisikymppiseen professoriinsa ei synnyttänyt skandaalia. Vaikeaa tällaisiin asioihin ulkopuolisten on puuttua. Toisten ihmisten asioista juoruilu tuntui jo itsessään asiattomalta.

    Tavanmukaisesti esimerkkejä muistui mieleen opiskelijabileistä. Monet häirintätapauksiin syyllistyneet miehet ovat olleet niitä rentoja tyyppejä, jotka jäävät istumaan oppilaidensa kanssa tuopille. Miespuolisina opiskelijoina totuimme lähinnä kilpailemaan tyttöjen huomiosta näiden opettajien kanssa. Sänkyyn saadut naiset, äidit ja tyttäret, muodostavat kokonaisen poetiikkansa taidealan miesten tarinoissa.

    Häirintäilmiön jälkimainingit synnyttivät mieleeni sanat "Heräämisen valkea myrsky". Erkka Filanderin runoteos kertoo havahtumisesta uuteen todellisuuteen, kesäaamuun. Tosin tässä uudessa merkityksessä myrsky paljastaa hyisen ja kolkon, riisutun todellisuuden.

    Voi melkoisella varmuudella sanoa, että taidealoilla työskentelevistä miehistä moni istuu tälläkin hetkellä löysät housuissa. Seksuaalisen häirinnän epävirallinen nimilista on niin paljon pidempi kuin julkisuuteen tullut, että epäsuhta tuntuu järisyttävältä.

    Julkisuuteen tulleissa tapauksissa on huomionarvoista, että anteeksipyynnöt ovat olleet harvassa. Häirinnästä syytetyt miehet kokevat olevansa ajojahdin uhreja vailla syyllisyydentuntoja. Selvästi heidän oma käsityksensä poikkeaa melkoisesti siitä, miten ahdistelun uhrit ovat asian kokeneet. Tältä osin huomiot siitä, että kyseessä on rakenteellinen ongelma, joka koskettaa kaikkia miehiä, pitää varmasti paikkansa.

    Menneiden aikojen ilmapiiristä saa hyvän käsityksen taiteilijaelämäkertoja ja -tarinoita lukemalla.

    Vaikkapa Henrik Tikkasen, Jouko Turkan, Panu Rajalan, Kauko Röyhkän tai Jussi Parviaisen teksteistä vyöryvä retostelu maatuilla naisilla on kiinnostava aikakapseli. Se paljastaa asennemaailmaa myös häirinnän taustalla: sänkyyn saadut naiset, äidit ja tyttäret, muodostavat kokonaisen poetiikkansa taidealan miesten tarinoissa.

    Seksin suorituskeskeisyys rakentuu egon ympärille, jossa yksittäinen penetroitu nainen on pelkkä päänahka rallikilpailussa naisenkaadon mestaruudesta. Yliajettu nainen katoaa horisonttiin nopeammin kuin hänen nimensä oppii. Monet miehet ovat ihmetelleet, onko nyt sitten flirtti kielletty, kun häirintäkampanja on näin iso. Nämä kommentit kuvaavat hyvin sitä verhoa, jonka takana olemme kulkeneet.

    Häirinnästä syytetyt miehet ovat kertoneet olevansa välittömiä ja ottavansa mielellään kontaktia toisiin ihmisiin. Heidän käsityksensä mukaan he ovat tulleet väärinymmärretyiksi, jos tällainen käytös on tulkittu ahdisteluksi.

    Mielikuva itsestä maskuliinisena panomiehenä on kuitenkin lähes automaattisessa ristiriidassa kunnioittavan käytöksen kanssa. Se paljastuu esimerkiksi poliitikkojen julkisuuteen vuotaneissa seksiviesteissä. Tässä on helposti mukana myös aimo annos vilpitöntä tyhmyyttä, sillä miehen voi kiihkossaan olla vaikea käsittää, miltä hänen käytöksensä vastapuolesta tuntuu.

    Taidealan oppilaitokset ovat erityisen alttiitta hyväksikäyttötapauksille, koska oppilaiden suhde opettajiin on intensiivinen. Taiteellinen työ edellyttää rajojen rikkomista, ja tilaisuus on aivan liian usein johtanut ahdisteluun. Taiteilijan työn epämääräisyys ja valtahegemonia lisäävät riskiä entisestään. Tilanteen kieroutta kuvaa ahdistelutapausten mittakaava.

    Monet miehet ovat ihmetelleet, onko nyt sitten flirtti kielletty, kun häirintäkampanja on näin iso. Nämä kommentit kuvaavat hyvin sitä verhoa, jonka takana olemme kulkeneet. Ilmiön mittaluokan käsittäminen on selvästi ollut vaikeaa, ja siitä tokeneminen ottaa aikansa.

    Kuten sanonta kuuluu, suuret laivat kääntyvät hitaasti. Onneksi uusi suunta on jo näköpiirissä.

  • Blogi Paula Tiessalo: Keväällä herää halu olla toisen lähellä

  • Elämme keskellä massiivista sukupuuttoaaltoa, joka hävittää lajeja paljon nopeammin kuin niitä ennätetään löytää. Kuinka paljon silloin menetetään potentiaalisia lääkekasveja ja hyötylajeja, kysyy Ykkösaamun kolumnissa Jussi Viitala.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä