Koe uusi yle.fi
Ykkösaamun kolumni

Heli Vaarasen kolumni: Tuttu sotilas

  • 5 min
  • toistaiseksi

Muistan erityisesti rapisevan hiekan pitkillä käytävillä. Lasten olisi niin tehnyt mieli hyppelehtiä pitkin tasaisia, haravoituja, risteileviä käytäviä, mutta äiti sanoi: "ei saa juosta". Me lapset olimme aivan hiiren hiljaa ja katselimme huolestuneina vanhempiemme vakavia kasvoja ja maassa makaavia kiviä, joissa oli sama sukunimi kuin minulla.

Kirkkopyhinä vanhempani veivät meidät, koko nelilapsisen perheen, jumalanpalvelukseen isän lapsuudenkodin lähikirkkoon. Kirkonkellojen vielä soidessa koko perhe lähti hitaasti kävelemään sankarihaudoille. Vasta vuosien saatossa uskalsin kysyä, mitä siellä oli. Siellä lepäsivät nimiltään tuttujen sotilaiden luut, minun setäni.

Isän puolelta nuorukaiset tempautuivat linnoitustöihin suoraan suojeluskunnan harjoituksista. Mustavalkoisessa valokuvassa laihat maalaistalon pojat istuvat vantterien työhevostensa selissä koulun kentällä. He äkseeraavat suorissa riveissä, valkoiset nauhat hihoissaan ja metsästyskiväärit selässään. Äidin puolelta tutut sotilaat lähtivät sahatyömailta ja pienviljelyksiltä.

Rajan tuntumassa oli sieppauksia. Leikkivät lapset valitsivat aina ison kiven, jonka taa pääsi suojaan. Oli paikkoja, joihin ei saanut mennä, ja rajajoen tuntumassa peltoja, joilta sato haettiin henkensä kaupalla.

Sotatoimialue tyhjennettiin vihdoin lapsista lokakuussa 1939. Rajan tuntumassa isoisäni rakensi Mannerheimin linjaa. Perheen naisista tuli Lottia ja tytöistä Pikkulottia. Varauduttiin hyökkäykseen. Isoäitini näki ikkunasta ensimmäisenä hyökkäyspäivänä, kuinka tykinkuulia alkoi sataa läheiseen metsikköön. Hän tempaisi takin päälleen ja juoksi mummolaan pakkasessa paljain käsin.

Siirtoväki pakeni sotaa rajan tuntumasta ja vastaan marssivat ja ratsastivat vakavat sotilaat. Kun karjalaisperheet yhdistyivät, lapsia halattiin. Sitä pidettiin ihmeenä. "Siihen aikaan ei lapsia pidetty hyvänä. Kukaan ei pitänyt sylissä. Silloin talvisodan alussa tuli ainoa halaus", kertoo aikalainen.

Ja hän kertoo nälästä. "Ei jää mitään huomiseksi jos kaiken syötte nyt", hänen äitinsä sanoi. Niin mentiin nälässä nukkumaan.

Myöhemmin pienimmät lapset lähetettiinkin Ruotsiin nälkää pakoon.

Minun molempien vanhempieni suvuissa sodasta palaajia oli vähemmän kuin lähtijöitä. Ne, jotka palasivat, palasivat vähin äänin ja ryhtyivät heti tekemään työtä. Karjalaisperheet, jotka asutettiin sisemmälle Suomeen, ryhtyivät heti rakentamaan kotia heille lohkotuille maille.

Koteihinsa palanneet, tutut sotilaat poimivat saunassa ihostaan pistäviä sirpaleita ja kärsivät öisiä painajaisia. Taloissa huudettiin öisin suojautumiskäskyjä. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä sodasta ei puhuttu. Moni eli lyhyen elämän, kuoli käsi sydämellä ja omaiset sanoivat "Sota vei", vaikka rauhasta oli jo kaksikymmentä vuotta. Neuvostoliitosta ei saanut sanoa pahaa sanaa. Edes avioparit eivät puhuneet sodasta keskenään. Päivät täytettiin työllä ja öisin levättiin särkevin jäsenin.

Muistan erityisesti vanhempien huolestuneet katseet, kun taivaalla näkyi yksinäinen lentokone. Ja muistan miten luonnottomalla tavalla meillä pelättiin ukkosta.

Menneistä oltiin aivan hiljaa. Aikaa ennen meidän perhettä ei vain silloin ollut, ei puheissa eikä tarinoissa. Kuulimme vain vahingossa lentokoneista, jotka seurasivat hiihtäviä lapsia ja ampuivat.

Eivät tuntemattomat, vaan tutut sotilaat olivat leikkisiä ja mukavia. Isän veljet ja kummisetä veljineen heitä oli monta. He olivat lapsirakkaita ja aina tahtoivat, että lapset syövät. Puuliiterissä riippui muistona sotareppu, johon ei saanut koskea. Piirongin laatikossa oli kirje, jonka isä oli saanut rintamalta. "Pikku veikka...", kirje alkoi.

Itsenäisyyspäivän lähestyessä minä ajattelen tuttuja sotilaita. Heikkiä, joka oli rakuuna, ja Kallea, jolla on valokuvassa upseerin vyö yllään. Ajattelen Einoa, tuttua sotilasta äidin puolelta, joka ammuttiin lentokoneesta kolme päivää ennen talvisodan päättymistä. Ja monia, monia muita. Ajattelen nimeltään tuttuja ja nimeltään tuntemattomia sotilaita.

Me elämme vapaassa maassa. Kiitos.

Heli Vaarasen kolumni: Tuttu sotilas, 28.11.2017 Ykkösaamun kolumni

Lähetykset

  • ti 28.11.2017 8.10 • Yle Areena

Jaksot

  • Kolumnisti Marko Kilpi pohtii miltä tuntuu ulkopuolisuus, se joku joka ei kuulu "meihin".

  • Kun perehtyy oman kotitalon historiaan, alkaa miettiä, mitä kaikkea kerrostalon seinät ovat nähneet. Onkohan joku syntynyt tai kuollut olohuoneessani, kirjoittaa Reetta Räty.

  • Kirjailija Laura Lindstedt kohautti toissa vuonna Finlandia-palkintopuheessaan ja palaa nyt vieraskolumissa ruotimaan suomalaista ilmapiiriä itsenäisyysjuhlan alla.

  • Tehostamisen myötä työtä tekeviä käsiä on vähemmän, vaatimusten perässä pysyminen koettelee jaksamisen rajoja. Joku uskaltaa hypätä oravanpyörästä, mutta suurelle osalle se ei ole taloudellisesti mahdollista. Kieltenopettaja Paula Takio muistuttaa kolumnissaan, että ihmisestä ei saa lisätehoja irti puristamalla.

  • Ratkaisemattomassa Palestiina/Israel konfliktissa muistellaan tänä vuonna selkkauksen kolmea merkittävää käännettä. Sata vuotta sitten Britannian hallitus antoi lupauksen juutalaisten "kansallisen kodin" perustamisesta Palestiinaan, ja viime kesäkuussa tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Israel valtasi koko alueen. Syksyllä 1947 silloin vielä nuori maailmanjärjestö, Yhdistyneet Kansakunnat, otti ensimmäisen kerran kantaa Palestiinan kysymykseen. Tuosta ajasta kertoo kolumnistimme Hannu Reime.

  • Katsotaan eteenpäin, se oli ajan henki sodan jälkeen. Työ täytti päivät.
    Sodasta ei puhuttu, nälkäisinä mentiin nukkumaan ja yöllä nähtiin painajaisia. Heli Vaaranen muistaa kolumnissaan tuttuja sotilaita.

  • Kolumnisti Janne Rysky Riiheläinen onnittelee kansakunnan poliittista linjaa. Riiheläinen pohtii, että tasavallan presidentin Sauli Niinistön kolme vuotta sitten esittelemän pilarimallin myötä puolustuspolitiikka on noussut ulkopolitiikan rinnalle jäsentämään Suomen suhteita muuhun maailmaan.

  • Henkinen ilmastomme ei pääty valtiollisille rajoillemme, joten kansallisen itsetunnon vahvistamisen ohella olisi paikallaan pureutua esimerkiksi yläilmakehän virtauksiin tai Kreikan ja Italian historiaan, suosittelee kosmologi Kari Enqvist.

  • Kaukana kotoa on helppo kääriä voittoa taskuun ympäristöstä piittaamatta. Kanadalaiset käyvät Lapissa kuokkimassa malmin, suomalaiset touhuavat eukalyptuksesta sellua Etelä-Amerikassa. Tiistain kolumnisti Pekka Juntti muistuttaa, että maapallon luonnonvarat ovat rajallisia ja ne ovat meillä vain lainassa.

  • Maanantain kolumnisti Jari Ehrnrooth pohtii Kiinan markkinatalouden kehityksen vaikutuksia. Onko lopputuloksena Kiinan muuttuminen liberaaliksi demoratiaksi vai taantuvatko länsimaat kommunistisen Kiinan taloudellisen maailmanvalloituksen myötä?

  • Saudi-Arabiassa, Libanonissa ja Syyriassa tapahtuu. Iranin vaikutusvalta alueella on kasvanut. Monesta tekijästä voi päätellä, että jotain uutta ja ehkä varallista muhii Lähi-idässä.

  • Juhlavuoden vietto herätti uskoa luovuuteen ja toiveita jostain uudesta. Hankkeita on tuhansia. Nyt Suomi 100 -aiheet tunkevat jo korvista ulos ja holtiton brändäys on synnyttänyt kyllästymisen koko juhlaan.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä