Sari Valto

Uupumuksen jälkeen takaisin töihin

  • 54 min
  • toistaiseksi

Vuosituhannen vaihteessa alkoi suunnitteluinsinööri Tero Murtoniemen oireilu: uupumusta, alakuloa, väsymystä. Diagnoosiksi annettiin masennus. Seurasi vuosia kestävä periodi, jossa sairaslomat ja työnteko vuorottelivat, kunnes Teron työsuhde purettiin ja hänelle myönnettiin määräaikainen työkyvyttömyyseläke.
Nelisen vuotta sitten tapahtui käänne, kun psykiatri alkoi ihmetellä, miksi psyykelääkkeet tuntuivat vain pahentavan Teron oireilua, eikä levosta ollut apua. Tolkuttoman uupumuksen syyksi löydettiin krooninen väsymysoireyhtymä. Kun sitä alettiin lääkitä oikealla tavalla, Teron kunto alkoi nousta. Samaan aikaan Tero sattui pääsemään Ilmarisen ja Varman yhteisprojektiin, jossa kokeiltiin uudenlaista kuntoutusmallia. Siinä uutta oli mahdollisuus tehdä tavanomaista pidempi työkokeilu ja saada työhönvalmentajan tiivistä apua ja tukea koko kuntoutuksen ajan.
-Sain ensin työkokeilupaikan harrastukseni parista eli automuseosta. Oli tärkeää, että sain alussa tehdä vain muutaman tunnin työpäiviä ja että oli rauhassa aikaa toipua ja totuttautua työelämään. Vuoden jälkeen työhönvalmentajani alkoi etsiä minulle oman alani työtä. Se ei ollut helppoa, mutta lopulta pääsin insinööritoimisto Jimexoon työkokeiluun ja nyt olen vakinaistettu sinne kokopäiväiseksi työntekijäksi,” kertoo Tero.
Vuonna 2016 työkyvyttömyyseläkettä sai 152 900 henkilöä. Heistä 42 prosenttia sai eläkettä mielenterveydellisistä syitä. Määrä on vähentynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana.
Yhä kuitenkin mielenterveysongelmiin puututaan liian hitaasti. Elinkeinoelämän keskusliiton asiantuntijalääkäri Jan Schugkin mukaan työterveyshuollon rooli on tässä olennainen. Työterveyshuollolla pitäisi hänen mielestään olla mahdollisuus tehdä tiivistä yhteistyötä erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon kanssa, jotta kaikilla hoitavilla tahoilla olisi oikeat tiedot potilaan asioista. Lisäksi Schugk toivoo, että nykyistä enemmän kiinnitettäisiin huomiota oireilevan olemassa oleviin kykyihin tehdä työtä, eikä vain katsottaisi häntä ongelmien kautta. Jos nykyinen työ on kuormittanut häntä liikaa, ei ole järkeä sairasloman jälkeen yrittää jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaan työtehtäviä pitäisi olla mahdollisuus muokata vähemmän kuormittaviksi mutta kuitenkin sellaisiksi, että ihminen saa käyttää työssään asiantuntemustaan.
Työ saattaa olla yksi sairastumisen aiheuttajista, mutta se on myös oikein mitoitettuna yksi parhaista kuntouttajista.

Lähetykset

  • ti 9.1.2018 10.00 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Työmme on yhä enemmän tietotyötä, jota tehdään konttorissa koneen äärellä istuen. Digitalisaatio ei välttämättä ole tuonut odotettuja parannuksia työn kuormittavuuteen. Ihmiset halajavat paitsi menestystä työssä myös onnellisuutta ja hyvinvointia. Näistä molemmista teemoista on viime vuosina puhuttu paljon – työelämän muuttumisesta ja ihmisen hyvinvoinnista – mutta vähemmän on puhuttu siitä, mistä tämä kaikki on riippuvainen: aivoistamme. Todellinen hyvinvointi sijaitsee aivoissamme. Aivojen täysipainoinen käyttö on tie kaikkeen menestykseen. Mutta tunnemmeko aivomme? Tiedämmekö, miten pitää niistä huolta? Ymmärrämmekö aivojen toimintaa, joka ei ole itse asiassa muuttunut sitten kivikauden? Miten voisimme paremmin hyödyntää kivikautisten aivojemme ominaisuuksia nyky-ympäristössä? Voisiko työnteko olla mielekkäämpää, jos ymmärtäisimme, millaisia tehtäviä varten aivomme ovat kehittyneet ja muokkaisimme työelämää aivoille enemmän sopivaksi?
    Keskustelijoina ovat Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori ja kognitiivisen aivotutkimuksen yksikössä työskentelevä Minna Huotilainen sekä Aivotaidot Oy:n toimitusjohtaja ja neuropsykologi Nina Uusitalo.

  • Haluaisitko muuttaa elämäntapojasi, mutta huomaat palaavasi nopeasti vanhojen ja tuttujen tapojesi pariin, eikä mikään muutu? Tai halajatko isompaa elämänmuutosta, esimerkiksi ammatin vaihtamista? Mutta et uskalla, koska uuden opiskeleminen tuntuu juuri nyt mahdottomalta panostukselta.Tai uuteen heittäytyminen on vain liian pelottavaa. Tuloksena on molemmissa tapauksissa ärtynyt olo, kun et pysty tekemään pysyviä muutoksia kohti itsellesi sopivaa elämää.

    Muutosvalmentaja Maaretta Tukiainen sekä filosofi Frank Martela neuvovat pysähtymään muutoshalun äärelle, ennen kuin tekee mitään. Miksi haluat muutosta? Mitä merkityksellistä muutoksessa onnistuminen toisi sinulle? Mikä on tähän mennessä estänyt muutoksen? Osaatko määritellä itsellesi oikeanlaisen tavoitteen? Millaisia uusia rutiineja tarvitsisit päästäksesi tavoitteeseesi? Kuinka paljon muutoksessa on kysymys tahdonvoimasta? Millaisia jarruttavia sisäisiä uskomuksia sinulla on itsestäsi? Mistä voisit päästää irti, että uudelle olisi tilaa? Mihin olisit valmis sitoutumaan, jotta saavuttaisit tavoitteesi? Oletko valmis hyväksymään, että ”yksi askel eteen ja kaksi taaksepäin” ei ole epäonnistumista, vaan se on kasvamista kohti muutosta ja mielen viisasta varmistelua?

    Jos parhaillaan pohdiskelet elämänmuutosta, aloita kuuntelemalla tämä keskustelu!

  • Vuosituhannen vaihteessa alkoi suunnitteluinsinööri Tero Murtoniemen oireilu: uupumusta, alakuloa, väsymystä. Diagnoosiksi annettiin masennus. Seurasi vuosia kestävä periodi, jossa sairaslomat ja työnteko vuorottelivat, kunnes Teron työsuhde purettiin ja hänelle myönnettiin määräaikainen työkyvyttömyyseläke.
    Nelisen vuotta sitten tapahtui käänne, kun psykiatri alkoi ihmetellä, miksi psyykelääkkeet tuntuivat vain pahentavan Teron oireilua, eikä levosta ollut apua. Tolkuttoman uupumuksen syyksi löydettiin krooninen väsymysoireyhtymä. Kun sitä alettiin lääkitä oikealla tavalla, Teron kunto alkoi nousta. Samaan aikaan Tero sattui pääsemään Ilmarisen ja Varman yhteisprojektiin, jossa kokeiltiin uudenlaista kuntoutusmallia. Siinä uutta oli mahdollisuus tehdä tavanomaista pidempi työkokeilu ja saada työhönvalmentajan tiivistä apua ja tukea koko kuntoutuksen ajan.
    -Sain ensin työkokeilupaikan harrastukseni parista eli automuseosta. Oli tärkeää, että sain alussa tehdä vain muutaman tunnin työpäiviä ja että oli rauhassa aikaa toipua ja totuttautua työelämään. Vuoden jälkeen työhönvalmentajani alkoi etsiä minulle oman alani työtä. Se ei ollut helppoa, mutta lopulta pääsin insinööritoimisto Jimexoon työkokeiluun ja nyt olen vakinaistettu sinne kokopäiväiseksi työntekijäksi,” kertoo Tero.
    Vuonna 2016 työkyvyttömyyseläkettä sai 152 900 henkilöä. Heistä 42 prosenttia sai eläkettä mielenterveydellisistä syitä. Määrä on vähentynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana.
    Yhä kuitenkin mielenterveysongelmiin puututaan liian hitaasti. Elinkeinoelämän keskusliiton asiantuntijalääkäri Jan Schugkin mukaan työterveyshuollon rooli on tässä olennainen. Työterveyshuollolla pitäisi hänen mielestään olla mahdollisuus tehdä tiivistä yhteistyötä erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon kanssa, jotta kaikilla hoitavilla tahoilla olisi oikeat tiedot potilaan asioista. Lisäksi Schugk toivoo, että nykyistä enemmän kiinnitettäisiin huomiota oireilevan olemassa oleviin kykyihin tehdä työtä, eikä vain katsottaisi häntä ongelmien kautta. Jos nykyinen työ on kuormittanut häntä liikaa, ei ole järkeä sairasloman jälkeen yrittää jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaan työtehtäviä pitäisi olla mahdollisuus muokata vähemmän kuormittaviksi mutta kuitenkin sellaisiksi, että ihminen saa käyttää työssään asiantuntemustaan.
    Työ saattaa olla yksi sairastumisen aiheuttajista, mutta se on myös oikein mitoitettuna yksi parhaista kuntouttajista.

  • Pidätkö perhettä tärkeimpänä asiana elämässäsi? Ja huomaat kuitenkin, että suurin osa ajastasi kuluu työpaikalla tai työasioita kotonakin miettien? Pidätkö kunnostasi huolehtimista tärkeänä arvona? Ja huomaat ilta illan jälkeen lösähtäväsi mieluummin sohvalle kuin lähteväsi kuntosalille? Entä onko kaikki periaatteessa hyvin, mutta tunnet elämäsi merkityksettömäksi ja tyhjäksi?

    Näissä kaikissa esimerkeissä on kysymys arvojen ja tekojen ristiriidasta tai siitä, että emme ylipäätään tunnista arvojamme. Psykologi ja psykoterapeutti Katja Myllyviidan vastaanotolle tulee tämän tästä ihminen, jolla on edellä kuvatun kaltaisia kokemuksia. Psykologi, psykoterapeutti Arto Pietikäinen puolestaan on kirjoittanut aiheesta kirjankin "Kohti arvoistasi - suuntaa mielekkäisiin muutoksiin".

    Myllyviita ja Pietikäinen kertovat, millaisten prosessien ja harjotteiden kautta ihminen voi muuttaa elämäänsä merkityksellisemmäksi. Ensin on löydettävä itselleen tärkeät arvot, sitten pohdittava, millaiset asiat oikeastaan estävät toimimasta näiden arvojen mukaisesti ja lopulta alettava tekemään harjoituksia, joiden avulla omaa käyttäytymistä aletaan muuttaa arvojen suuntaisiksi. On myös opittava tulemaan toimeen sellaisten ajatusesteiden kanssa kuin "ei sinusta kuitenkaan tähän ole" tai "ei mikään muutu kuitenkaan, anna olla". Omalle ystävälle osaamme kenties olla kannustavia, itsellemme emme.

    Myllyviidan ja Pietikäisen puheista kuullaankin myös nyt psykologian kentällä niin muodikkaat sanat kuin "itsemyötätunto" ja "tietoisuustaidot". Yksi asia on Myllyviidan ja Pietikäisen mielestä selvä: pelkästään jotain ulkoisesti päättämällä asiat eivät muutu. On tutustuttava itseensä syvällisemmin.
    Ohjelma on uusinta viime tammikuulta.

  • Toisen lapsuusmuistoissa jouluaattoaamuna vietiin ensin metsän eläimille ruokaa ja laitettiin sitten hevoselle kulkuset ja lähdettiin reen kyydissä halki lumisen metsän isoäidin luo hiljentymään joulun viettoon. Toisen joulumuistot taas liittyvät isoihin ylellisiin lahjakasoihin ja suvun iloiseen ja äänekkääseen juhlimiseen, josta ei bling-blingiä puuttunut. Ei ehkä ole vaikeaa arvata, kumpi muistoista kuuluu kummalle vieraalle: Sari Valton jouluhaastateltavina ovat köyhässä virolaisessa maalaiskylässä lapsuutensa elänyt toimittaja, kirjailija ja elokuvaohjaaja Imbi Paju sekä vauraassa Kanadassa varttunut lakimies, tietokirjailija ja kouluttaja Andre Noël Chaker. Paju on asunut Suomessa vuodesta 1991, jolloin hän tuli tänne opiskelemaan ja Chaker vuodesta 1992 saatuaan täältä työtarjouksen.

    Imbi Paju syntyi Neuvosto-Virossa vuonna 1959. Hänen vanhempiensa elämää Stalinin vainot olivat vaurioittaneet mitä suurimmassa määrin: äiti oli viety 18-vuotiaana pakkotyöleirille siskonsa kanssa kuudeksi vuodeksi. Isän lähes koko suku oli viety Siperiaan. Imbi muistaa kuitenkin lapsuutensa onnellisena. Perhe asui pienessä maalaiskylässä lähellä Peipsijärveä. Kylä sai elää rauhassa puoluekoneiston tarkkailulta. Jouluakin pystyi siksi viettämään melko avoimesti, vaikkakaan koulussa juhlaa ei saanut mainita, eikä kouluun tuotu joulukuusta. Imbin perheessä joulua vietettiin laulamalla ja suomalaisia joululauluja Suomen radiosta kuuntelemalla. ”Kuuntelin radiota ja Suomesta tuli minulle sitä kautta joulun maa!” kertoo Imbi. Isoäiti korosti joulun iloisuutta ja opetti tuntemaan kiitollisuutta elämän tärkeistä asioista. Jouluna huolehdittiin lähimmäisistä ja jopa metsän eläimistä.

    Andre Noël Chaker syntyi Kanadan Montrealissa ranskankielisen perheen iltatähdeksi. Hän oli pitkään suvun ainoa pieni lapsi ja muistaa siksi tulleensa hemmotelluksi. ”Jos sain 20 isoa pakettia, se oli vähän!” hän nauraa. Joulua vietettiin lähes kolmenkymmenen ihmisen voimin. ”Se oli party-party –meininkiä! Iloista juhlimista, munatoteja, musiikkia, viihtymistä. Toki myös katolinen usko oli tärkeää. Koulussa puhuttiin joulun tärkeydestä jo kahden edeltävän kuukauden ajan. Ja kaikki me menimme totta kai jouluyönä messuun.”

    Nykyään Chaker viettää joulunsa Espoossa perheensä kanssa. Aluksi täkäläinen tapa hiljentyä ja sulkeutua kotiin tuntui ahdistavalta pohjois-amerikkalaiseen hälyisään juhlimiseen tottuneelle. ”Mutta nykyään ajattelen, että suomalainen tapa on hyvä! Olemme kaikki syksyn töistä väsyneitä, on ihanaa levätä ja rauhoittua joulunpyhät,” hän sanoo.

    Imbi Paju viettää edelleen joulunsa Virossa vanhempiensa luona. ”He ovat aina olleet sydämeltään luonnonsuojelijoita ja nykyään he ovat vieneet sen niin pitkälle, etteivät enää edes halua oikeaa joulukuusta, vaan ovat hankkineet tekokuusen,” hymyilee Imbi Paju.

    Imbi Paju on tehnyt useita kirjoja ja elokuvia, mm Stalinin vainoista sekä suomalaisista ja virolaisista lotista. Hän on myös toiminut virolaisten sanomalehtien Suomen kirjeenvaihtajana.

    Andre Noël Chaker on lakimies ja tietokirjailija ja toimi aiemmin pitkään Veikkauksen johdon neuvonantajana. Hän on nykyään yksi Suomen kysytyimmistä businesspuhujista.

  • Aira Samulin ja Jorma Uotinen löysivät toisensa tanssin kautta 1980-luvun alussa ja ovat siitä lähtien olleet parhaita ystäviä keskenään. Reilun parinkymmenen vuoden ikäero ei ole koskaan merkinnyt heille mitään. He jakavat samat kiinnostuksen kohteet ja samanlaisen huumorintajun. Heitä yhdistää samanlainen palo ja mielenkiinto elämän ilmiöitä kohtaan. He ihailevat toisiaan, mutta ovat myös toistensa tukena ja neuvovat välillä toisiaan. ”Kaikilla pitäisi olla yksi näin hyvä ystävä. Yksi riittää, jos hänelle voi puhua kaikista asioista,” Jorma Uotinen on sanonut.

    Joulut ja juhannukset ystäväkaksikko viettää yleensä Airan Nummi-Pusulaan rakentamassa rajakarjalaistyylisessä hirsitalossa. Siellä on tilaa rauhoittua. Siellä ei tarvitse olla koko ajan toisen seurana, vaan ystävyys sallii myös hiljaa olemisen.

  • Yhteiskuntamme on näennäisen salliva, mutta miksi sitten salailemme niin paljon asioita? Häpeämme alkoholistivanhempiamme, perheessämme olevaa mielenterveysongelmaa, kokemiamme konkursseja tai potkuja, häpeämme jälkikasvumme tekemiä virheitä ja rikoksia, häpeämme sitä että tulemme kotonamme hakatuiksi ja siksi vaikenemme perheväkivallasta – eli kaikkea sitä hävetään, mikä ei ole ihanne-elämän malliin sopivaa. Ikävistä asioita vaietaan ja häpeä saa vaikenemisesta elinvoimansa.
    Häpeän tunteminen on universaalia. Ihminen oppii häpeämisen ”taidon” jo lapsena. Se, että tuntee häpeää ja sen myötä ikään kuin kaventaa itseään, ei tarvitse edes mitään dramaattista syytä. Elämme suorituskeskeisessä kulttuurissa, jossa kaiken voi aina tehdä paremmin. On siis aina mahdollisuus, että et ole tehnyt jotain tarpeeksi hyvin ja siksi sisäinen häpeän tunne on valmiina aktivoitumaan.
    Häpeästä keskustelevat Sari Valton kanssa yhteiskuntatieteiden tohtori, tutkija Saara Särmä sekä psykoterapeutti, psykoanalyytikko Elina Reenkola.

  • Suomessa lapsilla ei ole koulupukua, vaan verkkareissa ja farkuissa mennään koululaitos läpi ja sama linja jatkuu opiskelun ja työelämänkin parissa. Loskan ja viiman keskellä arvostamme käytännöllisyyttä tyylikkyyden sijaan. Mutta olemmeko jo liiankin rentoja pukeutumisen suhteen? Muutama vuosi sitten jopa eduskunnan puhemies joutui huomauttamaan kansanedustajille näiden liian huolettomasta pukeutumistyylistä.

    Yhä useampi tekee työtä, jossa pitää ottaa vastaan ulkomaalaisia vieraita tai käydä itse markkinointimatkoilla ulkomailla. Vieläkö suomalaiset erottuvat lentokentillä pukeutumisensa takia? Olisiko syytä katsoa tarkemmin, mitä päälleen pukee? Toimittaja Jani Niipolan mielestä kyllä. Hän on kirjoittanut yhdessä Minna Kiistalan kanssa Menesty tyylillä –kirjan, jossa pyrkii nostamaan suomalaisen businesspukeutumisen tasoa. ”Menestyksessä on kysymys siitä, että antaa itsestään parhaan mahdollisen kuvan jo ensitapaamisella. Jos pukeutuu siten, että näyttää menestyvältä, alkaa myös menestyä.”

    Mukana keskustelussa on muotitoimittaja Sami Sykkö, joka arvostaa pukeutumisessa persoonallisuutta. Kun tyylisäännöt taitaa, niitä voi myös rikkoa. Yksi Sykön lempiharrastuksista on istua kahvilassa ja tarkkailla ohikulkijoiden tyyliä, varsinkin ulkomailla. Mitä ajatuksia hänellä herää suomalaisista ohikulkijoista?

  • Suomalaiset ovat yhä ahkeraa lukukansaa, vaikka kirjojen myynti onkin tasaisessa laskussa. Miksi lukeminen on hyvä harrastus? Mikä tekee kirjasta ainutlaatuisen verrattuna vaikkapa elokuvaan? Sosiaalisen median konsultti, kouluttaja ja Iso mieli -kulttuuriblogin kirjoittaja Marko Suomi on intohimoinen lukija ja on oppinut raivaamaan tilaa hektisestä arjestaan kirjan lukemiselle. Hän jopa mittaa elämänlaatuaan sillä, kuinka paljon ehtii lukemaan. Hänelle kirja on rauhoittava kokemus ja mahdollisuus päästä jonkun toisen mieleen sisälle tai tutustua paikkaan, jonne ei muuten voisi mennä. Hän myös näkee kirjan paikkana, jossa maailmaa voi tutkia rauhassa ja muodostaa siitä oman mielipiteen.
    Toimittaja Baba Lybeck ei voisi hänkään kuvitella elämäänsä ilman kirjoja. Baballa on aina useita kirjoja kesken ja hän lukee sähkökirjoja jopa kaupanjonossa tai kulkuvälineissä. Hänelle kirjat edustavat henkistä pääomaa, jota hän on oppinut jo lapsuudenkodistaan lähtien arvostamaan enemmän kuin materiaalista mammonaa. Henkinen pääoma kun pysyy, mutta maallisen voi menettää koska tahansa.

  • Kannabis luokiteltiin YK:n yleissopimuksessa vuonna 1961 vaaralliseksi huumeeksi –  se listattiin samaan kategoriaan heroiinin ja kokaiinin kanssa. Linjauksen pohjalle sopimuksen allekirjoittajamaat rakensivat huumepolitiikkaansa. Kannabiksesta tuli Suomessakin laitonta 1970-luvun alussa. Nyt on kuitenkin vahvistumassa maailmalla käsitys siitä, että kannabis ei ole verrattavissa koviin huumeisiin ja siksi sitä pitäisi käsitellä rikosseuraamusten kannalta erillään muista huumeista. Näin on monessa maassa jo tehtykin: kannabiksen käytön rankaisemista on luovuttu ja keskitytty ohjaamaan käyttäjä mahdollisesti tarvitsemaansa hoitoon. USA:ssa on menty niin pitkälle, että kannabis on laillistettu useassa osavaltiossa ja lääkekannabis parissakymmenessä osavaltiossa. Kannabistuotteiden kehittämisestä odotetaan siellä valtavia tuloja.
    Toisaalta kannabiksen vapauttamista on vastustettu sillä perusteella, että se antaisi ihmisille viestin huumeiden hyväksyttävyydestä.
    Onko kyse niin vaarattomasta aineesta kuten moni käyttäjä väittää? Millainen on kannabistilanne Suomessa? Miten meillä käytön rankaisemisesta luopuminen vaikuttaisi? Mihin suuntaan Suomen kannattaisi huumepolitiikkansa ruuvata? Tästä keskustelevat THL:n tutkimusprofessori Pekka Hakkarainen sekä Ajatuspaja Liberan tutkija Teemu Känsälä.

  • On helppo paheksua rikkaita, jotka kiertävät veroja. Millaista itsekkyyttä! Tai ärsyyntyä työkaverista, joka ottaa tiimiprojektin saavutuksista kunnian itselleen. Miten itsekäs tyyppi! Niin, se itsekkyys tuntuu olevan ilmiselvä piirre aina muissa. Mutta onko sitä sittenkin myös meissä jokaisessa, jos rehellisiä olemme? Kuinka usein nimittäin oikeasti laitamme oman etumme syrjään ja teemme ratkaisuja yhteisön edun mukaan? Onko itsekkyys itse asiassa ihmisluonteelle vääjäämätön evoluution kehittämä piirre? Jos näin on, voisimmeko oppia suitsimaan itsekkyyden haitallisia puolia? Onnistuisiko se empatiakykyämme herkistämällä?
    Näistä kysymyksistä keskustelevat Sari Valton kanssa runoilija ja kriitikko Jukka Koskelainen sekä moraalipsykologiaan erikoistunut filosofi Elisa Aaltola. Koskelaiselta on hiljattain ilmestynyt kirja Mahtava minä – itsekkyyden voima ja vastavoimat ja Aaltolalta yhdessä Sami Kedon kanssa Empatia – myötäelämisen tiede.

  • Syksyn esikoiskirjailija Ben Kalland tuo ensimmäistä kertaa Jehovan todistajat suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Kalland kertoo Vien sinut kotiin -kirjassaan sisaruusrakkaudesta, joka ylittää perheen uskonnollisen kahtiajakautumisen. Hän myös kuvaa Jehovan todistajien hierarkkista organisaatiota ja johtoportaan kilpailua vallasta. ”Harva rivijäsen täällä tietää, miten sääntöjä sorvataan päämajassa New Yorkissa ja miten niillä saatetaan käydä kauppaa sisäisten valtakamppailujen tiimellyksessä. Säännöt eivät aina ole niin Jumalan puhdasta sanelua kuten jäsenet luulevat,” sanoo Kalland.

    Kalland tuntee Jehovan todistajat –yhteisön sisältä päin, sillä hänen oma lapsuutensa ja nuoruutensa kului Jehovan todistaja –perheessä. Hän erosi yhteisöstä noin 20-vuotiaana pitkän harkinnan jälkeen. Mitään ahdistavaa uskonkriisiä hän ei kokenut, alkoi vain vähitellen huomata opetuksessa epäloogisuutta ja säännöissä kummallisuuksia. ”Istuin Messukeskuksessa isossa konventissa ja yhtäkkiä vain nousin ja lähdin pois. Tajusin, ettei minun tarvitse kuunnella tällaista,” Kalland muistelee. Nyt puolet suvusta karttaa häntä.

    Seija Ronimus on tehnyt Turun yliopistoon tutkimuksen Jehovan todistajista eronneista ihmisistä ja heidän kokemuksistaan (Vartiossa maailmaa vastaan, 2011). Tutkimuksesta käy ilmi, että elämä yhteisön sääntöjen mukaan on vaativaa: on evankelioitava säännöllisesti ja toimitettava kuukausittain raportti seurakunnalle toiminnastaan, on otettava osaa viikoittaisiin kokouksiin, on vältettävä turhaa kanssakäymistä yhteisön ulkopuolisten kanssa ja sopeuduttava siihen, että itsenäistä ajattelua ei pidetä suotavana ja että käyttäytymistä ylipäätään säätelevät monet erilaiset säännöt. Moni uupuu suorittamiseen ja alkaa vähitellen jättäytyä toiminnasta pois. Vaakakupissa painaa kuitenkin tieto siitä, että liikkeestä eroaminen saattaa johtaa yksinäisyyteen: karttamista ei virallisesti liikkeen johdon suunnalta tunnusteta olevan olemassa, mutta silti rivijäsenet tietävät, että sitä tapahtuu.

    ”Kyllä sitä tapahtuu. Itsekin kartoin erotettuja ollessani vielä yhteisössä mukana. Nyt omat lapseni eivät ole saaneet olla kaikkien sukulaistensa kanssa tekemisissä, vaan ovat tottuneet siihen, että osaa suvusta ei ikään kuin ole heille olemassa, ” sanoo Ben Kalland.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä