Sari Valto

Kannattaako kannabiksen käyttäjää rangaista?

  • 53 min
  • toistaiseksi

Kannabis luokiteltiin YK:n yleissopimuksessa vuonna 1961 vaaralliseksi huumeeksi –  se listattiin samaan kategoriaan heroiinin ja kokaiinin kanssa. Linjauksen pohjalle sopimuksen allekirjoittajamaat rakensivat huumepolitiikkaansa. Kannabiksesta tuli Suomessakin laitonta 1970-luvun alussa. Nyt on kuitenkin vahvistumassa maailmalla käsitys siitä, että kannabis ei ole verrattavissa koviin huumeisiin ja siksi sitä pitäisi käsitellä rikosseuraamusten kannalta erillään muista huumeista. Näin on monessa maassa jo tehtykin: kannabiksen käytön rankaisemista on luovuttu ja keskitytty ohjaamaan käyttäjä mahdollisesti tarvitsemaansa hoitoon. USA:ssa on menty niin pitkälle, että kannabis on laillistettu useassa osavaltiossa ja lääkekannabis parissakymmenessä osavaltiossa. Kannabistuotteiden kehittämisestä odotetaan siellä valtavia tuloja. Toisaalta kannabiksen vapauttamista on vastustettu sillä perusteella, että se antaisi ihmisille viestin huumeiden hyväksyttävyydestä.

Onko kyse niin vaarattomasta aineesta kuten moni käyttäjä väittää? Millainen on kannabistilanne Suomessa? Miten meillä käytön rankaisemisesta luopuminen vaikuttaisi? Mihin suuntaan Suomen kannattaisi huumepolitiikkansa ruuvata? Tästä keskustelevat THL:n tutkimusprofessori Pekka Hakkarainen sekä Ajatuspaja Liberan tutkija Teemu Känsälä.

 

Lähetykset

  • ti 21.11.2017 10.05 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Korvavaloa, hopeavettä, mustaa salvaa, ph-hoitoja, homeopaattisia tippoja. Ihmiset ovat valmiita tarttumaan kaikenlaisiin keinoihin hallitakseen oireiluaan. Terveyttä edistämään nappaillaan maailmanlaajuisesti satojen miljardien edestä ravintolisiä, vaikka monen tuotteen, esimerkiksi antioksidanttilisien, kohdalla lääkärit ovat toistuvasti kertoneet, ettei niillä ole mitään vaikutusta. Rokotekriittisten määrä on kasvussa, eikä mikään määrä tutkimustuloksia riitä vakuuttamaan kaikkia vanhempia, jotka lukevat huolestuneina keskustelupalstoilla tarinoita rokotteesta sairastuneesta lapsesta.

    Nykyisessä yhteiskunnassamme luottamus ylipäätään asiantuntijoihin on horjumassa. Asioista halutaan ottaa selvää itse.
    -Lääkärin vastaanotolle tullaan neuvottelemaan, ei enää hakemaan auktoriteetilta ehdotonta tietoa, kuvaa ilmapiiriä tutkija Pia Vuolanto Tampereen yliopistosta. Vuolanto johtaa kolmivuotista tutkimushanketta, jossa pyritään avaamaan lääketiedekriittisyyttä ja tutkimaan, millaista ajallista jatkumoa sillä yhteiskunnassamme on.
    Professori Juhani Knuuti on huolissaan huuhaatiedon sitkeästä leviämisestä. Hänen mielestään tieteilijöiden pitäisi voimakkaammiin tulla esille ja korjata julkisuudessa esiintyviiä vääriä terveysväittämiä. Tätä faktantarkistustyötä hän tekee itse omassa blogissaan.
    -Lääkäreitä toimii kyllä huuhaan puolella, mutta tutkitun tiedon jakamisessa he ovat passiivisempia,
    Knuuti napauttaa.

  • Selkä julmetun kipeä, mutta magneettikuvauksessa selästä ei löydetä mitään vikaa? Tai polveen on tehty tekonivel, mutta polvi juimii edelleen, vaikka kivun syy on poistettu? Lääkärit alkavat vihjailla, että kipu on kuviteltua? Tällaisessa tai vastaavassa tilanteessa kärvistelee miljoona suomalaista.

    Kysymys on kroonistuneesta kivusta. Se ei ole kuviteltua, vaan totta, mikä voidaan myös aivokuvantein todistaa. Kipu on kroonista, jos se on kestänyt 2–6 kuukautta tai pitempään kuin mitä kudosten normaali paraneminen edellyttäisi.

    Kipu koetaan aivoissa ja aivoja ”uudelleenkouluttamalla” voi kipua hallita paremmin, joskaan ei poistaa kokonaan. Lääkäri Helena Mirandan ja fysioterapeutti, terveystieteiden tohtori Tapio Ojalan mukaan meillä on vääriä uskomuksia kivusta. ”En voi enää harrastaa liikuntaa, koska selkäni on kipeä” tai ”selässäni on jotain vaarallisesti pielessä, koska siihen sattuu”. Mirandan ja Ojalan mukaan ihminen voi tehdä paljonkin oman elämänlaatunsa kohentamiseksi kivusta huolimatta.

    Ensimmäinen asia on sen hyväksyminen, että ei enää voi saada takaisin vanhaa kivutonta elämäänsä. Seuraavaksi pitää sopeutua siihen, että kipu tulee olemaan aina läsnä arjessa. Ja lopuksi on nähtävä, että kivusta huolimatta elämä voi olla hyvää.

    Tapio Ojalan elämässä selkäkivut ovat olleet vuosikymmeniä läsnä, Helena Mirandalla on kipuja joka päivä: migreeniä, lonkka-ja polvikipuja, nivelrikkoa ja hammassärkyä. He siis tietävät, mistä puhuvat ja vakuuttavat, että kipua pystyy hallitsemaan muullakin tavalla kuin vahvoilla särkylääkkeillä.

    Kuva: Unsplash

  • Suomalaiset rakastavat joululauluja. Tästä yhtenä esimerkkinä on Kauneimmat joululaulut -tilaisuuksien suosio: ne ovat tänäkin jouluna täyttäneet Suomen kirkot jo 46:nnen kerran. Joululauluja meillä on melkein kolmetuhatta, mutta vain muutamaa kymmentä niistä pyöritetään valikoimassa. Klassikoiden joukkoon on tässä sarjassa vaikea päästä. Sari Valton vieraina ovat Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin professorina toiminut Reijo Pajamo ja kirjailija Liisa Enwald. He ovat molemmat tutkineet joululaulujen taustoja, tekijöitä ja kertomuksia.

  • Sotaa käydään määritelmästä riippuen nykyään noin kymmenessä maassa. Aseellisten konfliktien määrä on sitten kylmän sodan laskenut, mutta siviiliuhreja kuolee konflikteissa enemmän kuin ennen. Aseet soivat nykyään valtioiden sisäisissä valtataisteluissa eivätkä niinkään valtioiden välillä. Ongelmat näissä sisäisissä konflikteissa ovat monimutkaisia ja ulkopuolisten vaikea niitä ymmärtää saati ratkoa. Mikä on rauhanliikkeen voima nykyään?

    Maailma on muuttunut sitten kansainvälisen rauhanliikkeen syntymisen. Kun -60-luvulla kansa marssi kaikkialla länsimaissa Vietnamin sotaa vastaan, miksi se ei marssi nyt samassa mittakaavassa Syyrian sotaa vastaan? Mitkä ovat rauhanliikkeen nykyiset keinovalikoimat? Millainen merkitys sen työllä on?

    Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri Leena Viikari uskoo ruohonjuuritason työhön. Hänen mukaansa kaikki lähtee lasten kasvatuksesta. Lasten on opittava tunnetaitoja kuten empatiaa ja toisten kunnioitusta.
    - Kun Loviisan Rauhanfoorumi elokuussa järjesti Hiroshima-kulkueen, sillä oli neljäsataa ihmistä yleisönään. Varmasti paljon sellaisia, jotka eivät rauhantyössä ole itse mukana. Varmasti mukana oli myös lapsia, jotka kysyvät vanhemmiltaan, mitä Hiroshima ja sota tarkoittavat. Tämä on tärkeää vaikuttamistyötä, sanoo Leena Viikari.

    Virkatyönään Viikari on Siviilipalvelukeskuksen koulutusasiantuntija. Hän toivoisi keskustelua siitä, tarvitseeko Suomen laittaa armeijaan niin paljon rahaa vuosittain. ”Miksi ihmiset eivät kyseenalaista sitä, mihin verorahojamme käytetään tai miksi Suomesta viedään sotavarusteita Lähi-itään?”

    Opettaja, sosiologi Timo Virtala on pitkään ollut mukana monessa eri rauhanjärjestössä. Hän valmistelee kirjaa nimeltä Kertomuksia rohkeudesta, missä esittelee väkivallattomuuden voimaa.
    - Kysymys on väkivallan vähentämisestä. Kun väkivallan tavoite on murskata toinen osapuoli, väkivallaton ratkaisu on saada toinen neuvottelun kautta ymmärtämään, että meillä voi olla yhteisiä etuja ja että voimmekin toimia yhdessä, Virtala sanoo.

    Virtala uskoo, että yksittäisillä ihmisillä on mahdollisuus vaikuttaa asioihin pitämällä kiinni omasta aatteestaan. ”Näin tekivät Mandela ja Gandhi esimerkiksi. Ja näin teki Arndt Pekurinen jatkosodan aikoina."

    Miten Viikari ja Virtala näkevät rauhanliikkeen tulevaisuuden? Entä miksi Suomessa toimii monta pienenpientä rauhanjärjestöä eikä yhtä isoa?

  • Jos nukkumisen tarkoitus on antaa paitsi kehollemme myös aivoillemme lepoa, niin miksi aivot eivät sitten lepää, vaan raksuttavat yö toisensa perään tuottaen päähämme mitä mielikuvituksellisempia unia?

    Miksi oikeastaan näemme unia? Onko unilla viestejä, joiden avulla voimme ratkaista ongelmia, oppia itsestämme, kuulla sisäistä tahtoamme? Vai onko tällainen unien psykologisointi huuhaata ja kyse on vain aivojen normaalista tavasta olla jatkuvassa toiminnassa? Mitä unia tutkimalla voidaan saada selville ihmisen tietoisuuden toiminnasta?

    Tutkija Katja Valli Turun yliopistosta ja tutkimusprofessori Timo Partonen THL:stä Sari Valton haastateltavina.

    Kuva: Unsplash/Niilo Isotalo

  • Vaikka kaikkea yritettäisiin ja miten paljon tahansa ihmistä autettaisiin, niin aina ei itsemurhaa voida estää. Tätä mieltä on eläkkeellä oleva lääkäri Ulla-Kaija Lammi, jonka mies teki 17 vuotta sitten itsemurhan. Ulla-Kaijan miehellä oli diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka oli suistanut miehen vuosia kestävään rajuun ja väsyttävään vuoristorataan. Masennuskausina tämä vain makasi sohvalla, maniavaiheessa taas touhukkuus ei aina pysynyt sopivuuden rajoissa. Lääkkeistä oli jonkin verran apua, mutta niiden sivuvaikutukset olivat mittavia.
    "Lopulta Kalevi ei vain enää jaksanut. Hän ei enää ollut entisensä ja hän tiesi, ettei hän enää pysty elämään siten kuin olisi halunnut."

    Ulla-Kaija toivookin, että itsemurhan tehnyttä voitaisiin myös ymmärtää. Tämä auttaisi omaisia surun keskellä. Ettei juoruiltaisi eikä syyllistettäisi, vaan ymmärrettäisiin, että ihmisellä on oikeus päättää elämästään. Annettaisiin anteeksi.
    "Totta kai on eri asia, jos ihminen tekee itsemurhan äkkipikaistuksissaan vaikkapa taloudellisen ahdingon tai rakkaussurun takia. Silloin teot pitäisi pystyä estämään. Mutta sitten on ihmisiä, jotka sairastavat vakavasti eikä heillä ole mitään toivoa paremmasta huomisesta."

    Psykiatri Matti O Huttunen on samaa mieltä siitä, että ihmisellä pitää olla oikeus päättää omasta elämästään.
    "Tietenkin voi sanoa, että itsemurha on pysyvä ratkaisu ohimenevään ongelmaan. 95% ongelmista menee ajan mittaan ohi. Mutta kun vastaanotollani ihminen puhuu toiveestaan kuolla, niin en vakuuttele hänelle, että kyllä kaikki muuttuu paremmaksi, odota vain. Koska en voi sellaista luvata."
    Suomessa tehdään noin 800 itsemurhaa vuodessa. Useampi kuin kolme nejästä heistä on miehiä.

  • Aalto-maljakoita, Muumi-mukeja, Teema-astiastoa. Näistä suomalainen muotoilu yhä tunnetaan ja näitä tuotteita myydään yhä sekä suomalaisille että turisteille. Uudistusta merkitsee korkeintaan se, että tuotteiden väriä vaihdetaan. Missä meillä tehdään uutta modernia muotoilua?

    Lasitaiteilija Marja Hepo-aho pyörittää omaa pientä lasistudiota Riihimäen vanhassa lasitehtaassa. Hän on sitä mieltä, että muotoilun kehitys on liikaakin hänen itsensä kaltaisten pienyrittäjien harteilla. Uusia ideoita on, uudenlaista suunnittelua on, uudenlaista taidetta on. Mutta miten saada tätä kaikkea esille, kun markkinointi on kaiken näkyvyyden perusedellytys ja pienyrittäjän pitäisi selvitä siitä yksin samalla kun tekee luovaa työtään. Marja Hepo-aho on hieman huolestunut perinteisten käsityöläisammattien puolesta. Vaikka hyvä muotoilu ja ammattitaito yhdistyvät, niin se ei kuitenkaan aina riitä halpatuonnin puristuksessa, hän sanoo.

    Muotoilija ja pitkään taideteollisen muotoilun professorina työskennellyt Timo Salli näkee menneeseen nojaavan muotoilumaailman olevan totta, mutta toisaalta hän ei ole tulevaisuuden suhteen pessimisti. Uusia nuoria tekijöitä on paljon. Eikä muotoilu tarkoita vain astioiden ja huonekalujen suunnittelemista, vaan siihen kuuluvat myös muun muassa digitaaliset asiakaskokemukset ja palvelumuotoilu yleensä. Niistäkin voi nousta uusi suomalainen menestys. Sallin mielestä valtion pitäisi laittaa rahaa uusien nimien vientiin. Vienti on nyt vain yritysten varassa. Hän näkee myös alan koulutuksessa kehittämisen varaa.

  • Kirkon jäsenmäärä on laskussa. On ennustettu, että vuonna 2050 enää 37 prosenttia suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon; kirkosta eroaminen on kasvussa, vauvojen kastaminen vähenee, kirkon oppeja ei enää siirretä perinteenä seuraavalle polvelle ja kirkolle uskollisia ikäluokkia on kuolemassa pois.

    Mutta ihmisten tarve henkisyyteen ja elämän tarkoituksen miettimiseen ei kuitenkaan ole hiipunut. Tästä merkkinä voidaan pitää erilaisten itsenäisten uskonnollisten yhdyskuntien määrän lähes tuplaantuminen tällä vuosituhannella. Uskonnollisuus pysyy, mutta se on muuttumassa yksilöllisemmäksi. Eri uskontojen oppeja ja ajatuksia saatetaan yhdistellä itselle sopivalla tavalla. Tosin suuri osa ei-kirkkoon kuuluvista uskonnollisista yhdyskunnista kyllä pohjaa johonkin maailmanuskontoon, eivätkä ole välttämättä mitään uutta oppia edustavia ”uushenkisiä” liikkeitä.

    Mutta mitä ihmiset hakevat kirkon ulkopuolelta? Miten rakennetaan ja brändätään seurakunta näille etsijöille? Sen tietää Patrick Tiainen, joka perusti Kokkolaan Uskon sana –seurakunnan. Miten hän näkee ev.lut kirkon roolin? Pitäisikö kirkon reagoida nykyihmisten henkisyyden tarpeeseen nykyistä tehokkaammin?

    Mitä uskontojen tulevaisuudesta ja suomalaisten uskonnollisuuden muuttumisesta sanoo Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg?

  • ”Lääkärin työ on toivon tuottamista. Tapa, jolla ihmiselle kerrotaan vakavasta sairaudesta, on tärkeä,” sanoo pitkän uran syöpälääkärinä tehnyt Päivi Hietanen. Hän uskoo, että psyyke ei vaikuta sairastumiseen, mutta kylläkin paranemiseen.

    ”Toivo ei ole tunne, vaan tapa ajatella. Vaikka emme voi aina valita olosuhteitamme, voimme valita oman tapamme ajatella. Valitsen kerta toisensa jälkeen toivon siitä, että löydän kaikelle tälle vielä merkityksen. Tartun tuohon ajatukseen yhä uudestaan, muistutan siitä itseäni,” kirjoittaa valmentaja Ulrika Björkstam Nouse nyt –kirjassaan.

    Kymmenen vuotta sitten Ulrika Björkstam joutui onnettomuuteen, joka muutti hänen elämänsä. Suihkukone tippui maahan Ulrikan lähelle Mexico Cityssä ja aiheutti hänelle vakavat palovammat kaikkialle kehoon. Ulrika joutui kamppailemaan toivon ja epätoivon välillä pitkän ja hyvin kivuliaan toipumisprosessinsa aikana.

    Ulrika muistuttaa, että olisi kohtuutonta, jos positiivinen ja toiveikas asenne olisi yksin vain trauman kokeneen vastuulla. ”Meihin vaikuttaa hyvin paljon se, minkälaisella asenteella muut meidät kohtaavat. Minkälaisen roolin muut meille antavat tai miten muut sen muutoksen mahdollistavat." Joskus läheiset voivat nähdä sairastuneessa tai toipujassa enemmän sisua ja rohkeutta kuin potilas itse.

    Surrakin pitää saada. On luonnollista, että kun joutuu luopumaan vanhasta elämästään, sitä suree. Aina voi kuitenkin tehdä jotain tai ajatella jotain, joka ainakin hetkellisesti nostaa mielialaa.

    Päivi Hietanen on kohdannut työssään potilaita, joiden syöpähoitoja ei enää voida jatkaa ja edessä on kuolema. Toivo voi silloin edelleen olla läsnä, mutta muuttuneena. Se muuttuu potilaan tavoitteiden mukana. Loppuvaiheessa tavoitteena on ehkä tehdä viimeisistä ajoista merkityksellisiä, ehtiä puhua läheisten kanssa asiat läpi.

    Mutta miten toivoa voi vaalia?

  • Lapsi syntyy ja pojaksi tunnistetut merkitään sairaalassa vaaleansinisellä rannekkeella. Pojaksi merkityt alkavat kasvaa kohti maailmaa, jossa heiltä odotetaan poikamaista käytöstä. Millaista sitten on poikamainen käytös? Miten ympäristö reagoi, jos poika ei sovikaan perinteiseen pojan malliin? Ja mistä se malli on oikeastaan peräisin? Onko yhä niin, että ympäristömme sietää kyllä poikamaisia tyttöjä, mutta tyttömäiset pojat ovat sille liikaa?

    Suomen ensimmäinen poikatutkimukseen keskittynyt kokoomateos (Poikatutkimus, Vastapaino, 2018) haluaa tuoda esille sen, että keskitymme liikaa sekä vanhemmuudessa, koulumaailmassa että akateemisessa tutkimuksessa kaksinapaiseen poika-tyttö –jaotteluun. Olisi viimeinkin nähtävä, että lasten välille tuottaa enemmän eroja vanhempien koulutustausta, perheen nykyinen sosioekonominen tilanne, asuinalue ja etninen tausta kuin se, mitä sukupuolta he ovat.

    Lapsille olisi annettava monipuoliset mahdollisuudet sukupuolesta riippumatta toteuttaa kykyjään. Herkkyys, hoiva, tunteiden ilmaiseminen ja vastuullisuus ovat piirteitä, joita myös pojat ja miehet tarvitsevat. Jos pojalle osoitetaan, että ei tarvitse olla kovis pärjätäkseen maailmassa ja että koulumyönteisyys on hyvä juttu, se isommassa mittakaavassa alkaa muuttaa yhteiskuntaa.

    ”Vaihtoehtoiset poikana toimimisen tavat tarjoavat laveam­pia mahdollisuuksia esimerkiksi konfliktitilanteiden ratkaisemiseen, tunne-elämän haasteisiin, oppimisen ongelmiin ja uravalintoihin. Valtautuneen poikasukupolven varttuminen voi tarkoittaa kasvanutta koulumyönteisyyttä, lisääntyvää lukuintoa, parantuneita tunnetaitoja ja monipuolisempaa harrastusvalikoimaa. Aikuisuuteen siirryttäessä seurauksina voivat olla vähemmän sukupuolistuneet työmarkkinat, demokraattisemmat perhemallit, vähäisempi naisiin kohdistunut väkivalta ja kohonnut eliniän odote. Kyse ei ole vähäpätöisistä asioista”, sanotaan Poikatutkimus-antologiassa.

    Pojan roolista ja siitä, miten saisimme sitä lavennettua, keskustelevat Sari Valton kanssa sosiaalityön yliopistolehtori Harry Lunabba Helsingin yliopistosta ja vantaalaisen päiväkoti Mistelin johtaja Tuomo Seppänen.

  • Kiinalaisparat elävät täydellisessä internet-sensuurissa eivätkä tiedä ulkomaailmasta juuri mitään. Väärin. Kansalaisjärjestöt ovat kiellettyjä. Väärin. Kiinalla on peräti 5000 vuotta vanha yhtenäinen historia. Väärin. Kiinalaiset eivät halua adoptoida tyttöjä. Väärin. Kiinalaiset antavat pandoja vain ystävinä pitämilleen maille. Väärin.
    Tässä muutama esimerkki niistä käsityksistä, joita toimittaja Mari Manninen huomasi länsimaalaisilla usein olevan Kiinasta, missä hän työskenteli toimittajana vuosina 2013-2016. Itsekin hän myöntää alkuvaiheensa Kiinassa olleen jatkuvaa ennakkoluulojen murtumista. Manninen on koonnut havaintonsa Kiinasta tuoreeseen kirjaansa Kiinalainen juttu.
    Ding Ma toimii Aasia-asiantuntijana Etelä-Karjalan liitossa Lappeenrannassa. Hän muutti vanhempiensa kanssa Kiinasta Suomeen 4-vuotiaana, mutta muutti perheensä kanssa takaisin Kiinaan ala-asteella. Sen jälkeen hän on asunut molemmissa maissa. Hän tuntee siis hyvin sekä kiinalaisten ennakkoluulot Suomea kohtaan että suomalaisten Kiinaa kohtaan. Allekirjoittaako hän Mari Mannisen näkemykset?

  • Monet taiteilijat, suunnittelijat ja keksijät ovat kautta aikojen kertoneet suurten ideoidensa syntyneen tylsyyden, eräänlaisen tyhjän olemisen seurauksena. Mutta onko meillä tässä hektisessä arjessa enää tilaa tyhjille hetkille? Aikuiset ovat kiireisiä työelämässään, lasten elämä on aikataulutettu koulun ja harrastusten välille.

    Tylsät hetket torpataan nopeasti. Bussissa ihmiset kaivavat nopeasti kännykkänsä esille, kun voisivat antaa katseensa lipua maisemassa ja ajatustensa vajota omille reiteilleen. Kahviloissakaan ihmiset eivät enää vain istuskele jouten, vaan pläräävät sielläkin laitteitaan.

    Opettajakoulutuksen professori, filosofi Juha T. Hakala kuulee opettajilta, että ekaluokkalaisten kärsivällisyyden aikamitta on kutistunut varttiin. Vartti hiljaista työskentelyä ja lapset jo huutavat "tämä on tylsää!"

    "Tylsyyden hetken voisi oppia hyödyntämään. Kun mitään ei tapahdu, aivot eivät pysähdy vaan päinvastoin alkavat nopeasti etsiä uusia oivalluksia, uusia näkökulmia," sanoo Juha T Hakala.

    Moni kertookin, etteivät ne parhaat ideat synny työpaikalla tietokoneen ääressä, jolloin sitä kuvittelee ”valjastaneensa” aivonsa töihin, vaan kenties aamulenkillä hiljaisella lenkkipolulla silloin kun ei edes huomaa tietoisesti ajattelevansa mitään.

    Luova ideointi on paljon arvokkaampaa kuin materia, rahallisestikin. Hakala muistuttaa uudessa Tylsyyden ylistys -kirjassaan, että "vähintään 80 prosenttia Yhdysvaltain kaikkien yritysten yhteisestä pörssiarvosta lepää immateriaalisen omaisuuden, tuotekehityksen, patenttien, ohjelmistojen ja sen sellaisen varassa."

    Kannattaisi siis pitää huolta ihmiskunnan taidosta tuottaa uusia ideoita ja siinä tylsyyden sietämisellä on oma tärkeä roolinsa!

    Keskustelussa on mukana lastenkirjailija, käsikirjoittaja Paula Noronen. Miten hän kestää tylsiä hetkiä? Onko Supermarsu -hahmo syntynyt jonain tylsänä hetkenä? Entä mitä hän sanoo pienille lapsilleen, jotka valittavat tekemisen puutetta?

    Kuva: Unsplash

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä