Ykkösaamun kolumni

Jari Ehrnrooth: Pahuuden kieltäminen ei auta

  • 5 min
  • toistaiseksi

Marokkolaisen muslimin surmattua ja haavoitettua lukuisia ihmisiä isis-tyylisellä veitsi-iskulla Turussa, pääministeri sanoi, että viattomien tappaminen on vastoin uskontojen periaatteita ja että vihaan ei tule vastata vihalla. Tasavallan presidentti osallistui rauhoitteluun varoittamalla vastakkainasettelusta ja vetoamalla mielipidejohtajiin maltillisen ja tolkullisen puheen puolesta.  

Kun tosiasioiden vyyhti sittemmin alkoi purkautua, kielletyn pahuuden kasvot nousivat esiin.

Jokainen peruskouluhistorian suorittanut tietää, että henkinen ja fyysinen väkivalta nimenomaan on kuulunut kaikkiin järjestäytyneisiin uskontoihin. Autoritäärisessä muodossaan ja vaiheessaan kristillinen kirkko käännytti pakolla, alisti, kontrolloi, kidutti ja murhasi viattomia ihmisiä Jumalan nimeen.

Nykyisessä muodossaan islam on yhä autoritäärinen ja laajentumishaluinen maailmanuskonto, jonka jyrkimpiin muotoihin kuuluu kammottava määrä paitsi henkistä alistusta myös fyysistä väkivaltaa ja murhaamista. Miksi sen myöntäminen on niin vaikeaa?

Kuka tai mikä on syyllinen Turun terroristiseen pahuuteen? Toki syyllisiä ovat iskun suunnittelijat ja tekijät, mutta he ovat kuitenkin yhden äärilaidan islamilla aivopestyjä uskonsotureita Allahin käskystä. Vaikka islamia ei voi haastaa oikeuteen, se on samassa mielessä syytteessä Historian tuomiolla kuin esimerkiksi kristinusko, kansallissosialismi tai kommunismi niistä hirmuteoista, joihin ne ovat seuraajiaan pakottavasti ohjanneet.

Mitä vastakkainasetteluun tulee, niin minusta ihmisiä alistavien ja murhaavien aatteiden vastustaminen on oikein ja jokaisen vapauden ystävän velvollisuus.

Suomen Evankelisluterilaisella kirkolla on yhä vahva yhteiskunnallinen rooli eettisenä instituutiona. Tyrmistyneenä olen lukenut piispojen lausumia terrorismista.

Helsingin piispa Irja Askolan mielestä terrorismissa huutaa globaali epäoikeudenmukaisuus isoin kirjaimin. Turun piispa Kaarlo Kalliala on samoilla linjoilla ja miettii, että Isisin sotureiksi hakeudutaan, koska Suomi on ohikatsomisen yhteiskunta. Heti Turun iskun jälkeen arkkipiispa Kari Mäkinen kertoi, että on vaikea eläytyä tekijän ajatusmaailmaan ja ymmärtää, mikä saa ihmisen toimimaan niin, ja samalla hän halusi muistuttaa, että myös tekijä on yksi meistä.

Luonnollisesti kaikki piispat ovat toistuvasti varoittaneet vastakkainasettelusta ja olleet sitä mieltä, että islam kuten kaikki muutkin uskonnot on rauhan asialla.

Nämä kirkolliset reaktiot ja lausumat kertovat syvästä eettisestä kriisistä, johon Jeesus Nasaretilaisen saarnaama äärimmäinen ja sekava ihanteellisuus johtaa. Äärimmäistä se on Jeesuksen vaatiessa seuraajiaan rakastamaan vihollisiaan. Siiskö Isisin raiskaamien tyttöjen pitäisi rakastaa sadistisia alistajiaan – aivan kuten nämä ihmishirviöt itsekin vaativat. Sekavaa se on Jeesuksen asettaessa ajatukset, sanat ja teot samanarvoisiksi. Siiskö se, joka joskus on ajatellut ”kuole sika”, on samassa määrin syyllinen kuin terroristi, joka puukottaa ja viiltelee viattomia ohikulkijoita kaksin käsin.

Kun ajattelutapa on ylimaallista armollisuutta, pahuus liukenee pois tai siitä tulee samassa määrin kaikkien ominaisuus – perisynti. Jos kaikki ovat pahoja, kukaan ei ole erityisesti paha.

Vanhassa autoritäärisessä kristillisyydessä kuvioon tuli taikauskoista tolkkua siitä, että pahuus oli persoonallisen pahan, Sielunvihollisen vaikutusta, mutta modernissa eksistentiaalisessa kristillisyydessä Paholainen on haihtunut ja jäljelle on jäänyt pelkkä epä-älyllinen sekasotku, joka yleisessä mielipiteessä kääntyy toivekuvaksi jokaisen ihmisen syntyperäisestä perimmäisestä hyvyydestä.

Pahuuden kieltämisen toinen päälähde onkin oletus eettisestä ihmisluonnosta. Toisin sanoen, ne jotka vaikeina hetkinä syvästi liikuttuen turvaavat ihmisyyteen – kuten Sauli Niinistö tai Timo Soini – joko tietoisesti tai vaistomaisesti kallistuvat sille kannalle, että ihmisessä on jokin myötäsyntyinen eettinen olemus. Tarkemmin ajatellen tämä emotionaalisesti ymmärrettävä turvautuminen annettuun ihmisyyteen on evoluution vastaista unelmointia.

Syntyessään ihmislapsi on vain homo sapiens –lajin yksilö, josta voidaan kasvattaa ja muokata yhtä hyvin myötätuntoinen oikeudenmukaisuuden vaalija kuin toisia ihmisiä surutta surmaava lapsisoturi.

Kun hyväksymme realistisen tavan suhtautua ihmisyyteen, se tekee elämästämme sekä vaativampaa että arvokkaampaa. Hyvyyden ja pahuuden tase tässä maailmassa on vain ja ainoastaan valintojemme ja tekojemme seurausta. Vaikuttavan esimerkin tästä antoivat ne Turun torin auttajat, jotka nousivat pahaa vastaan ja riensivät uhrien avuksi.

Terroristisen pahuuden äärellä on siis syytä olla tarkkana, ennen kuin ryhtyy leikkimään ylenpalttista anteeksiantajaa, sillä eettisen johdonmukaisuuden kannalta katsoen pahuuden kieltäminen ja pahojen armahtaminen ovat pahuuden jatkamista.

Lähetykset

  • ma 4.9.2017 9.00 • Yle Areena

Jaksot

  • Sosiaalinen media on juuri sellainen, millaiseksi me ihmiset sen teemme, pohtii Saara Särmä kolumnissaan.

  • Rakkauteen ladataan keskenään ristiriitaisia odotuksia kuten elämään yleensäkin, mutta vastaavatko rakkautta koskevat myytit todellisuutta, joka ilmenee usein vain pettymyksinä, kysyy Janne Saarikivi kolumnissaan.

  • Miksi meillä pitäisi olla enää duunareiden, porvareiden ja maanviljelijöiden isot puolueet, kun kansa ei enää jakaudu näin? Jakolinjat ovat nyt ihan muualla, sanoo Reetta Räty kolumnissaan.

  • Tähyämme vaalienjälkeiseen arkeen. Suomen velkaantuminen jatkuu edelleen päinvastaisista puheista huolimatta, sanoo Erkki Virtanen kolumnissaan.

  • Joukko suomalaisia firmoja käyttää härskisti hyväkseen silpputyöntekijöiden ja työttömien ahdinkoa. Miten tämä on mahdollista, kysyy Asta Leppä kolumnissaan.

  • Kuunatseihin ja liskomiehiin uskominen on lohdullinen fantasia, vaikka salaliittoteoriat kuulostavat synkiltä ja järjettömiltä, sanoo Tuukka Tervonen kolumnissaan.

  • Mitä olisi tapahtunut, jos Matti Nykäsen menestyksen olisi saavuttanut nainen? Urheilusaavutuksia olisi kunnioitettu, mutta sekoilun kanssa olisi ollut toisin, sanoo urheiluun perehtynyt mediatutkija Sami Kolamo kolumnissaan.
    Kuvitellaanpa tilanne, jossa Matti Nykäsen urheilusaavutukset olisikin tehnyt naisurheilija, vaikkapa Maija Nykänen.

    Tätä kuvitteellista naisnykästä voi tarkastella tähteyden, julkisuushenkilöyden ja sankaruuden kautta. Näin urheilija näyttäytyy osana yhteisöään, joka puhetavoillaan tuottaa sekä naurunalaisia että ylevöitettyjä (media)karikatyyreja, eräänlaisia pilakuvia. Samalla yhteisö paljastaa sukupuolitettuja arvoasetelmiaan. Niitä on urheilussa todella paljon.

    Tähtenä tuikkiminen ei ole mahdollista ilman laajaa medianäkyvyyttä. ”Meidän Matti” kokosi ihmisiä kuin noiduttuna töllöttimen ääreen silloin, kun kanavapujottelu rajoittui kolmeen ”keppiin”. Samoihin aikoihin tv-ruuduissa urheilukansan sydämiin itsensä lykki Marja-Liisa Haemaelaeinen.

    Urheilijan olympiavoittoja arvostetaan sukupuoleen katsomatta. ”Meidän Marja-Liisan” hiihtoa tosin kuvailtiin usein miehisin kielikuvin niin, että hänet ajoittain koettiin ”liian miehiseksi”. Hän antoi kaikkensa ja eteni räkä poskella jopa ronskimmin kuin miehet konsanaan. Lisäksi miesurheilijat saivat 1980-luvulla – ja saavat edelleen – määrällisesti naisurheilijoita enemmän medianäkyvyyttä. Kun miesurheilija ryyppää ja käyttäytyy aggressiivisesti, hänet saatetaan määritellä luonnonlapseksi.

    Nais- ja miesurheiijoita kohdellaan eri tavoin julkkiksina, etenkin jos tähän median tuottamaan hahmoon yhdistyy sekoilemista. Kun miesurheilija ryyppää ja käyttäytyy aggressiivisesti, hänet saatetaan määritellä luonnonlapseksi, joka Peter Pan -myytin mukaisesti ei ole suostunut aikuistumaan. Hänen toimintansa biologisoidaan.

    Hän ei voi vastustaa testosteronierityksensä käytösvaikutuksia ja keskittymishäiriögeenin vuoksi hän sortuu perheväkivaltaan. Naisurheilijaa saatettaisiin vastaavanlaisessa tilanteessa kutsua hysteeriseksi ja tasapainottomaksi ihmistaimeksi, joka ei kykene hallitsemaan tunteitaan. Tai hysteeriseksi naisurheilijan käyttäytyminen usein ainakin urheilukentällä tulkitaan silloin kun hän on suorapuheisesti ja kiukkuisesti välittänyt mielipiteensä vaikkapa tuomarille. Moralistit olisivat lynkanneet naisurheilijajulkkiksen, joka viihtyy enemmän kantabaarin jengin kuin taaperonsa kanssa.

    Maija Nykäsen tolkutonta juhlimista ei olisi katsottu mediassa hyvällä – etenkään raskausaikana, jos sellainen tilanne olisi ylipäätään syntynyt. Myöskään lähipubissa istumista ja ohran jyvät silmissä suoritettuja strippauskeikkoja ei olisi suvaittu silloin, kun äidin olisi pitänyt olla kotona hoivatouhuissa.

    Television keskusteluohjelmissa ja lehtien palstoilla moralistit olisivat lynkanneet naisurheilijajulkkiksen, joka viihtyy enemmän kantabaarin jengin kuin taaperonsa kanssa. Lastensuojeluviranomaiset olisivat luultavasti puuttuneet ”Äitee” Nykäsen sekoilemiseen.

    Maija Nykänen ei olisi ollut ”turha julkkis”. Hänessä olisi ollut kulttuuria tuottavaa voimaa, josta myös lehdet olisivat taloudellisesti hyötyneet. Naisnykäsen toiminnan rajat tosin olisivat olleet kapeat. Hänestä ei olisi tehty juttuja kuin liukuhihnalta. Hänet olisi tietyin osin jopa vaiennettu.

    Maija Nykäsen kanssa ei olisi naurettu niin auvoisasti kuin Matin kanssa. Naisnykänen olisi luokiteltu ”roskasakkiin” ilman ironis-empaattisia sävyjä. Hänen koomisuutensa ei olisi ollut joustavaa ja mukaan kutsuvaa vaan jäykkää ja aseista riisuvaa. Maijan mediakarikatyyri ei olisi toiminut alibina sovinnaisen keskiluokan pikkujoulusekoilulle. Maijaa ei oltaisi monistettu t-paitoihin ja elokuviin retrohenkisellä otteella. Tähtitarinat ja julkkiskohut tunteisiin vetoavine piirteineen tuottavat tietyntyyppisen sankarin sädekehän.

    Maija olisi luonnetyyppinä jähmettynyt kehykseksi, johon ei olisi ollut vaivatonta astua ilman häpeän ja (itse)inhon tunteita. Alkoholisoituneen Maijan ulkonäön rapistumista oltaisiin kauhisteltu kahvipöytäkeskusteluissa, joiden tulkinnoissa hänen oltaisiin katsottu menettäneen huippu-urheilijalle tyypillisen katseita puoleensa vetävän kovan kropan hehkun.

    Tähtitarinat ja julkkiskohut tunteisiin vetoavine piirteineen tuottavat tietyntyyppisen sankarin sädekehän. Henkilösäteilyssä on kansallisen tunneilmapiirin hohtoa, sillä ihaileminen on alun perin syntynyt kansallisesti merkittävänä pidetyn voiton kautta. Näitä merkittäväksi määriteltyjä voittoja on siunautunut naisille huomattavasti vähemmän kuin miehille, ainakin jos historiikeissa kerrottua urheilun ”hyvää tarinaa” on uskomista.

    Urheilusankarin kuoleman jälkeiset reaktiot kertovat siitä, millaiset tunteet virtaavat ”kansan syvissä riveissä” ja miten tunteet tarttuvat erilaisiin urheilijatyyppeihin. Tässä yhteydessä on usein puhuttu kunnian palautuksesta, kun yhteisö, jota myös yleisöksi voi kutsua, muistelee sankarinsa suurtekoja.

    Nykyisessä tositeeveekulttuurissa, jossa tavikset ja julkkikset kilpaa paljastavat yksityisiä asioitaan, kyse ei ole kuitenkaan vain urheilijan ylevöittämisestä uudelleen vaan yhtä lailla yleisön sielunpuhdistusrituaalista.

    Kanssasurijat (jotka vielä hetki sitten olivat kanssanaurajia) herkeämättä peukuttavat ja hymiöilevät toinen toisilleen somenäyttämöillään. Verkkoalustat toimivat rippituoleina, joissa yleisöt ovat ottaneet esiintyjän roolin. Näissä ihmisten omien tunteiden tunnustusperformansseissa, joissa kerrotaan minun tunnesuhteestani edesmenneeseen urheilutähteen ja mediakarikatyyriin, naisnykänenkin olisi saanut tavanomaista lempeämmän ja säälillisemmän kommentointiketjun. Valtiollisia hautajaisia hänelle ei surmin suinkaan kukaan olisi kehdannut ehdottaa. Siitä vasta mediakohu olisi syntynyt.

    Kirjoittaja on urheiluun perehtynyt mediatutkija ja aineenopettaja. Hän seurasi junnuna Sarajevon ja Calgaryn talviolympialaisia yhtä innostuneesti kuin muutkin naapuruston urheiluhullut.

  • Tutkijat ovat ajattelun ammattilaisia. Siksi heidän on näyttävä rohkeammin julkisuudessa kertomassa mitä kriittinen ajattelu on, sanoo Kari Enqvist kolumnissaan.

  • Rakkaussuhde työhön alkaa usein hyvin, mutta se saattaa ajan myötä muuttua kummalliseksi ja ahdistavaksi, sanoo tutkija Mona Mannevuo kolumnissaan.

  • Isot puolueet voisivat oppia jotain pieniltä puolueilta sanoo politiikan toimittaja Robert Sundman blogissaan.

  • Vinoutuneet käsitykset hoitotyöstä ovat johtaneet siihen, etteivät poliitikot kykene tekemään viisaita päätöksiä, joissa näkyisivät hoitotyön todellinen arvo, sanoo Jani Halme kolumnissaan.

  • Tarvittiin 400 000 ihmisten yhteistyötä, että ihminen pääsi kuuhun. Samaa yhteistyön ja virheistä oppimisen henkeä kaivattaisiin politiikkaan, pohtii aivotutkija Katri Saarikivi kolumnissaan.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä