Sari Valto

Miksi emme elä arvojemme mukaisesti?

  • 53 min
  • toistaiseksi

Pidätkö perhettä tärkeimpänä asiana elämässäsi? Ja huomaat kuitenkin, että suurin osa ajastasi kuluu työpaikalla tai työasioita kotonakin miettien? Pidätkö kunnostasi huolehtimista tärkeänä arvona? Ja huomaat ilta illan jälkeen lösähtäväsi mieluummin sohvalle kuin lähteväsi kuntosalille? Entä onko kaikki periaatteessa hyvin, mutta tunnet elämäsi merkityksettömäksi ja tyhjäksi?

Näissä kaikissa esimerkeissä on kysymys arvojen ja tekojen ristiriidasta tai siitä, että emme ylipäätään tunnista arvojamme. Psykologi ja psykoterapeutti Katja Myllyviidan vastaanotolle tulee tämän tästä ihminen, jolla on edellä kuvatun kaltaisia kokemuksia. Psykologi, psykoterapeutti Arto Pietikäinen puolestaan on kirjoittanut aiheesta kirjankin "Kohti arvoistasi - suuntaa mielekkäisiin muutoksiin".

Myllyviita ja Pietikäinen kertovat, millaisten prosessien ja harjotteiden kautta ihminen voi muuttaa elämäänsä merkityksellisemmäksi. Ensin on löydettävä itselleen tärkeät arvot, sitten pohdittava, millaiset asiat oikeastaan estävät toimimasta näiden arvojen mukaisesti ja lopulta alettava tekemään harjoituksia, joiden avulla omaa käyttäytymistä aletaan muuttaa arvojen suuntaisiksi. On myös opittava tulemaan toimeen sellaisten ajatusesteiden kanssa kuin "ei sinusta kuitenkaan tähän ole" tai "ei mikään muutu kuitenkaan, anna olla". Omalle ystävälle osaamme kenties olla kannustavia, itsellemme emme.

Myllyviidan ja Pietikäisen puheista kuullaankin myös nyt psykologian kentällä niin muodikkaat sanat kuin "itsemyötätunto" ja "tietoisuustaidot". Yksi asia on Myllyviidan ja Pietikäisen mielestä selvä: pelkästään jotain ulkoisesti päättämällä asiat eivät muutu. On tutustuttava itseensä syvällisemmin.

Ohjelma on uusinta viime tammikuulta.

Lähetykset

  • ti 2.1.2018 10.05 • Yle Radio 1

Jaksot

  • ”Pohjoisen akan oli vaikea tottua kukkalähetyksiin, viikonloppujen croissanteihin, romanttisiin koti-iltoihin ja ihaniin ravintolailtoihin. Joskus huomiota oli niin paljon, että oli soitettava venttiilipuheluita siskolle. Onkohan tätä jo vähän liikaa? Ahistaa!” Näin kirjoittaa toimittaja Helena Liikanen-Renger tuoreessa kirjassaan Mon amour – parisuhdetta ranskalaisittain. Hän on ollut ranskalaisen miehensä kanssa yhdessä nyt kymmenisen vuotta ja he asuvat lapsineen Antibesissa Etelä-Ranskassa. Suhde sai aikoinaan alkunsa Suomessa laskettelurinteessä siten, että mies tarjoutui kantamaan Helenan suksia – varsin hämmentävää naiselle, joka oli kasvanut vankkaa tasa-arvoa ja naisen itsenäisyyttä korostavassa kulttuurissa.

    Helena kirjoitti kirjan parisuhdekiemuroista havahduttuaan siihen, että kiireinen pikkulapsivaihe oli ohi ja heillä oli pariskuntana jälleen enemmän aikaa toisilleen. Miten ylläpitää liiton kipinää? Miten suhteessa näkyvät puolisoiden eri kansallisuudet? Helena alkoi myös tietoisesti tarkkailla ranskalaisten tuttaviensa parisuhteita. Millaisia piirteitä ranskalaisissa liitoissa tyypillisesti on ja miten ne eroavat keskimääräisestä suomalaisesta liitosta?

    Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbowilta on myös ilmestynyt tänä vuonna kirja: Rakastamisen taito. Mariannan sekä nykyinen että entinen mies ovat sattumalta italialaisia. Hän kuitenkin sanoo, että parisuhteen dynamiikka ja sen haasteet ovat universaaleja. Meillä on kulttuureista riippumatta rakkauden suhteen enemmän yhteisiä kuin erottavia piirteitä. Toki rakastumisen jälkeen toisesta aina paljastuu piirteitä, joita ei suhteen alussa nähnyt ja monikulttuurisessa liitossa nämä piirteet saattavat liittyä toisen omasta kulttuuristaan oppimiin tapoihin ja arvoihin. Kaikista haasteista voi kuitenkin selviytyä hyvän vuorovaikutuksen ansiosta.

    Seuraavassa siis parisuhdeasiaa muutamin ranskalaisin ja italialaisin lisämaustein, olkaa hyvä!

  • Syntyvyys on ollut jo vuosia laskussa Suomessa. Jo kahden viime vuoden ajan tilanne on ollut se, että meillä kuolee enemmän ihmisiä kuin syntyy. Tilastokeskuksen ennakkotilaston mukaan vuoden 2017 aikana syntyi 50 139 ja kuoli 53 217 ihmistä. Samojen ennakkotietojen mukaan vuonna 2017 suomalaisten naisten kokonaishedelmällisyysluku on 1.48, mikä ennätyksellisen pieni luku.

    Väestöliiton perhebarometrin mukaan yhä useampi suomalainen toivoo korkeintaan yhtä lasta. Vapaaehtoisesti lapsettomien osuus naisista on arvion mukaan peräti 16 prosenttia. Nämä luvut ennustavat yhä jyrkkenevää syntyvyyden laskua. Mutta onko tämä ongelma väestön liiallisen kasvun ja ekologisten haasteiden kanssa kamppailevassa maailmassa? Ja jos haluamme säilyttää Suomen kansan, olemmeko valmiita hyväksymään, että tarvitsemme enemmän maahanmuuttoa pitääksemme huoltosuhteen jotenkin toimivana? Nythän ikääntyvien määrä kasvaa jatkuvasti eliniän pidetessä eli työssäkäyviä suhteessa huollettaviin tarvittaisiin Väestöliiton perhebarometrin mukaan lapsiperhearki koetaan ankeaksi ja riitaisaksi. Lisäksi on havaittu, että suuri joukko nuoria miehiä syrjäytyy juuri perheenperustamisiässä. Työttömyyden ja pienituloisuuden on erityisten miesten kohdalla todettu vaikuttavan siihen, että lapsia ei haluta. Nykyisillä nuorilla on myös usein korkeat kriteerit sille, millaiseen kasvuympäristöön he haluavat lapsia. Pitää olla vakaa tilanne työn, parisuhteen ja asunnon kannalta. Näiden kriteerien saavuttaminen vie aikaa ja lapsenteko viivästyy, kunnes se joidenkin kohdalla on jo biologisesti liian myöhäistä. Moni myös haluaa panostaa omaan elämään, uraan, vapaaehtoistyöhön ja muihin harrastuksiin, eikä näe perustetta lapsen tekemiselle.

    Aiheesta keskustelevat tutkija Anneli Miettinen Kelasta sekä psykologian tohtori Venla Berg Väestöliitosta.

  • Ihmiskunta käyttää joka vuosi noin seitsemän kuukauden aikana luonnonvarat, joiden pitäisi riittää koko vuodeksi. Asia on verrattavissa suomalaisen kuluttajan nykytyyliin kuluttaa enemmän kuin tienaa - säästämisasteemme on negatiivinen. Entä jos pystyisimme hillitsemään kuluttamistamme ja laittamaan rahaa säästöön, mutta ei mihin tahansa tilille vaan sijoittamaan rahat kestävän kehityksen projekteihin? Voisiko tällainen toiminta muuttaa ilmastonmuutoksen ja muun luonnon tuhoamisen suuntaa? Ympäristötalouden ja johtamisen professori Lassi Linnanen uskoo, että tämä voisi olla yksi keino, vaikka toki talkoisiin tarvitaan myös valtioita ja yrityksiä. ”Kuluttajien volyymia on aliarvioitu. Sen osuutta systeemiin ei haluta kertoa. Suomessa poliitikot kannustavat meitä vain kuluttamaan enemmän. Mutta jos vain kymmenenkin prosenttia kuluttajista vähentäisi hieman vuositasolla kuluttamistaan ja investoisi säästyneet rahat kestävään kehitykseen, se tekisi jo 100 miljoonaa euroa vuodessa. Näillä rahoilla saataisiin jo paljon aikaan, vaikka rakennettaisiin aurinkovoimaloita liikekeskusten katoille.”

    Johanna Kohvakka pyörittää Helsingissä From waste to taste -ravintolaa, joka tekee ravintolaruokaa hävikkiruuasta. Ruokavalinnat yhdessä asumisen ja liikkumisen kanssa ovat niitä asioita, joista syntyy suurin osa kuluttajien aiheuttamista päästöistä ja samalla ne ovat asioita, joihin kuluttajalla on helpointa vaikuttaa.

    Yksi energian hukkaamistavoista on yksinkertaisesti heittää ruokaa roskiin. Suomalaiset kotitaloudet kippaavat roskiin vuosittain 120-160 miljoonaa kiloa ruokaa. Suuri osa siitä olisi vielä täysin syömäkelpoista. Kohvakka käyttää ravintolassaan kauppojen hävikkiruokaa, josta tällä hetkellä vain 10-15 prosenttia menee ruoka-apuun.

    Mutta voiko yksittäinen ihminen tehdä oikeasti mitään massiivisten ongelmien edessä? Lassi Linnanen ja Johanna Kohvakka vastaavat "kyllä voi". Kaikki muutokset maailmassa ovat alkaneet yksittäisten ihmisten muodostamista ryhmistä, jotka vähitellen kasvavat. Meillä jokaisella on vastuu siitä, miten käytämme maapallon varoja. Jokainen ostopäätös on päätös ostaa energiaa.

  • Suurin osa meistä haluaa elää oikein. Mutta mitä se oikein eläminen oikeastaan tarkoittaa? Mistä me tiedämme, mikä on oikein ja mikä on väärin? Onko ihmisellä jokin sisäsyntyinen moraalitaju vai onko hän asian suhteen tyystin kasvatuksen armoilla? Mistä arkipäivän etiikka oikein syntyy? Riittääkö, että ihminen elää lakien ja sääntöjen mukaan? Lakihan pyrkii oikeudenmukaisuuteen, mutta täyttääkö laki aina eettisyyden vaatimuksen? Entä saammeko oikein toimimisesta välttämättä mitään palkintoa? Miten ihmisen omaksuma maailmankatsomus vaikuttaa asiaan? Onko olemassa erikseen kristillistä ja uskonnotonta etiikkaa? Näitä kysymyksiä pohtivat Sari Valton kanssa kirkkoherra Kari Kanala Helsingin Paavalin seurakunnasta sekä kosmologian professori ja tietokirjailija Kari Enqvist.

  • Suosittu iskelmätähti kärähti ratista! Hollywoodin parhaiten palkattu tähti huumevieroitukseen! Kuulostavatko otsikot tutuilta? Ilmiö on populaarikulttuurista perin tuttu: muusikko tai näyttelijä saavuttaa unelmansa ja alkaa menestyä omalla työllään, saa rahaa ja yleisön suosiota, mutta ei kuitenkaan pysty pitämään kuviota kasassa, vaan tuhoaa uransa päihteillä. Miksi? Johtuuko se yltiöpäisen suurista paineista ja rentoutumisen tarpeesta, joka ajaa päihteisiin ja johtaa sitten vähitellen riippuvuuteen? Vai vain siitä, että on niin hauskaa pitää hauskaa, kunnes se ei enää olekaan hauskaa?

    Ilmiöstä keskustelevat huume - ja populaarikulttuureja tutkinut talous- ja sosiaalihistorian dosentti Mikko Salasuo Nuorisotutkimusseurasta sekä taiteilija ja kirjailija Katariina Souri, joka tietää omakohtaisesti, miten riippuvuus päihteeseen syntyy ja miten julkisuuden paine voi asiaan vaikuttaa.

  • Yliluonnollisen kauniita maisemia, sanoinkuvaamattomia värejä, valo-olentoja, suunnattoman hyvää oloa ja iloa. Mutta joillakin myös kosmisen tyhjyyden tunnetta, uhkaavia irvokkaita hahmoja, pimeyttä ja karuja soramonttuja. Tällaisia asioita ihmiset ovat raportoineet kokeneensa ollessaan kliinisesti kuolleita, mutta palattuaan elvytyksen ansiosta henkiin tai ollessaan syvässä tiedottomuuden tilassa esimerkiksi leikkauksen yhteydessä. Yhteistä monille kokemuksille on se, että ihmiselle on annettu selkeästi valinnan mahdollisuus siitä, haluaako hän jäädä rajan toiselle puolelle vai palata takaisin maailmaan. Moni kertoo, ettei olisi halunnut palata, mutta velvollisuudentunne kesken jääneestä tehtävästä on saanut heidät palaamaan. Paluuta kuvaillaan tyypillisesti kivuliaaksi. Suurimmalle osalle mystinen kokemus kuoleman portilla käymisestä on niin väkevä, että se muuttaa koko loppuelämän arvoja ja asenteita.

    Mitä tapahtuu kuolemanhetkellä ihmisen tietoisuudelle? Onko elämää kuoleman jälkeen? Miten ylipäätään on mahdollista, että kliinisestä kuolemasta henkiin vironneet ovat raportoineet kokeneensa tiedottomuutensa aikana epätodellisen kirkkain aistein yliluonnollisia asioita? Ja miten on mahdollista, että jopa alle kolmivuotiailla on ollut kuolemanrajakokemuksia? Ja että syntymäsokeat ovat raportoineet pystyneensä kuoleman lähellä avaamaan näköaistinsa ja ovat siis kokeneet asioita näkemällä? Näihin kysymyksiin on yritetty löytää vastauksia tutkimusten kautta aina 1970-luvulta lähtien, mutta tieteellisesti tyhjentävää selitystä ilmiölle ei ole löydetty. Sari Valton vieraina ovat nyt suomalaisten kuolemanrajakokemuksista Portilla-kirjan julkaissut teologian ja filosofian maisteri Miia Kontro sekä tietoisuutta tutkinut uskonnonfilosofian dosentti Leo Näreaho, jolta muutama vuosi sitten ilmestyi teos Kuolemanrajakokemukset - tutkimuksista tulkintoihin.

  • Kaikkiaan 29 prosenttia peruskoululaisista saa tukea koulunkäynnissään. Tehostettua tai erityistä tukea koulunkäynnissään saa 15%. Heistä 65 prosenttia on poikia. Tuki voi tarkoittaa esimerkiksi tukiopetusta, osa-aikaista erityisopetusta, vaihtoehtoisten tehtävien antamista, koulupsykologin tai koulunkäynninohjaajan apua. Tehostetun tuen saajien määrä on kasvussa.
    Vuonna 2011 tehtiin lakimuutos, jossa tavoitteena on ollut purkaa erityisluokkia ja suosia niin sanottua inkluusiota eli että kaikki oppilaat pidetään samassa ryhmässä. OAJ:n tekemän selvityksen mukaan tämä ei opettajien mielestä toimi, koska tavallisiin luokkiin ei ole saatu vastaavasti lisäresursseja haastavien oppilaiden tukemiseen. Kunnat säästävät, eivätkä palkkaa kouluihin riittävästi avustajia tai erityisopettajia.
    Helsingin Laakavuoren ala-asteen rehtori Janne-Pekka Nurmella on opetusalalta 20 vuoden kokemus, aluksi opettajan ja erityisopettajan tehtävistä. "Aivan selvästi näkyy muutos oppilaissa tänä aikana käyttäytymisessä ja kärsimättömyydessä. On paljon oppilaita, joilla ei ole minkäänlaista motivaatiota opiskeluun. Diagnooseja tehdään ahkerasti, mutta se ei ratkaise mitään, jos riittävä tukea ei kuitenkaan pystytä järjestämään."
    Pystyykö koulu ylipäätään auttamaan lasta, mikäli asiat ovat kotona huonosti? Janne-Pekka Nurmen koulu sijaitsee Helsingissä alueella, jossa asuu paljon sosioekonomisesti tarkasteltuna huono-osaisia ihmisiä. Tämä näkyy Nurmen mukaan siten, että koulussa on lapsia, joista ei kotona selvästikään huolehdita. "Kotona on näköalaton ilmapiiri. Opiskelemiseen ei kannusteta. Lapsille ei järjestetä harrastamismahdollisuuksia, ei anneta tukea eikä läsnäoloa eikä opeteta lasta huolehtimaan itsestään."
    Sosiaalipsykologi Janne Viljamaa on kirjoittanut useita kirjoja vanhemmuudesta. Vanhemmuudessa hän näkeekin syyn sille, jos lapset eivät pysty hillitsemään itseään, ovat kärsimättömiä ja alisuoriutuvat. Hänen mukaansa huono-osaisuus siirtyy tutkitusti sukupolvelta toiselle, mutta sen ei välttämättä tarvitsisi käydä niin. Kirjat ja kieleen panostaminen eivät kysy rahaa, sisukkaan asenteen voi oppia. Kaikki lähtee itsetunnosta, jonka rakentamisesta vanhemmat ovat vastuussa.
    Myös Janne-Pekka Nurmi peräänkuuluttaa vanhemmuutta. Se ei ole aina hukassa vain huono-osaisilla vaan myös hyvätuloisissa perheissä, jos läsnäolo ja tunneyhteys puuttuvat. "Ekaluokkalainen lapsi on valveilla 5400 tuntia vuoden aikana. Tästä ajasta hän viettää koulussa vain 740 tuntia. Suurimman osan ajasta hän on siis kodin vaikutuspiirin alla."

  • Miten on mahdollista, että ihmisen kärsimät oireet paranevat, vaikka hänelle annettaisiin pelkkiä kalkkitabletteja vaikuttavan aineen sijaan? Näin saattaa käydä siinäkin tapauksessa, että ihminen tietäisi saavansa lumelääkettä. Tällaisia tuloksia on saatu lumelääketutkimuksissa. Aivokuvaukset osoittavat, että lumelääke aktivoi aivoissa samoja neurokemiallisia prosesseja kuin oikea lääke. Kyseessä on siis fysiologisesti mitattavissa oleva asia. eikä vain psykologinen ilmiö. Esimerkiksi Parkinsonin taudissa lumelääke aktivoi välittäjäaine dopamiinin erittymisen aivoissa, kipupotilailla taas morfiinin kaltaisten opioidien vapautumisen. Plasebon tiedetään vaikuttavan jopa immuunijärjestelmään ja haavan paranemiseen. On tehty myös ”onnistuneita” kirurgisia toimenpiteitä, joissa esimerkiksi potilaan polvea ei ole todellisuudessa operoitu, mutta potilas on silti kokenut polvensa parantuneen.
    Pelkkä lääke tai leikkaus ei kuitenkaan tehoa, vaan kyse on kokonaisuudesta: potilaan on saatava puhua luotettavan asiantuntijan kanssa oireistaan. Lääkäri ja lääke yhdessä synnyttävät hänen mieleensä hoito-odotuksen ja kun hän alkaa odottaa olonsa kohentuvan hoidon ansiosta, niin se todella koheneekin.
    Plasebo on osoitus siitä, että mieli ja keho toimivat yhdessä saumattomasti. Mutta voitaisiinko plaseboa tietoisesti hyödyntää lääketieteessä enemmän? Onhan hyvä, jos ihminen saa lumelääkkeestä apua, mutta ei ikäviä haittavaikutuksia. Ja miksi lääkärit saattavat suhtautua ilmiöön väheksyen: jos tutkimuksissa todetaan hoidolla olevan ”vain” pelkkä plasebovaikutus, se todetaan tehottomaksi.
    Tästä kiinnostavasta ilmiöstä keskustelevat Sari Valton kanssa lääketieteen etiikan dosentti Pekka Louhiala Helsingin yliopistosta sekä plasebon neurobiologista taustaa tutkinut professori Eija Kalso HUS:n kipupoliklinikalta.

  • Joka minuutti maailman meriin kipataan rekkalastillinen muovijätettä. Sitä kertyy sinne 12 miljoonaa tonnia vuosittain. Muovista irtoaa veteen pieniä hiutaleita eli mikromuovia, jota kalat syövät ja joka sitten lopulta päätyy kala-aterian mukana ihmisen elimistöön. Vaatteistamme ja pesuaineistamme irtoaa mikromuovia jätevesiin ja sitä kautta meriin. Mikromuovi ei sinänsä ole myrkyllistä, mutta vedessä se imee itseensä erilaisia kemikaaleja ja myrkkyjä.
    Mitä on tehtävissä? Ensimmäiseksi muovin kippaaminen kaatopaikoille olisi lopetettava kaikkialla maailmassa. Suomessa sitä ei ole tapahtunut enää pitkään aikaan, vaan suuri osa muovijätteestä poltetaan energialaitoksissa muun sekajätteen joukossa. Vain 15 prosenttia muovista kierrätetään, koska muovin keräämisessä on ongelmia, samoin kierrätysmuovin hyödyntämisessä. Ongelmat ovat kuitenkin ratkaistavissa. Suomessa ollaan myös paraikaa kehittämässä erilaisia uusia materiaaleja, joilla voitaisiin ainakin osittain korvata muovi.
    Ehkä emme hukukaan muoviin? Voisiko Suomi olla globaalin muovijäteongelman ratkaisemisessa suunnannäyttäjä?
    Vieraina Teknologian tutkimuskeskuksen VTT:n professori Ali Harlin sekä Muoviteollisuus ry;n toimitusjohtaja Vesa Kärhä.
    Kuva: EPA

  • "Ei huivin pitäminen ole minulle aina itsestäänselvyys. Välillä tulee epäilyksen hetkiä. Valitsen joka aamu, puenko huivin. Puen sen, koska se on islamilaisten arvojen mukaista. Hijab on osa islamia."
    Näin sanoo Nahla Hewidy, Nuoret muslimit ry:n puheenjohtaja. Hän korostaa, että jokaisella tytöllä tai naisella on omat syynsä pitää tai olla pitämättä huivia ja että kyseessä on jokaisen vapaa valinta.

    Nuoret muslimit ry:n siskotapaamisissa huiviasiasta keskustellaan Nahlan mukaan usein, koska huiviin kohdistuu niin paljon ympäristön ennakkoluuloja ja niiden kanssa tytöt joutuvat kamppailemaan päivittäin. Siskot puhuvat myös feminismistä keskenään, eikä huivin pitämistä ja feminismiä nähdä mitenkään toisiaan pois sulkevina asioina.

    Turun yliopistossa poliittista historiaa opiskelevan kurditaustaisen Seida Sohrabin mielestä Suomessa huivikysymystä ja tyttöjen asemaa islamilaisessa kulttuurissa hyssytellään liikaa. Hän sanoo näkevänsä jatkuvasti maahanmuuttajaperheissä asioita, jotka sotivat maassa vallitsevaa tasa-arvokäsitystä vastaan.
    "Jo pienet tytöt hunnutetaan. Ei se ole aina tyttöjen oma valinta. Jos tarkoitus on suojata tyttöjä miesten seksuaalivoimalta, niin eikö tämän ongelman ratkaisua pitäisi etsiä miesten suunnasta, eikä tyttöjen? Tyttöjä kontrolloidaan muutoinkin, heidän vapauttaan rajoitetaan. Heille on ihan eri säännöt kuin pojille", sanoo Seida.

    Suomessa ei toistaiseksi ole puututtu musliminaisten pukeutumiseen, toisin kuin esimerkiksi Ranskassa, missä huivien käyttö on kielletty kouluissa ja täyshuntujen käyttö kaikilla julkisilla paikoilla. Huivikeskustelu saattaakin olla meillä vasta edessä, kun muslimien osuus väestöstä jatkaa kasvuaan.
    Kuva: EPA

  • "Minua ahdistaa, kun ei minua seurustelujutut vielä kiinnosta ja toiset pojat aina yllyttävät minua menemään puristamaan tytön takapuolta", sanoi eräs nelosluokkalainen poika tutkija Tuija Huukin vetämässä taidelähtöisessä työpajassa. Akatemiatutkija Tuija Huuki vetää tutkimusta, jossa pyritään selvittämään alakouluikäisten, noin 10-12 -vuotiaiden lasten seurustelunomaisia suhteita ja niihin liittyviä ilmiöitä. Viisivuotinen tutkimus on vielä kesken, mutta nyt on jo tullut selväksi, että jo alakouluikäiset lapset kokevat ikätoveriensa taholta seksuaalistyyppiseksi luokiteltavaa häirintää.

    Nelosluokkalaisen pojan kommentti kertoo Huukin mukaan siitä, miten häirintä ei ole pelkästään sitä, että tytöt tulevat poikien puristelemiksi, vaan se on myös poikien kokemaa painetta siitä, että pitäisi olla "tosi poika" ja mennä kukkoilevan ryhmän mukana tai tulee heitetyksi poikien keskinäisessä hierarkiassa pohjimmaiseksi. Työpajoihin osallistuneet lapset ovat kertoneet, että ovat ihan yksin näiden hämmentävien asioiden kanssa. Aikuiset eivät niihin puutu.
    Ollaanko tässä seksuaalisen häirinnän alkujuurilla? Lapset alkavat esimurrosiässä kiinnostaa toisiaan uudella tavalla, mutta heitä ei aikuisten taholta kasvateta kohti tasa-arvoisuutta, toisen kunnioittamista ja vapautta olla sellainen kuin haluaa ilman sukupuoleen sidottuja paineita. Aikuiset eivät puutu lasten keskinäisiin valta-asetelmiin ja niin nämä asetelmat saavat vahvistua, kunnes lapset ovat itse aikuisia ja sitten ollaankin jo #metoo-kampanjassa.
    Tuija Huukin lisäksi ohjelmassa on vieraana Helsingin Tyttöjen talon johtaja Mari Uusitalo-Herttua. Tyttöjen talossa käy murrosikäisiä tyttöjä, joiden itsetunto on usein murentunut ja rajat rikottu.

    "Keskustelu ja luottamuksen rakentaminen ovat avainasioita, kun heidän itsearvostustaan aletaan rakentaa uudestaan. Olen perustanut Tyttöjen talon 17 vuotta sitten ja yhä näissä ongelmissa on paljon samaa kuin silloin. Mutta nykyaika on tuonut lasten ja nuorten elämään uusia paineita. On ulkonäköpaineita, yhteiskunta on yliseksualisoitunut ja somessa vaanii hyväksikäytön vaara. Avoin keskustelu on kehityksessä ainut avain, sekä yksilön että laajemmin yhteiskunnan" hän sanoo.
    Jos seksuaalisen häirinnän mahdollistavia rakenteita haluaa purkaa, onko seurattava sukupuolisensitiivisen kasvatuksen viitoittamaa tietä? Että tytöt voimaantuisivat pistämään hanttiin ja pojat uskaltaisivat olla herkkiä?

  • Työmme on yhä enemmän tietotyötä, jota tehdään konttorissa koneen äärellä istuen. Digitalisaatio ei välttämättä ole tuonut odotettuja parannuksia työn kuormittavuuteen. Ihmiset halajavat paitsi menestystä työssä myös onnellisuutta ja hyvinvointia. Näistä molemmista teemoista on viime vuosina puhuttu paljon – työelämän muuttumisesta ja ihmisen hyvinvoinnista – mutta vähemmän on puhuttu siitä, mistä tämä kaikki on riippuvainen: aivoistamme. Todellinen hyvinvointi sijaitsee aivoissamme. Aivojen täysipainoinen käyttö on tie kaikkeen menestykseen. Mutta tunnemmeko aivomme? Tiedämmekö, miten pitää niistä huolta? Ymmärrämmekö aivojen toimintaa, joka ei ole itse asiassa muuttunut sitten kivikauden? Miten voisimme paremmin hyödyntää kivikautisten aivojemme ominaisuuksia nyky-ympäristössä? Voisiko työnteko olla mielekkäämpää, jos ymmärtäisimme, millaisia tehtäviä varten aivomme ovat kehittyneet ja muokkaisimme työelämää aivoille enemmän sopivaksi?
    Keskustelijoina ovat Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori ja kognitiivisen aivotutkimuksen yksikössä työskentelevä Minna Huotilainen sekä Aivotaidot Oy:n toimitusjohtaja ja neuropsykologi Nina Uusitalo.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä