Ykkösaamun kolumni

Jari Ehrnrooth: Pahuuden kieltäminen ei auta

  • 5 min
  • toistaiseksi

Marokkolaisen muslimin surmattua ja haavoitettua lukuisia ihmisiä isis-tyylisellä veitsi-iskulla Turussa, pääministeri sanoi, että viattomien tappaminen on vastoin uskontojen periaatteita ja että vihaan ei tule vastata vihalla. Tasavallan presidentti osallistui rauhoitteluun varoittamalla vastakkainasettelusta ja vetoamalla mielipidejohtajiin maltillisen ja tolkullisen puheen puolesta.  

Kun tosiasioiden vyyhti sittemmin alkoi purkautua, kielletyn pahuuden kasvot nousivat esiin.

Jokainen peruskouluhistorian suorittanut tietää, että henkinen ja fyysinen väkivalta nimenomaan on kuulunut kaikkiin järjestäytyneisiin uskontoihin. Autoritäärisessä muodossaan ja vaiheessaan kristillinen kirkko käännytti pakolla, alisti, kontrolloi, kidutti ja murhasi viattomia ihmisiä Jumalan nimeen.

Nykyisessä muodossaan islam on yhä autoritäärinen ja laajentumishaluinen maailmanuskonto, jonka jyrkimpiin muotoihin kuuluu kammottava määrä paitsi henkistä alistusta myös fyysistä väkivaltaa ja murhaamista. Miksi sen myöntäminen on niin vaikeaa?

Kuka tai mikä on syyllinen Turun terroristiseen pahuuteen? Toki syyllisiä ovat iskun suunnittelijat ja tekijät, mutta he ovat kuitenkin yhden äärilaidan islamilla aivopestyjä uskonsotureita Allahin käskystä. Vaikka islamia ei voi haastaa oikeuteen, se on samassa mielessä syytteessä Historian tuomiolla kuin esimerkiksi kristinusko, kansallissosialismi tai kommunismi niistä hirmuteoista, joihin ne ovat seuraajiaan pakottavasti ohjanneet.

Mitä vastakkainasetteluun tulee, niin minusta ihmisiä alistavien ja murhaavien aatteiden vastustaminen on oikein ja jokaisen vapauden ystävän velvollisuus.

Suomen Evankelisluterilaisella kirkolla on yhä vahva yhteiskunnallinen rooli eettisenä instituutiona. Tyrmistyneenä olen lukenut piispojen lausumia terrorismista.

Helsingin piispa Irja Askolan mielestä terrorismissa huutaa globaali epäoikeudenmukaisuus isoin kirjaimin. Turun piispa Kaarlo Kalliala on samoilla linjoilla ja miettii, että Isisin sotureiksi hakeudutaan, koska Suomi on ohikatsomisen yhteiskunta. Heti Turun iskun jälkeen arkkipiispa Kari Mäkinen kertoi, että on vaikea eläytyä tekijän ajatusmaailmaan ja ymmärtää, mikä saa ihmisen toimimaan niin, ja samalla hän halusi muistuttaa, että myös tekijä on yksi meistä.

Luonnollisesti kaikki piispat ovat toistuvasti varoittaneet vastakkainasettelusta ja olleet sitä mieltä, että islam kuten kaikki muutkin uskonnot on rauhan asialla.

Nämä kirkolliset reaktiot ja lausumat kertovat syvästä eettisestä kriisistä, johon Jeesus Nasaretilaisen saarnaama äärimmäinen ja sekava ihanteellisuus johtaa. Äärimmäistä se on Jeesuksen vaatiessa seuraajiaan rakastamaan vihollisiaan. Siiskö Isisin raiskaamien tyttöjen pitäisi rakastaa sadistisia alistajiaan – aivan kuten nämä ihmishirviöt itsekin vaativat. Sekavaa se on Jeesuksen asettaessa ajatukset, sanat ja teot samanarvoisiksi. Siiskö se, joka joskus on ajatellut ”kuole sika”, on samassa määrin syyllinen kuin terroristi, joka puukottaa ja viiltelee viattomia ohikulkijoita kaksin käsin.

Kun ajattelutapa on ylimaallista armollisuutta, pahuus liukenee pois tai siitä tulee samassa määrin kaikkien ominaisuus – perisynti. Jos kaikki ovat pahoja, kukaan ei ole erityisesti paha.

Vanhassa autoritäärisessä kristillisyydessä kuvioon tuli taikauskoista tolkkua siitä, että pahuus oli persoonallisen pahan, Sielunvihollisen vaikutusta, mutta modernissa eksistentiaalisessa kristillisyydessä Paholainen on haihtunut ja jäljelle on jäänyt pelkkä epä-älyllinen sekasotku, joka yleisessä mielipiteessä kääntyy toivekuvaksi jokaisen ihmisen syntyperäisestä perimmäisestä hyvyydestä.

Pahuuden kieltämisen toinen päälähde onkin oletus eettisestä ihmisluonnosta. Toisin sanoen, ne jotka vaikeina hetkinä syvästi liikuttuen turvaavat ihmisyyteen – kuten Sauli Niinistö tai Timo Soini – joko tietoisesti tai vaistomaisesti kallistuvat sille kannalle, että ihmisessä on jokin myötäsyntyinen eettinen olemus. Tarkemmin ajatellen tämä emotionaalisesti ymmärrettävä turvautuminen annettuun ihmisyyteen on evoluution vastaista unelmointia.

Syntyessään ihmislapsi on vain homo sapiens –lajin yksilö, josta voidaan kasvattaa ja muokata yhtä hyvin myötätuntoinen oikeudenmukaisuuden vaalija kuin toisia ihmisiä surutta surmaava lapsisoturi.

Kun hyväksymme realistisen tavan suhtautua ihmisyyteen, se tekee elämästämme sekä vaativampaa että arvokkaampaa. Hyvyyden ja pahuuden tase tässä maailmassa on vain ja ainoastaan valintojemme ja tekojemme seurausta. Vaikuttavan esimerkin tästä antoivat ne Turun torin auttajat, jotka nousivat pahaa vastaan ja riensivät uhrien avuksi.

Terroristisen pahuuden äärellä on siis syytä olla tarkkana, ennen kuin ryhtyy leikkimään ylenpalttista anteeksiantajaa, sillä eettisen johdonmukaisuuden kannalta katsoen pahuuden kieltäminen ja pahojen armahtaminen ovat pahuuden jatkamista.

Lähetykset

  • ma 4.9.2017 9.00 • Yle Areena

Jaksot

  • Rasisti ei halua maahanmuuttajasta suomalaista, mutta ei sitä halua hardcore-suvaitsevainenkaan. Toinen luokittelee maahanmuuttajan uhaksi ja kuluksi, toinen taas pelkäksi sorretuksi uhriksi, kirjoittaa Sanna Ukkola blogissaan.

  • Kinastelua siitä, kumpi on tyhmempi tai viisaampi mies vai nainen käydään edelleen myös tieteessä. Kosmologi Kari Enqvist pohtii kolumnissaan, mitä mitataan, kun mitataan älyä ja miten sitä mitataan.

  • Haluaisitko löytää kumppanin, mutta nettideittailu ei sinun kohdallasi toimi? Kannattaa lähteä kotoa ja tehdä sellaista, mikä saattaa pelottaa, kirjoittaa psykoterapeutti Heli Vaaranen.

  • Digitaalinen maailma on synnyttänyt uudenlaisen byrokratiaviidakon. Teemme digitaalisesti yhä enemmän täysin tarpeettomia asioita, joille vanhana analogisena aikana ymmärsimme nauraa, kirjoittaa Taneli Heikka.

    Vuosi sitten muutin Yhdysvalloista takaisin Suomeen. Kotimaani oli miehitetty. Uudet johtajat tahdittivat kansalaisten jokaista askelta, puuttuivat jokaiseen työtehtävään ja kontrolloivat väsymättä jopa lasten elämää.

    Olen yrittäjä. Työstä sopimiseen menee toisinaan kauemmin kuin itse työtehtävän suorittamiseen. Pitkää työsopimusta ei aina ehditä allekirjoittaa ennen kuin työt on tehty.

    Työstä sopiminen on kuitenkin helppo vaihe. Laskutus on moderni ooppera, jossa pulska leidi ei koskaan laula viimeistä aariaansa. Ensin on täytettävä palvelun ostajan lähettämä alihankkijan rekisteröintilomake, minkä jälkeen työtehtävä voidaan tilata toisella lomakkeella. Tämän jälkeen alkaa omia ohjelmistoja ja ammattilaisia työllistävä laskutus. Matkalaskut lähetän kolmanteen palveluun, johon saan salasanat, kun atk-tuki palaa lomilta.

    Kuulen paljon vastaavia kuvauksia ihmisten työpaikoilta. Lääkärit eivät enää vain hoida, tutkijat tutki tai opettajat opeta. He täyttävät lomakkeita, joita työpaikan hallinto heille kiihtyvällä tahdilla lähettää.

    Elämästä on kadonnut luottamukseen perustuva arkijärki. Kädenpuristus tarkoittaa nykyään vain sitä, että käsidesiä on syytä taas käyttää ja uusi digitaalinen lupaprosessi on avattava.

    Tuttavani esimerkiksi joutui ylitöihin, koska hänen oli hyväksyttävä alaistensa ylityöt omassa monimutkaisessa järjestelmässään. Tunnin ylityö ei riittänyt yhden ylityön kuittaamiseen.

    Miksi näin on käynyt?

    Yksi selitys on, että digitoitua byrokratiaa pidetään tehokkaana. Niinpä sitä lisätään. Kun sihteerit ja assistentit irtisanottiin, luultiin, koneet tekevät heidän työnsä. Nykyään kovapalkkaiset johtajat ja asiantuntijat tekevät sihteerin ja assistentin työt noita koneita käyttämällä. Heiltä vain puuttuu sihteerien ja assistenttien ammattitaito suostutella byrokraatit luopumaan kaikkein älyttömimmistä ideoista. Teemme digitaalisesti yhä enemmän tarpeettomia asioita, joille analogisena aikana ymmärsimme nauraa.

    Kun käyn ministeriössä, en pääse ovelta eteenpäin ilman ennakkoilmoittautumiseen perustuvaa kirjautumista. Kun käyn pankissa, joudun kuulusteluun, joka saa minut kaipaamaan niitä vapauden aikoja, kun nimeni tallennettiin Tiitisen listalle. Jonninjoutava paperinpyöritys ei muutu tehokkaaksi liike- ja viranomaistoiminnaksi sillä, että se on digitoitu.

    Joskus tälle turvallisuusinnostukselle on hyvät syynsä. Usein ei. Yksittäistapauksista päätellään, että huijareita on enemmän kuin ennen. Sen jälkeen, kun yksi kansanedustaja haksahti nigerialaiskirjeeseen, olemme täyttäneet arkemme hallintajärjestelmillä, lupaprosesseilla, ilmoittautumisilla ja rekisteröinneillä.

    Jonninjoutava paperinpyöritys ei muutu tehokkaaksi liike- ja viranomaistoiminnaksi sillä, että se on digitoitu.

    Sain Wilmasta pyynnön suostua siihen, että tokaluokkalaiseni voi käydä koulupäivän aikana leikkipuistossa. Kun käyntiä puistoon sateen vuoksi siirrettiin päivällä, lupa oli annettava uudestaan. Annan kahden lapseni ruokavalioon, retkiin, uskontokasvatukseen ja valokuviin liittyviä suostumuksia, kommentteja ja lausuntoja niin paljon, että sille on raivattava työpäivästä oma aikansa.

    En tunne sinun työsi, työttömyytesi ja vapaa-aikasi yksityiskohtia, mutta veikkaan, että byrokraattinen pilkunpimputtaminen on lisääntynyt ja ihmisten tarpeiden tyydyttäminen vähentynyt. Hallinto ei enää palvele työntekijöitä vaan työntekijät palvelevat hallintoa. Tällainen järjestelmä ei elä pitkään. Kommunismissa tehtiin mitä hallinto määräsi, ei sitä, mitä toiset ihmiset tarvitsivat. Miten sille systeemille kävikään?

    Asioita voi tehdä toisellakin tapaa. Sen sijaan että lähetätte tuntemattomille ihmisille suostumuskaavakkeita ja lomakelinkkejä, kutsukaa heidät kahville. Jutelkaa yhteistyökumppanienne kanssa. Ihmisten tapaaminen vie vähemmän aikaa kuin sählääminen lupien ja prosessien kanssa. Ottakaa sellainen riski, että jokainen yhteyttä ottava ihminen ei ole todennäköinen veronkiertäjä, Isis:n pommintekijä tai venäläinen agentti. Pankaa kapuloita rattaisiin vapaan elämän puolesta. Vaatikaa tilaa ja aikaa tutustumiselle ja luottamuksen rakentamiselle.

    Olkaa organisaatiotottelemattomia. Kun työpaikalla esitellään uusi lupaprosessi, arviointikaavake tai rekisteröintihanke, kyseenalaistakaa se. Torjukaa edes joka toinen. Pankaa kapuloita rattaisiin vapaan elämän puolesta. Vaatikaa tilaa ja aikaa tutustumiselle ja luottamuksen rakentamiselle.

    Hyväksyttiinkö organisaatiossanne vahingossa huijareiden lähettämä lasku? Ikävä juttu. Ette tarvitse uutta järjestelmää. Tarvitsette lisää täyspäistä henkilökuntaa talousosastolle.

    Muistatteko ajan, kun Jorma ja Marjatta hoitelivat reskontraa ja palkkoja? Jatta teki turvallisuusselvityksen katsomalla toimistoon tulevia silmiin, ja Jomppa otti vastaan epämääräisen kuittiläjän ja laski rahat tiskiin. Se oli halpa ja järkevä tapa, ja Suomesta rakennettiin yksi maailman onnellisimmista ja toimivimmista yhteiskunnista.

  • Kolumnisti Asta Leppä pohtii nuorten elämää ja onnellisuutta. Hän toteaa, että nykyään nuori saa olla yksilö, kunhan mahtuu tiettyyn muottiin.

    Säkenöivänä syyssunnuntaina, vaeltaessamme pitkospuita pitkin ruskan värejä tapailevan suon yli, poikani sanoi olevansa onnellinen. Sellaista lausetta ei kuule usein aikuisenkaan, saati sitten nuoren suusta.

    Jäin miettimään, mitä onni tarkoittaa teini-ikäiselle.

    On tutkittu, että lapsi kaipaa onnelta arkisia asioita ei tivolireissuja, rantalomia ja leluvuorta, vaan yhdessäoloa ja kiireettömyyttä mutta mikä on nuorten käsitys onnesta?

    Yläkoulussa ja lukiossa moni masentuu, menettää opiskelumotivaationsa ja kokee uupumusta. Osa ahdistuksesta kuuluu normaaliin kasvuun, mutta on muutakin.

    On tämän ajan taakkaa.

    Yleisen määritelmän mukaan elämme individualismin, yksilöllisyyden, aikaa. Itse en kuitenkaan ole asiasta niin varma. Yksilöllisyys tuntuu usein vain juuri tietynlaiselta yksilöllisyydeltä.

    Esimerkiksi amerikkalaispsykologi Judith Rich Harrisin mukaan vanhemmat yrittävät kyllä tukea lapsensa persoonallisuutta ja yksilöllisyyttä, mutta vain tietyn kaavan mukaan. Erilaisuus on siis jo lähtökohtaisesti ennalta määriteltyä ja rajoitettua liian erilainen ei saa olla.

    Osaltaan tästä kertoo sekin, miten suurta ahdistusta erityislasten vanhemmat joutuvat kasvatustyössään kokemaan. Erityislapsi vilkas, keskittymiskyvytön, impulsiivinen, introvertti, epäsosiaalinen tai hahmotushäiriöitä kokeva on nimenomaan liian erilainen. Kun vielä joitakin vuosikymmeniä sitten hyvinkin erilaiset lapset mahtuivat samaan luokkahuoneeseen, niin nyt muista poikkeavaa oppilasta pidetään liki taakkana, joiden vuoksi toisten opiskelumahdollisuudet huononevat.

    Kärjistyneimmillään kehitys näyttäytyy rapakon takana, jossa autististen lasten määrä on nelikymmenkertaistunut ja ADHD-diagnoosit lisääntyneet peräti neljäkymmentä prosenttia tämän vuosituhannen aikana. Asianosaisten kärsimystä vähättelemättä: kaventavatko lisääntyvät diagnoosit samalla myös normaaliuden rajoja?

    Erilaisuuden sietäminen on muutoinkin hakusessa. Jo arjen asenteissa individualismin ajan nuoret voivat olla jyrkkiä toisiaan kohtaan. Aiempien vuosikymmenten tapaan nuoret vahtivat yhä, ovatko kaverin tossut ja huppari oikeaa merkkiä ja yhtä tarkasti vahditaan seksuaalisuutta ja sukupuoliroolien noudattamista.

    Vaikka Pride-kulkue keräsi satatuhatta marssijaa Helsinkiin ja tasa-arvoinen avioliittolaki sai hurjan kannatuksen, sama riemu ei näy ainakaan vielä täällä pikkukaupunkien ja maaseudun perukoilla. Usein jo sellainen tyttö tai poika suljetaan kaveripiiristä, joka ei noudata perinteistä mies- tai naiskuvaa. Jos läheisessä yläkoulussa nuori tulisi ulos kaapista, omien nuorteni mukaan "tyyppi saisi kuulla asiasta jokaikinen päivä." Ehkä juuri siksi 72 prosenttia seksuaalivähemmistönuorista saa yhä kuulla asiattomuuksia ja joutuu aika ajoin ahdistelluksi.

    Niinpä jos ajan koulukeskuksen läpi iltapäivällä, alueen kouluista purkautuva nuorisomassa on hätkähdyttävän samannäköistä. Se on paradoksaalista, olisihan nykynuorilla enemmän valinnanvaraa itseilmaisuun kuin koskaan aiemmin.

    Muistelen, kuinka repiviä irtiottoja teimme omassa nuoruudessamme viikonloput olivat kosteita ja tukka sojotti.

    Samaan aikaan nuoret ovat monessakin suhteessa kunnollisempia kuin ikinä. Harva vanhanaikaisesti "kapinoi". Tupakointi on vähentynyt, viinanjuonti niin ikään. Muistelen, kuinka repiviä irtiottoja teimme omassa nuoruudessamme viikonloput olivat kosteita ja tukka sojotti. Yhteen aikaan näpisteltiin kaupoista, sitä teki jopa nykyisin professorina toimiva kaveri. Tämän ajan standardeilla isosta osasta tuon ajan nuorista olisi mitä todennäköisimmin tehty lastensuojeluilmoitus.

    Tuolloin omaa itseä ja paikkaa maailmassa haettiin rajuimman kautta. Silloin siihen oli varaa ja kai tarvekin. Mutta onko enää?

    Ehkä kilpailu tulevaisuuden aurinkopaikoista on tänä päivänä niin kovaa, ettei mogailu enää kannata. Lääketieteelliseen tiedekuntaan pääsee etelässä vain puolisenkymmenen prosenttia kokeeseen osallistuneista, oikeustieteelliseen saman verran.

    Vanhempi nuoreni haki viime keväänä täkäläisen lukion luonnontiedelinjalle 9,5 keskiarvolla. Hän ei päässyt sisään.

    En yhtään ihmettele, että osa nykynuorista kokee riittämättömyyden tunteita.

    Mitä on siis nuoren onnellisuus tänään? Että saa hyvän keskiarvon koulussa? Että kerää viulusoolollaan aplodit konservatorion kevätkonsertissa tai nousee juoksukisojen palkintopallille? Tai että on koulussa kova jätkä tai makea muija, joka vahtii muiden miehuutta ja naiseutta ja pompottaa ja kiusaa niitä, jotka eivät yllä standardeihin?

    En yhtään ihmettele, että osa nykynuorista kokee riittämättömyyden tunteita.

    Luonnossa kukaan ei vaadi kuitenkaan olemaan kuin oma itsensä.

    Ja juuri siksi keskellä ei-mitään, ruokkoamatonta suota, jonka yllä korppi lentää kraakkuen ja jossa suopursu tuoksuu hurjana, nuori voi tokaista olevansa onnellinen.

  • Oikeustoimittaja Päivi Happonen kysyy blogissaan, minne katosi lakialoite, joka heittäisi kiusaajan toiseen kouluun.

  • Maapallo on tänään ihmiselle valtavasti parempi paikka kuin menneinä aikoina, kirjoittaa uusi kolumnistimme, ympäristöfilosofian dosentti Leena Vilkka.

  • Jos taivas onkin putoamassa niskaamme, viivytystaistelun voi jokainen aloittaa jo tänään: avaa kirja ja lue, kirjoittaa kansallisen lukutaitofoorumin asiantuntija Aleksis Salusjärvi.

  • Ruotsin Haaparannalla asuva toimittaja Pekka Juntti on kirjoittanut kirjeen vuoteen 2100.

  • Somea syytetään samanmielisten kaikukammioksi. Mutta voiko kuplia vältellä sulkeutumalla kuplaan, josta käsin paheksuu somekeskustelua tai moralisoi ruutuaikaa, kysyy toimittaja Reetta Räty.

  • Kiinassa koulutus on menolippu parempaan elämään, ja se on helpommin kaupunkilaisen ulottuvilla, kirjoittaa Jenny Matikainen.

  • Kun poliitikko uikuttaa tulleensa maalitetuksi, se on kunnon keskisormenojennus kaikkia niitä kohtaan, jotka on joskus oikeasti maalitettu, sanoo Tampereen ylioppilaslehden Aviisin päätoimittajaTuija Siltamäki.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä