Ykkösaamun kolumni

Paula Takio: Auktoriteettia etsimässä

  • 4 min
  • toistaiseksi

Oli tiukka tilanne oppitunnilla. Yksi opiskelija käyttäytyi ikävästi minua kohtaan eikä rauhoittunut, vaikka mitä yritin. Hän ei suostunut poistumaan luokasta, koska "siitä tulee sitten luvaton poissaolo", enkä viitsinyt yrittää taluttaa vastahakoista itseäni yli päätä pidempää urheilijanuorukaista ovelle, koska arvelin, että en siinä kuitenkaan onnistuisi.

Ryhmän toinen opiskelija ehätti toteamaan: "Jos sulla olisi auktoriteettia, olisit ajanut sen pois luokasta."

Se tuntui iskulta palleaan. Totesin, että tuo on muuten varmaan aika lailla kurjin moite, mitä opettajana voi kuulla. Sehän oikeastaan ilman muuta tarkoittaa yhtä kuin olet huono opettaja.

Toiset opiskelijat alkoivat pohdiskella: "Mutta mitä se auktoriteetti oikeastaan on?" He innostuivat muistelemaan, millaisia erilaisia opettajia heillä on ollut ja miten eri tavoilla opettajat ovat heidän kanssaan pärjänneet. Jotakuta on pelätty, toisen kanssa ollut rennompaa ja silti on saatettu onnistua sekä työrauhan että opiskelun edistämisessä.

Paljastavaa on myös se, että me opettajat itsekään emme aina tiedä, mitä se auktoriteetti on, jota meiltä odotetaan. Tampereen ammattikorkeakoulun kehittämishankkeena tehdystä työstä "Opettajan auktoriteetti: ilmiön tarkastelua toisella asteella" käy ilmi, että yli puolet kyselyyn vastanneista opettajista ei osannut määritellä auktoriteettia. Emmi Hallikaisen ja Maija Komun pro gradu -tutkielma "Nuorten ja kokeneiden opettajien kokemuksia auktoriteetin rakenteesta ja kehittymisestä" vuodelta 2015 (Jyväskylän yliopisto) valaisee mukavasti erilaisia auktoriteettiin liitettäviä mielikuvia ja näkemyksiä.

Perinteisesti auktoriteetti helposti mielletään kyvyksi saada ihmiset  -- minun tapauksessani opiskelijat -- toimimaan tismalleen haluamallani tavalla. Tottelemaan saumattomasti, kun komennan olemaan hiljaa. Tekemään antamiani tehtäviä kyseenalaistamatta niiden mielekkyyttä, vain koska minä käsken tehdä ne. Tällaiseen käsitykseen auktoriteetista liittyy ulkoinen pakko ja sanktioilla pelottelu sekä myös se, että auktoriteettiasemassa oleva on ehdottoman varma siitä, että on absoluuttisen oikeassa. Yhden opiskelijani kertoma tarina alakoulunsa opettajasta, joka käveli luokassa pesäpallomaila kädessä "eikä kukaan ryppyillyt sille", on ehkä jo aika äärimmäinen esimerkki tällaisesta uhkaavuuteen perustuvasta työrauhan ylläpitämisestä.

Toisenlaista auktoriteettiakin on. Silloin ei pelata pelolla vaan molemminpuolisella kunnioituksella. Suhde antaa tilaa inhimillisyydelle. Opiskelijat voivat kyseenalaistaa sen, mitä minä sanon, ilman että menetän kasvoni tai auktoriteettini. Voin myöntää ääneen, että hupsista, olen tehnyt virheen tai erehtynyt suunnitelmissani, enkä silti menetä kasvojani. Usein opiskelijani kuitenkin tietävät asioita, joita minä en tiedä, ja yhdistämällä osaamisemme saamme opiskelun sujumaan. Kun mainitsin alakouluaikojaan muistelleille opiskelijoille, että aika vaikea minun kyllä olisi kuvitella itseäni pesäpallomailan kanssa luokassa kiertelemään, heitäkin nauratti sellainen mielikuva.

Alussa mainitsemani ryhmä lähti keskustelun jälkeen ja tunnin loputtua luokasta eikä minulle ainakaan jäänyt alun palleaiskusta huolimatta siitä tunnista sittenkään huono muisto.

Opettajana on tekemisissä parinkymmenen nuoren kanssa kerrallaan, viikossa aineenopettajalla on jo satoja opiskelijoita. Vuositasolla enemmän. Harvoin ongelmia on kaikkien kanssa. Joskus yhteenottoja on yhden tai useamman jossain ryhmässä olevan opiskelijan kanssa, vaikka useimpien kanssa homma toimiikin. Negatiivinen kuitenkin tahtoo saada positiivista enemmän huomiota, ja helposti jonkin ongelmatilanteen tai ongelmallisen suhteen takia kokonainen ryhmä saattaa leimautua hankalaksi  tai yhden ryhmän tai yksittäisen opiskelijan kanssa taistelemaan joutuva opettaja voi kokea olevansa epäonnistunut opettaja, vaikka samaan aikaan vastaavia ongelmia ei useimpien ryhmien ja opiskelijoiden kanssa olisikaan.    

Erityisesti kun on tekemisissä myllertävässä elämänvaiheessa olevien ihmisten kanssa, on armollista tunnustaa se tosiasia, että joskus tulee väistämättä yhteenottoja ja toisinaan on vaikeampaa, välillä helpompaa. Vaikka yhdellä kertaa menisi huonosti, kokeillaan ensi kerralla tavatessa puhtaalta pöydältä uudestaan.

Lähetykset

  • ti 12.9.2017 8.10 • Yle Areena

Jaksot

  • Sosiaalinen media on juuri sellainen, millaiseksi me ihmiset sen teemme, pohtii Saara Särmä kolumnissaan.

  • Rakkauteen ladataan keskenään ristiriitaisia odotuksia kuten elämään yleensäkin, mutta vastaavatko rakkautta koskevat myytit todellisuutta, joka ilmenee usein vain pettymyksinä, kysyy Janne Saarikivi kolumnissaan.

  • Miksi meillä pitäisi olla enää duunareiden, porvareiden ja maanviljelijöiden isot puolueet, kun kansa ei enää jakaudu näin? Jakolinjat ovat nyt ihan muualla, sanoo Reetta Räty kolumnissaan.

  • Tähyämme vaalienjälkeiseen arkeen. Suomen velkaantuminen jatkuu edelleen päinvastaisista puheista huolimatta, sanoo Erkki Virtanen kolumnissaan.

  • Joukko suomalaisia firmoja käyttää härskisti hyväkseen silpputyöntekijöiden ja työttömien ahdinkoa. Miten tämä on mahdollista, kysyy Asta Leppä kolumnissaan.

  • Kuunatseihin ja liskomiehiin uskominen on lohdullinen fantasia, vaikka salaliittoteoriat kuulostavat synkiltä ja järjettömiltä, sanoo Tuukka Tervonen kolumnissaan.

  • Mitä olisi tapahtunut, jos Matti Nykäsen menestyksen olisi saavuttanut nainen? Urheilusaavutuksia olisi kunnioitettu, mutta sekoilun kanssa olisi ollut toisin, sanoo urheiluun perehtynyt mediatutkija Sami Kolamo kolumnissaan.
    Kuvitellaanpa tilanne, jossa Matti Nykäsen urheilusaavutukset olisikin tehnyt naisurheilija, vaikkapa Maija Nykänen.

    Tätä kuvitteellista naisnykästä voi tarkastella tähteyden, julkisuushenkilöyden ja sankaruuden kautta. Näin urheilija näyttäytyy osana yhteisöään, joka puhetavoillaan tuottaa sekä naurunalaisia että ylevöitettyjä (media)karikatyyreja, eräänlaisia pilakuvia. Samalla yhteisö paljastaa sukupuolitettuja arvoasetelmiaan. Niitä on urheilussa todella paljon.

    Tähtenä tuikkiminen ei ole mahdollista ilman laajaa medianäkyvyyttä. ”Meidän Matti” kokosi ihmisiä kuin noiduttuna töllöttimen ääreen silloin, kun kanavapujottelu rajoittui kolmeen ”keppiin”. Samoihin aikoihin tv-ruuduissa urheilukansan sydämiin itsensä lykki Marja-Liisa Haemaelaeinen.

    Urheilijan olympiavoittoja arvostetaan sukupuoleen katsomatta. ”Meidän Marja-Liisan” hiihtoa tosin kuvailtiin usein miehisin kielikuvin niin, että hänet ajoittain koettiin ”liian miehiseksi”. Hän antoi kaikkensa ja eteni räkä poskella jopa ronskimmin kuin miehet konsanaan. Lisäksi miesurheilijat saivat 1980-luvulla – ja saavat edelleen – määrällisesti naisurheilijoita enemmän medianäkyvyyttä. Kun miesurheilija ryyppää ja käyttäytyy aggressiivisesti, hänet saatetaan määritellä luonnonlapseksi.

    Nais- ja miesurheiijoita kohdellaan eri tavoin julkkiksina, etenkin jos tähän median tuottamaan hahmoon yhdistyy sekoilemista. Kun miesurheilija ryyppää ja käyttäytyy aggressiivisesti, hänet saatetaan määritellä luonnonlapseksi, joka Peter Pan -myytin mukaisesti ei ole suostunut aikuistumaan. Hänen toimintansa biologisoidaan.

    Hän ei voi vastustaa testosteronierityksensä käytösvaikutuksia ja keskittymishäiriögeenin vuoksi hän sortuu perheväkivaltaan. Naisurheilijaa saatettaisiin vastaavanlaisessa tilanteessa kutsua hysteeriseksi ja tasapainottomaksi ihmistaimeksi, joka ei kykene hallitsemaan tunteitaan. Tai hysteeriseksi naisurheilijan käyttäytyminen usein ainakin urheilukentällä tulkitaan silloin kun hän on suorapuheisesti ja kiukkuisesti välittänyt mielipiteensä vaikkapa tuomarille. Moralistit olisivat lynkanneet naisurheilijajulkkiksen, joka viihtyy enemmän kantabaarin jengin kuin taaperonsa kanssa.

    Maija Nykäsen tolkutonta juhlimista ei olisi katsottu mediassa hyvällä – etenkään raskausaikana, jos sellainen tilanne olisi ylipäätään syntynyt. Myöskään lähipubissa istumista ja ohran jyvät silmissä suoritettuja strippauskeikkoja ei olisi suvaittu silloin, kun äidin olisi pitänyt olla kotona hoivatouhuissa.

    Television keskusteluohjelmissa ja lehtien palstoilla moralistit olisivat lynkanneet naisurheilijajulkkiksen, joka viihtyy enemmän kantabaarin jengin kuin taaperonsa kanssa. Lastensuojeluviranomaiset olisivat luultavasti puuttuneet ”Äitee” Nykäsen sekoilemiseen.

    Maija Nykänen ei olisi ollut ”turha julkkis”. Hänessä olisi ollut kulttuuria tuottavaa voimaa, josta myös lehdet olisivat taloudellisesti hyötyneet. Naisnykäsen toiminnan rajat tosin olisivat olleet kapeat. Hänestä ei olisi tehty juttuja kuin liukuhihnalta. Hänet olisi tietyin osin jopa vaiennettu.

    Maija Nykäsen kanssa ei olisi naurettu niin auvoisasti kuin Matin kanssa. Naisnykänen olisi luokiteltu ”roskasakkiin” ilman ironis-empaattisia sävyjä. Hänen koomisuutensa ei olisi ollut joustavaa ja mukaan kutsuvaa vaan jäykkää ja aseista riisuvaa. Maijan mediakarikatyyri ei olisi toiminut alibina sovinnaisen keskiluokan pikkujoulusekoilulle. Maijaa ei oltaisi monistettu t-paitoihin ja elokuviin retrohenkisellä otteella. Tähtitarinat ja julkkiskohut tunteisiin vetoavine piirteineen tuottavat tietyntyyppisen sankarin sädekehän.

    Maija olisi luonnetyyppinä jähmettynyt kehykseksi, johon ei olisi ollut vaivatonta astua ilman häpeän ja (itse)inhon tunteita. Alkoholisoituneen Maijan ulkonäön rapistumista oltaisiin kauhisteltu kahvipöytäkeskusteluissa, joiden tulkinnoissa hänen oltaisiin katsottu menettäneen huippu-urheilijalle tyypillisen katseita puoleensa vetävän kovan kropan hehkun.

    Tähtitarinat ja julkkiskohut tunteisiin vetoavine piirteineen tuottavat tietyntyyppisen sankarin sädekehän. Henkilösäteilyssä on kansallisen tunneilmapiirin hohtoa, sillä ihaileminen on alun perin syntynyt kansallisesti merkittävänä pidetyn voiton kautta. Näitä merkittäväksi määriteltyjä voittoja on siunautunut naisille huomattavasti vähemmän kuin miehille, ainakin jos historiikeissa kerrottua urheilun ”hyvää tarinaa” on uskomista.

    Urheilusankarin kuoleman jälkeiset reaktiot kertovat siitä, millaiset tunteet virtaavat ”kansan syvissä riveissä” ja miten tunteet tarttuvat erilaisiin urheilijatyyppeihin. Tässä yhteydessä on usein puhuttu kunnian palautuksesta, kun yhteisö, jota myös yleisöksi voi kutsua, muistelee sankarinsa suurtekoja.

    Nykyisessä tositeeveekulttuurissa, jossa tavikset ja julkkikset kilpaa paljastavat yksityisiä asioitaan, kyse ei ole kuitenkaan vain urheilijan ylevöittämisestä uudelleen vaan yhtä lailla yleisön sielunpuhdistusrituaalista.

    Kanssasurijat (jotka vielä hetki sitten olivat kanssanaurajia) herkeämättä peukuttavat ja hymiöilevät toinen toisilleen somenäyttämöillään. Verkkoalustat toimivat rippituoleina, joissa yleisöt ovat ottaneet esiintyjän roolin. Näissä ihmisten omien tunteiden tunnustusperformansseissa, joissa kerrotaan minun tunnesuhteestani edesmenneeseen urheilutähteen ja mediakarikatyyriin, naisnykänenkin olisi saanut tavanomaista lempeämmän ja säälillisemmän kommentointiketjun. Valtiollisia hautajaisia hänelle ei surmin suinkaan kukaan olisi kehdannut ehdottaa. Siitä vasta mediakohu olisi syntynyt.

    Kirjoittaja on urheiluun perehtynyt mediatutkija ja aineenopettaja. Hän seurasi junnuna Sarajevon ja Calgaryn talviolympialaisia yhtä innostuneesti kuin muutkin naapuruston urheiluhullut.

  • Tutkijat ovat ajattelun ammattilaisia. Siksi heidän on näyttävä rohkeammin julkisuudessa kertomassa mitä kriittinen ajattelu on, sanoo Kari Enqvist kolumnissaan.

  • Rakkaussuhde työhön alkaa usein hyvin, mutta se saattaa ajan myötä muuttua kummalliseksi ja ahdistavaksi, sanoo tutkija Mona Mannevuo kolumnissaan.

  • Isot puolueet voisivat oppia jotain pieniltä puolueilta sanoo politiikan toimittaja Robert Sundman blogissaan.

  • Vinoutuneet käsitykset hoitotyöstä ovat johtaneet siihen, etteivät poliitikot kykene tekemään viisaita päätöksiä, joissa näkyisivät hoitotyön todellinen arvo, sanoo Jani Halme kolumnissaan.

  • Tarvittiin 400 000 ihmisten yhteistyötä, että ihminen pääsi kuuhun. Samaa yhteistyön ja virheistä oppimisen henkeä kaivattaisiin politiikkaan, pohtii aivotutkija Katri Saarikivi kolumnissaan.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä