Koe uusi yle.fi
Ykkösaamun kolumni

Jari Ehrnrooth: Pahuuden kieltäminen ei auta

  • 5 min
  • toistaiseksi

Marokkolaisen muslimin surmattua ja haavoitettua lukuisia ihmisiä isis-tyylisellä veitsi-iskulla Turussa, pääministeri sanoi, että viattomien tappaminen on vastoin uskontojen periaatteita ja että vihaan ei tule vastata vihalla. Tasavallan presidentti osallistui rauhoitteluun varoittamalla vastakkainasettelusta ja vetoamalla mielipidejohtajiin maltillisen ja tolkullisen puheen puolesta.  

Kun tosiasioiden vyyhti sittemmin alkoi purkautua, kielletyn pahuuden kasvot nousivat esiin.

Jokainen peruskouluhistorian suorittanut tietää, että henkinen ja fyysinen väkivalta nimenomaan on kuulunut kaikkiin järjestäytyneisiin uskontoihin. Autoritäärisessä muodossaan ja vaiheessaan kristillinen kirkko käännytti pakolla, alisti, kontrolloi, kidutti ja murhasi viattomia ihmisiä Jumalan nimeen.

Nykyisessä muodossaan islam on yhä autoritäärinen ja laajentumishaluinen maailmanuskonto, jonka jyrkimpiin muotoihin kuuluu kammottava määrä paitsi henkistä alistusta myös fyysistä väkivaltaa ja murhaamista. Miksi sen myöntäminen on niin vaikeaa?

Kuka tai mikä on syyllinen Turun terroristiseen pahuuteen? Toki syyllisiä ovat iskun suunnittelijat ja tekijät, mutta he ovat kuitenkin yhden äärilaidan islamilla aivopestyjä uskonsotureita Allahin käskystä. Vaikka islamia ei voi haastaa oikeuteen, se on samassa mielessä syytteessä Historian tuomiolla kuin esimerkiksi kristinusko, kansallissosialismi tai kommunismi niistä hirmuteoista, joihin ne ovat seuraajiaan pakottavasti ohjanneet.

Mitä vastakkainasetteluun tulee, niin minusta ihmisiä alistavien ja murhaavien aatteiden vastustaminen on oikein ja jokaisen vapauden ystävän velvollisuus.

Suomen Evankelisluterilaisella kirkolla on yhä vahva yhteiskunnallinen rooli eettisenä instituutiona. Tyrmistyneenä olen lukenut piispojen lausumia terrorismista.

Helsingin piispa Irja Askolan mielestä terrorismissa huutaa globaali epäoikeudenmukaisuus isoin kirjaimin. Turun piispa Kaarlo Kalliala on samoilla linjoilla ja miettii, että Isisin sotureiksi hakeudutaan, koska Suomi on ohikatsomisen yhteiskunta. Heti Turun iskun jälkeen arkkipiispa Kari Mäkinen kertoi, että on vaikea eläytyä tekijän ajatusmaailmaan ja ymmärtää, mikä saa ihmisen toimimaan niin, ja samalla hän halusi muistuttaa, että myös tekijä on yksi meistä.

Luonnollisesti kaikki piispat ovat toistuvasti varoittaneet vastakkainasettelusta ja olleet sitä mieltä, että islam kuten kaikki muutkin uskonnot on rauhan asialla.

Nämä kirkolliset reaktiot ja lausumat kertovat syvästä eettisestä kriisistä, johon Jeesus Nasaretilaisen saarnaama äärimmäinen ja sekava ihanteellisuus johtaa. Äärimmäistä se on Jeesuksen vaatiessa seuraajiaan rakastamaan vihollisiaan. Siiskö Isisin raiskaamien tyttöjen pitäisi rakastaa sadistisia alistajiaan – aivan kuten nämä ihmishirviöt itsekin vaativat. Sekavaa se on Jeesuksen asettaessa ajatukset, sanat ja teot samanarvoisiksi. Siiskö se, joka joskus on ajatellut ”kuole sika”, on samassa määrin syyllinen kuin terroristi, joka puukottaa ja viiltelee viattomia ohikulkijoita kaksin käsin.

Kun ajattelutapa on ylimaallista armollisuutta, pahuus liukenee pois tai siitä tulee samassa määrin kaikkien ominaisuus – perisynti. Jos kaikki ovat pahoja, kukaan ei ole erityisesti paha.

Vanhassa autoritäärisessä kristillisyydessä kuvioon tuli taikauskoista tolkkua siitä, että pahuus oli persoonallisen pahan, Sielunvihollisen vaikutusta, mutta modernissa eksistentiaalisessa kristillisyydessä Paholainen on haihtunut ja jäljelle on jäänyt pelkkä epä-älyllinen sekasotku, joka yleisessä mielipiteessä kääntyy toivekuvaksi jokaisen ihmisen syntyperäisestä perimmäisestä hyvyydestä.

Pahuuden kieltämisen toinen päälähde onkin oletus eettisestä ihmisluonnosta. Toisin sanoen, ne jotka vaikeina hetkinä syvästi liikuttuen turvaavat ihmisyyteen – kuten Sauli Niinistö tai Timo Soini – joko tietoisesti tai vaistomaisesti kallistuvat sille kannalle, että ihmisessä on jokin myötäsyntyinen eettinen olemus. Tarkemmin ajatellen tämä emotionaalisesti ymmärrettävä turvautuminen annettuun ihmisyyteen on evoluution vastaista unelmointia.

Syntyessään ihmislapsi on vain homo sapiens –lajin yksilö, josta voidaan kasvattaa ja muokata yhtä hyvin myötätuntoinen oikeudenmukaisuuden vaalija kuin toisia ihmisiä surutta surmaava lapsisoturi.

Kun hyväksymme realistisen tavan suhtautua ihmisyyteen, se tekee elämästämme sekä vaativampaa että arvokkaampaa. Hyvyyden ja pahuuden tase tässä maailmassa on vain ja ainoastaan valintojemme ja tekojemme seurausta. Vaikuttavan esimerkin tästä antoivat ne Turun torin auttajat, jotka nousivat pahaa vastaan ja riensivät uhrien avuksi.

Terroristisen pahuuden äärellä on siis syytä olla tarkkana, ennen kuin ryhtyy leikkimään ylenpalttista anteeksiantajaa, sillä eettisen johdonmukaisuuden kannalta katsoen pahuuden kieltäminen ja pahojen armahtaminen ovat pahuuden jatkamista.

Lähetykset

  • ma 4.9.2017 9.00 • Yle Areena

Jaksot

  • Kolumnisti Marko Kilpi pohtii miltä tuntuu ulkopuolisuus, se joku joka ei kuulu "meihin".

  • Kun perehtyy oman kotitalon historiaan, alkaa miettiä, mitä kaikkea kerrostalon seinät ovat nähneet. Onkohan joku syntynyt tai kuollut olohuoneessani, kirjoittaa Reetta Räty.

  • Kirjailija Laura Lindstedt kohautti toissa vuonna Finlandia-palkintopuheessaan ja palaa nyt vieraskolumissa ruotimaan suomalaista ilmapiiriä itsenäisyysjuhlan alla.

  • Tehostamisen myötä työtä tekeviä käsiä on vähemmän, vaatimusten perässä pysyminen koettelee jaksamisen rajoja. Joku uskaltaa hypätä oravanpyörästä, mutta suurelle osalle se ei ole taloudellisesti mahdollista. Kieltenopettaja Paula Takio muistuttaa kolumnissaan, että ihmisestä ei saa lisätehoja irti puristamalla.

  • Ratkaisemattomassa Palestiina/Israel konfliktissa muistellaan tänä vuonna selkkauksen kolmea merkittävää käännettä. Sata vuotta sitten Britannian hallitus antoi lupauksen juutalaisten "kansallisen kodin" perustamisesta Palestiinaan, ja viime kesäkuussa tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Israel valtasi koko alueen. Syksyllä 1947 silloin vielä nuori maailmanjärjestö, Yhdistyneet Kansakunnat, otti ensimmäisen kerran kantaa Palestiinan kysymykseen. Tuosta ajasta kertoo kolumnistimme Hannu Reime.

  • Katsotaan eteenpäin, se oli ajan henki sodan jälkeen. Työ täytti päivät.
    Sodasta ei puhuttu, nälkäisinä mentiin nukkumaan ja yöllä nähtiin painajaisia. Heli Vaaranen muistaa kolumnissaan tuttuja sotilaita.

  • Kolumnisti Janne Rysky Riiheläinen onnittelee kansakunnan poliittista linjaa. Riiheläinen pohtii, että tasavallan presidentin Sauli Niinistön kolme vuotta sitten esittelemän pilarimallin myötä puolustuspolitiikka on noussut ulkopolitiikan rinnalle jäsentämään Suomen suhteita muuhun maailmaan.

  • Henkinen ilmastomme ei pääty valtiollisille rajoillemme, joten kansallisen itsetunnon vahvistamisen ohella olisi paikallaan pureutua esimerkiksi yläilmakehän virtauksiin tai Kreikan ja Italian historiaan, suosittelee kosmologi Kari Enqvist.

  • Kaukana kotoa on helppo kääriä voittoa taskuun ympäristöstä piittaamatta. Kanadalaiset käyvät Lapissa kuokkimassa malmin, suomalaiset touhuavat eukalyptuksesta sellua Etelä-Amerikassa. Tiistain kolumnisti Pekka Juntti muistuttaa, että maapallon luonnonvarat ovat rajallisia ja ne ovat meillä vain lainassa.

  • Maanantain kolumnisti Jari Ehrnrooth pohtii Kiinan markkinatalouden kehityksen vaikutuksia. Onko lopputuloksena Kiinan muuttuminen liberaaliksi demoratiaksi vai taantuvatko länsimaat kommunistisen Kiinan taloudellisen maailmanvalloituksen myötä?

  • Saudi-Arabiassa, Libanonissa ja Syyriassa tapahtuu. Iranin vaikutusvalta alueella on kasvanut. Monesta tekijästä voi päätellä, että jotain uutta ja ehkä varallista muhii Lähi-idässä.

  • Juhlavuoden vietto herätti uskoa luovuuteen ja toiveita jostain uudesta. Hankkeita on tuhansia. Nyt Suomi 100 -aiheet tunkevat jo korvista ulos ja holtiton brändäys on synnyttänyt kyllästymisen koko juhlaan.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä