Koe uusi yle.fi
Sari Valto

Miten suitsia itsekkyyttä?

  • 53 min
  • toistaiseksi

On helppo paheksua rikkaita, jotka kiertävät veroja. Millaista itsekkyyttä! Tai ärsyyntyä työkaverista, joka ottaa tiimiprojektin saavutuksista kunnian itselleen. Miten itsekäs tyyppi! Niin, se itsekkyys tuntuu olevan ilmiselvä piirre aina muissa. Mutta onko sitä sittenkin myös meissä jokaisessa, jos rehellisiä olemme? Kuinka usein nimittäin oikeasti laitamme oman etumme syrjään ja teemme ratkaisuja yhteisön edun mukaan? Onko itsekkyys itse asiassa ihmisluonteelle vääjäämätön evoluution kehittämä piirre? Jos näin on, voisimmeko oppia suitsimaan itsekkyyden haitallisia puolia? Onnistuisiko se empatiakykyämme herkistämällä?

Näistä kysymyksistä keskustelevat Sari Valton kanssa runoilija ja kriitikko Jukka Koskelainen sekä moraalipsykologiaan erikoistunut filosofi Elisa Aaltola. Koskelaiselta on hiljattain ilmestynyt kirja Mahtava minä – itsekkyyden voima ja vastavoimat ja Aaltolalta yhdessä Sami Kedon kanssa Empatia – myötäelämisen tiede.

Lähetykset

  • ti 14.11.2017 10.05 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Kannabis luokiteltiin YK:n yleissopimuksessa vuonna 1961 vaaralliseksi huumeeksi –  se listattiin samaan kategoriaan heroiinin ja kokaiinin kanssa. Linjauksen pohjalle sopimuksen allekirjoittajamaat rakensivat huumepolitiikkaansa. Kannabiksesta tuli Suomessakin laitonta 1970-luvun alussa. Nyt on kuitenkin vahvistumassa maailmalla käsitys siitä, että kannabis ei ole verrattavissa koviin huumeisiin ja siksi sitä pitäisi käsitellä rikosseuraamusten kannalta erillään muista huumeista. Näin on monessa maassa jo tehtykin: kannabiksen käytön rankaisemista on luovuttu ja keskitytty ohjaamaan käyttäjä mahdollisesti tarvitsemaansa hoitoon. USA:ssa on menty niin pitkälle, että kannabis on laillistettu useassa osavaltiossa ja lääkekannabis parissakymmenessä osavaltiossa. Kannabistuotteiden kehittämisestä odotetaan siellä valtavia tuloja.
    Toisaalta kannabiksen vapauttamista on vastustettu sillä perusteella, että se antaisi ihmisille viestin huumeiden hyväksyttävyydestä.
    Onko kyse niin vaarattomasta aineesta kuten moni käyttäjä väittää? Millainen on kannabistilanne Suomessa? Miten meillä käytön rankaisemisesta luopuminen vaikuttaisi? Mihin suuntaan Suomen kannattaisi huumepolitiikkansa ruuvata? Tästä keskustelevat THL:n tutkimusprofessori Pekka Hakkarainen sekä Ajatuspaja Liberan tutkija Teemu Känsälä.

  • On helppo paheksua rikkaita, jotka kiertävät veroja. Millaista itsekkyyttä! Tai ärsyyntyä työkaverista, joka ottaa tiimiprojektin saavutuksista kunnian itselleen. Miten itsekäs tyyppi! Niin, se itsekkyys tuntuu olevan ilmiselvä piirre aina muissa. Mutta onko sitä sittenkin myös meissä jokaisessa, jos rehellisiä olemme? Kuinka usein nimittäin oikeasti laitamme oman etumme syrjään ja teemme ratkaisuja yhteisön edun mukaan? Onko itsekkyys itse asiassa ihmisluonteelle vääjäämätön evoluution kehittämä piirre? Jos näin on, voisimmeko oppia suitsimaan itsekkyyden haitallisia puolia? Onnistuisiko se empatiakykyämme herkistämällä?
    Näistä kysymyksistä keskustelevat Sari Valton kanssa runoilija ja kriitikko Jukka Koskelainen sekä moraalipsykologiaan erikoistunut filosofi Elisa Aaltola. Koskelaiselta on hiljattain ilmestynyt kirja Mahtava minä – itsekkyyden voima ja vastavoimat ja Aaltolalta yhdessä Sami Kedon kanssa Empatia – myötäelämisen tiede.

  • Syksyn esikoiskirjailija Ben Kalland tuo ensimmäistä kertaa Jehovan todistajat suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Kalland kertoo Vien sinut kotiin -kirjassaan sisaruusrakkaudesta, joka ylittää perheen uskonnollisen kahtiajakautumisen. Hän myös kuvaa Jehovan todistajien hierarkkista organisaatiota ja johtoportaan kilpailua vallasta. ”Harva rivijäsen täällä tietää, miten sääntöjä sorvataan päämajassa New Yorkissa ja miten niillä saatetaan käydä kauppaa sisäisten valtakamppailujen tiimellyksessä. Säännöt eivät aina ole niin Jumalan puhdasta sanelua kuten jäsenet luulevat,” sanoo Kalland.

    Kalland tuntee Jehovan todistajat –yhteisön sisältä päin, sillä hänen oma lapsuutensa ja nuoruutensa kului Jehovan todistaja –perheessä. Hän erosi yhteisöstä noin 20-vuotiaana pitkän harkinnan jälkeen. Mitään ahdistavaa uskonkriisiä hän ei kokenut, alkoi vain vähitellen huomata opetuksessa epäloogisuutta ja säännöissä kummallisuuksia. ”Istuin Messukeskuksessa isossa konventissa ja yhtäkkiä vain nousin ja lähdin pois. Tajusin, ettei minun tarvitse kuunnella tällaista,” Kalland muistelee. Nyt puolet suvusta karttaa häntä.

    Seija Ronimus on tehnyt Turun yliopistoon tutkimuksen Jehovan todistajista eronneista ihmisistä ja heidän kokemuksistaan (Vartiossa maailmaa vastaan, 2011). Tutkimuksesta käy ilmi, että elämä yhteisön sääntöjen mukaan on vaativaa: on evankelioitava säännöllisesti ja toimitettava kuukausittain raportti seurakunnalle toiminnastaan, on otettava osaa viikoittaisiin kokouksiin, on vältettävä turhaa kanssakäymistä yhteisön ulkopuolisten kanssa ja sopeuduttava siihen, että itsenäistä ajattelua ei pidetä suotavana ja että käyttäytymistä ylipäätään säätelevät monet erilaiset säännöt. Moni uupuu suorittamiseen ja alkaa vähitellen jättäytyä toiminnasta pois. Vaakakupissa painaa kuitenkin tieto siitä, että liikkeestä eroaminen saattaa johtaa yksinäisyyteen: karttamista ei virallisesti liikkeen johdon suunnalta tunnusteta olevan olemassa, mutta silti rivijäsenet tietävät, että sitä tapahtuu.

    ”Kyllä sitä tapahtuu. Itsekin kartoin erotettuja ollessani vielä yhteisössä mukana. Nyt omat lapseni eivät ole saaneet olla kaikkien sukulaistensa kanssa tekemisissä, vaan ovat tottuneet siihen, että osaa suvusta ei ikään kuin ole heille olemassa, ” sanoo Ben Kalland.

  • Tuntuuko jokin ratkaisu sinusta oikealta, mutta et pysty oikein perustelemaan sitä? Kyse on intuitiosta. Psykologiassa ajattelu jaetaan intuitiiviseen ja analyyttiseen. Edellinen on nopeaa ja automaattista, jälkimmäinen tietoista, työlästä ja hidasta. Monet taiteilijat ja tutkijat sanovat käyttävänsä intuitiota työssään.

    "Aivomme ovat luontaisesti intuitiiviset. Olemme siis kaikki intuitiivisia, vaikka emme sitä tiedostaisikaan. Arki muuttuisi mahdottomaksi, jos emme osaisi tehdä asioita intuitiivisesti vaan pysähtyisimme analysoimaan jokaista tavallista päätöstämme excel-taulukon äärelle. Voisimme kuitenkin käyttää intuitiota enemmän hyödyksi esimerkiksi työelämässä. On mahdollista oppia vahvistamaan omaa intuitiivista kykyään," sanoo intuitiosta väitöskirjan tehnyt tutkija Asta Raami.

    Mutta mitä tehdä, jos punnitsee ratkaisua päässään ja järkisyyt vievät toisaalle ja intuitio yhtäälle? Kumpaa uskoa? "Ristiriitainen tilanne kertoo siitä, että asiaa pitää tutkia ja miettiä lisää. On myös pohdittava syitä sille, miksi intuitio ohjaa muualle", sanoo Asta Raami.

    Päätä viisaasti -kirjan kirjoittanut filosofi Markus Neuvonen kehottaa myös ihmisiä malttiin. On pysähdyttävä miettimään omia motiivejaan. Hänen mukaansa ihmisten on itse asiassa huomattavasti vaikeampi toimia rationaalisesti kuin "fiilispohjalta".

    Ihmiset saattavat kutsua "intuitioksi" sitä, että toimivat vain omien ennakkoluulojensa ja uskomustensa ohjailemina, eivätkä jaksa haastaa ajatuksiaan ja ottaa faktoista selvää.

    "Intuitio ei ole viisas neuvoja, joka aina tietää oikean vastauksen. Siinä on kysymys monimutkaisesta ajatteluprosessista. Yleisesti voisin sanoa, että jos olet jonkin alan ekspertti, intuitioon kannattaa luottaa, mutta jos päätös pitäisi tehdä asiasta, josta tiedät hyvin vähän, kannattaa olla varovainen intuitioon luottamisen suhteen," sanoo filosofi Markus Neuvonen.

    Vieraina ovat intuitiosta väitellyt tutkija Asta Raami sekä filosofi Markus Neuvonen.

    Toimittaja on Sari Valto.
    Kuva: Christopher Campbell, Unsplash

  • Miksi rahat eivät koskaan riitä? Mistä minä pystyisin säästämään? Kyllähän minä sitten olisin onnellinen, jos tilillä olisi enemmän rahaa! Nämä ovat varsin yleisiä kommentteja rahaan liittyen.

    Eläkeläinen Heli Joutsenlahti ja tietokirjailija Antti Rinta-Loppi eivät kuitenkaan näihin kommentteihin yhdy.

    Joutsenlahdella jää eläkkeestään asumismenojen jälkeen noin 300-450 euroa kuussa. Ne riittävät hyvin ja Joutsenlahti sanoo elävänsä onnellista ja iloista aikaa.

    Hän marjastaa ja sienestää paljon ja varastoi ruokaa talvea varten. Hän seuraa tiedekirjallisuutta ja harrastaa lintujen bongaamista. Edullisia harrastuksia siis! Rahaa menee Lapin reissuihin ja romaanien ostamiseen. Ne tuottavat hänelle kuitenkin suurta iloa, joten niistä hän on valmis maksamaan.

    Muutaman kerran vuodessa hän pystyy laittamaan rahaa säästöönkin ja on onnistunut kymmenen eläkevuotensa aikana kartuttamaan itselleen turvarahaston yllättävien tilanteiden varalle. ”Jos saisin kuukaudessa vaikkapa tuhat euroa enemmän rahaa, ei se minua sen onnellisemmaksi tekisi. Perustulo tarvitaan tietenkin, mutta eipä paljon sen päälle,” sanoo Joutsenlahti.

    Antti Rinta-Loppi piti vuosia Saituri-blogia ja on yksi Erilainen ote omaan talouteen -kirjan kirjoittajista. Sekä blogissa että kirjassa kantavana teemana on säästäminen henkilökohtaisen vapauden saavuttamiseksi.

    Rinta-Loppi kritisoi yleistä käsitystä, että ollakseen tyytyväinen ihminen tarvitsisi ympärilleen tavaraa. "Säästöt ovat merkki siitä, että on elämäänsä tyytyväinen. Se, joka ei ole, laittaa jatkuvasti rahaa kuluttamiseen, koska kuvittelee saavuttavansa tyytyväisyyden sitä kautta.”

    Rinta-Loppi itse on jo pitkään laittanut suurimman osan palkkatuloistaan säästöön ja sijoituksiin. Hänen mielestään pienituloinenkin pystyy hallitsemaan talouttaan niin, että säästöjä syntyy.

    Oravanpyörästä on hänen mukaansa mahdollista hypätä pois. Se vaatii omien asenteiden perinpohjaista tutkimista ja tapojen päämäärätietoista muuttamista. Esimerkiksi Rinta-Loppi ottaa ihmisen, joka sanoo tarvitsevansa auton liikkumistaan varten ja kuntosalijäsenyyden kuntonsa ylläpitämiseksi. Luopumalla autosta ja salikortista hän säästäisi vuodessa keskimäärin 5600 euroa. Samalla kunto kohenisi paremmaksi kuin koskaan, kun auto vaihtuisi lihasvoimaan. Summa tekisi kymmenessä vuodessa noin seitsemän prosentin tuotolla 93 000 euroa.

    Autosta luopuminen ei kaikille toki ole mahdollista, mutta niille, joille se suinkin on, tämä olisi yksi keino säästää merkittävä määrä rahaa. Rinta-Loppi kehottaa ihmisiä ylipäätään miettimään, mistä todellinen onni löytyy. ”Itse ajattelen niin, ettei mikään ostettava asia tuo minua lähemmäksi minulle tärkeitä asioita."

    Sari Valton haastateltavina ovat eläkeläinen Heli Joutsenlahti sekä tietokirjailija Antti Rinta-Loppi.

  • Ikää ja elämänkokemuksia tulee lisää, maailma ympärillämme muuttuu: mutta pysymmekö me sisimmässämme aina samoina? Vai onko minuus jotakin, joka muovautuu jatkuvasti? Onko 50-vuotiaan "minä" sama kuin mitä se oli 20-vuotiaana? Kirjailija, psykoterapeutti Katriina Järvinen uskoo, että ei. Hän on kirjoittanut kirjan Saanko esitellä monenlaiset minämme, jossa haluaa haastaa sen yleisen ihanteen, että yksilön tulisi kokea minuutensa eheänä jatkumona. Että olisi olemassa jokin muuttumaton minuus ja voisimme sanoa, että "olen aina ollut oma itseni". Järvinen on huomannut, että joskus ihmisissä herättää vastustusta, kun hän sanoo, että hän ei välttämättä pidä kaikista "entisistä minuuksistaan".

    Meillä kun elää kuvitelma siitä, että mennyt pitäisi aina "käsitellä" ja hyväksyä, meidän pitäisi olla "sinut menneen itsemme kanssa". Järvisen mukaan voi hyvin ajatella, että ei pidä jostain menneestä vaiheestaan, tai jostain puolesta itsestään ja silti hyväksyä itsensä, olla armollinen itselleen. Emme pääse menneisyyttämme ja kehitysvaiheitamme pakoon, vaan kaikki koettu kulkee mukanamme. Esimerkiksi kun aikuisena vierailemme lapsuuskodissamme, saatamme alkaa käyttäytyä tilanteessa lapsen roolissamme tavalla, jota meidän ei enää tarvitsisi tehdä. Se lapsen "minä" on kuitenkin meissä yhä olemassa.

    Kirjailija Selja Ahavan syksyn uutuusromaani Ennen kuin mieheni katoaa on omakohtainen kertomus avioliitosta, jossa mies ilmoittaa yhtäkkiä vaimolle halunneensa olla aina nainen. Tämä yllättävä tilanne ja sitä seurannut elämänmuutos on pakottanut Ahavan miettimään omaa "minäänsä": "kuka olen, jos sinä et olekaan se, miksi sinua luulin"? Oma identiteetti ja omat rajat on pitänyt piirtää uudestaan.

    Entä mitä mieltä keskustelijat ovat siitä, onko terapiakielestä tuttua "itsestään vieraantumista" olemassa? Siis tilannetta, että ihminen herää miettimään omaa elämäänsä ja oivaltaa, ettei hän enää elä siten kuin haluaisi, että hän on vieraantunut omasta sisimmästään. Itsestään vieraantuminenhan nojaa olettamukseen, että olisi olemassa tietty yksi minä, josta sitten joskus erehtyy tekemään harha-askelia?

    Toimittaja Sari Valto, psykoterapeutti Katriina Järvinen ja kirjailija Selja Ahava keskustelevat.

  • Hallitus on leikannut tältä vuodelta ammattikoulutuksesta rahaa reilut 200 miljoonaa euroa ja lisää on luvassa. Ammattikouluissa on jouduttu irtisanomaan opettajia ja vähentämään lähiopetusta. "Meillä leikkausten konkreettinen seuraus on se, että nyt syksyllä aloittaneet sähkö-ja automaatioasennusalan opiskelijat joutuvat kolmen opintovuodensa aikana olemaan kotona viisi viikkoa. Se on pitkä aika. Jos vertaan siihen, miten itse aikoinani sain vielä kaksivuotisen koulutuksen, niin nykyopiskelijat saavat kolmessa vuodessa kolmanneksen vähemmän opetusta," sanoo sähköalan opettaja Antti Pyykkö Omniasta.
    "Olen huolissani siitä, miten tuleva reformi tämän lisäksi vielä tulee vaikuttamaan mahdollisuuksiimme kouluttaa ammattitaitoista väkeä. Työpaikoilla oppimisen määrää pitäisi kasvattaa. Jo nyt sähköalan opiskelijat ovat kolme vuoden aikana 30 viikkoa työpaikoilla ja automaatioasentajat 24 viikkoa. Pienissä sähköalan työpaikoissa he pääsevät tekemään kapeita tehtäviä apupojan roolissa. Oppimista ei voi siirtää työpaikoille loputtomasti."
    Pyykkö kertoo, että sähköalan yrityksiltä on tullut jo nyt viestiä, etteivät he ole tyytyväisiä ammattikouluista valmistuneiden ammattitaitoon.
    Lähihoitajia Omniassa opettava Katri Hemmilä ottaa esille sen, että paljon tukea tarvitsevien oppilaiden määrä on jatkuvasti selvässä kasvussa. Reformissa painotetaan, että oppilaiden tukemiseksi heidän opintopolkunsa tulee henkilökohtaistaa. Siis ikään kuin räätälöidä tutkinto sopimaan yksilön tarpeisiin.
    "Mutta jo nyt aikuispuolella henkilökohtaisen opintosuunnitelman tekemiseen on varattu kaksi tuntia ja nuorten puolella vain vartti aikaa. Onko tähän henkilökohtaistamiseen reformin myötä yhtäkkiä enemmän aikaa?" kysyy Hemmilä.
    Opetushallituksen ammatillisen koulutuksen johtaja Anni Miettunen korostaa, että reformissa on hyvät tavoitteet, jotka on luotu vastaamaan muuttuneeseen toimintaympäristöön. Työelämä on muuttunut, nyt tarvitaan toisenlaisia osaajia kuin ennen. Tarkoitus on tuoda opettajille ja työpaikkojen esimiehille työkaluja siihen, miten oppimista työpaikoilla edistetään niin, että otetaan huomioon kaikkien osapuolten osaamisen kehittämistarpeet. "Mutta muutos ei tule hetkessä valmiiksi. Tämä on monen vuoden matka ja se tehdään yhteistyössä koko kentän kanssa."

  • Miksi ihmeessä vanha äiti on yhtäkkiä mennyt lahjoittamaan suuria summia erilaisille järjestöille? Miksi hänen postiluukustaan tursuaa kaikki mahdolliset aikakauslehdet, vaikka vanhus ei edes muista tilanneensa niitä? Miksi hän on menossa tapaamaan pankin sijoitusneuvojaa? Mahtaako hän siellä enää ymmärtää, mihin nimensä laittaa?
    Tällaisia mietteitä omaiset saattavat joutua pohtimaan, kun ovat huomanneet vanhuksen muistin rakoilevan. Viimeistään silloin, kun ihmisen muisti osoittaa säännöllisesti heikentymisen merkkejä, olisi otettava esille edunvalvontavaltuutuksen tekeminen. Tämä saattaa tuntua omaisista kiusalliselta, koska vanhus ehkä suuttuu siitä, että hänen kykyään hoitaa asioita epäillään. Tästä huolimatta valtuutus kannattaa tehdä siinä vaiheessa, kun vanhus vielä ymmärtää valtuutuksen sisällön. Näin vältytään myöhemmiltä ongelmilta. Edunvalvontavaltuutuksessa voidaan määritellä, mitä asioita se kattaa ja kuka on vastuussa sitten, kun vanhus ei enää kykene itse ymmärtämään asioiden hoitoa. Mikäli valtuutusta ei ole ajoissa tehty ja vanhus on menettänyt täysin ymmärryksensä ympäröivästä maailmasta, voidaan maistraatista hakea päätöstä edunvalvonnasta. Se on kuitenkin raskaampi prosessi kuin valtuutuksen tekeminen. Moni ajattelee, että pystyy hoitamaan iäkkäiden vanhempiensa juoksevat raha-asiat vain valtakirjan avulla, mutta pidemmän päälle valtakirjan varassa oleminen saattaa tuottaa ongelmia, koska eteen voi tulla esimerkiksi juuri pankkiasioita, joita valtakirja ei katakaan. Suomessa terveystiedoilla on vahva suoja ja niidenkin kuulemiseen auttaa edunvalvontavaltuutus.
    Miten muistin heikkenemiseen liittyviä asioita voidaan ennakoida, siitä kertoo perheoikeuden dosentti, tutkija Anna Mäki-Petäjä-Leinonen. Miten ihmisen oikeustoimikelpoisuus määritellään ja miten sitä tutkitaan, siitä kertoo puolestaan muistilääkäri Kati Juva.

  • Kirjailija John Irving on sanonut: "Luulet, että sinulla on muisti, mutta muistilla on sinut." Muisti kun ei alistu tahtoomme. Se on altis vääristymille, se palauttaa mieleemme asioita, joita emme haluaisi enää muistaa, mutta se, minkä haluaisimme muistaa, pysyykin pimennossa.

    Filosofian tohtori, psykologi ja psykoterapeutti Marja Saarenheimo on kirjoittanut paljon muistista, viimeksi Muistamisen vimma -kirjan. Hänen mukaansa ihmisillä on kova tarve rakentaa menneisyydestään eheä tarina, eikä heidän aina ole helppoa hyväksyä, että muistot eivät ole sama asia kuin todellisuus. Ajan kuluessa muistoihimme yhdistyy myöhemmin muilta kuulemiamme asioita ja myös tulkitsemme mennyttä tapahtunutta jatkuvasti hiukan uudella tavalla. Lopullista varmuutta menneistä tapahtumista ei ole. Ihminen muokkaa muistoistaan aina kulloiseenkin elämänvaiheeseensa sopivan syy-ja seuraussuhteisen tapahtumaketjun. Muistamme menneisyydestämme aina vain sen viimeksi tallettamamme "päivitetyn version". On myös mielenkiintoista huomata, että muistoja ei synny ilman tietoista muistelua. Mutta missä muistot ovat silloin, kun niitä ei vielä ole pystynyt "palauttamaan mieleensä?"
    Åbo Akademin oikeuspsykologian tutkijana ja oikeuspsykologian kouluttajana työskentelevä Julia Korkman tietää, miten epäluotettava muisti on ja miten altis se on muuttamaan muistoa, mikäli ihmistä johdatellaan. On todisteita siitä, että ihmisen mieli kykenee jopa luomaan todenntuntuisen muiston asiasta, jota koskaan ei ole oikeasti tapahtunut. Poliisi tai syyttäjä pyytää Korkmania avuksi, kun epäillään, että lapsi on joutunut rikoksen uhriksi tai silminnäkijäksi ja pitää arvioida, voiko lapsen todistukseen luottaa. Työ on hienosyistä ja vaatii paljon tietoa muistin toiminnasta. Virheelliset muistikuvat voivat johtaa jopa oikeusmurhiin.
    Muistojamme voi siis ulkopuolinen manipuloida, mutta entä pystyisimmekö itse muokkaamaan mieltämme niin, että muistaisimme vain kaikki positiiviset asiat?

  • "Ei mun isä mikään alkoholisti ollut, sellainen juoppo vain." Näin alkoi tyypillinen kertomus, jonka toimittaja-käsikirjoittaja Ani Kellomäki sai kuulla kerätessään kirjaansa "Kosteusvaurioita - kasvukertomuksia pullon juurelta" aikuisten kokemuksia lapsuudestaan. Hän haastatteli lähes neljääkymmentä ihmistä, joiden lapsuutta varjosti vanhempien tai vanhemman alkoholinkäyttö. Vähättelevä puhetyyli saattaa heijastella tapaa, jolla alkoholiongelmasta on puhuttu julkisuudessa: ikään kuin alkoholisti tarkoittaisi aina sitä rappiojuojaa, joka ajaa perheen kirveellä hankeen. "Kun nostetaan esille vain äärimmäisiä tapauksia, jää näkymättömiin valtava joukko kertomuksia, joissa voidaan pahoin paljon vähemmän äärimmäisillä tavoilla. Myös näissä liikajuomisen oloissa lapset kokevat usein aitoa hätää," sanoo Ani Kellomäki, joka itse kärsi koko murrosikänsä ajan äitinsä liiallisesta ryyppäämisestä.

    Näistä vähemmän äärimmäisistä oloista ei välttämättä kasva syrjäytyneitä uusia alkoholisteja, vaan teräksenkovia suorittajia. Hyväksynnän hakijoita, taitavia kulissien ylläpitäjiä. Ihmissuhteissaan epävakaita, jatkuvassa stressitilassa puurtajia. Niistä kasvaa aikuisia, jotka eivät osaa suhtautua luontevasti riitelyyn tai jotka eivät koskaan paljasta toisille ihmisille todellista sisintään. Pelokkaita ihmisiä, joiden tunne-elämä on kapeutunut. Kun näistä ihmisistä tulee itsestään vanhempia, saatetaan olla ongelmien edessä.
    Ani Kellomäki on jo ehtinyt saada valtavasti palautetta kirjastaan. Ihmiset ovat kiittäneet siitä, että vihdoinkin myös lasten näkökulmasta puhutaan. Ja vihdoinkin puhutaan siitä, miten pitkälle aikuisuuteen, lapsuuden kaltoinkohtelu on vaikuttanut. Vaikutuksia on hävettykin, kun "pitäisihän vanhoista jutuista osata päästää irti". Moni on myös sanonut luulleensa koko ikänsä, että on ollut vain tosi outo ja erilainen kuin muut, mutta kirjan ansiosta on tajuttu, että muilla on samanlaisia kokemuksia.

    THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo sanoo, että vaikka alkoholismista on meillä puhuttu paljon, on edelleen paljon ääniä, jotka eivät ole tulleet kuulluksi. "Tälläkin hetkellä meillä elää n 65 000 lasta perheessä, jossa on vakava päihdeongelma. Luku on vain jäävuoren huippu, sillä siihen on laskettu vain ne vanhemmat, joiden juomisesta on tehty diagnoosi." Raitasalo myös muistuttaa, että usein alkoholiperheissä on muitakin ongelmia kuin juominen: on köyhyyttä, mielenterveysongelmia, työttömyyttä. Siksi tuenkin pitäisi olla kokonaisvaltaista. Aiempaa enemmän pitäisi osata tukea perheen ei-juovaa aikuista, jotta tämä pystyisi huolehtimaan lapsista paremmin.

  • Nuorten syrjäytymisestä puhutaan paljon. Eläähän koulutuksen ja työelämän ulkopuolella 15 prosenttia 20-24-vuotiaista nuorista. Mutta ovatko he oikeasti omasta mielestään "syrjäytyneitä" vai ovatko he vain halunneet valita omanlaisensa elämän, missä on perinteistä yhteiskuntaa vapaammat mahdollisuudet toteuttaa itseään?

    Entä jos nuorta ei kiinnosta koko yhteiskuntaan osallistuminen? Entä jos hän on menettänyt uskonsa kaikkiin perinteisiin vaikutusmahdollisuuksiin? Jos nuori on menettänyt luottamuksensa aikuisiin, miksi hän ottaisi apua vastaan aikuisilta viranhaltijoilta? Lähestytäänkö nuoria auttamistyössä liikaa hyväosaisen keskiluokkaisen ihmisen näkökulmasta?

    Yleisesti ajatellaan, että syrjäytyminen luo tietä radikalisoitumiselle. Mutta jos tämä on totta, miten on mahdollista, että passiivisesta ja välinpitämättömästä nuoresta tuleekin yhtäkkiä energiaa ja paloa täynnä oleva ääritoimija?

    Ehkä onkin olemassa kahdenlaista syrjäytymistä: tahatonta näköalattomuuden tilaan ajautumista ja toisaalta vapaaehtoista omaan todellisuuteen keskittymistä. Ja mitä tapahtuu, jos näihin ryhmiin kuuluvia nuoria ei tavoiteta ja jos heitä ei saada kiinnostumaan "yhteisen hyvän" rakentamisesta?

    Tästä keskustelevat Helsingin kaupungin kulttuuri- ja vapaa-ajan toimialajohtaja Tommi Laitio sekä Nuoret muslimit ry:n aktiivijäsen ja Diakonissalaitoksen turvapaikanhakijoihin liittyvässä projektissa työskentelevä ammattikorkeakouluopiskelija Muttaqi Khan.

    Toimittajana on Sari Valto.

  • Rokotekriittisyys on kasvussa, mikäli asiaa tarkastelee rokotuskattavuuden näkökulmasta. MPR-rokotteen, joka suojaa tuhkarokolta, vihurirokolta ja sikotaudilta, kattavuus on laskenut suurissa kaupuneissa 91 prosenttiin, kun tavoite on 95 prosenttia. Uusien rokotuksien kohdalla laskua on tapahtunut enemmän: kohdunkaulansyöpää ehkäisevä HPV-rokotekattavuus on vain 70 prosenttia ja influenssarokotteen kohdalla 50 prosenttia. Nähtäväksi jää, miten uusi vesirokkorokotus otetaan vastaan.

    Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos THL on pyrkinyt viestinnällään korostamaan, miten tärkeää rokotekattavuuden pitäminen 95 prosentissa on, jotta aiemmin kuolemia niittäneet taudit eivät tulisi takaisin. On esitetty laskelmia, että jos rokotuksia ei annettaisi, Suomessa sairastuisi vuosittain tuhkarokkoon 53 000 lasta, joista viisi kuolisi, meillä olisi 1800 aivokalvontulehdusta vuosittain ja 800 poliotapausta, joista 45 halvaantuisi.

    Nämä luvut eivät kuitenkaan osaa vanhemmista hätkäytä, vaan he jättävät osan rokotuksista lapsilleen antamatta. Miksi?

    Turun yliopistossa on meneillään tutkimus, jossa kartoitetaan rokotevastaisten vanhempien ajatuksia rokotuksista. Haastatteluihin perustuvassa tutkimuksessa on käynyt ilmi, että vanhemmat eivät vastusta tiedettä, mutta he suhtautuvat epäluuloisesti rokotetutkimuksiin, koska lääkeyhtiöt tekevät niitä itse ja toisaalta THL saa osan rahoituksestaan lääkeyhtiöiltä. Toiseksi heidän mielestään rokotehaittoja vähätellään eikä niistä olla avoimia. Kolmanneksi heidän mielestään yksilöllä pitäisi olla oikeus päättää omista ja lapsensa asioista, eikä valtion pidä painostaa heitä ottamaan rokotuksia.

    Mitä tämä rokotevastaisuus kertoo terveysviranomaisten ja ylipäätään tieteen ja kansalaisten välisestä suhteesta? Mistä kasvanut epäluottamus kumpuaa? Meneekö valistus pieleen, kun vanhempien pelkoon yritetään vastata kylmillä faktoilla?

    Tästä keskustelevat Sari Valton kanssa THL:n ylilääkäri Hanna Nohynek ja Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen.

    Toimittajana Sari Valto.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä