Ykkösaamun kolumni

Hannu Reime: Palestiina vuonna 1947

  • 5 min
  • toistaiseksi

Päivälleen 70 vuotta sitten YK:n yleiskokous hyväksyi suunnitelman Britannian hallitseman mandaatti-Palestiinan jakamisesta kahtia. Alueelle perustettaisiin juutalais- ja arabivaltio ratkaisuna maata piinanneeseen väkivaltaan ja terrorismiin. Aseistetut järjestöt  molemmin puolin  kävivätterroristista kamppailua toista väestöryhmää sekä brittihallintoa vastaan.

Tuhoisin ja näyttävin britteihin kohdistettu pommi-isku tehtiin heinäkuussa 1946. Yli 90 ihmistä kuoli, kun maitotonkkiin kätketyt räjähteet tuhosivat yhden siiven Jerusalemin King David hotellista, jossa Palestiinan brittihallinto piti päämajaansa. Iskun suunnitteli ja toteutti MenahemBeginin johtama Irgun Tzvai Leumi eli Kansallinen sotilasjärjestö, jonka tavoitteena oli Jordanin molemmille rannoille ulottuva juutalaisvaltio.

Irgun ja vieläkin jyrkempi terroristiryhmä Lehi räjäyttivät pommeja mieluiten sellaisilla paikkakunnilla, joissa arabit ja juutalaiset elivät sovussa keskenään. Ilmeisenä tarkoituksena oli provosoida väkivaltaa ja näin lopettaa veljeily arabien kanssa. Suosittu iskukohde oli "punainen Haifa", pohjoinen satamakaupunki, jossa juutalaiset ja arabityöläiset työskentelivät yhdessä samoilla mandaattihallinnon alaisilla työpaikoilla: rautateillä, öljynjalostamossa ja satamassa.

70 vuotta sitten Palestiinan asukasluku oli noin 1~800~000, kaksi kolmannesta arabeja ja kolmannes juutalaisia. Enemmistö juutalaisista oli maahanmuuttajia ja heistä huomattava osa Natsi-Saksasta paenneita tai kuolemanleireiltä hengissä säilyneitä. Nykyisessä Israelissa ja Israelin miehittämillä palestiinalaisalueilla asuu yhteensä runsaat kymmenen miljoonaa ihmistä, hepreaa puhuvia Israelin juutalaisia ja arabiankielisiä palestiinalaisia molempia jotakuinkin yhtä paljon.

YK:n suunnitelman mukaan Palestiina oli tarkoitus jakaa kahteen valtioon, joista kumpikin koostuisi kapeiden käytävien toisiinsa yhdistämästä kolmesta osasta sekä kansainväliseen hallintaan jäävästä Jerusalemista ympäristöineen, Betlehem mukaan lukien. Israelilais-brittiläinen historioitsijaja Oxfordin yliopiston emeritusprofessori Avi Shlaim on todennut värikkäästi, että suunnitellut valtiot muistuttivat kartalla kahta toisiinsa kietoutunutta käärmettä valmiina tappavaan iskuun tai toisen kuristamiseen.

Palestiinan jakosuunnitelman eli päätöslauselman 181 hyväksymiseen vaadittiin kahden kolmasosan enemmistö äänestykseen osallistuneista YK:n jäsenvaltioista, joita silloin oli kaikkiaan 56. Äänestäneistä 72 prosenttia kannatti päätöslauselmaa ja 28 prosenttia vastusti. Puolesta äänestivätmuun muassa Yhdysvallat ja Länsi-Euroopan maat sekä Neuvostoliitto ja muotoutumassa ollut itäblokki. Päätöstä vastustivat odotetusti kaikki arabimaat. Palestiinaa hallinnut Britannia pidättyi käyttämästä ääntään, kuten teki myös muun muassa Jugoslavia.

Syitä Stalinin johtaman Neuvostoliiton käyttäytymiseen YK:n Palestiina-äänestyksessä on pohdittu paljon. Neuvostoideologit olivat aina suhtautuneet hyvin kielteisesti sionismiin, jopa liikkeen vahvasti neuvostomieliseen äärimmäiseen vasemmistoon. Nyt linja oli muuttunut.Sionistien ja pian perustettavan Israelin valtion auttaminen ei rajoittunut diplomaattiseen tukeen YK:ssa. Neuvostoblokkiin keväällä 1948 siirtynyt Tšekkoslovakia toimitti Palestiinan juutalaisten armeijalle Haganalle aseita, joilla joidenkin arvioiden mukaan saattoi olla ratkaiseva osa toukokuussa perustetun Israelin menestykselle ensimmäisessä sodassa ympäröiviä arabimaita vastaan. Tšekkiläisvalmisteinen kivääri toimi vielä 1950-luvullakin Israelin armeijan standardiaseena.

Tukiessaan sionisteja ja Israelia puhtaan geopoliittisesti ajatteleva Stalin mitä ilmeisimmin pyrki heikentämään brittien maailmanvaltaa. Kun uusi juutalaisvaltio sitten liittoutuikin läntisen eikä itäisen imperiumin kanssa, myös Neuvostoliiton suunta muuttui. Epäonnistuneen politiikan syntipukiksi kelpasi hyvin Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen juutalaissyntyinen pääsihteeri Rudolf Slánský, joka kymmenen muun kommunistijohtajan kanssa hirtettiin näytösoikeudenkäynnin jälkeen Prahassa vuonna 1952. Päätöslauselma 181 ei koskaan toteutunut. Kahden valtion sijasta Palestiinaan muodostui sodan ja karkotusten seurauksena kaavailtua juutalaisvaltiota huomattavasti suurempi ja etnisesti "puhtaampi" Israel. Suunnitellun arabi-Palestiinan alueen jakoivat keskenään Israel ja Britannian perustama vasallivaltio Jordania. Gazan miehitti Egypti.

Palestiinan arabeille jakopäätöstä seuranneet tapahtumat olivat kansallinen katastrofi, josta käytetään arabiankielistä nimitystä al-Nakba. Yli 700~000 ihmistä pakeni tai karkotettiin kodeistaan sekä kaupungeista että maaseudulta, ja lukuisat arabikylät pyyhkäistiin kokonaan kartalta.

Pakolaisia ei päästetty palaamaan koteihinsa, kun ensimmäisen Israelin ja arabien välisen sodan taistelut olivat tauonneet vuonna 1949. Muutama vuosi ennen YK:n äänestystä Palestiinan sionistien johtaja David Ben-Gurion piti tärkeän puheen ammattiyhdistysliike Histadrutin kokouksessa. Israelin tuleva pääministeri painotti, että lopullisena päämääränä ei saa olla juutalaisvaltion perustaminen Palestiinaan, vaan Palestiinan muuttaminen juutalaisvaltioksi. Tätä ohjelmaa ovat kaikki Israelin hallitukset noudattaneet tähän päivään saakka.

Siirtokuntien perustaminen miehitetyille alueille on johdonmukaista jatkoa periaatteelle, joka muotoiltiin yli 70 vuotta sitten: alue kuuluu vain yhdelle kansakunnalle. On vaikeaa kiistää väitettä, että näin estetään oikeudenmukainen ja hyväntahtoinen ratkaisu israelilaisten ja palestiinalaisten riitaan.

Hannu Reime: Palestiina vuonna 1947  29.11.2017 Ykkösaamun kolumni

Lähetykset

  • ke 29.11.2017 8.10 • Yle Areena

Jaksot

  • Tulevaisuudentutkija Roope Mokka pohtii autojen kohtaloa, ja mitä se tarkoittaa.

    - - - - -

    Autoista on tulossa seuraavien vuosikymmenten aikana samanlainen kulkuväline kuin hevoset
    ovat nykyään. Se mitä auton häviäminen tarkalleen ottaen tarkoittaa, on vaikea ennakoida.
    Vertaus hevoseen on toki hieman ontuva. Todellisuudessa olemme samanlaisessa tilanteessa kuin
    New Yorkissa oltiin 1800-luvulla. Kaupunki oli keskittynyt Manhattan-niemen kärkeen, niillä
    paikkeilla, jossa on nyt Wall Streetiksi kutsuttu alue, jolla pankit ennen sijaitsivat.
    Oli kova tarve laajentaa kaupunkia, mutta viranomaiset jarruttivat kehitystä. Syynä oli huoli
    hevosenlannasta. Jos niemen väkiluvun nimittäin annettaisiin kasvaa vielä huomattavasti, hukkuisi
    se hevosen kiinteisiin päästöihin.
    Samaan aikaan jossain marginaalissa oli meneillään teknologinen vallankumous. Polttomoottori oli
    liitetty vaunuihin, eli auto oli keksitty. Autoja kutsuttiinkin pitkään hevosettomiksi vaunuiksi, jotka
    levisivät myöhemmin marginaalista lähes kaikkien käyttöön.
    Olemme nyt tässä samassa tilanteessa. Autojen määrä, niiden viemä tila ja niiden päästöt eivät
    enää mahdu maailmaan. Samaan aikaan jälleen marginaalissa kehitellään uusia keksintöjä.
    Puhutaan sähköautoista, itseään ajavista autoista, liikkumisesta palveluna, puhutaan auton
    jakamispalveluista ja puhutaanpa edelleen jopa lentävistä autoista.
    Auton ehdoton valtti on sen joustavuus. Samalla välineellä voi kulkea yksi ihminen tai viisi ihmistä.
    Tästä joustavuudesta syntyy hirveä määrä hukkakapasiteettia. Tuhannen kilon teräsmassa
    kuljettaakin keskimäärin 1.3 ihmistä ja hänen lompakkoaan, töihin ja harrastuksiin.
    Autot muuttuvat kovaa vauhtia sähkökäyttöisiksi. Mikäli mineraalit riittävät akkuihin, on ihan
    turvallista odottaa autokannan olevan pääosin sähköinen seuraavassa kahden-kolmen kymmenen
    vuoden kuluessa.
    Lisäksi autoihin tulee prosessointitehoa, antureita ja robotiikkaa. Ne voivat toimia ilman ihmisen
    jatkuvaa ohjausta. Jo nyt autot ajavat rajattuja reittejä ja parkkeeraavat paremmin kuin ihmiset.
    Kohta ihmisten ei anneta ajaa autoja liikojen riskien takia. Ihminen on aina heikoin lenkki.
    Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että edessämme on uudenlainen väline, joka voi tuottaa saman
    joustavan kyydin huomattavasti tehokkaammin. Voit esimerkiksi lähteä kauppaan yhtä ihmistä
    kuljettamaan suunnitellulla "autolla", joka voi pääväylällä liittyä osaksi isompaa
    "joukkoliikennevälinettä" ja palatessasi ostoksilta saat sopivan kyydin käyttöösi.
    Auto on jo nyt epäkäytännöllinen. Autosta on pidettävä huolta, pestä, katsastaa, ostaa,
    parkkeerata ja vakuuttaa. Tämän lisäksi tulevaisuuden liikenneväline tulee tarjoamaan parempaa
    palvelua. Ensinnäkin se vapauttaa ajamiseen käytetyn ajan esimerkiksi lasten kanssa leikkimiseen,
    työn tekoon tai rakasteluun.
    Tutkimusten mukaan suurin osa meistä kärsii ajamisesta, erityisen onnettomia olemme
    työmatkoilla. Ajamiseen menevään ajan kustannus on kansantaloudellisesti mittava. Pelkästään
    auto-onnettomuudet maksavat 3% globaalista bruttokansantuotteesta.
    Lisäksi autot ovat kalliita. Niistä maksetaan vaikka niitä ei käytettäisi ja niiden käyttäminenkin
    maksaa. Siksi on aivan selvä, että liikenneväline, joka tarpeen mukaan kuskaa sinua, on
    tehokkaampi eli halvempi vaihtoehto. Kenties se on jopa ilmainen kuten suuri osa nykyajan
    verkkopalveluista.
    Entäs status? Suuret autot merkitsevät niihin liittyvistä vitseistä huolimatta useille meistä korkeaa
    statusta. Voisiko tämä estää uuden teknologian leviämistä? Kyllä. Nyt tosin näyttää siltä, että
    uusien teknologioiden ja korkean statuksen suhde on voimakkaampi kuin ison auton ja korkean
    statuksen. Tavalliselta autolta näyttävä Tesla on arvokkaampi kuin bensakäyttöinen loistoauto.
    Palataan vielä vuosisadan vaihteen New Yorkiin. 1900-luvun alun kaupungit olivat surkeita
    paikkoja asua. tehtaiden, kaivosten, konttorien, virastojen ja kulttuurilaitosten lähelle piti ahtautua
    ennennäkemätön määrä ihmisiä. Ilman laatu oli hirveä, asumistiheys suunnaton ja ihmisten väliset
    ristiriidat suuria.
    Auto muutti tämän. 1945-New Yorkin maailman näyttelyssä esiteltiin näkymä uudenlaisesta
    kaupungista. Kaupungin eri toiminnot oli jaettu osiin ja levitelty ympäriinsä. Oli teollisuusalue,
    kulttuurikeskus, ostoskeskus, asuinalue ja niin edelleen. Nämä alueet erotti toisistaan teiden
    verkosto, jota pitkin kulkevat autot jälleen yhdisti ne toisiinsa. Niinpä auto loi kaupungit,
    omakotitalot, teollisuusalueet, työmatkat ja mökkikulttuurin.
    Nyt suuri kysymys on mitä edessämme oleva uusi kulkuväline, autoton auto tuo mukanaan?

  • Historioitsija Teemu Keskisarja debytoi kolumnistinamme. Hänen aiheenaan on ääriliikkeet ja verkko.

    Suomen ääriliikkeitä pitää vuonna 2018 kurissa äärimmäinen liikkumattomuus, yhteinen kansalaisuskontomme. Suvakit, natsit, kansallismieliset ja kansallismielettömät, kaikenväriset tolkun ihmiset ja tolkuttomat, piipertäjät ja ilmastonmuutoksen kieltäjät ovat rähmällään samassa temppelissä. Pyhitetty internet ja somen iankaikkinen keinoelämä. Niiden rukouskutsuun vastaamme kerran tunnissa, luojan kiitos.

    Nettiuskonto on rauhanuskonto. Toki sen epäpyhiä kirjoituksia voi tulkita verisesti, mutta hedelmistään puu tunnetaan. "Vihapuhe" on seurauksiltaan myönteinen ilmiö. Kantaväestöä se ei ole lietsonut poliittisiin murhiin. Päinvastoin. Somen höpöjuttuina pihisee ulos myrkky, joka sata vuotta sitten pullistui otsasuonissa ja lehdyköiden täydestä käyneessä propagandassa, kunnes räjähti terroriksi. Esivanhemmat kiinnittivät kivääriin rotanhäntäpistimen. Meille selfie-keppi piisaa kättäpidemmäksi.

    Netti turruttaa. Sen ansiota on aikamme epäpoliittinenkin turvallisuus. Suomalaisia sapettaa yhtä paljon kuin ennenkin, mielenterveysongelmista päätellen jopa enemmän. Silti henkirikollisuus on alempana kuin ikinä. Joren ja Kartsan perinteiset puukotukset vähenevät siksi, että ryyppyrinkejä ei enää pyöri rannoilla eikä kämpilläkään.

    Yrityshistoriikkia kyhätessäni kuulin isoilta pojilta tilaston "työajan" käytöstä. Esimies kulkee käytävän päästä päähän, työpisteeltä toiselle. Jokainen kurkkauksen äkännyt alainen vaihtaa salamana näyttönsä ikkunaa. Luultavasti netti-istunnot hairahtuvat yhtä lailla päälliköillä yksityisessä työhuoneessa, parhaan tietoturvan takana.

    Hyvä näin. Asiaton selailu on pikkuharmi. Edellinen sisällissota syttyi liian raskaan ja eriarvoisen raatamisen takia.

    Sumentavatko minua sekä punavihreät että sinivalkoiset ja leijonakuvioilla töhrityt silmälasit? En lainkaan havaitse sadan vuoden takaisen murhenäytelmän ja pitkän kuivan kesän 2018 yhtäläisyyttä. Mikä ihmeen kahtiajako ja asenteiden koventuminen?

    Vapaussodan EU:ta, Venäjää tai kaukaisia maahantunkeutujia vastaan rajaan tämän ennustelun ulkopuolelle. Mutta sisällissota, luokkasota, veljessota, kansalaissota, vallankumous ja kapina tuskin rynkyttävät ovella. Eivät nykysuomalaiset mistään syystä joukoittain niittaa lähimmäisiään.

    Paitsi jos netti kaatuu.

    Kun ideologiat, poliitikot, sosiaaliryhmät ja kansanryhmät joutuvat suoraan lähikontaktiin, siis kasvokkain ja silmätysten, ne kiihottuvat toistensa kurkkuun. Syrjäytyneiltä yksilöiltä katkeaa valokaapelissa ainut linkki ihmisarvoon. Vailla älypuhelimiaan perheet ja työyhteisöt läkähtyvät fyysisestä pakkoläheisyydestä. Siskot ja veikot muuttuvat vihollisiksi. Ero näppäilystä ja piipityksistä ylikuumentaa päänupit puolueissa, etujärjestöissä ja hyväveli-verkostoissa. Ääriliikkeiden pääkallonpaikat siirtyvät bittiavaruudesta kaduille. Netitön tyhjiö täyttyy väkivallalla.

    Miten varautua painajaiseen?

    Vanhusten nettikatkos ei kansakuntaa vaaranna. Sota on nuorten miesten hommaa, ehkä ärhäköityneiden naistenkin. Nuoriso on kärkkäintä pyssysille silloin, kun raha, työ ja mielekäs vapaa-aika ehtyvät. Poikkitieteellisen sotahistorian mukaan riskiryhmää riivaa h-hetkillä myös sukupuolinen turhautuminen. Tämä olotila ei taatusti ole hautautunut menneisyyteen. Hakukoneiden data todistaa, että radikalismia tuhat kertaa kiihottavampaa on onanismi.

    Leipäjonojen maksullistaminen ei nostata massoja barrikadeille, mutta kurjalisto, keskiluokka ja eliitti repivät tarvittaessa väkisin digitaaliset sirkushuvinsa. Netti vastaa jokasuuntaisten mielialahäiriöiden lääkitystä. Mikään homeopatia tai vaihtoehtohoito ei sitä korvaa.

    Vapise, hyvinvointi- ja oikeusvaltion lintukoto! Törkypalstojen, somen ja pelimaailmojen minimiresurssit on taattava kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa kriiseissä. Muuten käy kalpaten. Turhautumisuhkista yksi on kuolettavin. Aikuisviihdesivustojen kiinni hirttäminen tai hidastuminenkin läikyttää kärsimysten maljan yli kukkuroiden. Onanistikaartien liikekannallepano sytyttää seuraavan sisällissodan. Toivottavasti pornonsiirtoon on olemassa analoginen tai paperipainatteinen varajärjestelmä. Se on huoltovarmuutemme kohtalonkysymys.

  • Työttömyysturvalakia muutettiin tämän vuoden alusta aika merkittävästi. Uudistuksen mukaan työttömän tulee kolmen kuukauden seurantajakson aikana tehdä töitä 18 tuntia tai ainakin osallistua työ- ja elinkeinotoimiston palveluihin viitenä päivänä. Tämä on se paljon puhuttu aktiivimalli.

    Uudistuksella pyrittiin tietysti lisäämään työttömien työllistymistä tai aktivoitumista. Malliin liittyi myös niin sanottu keppipuoli. Jos työtön ei noita aktiivisuusvaatimuksia täytä, työttömyysturvaetuutta leikataan vajaalla viidellä prosentilla. Peruspäivärahassa eli työmarkkinatuessa tämä merkitsee noin 25 euron vähennystä kuukaudessa.

    Ensimmäisestä kolmen kuukauden seurantajaksosta on nyt saatu tietoja. Kelan tilastojen mukaan huhtikuussa alennettiin runsaan 80 000 henkilön päivärahaa, kun nuo aktiivisuusehdot eivät täyttyneet.

    Minusta luku vaikuttaa jotenkin aika suurelta.

    Käytännössä etuuksiaan menettäneiden luku oli pienempi, noin 50 000. Tämä johtuu siitä, että osa etuusleikkauksen kohteeksi joutuneista sai leikkausta vastaavan korvauksen toimeentulotuesta.

    Tietoa siitä, kuinka paljon aktiivimalli on auttanut työttömiä työpaikan saannissa, ei tietääkseni ainakaan vielä ole olemassa. Siitä huolimatta hallitus valmistelee jo ns. aktiivimalli kakkosta.

    Uudesta mallista on julkisuuteen tihkunut jonkin verran tietoja. Mallissa työtön velvoitettaisiin hakemaan työpaikkaa vähintään neljä kertaa kuukaudessa. Jos näin ei tee, seuraa ensin varoitus. Jos rike toistuu, leikataan päivärahaa.

    Keskustelu aktiivisuusmallista on jäänyt sote-hulinan alle. Mutta ainakin demarit ovat kertoneet, että jos pääsevät ensi keväänä valtaan, malli kuopataan saman tien.

    Tämmöinen vanha mies saa muistella menneitä, tällä kertaa yli kolmen vuosikymmenen takaisia asioita. Silloin valettiin nykyisen työttömyysturvajärjestelmämme peruspilarit.

    Silloisessa isossa remontissa ansiosidonnaisen päivärahakauden enimmäispituudeksi määriteltiin 500 päivää. Päivärahaa alennettiin sadan työttömyyspäivän jälkeen 20 prosentilla. Melkoinen pudotus verrattuna nykyisen aktiivimallin pikku nirhaisuun, eikä tuosta pudotuksesta tuolloin edes kummemmin keskusteltu.

    Lain toimivuutta tutkittiin aika paljon. Kävi ilmi, että työttömät löysivät tuon sadan päivän jälkeisen päivärahaleikkauksen jälkeen töitä yllättävänkin hyvin.

    Mutta Suomi oli menossa kohti loputonta vaurautta, tai ainakin niin kuviteltiin. Niissä auvoisissa tunnelmissa tuota päivärahaleikkausta ensin pienennettiin ja sitten se poistettiin kokonaan. Näin loppui se aktiivimalli.

    Demareille muuten tiedoksi, että kun laki tuli voimaan, maan hallitusta johti muuan Kalevi Sorsa, sosiaalidemokraatti. Lain valmistelutti ministerinä Vappu Taipale, demari. Ja sen vahvistanut presidentti Mauno Koivisto oli demaritaustainen hänkin.

    Tuoko uusi hallitus ensi vuonna uusia malleja, jää nähtäväksi. Jotain pitää varmasti tehdä. Työttömyysasteemme on paljon korkeampi kuin muissa Pohjoismaissa, ja vastaavasti työllisyysasteemme on sietämättömän matala. Samaan aikaan kolmasosa yrityksistä kertoo, että työvoimapula haittaa niiden toimintaa tai ainakin on kasvun este. Jos tämmöinen meno jatkuu, siitä ei hyvää seuraa.

    Luulen ja ainakin toivon, että tämä tulee olemaan ensi talven vaalikeskustelujen yksi keskeinen aihe, tietysti soten ohella.

    Sote-valmistelu onkin ollut melkoista suotamista ja huopaamista, valinnanvapauden osalta lähinnä huopaamista. Etsimättä tulee mieleen pääministeri Juha Sipilän kuuluisa lausahdus parin vuoden takaa. Hän sanoi hallituksen erään isohkon päätöksen (OLIKO SE KIKY VAI MIKÄ) synnyttyä, että nyt on saatu veneestä tulppa pois ja voidaan lähteä soutelemaan. Äyskäröintiä onkin sote-veneessä riittänyt!

    Meidän tavallisten kuolevaisten on syytä katsoa, että veneen tappi on paikallaan, kun lähdemme juhannussoutelulle. Muuten voi käydä huonostikin.

  • Paula Takio kertoo miten erilainen käsitys eri kulttuureista tulevilla on taivaaseen pääsystä. Hänen oppilaansa käsitti sen chillaamiseksi kun meillä Suomessa se on kuolemista.

  • Kolumnisti Janne Rysky Riiheläinen kommentoi presidentti Sauli Niinistön Kultaranta-keskusteluja.

    Kultaranta-keskustelut ovat eräänlainen näytelmä, jossa tasavallan presidentti ohjaa sekä eliitin
    että kansan tiettyjen asioiden ääreen ja tekemään havaintoja. Näin luodaan yhteistä tilannekuvaa,
    joka on demokratiassa äärettömän olennainen asia.
    Tänä vuonna Kultaranta-keskustelujen havainnot liittyvät siihen, että Suomen kaltaiselle pienelle
    maalle ovat käynnissä hankalat ajat, jotka todennäköisesti ovat menossa vielä hankalammiksi.
    Sääntöpohjainen maailmanjärjestys eli se, että kaikki pelaavat samaa peliä suhteellisen samoilla
    säännöillä, on vaikeuksissa.

    Tätä havaintoa oli perustelemassa vankka ja arvovaltainen joukko meiltä ja muualta. Presidentti
    Trump nousi keskusteluissa alinomaa esille, eikä todellakaan myönteisessä mielessä. Komissaari
    Jyrki Katainen tiivisti karun tilanteen, että ensimmäistä kertaa sekä Venäjän että Yhdysvaltain
    presidentti jakavat sen käsityksen, että mitä hajanaisempi Eurooppa, sen parempi. Ylipäätään
    EU:n tilaa ja olemusta käytiin läpi monelta kulmalta. Riveiltä ja rivien välissä oli luettavissa se,
    miten elintärkeä unioni Suomelle juuri nyt, ja näkyvissä olevassa tulevaisuudessa, on.
    Suomessa määritellään olevan https://www.ulkopolitist.fi/2016/11/23/pienvaltiorealismi-kuihtuu-
    suomalaisen-ulkopoliittisen-ajattelun-murros/ kolme ulkopoliittista koulukuntaa:
    pienvaltiorealistinen, euroatlanttinen ja globalistinen. Ensimmäinen edustaa perinteistä
    myöntyväisyysajattelua, jossa tärkein lähtökohta on Venäjän näkemys omasta turvallisuudestaan.
    Euroatlanttinen linja kiteytyy Suomen olemassaoloon ja toimimiseen osana länttä. Globalistinen
    koulukunta on se idealistisin, joka haluaa parantaa maailmaa. Sitä erottaa kahdesta
    ensimmäisestä myös voimapolitiikan hyljeksintä.

    Tämän vuoden Kultarannassa näistä kolmesta oli paikalla oikeastaan vain euroatlanttinen ja
    globalistinen koulukunta. Nähdyn ja kuullun perusteella kansakunta rakentaa turvallisuuttaan
    osana länttä ja yhä vahvemmin globaaleja kysymyksiä mukaan ottaen. Pienvaltiorealismilla onkin
    varsin vähän sanottavaa Euroopan unioniin kuuluvalle maalle, joka voi menestyä vain vahvasti
    keskinäisriippuvaisessa maailmassa.
    Afrikka oli Kultarannassa taajaan esillä, samoin tietysti ilmastonmuutos. Toimittaja Annamari Sipilä
    keräsi väliaplodit painottamalla vahvasti, miten tyttöjen ja naisten koulutukseen ja
    seksuaaliterveyteen panostamalla ratkaistaan samalla monta muutakin ongelmaa. Selväksi kävi
    myös, että maahanmuutto ja siihen liittyvät ulottuvuudet ovat asiakokonaisuus, johon on löydyttävä
    ratkaisuja.
    Iltapäivän keskustelu taloudesta ja ympäristöstä oli puhtaasti globalistisen koulukunnan
    ulkopolitiikkaa. Ilmastonmuutoksen vastainen työ on kuitenkin vasta käynnistymässä ja asenteet
    pikkuhiljaa muuttumassa. Ainakin jos vertaa sitä mitä kaikkea tarvitsisi tehdä. Tilanne kun on
    sellainen, että vähänkään pidemmällä tähtäimellä pihvi on suurempi uhka turvallisuudellemme kuin
    joku Putinin trolli. YK:n pääsihteeri António Guterres kävi puheenvuorossaan läpi hengästyttävän
    määrän nykytodellisuuden uhkia, vaikka samalla muistutti, että kokonaisuutena maailma on
    paremmassa tilanteessa kuin ikinä ennen.

    Turvallisuuspoliittiset kysymykset ovat usein ehdottomia, nopeita ja kantavat dramaattisesti
    mukanaan tuhon ja kuoleman mahdollisuutta. Sen sijaan vastaukset näihin kysymyksiin ovat

    yleensä tylsiä, hitaita ja monimutkaisia. Sääntöpohjainen maailmanjärjestys sisältää valtavan
    määrän valtavan monimutkaisia neuvotteluja, sopimuksia ja byrokratiaa. Niiden rakentaminen ja
    ylläpitäminen on hidasta ja ennen kaikkea vaatii taakseen poliittista tahtoa. Keskustelut
    Kultarannassa ovat osaltaan luomassa tätä tahtoa. Veikkailisin, että näitä Kultarannassa pohdittuja
    asioita kirjataan myös noin vuoden päästä vahvistettavaan uuteen hallitusohjelmaan.

  • Teknologiaan erikoistunut kasvuyrityssijoittaja ja -yrittäjä Inka Mero keroo, miten nykyaikaisten pomojen pitää suhtautua x-sukupolveen työntekijöinä.

    Yritykset ovat suuren muutoksen edessä. On muutettava toimintakulttuuria ja määriteltävä
    tarkoitus kokonaan uudelleen. Se alkaa parhaiten niin, että pomot katsovat ensimmäiseksi
    peiliin.
    Miksi naisten kosmetiikkayritys pyrkii toimimaan ja näkymään naisten itsetunnon
    parantamisen missiolla? Tai miksi kemianteollisuuden yhtiö puhuu puhtaasta vedestä ja
    kaikkien oikeudesta siihen? Urheiluyhtiö lanseeraa markkinoille meressä kelluvasta
    jätteestä tuotetut kengät. Internetfirma taas julkaisee manifestin työntekijöilleen
    kannustaen heitä kieltäytymään kaikenlaisesta tytöttelystä ja pojittelusta.
    Eräs yritysjohtaja kertoo antaneensa päätäntävallan yhtiössään työntekijöiden
    muodostamille itsenäisille tiimeille. Toisessa yhtiössä taas harrastetaan pilatesta yhdessä
    joka päivä, koska fyysinen ja henkinen hyvinvointi ovat yhdessä valittuja prioriteetteja.
    Mitä oikein on tapahtumassa? Toiset yritykset puhuvat ja toiset yritykset oikeasti tekevät
    yhä enemmän merkityksellisiä ja arvokkaita asioita, uudella tavalla.Myös työntekijät ovat
    yhtiön edustajia, asiakkaita tai ainakin potentiaalisia asiakkaita.
    Kulttisanonnaksi on tullut "culture eats strategy for breakfast"? Suora käännös englannista
    suomeksi on: yrityskulttuuri syö strategian aamiaiseksi. Vasta viime vuosina yritykset
    ovatkin heränneet todellisuuteen, että myös työntekijät ovat yhtiön edustajia, asiakkaita tai
    ainakin potentiaalisia asiakkaita. Arvojen ja maailmankuvien kohdatessa voi henkilöstö olla
    huomattavasti motivoituneempaa ja tuloksekkaampaa kuin kilpailijoilla.
    Nyt puhutaankin yrityskulttuuristakilpailutekijänä. Vielä 80- ja 90 luvuilla yritysten
    johtamismallit olivat strategia- ja analyysikeskeisiä, hierarkkisia ja ylhäältä johdettuja. Tieto
    oli rajattua, ihmiset toimivat tarkoissa rooleissa ja työntekijöiden odotettiin sopeutuvan
    yrityksen toimintatapoihin mukisematta.
    Sitten tulivat internet, digitalisaatio, sosiaalinen media ja uusi sukupolvi.
    Milleniaalit (1981 jälkeen syntyneet) ovat jo nyt vahvasti työelämässä ja uusi z-sukupolvi
    (2000 -luvulla syntyneet) rynnii parhaillaan työelämään. Vuonna 2030 nämä ryhmät
    muodostavat joyli kolme neljäsosaa globaalista työvoimasta. Uusi sukupolvi toimii
    tutkitusti kuluttajina eri tavoin ja arvostaa työntekijöinä selkeästi eri asioita kuin me
    vanhemmat sukupolvet. Vaikka internetin keksimisen voi vielä kirkkaasti laittaa x-
    sukupolven piikkiin, voimme kiittää uutta sukupolvea kierrätyksen, ympäristön, digitaalisten
    mobiilipalveluiden sekä avoimen osallistavan kommunikaation ja yrityskulttuurin
    nousemisesta yritysten kilpailutekijöiksi.
    Mistä sitten yrityskulttuuri muodostuu ja miten sitä muutetaan? Olen joutunut ja saanut
    pohtia asiaa niin pienten kasvuyritysten kuin suurten globaalien yhtiöiden kanssa.
    Tärkeimmiksi keskusteluissa nousevat arvot ja tarkoitus.Työntekijöinä he odottavat
    yrityksiltä vahvaa "tarkoituksen" eli yhtiön olemassaolon ja yhteiskunnallisen roolin
    määrittelyä ja sen mukaan toimimista.
    Arvot kiteyttävät käynnissä olevan murroksen. Uuden sukupolven kasvuyrittäjät keskittyvät
    globaalien, ihmiskuntaa koskettavien ongelmien ratkomiseen, koska kokevat sen
    tärkeäksi. Työntekijöinä he samoin odottavat yrityksiltä vahvaa "tarkoituksen" eli yhtiön
    olemassaolon ja yhteiskunnallisen roolin määrittelyä ja sen mukaan toimimista. Samassa

    kuluttaja- ja työntekijäpaineessa on moni perinteinen yritys joutunut aloittamaan nahkansa
    luonnin uudelleen.
    Yhtiön arvojen ja tarkoituksen tuleekin olla riittävän lähellä sen työntekijöiden omia
    arvoja ja tarkoitusta. Kun yhtiö julistaa tarkoituksekseen ihmiskunnan elämän jatkumisen
    mahdollistamisen maapallon ulkopuolella tai naisten jokapäiväisen turvallisuuden,
    koskettaa sanoma tunnetasolla eri tavalla kuin lattea kasvua tai globaalia johtajuutta
    hehkuttava viesti.
    Uuden tarkoituksen mukaan tulee myös myös toimia. Kulttuurin muuttaminen on ennen
    kaikkea tekoja, ei ainoastaan sanoja ja lähtee usein uuden tarkoituksen löytämisestä
    määrittelystä, yhdessä työntekijöiden kanssa. Tarvitaan myös investointeja, uusia osaajia,
    organisaatiomuutoksia, digitalisaatiokokeiluja, analytiikaa ja uusia työkaluja.
    Parhaimmillaan tulokset kääntyvät kuitenkin myös omistajien hyödyksi. Globaalissa
    tutkimuksessa selkeästi vahvan tarkoituksensa mukaan toimivienyhtiöiden todettiin
    luovan yli kaksinkertaisesti arvoa osakkeenomistajilleen verrokkeihinsa
    nähden.Ainoastaan raha ja rationaaliset syyt eivät motivoi.
    Muutos alkaakin parhaiten peiliin katsomalla ja ihmisiä osallistamalla. Vastuu ja vapaus
    kulkevat käsi kädessä. Ainoastaan raha ja rationaaliset syyt eivät motivoi tai perinteiset
    perustelut eivät uutta sukupolvea motivoi, vaan tutkimuksissa nousevat kärkeen
    itsenäisyys, säännöllinen palaute, työpaikan ilmapiiri, yhdessä tekeminen ja
    kehittymismahdollisuudet.
    Arvot, tarkoitus ja kulttuuri. Voi varmasti todeta näiden olevan tärkeitä asioita myös meille
    vanhempien sukupolvien edustajille. Perinteisille pomoille voi edessä olla kuitenkin kova
    pähkinä purtavaksi. Kulttuurin muutos on matka, joka ei pääty koskaan.

  • Moni mies on parisuhteessa kuin oveen unohdettu joulukranssi: roikkuu paikallaan, mutta ei puhu eikä pukahda. Miten mies voisi puhua tunteistaaan, jos hänellä ei ole niille edes sanoja?

    -------------

    Juhannus lähestyy ja nyt se pistää silmään: ulko-oveen unohtunut joulukranssi. Jotenkin silmä on siihen tottunut, mutta ei siitä paljon iloa ole ollut enää pitkään aikaan. Pölyinen ja nuhruinenkin se alkaa olla.

    Siinä se nököttää, mutta sääli sitä olisi roskiinkaan heittää.

    Samanlainen tottuminen ja väsähtäminen näkyy myös monissa parisuhteissa. Alkuhuumassa ja rakastuneena puhetta piisaa. Itsestä kertominen, toiseen tutustuminen ja yhteisistä tulevaisuudenhaaveista unelmoiminen hitsaavat pareja yhteen. Kahdesta erillisestä ihmisestä muodostuu tunnepuheen avulla "me".

    Kun toinen on jo tuttu, ja arki vyöryy päälle monine vaatimuksineen, jää parisuhde usein junnaamaan paikoilleen. Voi olla vaikeaa puhua ikävistä tunteista, kun alussa kaikki oli niin ihanaa. Vaikeista asioista puhuminen kun johtaa helposti riitaan ja toisen syyttelyyn. Siksi voi tuntua helpommalta vaieta. Tunteet eivät kuitenkaan puhumatta hälvene, päinvastoin. Omiin tunteisiin tutustuminen olikin se ihmeellinen ovi, jonka avaaminen toi mustavalkotelevisiooni värit.

    (Ja tähän väliin varoitus: puhun jatkossa yleistäen miehistä ja naisista. Älä triggeröidy vaan vaihda sana "mies" sanaan "nainen" tai "miesoletettu" tai parisuhteen puheliaampi osapuoli tms. Kiitos. Jatketaan.)

    Mutta miten mies puhuu tunteista, kun sellaista ei ole hänelle opetettu? Jos hänet on kasvatettu piilottamaan kaikki herkkyyden tai heikkouden merkit? Jos hänen mielikuvansa hyvästä miehuudesta on itsensä aina hillitsevä viilipytty? Miten mies voisi puhua tunteistaaan, jos hänellä ei ole niille edes sanoja?

    Aviokriisiin ajautunut ja siitä selviytynyt Aku Hentilä kertoi Yle uutisten haastattelussa, että itsetutkiskelunsa alussa hän ei osannut edes nimetä kovin monta tunnetta. Kun vaimo Ruusa Hentilä koki, että puolisoiden välinen tunneyhteys oli kadonnut, Aku ei ymmärtänyt mistä vaimo puhui.

    Lisäksi hänen oli vaikea ottaa vastaan vaimon surun ja vihaisuuden tunteita, koska koki ne uhkana. Vaimon ja omien tunteidensa kohtaamisen sijaan hän lähti karkuun vaikeita tilanteita.

    "Aiemmin mielsin tunteista puhumisen sellaiseksi liirumlaarumiksi tai heikkoudeksi, enemmän naisten jutuksi. Mutta omiin tunteisiin tutustuminen olikin se ihmeellinen ovi, jonka avaaminen toi mustavalkotelevisiooni värit. Aloin pystyä sanoittamaan järjen lisäksi tunteita." Aku Hentilä Yle uutisten haastattelussa

    Rakkauden samuraiksi itseään tituleeraavan tietokirjailija Teemu Syrjälän mukaan miehet kaipaavat roolimalleja uuden ajan miehisyyteen.

    Syrjälä on vastikään julkaissut Elinvoimaisen miehen kirjan. Hän rohkaisee kaikkia miehiä ottamaan haasteen vastaan ja avaamaan suunsa tunteistaan. Puhumattomuus ei auta meitä enää. Nyt on aika opetella uusia ihmissuhdetaitoja, jotka vievät koko meidän "heimoa" eteenpäin.

    "Sua tarvitaan olemaan tukena, paikalla, läsnä keskusteluissa ja halauksissa. Ennen kaikkea kosketuksessa toiseen ihmiseen. Sua tarvitaan olemaan rohkea ja kertomaan haasteistasi, mitä elämässäsi koet. Puhumattomuus ei auta meitä enää, nyt on aika opetella uusia ihmissuhdetaitoja, jotka vievät koko meidän "heimoa" eteenpäin." Teemu Syrjälä Instagramissa

    Avain omien tunteiden tunnistamiseen on rehellisyys. On hyvä ymmärtää, että mikään itsestä kumpuava tunne ei ole väärä. Ihminen voi olla vahva, vaikka hän tunnistaa ja tunnustaa myös heikkouksiaan.

    Pahinta mitä itselleen voi tehdä, on peittää omat herkemmät tunteensa kovuuteen. Mistä on koulukiusaajat ja vaimonhakkaajat tehty? Aivan, tukahdutetuista tunteista. Kun mies alkaa puhua tunteistaan, on puolison syytä kuunnella. Silloin ei saa alkaa neuvoa, vertailla, väheksyä, nauraa eikä räplätä kännykkää.

    Apua omien tunteiden ymmärtämiseen ja niistä puhumiseen on tarjolla. Kirjojen lisäksi neuvoa voi etsiä vaikka Miessakit järjestön nettisivuilta. Moni eronnut mies on saanut sieltä työkaluja omien vaikeiden tunteiden käsittelemiseen. Keskusteluapua voi hakea myös ammattilaisilta; terapeutilla käyminen ei ole nykyään häpeä vaan viisauden merkki.

    Lopuksi neuvo parisuhteen toiselle osapuolelle: kun mies alkaa puhua tunteistaan, on puolison syytä kuunnella. Silloin ei saa alkaa neuvoa, vertailla, väheksyä, nauraa eikä räplätä kännykkää. Se hetki on pyhä ja sitä on asiaankuuluvalla hartaudella kunnioitettava.

    Se on hetki, jolloin joulukranssista puhalletaan pölyt pois ja siihen viritetään värivalot. Siitä tulee taas mielenkiintoinen ja kaunis. Se siirretään ulko-ovesta paraatipaikalle keskelle juhannuksen juhlapöytää. Sitä ihaillaan ja naapurit sitä vähän kadehtivatkin. Kysyvät ehkä puolisolta kuiskaten, että mitä tuolle teidän kranssille on tapahtunut, sehän suorastaan hehkuu?

    Naapurin uteluun voi vastata amerikkalaisen avioliittoneuvoja Harville Hendrixin sanoin:

    "Avioliitto ei ole kahden muuttumattoman ihmisen välinen pysyvä tila. Se on psykologinen ja henkinen matka, joka alkaa rakastumisen hurmiosta, mutkittelee pitkin oman itsen löytämisen kivistä polkua ja huipentuu läheisen, iloisen, koko elämän kestävän liiton luomiseen. Tämän toteutuminen ei riipu siitä, pystyttekö saamaan itsellenne täydellisen kumppanin, vaan omasta halustanne oppia tuntemaan oman itsenne piilossa olevia puolia." Harville Hendrix: Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu

    Paula Tiessalo

    Kirjoittaja on helsinkiläinen terveys- ja hyvinvointiaiheisiin erikoistunut toimittaja, joka yrittää ymmärtää itseään ja muita. Pitää joulukransseista, mutta ei jaksa loputtomiin katsella niiden lakastumista.

  • Miten käyttäytyä perhejuhlissa, joihin osallistuu eronneita ja karanneita entisiä ja uusia puolisoita.

    --------------

    On kesäiset juhlat. Kukat ja koivunoksat tuoksuvat. Kuuluu puheensorinaa, naurua, iloisia tervehdyksiä, kahvikuppien kilahtelua, lasten juoksevia askelia uusissa kengissään. Äkkiä juhlatila hiljenee vaitonaiseksi kuin hauta. Saliin eivät edes näy eteisen tulijat, mutta koko juhlaväki vaistoaa tilanteen. Hääpari katsoo toisiaan. Yhdellä on epätoivoinen, itkuun purskahtamaisillaan oleva katse. Toisella katse täynnä sääliä. Hän koettaa tapailla lohdun sanoja. Eteiseen astuu tuntematon vieras. Tästä eteenpäin kaikki on silkkaa teatteria.

    Kuinka monet kerrat sinut on pakotettu teatteriin katsomaan näytelmää? Ja katsomaan loppuun asti? Valmistaudu kokemukseen. Tänä päivänä, avioerojen ja uusien suhteiden villissä maastossa, perhejuhlista ja nuorten parien häistä on tullut eronneiden vanhempien ja heidän uusien kumppaneidensa kolmiodraaman näyttämöitä.

    Uusparit ovat luonnollinen jatkumo ihmisen lisääntyneille oikeuksille ja valinnanvapaudelle. Meillä kaikilla on samat oikeudet. Mutta pojat, ei sotaa näin käydä. Edes ihmissuhteissa. Ihmissuhdesotaa ei käydä niin, että yrität tuhota entisen puolisosi lapsesi juhlissa. Uusi kumppani ei lunasta paikkaansa mitätöimällä vanhan.

    Itse asiassa ihmissuhdesotaa ei tarvitsisi käydä lainkaan. Mutta taidan puhua kuuroille korville. Kun sivistynyttä pintaa hieman raaputtaa, esiin astuu sanoinkuvaamaton julmuus. Nykyajan tapa on läimäyttää exää ja raahata uutta kumppania mykistyneestä juhlahuoneesta toiseen kuin jääkaappipakastinta nokkakärryllä: "Laitetaanko tää tähän? Vai tohon?"

    Eronneilta häviää usein uuden rakastumisen myötä kaikki hienotunteisuus mennyttä elämää ja entistä perhettä kohtaan. Rakastunut kokee, että "Haluan näyttää onneni koko maailmalle!" " Vaikka lapseni häissä! Kaikki muu olisi silkkaa teeskentelyä!"

    Tässä kohdin vetoan uuteen kumppaniin: sinulla on oikeus uuteen rakkauteesi. Mutta sinulla on myös velvollisuus kunnioittaa kumppanisi mennyttä perhettä. Siispä, hyvä uusi kumppani:

    1. Ole aina valmis ottamaan kakkospaikka. Sinä olet rakkautesi kumppani järjestysnumerolla kaksi, tai myöhempi numero. Kunnioita järjestysnumeroa.
    2. Ole aina valmis väistymään. Sinun hienotunteisuutesi tulee palkitsemaan uuden parisuhteesi onnellisuudella.
    3. Ellei virallisia esittelyjä ole vielä tapahtunut sinun ja rakkaasi entisen puolison tai lasten kesken, sinun aikasi osallistua perheen juhliin ei ole vielä tullut.
    4. Virallinen esittely on se, että sinä sovit tapaamisesta rakentavassa hengessä, kutsut uuden puolisosi exän kahville, ojennat kätesi ja kerrot miten pahoillasi olet, että asiat menivät näin. Sano: En tule koskaan puuttumaan perheenne asioihin.
    5. Nimittäin perhe ei lakkaa olemasta vain siksi, että vanhemmat ovat eronneita. Ymmärrä tämä.
    6. Perheen lapset ovat kahden biologisen vanhemman lapsia myös uusperheellistymisen jälkeen. Osallistu lasten juhliin vain, jos lapsi sinut kutsuu ja ex sinun läsnäolosi hyväksyy.
    7. Uusparin halu näyttäytyä parina on tavallinen ja ymmärrettävä tarve. Järjestäkää omat juhlanne, joissa näyttäydytte ja esittäydytte.
    8. Rakentakaa uusi suhteenne myönteiselle perustalle. Kummankaan menneen perheen polkeminen lokaan ei ole myönteisyyttä, ja polkemisesta jalatkin väsyvät.
    9. Tavoittele uudessa suhteessasi ja uusissa, monimutkaisissa sosiaalisissa tilanteissa hyvää lopputulosta kailille, eettisin keinoin.
    10. Suojele aina lapsia, omia tai kumppanin, aikuisten konflikteilta. Aina, aina, aina.

  • Viime perjantain Helsinki-Kajaani lento oli buukattu jo hyvissä ajoin täyteen. Useimmat paikan varanneet olivat toimittajia, joiden tavoitteena oli todistaa Juha Sipilän ja Paavo Väyrysen kaksintaistelua keskustan puheenjohtajuudesta Sotkamon puoluekokouksessa. Tai jos ollaan ihan tarkkoja, he varasivat lippunsa kirjoittaakseen klikkijuttuja Väyrysen mediashowsta, koska lopputuloksesta ei ollut epäselvyyksiä.

    Väyrynen huomasi itsekin että mahdollisuuksia ei ollut, ja ilmoitti liittyvänsä takaisin kansalaispuolueeseen, josta oli kevään kuluessa sekä eronnnut, että erotettu. Sotkamon Katinkullan käytävillä oli aika mietteliään näköisiä toimittajia pohtimassa jutunaiheita.

    Ei ollut mikään ihme, että pääuutiseksi kohosi Sipilän käyttämä kielikuva, joka sai lähes yhtä laajan näkyvyyden kuin Mikko Kärnän tiedote puoluekokouksen ruokatarjoilusta. Ja se on paljon se.

    Bolshevistinen tyyneys yltää kielikuvana samalle tasolle kuin Paavo Lipposen nahkurin orret tai Seppo Kääriäisen veret seisauttava vaalivoitto. Se on jollakin lailla hyytävä, mutta kukaan ei oikein osaa sanoa että mitä se täsmälleen ottaen tarkoittaa. Ja samalla se tarjoaa syyn loukkaantua, pahastua ja laskea vielä kerran Stalinin uhrien lukumäärä. Sipilän kielikuva toimi oikein hyvin.

    Arvostan käytävillä rinkiä kiertäneiden toimittajien ammattitaitoa. Hesarin Marko Junkkari keksi soittaa Vihreiden Touko Aallolle ja kysyä kommentteja Sipilän toisesta kielikuvasta, realistisesta vihreydestä, kun muutakaan uutisoitavaa ei ollut. Uuden Suomen Minna Karkkola veti ehkä pisimmän korren nostaessaan esiin puoluesihteeriksi valitun Riikka Pirkkalaisen esittäytymispuheen, joka olikin niin hyvä että vaali ratkesi siihen.

    Mediasta puoluekokousta seuranneiden mielestä tapahtuma oli tylsä ja merkityksetön. Paikan päältä katsottuna se oli kaikkea muuta.

    Keskustan puoluekokous on tuhansien ihmisten poliittinen kansanjuhla, jonne tullaan tapaamaan tuttuja, osallistumaan päätöksentekoon ja juhlimaan kansanvaltaa. Kokouksessa kainuulainen maitotilallinen voi nykäistä ministeriä hihasta ja evijärveläinen emäntä paiskata tassua Juha Sipilän kanssa ja samalla valitella tuottajahintojen laskua tai kantatien huonoa kuntoa. Tunnelma on läheinen, välitön ja lämmin.

    Paikan päällä ymmärtää myös sen, miksi keskusta pitää aluepolitiikasta kiinni niin kauan kunnes viimeisenkin mökin ikkunasta sammuu valot. Sillä ei saa yhtään ääntä, jos katsoo näitä ihmisiä silmiin ja sanoo että tulkaahan kaupunkeihin sieltä. Sorateiden varret halutaan pitää asuttuina. Keskustan poliittisissa puheissa tavoite pukeutuu vaatimuksesi saada valita asuinpaikkansa, ikäänkuin se esi-isän 1600-luvulla raivaama tila olisi valinta. Siitä miten sinne syrjäkylille saataisiin töitä puhuttiin paljon vähemmän.

    Yhteiskuntamme toimii. Itse keskustelin parikymppisen lapinpukuun pukeutuneen poromiehen kanssa, joka kertoi juuri pyrkineensä oikeustieteelliseen. Kaveri oli Savukoskelta, yhdestä Suomen syrjäisimmästä kunnasta, jossa oli kirjoittanut laudaturin paperit. Jos haku onnistuu, maassa on yksi poromies vähemmän. Eikä taida nuori juristi päätyä Savukoskelle hommiin. Keskusta on verkkarikansan puolue, ja aika moni kokee kiiltonahkakokoomuksen itselleen täysin vieraaksi.

    Paavo Väyrysen keväinen mediashow tarjosi keskustan kenttäväelle sopivan vieteripeikon, joka yhdisti jäsenkunnan istuvan johdon taakse. Keskusta on gallupeissa vasta kolmanneksi suurin, mutta kritiikki jäi salin ulkopuolelle, käytäväpuheisiin. Aika moni tuttu kansanedustaja haikaili punamullan perään, koska koki, että demareiden kanssa keskusta voisi harjoittaa omannäköistään politiikkaa. Vilkaisu ympärille riitti avaamaan, että mihin edustajat viittasivat. Keskusta on verkkarikansan puolue, ja aika moni kokee kiiltonahkakokoomuksen itselleen täysin vieraaksi. Kokoomuksella kun on lisäksi paha tapa romahduttaa hallituskumppaniensa kannatus.

    Kävin hyvän ja silmiä avaavan keskustelun kainuulaisen kunnanjohtajan kanssa. Hän halusi kertoa miksi ei voisi äänestää vihreitä, vaikka kannattaa puolueen arvoja. Maitotilallisen tyttärenä hän kuitenkin koki, että kiivas eläinoikeuskritiikki oli suoraa arvostelua elinkeinolle, joka oli pitänyt hänen sukunsa hengissä vuosisatoja. Ikäänkuin vanhemmat ja isovanhemmat olisivat tehneet jotain väärää lypsässään lehmistään elantoa.

    Kainuussa on kyliä, joissa katovuodet saattoivat vielä muutama sukupolvi sitten tappaa jopa 40% väestöstä. Että onko se nyt ihan kauheaa jos me pidetään näitä lehmiä, varsinkin kuin huonosti voivat lehmät myös tuottavat huonosti. Ymmärsin näkökulmaa oikein hyvin.

    Keskustan ja vihreiden suurin ero ei ole eläinten oikeuksissa, vaan siinä, että ylivoimainen enemmistö vihreistä on ensimmäisen sukupolven vihreitä, keskustalaisuus taas periytyy jo neljännessä polvessa. Sukupolvien vastakkainasettelua ei ole. Vanhemmat ja lapset kokoontuvat politiikan keskustalaisille kesäfestareille yhdessä ja tanhuavat kuin esi-isät ennen. Tunnelma on läheinen, väitön ja lämmin.

    Sinne voisi järjestää elämysmatkoja muillekin kuin meille poliikan sekakäyttäjille. Keskustan puoluekokous on kuin politiikan mummola, jossa asiat ovat omilla paikoillaan ja Kiven Seitsemän veljestä seisoo paraatipaikalla hyllyssä. Tunnelma on lempeä, sora narskuu kun autot kaartavat kohti etelää ja mummo vilkuttaa ikkunasta. Bolshevisisella tyyneydellä.

    Jukka Relander työskentelee viestintäkonsulttina Kaiku Helsingissä ja harrastaa historiaa vanhasta muistista. Vapaa-aikoinaan hän haaveilee perhokalastuksesta istuessaan kentän laidalla katsomassa kun lapset pelaavat.

  • Kolumnisti kertoo, miksi Facebook on hajotettava, sillä se toimii monopoliasemassa ja sen epäeettisiä toimintatapoja ei yleensä sallita muussa liiketoiminnassa.

    Facebook julisti vuonna 2011 tuovansa "meidät kaikki lähemmäs toisiamme". Kuluneiden vuosien aikana on kuitenkin käynyt selväksi, että Facebook tuo mukanaan muutakin kuin auvoista, digitaalista yhdessäoloa. Palvelu on addiktoiva, haitallinen mielenterveydelle, vie kansalaisilta yksityisyyden ja uhkaa demokratian toimivuutta.

    Monille teknologia-alaa seuraaville kehitys ei ole tullut yllätyksenä. Yritys ylpeilee agressiivisilla otteillaan. Pääkonttorin seinälle maalattiin alkuaikoina iskulause "etene vauhdilla ja riko paikkoja".

    Se ei ollut pelkkää uhoamista. Yritys on ehtinyt rikkoa paikkoja sen verran, että Yhdysvalloissa on esitetty vaatimuksia Facebookin rajoittamisesta samaan tapaan kuin on säännelty öljy-yrityksiä tai tupakkateollisuutta.

    Psykologiset tutkimukset ovat kerta toisensa jälkeen osoittaneet, että Facebook lisää riittämättömyyden tunnetta ja ahdistuneisuutta, erityisesti nuorten aikuisten keskuudessa. Instagram kuuluu samaan konserniin ja sen vaikutukset ovat vielä rajumpia.

    Käynnissä on historiallinen ihmiskoe. Mitä tapahtuu ihmisenaluille, jotka katsovat kanssaihmisten silmien sijaan näytön valopisteitä ja käyttävät taukoamatta asiantuntijoiden kehittämiä addiktoivia appeja? Mitä sosiaalinen media opettaa herkässä kasvuiässä oleville lapsille ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, kun omia vitsejä ja ulkonäköä voi vertailla muihin tykkäysten määrällä?

    Facebookilla on synkkä historia myös tietosuojan suhteen. Se on kerännyt salaa käyttäjiltään muun muassa puhelutietoja ja pyrkinyt hankkimaan Yhdysvalloissa sairaaloista potilaiden terveystietoja. Cambridge Analytican skandaalissa selvisi, että Facebook oli tarjonnut muille yrityksille pääsyn mahdollisesti satojen miljoonien käyttäjien tietoihin. Tätä väylää pitkin on pystytty vaikuttamaan vaaleihin.

    Facebookin ymmärtämiseksi on perehdyttävä raha-asioihin. Miten on mahdollista, että ilmaisia palveluja tarjoavan yrityksen markkina-arvo on 375 miljardia euroa? Ja kuinka sen perustaja voi olla maailman viidenneksi rikkain?

    Tässä piilee käyttäjien kannalta Facebookin perustavanlaatuinen ongelma. Koska käyttäjä ei maksa palvelusta, raha tehdään jostain muusta. Piilaakson kriitikot ovat jo pitkään painottaneet, että mainostajat ovat Facebookin asiakkaita ja myytävä tuote olemme me käyttäjät.
    Facebook tahkoaa rahaa myymällä mainoksia. Bisneksen ytimessä ovat miljardeista käyttäjistä muovatut profiilit, joiden perusteella mainostajat ostavat mainostilaa enemmän kuin koskaan. Kohderyhmät ovat tarkasti rajattuja, koska Facebook tietää käyttäjistään iän, sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen, perheenjäsenet, ystävät, harrastukset ja ostoshistorian.

    Tämän takia palvelu suunnitellaan addiktoivaksi, jotta käyttäjän silmäparit liimautuisivat ruutuun pitkäksi aikaa. Aika on rahaa.
    Ekonomistitkin ovat huolissaan. Facebook on päässyt monopoliasemaan ostamalla nopeammin kasvavia haastajia, kuten Instagramin ja WhatsAppin.

    Yritysostojen yhteydessä Facebook lupasi, että esimerkiksi käyttäjien puhelinnumerot ja muut tiedot pidetään erillään. Tietoturva-asiantuntijat peräänkuuluttivat tämän tärkeyttä. Myöhemmin selvisi, että Facebook valehteli. Tuttu tarina. Noin kymmenen vuotta sitten Facebook lupaili toistuvasti, ettei se jäljitä käyttäjiään muualla kuin Facebookin omilla sivuilla. Valetta sekin.

    Usein ratkaisuksi tarjotaan sitä, että käyttäjät poistuvat Facebookista. Ehdotus on jokseenkin naiivi. Mihin he lähtevät? Koska parempaa vaihtoehtoa ei ole, käyttäjät pitävät nenästään kiinni ja sietävät mätää palvelua yksityisyytensä kustannuksella.

    Kaikista ongelmistaan huolimatta on Facebookissa paljon potentiaalia. Pihakirppikset ja mielenilmaukset organisoidaan siellä helpommin, eikä kaukana asuviin sukulaisiin ole koskaan ollut näin vaivatonta pitää yhteyttä.

    Sen sijaan, että Facebook kiellettäisiin tai jäätäisiin odottelemaan käyttäjien spontaania joukkopakoa, voidaan palvelu korjata.
    Väärinkäytöksiä voidaan lieventää asettamalla EU:n tietosuojauudistuksen kaltaisia pelisääntöjä. Mutta monopoliasemassa olevaa suuryritystä ei suitsita vain hienovaraisella sääntelyllä. Tarvitaan järeämpiä keinoja.

    Minimivaatimuksena tulisi olla, että Facebook puretaan pienempiin paloihin, jotka kilpailisivat keskenään. Muillakin aloilla huolehditaan lainsäädännöllä siitä, ettei kilpailu keskity liikaa. Asiakas voi siirtää matkapuhelinliittymän, vakuutuksen ja pankkitilin toiseen yritykseen, jos nykyinen ei miellytä. Facebookissa tämä ei ole mahdollista. Euroopan unioni voi sen vaatia.

    Tämän lisäksi Facebookin datapankki, joka vuotaa kuin seula, tulisi muuttaa julkiseksi palveluksi. Järjestelmä olisi demokraattisessa kontrollissa, ja tietosuoja tiukka. Koulurekisterit, pysäköinti ja terveystiedot hallinnoidaan jo tähän tapaan.

    Aina kun tietoa keskitetään yhteen rekisteriin, riski väärinkäytöksille kasvaa. Tämän korjaamiseksi on kehitetty lupaavaa tekniikkaa, joka hajauttaisi somea niin, että jokainen omistaisi täysin omat tietonsa. Siirtäminen eri palvelujen välillä olisi vaivatonta. Järjestelmä olisi alusta loppuun suojattu vahvoilla salauksilla.
    Yritykset voisivat kehittää yhteisen pohjan päälle erilaisia sovelluksia, joista asiakas valitsisi itselleen mieluisen. Osa näistä voisi olla julkisia tai käyttäjien itsensä omistamia. Malli toimii. Se on käytössä muun muassa Reittioppaassa.

    Tässä vaiheessa joku saattaa kysyä, miten on Googlen tai Twitterin laita. Facebook ei nimittäin ole yksin bisnesmallinsa kanssa. Kuten internetin WWW-järjestelmän kehittäjä Tim Berners-Lee on painottanut, kaikki alan suuryritykset ovat syypäitä internetin ahdinkoon.

    Suurten nettialustojen vääristynyttä toimintalogiikkaa on tarpeen ajatella kokonaan uusiksi. Aloitetaan kuitenkin pahimmasta Facebookista.

  • Sote on vasta alkua, aktivointimalli ensituulahdus. Vanhoillinen hyvinvointivaltio on tullut aatteellisen, poliittisen ja taloudellisen tiensä päähän. Tulevalla vaalikaudella alkaa suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ennennäkemätön korjaus.

    Oman arvioni mukaan tulemme siirtymään hyvinvointimallista (well-being) hyvintoimintamalliin (well-doing), jossa vastuu vapaan yksilön itsenäisestä hyvästä elämästä palautetaan valtiolta sinne minne se kuuluukin: yksilölle itselleen.

    Tämä 2020-luvun sosiaalipolitiikka merkitsee valtavaa asennemuutosta.

    Ensinnäkin, marxilaisen kollektivismin ja tulontasauksen aatteellinen perusta romahtaa lopullisesti. Toiseksi, konsensuspolitiikka tulee hajoamaan, koska julkistalouden välttämättömät uudistukset pakottavat siihen. Kolmanneksi, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kehittäminen alkaa yhä enemmän kohdistua toisten kustannuksella elämisen, vastuuttomuuden ja vapaamatkustuksen poistamiseen. Neljänneksi, 2020-luvun sosiaalipolitiikassa tullaan yleisesti ymmärtämään, että terveys ja hyvinvointi eivät ole arvokkaan elämän tarkoitus vaan edellytys. Kohtuullinen hyvinvointi tarvitaan siihen että vapaa yksilö voi keskittyä luomaan jotakin arvokasta.

    Toistaiseksi eduskunnassa ihmetellään niitä jotka harjoittavat itsenäistä ajattelua ja puhuvat niin kuin oma järki sanoo. Ensi vuosikymmenellä yksilöllinen kansanedustajuus ja siihen perustuvat liittolaissuhteet tulevat uudeksi maan tavaksi, kun autoritääriset puolueet aletaan nähdä vapaista yksilöistä muodostuvan kansan edustamista rajoittavina instituutioina. Puolueita suosivan suhteellisen vaalitavan tilalle voisi syntyä vapaa kaksivaiheinen kansanvaali yksilöllisen ehdokkaaksi asettumisen pohjalta.

    Politiikkaa koossapitäväksi ja vakautta luovaksi tekijäksi tulee entistä selkeämpi budjettikuri. 1960-luvun sosiaalipolitiikan pääarkkitehti Pekka Kuusihan oli sitä mieltä, että sosiaaliset tulonsiirrot eivät saisi ylittää 20 prosentin rajaa. Käytännössä raja on asettunut korkeammalle.

    Hyvinvointipalvelujen kustannukset ovat jo kaksi kertaa aiheuttaneet valtaisan rahoituskriisin talouden normaalivaihteluun kuuluvien lamakausien aikana. Toistuvasti kriisiin ajautuva malli ei voi olla oikea. Sekä 1990- että 2010- luvuilla kriisi puhkesi ja suurleikkaukset tehtiin, kun sosiaalikulujen suhde bruttokansantuotteeseen ylitti 30 prosentin rajan.

    2020-luvun sosiaalipolitiikassa päätöksentekoa ja vaalilupauksia järkevöittävät budjettirajoittimet, jotka ennaltaehkäisevät kriisit ja paniikinomaiset leikkaukset. Palvelujärjestelmän laadullinen kehitystyö esimerkiksi koulutuksessa ja sivistyksessä on vakaammalla pohjalla, kun rahoitus on puskuroitu lamakausien varalta.

    Työllisyysastetta on nostettava ja itsenäisesti toimeentulevien osuutta vahvistettava. Erityisenä ongelmanryhmänä kaikki ne edes jossain määrin työkykyiset ihmiset, joiden työn tuottavuus ei riitä työllistymiseen vapailla markkinoilla, on erikoisjärjestelyjen avulla ja ilman porsaanreikiä ohjattava ansaitsemaan elantonsa ainakin osittain esimerkiksi takuutyömarkkinoiden ja kolmannen sektorin avulla.

    Terveyspolitiikassa jokaisen on otettava vastuu omista elintavoistaan ja niiden seurauksista. Sairausvakuutuksen on rajoitettava tuottamuksellisten vahinkojen korvaamista selkeiden yksilöllisten terveydenhoitosopimusten avulla. Jokainen alkoholin suurkuluttuja, tupakoitsija, ylipainoinen, liikuntaansa laiminlyövä huonoa elämää elävä henkilö tietää, että elintavoillaan hän sairastuttaa itseään ja siten ottaa ylimääräistä niiltä jotka elävät vastuullista hyvää elämää. Tämä on terveyspalveluihimme nyt sisältyvä suurin epäoikeudenmukaisuus eikä se voi loputtomiin jatkua, koska kustannusten kasvu ylittää kestokyvyn. Vakavasti sairaat ja vanheneva väestö tarvitsevat hoitoa joka tapauksessa.

    Koulutuspolitiikassa yksilönvastuu tarkoittaa sitä, että jokaisen on kouluttauduttava niin, että hän onnistuu työllistymään. Tätä nykyä meillä on yhä ihmisiä, jotka maksuttomassa koulutusjärjestelmässämme hankkivat itselleen jonkun tutkinnon ja alkavat sitten syyttää järjestelmää, jos eivät saa koulutusta vastaavaa työpaikkaa. Tällainen vastuunpakoilu on kauhistuttava esimerkki siitä mihin vanhoillinen hyvinvointiajattelu on johtanut. Aikuiset ihmiset käyttäytyvät kuin lapset joita kaikkivoiva äitivaltio hoitaa kohdusta hautaan.

    Kun joku rohkea poliittinen päättäjä, kuten kansanedustaja Susanna Koski, esiintyy vapaamatkustusta rajoittavan oikeudenmukaisuuden äänenä, joka vaatii itsenäistä harkinta- ja toimintakykyä kaikilta vapailta yksilöiltä, vanhoilliseen sosialistiseen kollektivismiin sitoutuneet populistit rientävät syyttämään häntä fasistiksi, vaikka hänen ajattelunsa täysin johdonmukaisesti seuraa perustuslakimme ydinarvoa.

    Vapauden ja valistuksen valtakunnassa vastuu hyvästä, terveestä, kunnollisesta ja tuottavasta elämästä kuuluu yksilöille siis aivan jokaiselle meistä. Koska me itsenäiset ja vapaat ihmiset kuitenkin olemme riippuvaisia toisistamme, on reilua, että kaikki ponnistelevat ja tekevät parhaansa. Tämän ja vain tämän yleisen vastuuperiaatteen vallitessa rakentuu oikeudenmukainen yhteiskunta ja edistyvä kulttuuri.

  • Koska rintamerkistä voi saada köniin, moni kiinalainen pitää sateenkaarensa kaapissa. Euroviisujärjestäjät hyllyttivät kiinalaiskanavan, kun televisio yritti näyttää esimerkkiä.

    ***

    "No rainbow."

    Ei sateenkaaria. Värikäs kieltoteippi oli liimattu korttelikartan päälle pekingiläisellä nuorten suosimalla taidealueella. En nähnyt sitä itse, mutta ystäväni lähetti minulle kuvan viestipalvelu Wechatissa suruhymiöiden kanssa.

    Oli toukokuun 17..Vietettiin maailmanlaajuista homofobian vastaista päivää.

    Muutama päivä aiemmin sosiaalisessa mediassa oli levinnyt samaisella 798-alueella kuvattu video. Siinä näkyy, kuinka kaksi vartijaa tönii pientä ihmisjoukkoa maahan kaatuneen naisen ympärillä. Yksi nuori saa vartijalta turpaan.

    Tilanteen uhkaavuutta on vaikea nähdä. Nuoret vaikuttavat satunnaiselta joukolta ohikulkijoita. Myöhemmin raportoitiin, että välikohtauksen seurauksena kaksi naista olisi joutunut sairaalahoitoon.

    He olivat tulleet alueelle sateenkaarimerkki rinnassaan.

    Sateenkaarimerkin pitäminen on mielestäni laitonta. Homojen seksuaalisuus on vääristynyt. Se on hirveää, sanoi aluetta huoltavan yhtiön edustaja Kiinan valtion läheiselle Global Times -lehdelle.

    Kiinassa ei ole laitonta olla homo. Homoseksuaalisuus poistettiin rikosluokituksesta vuonna 1997. Sairaus se lakkaisi olemasta vuonna 2001.

    Samaa sukupuolta olevien suhteiden laillistamista on ajettu oikeudessa saakka pari vuotta sitten. Hunanilainen miespari ei saanut avioliittolupaa, mutta pelkkä oikeuteen pääsy oli Kiinassa iso askel.

    Kiina ei ole vapaamielinen länsimaa mutta Kiina ei myöskään ole Venäjä: homofobiaa ei ruokita järjestelmällisesti viranomaisten toimesta eikä mies- tai naispareja vainota.

    Mutta ei sukupuolivapaaseen rakkauteen myöskään rohkaista. Kiina on maa, missä minkäänlaista sooloilua ei katsota hyvällä. Valtio on tottunut päättämään ihmisten elämästä makuuhuoneasioita myöten.

    Viime vuosina kansaa on asetettu yhä enemmän yhteen linjaan. Alkuvuodesta televisiosta kiellettiin "kaikenlaiset alakulttuurit".
    Samaa sukupuolta olevien rakkaussuhteet oli putsattu televisiosta jo pari vuotta aiemmin. Tuolloin laadittujen sääntöjen mukaan televisiossa ei tulisi näyttää mitään, mikä liioittelee yhteiskunnan pimeitä puolia. Tällaisiksi luettiin homoseksuaalisuus, seksi ja noituus.

    Euroviisujen aikaan kiinalaiskanava katkaisi semifinaalilähetyksen Irlannin ja Albanian esiintymisen ajaksi. Irlannin kappaleen aikana lavalla nähtiin tanssiva miespari. Lisäksi kanava blurrasi sateenkaariliput ja esiintyjien tatuoinnit.

    Euroopan yleisradiounioni perui sopimuksen kanavan kanssa.

    Vaikka homous ei ole rikos, poliittista aktivismia Kiinassa ei kauaa katsella. Samaa sukupuolta olevien parien oikeuksia ajavien työ onkin nuorallatanssia. Ryhmiä valvotaan ja viranomaiset ovat pakottaneet heitä siirtämään tai perumaan kokoontumisia.

    Ärsytyskynnyksen ylittävät näköjään myös sateenkaaret.

    Toisaalta, huhtikuussa netissä nähtiin pieni kansannousu. Kiinan suosituimpiin kuuluva sosiaalisen median palvelu Sina Weibo ilmoitti kieltävänsä homoseksuaalisuuteen liittyvän sisällön. Nettikansa raivostui ja kerrankin sitä kuultiin.

    Kävi ilmi, että homorakkaus ei sittenkään kuulu Kiinan valtion pahimpiin vihollisiin.

    Kuten kaikkiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, myös tähän liittyy kiinalaisia erityispiirteitä.

    Niistä saa hyvän kuvan dokumenttielokuvasta "Elämää kiinalaisessa kaapissa". Elokuva kertoo kahden kolmekymppisten homoseksuaalin elämästä Kiinassa. Seuraa spoilereita.

    Toinen päähenkilöistä on shanghailainen mies, Andy, jonka isä ei ollut koskaan itkenyt.

    Kunnes kuulee poikansa olevan homo.

    Erityisen kiinalainen on isän seuraava puhelu Andylle. Tunteet on asetettu syrjään ja tilalle on tullut rationaalisuus: poika voisi olla homo, kunhan menisi naimisiin ja saisi lapsen.

    Siihen löytyy helposti konsti. Shanghailaisessa puistossa järjestetään joka viikko avioliittomarkkinoita, joilla kiinalaisvanhemmat parittavat kiireisiä lapsiaan. Mutta kaupungissa järjestetään myös kulissiavioliittomarkkinoita.

    Siellä homot ja lesbot voivat pariutua vanhempiensa mieliksi. Lapsia pitäisi saada, jotta vanhempien ei tarvitsisi enää selitellä. Ja jotta myös samasta sukupuolesta kiinnostuneilla olisi joku joka huolehtii heistä vanhoina.

    Sillä vaikka homoja ehkä on, puheet adoptio-oikeudesta ovat vielä kaukana.

    Miten vapaasti Kiinassa sitten uskaltaa rakastaa toista miestä tai naista? Sitä on moni kysynyt.

    Löysin viimein hyvän vastauksen tosin joudun lainaamaan sen lehtiotsikosta.

    Kiinassa on yhä ihan ok olla homo.

    Näin otsikoi Foreign Policy -lehti pari kuukautta sitten. Ja osui mielestäni naulan kantaan. Miehen on ihan ok olla miehen kanssa, naisen rakastaa naista, kunhan he eivät julista asiaansa.

    Ja juuri näin moni toimii: YK.n tutkimuksen mukaan vain viisi prosenttia kiinalaisista homoista ja lesboista on tullut kaapista.

    Kolme vuotta sitten osallistuin ystävieni kanssa Shanghaissa Pride-elokuvafestivaaliin.

    Elokuvia esitettiin muistaakseni jonkun eurooppalaisen maan konsulaatin tai kauppakamarin tiloissa. Se oli tavallinen kerrostalo, jonka ala-aulassa oli vartija ja suuri tapahtuvaa mainostava banneri.

    Kun elokuva loppui, tulimme alas aulaan. Banneri oli siirretty hissin vierestä nurkkaan, kuvapuoli vasten seinää. Kuin kuriton lapsi, joka on käsketty katumaan tekojaan.

    Vartija istui pulpettinsa takana muina miehinä. En tietenkään tiedä varmaksi, oliko se hän vai joku talon asukkaista. Mutta joku oli käynyt aulassa ja ajatellut:

    "Se olkoon tuossa, kunhan minun ei tarvitse katsoa sitä."

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä