Ykkösaamun kolumni

Jari Ehrnrooth: Pahuuden kieltäminen ei auta

  • 5 min
  • toistaiseksi

Marokkolaisen muslimin surmattua ja haavoitettua lukuisia ihmisiä isis-tyylisellä veitsi-iskulla Turussa, pääministeri sanoi, että viattomien tappaminen on vastoin uskontojen periaatteita ja että vihaan ei tule vastata vihalla. Tasavallan presidentti osallistui rauhoitteluun varoittamalla vastakkainasettelusta ja vetoamalla mielipidejohtajiin maltillisen ja tolkullisen puheen puolesta.  

Kun tosiasioiden vyyhti sittemmin alkoi purkautua, kielletyn pahuuden kasvot nousivat esiin.

Jokainen peruskouluhistorian suorittanut tietää, että henkinen ja fyysinen väkivalta nimenomaan on kuulunut kaikkiin järjestäytyneisiin uskontoihin. Autoritäärisessä muodossaan ja vaiheessaan kristillinen kirkko käännytti pakolla, alisti, kontrolloi, kidutti ja murhasi viattomia ihmisiä Jumalan nimeen.

Nykyisessä muodossaan islam on yhä autoritäärinen ja laajentumishaluinen maailmanuskonto, jonka jyrkimpiin muotoihin kuuluu kammottava määrä paitsi henkistä alistusta myös fyysistä väkivaltaa ja murhaamista. Miksi sen myöntäminen on niin vaikeaa?

Kuka tai mikä on syyllinen Turun terroristiseen pahuuteen? Toki syyllisiä ovat iskun suunnittelijat ja tekijät, mutta he ovat kuitenkin yhden äärilaidan islamilla aivopestyjä uskonsotureita Allahin käskystä. Vaikka islamia ei voi haastaa oikeuteen, se on samassa mielessä syytteessä Historian tuomiolla kuin esimerkiksi kristinusko, kansallissosialismi tai kommunismi niistä hirmuteoista, joihin ne ovat seuraajiaan pakottavasti ohjanneet.

Mitä vastakkainasetteluun tulee, niin minusta ihmisiä alistavien ja murhaavien aatteiden vastustaminen on oikein ja jokaisen vapauden ystävän velvollisuus.

Suomen Evankelisluterilaisella kirkolla on yhä vahva yhteiskunnallinen rooli eettisenä instituutiona. Tyrmistyneenä olen lukenut piispojen lausumia terrorismista.

Helsingin piispa Irja Askolan mielestä terrorismissa huutaa globaali epäoikeudenmukaisuus isoin kirjaimin. Turun piispa Kaarlo Kalliala on samoilla linjoilla ja miettii, että Isisin sotureiksi hakeudutaan, koska Suomi on ohikatsomisen yhteiskunta. Heti Turun iskun jälkeen arkkipiispa Kari Mäkinen kertoi, että on vaikea eläytyä tekijän ajatusmaailmaan ja ymmärtää, mikä saa ihmisen toimimaan niin, ja samalla hän halusi muistuttaa, että myös tekijä on yksi meistä.

Luonnollisesti kaikki piispat ovat toistuvasti varoittaneet vastakkainasettelusta ja olleet sitä mieltä, että islam kuten kaikki muutkin uskonnot on rauhan asialla.

Nämä kirkolliset reaktiot ja lausumat kertovat syvästä eettisestä kriisistä, johon Jeesus Nasaretilaisen saarnaama äärimmäinen ja sekava ihanteellisuus johtaa. Äärimmäistä se on Jeesuksen vaatiessa seuraajiaan rakastamaan vihollisiaan. Siiskö Isisin raiskaamien tyttöjen pitäisi rakastaa sadistisia alistajiaan – aivan kuten nämä ihmishirviöt itsekin vaativat. Sekavaa se on Jeesuksen asettaessa ajatukset, sanat ja teot samanarvoisiksi. Siiskö se, joka joskus on ajatellut ”kuole sika”, on samassa määrin syyllinen kuin terroristi, joka puukottaa ja viiltelee viattomia ohikulkijoita kaksin käsin.

Kun ajattelutapa on ylimaallista armollisuutta, pahuus liukenee pois tai siitä tulee samassa määrin kaikkien ominaisuus – perisynti. Jos kaikki ovat pahoja, kukaan ei ole erityisesti paha.

Vanhassa autoritäärisessä kristillisyydessä kuvioon tuli taikauskoista tolkkua siitä, että pahuus oli persoonallisen pahan, Sielunvihollisen vaikutusta, mutta modernissa eksistentiaalisessa kristillisyydessä Paholainen on haihtunut ja jäljelle on jäänyt pelkkä epä-älyllinen sekasotku, joka yleisessä mielipiteessä kääntyy toivekuvaksi jokaisen ihmisen syntyperäisestä perimmäisestä hyvyydestä.

Pahuuden kieltämisen toinen päälähde onkin oletus eettisestä ihmisluonnosta. Toisin sanoen, ne jotka vaikeina hetkinä syvästi liikuttuen turvaavat ihmisyyteen – kuten Sauli Niinistö tai Timo Soini – joko tietoisesti tai vaistomaisesti kallistuvat sille kannalle, että ihmisessä on jokin myötäsyntyinen eettinen olemus. Tarkemmin ajatellen tämä emotionaalisesti ymmärrettävä turvautuminen annettuun ihmisyyteen on evoluution vastaista unelmointia.

Syntyessään ihmislapsi on vain homo sapiens –lajin yksilö, josta voidaan kasvattaa ja muokata yhtä hyvin myötätuntoinen oikeudenmukaisuuden vaalija kuin toisia ihmisiä surutta surmaava lapsisoturi.

Kun hyväksymme realistisen tavan suhtautua ihmisyyteen, se tekee elämästämme sekä vaativampaa että arvokkaampaa. Hyvyyden ja pahuuden tase tässä maailmassa on vain ja ainoastaan valintojemme ja tekojemme seurausta. Vaikuttavan esimerkin tästä antoivat ne Turun torin auttajat, jotka nousivat pahaa vastaan ja riensivät uhrien avuksi.

Terroristisen pahuuden äärellä on siis syytä olla tarkkana, ennen kuin ryhtyy leikkimään ylenpalttista anteeksiantajaa, sillä eettisen johdonmukaisuuden kannalta katsoen pahuuden kieltäminen ja pahojen armahtaminen ovat pahuuden jatkamista.

Lähetykset

  • ma 4.9.2017 9.00 • Yle Areena

Jaksot

  • Moni mies on parisuhteessa kuin oveen unohdettu joulukranssi: roikkuu paikallaan, mutta ei puhu eikä pukahda. Miten mies voisi puhua tunteistaaan, jos hänellä ei ole niille edes sanoja?

    -------------

    Juhannus lähestyy ja nyt se pistää silmään: ulko-oveen unohtunut joulukranssi. Jotenkin silmä on siihen tottunut, mutta ei siitä paljon iloa ole ollut enää pitkään aikaan. Pölyinen ja nuhruinenkin se alkaa olla.

    Siinä se nököttää, mutta sääli sitä olisi roskiinkaan heittää.

    Samanlainen tottuminen ja väsähtäminen näkyy myös monissa parisuhteissa. Alkuhuumassa ja rakastuneena puhetta piisaa. Itsestä kertominen, toiseen tutustuminen ja yhteisistä tulevaisuudenhaaveista unelmoiminen hitsaavat pareja yhteen. Kahdesta erillisestä ihmisestä muodostuu tunnepuheen avulla "me".

    Kun toinen on jo tuttu, ja arki vyöryy päälle monine vaatimuksineen, jää parisuhde usein junnaamaan paikoilleen. Voi olla vaikeaa puhua ikävistä tunteista, kun alussa kaikki oli niin ihanaa. Vaikeista asioista puhuminen kun johtaa helposti riitaan ja toisen syyttelyyn. Siksi voi tuntua helpommalta vaieta. Tunteet eivät kuitenkaan puhumatta hälvene, päinvastoin. Omiin tunteisiin tutustuminen olikin se ihmeellinen ovi, jonka avaaminen toi mustavalkotelevisiooni värit.

    (Ja tähän väliin varoitus: puhun jatkossa yleistäen miehistä ja naisista. Älä triggeröidy vaan vaihda sana "mies" sanaan "nainen" tai "miesoletettu" tai parisuhteen puheliaampi osapuoli tms. Kiitos. Jatketaan.)

    Mutta miten mies puhuu tunteista, kun sellaista ei ole hänelle opetettu? Jos hänet on kasvatettu piilottamaan kaikki herkkyyden tai heikkouden merkit? Jos hänen mielikuvansa hyvästä miehuudesta on itsensä aina hillitsevä viilipytty? Miten mies voisi puhua tunteistaaan, jos hänellä ei ole niille edes sanoja?

    Aviokriisiin ajautunut ja siitä selviytynyt Aku Hentilä kertoi Yle uutisten haastattelussa, että itsetutkiskelunsa alussa hän ei osannut edes nimetä kovin monta tunnetta. Kun vaimo Ruusa Hentilä koki, että puolisoiden välinen tunneyhteys oli kadonnut, Aku ei ymmärtänyt mistä vaimo puhui.

    Lisäksi hänen oli vaikea ottaa vastaan vaimon surun ja vihaisuuden tunteita, koska koki ne uhkana. Vaimon ja omien tunteidensa kohtaamisen sijaan hän lähti karkuun vaikeita tilanteita.

    "Aiemmin mielsin tunteista puhumisen sellaiseksi liirumlaarumiksi tai heikkoudeksi, enemmän naisten jutuksi. Mutta omiin tunteisiin tutustuminen olikin se ihmeellinen ovi, jonka avaaminen toi mustavalkotelevisiooni värit. Aloin pystyä sanoittamaan järjen lisäksi tunteita." Aku Hentilä Yle uutisten haastattelussa

    Rakkauden samuraiksi itseään tituleeraavan tietokirjailija Teemu Syrjälän mukaan miehet kaipaavat roolimalleja uuden ajan miehisyyteen.

    Syrjälä on vastikään julkaissut Elinvoimaisen miehen kirjan. Hän rohkaisee kaikkia miehiä ottamaan haasteen vastaan ja avaamaan suunsa tunteistaan. Puhumattomuus ei auta meitä enää. Nyt on aika opetella uusia ihmissuhdetaitoja, jotka vievät koko meidän "heimoa" eteenpäin.

    "Sua tarvitaan olemaan tukena, paikalla, läsnä keskusteluissa ja halauksissa. Ennen kaikkea kosketuksessa toiseen ihmiseen. Sua tarvitaan olemaan rohkea ja kertomaan haasteistasi, mitä elämässäsi koet. Puhumattomuus ei auta meitä enää, nyt on aika opetella uusia ihmissuhdetaitoja, jotka vievät koko meidän "heimoa" eteenpäin." Teemu Syrjälä Instagramissa

    Avain omien tunteiden tunnistamiseen on rehellisyys. On hyvä ymmärtää, että mikään itsestä kumpuava tunne ei ole väärä. Ihminen voi olla vahva, vaikka hän tunnistaa ja tunnustaa myös heikkouksiaan.

    Pahinta mitä itselleen voi tehdä, on peittää omat herkemmät tunteensa kovuuteen. Mistä on koulukiusaajat ja vaimonhakkaajat tehty? Aivan, tukahdutetuista tunteista. Kun mies alkaa puhua tunteistaan, on puolison syytä kuunnella. Silloin ei saa alkaa neuvoa, vertailla, väheksyä, nauraa eikä räplätä kännykkää.

    Apua omien tunteiden ymmärtämiseen ja niistä puhumiseen on tarjolla. Kirjojen lisäksi neuvoa voi etsiä vaikka Miessakit järjestön nettisivuilta. Moni eronnut mies on saanut sieltä työkaluja omien vaikeiden tunteiden käsittelemiseen. Keskusteluapua voi hakea myös ammattilaisilta; terapeutilla käyminen ei ole nykyään häpeä vaan viisauden merkki.

    Lopuksi neuvo parisuhteen toiselle osapuolelle: kun mies alkaa puhua tunteistaan, on puolison syytä kuunnella. Silloin ei saa alkaa neuvoa, vertailla, väheksyä, nauraa eikä räplätä kännykkää. Se hetki on pyhä ja sitä on asiaankuuluvalla hartaudella kunnioitettava.

    Se on hetki, jolloin joulukranssista puhalletaan pölyt pois ja siihen viritetään värivalot. Siitä tulee taas mielenkiintoinen ja kaunis. Se siirretään ulko-ovesta paraatipaikalle keskelle juhannuksen juhlapöytää. Sitä ihaillaan ja naapurit sitä vähän kadehtivatkin. Kysyvät ehkä puolisolta kuiskaten, että mitä tuolle teidän kranssille on tapahtunut, sehän suorastaan hehkuu?

    Naapurin uteluun voi vastata amerikkalaisen avioliittoneuvoja Harville Hendrixin sanoin:

    "Avioliitto ei ole kahden muuttumattoman ihmisen välinen pysyvä tila. Se on psykologinen ja henkinen matka, joka alkaa rakastumisen hurmiosta, mutkittelee pitkin oman itsen löytämisen kivistä polkua ja huipentuu läheisen, iloisen, koko elämän kestävän liiton luomiseen. Tämän toteutuminen ei riipu siitä, pystyttekö saamaan itsellenne täydellisen kumppanin, vaan omasta halustanne oppia tuntemaan oman itsenne piilossa olevia puolia." Harville Hendrix: Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu

    Paula Tiessalo

    Kirjoittaja on helsinkiläinen terveys- ja hyvinvointiaiheisiin erikoistunut toimittaja, joka yrittää ymmärtää itseään ja muita. Pitää joulukransseista, mutta ei jaksa loputtomiin katsella niiden lakastumista.

  • Miten käyttäytyä perhejuhlissa, joihin osallistuu eronneita ja karanneita entisiä ja uusia puolisoita.

    --------------

    On kesäiset juhlat. Kukat ja koivunoksat tuoksuvat. Kuuluu puheensorinaa, naurua, iloisia tervehdyksiä, kahvikuppien kilahtelua, lasten juoksevia askelia uusissa kengissään. Äkkiä juhlatila hiljenee vaitonaiseksi kuin hauta. Saliin eivät edes näy eteisen tulijat, mutta koko juhlaväki vaistoaa tilanteen. Hääpari katsoo toisiaan. Yhdellä on epätoivoinen, itkuun purskahtamaisillaan oleva katse. Toisella katse täynnä sääliä. Hän koettaa tapailla lohdun sanoja. Eteiseen astuu tuntematon vieras. Tästä eteenpäin kaikki on silkkaa teatteria.

    Kuinka monet kerrat sinut on pakotettu teatteriin katsomaan näytelmää? Ja katsomaan loppuun asti? Valmistaudu kokemukseen. Tänä päivänä, avioerojen ja uusien suhteiden villissä maastossa, perhejuhlista ja nuorten parien häistä on tullut eronneiden vanhempien ja heidän uusien kumppaneidensa kolmiodraaman näyttämöitä.

    Uusparit ovat luonnollinen jatkumo ihmisen lisääntyneille oikeuksille ja valinnanvapaudelle. Meillä kaikilla on samat oikeudet. Mutta pojat, ei sotaa näin käydä. Edes ihmissuhteissa. Ihmissuhdesotaa ei käydä niin, että yrität tuhota entisen puolisosi lapsesi juhlissa. Uusi kumppani ei lunasta paikkaansa mitätöimällä vanhan.

    Itse asiassa ihmissuhdesotaa ei tarvitsisi käydä lainkaan. Mutta taidan puhua kuuroille korville. Kun sivistynyttä pintaa hieman raaputtaa, esiin astuu sanoinkuvaamaton julmuus. Nykyajan tapa on läimäyttää exää ja raahata uutta kumppania mykistyneestä juhlahuoneesta toiseen kuin jääkaappipakastinta nokkakärryllä: "Laitetaanko tää tähän? Vai tohon?"

    Eronneilta häviää usein uuden rakastumisen myötä kaikki hienotunteisuus mennyttä elämää ja entistä perhettä kohtaan. Rakastunut kokee, että "Haluan näyttää onneni koko maailmalle!" " Vaikka lapseni häissä! Kaikki muu olisi silkkaa teeskentelyä!"

    Tässä kohdin vetoan uuteen kumppaniin: sinulla on oikeus uuteen rakkauteesi. Mutta sinulla on myös velvollisuus kunnioittaa kumppanisi mennyttä perhettä. Siispä, hyvä uusi kumppani:

    1. Ole aina valmis ottamaan kakkospaikka. Sinä olet rakkautesi kumppani järjestysnumerolla kaksi, tai myöhempi numero. Kunnioita järjestysnumeroa.
    2. Ole aina valmis väistymään. Sinun hienotunteisuutesi tulee palkitsemaan uuden parisuhteesi onnellisuudella.
    3. Ellei virallisia esittelyjä ole vielä tapahtunut sinun ja rakkaasi entisen puolison tai lasten kesken, sinun aikasi osallistua perheen juhliin ei ole vielä tullut.
    4. Virallinen esittely on se, että sinä sovit tapaamisesta rakentavassa hengessä, kutsut uuden puolisosi exän kahville, ojennat kätesi ja kerrot miten pahoillasi olet, että asiat menivät näin. Sano: En tule koskaan puuttumaan perheenne asioihin.
    5. Nimittäin perhe ei lakkaa olemasta vain siksi, että vanhemmat ovat eronneita. Ymmärrä tämä.
    6. Perheen lapset ovat kahden biologisen vanhemman lapsia myös uusperheellistymisen jälkeen. Osallistu lasten juhliin vain, jos lapsi sinut kutsuu ja ex sinun läsnäolosi hyväksyy.
    7. Uusparin halu näyttäytyä parina on tavallinen ja ymmärrettävä tarve. Järjestäkää omat juhlanne, joissa näyttäydytte ja esittäydytte.
    8. Rakentakaa uusi suhteenne myönteiselle perustalle. Kummankaan menneen perheen polkeminen lokaan ei ole myönteisyyttä, ja polkemisesta jalatkin väsyvät.
    9. Tavoittele uudessa suhteessasi ja uusissa, monimutkaisissa sosiaalisissa tilanteissa hyvää lopputulosta kailille, eettisin keinoin.
    10. Suojele aina lapsia, omia tai kumppanin, aikuisten konflikteilta. Aina, aina, aina.

  • Viime perjantain Helsinki-Kajaani lento oli buukattu jo hyvissä ajoin täyteen. Useimmat paikan varanneet olivat toimittajia, joiden tavoitteena oli todistaa Juha Sipilän ja Paavo Väyrysen kaksintaistelua keskustan puheenjohtajuudesta Sotkamon puoluekokouksessa. Tai jos ollaan ihan tarkkoja, he varasivat lippunsa kirjoittaakseen klikkijuttuja Väyrysen mediashowsta, koska lopputuloksesta ei ollut epäselvyyksiä.

    Väyrynen huomasi itsekin että mahdollisuuksia ei ollut, ja ilmoitti liittyvänsä takaisin kansalaispuolueeseen, josta oli kevään kuluessa sekä eronnnut, että erotettu. Sotkamon Katinkullan käytävillä oli aika mietteliään näköisiä toimittajia pohtimassa jutunaiheita.

    Ei ollut mikään ihme, että pääuutiseksi kohosi Sipilän käyttämä kielikuva, joka sai lähes yhtä laajan näkyvyyden kuin Mikko Kärnän tiedote puoluekokouksen ruokatarjoilusta. Ja se on paljon se.

    Bolshevistinen tyyneys yltää kielikuvana samalle tasolle kuin Paavo Lipposen nahkurin orret tai Seppo Kääriäisen veret seisauttava vaalivoitto. Se on jollakin lailla hyytävä, mutta kukaan ei oikein osaa sanoa että mitä se täsmälleen ottaen tarkoittaa. Ja samalla se tarjoaa syyn loukkaantua, pahastua ja laskea vielä kerran Stalinin uhrien lukumäärä. Sipilän kielikuva toimi oikein hyvin.

    Arvostan käytävillä rinkiä kiertäneiden toimittajien ammattitaitoa. Hesarin Marko Junkkari keksi soittaa Vihreiden Touko Aallolle ja kysyä kommentteja Sipilän toisesta kielikuvasta, realistisesta vihreydestä, kun muutakaan uutisoitavaa ei ollut. Uuden Suomen Minna Karkkola veti ehkä pisimmän korren nostaessaan esiin puoluesihteeriksi valitun Riikka Pirkkalaisen esittäytymispuheen, joka olikin niin hyvä että vaali ratkesi siihen.

    Mediasta puoluekokousta seuranneiden mielestä tapahtuma oli tylsä ja merkityksetön. Paikan päältä katsottuna se oli kaikkea muuta.

    Keskustan puoluekokous on tuhansien ihmisten poliittinen kansanjuhla, jonne tullaan tapaamaan tuttuja, osallistumaan päätöksentekoon ja juhlimaan kansanvaltaa. Kokouksessa kainuulainen maitotilallinen voi nykäistä ministeriä hihasta ja evijärveläinen emäntä paiskata tassua Juha Sipilän kanssa ja samalla valitella tuottajahintojen laskua tai kantatien huonoa kuntoa. Tunnelma on läheinen, välitön ja lämmin.

    Paikan päällä ymmärtää myös sen, miksi keskusta pitää aluepolitiikasta kiinni niin kauan kunnes viimeisenkin mökin ikkunasta sammuu valot. Sillä ei saa yhtään ääntä, jos katsoo näitä ihmisiä silmiin ja sanoo että tulkaahan kaupunkeihin sieltä. Sorateiden varret halutaan pitää asuttuina. Keskustan poliittisissa puheissa tavoite pukeutuu vaatimuksesi saada valita asuinpaikkansa, ikäänkuin se esi-isän 1600-luvulla raivaama tila olisi valinta. Siitä miten sinne syrjäkylille saataisiin töitä puhuttiin paljon vähemmän.

    Yhteiskuntamme toimii. Itse keskustelin parikymppisen lapinpukuun pukeutuneen poromiehen kanssa, joka kertoi juuri pyrkineensä oikeustieteelliseen. Kaveri oli Savukoskelta, yhdestä Suomen syrjäisimmästä kunnasta, jossa oli kirjoittanut laudaturin paperit. Jos haku onnistuu, maassa on yksi poromies vähemmän. Eikä taida nuori juristi päätyä Savukoskelle hommiin. Keskusta on verkkarikansan puolue, ja aika moni kokee kiiltonahkakokoomuksen itselleen täysin vieraaksi.

    Paavo Väyrysen keväinen mediashow tarjosi keskustan kenttäväelle sopivan vieteripeikon, joka yhdisti jäsenkunnan istuvan johdon taakse. Keskusta on gallupeissa vasta kolmanneksi suurin, mutta kritiikki jäi salin ulkopuolelle, käytäväpuheisiin. Aika moni tuttu kansanedustaja haikaili punamullan perään, koska koki, että demareiden kanssa keskusta voisi harjoittaa omannäköistään politiikkaa. Vilkaisu ympärille riitti avaamaan, että mihin edustajat viittasivat. Keskusta on verkkarikansan puolue, ja aika moni kokee kiiltonahkakokoomuksen itselleen täysin vieraaksi. Kokoomuksella kun on lisäksi paha tapa romahduttaa hallituskumppaniensa kannatus.

    Kävin hyvän ja silmiä avaavan keskustelun kainuulaisen kunnanjohtajan kanssa. Hän halusi kertoa miksi ei voisi äänestää vihreitä, vaikka kannattaa puolueen arvoja. Maitotilallisen tyttärenä hän kuitenkin koki, että kiivas eläinoikeuskritiikki oli suoraa arvostelua elinkeinolle, joka oli pitänyt hänen sukunsa hengissä vuosisatoja. Ikäänkuin vanhemmat ja isovanhemmat olisivat tehneet jotain väärää lypsässään lehmistään elantoa.

    Kainuussa on kyliä, joissa katovuodet saattoivat vielä muutama sukupolvi sitten tappaa jopa 40% väestöstä. Että onko se nyt ihan kauheaa jos me pidetään näitä lehmiä, varsinkin kuin huonosti voivat lehmät myös tuottavat huonosti. Ymmärsin näkökulmaa oikein hyvin.

    Keskustan ja vihreiden suurin ero ei ole eläinten oikeuksissa, vaan siinä, että ylivoimainen enemmistö vihreistä on ensimmäisen sukupolven vihreitä, keskustalaisuus taas periytyy jo neljännessä polvessa. Sukupolvien vastakkainasettelua ei ole. Vanhemmat ja lapset kokoontuvat politiikan keskustalaisille kesäfestareille yhdessä ja tanhuavat kuin esi-isät ennen. Tunnelma on läheinen, väitön ja lämmin.

    Sinne voisi järjestää elämysmatkoja muillekin kuin meille poliikan sekakäyttäjille. Keskustan puoluekokous on kuin politiikan mummola, jossa asiat ovat omilla paikoillaan ja Kiven Seitsemän veljestä seisoo paraatipaikalla hyllyssä. Tunnelma on lempeä, sora narskuu kun autot kaartavat kohti etelää ja mummo vilkuttaa ikkunasta. Bolshevisisella tyyneydellä.

    Jukka Relander työskentelee viestintäkonsulttina Kaiku Helsingissä ja harrastaa historiaa vanhasta muistista. Vapaa-aikoinaan hän haaveilee perhokalastuksesta istuessaan kentän laidalla katsomassa kun lapset pelaavat.

  • Kolumnisti kertoo, miksi Facebook on hajotettava, sillä se toimii monopoliasemassa ja sen epäeettisiä toimintatapoja ei yleensä sallita muussa liiketoiminnassa.

    Facebook julisti vuonna 2011 tuovansa "meidät kaikki lähemmäs toisiamme". Kuluneiden vuosien aikana on kuitenkin käynyt selväksi, että Facebook tuo mukanaan muutakin kuin auvoista, digitaalista yhdessäoloa. Palvelu on addiktoiva, haitallinen mielenterveydelle, vie kansalaisilta yksityisyyden ja uhkaa demokratian toimivuutta.

    Monille teknologia-alaa seuraaville kehitys ei ole tullut yllätyksenä. Yritys ylpeilee agressiivisilla otteillaan. Pääkonttorin seinälle maalattiin alkuaikoina iskulause "etene vauhdilla ja riko paikkoja".

    Se ei ollut pelkkää uhoamista. Yritys on ehtinyt rikkoa paikkoja sen verran, että Yhdysvalloissa on esitetty vaatimuksia Facebookin rajoittamisesta samaan tapaan kuin on säännelty öljy-yrityksiä tai tupakkateollisuutta.

    Psykologiset tutkimukset ovat kerta toisensa jälkeen osoittaneet, että Facebook lisää riittämättömyyden tunnetta ja ahdistuneisuutta, erityisesti nuorten aikuisten keskuudessa. Instagram kuuluu samaan konserniin ja sen vaikutukset ovat vielä rajumpia.

    Käynnissä on historiallinen ihmiskoe. Mitä tapahtuu ihmisenaluille, jotka katsovat kanssaihmisten silmien sijaan näytön valopisteitä ja käyttävät taukoamatta asiantuntijoiden kehittämiä addiktoivia appeja? Mitä sosiaalinen media opettaa herkässä kasvuiässä oleville lapsille ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, kun omia vitsejä ja ulkonäköä voi vertailla muihin tykkäysten määrällä?

    Facebookilla on synkkä historia myös tietosuojan suhteen. Se on kerännyt salaa käyttäjiltään muun muassa puhelutietoja ja pyrkinyt hankkimaan Yhdysvalloissa sairaaloista potilaiden terveystietoja. Cambridge Analytican skandaalissa selvisi, että Facebook oli tarjonnut muille yrityksille pääsyn mahdollisesti satojen miljoonien käyttäjien tietoihin. Tätä väylää pitkin on pystytty vaikuttamaan vaaleihin.

    Facebookin ymmärtämiseksi on perehdyttävä raha-asioihin. Miten on mahdollista, että ilmaisia palveluja tarjoavan yrityksen markkina-arvo on 375 miljardia euroa? Ja kuinka sen perustaja voi olla maailman viidenneksi rikkain?

    Tässä piilee käyttäjien kannalta Facebookin perustavanlaatuinen ongelma. Koska käyttäjä ei maksa palvelusta, raha tehdään jostain muusta. Piilaakson kriitikot ovat jo pitkään painottaneet, että mainostajat ovat Facebookin asiakkaita ja myytävä tuote olemme me käyttäjät.
    Facebook tahkoaa rahaa myymällä mainoksia. Bisneksen ytimessä ovat miljardeista käyttäjistä muovatut profiilit, joiden perusteella mainostajat ostavat mainostilaa enemmän kuin koskaan. Kohderyhmät ovat tarkasti rajattuja, koska Facebook tietää käyttäjistään iän, sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen, perheenjäsenet, ystävät, harrastukset ja ostoshistorian.

    Tämän takia palvelu suunnitellaan addiktoivaksi, jotta käyttäjän silmäparit liimautuisivat ruutuun pitkäksi aikaa. Aika on rahaa.
    Ekonomistitkin ovat huolissaan. Facebook on päässyt monopoliasemaan ostamalla nopeammin kasvavia haastajia, kuten Instagramin ja WhatsAppin.

    Yritysostojen yhteydessä Facebook lupasi, että esimerkiksi käyttäjien puhelinnumerot ja muut tiedot pidetään erillään. Tietoturva-asiantuntijat peräänkuuluttivat tämän tärkeyttä. Myöhemmin selvisi, että Facebook valehteli. Tuttu tarina. Noin kymmenen vuotta sitten Facebook lupaili toistuvasti, ettei se jäljitä käyttäjiään muualla kuin Facebookin omilla sivuilla. Valetta sekin.

    Usein ratkaisuksi tarjotaan sitä, että käyttäjät poistuvat Facebookista. Ehdotus on jokseenkin naiivi. Mihin he lähtevät? Koska parempaa vaihtoehtoa ei ole, käyttäjät pitävät nenästään kiinni ja sietävät mätää palvelua yksityisyytensä kustannuksella.

    Kaikista ongelmistaan huolimatta on Facebookissa paljon potentiaalia. Pihakirppikset ja mielenilmaukset organisoidaan siellä helpommin, eikä kaukana asuviin sukulaisiin ole koskaan ollut näin vaivatonta pitää yhteyttä.

    Sen sijaan, että Facebook kiellettäisiin tai jäätäisiin odottelemaan käyttäjien spontaania joukkopakoa, voidaan palvelu korjata.
    Väärinkäytöksiä voidaan lieventää asettamalla EU:n tietosuojauudistuksen kaltaisia pelisääntöjä. Mutta monopoliasemassa olevaa suuryritystä ei suitsita vain hienovaraisella sääntelyllä. Tarvitaan järeämpiä keinoja.

    Minimivaatimuksena tulisi olla, että Facebook puretaan pienempiin paloihin, jotka kilpailisivat keskenään. Muillakin aloilla huolehditaan lainsäädännöllä siitä, ettei kilpailu keskity liikaa. Asiakas voi siirtää matkapuhelinliittymän, vakuutuksen ja pankkitilin toiseen yritykseen, jos nykyinen ei miellytä. Facebookissa tämä ei ole mahdollista. Euroopan unioni voi sen vaatia.

    Tämän lisäksi Facebookin datapankki, joka vuotaa kuin seula, tulisi muuttaa julkiseksi palveluksi. Järjestelmä olisi demokraattisessa kontrollissa, ja tietosuoja tiukka. Koulurekisterit, pysäköinti ja terveystiedot hallinnoidaan jo tähän tapaan.

    Aina kun tietoa keskitetään yhteen rekisteriin, riski väärinkäytöksille kasvaa. Tämän korjaamiseksi on kehitetty lupaavaa tekniikkaa, joka hajauttaisi somea niin, että jokainen omistaisi täysin omat tietonsa. Siirtäminen eri palvelujen välillä olisi vaivatonta. Järjestelmä olisi alusta loppuun suojattu vahvoilla salauksilla.
    Yritykset voisivat kehittää yhteisen pohjan päälle erilaisia sovelluksia, joista asiakas valitsisi itselleen mieluisen. Osa näistä voisi olla julkisia tai käyttäjien itsensä omistamia. Malli toimii. Se on käytössä muun muassa Reittioppaassa.

    Tässä vaiheessa joku saattaa kysyä, miten on Googlen tai Twitterin laita. Facebook ei nimittäin ole yksin bisnesmallinsa kanssa. Kuten internetin WWW-järjestelmän kehittäjä Tim Berners-Lee on painottanut, kaikki alan suuryritykset ovat syypäitä internetin ahdinkoon.

    Suurten nettialustojen vääristynyttä toimintalogiikkaa on tarpeen ajatella kokonaan uusiksi. Aloitetaan kuitenkin pahimmasta Facebookista.

  • Sote on vasta alkua, aktivointimalli ensituulahdus. Vanhoillinen hyvinvointivaltio on tullut aatteellisen, poliittisen ja taloudellisen tiensä päähän. Tulevalla vaalikaudella alkaa suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ennennäkemätön korjaus.

    Oman arvioni mukaan tulemme siirtymään hyvinvointimallista (well-being) hyvintoimintamalliin (well-doing), jossa vastuu vapaan yksilön itsenäisestä hyvästä elämästä palautetaan valtiolta sinne minne se kuuluukin: yksilölle itselleen.

    Tämä 2020-luvun sosiaalipolitiikka merkitsee valtavaa asennemuutosta.

    Ensinnäkin, marxilaisen kollektivismin ja tulontasauksen aatteellinen perusta romahtaa lopullisesti. Toiseksi, konsensuspolitiikka tulee hajoamaan, koska julkistalouden välttämättömät uudistukset pakottavat siihen. Kolmanneksi, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kehittäminen alkaa yhä enemmän kohdistua toisten kustannuksella elämisen, vastuuttomuuden ja vapaamatkustuksen poistamiseen. Neljänneksi, 2020-luvun sosiaalipolitiikassa tullaan yleisesti ymmärtämään, että terveys ja hyvinvointi eivät ole arvokkaan elämän tarkoitus vaan edellytys. Kohtuullinen hyvinvointi tarvitaan siihen että vapaa yksilö voi keskittyä luomaan jotakin arvokasta.

    Toistaiseksi eduskunnassa ihmetellään niitä jotka harjoittavat itsenäistä ajattelua ja puhuvat niin kuin oma järki sanoo. Ensi vuosikymmenellä yksilöllinen kansanedustajuus ja siihen perustuvat liittolaissuhteet tulevat uudeksi maan tavaksi, kun autoritääriset puolueet aletaan nähdä vapaista yksilöistä muodostuvan kansan edustamista rajoittavina instituutioina. Puolueita suosivan suhteellisen vaalitavan tilalle voisi syntyä vapaa kaksivaiheinen kansanvaali yksilöllisen ehdokkaaksi asettumisen pohjalta.

    Politiikkaa koossapitäväksi ja vakautta luovaksi tekijäksi tulee entistä selkeämpi budjettikuri. 1960-luvun sosiaalipolitiikan pääarkkitehti Pekka Kuusihan oli sitä mieltä, että sosiaaliset tulonsiirrot eivät saisi ylittää 20 prosentin rajaa. Käytännössä raja on asettunut korkeammalle.

    Hyvinvointipalvelujen kustannukset ovat jo kaksi kertaa aiheuttaneet valtaisan rahoituskriisin talouden normaalivaihteluun kuuluvien lamakausien aikana. Toistuvasti kriisiin ajautuva malli ei voi olla oikea. Sekä 1990- että 2010- luvuilla kriisi puhkesi ja suurleikkaukset tehtiin, kun sosiaalikulujen suhde bruttokansantuotteeseen ylitti 30 prosentin rajan.

    2020-luvun sosiaalipolitiikassa päätöksentekoa ja vaalilupauksia järkevöittävät budjettirajoittimet, jotka ennaltaehkäisevät kriisit ja paniikinomaiset leikkaukset. Palvelujärjestelmän laadullinen kehitystyö esimerkiksi koulutuksessa ja sivistyksessä on vakaammalla pohjalla, kun rahoitus on puskuroitu lamakausien varalta.

    Työllisyysastetta on nostettava ja itsenäisesti toimeentulevien osuutta vahvistettava. Erityisenä ongelmanryhmänä kaikki ne edes jossain määrin työkykyiset ihmiset, joiden työn tuottavuus ei riitä työllistymiseen vapailla markkinoilla, on erikoisjärjestelyjen avulla ja ilman porsaanreikiä ohjattava ansaitsemaan elantonsa ainakin osittain esimerkiksi takuutyömarkkinoiden ja kolmannen sektorin avulla.

    Terveyspolitiikassa jokaisen on otettava vastuu omista elintavoistaan ja niiden seurauksista. Sairausvakuutuksen on rajoitettava tuottamuksellisten vahinkojen korvaamista selkeiden yksilöllisten terveydenhoitosopimusten avulla. Jokainen alkoholin suurkuluttuja, tupakoitsija, ylipainoinen, liikuntaansa laiminlyövä huonoa elämää elävä henkilö tietää, että elintavoillaan hän sairastuttaa itseään ja siten ottaa ylimääräistä niiltä jotka elävät vastuullista hyvää elämää. Tämä on terveyspalveluihimme nyt sisältyvä suurin epäoikeudenmukaisuus eikä se voi loputtomiin jatkua, koska kustannusten kasvu ylittää kestokyvyn. Vakavasti sairaat ja vanheneva väestö tarvitsevat hoitoa joka tapauksessa.

    Koulutuspolitiikassa yksilönvastuu tarkoittaa sitä, että jokaisen on kouluttauduttava niin, että hän onnistuu työllistymään. Tätä nykyä meillä on yhä ihmisiä, jotka maksuttomassa koulutusjärjestelmässämme hankkivat itselleen jonkun tutkinnon ja alkavat sitten syyttää järjestelmää, jos eivät saa koulutusta vastaavaa työpaikkaa. Tällainen vastuunpakoilu on kauhistuttava esimerkki siitä mihin vanhoillinen hyvinvointiajattelu on johtanut. Aikuiset ihmiset käyttäytyvät kuin lapset joita kaikkivoiva äitivaltio hoitaa kohdusta hautaan.

    Kun joku rohkea poliittinen päättäjä, kuten kansanedustaja Susanna Koski, esiintyy vapaamatkustusta rajoittavan oikeudenmukaisuuden äänenä, joka vaatii itsenäistä harkinta- ja toimintakykyä kaikilta vapailta yksilöiltä, vanhoilliseen sosialistiseen kollektivismiin sitoutuneet populistit rientävät syyttämään häntä fasistiksi, vaikka hänen ajattelunsa täysin johdonmukaisesti seuraa perustuslakimme ydinarvoa.

    Vapauden ja valistuksen valtakunnassa vastuu hyvästä, terveestä, kunnollisesta ja tuottavasta elämästä kuuluu yksilöille siis aivan jokaiselle meistä. Koska me itsenäiset ja vapaat ihmiset kuitenkin olemme riippuvaisia toisistamme, on reilua, että kaikki ponnistelevat ja tekevät parhaansa. Tämän ja vain tämän yleisen vastuuperiaatteen vallitessa rakentuu oikeudenmukainen yhteiskunta ja edistyvä kulttuuri.

  • Koska rintamerkistä voi saada köniin, moni kiinalainen pitää sateenkaarensa kaapissa. Euroviisujärjestäjät hyllyttivät kiinalaiskanavan, kun televisio yritti näyttää esimerkkiä.

    ***

    "No rainbow."

    Ei sateenkaaria. Värikäs kieltoteippi oli liimattu korttelikartan päälle pekingiläisellä nuorten suosimalla taidealueella. En nähnyt sitä itse, mutta ystäväni lähetti minulle kuvan viestipalvelu Wechatissa suruhymiöiden kanssa.

    Oli toukokuun 17..Vietettiin maailmanlaajuista homofobian vastaista päivää.

    Muutama päivä aiemmin sosiaalisessa mediassa oli levinnyt samaisella 798-alueella kuvattu video. Siinä näkyy, kuinka kaksi vartijaa tönii pientä ihmisjoukkoa maahan kaatuneen naisen ympärillä. Yksi nuori saa vartijalta turpaan.

    Tilanteen uhkaavuutta on vaikea nähdä. Nuoret vaikuttavat satunnaiselta joukolta ohikulkijoita. Myöhemmin raportoitiin, että välikohtauksen seurauksena kaksi naista olisi joutunut sairaalahoitoon.

    He olivat tulleet alueelle sateenkaarimerkki rinnassaan.

    Sateenkaarimerkin pitäminen on mielestäni laitonta. Homojen seksuaalisuus on vääristynyt. Se on hirveää, sanoi aluetta huoltavan yhtiön edustaja Kiinan valtion läheiselle Global Times -lehdelle.

    Kiinassa ei ole laitonta olla homo. Homoseksuaalisuus poistettiin rikosluokituksesta vuonna 1997. Sairaus se lakkaisi olemasta vuonna 2001.

    Samaa sukupuolta olevien suhteiden laillistamista on ajettu oikeudessa saakka pari vuotta sitten. Hunanilainen miespari ei saanut avioliittolupaa, mutta pelkkä oikeuteen pääsy oli Kiinassa iso askel.

    Kiina ei ole vapaamielinen länsimaa mutta Kiina ei myöskään ole Venäjä: homofobiaa ei ruokita järjestelmällisesti viranomaisten toimesta eikä mies- tai naispareja vainota.

    Mutta ei sukupuolivapaaseen rakkauteen myöskään rohkaista. Kiina on maa, missä minkäänlaista sooloilua ei katsota hyvällä. Valtio on tottunut päättämään ihmisten elämästä makuuhuoneasioita myöten.

    Viime vuosina kansaa on asetettu yhä enemmän yhteen linjaan. Alkuvuodesta televisiosta kiellettiin "kaikenlaiset alakulttuurit".
    Samaa sukupuolta olevien rakkaussuhteet oli putsattu televisiosta jo pari vuotta aiemmin. Tuolloin laadittujen sääntöjen mukaan televisiossa ei tulisi näyttää mitään, mikä liioittelee yhteiskunnan pimeitä puolia. Tällaisiksi luettiin homoseksuaalisuus, seksi ja noituus.

    Euroviisujen aikaan kiinalaiskanava katkaisi semifinaalilähetyksen Irlannin ja Albanian esiintymisen ajaksi. Irlannin kappaleen aikana lavalla nähtiin tanssiva miespari. Lisäksi kanava blurrasi sateenkaariliput ja esiintyjien tatuoinnit.

    Euroopan yleisradiounioni perui sopimuksen kanavan kanssa.

    Vaikka homous ei ole rikos, poliittista aktivismia Kiinassa ei kauaa katsella. Samaa sukupuolta olevien parien oikeuksia ajavien työ onkin nuorallatanssia. Ryhmiä valvotaan ja viranomaiset ovat pakottaneet heitä siirtämään tai perumaan kokoontumisia.

    Ärsytyskynnyksen ylittävät näköjään myös sateenkaaret.

    Toisaalta, huhtikuussa netissä nähtiin pieni kansannousu. Kiinan suosituimpiin kuuluva sosiaalisen median palvelu Sina Weibo ilmoitti kieltävänsä homoseksuaalisuuteen liittyvän sisällön. Nettikansa raivostui ja kerrankin sitä kuultiin.

    Kävi ilmi, että homorakkaus ei sittenkään kuulu Kiinan valtion pahimpiin vihollisiin.

    Kuten kaikkiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, myös tähän liittyy kiinalaisia erityispiirteitä.

    Niistä saa hyvän kuvan dokumenttielokuvasta "Elämää kiinalaisessa kaapissa". Elokuva kertoo kahden kolmekymppisten homoseksuaalin elämästä Kiinassa. Seuraa spoilereita.

    Toinen päähenkilöistä on shanghailainen mies, Andy, jonka isä ei ollut koskaan itkenyt.

    Kunnes kuulee poikansa olevan homo.

    Erityisen kiinalainen on isän seuraava puhelu Andylle. Tunteet on asetettu syrjään ja tilalle on tullut rationaalisuus: poika voisi olla homo, kunhan menisi naimisiin ja saisi lapsen.

    Siihen löytyy helposti konsti. Shanghailaisessa puistossa järjestetään joka viikko avioliittomarkkinoita, joilla kiinalaisvanhemmat parittavat kiireisiä lapsiaan. Mutta kaupungissa järjestetään myös kulissiavioliittomarkkinoita.

    Siellä homot ja lesbot voivat pariutua vanhempiensa mieliksi. Lapsia pitäisi saada, jotta vanhempien ei tarvitsisi enää selitellä. Ja jotta myös samasta sukupuolesta kiinnostuneilla olisi joku joka huolehtii heistä vanhoina.

    Sillä vaikka homoja ehkä on, puheet adoptio-oikeudesta ovat vielä kaukana.

    Miten vapaasti Kiinassa sitten uskaltaa rakastaa toista miestä tai naista? Sitä on moni kysynyt.

    Löysin viimein hyvän vastauksen tosin joudun lainaamaan sen lehtiotsikosta.

    Kiinassa on yhä ihan ok olla homo.

    Näin otsikoi Foreign Policy -lehti pari kuukautta sitten. Ja osui mielestäni naulan kantaan. Miehen on ihan ok olla miehen kanssa, naisen rakastaa naista, kunhan he eivät julista asiaansa.

    Ja juuri näin moni toimii: YK.n tutkimuksen mukaan vain viisi prosenttia kiinalaisista homoista ja lesboista on tullut kaapista.

    Kolme vuotta sitten osallistuin ystävieni kanssa Shanghaissa Pride-elokuvafestivaaliin.

    Elokuvia esitettiin muistaakseni jonkun eurooppalaisen maan konsulaatin tai kauppakamarin tiloissa. Se oli tavallinen kerrostalo, jonka ala-aulassa oli vartija ja suuri tapahtuvaa mainostava banneri.

    Kun elokuva loppui, tulimme alas aulaan. Banneri oli siirretty hissin vierestä nurkkaan, kuvapuoli vasten seinää. Kuin kuriton lapsi, joka on käsketty katumaan tekojaan.

    Vartija istui pulpettinsa takana muina miehinä. En tietenkään tiedä varmaksi, oliko se hän vai joku talon asukkaista. Mutta joku oli käynyt aulassa ja ajatellut:

    "Se olkoon tuossa, kunhan minun ei tarvitse katsoa sitä."

  • Työn Yöstä Nouskaa

    ------

    Suuri tarinamme on modernisaatio. Ihminen on muuttunut yhteisöön sidotusta ravinnontuottajasta yksilöksi, joka uskoo olevansa vapaa ja itse valitsevansa kohtalonsa. Samalla työ on muuttunut välttämättömyydestä oman identiteetin luomiseksi.

    Kolumnistina on tänään Janne Saarikivi, joka pohdiskelee, että suuri tarinamme on modernisaatio. - Ihminen on muuttunut yhteisöön sidotusta ravinnontuottajasta yksilöksi, joka uskoo olevansa vapaa ja itse valitsevansa kohtalonsa. Samalla työ on muuttunut välttämättömyydestä oman identiteetin luomiseksi.

    Vappuna vasemmisto laulaa työn orjuudesta, josta tulisi vapautua. Nyt haluan tehdä kiusallisen paljastuksen. Olen siinä onnistunut, saavuttanut tavoitteen. Minulla ei ole työtä.

    Käyn päivittäin yliopistossa, opetan ja tutkin. Olen kirjoittanut kirjoja. Olen kolumnisti, esiinnyn televisiossa ja luennoin. Minulla on melko suuri palkka, hävettävän suuri. Mutta väittäisin, että minulla ei ole työtä.

    Työn kuuluisi kai olla jotakin, mihin myyn aikaani ja voimiani. Mutta käytän aikani ja voimani paljolti itseni kehittämiseen ja uteliaisuuteni tyydyttämiseen, siis elämään. Jos yliopistot katoaisivat kokonaan ja tutkimusalallani ei olisi työpaikkoja, jatkaisin kuitenkin tutkimusta mahdollisuuksien mukaan. Samoin jatkaisin tämän kolumnin kaltaisten tekstien tuottamista. Esimerkiksi veturinkuljettaja tuskin jatkaisi työtään minuuttiakaan potkujen jälkeen. Veturinkuljettajan ja professorin työ on itse asiassa niin erilaista, että on typerää kutsua molempia samalla sanalla.

    Professori voi jäädä aamulla nukkumaan, ellei ole luentoa tai tapaamisia. Hän voi mennä töihin lounasaikaan luettuaan aamulla opinnäytteitä kotonaan. Veturinkuljettaja, jonka juna lähtee 9.06, ei voi saapua asemalle kello 11.27 kahvikuppi kädessään ja sanoa, että ajelen tänään Turkuun tavallista myöhemmin, kerkiäähän sitä.

    Toisaalta professorin työ ei lopu koskaan. Hän jää neljän jälkeen konttorille kirjoittamaan ja herää yöllä hikisenä muistelemaan vastaamattomia viestejä. Veturinkuljettaja taas ei vuoron päätyttyä jää huvin tai häpeän takia ajelemaan Helsingin ja Pasilan väliä.

    Veturinkuljettaja myy aikaansa, professori myy persoonaansa. Minulla ei ole toimilleni sopivaa sanaa, mutta työtä se ei ole. En myöskään ymmärrä, miksi palkkani on niin paljon parempi kuin konkreettisia hyödyllisiä asioita tekevien veturinkuljettajan tai sairaanhoitajan. Ei siihen ole järjellistä syytä, tekosyitä vain. Tähän pitäisi saada muutos.

    Kun Suomi sata vuotta sitten itsenäistyi, kolme neljännestä väestöstä tuotti pelkkää ruokaa. Tällä hetkellä alle kaksi prosenttia työvoimasta tuottaa enemmän ravintoa kuin miljoonien ihmisten massa tuolloin.

    Tämä on suuri tarinamme, modernisaatio. Ihminen on muuttunut yhteisöön sidotusta ravinnontuottajasta yksilöksi, joka uskoo olevansa vapaa ja itse valitsevansa kohtalonsa. Samalla työ on muuttunut välttämättömyydestä oman identiteetin luomiseksi.

    Yhä vielä jonkun on viljeltävä maata ja hoidettava sairaita. Mutta suurimmalle osalle ihmisistä ei riitä tällaista touhua. He ovat kehityspäällikköjä, muutosjohtajia, brändiasiantuntijoita ja kriisiviestinnän konsultteja. Nämä tehtävät eivät ole sanan perinteisessä merkityksessä työtä.
    Ihmiskunnan historia on pyrkimystä työstä eroon. Muisto työn alkuperäisestä merkityksestä on säilynyt työhön liittyvässä sanastossa. Esimerkiksi ruotsin arbeta on tarkoittanut kärsimystä ja venäjän rabotat orjatyötä. Ranskan travailler on johdettu muinaisen roomalaisen kidutuslaitteen tripaliumin nimestä. Ihminen sidottiin siihen raajoistaan ja sitten ruoskittiin.

    Mutta nykypoliitikot oikealla ja vasemmalla lupaavat kansalle vain lisää työtä eli kärsimystä ja orjuutta. Heidän ajatuksissaan työ on hyvinvointia, koska työstä maksetaan veroja ja työttömille taas maksetaan valtion rahaa.

    Kattia kanssa. Työssä on nyt kuten ennenkin paljon sellaista, jota ei pitäisi lisätä vaan vähentää. Kun työväenliike laulaa työn orjuudesta, se on aivan oikeassa. Ihmiset iloitsivat kun teknologia vapautti heidät maanviljelystä, ja kun toinen teknologia teki tylsän tehdastyön tarpeettomaksi. Nykyäänkään ei pitäisi patistaa ihmistä puhelinmyyjäksi markkinoimaan turhia tuotteita vasten tahtoaan. Tavoitteenamme nyt kuten antiikin aikana ei tule olla täystyöllisyys ja talouskasvu, vaan vapaa ihminen, joka ei työskentele.

    Kysymys kuuluu, koska poliitikot keksivät muuta verotettavaa kuin työ, irrottavat työn ja toimeentulon toisistaan ja yksilön ja yhteisöt työstä. Liike-elämä on tässä jo hyvän matkaa järjestelmää edellä: Suomen eniten veroa maksavat yritykset, esimerkiksi pelifirma Supercell, työllistävät erittäin vähän ihmisiä. Samaan aikaan moni ahdistuu turhaksi kokoemassaan huonosti palkatussa työssä.

    Muutaman sukupolven jälkeen kaikki saattavat olla työttömiä kuten minä. Sorron yön jälkeen häämöttää vapauden valo.

  • Maksuhäiriöiset ovat hiljainen vähemistö, jolla ei ole puolustajia. Eikö olisi aika uudistaa luottotietolakia, kirjoittaa Heikki Hiilamo.

    -----------------------------------------------------------------------------

    Suomen Asiakastieto -niminen pörssiyhtiö lähettää säännöllisesti tiedotteita maksuhäiriömerkinnän saaneiden määristä. Maaliskuun lopussa maksuhäiriömerkintä oli ennätysmäärällä eli lähes 380 000 suomalaisella. Työikäiseen väestöön suhteutettuna tämä merkitsee reilua 11 prosenttia.

    Maksuhäiriö tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että on jättänyt laskunsa maksamatta pitkäksi aikaa. Pelkkä unohdus tai kuukauden rahapula ei vielä tuo maksuhäiriötä, vaan kyse on ainakin muutaman kuukauden viivästyksestä.

    Maksuhäiriömerkintä tuo vaikeuksia uuden luoton tai luottokortin ottamisessa. Se voi tarkoittaa myös sitä, ettei saa vuokra-asuntoa, vakuutusta tai työpaikkaa. Jo pelkkä maksukortin puuttuminen vaikeuttaa elämistä, kun käteinen raha on katoamassa ja lähes kaikki maksetaan kortilla. Maksuhäiriöiset ovat talousasioissa toisen luokan kansalaisia.

    Lisäksi maksuhäiriöt yhteydessä terveydellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Velkaongelmaiset sairastavat enemmän ja jäävät useammin työkyvyttömyyseläkkeelle. Syynä voi olla paitsi rahan puute myös stressi ja koettu häpeä.

    Yhteiskuntamme on tunnustanut ongelman ja ylivelkaantumista on pyritty vähentämään monin eri keinoin. Tästä huolimatta maksuhäiriömerkinnöissä tehdään joka vuosi uusia ennätyksiä. Hämmästystä lisää se, että tämä tapahtuu, vaikka talous on jo kääntynyt nousuun.

    Ongelmaa tulisikin lähestyä uudesta suunnasta kysymällä, miten paljon maksuhäiriössä on yhteiskunnan itse luomasta ongelmasta. Onko kohtuullista, että pienenkin summan maksamatta jättäminen johtaa kahden vuoden maksuhäiriömerkintään. Merkintä pysyy vaikka velan olisi maksanut. Tämä pätee myös nuoriin ja alaikäisinä velkaantuneisiin. Maksuhäiriömerkinnän syynä voi olla maksamattomat sakot mopon virittämisestä tai tarkastusmaksut pummilla matkustamisesta. Tämä syrjäyttää nuoria.

    Eikö maksuhäiriö voisi olla voimassa ensimmäisestä maksun laiminlyönnistä vain vuoden ja poistua, jos velan suorittaa? Eikö olisi tarpeellista myös joissain muissa tilanteissa päästä pois rekisteristä. Maksu tai velka on voinut jäädä maksamatta esimerkiksi sairaalassa tai ulkomailla olon vuoksi.

    Tällaista pohdintaa on hyvin vähän julkisuudessa. Ylivelkaantumista pidetään suurempana syntinä kuin esimerkiksi köyhyyttä. Miksi sotkit asiasi, laiminlöit velkasi ja jouduit rekisteriin! Merkinnän saaneita on siis lähes 400 000 mutta en ole kuullut, että heillä olisi omaa yhdistystä tai että he muuten ottaisivat aktiivisesti ahdinkoaan esille poliitikkojen, viranomaisten tai median kanssa. Kyseessä on todellakin hiljainen vähemmistö.

    Vähemmistö on hiljainen myös siksi, ettemme tiedä siitä paljon muuta kuin mitä Suomen asiakastieto kertoo. Tutkimusta maksuhäiriömerkintöjen saajista ei käytännössä ole lainkaan. Kuitenkin olisi tärkeää tietää, millaiset ihmiset saavat maksuhäiriömerkintöjä ja miten merkinnät vaikuttavat heidän elämäänsä.

    On toki tärkeää, että luottoa tarjoavat voivat tarkistaa asiakkaittensa taustoja ja etukäteen yrittää välttää maksujen laiminlyöntejä. Luottotietolakia tulisi kuitenkin korjata kiristämällä maksuhäiriömerkinnän saamisen ja keston ehtoja.

    Vuoden 2007 luottotietolaki loi yksityishenkilöiden luottotiedoissa yhden yrityksen monopolin. Suomen Asiakastiedon bisnestä ruokkii juuri se, että yritys saa säilyttää maksuhäiriömerkintää vähintään kahden vuoden ajan. Suomen Asiakastieto kerää tietonsa suurelta osin julkisista lähteistä ja myy niitä kalliilla eteenpäin. Viimeisen kahdeksan vuoden aikana tämän pääosin velkojien omistaman yrityksen liikevoitto on ollut alimmillaan 38 ja ylimmillään 45 prosenttia liikevaihdosta.

    Vastineeksi luottotietolain kiristämisestä ja velkaantuneiden aseman parantamisesta oikeusministeriö voisi tarjota oman hallinnonalansa luottotietoja helpommalla ja halvemmalla luottoa tarjoaville, mukaan lukien yksityisille vuokranantajille. Tehtävä sopisi hyvin oikeusrekisterikeskukselle, joka jo nyt antaa tietoja (tosin kankeasti ja kalliilla hinnalla) velkajärjestelyrekisteristä.

  • Väestön jakaantuminen näyttää synnyttäneen laajan joukon sivuhenkilöitä, ihmisiä, jotka elävät syrjässä valoista, hulinasta ja yhteiskunnan rattaista. Ennen kaikkea nämä ihmiset ovat nuoria miehiä.

    ----------------

    Syntyvyys on kääntynyt syöksylaskuun, ja Suomi tyhjenee silmissä. Vastikään uutisoitiin, että alle 30-vuotiaista miehistä lapsettomia on lähes 90 %.

    Syntyvyyden laskun ja nuorten miesten syrjäytymisen välillä on selvä korrelaatio. Pienituloisuus johtaa yksinäisyyteen, jossa perhe-elämästä tulee toisten elämää. Yksinasuvia on Suomessa ylipäätään enemmän kuin koskaan ennen: yli miljoona meikäläistä asuu yksin. Määrä on kaksinkertaistunut 20 vuodessa.

    Elämme siis keskellä repeämää.

    Väestön jakaantuminen näyttää synnyttäneen laajan joukon sivuhenkilöitä, ihmisiä, jotka elävät syrjässä valoista, hulinasta ja yhteiskunnan rattaista. Ennen kaikkea nämä ihmiset ovat nuoria miehiä.

    Miesten heikko asema näkyy monissa tutkimuksissa. Etenkin poikien huono koulumenestys tuntuu yhdistyvän vahvasti myöhempään osattomuuteen. http://www.lukukeskus.fi/heikko-lukutaito-voi-johtaa-syrjaytymiseen/ Tällaiset ihmiset eivät tunne yhteiskuntaa omakseen. He eivät äänestä, opiskele, ilmoittaudu työttömiksi tai käy töissä. He eivät ylipäätään osallistu.

    Vanhan sanonnan mukaan mitä suurempi määrä yhteiskunnassa on osattomia nuoria miehiä, sitä suuremmassa vaarassa yhteiskunnan vakaus on. Tätä tulee harvemmin ajatelleeksi, kun kerää marketissa mysliä ja banaaneja ostoskoriinsa. Meillä on yhä enemmän ihmisiä keskellämme, joilla ei ole kiintopisteitä. Heistä on tulossa irrallisia samalla tavalla kuin Fight Club -elokuvassa tai Kris Kristoffersonin laulussa: "vapaus on vain tapa sanoa, ettei ole enää mitään hävittävää."

    Politiikalla on tämän kehityksen taustalla valtava merkitys. Kun leikkaamme julkistaloudesta, se tarkoittaa käytännössä huono-osaisimpien etuuksien kaventamista. Nämä toimet siis tyrkkivät lapsetonta ja osatonta nuorten miesten joukkoa yhä enemmän syrjään. Nykyistä tilannetta on siksi vaikea pitää kovin suurena yllätyksenä.

    1990-luvun lama kasvatti syntyneiden määrää, sillä valtio nähtiin tuolloin vielä vahvasti kansalaisyhteiskuntana. Köyhyys ja mahdollisuudet parempaan elämään näyttivät jakautuvan melko tasapuolisesti kaikille.

    Nykyinen kilpailukykypuhe on johtanut erilaiseen asetelmaan, jossa menestyneet ihmiset nähdään kalvinismin tapaan hyveellisinä. Siksi nuoret miehet, joilla ei ole koulutusta tai asemaa, eivät edes ajattele istuvansa samassa veneessä muiden kanssa. He ovat paitsi ulkopuolisia, myös taakkoja toisille.

    Hallituksen lempilapsi on kestävyysvaje, jossa jokainen yksilö nähdään joko kuormana tai siunauksena yhteiskunnalle. Jokainen meistä tietää, kuuluuko nettomaksajiin vai perässävedettäviin. Politiikka on siten synnyttänyt syyllisten joukon: kansanosan, joka ei tuota tarpeeksi ja ei siksi ole arvokas. Nämä ihmiset eivät lisäänny eivätkä äänestä. Viesti on kerta kaikkiaan mennyt perille.

    Ihmiselämällä oli vielä sukupolvi sitten itseisarvo. Yhteiskunta nähtiin kokonaisuutena, jossa jokaista tarvittiin. Poliisin ja opettajan työ maksettiin valtion kassasta, jonka tarkoitus oli synnyttää kaikille yhtäläiset mahdollisuudet elää hyvää elämää, perustaa perhe ja unelmoida.

    Tällaiset siteet ovat nyt katkeamassa. Liberaali yövartijavaltio syntyy lasten kustannuksella. Työelämässä on käynnissä paradigmanmurros. Kasvua Suomessa tapahtuu vain muutamassa kuumassa pisteessä, joita ovat käytännössä suurimpien kaupunkien keskustat. Työsuhteet ovat suoritepohjaisia, ja nopeimmin lisääntyvä työläisjoukko on itsensätyöllistäjät, joihin itsekin kuulun.

    Me myymme tulevaisuuttamme projekti kerrallaan ilman minkäänlaista toimeentulonturvaa. Meille yhteiskunta näyttäytyy kokonaisuutena, jossa työlainsäädäntö koskee pilalle hemmoteltuja kiinteissä turvatyöpaikoissa työskenteleviä ihmisiä. Jos sairastumme tai mokaamme, työsuhteemme päättyy. Mitään tulevaisuutta ei ole. Saatamme tienata tonnin viikossa, mutta emme voi ostaa asuntoa, koska seuraava kuukausi on pelkkää usvaa. Itsensätyöllistäneiden joukkoja ei äitiysloma koske, joten perheen perustaminen tarkoittaa sossuluukulla elämistä. Vanhempainvapaan aikana joku toinen pestataan entiseen työhösi. Huipun ja pohjan välillä ei ole pysäkkejä.

    Osattomat nuoret miehet ja oravanpyörää juokseva pätkätyöläisten armeija löytävät toisensa politiikasta: meille ei ole paikkaa. On kuvaavaa, että vasemmisto kalastelee eläkeläisten ääniä samalla, kun oikeisto leventää pääoman latua. Lasten etua ei aja kukaan, ja miksi ajaisi: lisääntyminen on mahdotonta. Se kuuluu toisten ihmisten kuin meidän sivuhenkilöiden elämään.

  • Matkailusnobi ajattelee, että kärsimys jalostaa ihmistä. Mutta niin jalostaa laiskotteleminenkin, ja allasbaarissa örveltäminen on turhaan aliarvostettua toimintaa, kirjoittaa kolumnisti Tuija Siltamäki.

    ---------------------------------------------

    Kävin hiljattain matkalla. Se oli maininnan arvoinen tapahtuma, sillä en juurikaan matkustele, joten jokainen piipahdus Tampereen ulkopuolelle on minulle eksoottinen elämys. Näin naisen joka ulkoilutti jänistä enkä ymmärtänyt, mitä ympärilläni puhuttiin.

    Suureksi harmikseni samassa airbnb-kohteessa majoittui toinen ihminen, muuan nuori kanadalainen mies, jota kutsutaan nyt vaikka Bobiksi. Bob oli valinnut Islannin matkakohteekseen syystä, jota en juuri nyt muista. En muista myöskään hänen oikeaa nimeään, mutta sillä ei ole tämän kirjoituksen kannalta suurta merkitystä, sillä "Bobin" tehtävä on tässä kertomuksessa toimia lähinnä esimerkkihenkilönä, joka todistaa, että hän oli väärässä ja minä oikeassa.

    "Bob", tai kuka hyvänsä, oli ollut tovereidensa kanssa ajelemassa ympäri Islantia. Matka kehätietä pitkin maan ympäri oli ollut seurueelle hienoinen pettymys. Jossain vaiheessa mahtaviin maisemiin alkoi kyllästyä, ja koko reitti oli niin hyvin opastettu, ettei se oikeastaan "ollut mikään seikkailu".

    Tällaista on kuulkaas nykyajan globaali anonyymi nuoriso! Nurisee siitä, että asiat ovat liian hyvin!

    Toisin kuin kuvitella saattaa, lomamatkailu ei ole pelkkää rentoutumista ja lystinpitoa. "Reissussa" punnitaan myös ihmisen identiteetti.

    Siltä se on ainakin viime vuosien aikana vaikuttanut, kun on seurannut länsimaisen nuorison matkailutottumuksia. Jos vuosituhannen alussa arveluttavan pirteiden kielten oppikirjojen Jürgen, Mårten ja kumppanit suuntasivat Erasmus-vaihtoon, käy 2010-luvun nuoriso rinkat selässä initiaatioriitillä ja itsensäetsintäreissulla Kaakkois-Aasiassa.

    Teoriani on seuraava: Kun matkailusta on esimerkiksi halpalentöyhtiöiden ja älypuhelinten ansiosta tullut halvempaa ja helpompaa, voi lähes kuka tahansa matkustaa lähes mihin tahansa. Tavallisessa matkailussa ei ole enää mitään haastetta. Berliinissä tai Tallinnassa käyminen on nykyään niin helppoa ja nopeaa, ettei se oikeastaan edes tunnu ulkomailta. Google Mapsista näkee lyhimmän reitin ja nopeimman joukkoliikennevälineen majapaikkaan, ja ulkomailla asuminenkin on jo niin normaalia, että kulttuuri"shokeillaan" leveileville naureskellaan.

    Jotta Facebook-kavereiden leuat vääntyisivät säälivän hymistelyn sijaan aitoon ihmettelyyn, tarvitaan jotain äärimmäisempää. Oikeaa matkailua.

    Tällainen äärimmäisempi matkailu perustuu illuusiolle siitä, että kärsiminen on mukavaa. Siinä illuusiossa matkustamisen kuuluukin olla vähän hankalaa: rahaa on liian vähän tai ei ollenkaan, rinkka hiertää hartiat verille ja arvoesineet jäävät matkamuistoksi paikallisille taskuvarkaille. Ruokamyrkytys ja malaria ovat juuri ja juuri somepäivityksen arvoisia tapahtumia.

    Kurjuuden ystävät ovat monessa asiassa oikeilla jäljillä. Tietenkin turismiin liittyy paljon ongelmia, ja on busseilla ja junilla hinkuttaminen on ehdottomasti ekologisempaa toimintaa kuin ympäri Eurooppaa lenteleminen.

    (Matkailun valtavaa eettis-ekologista ongelmaa on käsitellyt esimerkiksi Reetta Räty viimeisimmässä Image-lehdessä julkaistussa esseessään Lentävä vegaani.)

    Niin ikään on myös hieman naiivia kuvitella, että jostain maasta, sen kansasta ja kulttuurista voisi saada kattavan kuvan, jos lähinnä hengailee muiden suomalaisten kanssa karaokebaarissa.

    Mutta se voi silti olla kivaa.

    Ja tässä kovaksikeitetyt ammattireissaajat tuppaavat menemään vikaan. He unohtavat tyystin hiljaisten nössöjen enemmistön.

    Me nössöt nautimme siitä, että matkalla ei tarvitse tehdä mitään erityistä eikä mennä minnekään, ellei sinne helposti pääse. Me nössöt kyllä tiedämme, että vasta eteläamerikkalaisessa sairaalassa ihminen todella tuntee elävänsä, mutta meistä on paljon mukavampaa katsoa hotellihuoneessa ampumahiihtoa.

    Eikä naapurin Sirpaa edes kiinnosta kuunnella naapuruston päivystävän abiturientin omahyväistä luentoa siitä, miten pitäisi matkustaa. Sirpa haluaa nähdä kivoja maisemia, humaltua vähän liian aikaisin allasbaarissa ja nauttia elämästä.

    Palatakseni vielä niin kutsuttuun Bobiin.

    Seuraavana päivänä Bob oli poistunut asunnolta ennen kuin heräsin. Hänen ja monien minua enemmän matkustelevien ihmisten kokemukset inspiroivat minua harkitsemaan auton vuokraamista ja ympäri saarta ajelemista. Sinä päivänä kuitenkin satoi tosi paljon vettä eikä minua totta puhuen huvittanut tehdä mitään, joten menin uimahalliin, baariin ja nukkumaan.

    Peiton alla katselin kuvia jylhistä vuonoista.

    Tuija Siltamäki on Tampereen ylioppilaslehden Aviisin päätoimittaja, joka haaveilee lomamatkasta hotelli Tammeriin.

  • Kolumnisti Rysky Riiheläinen analysoi Suomen tasapainottelua erilaisissa kansainvälisissä, turvallisuuspoliittisissa hankkeissa sekä Suomen suhdetta Yhdysvaltoihin.
    _________________________________

    Pienelle maalle on maailman myllerryksissä yleensä jätetty mahdollisuudeksi lähinnä valita miten reagoida tapahtumiin. EU-jäsenyys ja oma aktiivisuutemme antavat toki Suomelle liikkumatilaa, mutta sitä tilaa on yhä vähemmän. Vajaa kaksi vuotta sitten Suomi kirjoitti kahdenvälisen julistuksen Yhdysvaltojen kanssa puolustusyhteistyöstä. Hieman aiemmin myös Ruotsi oli tehnyt saman. Ruotsilla ylipäätään on ollut paljon pidempi ja syvempi suhde Yhdysvaltoihin, mukaan lukien salaiset turvatakuut kylmän sodan aikana.

    Nyt allekirjoitettu aiejulistus on nimenomaan kolmikantainen eli Suomen ja Ruotsin läheiseen puolustusyhteistyöhön kytkettiin olennaisena osana nyt myös Yhdysvallat. Julistuksella on toki poliittista voimaa, mutta sinällään se ei mitään takaa. Käytännössä julistus antaa maiden virkakoneistolle luvan istua yhteisiin pöytiin tekemään asioita yhdessä. Ruotsi ja Yhdysvallat ovat jo monissa näistä pöydistä yhdessä istuneetkin. Nyt mukaan toivotetaan myös Suomi.

    Yhdysvaltain puolustusministeri James Mattis varoitti viime syksynä Ruotsia liittymästä ydinasekieltosopimukseen. Tämän kolmikantajulistuksen allekirjoittaminen suurieleisesti viestinee siitä, että Ruotsi on käytännössä päättänyt olla allekirjoittamatta sopimusta. Suomi ilmoitti alunperinkin jäävänsä sopimuksen ulkopuolelle. SDP tosin vaati siihen liittymistä. Ruotsissa vaihtunee syksyn valtiopäivävaalien jälkeen hallitus ja tilanne jäänee porvarihallituksen ratkaistavaksi. Ensi vuonna saattaa sitten Suomen demaripääministeri joutua omalta osaltaan pyörittelemään asiaa. Ydinaseet kun kuitenkin kuuluvat kiinteästi siihen Yhdysvaltain ja Naton sotilaalliseen rakennelmaan, johon olemme yhä tiiviimmin sitoutuneet.

    Aiejulistuksen yhteydessä kuultu määrittely sen teknisestä luonteesta kertoo poliitikkojen haluttomuudesta puhua selväsanaisesti turvallisuuspoliittisesta tilannekuvasta ja johtopäätöksistä. Suomen toimet oman turvallisuutensa kohentamiseksi kertovat kuitenkin karusti, että Suomi valmistautuu kaikenlaisiin kriiseihin, sota mukaan lukien. Nämä asiat ovat siis periaatetasolla hyväksytty eduskunnassa melko lailla yksimielisesti ulko- ja turvallisuuspoliittisen sekä puolustuspoliittisen selonteon hyväksymisen yhteydessä. Osa tätä varustautumista ovat yhä läheisemmät suhteet Yhdysvaltoihin, mutta sen ääneen sanomista vältellään. Kaiken epämääräisyyden takia ei ole mikään ihme, jos moni hämmästyy Yhdysvaltain tankkien möyriessä Niinisalossa tai puolustusministerin marssiessa Pentagonin pihalla perin liittolaisen oloisena.

    Presidentti Niinistön muovaama ulko- ja turvallisuuspoliittinen neljän pilarin toimintamalli koostuu uskottavasta puolustuskyvystä, kahdenvälisistä yhteistyöverkostoista EU:n, Ruotsin, Naton ja Yhdysvaltojen kanssa, hyvistä ja selkeistä suhteista Venäjään sekä kansainvälisestä ulottuvuudesta YK:ssa ja muissa vastaavissa rakenteissa. Viime aikoina suhteet Venäjään ja kansainvälinen järjestys ovat heikenneet Suomesta riippumattomista syistä. Niinpä kahta muuta pilaria on vahvistettu. Kultaranta-keskusteluissa muuten pohditaan ensi kesänä, mitä olisi tehtävissä kansainvälisen yhteistyön ja sääntöpohjaisuuden tukemiseksi.

    Läheisempi suhde Yhdysvaltoihin sisältää kuitenkin riskejä. Niitä tuottaa muun muassa presidentti Trumpin tempoileva toiminta ja heikko ymmärrys kansainvälisestä politiikasta. Presidentti Niinistö kirjoitti vastikään Iranin ydinsopimukseen liittyen, että: "Presidentti Trumpin vetäytyminen sopimuksesta synnyttää myös yleisen luottamuskysymyksen." Minä tulkitsen kärjekkäästi tämän tarkoittavan, että Valkoisessa talossa istuu myös valtionjohdon mielestä nyt tuulella käyvä ukko. Kansainvälisessä politiikassa ei tosiaan ole tapana kaataa merkittäviä järjestelyjä hallintojen vaihtuessa. Yleistyessään tällainen toimintatapa johtaisi ennakoimattomuuteen, joka taas johtaisi epäluottamukseen ja kovaotteisuuteen. Tätä kuvaa hyvin se epätietoisuus, joka syntyi kun Yhdysvallat asetti mielestään myös eurooppalaisia yrityksiä koskevia pakotteita irtisanoutuessaan Iranin ydinsopimuksesta.

    Vallitseva tulkinta näyttää ainakin vielä olevan, että Trump on tilapäinen ja rajattu häiriö. Silti Saksan liittokansleri Merkel vastikään painotti jälleen EU:n tarvetta pärjätä ilman Yhdysvaltoja. Suomikin on ollut aktiivisesti mukana pyrkimyksissä vahvistaa EU:n turvallisuutta tuottavia ulottuvuuksia. Suomella on siis käynnissä turvallisuuspoliittisia prosesseja, jotka voivat pahimmillaan olla keskenään ristiriitaisia. Toisaalta Suomi lähentyy yhä edelleen Yhdysvaltoja. Toisaalta Euroopan omat turvallisuusjärjestelyt ovat seurausta ja ehkä tulevaisuudessa myös syitä atlanttisten suhteiden heikkenemiseen.

    Ennen keikuimme presidentti Niinistön kuvailun mukaan Nato-aidalla, nyt saattaa olla jonkin aikaa luvassa keikkumista lännen sisällä olevan aidan päällä. Tarkkana saa olla tässäkin.

  • Kolumnisti Ina Mikkola pohtii seksityötä ja sen monenlaisia kasvoja. Mikkola perää myös ennakkoluulojen karistamista ja kunnollista keskustelua seksityöstä.

    -----------------

    "Kaverini hässii työkseen" on lause, jota en olisi voinut sanoa vielä pari vuotta sitten, koska en yksinkertaisesti tuntenut yhtäkään seksityöntekijää. Nyt tunnen. Tehdessäni dokumentaarista tv-sarjaa pornosta, pääsin tapaamaan ympäri maailmaa lukuisia pornonäyttelijöitä sekä strippareita, maksullisia seuralaisia ja seksipalveluita myyviä henkilöitä. Pääsin keskustelemaan itsevarmojen ja älykkäiden persoonien kanssa. Etenkin kohtaamani naiset tekivät minusta vahvemman ja viisaamman. Silti edelleen seksityöntekijät ovat ympäri maailmaa yksi halveksituin ammattiryhmä, jotka kaikki niputetaan samanlaisiksi alistetuiksi uhreiksi ja kakkosluokan kansalaisiksi. Seksityötä kohtaan liittyvistä ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä pitää päästä eroon. Mitä meidän jokaisen tulisi ymmärtää seksityöstä?

    1. Valtaosa seksityöntekijöistä on naisia, mutta seksityötä on monenlaista, jokaisen seksityöntekijän tausta, tilanne ja syyt tehdä työtä on erilaiset. On eri asia olla kuuluisa nuori pornotähti Hollywoodissa, kuin seksiä myyvä keski-ikäinen äiti Etelä-Afrikassa tai seuralaispalveluita tarjoava transnainen Brasiliassa. Olen tavannut nämä kaikki, eikä mieleeni tulisikaan niputtaa näitä naisia johonkin yhteen kategoriaan. Jotkut päätyvät tekemään seksityötä taloudellisesta pakosta, vaikka heitä ei suoranaisesti siihen kukaan pakotakaan. Joillekin seksityö on täysin oma valinta, intohimoammatti, josta he nauttivat. Tämän hetken yksi suosituimmista yhdysvaltalaisista räppäreistä nimeltään Cardi B on taustaltaan strippari. Hän on painottanut, ettei homma todellakaan sovi kaikille, mutta itse hän pääosin piti työstä ja sai sen avulla mahdollistettua unelmiaan.

    2. Seksityö ei ole sama asia kuin ihmiskauppa. Siksi asenteet näitä kahta kohtaan ei tulisi olla samanlaiset. Jos ihminen on ihmiskaupan uhri, se on aina halveksittavaa sekä tuomittavaa. Halveksittavaa niitä kohtaan, jotka siihen pakottaa, ei koskaan uhrien suhteen. Mutta jos ihminen haluaa itse omasta tahdostaan tehdä seksityötä, sen ei pitäisi olla halveksuttavaa. Meillä jokaisella tulisi olla itsemääräämisoikeus omaan kehoomme.

    3. Maksulliseen seksiin suhtautuminen on hyvin sukupuolittunut kysymys. Vaikka nykyään Suomessa Väestöliiton tekemien tutkimusten mukaan miesten ja naisten seksuaaliasenteissa ei ole yleisesti ottaen kovinkaan suuria eroja, maksullista seksiä koskevat asenteet ovat kuitenkin merkittävä poikkeus. Enemmistö miehistä hyväksyy seksin myymisen, kun taas enemmistö naisista vastustaa sitä. Sukupuolittuneet asenteet eivät toki yllätä. Monia naisia puistattaa ajatus seksin harrastamisesta rahaa vastaan, ja kun kuvittelee itsensä tilanteeseen, on reaktio aiheeseen helposti negatiivinen. Miehet puolestaan ovat se pääsiallinen asiakasryhmä, joten suopeampi suhtautuminen on loogista. Suomessa noin joka kymmenes mies kertoo joskus elämänsä aikana ostaneensa seksiä. Naisista vain alle puoli prosenttia. Naiset hässivät suomalaisia, mutta miehet pääosin ulkomaalaisia. Toisaalta, vaikka miehet hyväksyvät seksin myymisen helpommin kuin naiset, ei se kerro suoraan ammatiryhmän kunnioittamisesta.

    4. Muutos alkakoon huorittelusta. Se, että kaikkia naisia ammatista riippumatta haukututaan alentavaan sävyyn huoriksi, lutkiksi ja horoiksi, kertoo juurikin asenteestamme seksityötä ja laajemmin naisen seksuaalisuutta kohtaan. Naisen suurin häpäisy tapahtuu seksualisoimalla. Seksuaalisesti aktiivinen tai seksuaalisuutensa esiin tuova nainen, oli se hänen ammattinsa tai vaan tapansa elää, olla tai pukeutua, nähdään edelleenkin halveksuttavana, vaikka asenteemme ovatkin vuosikymmenien mittaan tulleet avoimemmaksi. Ideaalissa maailmassa horo ei ole haukkumasana, vaan ammattinimike, josta voi olla ylpeä kuten mistä tahansa ammattinimikkeestä. Ideaalissa maailmassa naisia ei ylipäätään haukuta huorittelemalla. Siihen pitää pyrkiä ja se on myös täysin mahdollista.

    5. Seksuaalista häirintää ja hyväksikäyttöä vastustava #metoo-kampanja koskettaa eniten seksityöntekijöitä, koska he ovat moninkertaisessa vaarassa joutua hyväksikäytön uhreiksi. Siksi onkin hyvä tiedostaa, että jos keskustelukulttuurissamme kaikkien naisten kokemuksia hyväksikäytöstä ammatista riipumatta vähätellään, on tilanne seksityöntekijöiden kohdalla vieläkin huonompi. Seksityöntekijöitä koskee täysin samat oikeudet kuin muitakin ihmisiä. Oikeus turvalliseen työympäristöön ja omien rajojen kunnioittamiseen. "Ei" tarkoittaa ei, myös seksityöntekijän suusta.

    6. Fanaattisen yksinkertainen seksityön vastustaminen ei auta seksityöntekijöitä, vaan seksityöntekijöille liikkumavaran ja päätantävallan antaminen omista asioistaan auttaa. Eri puolilla maailmaa tapaamiani seksityöntekijöitä on suivaannuttanut eniten se, ettei valtiotason päättäjät tai muut ihmiset aidosti kuuntele heidän toiveitaan ja ajatuksiaan. Tämä aiheuttaa pahimmassa tapauksessa sen, että kun pyritään "kitkemään ihmiskauppaa", saatetaankin luoda seksityöntekijöille vaarallisia systeemejä. Tästä viimeisimpänä esimerkkinä ovat Jenkeissä laaditut vaikutuksiltaan hankalasti hahmotettavat seksin myymiseen käytettäviä verkkoalustoja rajoittavat lakiesitykset SESTA ja FOSTA. Lait ovat seksityöläisiä ja heitä edustavien henkilöiden näkemyksien vastaisia, koska lakien seuraukset voivat olla hengenvaarallisia. Suomessa Pro-tukipiste on huomauttanut, että myös Pohjoismaissa tuotetuissa prostituutiolainsäädaännön arvioissa on epäonnistuttu tekemällä liian yksinkertaisia johtopäätöksiä monimutkaisesta sosiaalisesta kysymyksestä.

    7. Ei ole yksinkertaisia vastauksia, ratkaisuja ja malleja monimutkaiseen kysymykseen. Ympäri maailman niin pornon tekemiseen ja kuluttamiseen, strippiklubeihin, seuralaispalveluihin sekä seksin myymiseen ja ostamiseen liittyy hyvin erilaisia säännöksiä. Ei ole helppoa tai edes mahdollista löytää kaikkialla maailmassa toimivia ratkaisuja, koska ympäröivä yhteiskunta kaikkine eri muuttujineen vaikuttaa niin vahvasti siihen, miten jotkut ratkaisut voivat siinä kontekstissa toimia. Samaan aikaan globaali maailma hälventää maiden välisiä rajoja ja myös seksityöhön liittyvät kysymykset ovat entistä enemmän yhteisiä kuin maiden sisäisiä. Suomi on maailman mittakaavassa varsin tasa-arvoinen, ihmisoikeuksia kunnioittava ja korruptiovapaa maa. Eikö tässä yhteiskunnassa olisi juurikin oiva maaperä kehittää ideaali seksityön toimintamalli? Se on ainakin varmaa, että meidän pitää Suomessa avata tämä keskustelu kunnolla ja kehitettävä lainsäädäntöämme.

    8. Pitää hyväksyä ajatus, että tämä "maailman vanhin duuni" on kaikessa moninaisuudessaan olemassa ja tuskin tulee katoamaan mihinkään. Stigmatisoinnin ja totaalisten kieltojen sijaan pitäisi keskittyä kysymään ainoastaan seuraavia kysymyksiä: mitä seksityöntekijät itse haluavat? Mikä takaisi heille aidosti parhaat, turvalliset, miellyttävät ja toimivat työolosuhteet?

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä