Sari Valto

Kannattaako kannabiksen käyttäjää rangaista?

  • 53 min
  • toistaiseksi

Kannabis luokiteltiin YK:n yleissopimuksessa vuonna 1961 vaaralliseksi huumeeksi –  se listattiin samaan kategoriaan heroiinin ja kokaiinin kanssa. Linjauksen pohjalle sopimuksen allekirjoittajamaat rakensivat huumepolitiikkaansa. Kannabiksesta tuli Suomessakin laitonta 1970-luvun alussa. Nyt on kuitenkin vahvistumassa maailmalla käsitys siitä, että kannabis ei ole verrattavissa koviin huumeisiin ja siksi sitä pitäisi käsitellä rikosseuraamusten kannalta erillään muista huumeista. Näin on monessa maassa jo tehtykin: kannabiksen käytön rankaisemista on luovuttu ja keskitytty ohjaamaan käyttäjä mahdollisesti tarvitsemaansa hoitoon. USA:ssa on menty niin pitkälle, että kannabis on laillistettu useassa osavaltiossa ja lääkekannabis parissakymmenessä osavaltiossa. Kannabistuotteiden kehittämisestä odotetaan siellä valtavia tuloja. Toisaalta kannabiksen vapauttamista on vastustettu sillä perusteella, että se antaisi ihmisille viestin huumeiden hyväksyttävyydestä.

Onko kyse niin vaarattomasta aineesta kuten moni käyttäjä väittää? Millainen on kannabistilanne Suomessa? Miten meillä käytön rankaisemisesta luopuminen vaikuttaisi? Mihin suuntaan Suomen kannattaisi huumepolitiikkansa ruuvata? Tästä keskustelevat THL:n tutkimusprofessori Pekka Hakkarainen sekä Ajatuspaja Liberan tutkija Teemu Känsälä.

 

Lähetykset

  • ti 21.11.2017 10.05 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Puiden huminaa, lintujen laulua, puron solinaa, laineiden liplatusta. Usvaisia soita, huikaisevia saaristomaisemia, tuoksuvia mäntymetsiä, tiheää aarniometsää, karuja kalliopolkuja. Jokainen Suomen neljästäkymmenestä kansallispuistosta on ainutlaatuinen maastoltaan ja maisemaltaan. Olisiko tämä kesä se, jolloin lähdet tutustumaan johonkin niistä?
    Tietoa kansallispuistoista ja luontoretkeilystä on tarjolla paljon. Nyt keskustelevat eräopas Pepe Forsberg, jolta on yhdessä Mikko Sorsan kanssa ilmestynyt retkeilijän opas Etelä-Suomen kansallispuistoista ja tekeillä on oppaat muistakin Suomen alueista. Valokuvaaja Tea Karvisen kirja Kansallispuistot - maamme luonnon helmet on todistus hänen seitsemän vuoden rupeamastaan, jonka aikana hän kävi tutustumassa kameran kanssa maamme jokaiseen kansallispuistoon.
    Luonnossa on eheyttävää rauhaa ja parantavaa voimaa, siitä Pepe ja Tea ovat yhtä mieltä. He kannustavat jokaista lähtemään metsään.

  • Myytin mukaan jo Hippokrates sanoi, että kaikki sairaus alkaa suolistosta ja että olkoon ruoka lääkkeesi.

    Suoliston yhteyttä aivoihin ja sairauksiin tutkitaan nykyään kiivaasti. Suoliston matalalla bakteeritasolla on todettu olevan yhteyksiä muun muassa allergioihin ja diabetekseen mutta myös masennukseen. Tutkimus on vasta alussa, mutta jos suolisto todella ohjaa elimistömme ja mielemme toimintaa merkittävällä tavalla, niin voimmeko me itse vaikuttaa suoliston hyvinvointiin? Millaisella ruokavaliolla voimme pitää suoliston mikrobitason kunnossa? Ja erityisesti: millainen yhteys ruokavaliolla on mielialaamme? Tiedetään ainakin, että masentuneiden on todettu syövän muita enemmän hiilihydraatteja ja muita vähemmän kasviksia.

    Miten siis pitäisi syödä, jos haluaa pitää mielensä tasaisena ja hyvinvoivana? Tästä keskustelevat erikoislääkäri Pirjo Lindfors sekä ravitsemusasiantuntija Patrik Borg.

  • Transsukupuolisiksi tarkoitetaan ihmisiä, joiden kokemus omasta sukupuolesta on ristiriidassa syntymässä määritellyn sukupuolen kanssa. Kolmekymppinen musiikkipedagogi Demian Seesjärvi ja notaarin virasta elokuussa eläköityvä Marja-Sisko Aalto ovat transtaustaisia ihmisiä. Molemmat tiesivät jo varhain lapsena, etteivät he ole sitä sukupuolta, mitä ympäristö heistä luuli.

    Demian oli vanhoillislestadiolaisen suurperheen esikoinen. Vanhemmat hiljensivät nopeasti Demianin puheet, kun tämä kertoi haluavansa olla poika. Sellaista asiaa kuin transsukupuolisuus ei tuossa kulttuurissa ollut olemassa. Vaientaminen ja väkisin tyttömäisiin asioihin ohjaaminen saivat Demianin tuntemaan, että hänen syvin olemuksensa on jotenkin viallinen ja jopa arvoton. Häpeä painoi vahvasti hartioilla taakkana.

    Häpeän taakan muistaa myös Marja-Sisko lapsuudestaan. Vanhemmat näkivät hänet Ollina, yhtenä poikana kuuden veljen joukossa, mutta Olli itse tiesi olevansa tyttö nimeltä Marja. Tästä hän yritti puhua vanhemmilleen, mutta nämä katkaisivat puheet alkuunsa ja pitivät niitä kiittämättöminä ja sopimattomina. "Ajattele, millainen häpeä olisi, jos tämä tulisi esille!” he painottivat. Esille sen oli kuitenkin pakko tulla, mutta vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun Olli Aalto oli Imatran kirkkoherra, naimisissa ja kolmen lapsen isä. Kun lapset lähtivät maailmalle, tunsi Olli ajan olevan kypsä. Hän lähti vihdoin sukupuolenkorjausprosessiin ja hänestä tuli myös ympäristön silmissä Marja-Sisko.

    Demian Seesjärvi puolestaan hakeutui sukupuolenkorjaushoitoihin käytyään ensin terapiassa. Hän oli ammattikorkeakouluopintojensa aikana rakastunut tyttöön, mutta ei tuntenut oloaan kotoisaksi naisparisuhteessa. Saatuaan terapiassa asiat selvitettyä hän ymmärsi olevansa transmies ja näki hoidot ainoana vaihtoehtona.

    Marja-Sisko joutui vaihtamaan työpaikkaa, kun Imatran seurakunta ei sulattanut kirkkoherransa muuttumista naiseksi. Suvaitsevamman työyhteisön Marja-Sisko löysi Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulista, missä hän alkoi hoitaa notaarin virkaa. Demian puolestaan joutui pelkäämään työkalunsa eli laulajan äänensä menettämistä. Ääni toki muuttui, mutta pysyi työkaluna. Demian toimii nykyään musiikkipedagogina ja auttaa ihmisiä löytämään oman äänensä ja voimaantumaan sitä kautta. Marja-Sisko on edelleen yhdessä lastensa äidin kanssa ja Demian kumppanina on yhä se nainen, johon hän opiskeluaikan rakastui. Vaikeudet ovat vaihtuneet tasapainoiseen elämään.

    Viime vuonna Tampereen ja Helsingin yliopistollisten sairaaloiden transklinikoille hakeutui reilu 900 ihmistä sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin. Heistä arviolta 70 prosenttia päätyi sukupuolenkorjausprosessiin. Osalla prosessi voi sisältää hormonihoitoja ja kirurgisia toimenpiteitä. Suomessa juridisesti voi muuttaa sukupuoltaan vain jos on käynyt lääketieteellisen tutkimus,- ja hoitoprosessin läpi.

  • Suomen Puolustusvoimat täyttää tänä vuonna sata vuotta. Miltä näyttävät laitoksen seuraavat sata vuotta? Millainen merkitys nykyisenkaltaisella armeijalla on uudenlaisten uhkien maailmassa? Puolustusvoimat kouluttaa vuosittain noin 22 000 varusmiestä ja siviilipalveluksen suorittaa noin 2500 henkilöä. Onko koulutus hyvin organisoitu? Ovatko kasarmilla vietetyt päivät tehokkaita vai kulkeeko iso osa päivistä tyhjäkäynnillä? Entä onko siviilipalveluksen käyneiden taidoista hyötyä kriisin uhatessa? Mitkä ovat nykyjärjestelmän ongelmakohtia?

    Pitäisikö tasa-arvo toteuttaa tälläkin saralla ja tehdä armeijasta pakollinen myös naisille? Vai olisiko syytä miettiä koko järjestelmän uusimista? Vaihtoehtoina voisivat olla valikoiva asevelvollisuus niin, että koulutettaviksi tulisivat vain motivoiduimmat ihmiset tai varusmiespalvelun korvaaminen koko ikäluokalle pakollisella kansalaispalvelulla.
    Mihin päin varusmiespalvelun tulisi kehittyä, siitä keskustelevat Maanpuolustuskorkeakoulun professori Aki-Mauri Huhtinen sekä varusmiesten terveyskäsityksiä väitöskirjassaan tutkinut sosiologi Anni Ojajärvi.
    Kuva: Raine Martikainen/Yle

  • Tomi heräsi yöllä siihen, että äiti soitti hänelle. He juttelivat niitä näitä ja äiti päätti puhelun sanomalla ”hyvää yötä”. Aamulla isä soitti ja kertoi äidin kuolleen yöllä. Kuolema oli tapahtunut ennen kuin Tomi oli herännyt puhelinsoittoon.

    Tällainen tarina sisältyy sosiaalipsykologi Jeena Ranckenin väitöskirjaan, jota varten hän keräsi suomalaisilta kertomuksia yliluonnollisista kokemuksista (Yliluonnollinen kokemus, 2017). Mistä tuo Tomin kokemus johtui? Todennäköisesti hän näki unta, mutta miksi hän koki päinvastoin heräävänsä unesta? Onko telepatiaa olemassa? Mitä enneunen näkeminen voi kertoa aivojen toiminnasta? Miksi jotkut näkevät muita herkemmin enneunia?

    Havaintopsykologi Jukka Häkkinen, jolta on ilmestynyt kirja aiheesta (Outojen kokemusten psykologia), toimi aiemmin Skepsis ry:ssä.
    toimi aiemmin Skepsis ry:ssä. Ihmiset tulivat usein kertomaan hänelle yliluonnollisiksi kokemiaan asioita ja kysyivät selitystä niille. ”Usein kävi niin, että en osannut selittää henkilön kokemusta. Tämä johtuu siitä, että ihmiset voivat kokea uskomattoman monenlaisia outoja asioita.”

    Yliluonnollisiksi nimettyjä kokemuksia tutkitaan runsaasti psykologian, neurotieteiden ja lääketieteen saralla ja uusia selityksiä on monelle kokemukselle löydetty. Aina kaikkea ei kuitenkaan voida selittää hallusinaatioksi, virhetulkinnaksi tai ylipäätään aivoperäiseksi ilmiöksi. Tutkija Jeena Ranckenin mielestä ei haittaa, vaikka aina tieteellistä selitystä ei löytyisikään. ”Elämässä on asioita, jotka saavat jäädä mysteeriksi.”

  • Julkiset anteeksipyynnöt - sekä instituutioiden että julkisuuden henkilöiden esittämät anteeksipyynnöt - ovat 2000-luvulla voimakkaasti lisääntyneet. Milloin anteeksipyyntö on uskottava? Millaisilla ”olen pahoillani, jos joku loukkaantui” -tyylisillä sanankäänteillä sen voi vesittää? Ja jos valtiollisella tasolla anteeksipyyntö ei johda mihinkään kuten korvauksiin tai nykyisten epäkohtien korjaamiseen, niin mitä merkitystä sillä on?

    Onko anteeksipyytämisestä tullut automaatti, jonka avulla valtiollisella tasolla yritetään kuitata menneet epäoikeudenmukaisuudet ja henkilötasolla puhdistetaan omaa imagoa? Toisaalta onko jokin tapahtunut vääryys, esimerkiksi kansanmurha jo liian suuri, että pelkkä anteeksipyyntö tuntuu siihen verrattuna mitättömältä? Kollektiivisen anteeksipyynnönhän voi aina esittää, mutta voiko kollektiivisesti antaa anteeksi?

    Julkisen anteeksipyytämisen kulttuurista keskustelevat didaktiikan yliopistolehtori Jan Löfström Helsingin yliopistosta sekä viestintäkonsultti Harri Saukkomaa.

  • Äärimmäisen traumaattisen lapsuuden kokeneesta ihmisestä tulee tasapainoinen ihminen, rakastamiseen kykenevä vanhempi. Miten se on mahdollista? Ja toinen ihminen sortuu henkisesti heti, kun tapahtuu jokin pieni vastoinkäyminen elämässä. Miksi? Miksi vaikuttaa siltä, että jotkut selviytyvät vahvoina mistä vaan kuin itsekseen ja toiset jäävät räpiköimään traumoissaan loppuiäkseen? Mitkä asiat vaikuttavat siihen, miten hyvin ihminen selviytyy henkisesti vaikeista kokemuksista ja tilanteista?
    Psykologiassa puhutaan resilienssistä eli kyvystä säilyttää toimintakyky haastavissakin tilanteissa. Kyvystä uskoa siihen, että jos teet virheen, niin et tee välttämättä virheitä koko loppuikääsi. Kyvystä ymmärtää, että jos jollain elämänalueella on vaikeuksia, niin vaikeuksien ei tarvitse yltää kaikkiin muihinkin elämänalueisiin. Nimittäin ihminen, jonka resilienssi on matala, alkaa määritellä koko elämäänsä ja toimintakykyänsä sen mukaan, jos jollain alueella on vaikeaa.

    Kysymys ei ole luonteenpiirteestä vaan opitusta taidosta, vaikka joillakin tätä resilienssikykyä onkin luonnostaan enemmän kuin toisilla. Lapsuuden lämpimät ihmissuhteet ja kannustava ympäristö tukevat resilienssin kehittymistä. Mutta tätä kykyä voi myös oppia. Joskus elämä opettaa sitä meille tahtomattammekin. Mitä enemmän vastoinkäymisiä tulee kohdalle ja samalla tulee kokemusta siitä, että niistä on mahdollista selvitä ja että niistä on mahdollista selvitä entistä vahvempana, sitä paremmaksi resilienssi kehittyy.

    Mutta entä jos elämä pukkaa päälle monta ikävää tilannetta yhtaikaa? Meneekö kestämisen ja toipumisen raja aina jossain vai voiko joku kestää mitä vain?

    Resilienssin käsitteestä keskustelevat psykoterapeutti Krisse Lipponen sekä psykologi Aku Kopakkala.

  • Samppanjasta lentävine korkkeineen tuli juhlan, luksuksen ja romantiikan symboli jo 1700-luvun Pariisissa. Yhä nykyäänkin se liitetään nimenomaan erityisiin juhlatilaisuuksiin. Kuitenkin Sir Winston Churchill on sanonut aikanaan: ”Samppanjan tulisi olla päivittäinen ilo kaikille niille, jotka tietävät elämän todellisen tarkoituksen.” Viiniharrastaja ja tietokirjailija Jukka Sinivirta on samaa mieltä ja nauttii täysin siemauksin tästä elegantista juomasta - ja elämästä - myös arkena. Hän on perehtynyt syvällisesti samppanjan sieluun ja viettänyt elämästään yhteensä pari vuotta Champagnen aluetta tutkien. Sommelier Tuija Ipatti tiesi jo nuorena, että haluaa tehdä viineistä ammatin. Viinien ja samppanjoiden maailmaan liittyy hänen mielestään intohimoa, sukupolvelta toiselle periytyvää osaamista ja historiallisia tarinoita, jotka eivät lakkaa kiehtomasta häntä.

  • ”Pohjoisen akan oli vaikea tottua kukkalähetyksiin, viikonloppujen croissanteihin, romanttisiin koti-iltoihin ja ihaniin ravintolailtoihin. Joskus huomiota oli niin paljon, että oli soitettava venttiilipuheluita siskolle. Onkohan tätä jo vähän liikaa? Ahistaa!” Näin kirjoittaa toimittaja Helena Liikanen-Renger tuoreessa kirjassaan Mon amour – parisuhdetta ranskalaisittain. Hän on ollut ranskalaisen miehensä kanssa yhdessä nyt kymmenisen vuotta ja he asuvat lapsineen Antibesissa Etelä-Ranskassa. Suhde sai aikoinaan alkunsa Suomessa laskettelurinteessä siten, että mies tarjoutui kantamaan Helenan suksia – varsin hämmentävää naiselle, joka oli kasvanut vankkaa tasa-arvoa ja naisen itsenäisyyttä korostavassa kulttuurissa.

    Helena kirjoitti kirjan parisuhdekiemuroista havahduttuaan siihen, että kiireinen pikkulapsivaihe oli ohi ja heillä oli pariskuntana jälleen enemmän aikaa toisilleen. Miten ylläpitää liiton kipinää? Miten suhteessa näkyvät puolisoiden eri kansallisuudet? Helena alkoi myös tietoisesti tarkkailla ranskalaisten tuttaviensa parisuhteita. Millaisia piirteitä ranskalaisissa liitoissa tyypillisesti on ja miten ne eroavat keskimääräisestä suomalaisesta liitosta?

    Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbowilta on myös ilmestynyt tänä vuonna kirja: Rakastamisen taito. Mariannan sekä nykyinen että entinen mies ovat sattumalta italialaisia. Hän kuitenkin sanoo, että parisuhteen dynamiikka ja sen haasteet ovat universaaleja. Meillä on kulttuureista riippumatta rakkauden suhteen enemmän yhteisiä kuin erottavia piirteitä. Toki rakastumisen jälkeen toisesta aina paljastuu piirteitä, joita ei suhteen alussa nähnyt ja monikulttuurisessa liitossa nämä piirteet saattavat liittyä toisen omasta kulttuuristaan oppimiin tapoihin ja arvoihin. Kaikista haasteista voi kuitenkin selviytyä hyvän vuorovaikutuksen ansiosta.

    Seuraavassa siis parisuhdeasiaa muutamin ranskalaisin ja italialaisin lisämaustein, olkaa hyvä!

  • Syntyvyys on ollut jo vuosia laskussa Suomessa. Jo kahden viime vuoden ajan tilanne on ollut se, että meillä kuolee enemmän ihmisiä kuin syntyy. Tilastokeskuksen ennakkotilaston mukaan vuoden 2017 aikana syntyi 50 139 ja kuoli 53 217 ihmistä. Samojen ennakkotietojen mukaan vuonna 2017 suomalaisten naisten kokonaishedelmällisyysluku on 1.48, mikä ennätyksellisen pieni luku.

    Väestöliiton perhebarometrin mukaan yhä useampi suomalainen toivoo korkeintaan yhtä lasta. Vapaaehtoisesti lapsettomien osuus naisista on arvion mukaan peräti 16 prosenttia. Nämä luvut ennustavat yhä jyrkkenevää syntyvyyden laskua. Mutta onko tämä ongelma väestön liiallisen kasvun ja ekologisten haasteiden kanssa kamppailevassa maailmassa? Ja jos haluamme säilyttää Suomen kansan, olemmeko valmiita hyväksymään, että tarvitsemme enemmän maahanmuuttoa pitääksemme huoltosuhteen jotenkin toimivana? Nythän ikääntyvien määrä kasvaa jatkuvasti eliniän pidetessä eli työssäkäyviä suhteessa huollettaviin tarvittaisiin Väestöliiton perhebarometrin mukaan lapsiperhearki koetaan ankeaksi ja riitaisaksi. Lisäksi on havaittu, että suuri joukko nuoria miehiä syrjäytyy juuri perheenperustamisiässä. Työttömyyden ja pienituloisuuden on erityisten miesten kohdalla todettu vaikuttavan siihen, että lapsia ei haluta. Nykyisillä nuorilla on myös usein korkeat kriteerit sille, millaiseen kasvuympäristöön he haluavat lapsia. Pitää olla vakaa tilanne työn, parisuhteen ja asunnon kannalta. Näiden kriteerien saavuttaminen vie aikaa ja lapsenteko viivästyy, kunnes se joidenkin kohdalla on jo biologisesti liian myöhäistä. Moni myös haluaa panostaa omaan elämään, uraan, vapaaehtoistyöhön ja muihin harrastuksiin, eikä näe perustetta lapsen tekemiselle.

    Aiheesta keskustelevat tutkija Anneli Miettinen Kelasta sekä psykologian tohtori Venla Berg Väestöliitosta.

  • Ihmiskunta käyttää joka vuosi noin seitsemän kuukauden aikana luonnonvarat, joiden pitäisi riittää koko vuodeksi. Asia on verrattavissa suomalaisen kuluttajan nykytyyliin kuluttaa enemmän kuin tienaa - säästämisasteemme on negatiivinen. Entä jos pystyisimme hillitsemään kuluttamistamme ja laittamaan rahaa säästöön, mutta ei mihin tahansa tilille vaan sijoittamaan rahat kestävän kehityksen projekteihin? Voisiko tällainen toiminta muuttaa ilmastonmuutoksen ja muun luonnon tuhoamisen suuntaa? Ympäristötalouden ja johtamisen professori Lassi Linnanen uskoo, että tämä voisi olla yksi keino, vaikka toki talkoisiin tarvitaan myös valtioita ja yrityksiä. ”Kuluttajien volyymia on aliarvioitu. Sen osuutta systeemiin ei haluta kertoa. Suomessa poliitikot kannustavat meitä vain kuluttamaan enemmän. Mutta jos vain kymmenenkin prosenttia kuluttajista vähentäisi hieman vuositasolla kuluttamistaan ja investoisi säästyneet rahat kestävään kehitykseen, se tekisi jo 100 miljoonaa euroa vuodessa. Näillä rahoilla saataisiin jo paljon aikaan, vaikka rakennettaisiin aurinkovoimaloita liikekeskusten katoille.”

    Johanna Kohvakka pyörittää Helsingissä From waste to taste -ravintolaa, joka tekee ravintolaruokaa hävikkiruuasta. Ruokavalinnat yhdessä asumisen ja liikkumisen kanssa ovat niitä asioita, joista syntyy suurin osa kuluttajien aiheuttamista päästöistä ja samalla ne ovat asioita, joihin kuluttajalla on helpointa vaikuttaa.

    Yksi energian hukkaamistavoista on yksinkertaisesti heittää ruokaa roskiin. Suomalaiset kotitaloudet kippaavat roskiin vuosittain 120-160 miljoonaa kiloa ruokaa. Suuri osa siitä olisi vielä täysin syömäkelpoista. Kohvakka käyttää ravintolassaan kauppojen hävikkiruokaa, josta tällä hetkellä vain 10-15 prosenttia menee ruoka-apuun.

    Mutta voiko yksittäinen ihminen tehdä oikeasti mitään massiivisten ongelmien edessä? Lassi Linnanen ja Johanna Kohvakka vastaavat "kyllä voi". Kaikki muutokset maailmassa ovat alkaneet yksittäisten ihmisten muodostamista ryhmistä, jotka vähitellen kasvavat. Meillä jokaisella on vastuu siitä, miten käytämme maapallon varoja. Jokainen ostopäätös on päätös ostaa energiaa.

  • Suurin osa meistä haluaa elää oikein. Mutta mitä se oikein eläminen oikeastaan tarkoittaa? Mistä me tiedämme, mikä on oikein ja mikä on väärin? Onko ihmisellä jokin sisäsyntyinen moraalitaju vai onko hän asian suhteen tyystin kasvatuksen armoilla? Mistä arkipäivän etiikka oikein syntyy? Riittääkö, että ihminen elää lakien ja sääntöjen mukaan? Lakihan pyrkii oikeudenmukaisuuteen, mutta täyttääkö laki aina eettisyyden vaatimuksen? Entä saammeko oikein toimimisesta välttämättä mitään palkintoa? Miten ihmisen omaksuma maailmankatsomus vaikuttaa asiaan? Onko olemassa erikseen kristillistä ja uskonnotonta etiikkaa? Näitä kysymyksiä pohtivat Sari Valton kanssa kirkkoherra Kari Kanala Helsingin Paavalin seurakunnasta sekä kosmologian professori ja tietokirjailija Kari Enqvist.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä