Taiteilijan joulusaarna

Taiteilijan joulusaarna: Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen

  • 14 min
  • toistaiseksi

Joulusaarnassaan Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen käy läpi kokemuksiaan vammaisuudesta ja kertoo kiinnostavista ratkaisuista, jotka kääntävät ajattelutapaa.

Lähetykset

  • su 24.12.2017 17.15 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Joulusaarnassaan Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen käy läpi kokemuksiaan vammaisuudesta ja kertoo kiinnostavista ratkaisuista, jotka kääntävät ajattelutapaa.

  • Perinteeksi muodostuneen Taiteilijan joulusaarnan pitää tänä vuonna Teatterikoulun näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä:

    Sinä kalastat. Sinä hiihdät turvamiehet ja adjutantit kaukana perässäsi. Sinä kiipeät palmuun ja istut lei kaulassasi kaukomailla. Neuvostoliitossa sinä ammut villisian. Sinä kättelet paksukulmakarvaiset vieraat ja saunotat heitä. Sinä olet pitkä, pidempi kuin moni muu. Sinä jaksat saunoa pitkään. Pidempään kuin muut. Sinun mustavalkoinen kuvasi on kyläkoulumme seinällä. Sinä rauhoitat kansan puheellasi televisiossa. Sinä olet turvallinen. Sinä olet ikuinen, olet mielestäni ollut aina. Jokaisella maalla on sinut. Minä, pieni maalaistyttö, luotan sinuun. Sinä olet valkoinen heteromies. White savior. Kekkonen. Sinä olet ylivoimainen, kun nimeäsi luetellaan vaaleissa. Kekkonen. Kekkonen. Kekkonen. Jokaisella maalla on sinut. Amerikan Kekkonen on Jimmy Carter.

    Nyt armon vuonna 2016 99 -vuotiaassa Suomessa minulle on vaikea ajatus pitää saarna. Asettua yläpuolelle ja pitää havainnollinen opetuspuhe, väittää ehdottomia totuuksia ja havaintoja. Tässä ajassa, kun ilma on sakeana vastakkainasettelua, somehälyä, katteettomia lupauksia, yleistystä, vihapuhetta, loukkaantumista, lyhytnäköisyyttä, virheen pelkoa, sotien enteitä ja maailman tuskaa. Ja toiseutta. Kokemusta toiseudesta.

    Ymmärsin jo 70-luvun lopulla ettei minusta voisi koskaan tulla sinua, Kekkosta, koska olin tyttö. Mutta minusta voisi tulla ehkä insinööri, mutten halunnut olla insinööri, koska insinööri ei ollut kuuluisa, ja minä halusin kuuluisaksi, jotta voisin kostaa serkuilleni, minusta pitäisi tulla siis missi tai näyttelijä. Kaaduin pyörällä ja sain arven polveeni, ymmärsin, että siinä meni minun misseyteni. Minusta tuli näyttelijä.

    Kuitenkin vasta 90-luvulla ymmärsin kirkkaasti sen, että olen toinen. Silloin professorini, jonka arvostusta ja hyväksyntää janosin turhamaisen kipeästi, sanoi palautteena eräälle miesopiskelijalle, että on se vaan komeeta, kun mies tulee ja seisoo näyttämöllä. Tajusin, etten koskaan tulisi saamaan häneltä noita sanoja. Koskaan se ei olisi ”komeaa” kun minä tulen näyttämölle, vaikka tekisin mitä, vaikka vääntyisin millaiselle mutkalle. Minusta se oli epäoikeudenmukaista. Olin vihainen. Olin todella vihainen. Olin sukupuoleni vanki. Olin toinen.

    Mitä on olla toinen? Mitä on toiseus? Äärisubjektiivisesta näkökulmasta, kuka tahansa muu on minulle toinen, vieras. Toiseuden kokemukseen liittyy tunne erillisyydestä. Psykologisessa näkökulmassa me kaikki olemme itsellemme vieraita. Toiseudesta puhuminen liitetään myös vähemmistöihin. Vähemmistöihin jotka koetaan jonain toisina esimerkiksi sukupuolensa, uskontonsa, kielensä, seksuaalisen suuntautumisensa tai etnisen taustansa takia. Vähemmistöt ovat vailla valtaa tai tasa-arvoa.

    Toiseuden käsite on vahvana teatterikeskustelussa tällä hetkellä. Taiteilijat keskustelevat kiivaasti siitä kuka saa kirjoittaa ja kenestä. Kuka saa esittää ja ketä. Kenen katse määrittää näyttämöä ja valkokangasta. Kenen keho saa olla näyttämöllä. Puhutaan representaation vastuusta, rakenteista, niiden purkamisesta, intersektionaalisesta feminismistä, toisintamisen vaaroista ja kulttuurisesta omimisesta. Se keskustelu on äärimmäisen tärkeää ja on hyvä, että sitä käydään vihdoinkin. Näkökulmasokeus on vaarallista taiteen teossa ja siksi tekijän on hyvä tunnistaa oma positionsa, koska objektiivista totuutta ei ole. Keskustelu kuitenkin velloo ja kulttuurieliitin kuplassa kuohuu, menee puurot ja vellit sekaisin, ollaan fanaattisen mustavalkoisia. Joku haluaa polttaa kaikki klassikot. Oikein ja väärin korttia esitellään. Syyllistytään ja syyllistetään. Valkoiset keski-ikäiset heteromiehet menevät nurkkaan uhriutumaan joukolla ja levittelemään käsiään; no mitä me nyt sitten saadaan tehdä? Joku pelkää, että tämä uusi näkökulma tuottaa samanlaista kahlitsevaa ideologiaa taiteen tekemisen ylle kuin vasemmistolaisuus aikanaan.

    Tekisi mieli huutaa, että hei mielensäpahoittajat, te hämmentyneet sedät siellä nurkassa, ei hätää, kyllä te saatte tehdä juuri sitä mitä haluatte. Vaikka ihan sitä samaa mitä teitte aina aiemminkin, niitä samoja rooleja, valtarakenteita ja tarinoita, jos siis se ihmiskuva, se käsitys ihmisyydestä, joka kuuluu vain valkoiselle heteromiehelle, on edelleen mielestänne ajankohtainen ja ansaitsee paikkansa tässä ajassa.

    Tämän uuden ajattelun tarkoitus on laventaa ihmiskuvaa, ei kaventaa sitä. Näiden esitettyjen kysymysten ja keskustelujen on tarkoitus helpottaa teidänkin taakkaanne sedät, me haluamme jakaa sitä myös.

    Kun minulta kysytään mikä olisi rooli jonka haluaisin näytellä, minä sanon sinun nimesi. Kekkonen. Minä haluaisin näytellä sinua. Olenhan aina samastunut sinuun ja sinun, valkoisen pelastajan maailmaasi. Sinä olet edustanut ihmisyyttä, subjektia, absoluuttista johtajuutta ja ristiriitaista sankaruutta, et sukupuolta, etnistä taustaa tai sosiaaliluokkaa.

    White savior. Tiedän, että sinua pidetään tästä ajasta käsin setämiehenä, papparaisena, vanhana patriarkkana, hyväveliverkoston, takinkäännön, sensuurin ja koplauksen mestarina, mutta silti minä naiivisti fantasioin millaisen uudenvuoden puheen sinä pitäisit nyt tässä ajassa, vuoden 2017 pian alkaessa kun Suomi täyttää 100 vuotta. Tässä totuudenjälkeiseksi kutsutussa ajassa, joka terminä tuntuu oikeuttavan minkä urpoilun ja lattapäisyyden tahansa.

    Millä sinä kannustaisit meitä taiteilijoita tekemään rohkeampia havaintoja ilman virheen pelkoa. Pyrkimään tarkempaan totuudellisuuteen työssämme ja välttämään poliittista korrektiutta.

    Millä putsaisit poliitikkojen ja päättäjien suut vihamielisiltä lipsauksilta ja tarpeettomalta bensalta populismin pelonliekkiin? Minkälaisia neuvoja antaisit arvojohtajuudesta heille?

    Millä palauttaisit vastuun yhteisestä hyvästä. Yhteisyydestä.

    Miten helpottaisit ihmisten huolta luokkajaon syvenemisestä, ja sanoisit, että ei, ei, ei teidän kaikkien tarvitse olla oman onnenne seppiä ja pakkoyrittäjiä.

    Miten huolehtisit nuorista miehistä, miten pelastaisit heidät tietokoneiltaan lamauttavalta yksinäisyydeltä, syrjäytetyksi tulemisen kokemukselta.

    Miten nostaisit pisa-tulokset ympäri maata, jotta politikoillamme olisi jälleen ylpeiltävää ulkomaan matkoillaan. Palauttaisitko puheessasi lakkautetut kyläkoulut, senkin, jota itse kävin ja jonka seinällä oli sinun kuvasi. Peruuttaisitko koulutusleikkaukset.

    Jyrähtäisitkö siitä miten sivistyksen jakaminen ja sen tasapuolisen jakautumisen vaaliminen ja mahdollistaminen on meidän kaikkien, mutta ennen kaikkea päättäjien vastuulla. Miten sivistys on se perusta, jolle kaikki muu lopulta rakentuu. Miten humanismi on se pohja, jolle Suomi on rakentunut, ei insinööritiede tai talous.

    Miten lohduttaisit nuoria opiskelijoitani, jotka häpeävät ihmistä ja miettivät oikeutustaan elämään tai sen jatkamiseen maapallolla. Joiden elämän keskeisiä kysymyksiä on se mahdoton yhtälö suhteessa moraaliin ja etiikkaan ja omiin valintoihin niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin mitä voin syödä tai voinko koskaan tehdä lapsia.

    Millä suojelisit kansalaisia siltä tunteelta, ettei voi vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Siltä ajattelulta, että se joku toinen vie minun tilani, minun osuuteni maailmasta.

    Puhuisitko siitä, miten huoli huomisesta ja tulevaisuudesta määrittyy aina tämän hetken kautta ja miksi tämä hetki on siksi tärkeä, jokainen tämä hetki. Hetki nytkin. Miten moninäkökulmaisuus ja monikulttuurisuus ovat tätä hetkeä ja ovat olleet myös osa eilistä. Edellisiä hetkiä.

    Millä sanoin kannustaisit meitä keskusteluun ja ymmärtämiseen. Empatiaan. Sanoisitko, että nyt kun kaikki on mahdollista, älkää menkö poteroihinne lamaantuneina makaamaan. Kaikki on mahdollista sen toisen kanssa. Ei yksin, vaan yhdessä. Yhdessä sen toisen kanssa.

    Lainaisitko puheesi loppuun toista valkoista heteromiestä, Dostojevskia ja sanoisit: ”Ainoa laki mikä täällä elämän asuntolassa pätee on myötäkärsimisen laki.” Kansalaiset, medborgare, hyvää joulua ja yhteisempää uutta vuotta 2017.

    Elina Knihtilä

    (Elina Knihtilä on Teatterikoulun näyttelijäntyön professori.)

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä