Ykkösaamun kolumni

Hannu Reime: Ikuinen riita Jerusalemista

  • 5 min
  • toistaiseksi

Kolmen uskonnon pyhä kaupunki Jerusalem nousi loppuvuodesta jälleen kerran kansainvälisen huomion kohteeksi, kun Yhdysvallat ilmoitti pitävänsä Jerusalemia Israelin pääkaupunkina. Kolumnistimme Hannu Reime kertoo tämän ikivanhan kaupungin kiistellystä asemasta.

Presidentti Donald Trumpin isännöimä Valkoinen talo antoi kuukausi sitten tiedotteen, jonka mukaan Yhdysvallat tunnustaa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi ja aikoo siirtää suurlähetystönsä sinne. Ilmoitus nostatti heti levottomuuksia: toistakymmentä palestiinalaista kuoli yhteenotoissa Israelin turvallisuusjoukkojen kanssa ilmoitusta seuranneissa mielenosoituksissa. Myös amerikkalaisten liittolaismaat sekä Euroopassa että islamilaisessa maailmassa tuomitsivat päätöksen, jota kutsuttiin bensiinin heittämiseksi tuleen.

Näyttää päivänselvältä, että Trumpin ainoana motiivina Jerusalem-ratkaisussaan olivat sisäpoliittiset kannatuslaskelmat. Trumpin tukijoukkoihin toissavuotisissa vaaleissa kuului Yhdysvaltojen uskonnollinen oikeisto, niin sanotut kristityt sionistit, jotka tulkitsevat Lähi-idän tapahtumia Raamatun kirjoitusten valossa. Vaalikampanjassaan Trump oli luvannut, että presidenttinä hän tunnustaisi Jerusalemin kuuluvan Israeliin ja olevan siis juutalaisvaltion pääkaupunki, ja että sen seurauksena hän myös siirtäisi sinne Yhdysvaltojen lähetystön tähänastisesta asemapaikastaan Tel Avivista.

Ilmoituksellaan Trump halusi osoittaa, että hän, edeltäjistään poiketen, pitää vaalilupauksensa. Käsitystä sisäpoliittisesta laskelmoinnista vahvistaa myös se, että vain muutamia tunteja ilmoituksensa jälkeen ja paljon vähemmällä julkisuudella Trump allekirjoitti asetuksen, jolla suurlähetystön siirron toimeenpanon aloittamista lykätään jälleen puolella vuodella. Yhdysvaltojen presidentit ovat tehneet niin jo vuodesta 1995 lähtien, jolloin kongressi hyväksyi lain suurlähetystön siirtämisestä Jerusalemiin. Niin teki siis nyt myös presidentti Donald Trump.

Trumpin päätöstä seuranneissa kommenteissa on jäänyt vähälle huomiolle se, miksi ulkovallat ylipäänsä pitävät edustustojaan Tel Avivissa eivätkä Jerusalemissa, jonne hallitus, parlamentti Knesset ja muut Israelin valtiolliset toimielimet on sijoitettu. Joissakin kirjoituksissa on mainittu syyksi se, että Israel valtasi Itä-Jerusalemin vuoden 1967 sodassa ja liitti sen alueeseensa julistaen samalla, että yhdistynyt Jerusalem on Israelin ikuinen pääkaupunki. Mikään valtio ei ole tunnustanut tällaista yksipuolista päätöstä. Mutta miksi lähetystöjä ei ole siinä osassa Jerusalemia, joka kuului Israelin hallintaan ennen vuotta 1967?

Syyt siihen, että ulkovallat välttelevät edustustojensa sijoittamista mihinkään osaan Jerusalemia, ovat hieman kaukaisemmassa historiassa, diplomaattisissa tapahtumissa, jotka edelsivät Israelin valtion perustamista ja ensimmäistä sotaa arabimaita vastaan vuonna 1948. Marraskuun lopulla edellisenä vuonna YK:n yleiskokous oli hyväksynyt suunnitelman Britannian hallitseman Palestiinan jakamisesta juutalais- ja arabivaltioon ratkaisuna väkivaltaan ja terrorismiin. Jakosuunnitelmassa Jerusalemista ympäristöineen olisi tullut erillisalue, corpus separatum, jota olisi hallittu kansainvälisesti.

Palestiinan jako ei koskaan toteutunut YK:n kaavailemassa muodossa. Sitä vastoin Israel ja brittien perustama vasallivaltio Transjordania, nykyinen Jordania, tosiasiassa jakoivat keskenään sen alueen, josta olisi pitänyt tulla Palestiinan arabivaltio. Jerusalemista kyllä myös sodittiin toden teolla. Taistelu pyhästä kaupungista alkoi heti YK:n päätöslauselman jälkeen ja ratkesi vasta seuraavana kesänä.

Sodan seurauksena Jerusalemista tuli kaupunki, joka oli jaettu Israelin hallitsemaan läntiseen ja Jordanian hallitsemaan itäiseen sektoriin. Jerusalemin selvittämättömän aseman johdosta useimmat Israelin tunnustaneet valtiot päättivät sijoittaa edustustonsa Tel Aviviin, uuteen kaupunkiin, jonka Palestiinaan muuttaneet juutalaissiirtolaiset olivat perustaneet viime vuosisadan alussa ikivanhan Jaffan pohjoispuolelle.

Jerusalem, hepreaksi Yerushalayim ja arabiaksi Al-Quds, on kolmen uskonnon pyhä kaupunki, ja siitä syystä sitä koskevat kiistat ovat katkeria. Uskonto yksin ei kuitenkaan selitä kaikkea. Jerusalem oli vuosisatojen ajan Osmanien turkkilaisvaltakuntaan kuulunut syrjäinen ja takapajuinen pikkukaupunki, jossa muslimienemmistö sekä kristityt ja juutalaiset elivät pääosin sovussa keskenään. Viime vuosisadalla sekoitettu politiikan ja uskonnon myrkyllinen cocktail nosti Jerusalemin hallitsemisen kansainvälisen politiikan kiistakysymykseksi.

Jaetussa Jerusalemissa muurien ympäröimä vanhakaupunki, jonka sisäpuolella useimmat pyhät paikat sijaitsevat, jäi Jordanian hallitsemalle itäiselle sektorille. Kun Israelin ja ympäröivien arabimaiden sota puhkesi kesäkuussa1967, Israel oli valmistautunut valtaamaan Itä-Jerusalemin ja mahdollisesti myös koko sen alueen, jota puolueettomat tarkkailijat nykyisin kutsuvat Länsirannaksi, mutta jolle Israel on palauttanut alueen raamatulliset nimet Juudea ja Samaria. Länsiranta vallattiinkin nopeasti, mutta vain Itä-Jerusalem laajennettuine rajoineen liitettiin virallisesti Israeliin.

Niin sanottu ”demografinen ongelma” on estänyt laajemman alueliitoksen. Länsiranta haluttaisiin pitää, mutta siellä asuu lähes neljä miljoonaa Palestiinan arabia ja vain alle 400 000 siirtokuntalaista. Palestiinalaisten karkottaminen ei käy käden käänteessä ja laittomien siirtokuntien perustaminen on hidasta. Demokraattinen ratkaisu, samojen oikeuksien tunnustaminen Palestiinan arabeille kuin hepreaa puhuville Israelin juutalaisillekin, on suljettu pois nationalistis-ideologisista syistä, eikä sellaiseen ole pakkoa Israelin ollessa ylivoimaisen vahva palestiinalaisiin verrattuna.

Ollaan umpikujassa.

Lähetykset

  • ke 3.1.2018 8.10 • Yle Areena

Jaksot

  • Kari Enqvist sanoo, että Albert Einstein ja Stephen Hawking ovat hahmoja, joihin molempiin liittyi outous ja toismaailmallisuus, ikään kuin he eivät olisi olleet aivan normaaleja ihmisiä. Eikä tämä ole välttämättä myönteistä.

  • Viimeiset neljä vuotta uutisemme ovat täyttyneet Venäjästä.

    Tapahtumat ovat seuranneet toisiaan hengästyttävällä vauhdilla ja kaava on usein ollut samanlainen. Jotain ikävää tapahtuu ja Venäjää epäillään ainakin osittain syylliseksi. Se kiistää tapahtuneen kiivaasti, mutta ajan mittaan Venäjän osallisuus käy yhä ilmeisemmäksi. Silti se jatkaa kiistämistään.

    Tämä kuvio on toistunut Krimiltä Donbassiin, Yhdysvaltain presidentinvaaleista vallankaappausyritykseen Montenegrossa ja Alepposta dopingvalvontaan.

    Venäjä ei käyttäydy, kuten käyttäytyy, sen takia, että se on vahva, vaan sen takia, että se on heikko. Silti se haluaa olla valtiollisten edeltäjiensä kaltainen pelätty globaali supervalta. Toinen keskeinen tavoite on sementoida presidentti Putinin valta. Kumpaakin tavoitetta palvelisi Venäjän tavoittelema uusi Jaltan konferenssi, jossa suurvallat sopisivat etupiirien jaosta pienten maiden päiden yli.

    Näiden tavoitteiden edistämiseksi Venäjä käyttää sinällään vähäisiä resurssejaan hyvin tehokkaasti. Sillä on autoritäärisen hallinnon nopeaa päätöksentekokykyä ja häikäilemättömyyttä. Ei tarvitse pelätä oppositiota, mediaa, oikeuslaitosta eikä vaaleja ratkaisuja tehdessä.

    Venäjä on mobilisoinut yhteiskuntansa tehokkaasti valtionjohdon asettamien tavoitteiden taakse. Kremlin ei tarvitse erikseen käskeä, vaan valtaapitävien miellyttäminen on oma-aloitteista ja itseohjautuvaa. Kokonaisuutena tätä Venäjän toimintaa länttä vastaan voidaan nimittää hybridisodaksi tai hybridivaikuttamiseksi. Taustalla asetelmassa on myös se, että loppujen lopuksi Venäjä tietää olevansa turvassa, koska sillä on valtava ydinasearsenaali.

    Jos Venäjä kuitenkin yhtäkkiä muuttaisi linjaansa rakentavaksi, niin se toivotettaisiin asian varmistuttua avosylin takaisin yhteiseen piiriin. Jos taas länsi toteuttaisi asiat, joita Venäjä vaatii, niin arvioisin Putinin Venäjän silloin vain jatkavan menestykselliseksi osoittautunutta aggressiivista toimintatapaansa.

    Suhtautumiseroa tilanteeseen kuvaa hyvin myös se, että lännessä talouspakotteita pidetään välineinä, jotka auttavat välttämään sodan. Venäjällä ne pakotteet katsotaan sodankäynniksi.

    Tällainen kritiikki on helppo leimata Venäjän tai jopa venäläisyyden vastaiseksi, koska tuntuu siltä, että Venäjästä puhutaan vain ja ainoastaan kielteisiä asioita. Tasapuolisuuden vaatimus asioiden käsittelyssä luo harhaa, että Venäjän ulkopolitiikasta olisi sanottava myös jotain hyvää tai olisi väkisinkin tehtävä myös lännestä ainakin osasyyllistä tilanteeseen.

    Mikään inhimillinen tilanne ei tietenkään johdu vain yhdestä osapuolesta. Mutta pääsyy turvallisuuskriisiin ovat nimenomaan Venäjän pyrkimykset. Lännen kielteisyys näitä pyrkimyksiä kohtaan ei ole pelkkää valtapolitiikkaa, vaan mukana on myös demokratian, sananvapauden ja oikeusvaltion kaltaisia arvoja.

    Lännen arvot taas ovat Putinin pahimman painajaisen, värivallankumouksen arvoja. Siksi hänen johtamansa Venäjä on niin vakuuttunut siitä, että länsi on uhka. Niinhän se tavallaan onkin, sillä länsi toivoo avointa, demokraattista ja vapaata Venäjää. Putinin vallan alla sellaista tuskin voi enää syntyä.

    Tällä hetkellä lännen Venäjä-politiikka on pitkälti vain reagoimista Venäjän toimiin. Putin on pystynyt pitämään aloitteen hallussaan. Samalla hän on onnistunut kehystämään lännen reaktiot perusteettomiksi aggressioiksi monien silmissä koti- ja ulkomailla.

    Euroopan unioni on tässäkin tilanteessa oma itsensä eli kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Eri jäsenmaiden uhat ja mahdollisuudet ovat vain niin perin erilaisia. Venäjä myös pyrkii aktiivisesti hajottamaan mielipiteitä niin valtioiden kuin kansalaisten tasolla. Kuitenkin nyt olisi päätettävä, miten Venäjän pyrkimyksiin suhtaudutaan.

    Tyydytäänkö vain reagoimaan tilanteisiin ja odotetaan, että Putinin valta jostain syystä romahtaisi. Vai ryhdytäänkö päämäärätietoisesti patoamaan Venäjän vaikutusvaltaa kylmän sodan malliin? Vai annetaanko Venäjälle periksi ja toivotaan, että tilanne rauhoittuu? Vai käydäänkö aggressiivisempiin vastatoimiin talouden ja diplomatian saralla, vaikka se tarkoittaisi kriisin eskaloitumisen uhkaa?

    Tämän päätöksen ytimessä täytyy olla ymmärrys siitä, minkälainen johtaja Putin on ja mitä kaikkea hän on valmis tekemään.

    Suomelle Venäjän naapurivaltiona EU:n yhteisen Venäjä-politiikan luominen on luonnollisesti äärettömän tärkeää. Yksin olemme nimittäin hyvin pian taas syvällä Venäjän vaikutuspiirissä. Me olemme lähtökohtaisesti EU:n Venäjä-politiikan toteuttamisen ja seurausten keskiössä.

    Euroopan unionin tehtävänä on taata paitsi rauha Euroopassa, myös pitää kiinni arvoistaan. Niitä ovat ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio.

    Nyt on etsittävä keinot, joilla puolustaa näitä arvoja, sillä ne ovat hyökkäyksen kohteena, myös Venäjän suunnasta.

  • Kolumni Heli Vaaranen Hyvinvointiyhteiskunta katoaa epäitsekkäiden sukupolvien myötä.

  • Heikki Hiilamon kolumni: Verolait lobbareiden armoilla

  • Terveysalan ammattilaisten keskuudessa leviää liike, joka vastustaa heille uuden lain mukaan pakollista influenssarokotusta. Toimittaja Sanna Ukkolan mukaan kapinoiva hoitaja voi pahimmillaan levittää kahdenlaista virusta: influenssaa ja rokotekriittisyyttä.

  • Tuija Siltamäki toteaa, että sosiaalinen media rakastaa tarinoita. Hänen mukaansa tuntemattomien ihmisten etsiminen Facebookissa muistuttaa kuitenkin enemmän häiriintynyttä kyttäämistä kuin vuosisadan rakkaustarinaa.

  • Istuin pääsiäisenä satujunassa ruotsalaisen kulttuurin kruununkalleudessa, Junibackenissa. Kun satujuna nousi siivilleen Eemelin, Marikin ja Veljeni Leijonamielen maailmaan, olimme koko perhe yhtä sykkivää lumoutunutta sydäntä.

    Silmien edessä oli se riu'ulla istuvan trollin paljas pylly, joka nauratti lapsia ja aikuisia. Oli kauhistuttava lohikäärme Katla, ja kyyneleet silmiin herauttava näky Nangijalan rotkoon hyppäävistä veljeksistä Korpusta ja Joonatanista. Junibacken on Astrid Lindgrenin kirjojen ympärille rakennettu lasten paratiisi, jossa leikitään, luetaan ja matkustetaan satujen maailmassa.

    "Eipä ole isin silmät loistaneet vähään aikaan niin kuin nyt", vaimoni hymyili junakierroksen jälkeen.

    Niin se on. Sadut saavat silmät avautumaan ja tuovat esiin sen mikä ihmisessä on parasta: kyvyn nähdä näkymätön, sukeltaa sen sisään kuin raikkaaseen veteen, tuntea sen kosketus iholla. Kokemus on lumoava ja uudistava. Satumaan ulkopuolelle itsensä sulkeneet aikuiset matkustavat sinne vain kerran viikossa ja silloinkin Alkon valkoviiniosaston kautta.

    Olisiko aika, että lapset ja lastenkulttuuri nostettaisiin Suomessakin ykköspaikalle? Vaikkapa nyt sille paikalle Helsingin Eteläsatamassa, johon Guggenheimin upottua on kaavailtu pääkaupunkiseudun noin sadatta tilaa tarkastella valtaa pitäneiden aikuisten muotokuvia ja oivaltavasti taivutettua vaneria.

    On aika rakentaa Lasten Maailma.

    Onko Suomessa sellaista lastenkulttuuria, jota voisi esitellä Peppi Pitkätossun ja Ronja ryövärintyttären tapaan? Herää, tosikko! Talossa olisivat maailman tunnetuimpiin kuuluvat satumaat: Muumilaakson ikuinen kesäpäivä ja Korvatunturin ainainen jouluyö. Siellä olisi Koiramäki ja Kalevala. Siellä olisi Tatun ja Patun seikkailuhuone Outola, jossa ryömitään läpi muinaisegyptiläisen aamutoimiautomaatin, ja Risto Räppääjän askartelutalo, josta turistivirrat täytyy sulkemisaikaan kantaa rimpuillen ulos.

    Maailmanluokan materiaalia on niin paljon alkaen Topeliuksen Koivusta ja Tähdestä, Anni Swanin satujen kautta Yrjö Kokon Pessin ja Illuusiaan että pelkään vain sitä, riittävätkö Eteläsatamassa parkkipaikat saksalaisperheiden tila-autoille.

    Eikä unohdeta suomalaisen lastenmusiikin huipputuotteita. Lasten maailmassa olisi Mimmien soiva Vaskimetsä, Mörköoopperan puvustamo ja Hevisauruksen muinaismaailma. Sekä Pikku-Papun orkesteri, Ammuu! ja kymmenet muut, jotka esiintyisivät museon musiikkitorilla.

    Meitä tylsiä aikuisia kiinnostaa, onko Lasten Maailma kaupungin paraatipaikalla realistisesti mahdollinen. Kyllä on. Perheet matkustavat sinne missä lapset viihtyvät. Junibacken on Ruotsin viidenneksi suosituin matkailukohde, johon on jatkuva jono lapsiperheitä. Junibackenin lastenkirjakaupan kassakone hiljenee vain öisin, kun luottokorttikuittiniput pitää tilittää pankkiin.

    Junibacken heijastaa paitsi ruotsalaisten lapsirakkautta, myös kehittynyttä talousajattelua. Ruotsalaiset tekevät töissä sitä, minkä oppivat lapsena: he leikkivät. Ruotsin kansantalous tuo maailmanmarkkinoille jatkuvasti uutta musiikkia, muotia, elokuvia, kirjoja ja televisiosarjoja. Siis satuja. Suomi vie maailmalle biotalouden sivutuoteinnovaatioita, joissa sahanpuru ja kierrätysmuovi yhdistetään uuden prosessin avulla aivan uudenlaisiksi rakennuslaatoiksi. Wallenbergien mahtisuvun rahaa ei sijoitettu Junibackeniin sattumalta.

    Meillä on edellytykset ruotsalaisten vuosikymmeniä sitten tekemään loikkaan. Asuin muutaman vuoden Yhdysvalloissa. Ymmärsin, että amerikkalainen lastenkulttuuri Disney-tuotantoineen on omalla kaupallisella tavallaan parhaimmillaan hyvin korkeatasoista. Samalla oivalsin, että Suomessa on kaksisataa viime vuotta ollut käynnissä monipuolinen ja huippulaadukas elävän lastenkulttuurin ilmiö, jonka mestariteoksista mitään ei ole esillä Helsingissä.

    Olen päättänyt siirtyä äimistyneestä surusta tekoihin. Perustetaanko kansanliike, joka rakentaa lapsille ja lapsenmielisille tarinoiden ja leikin talon? Tehdään se eri tavalla kuin ne museot ja kulttuuritalot, jotka jäävät aikuisten riitelyn takia rakentamatta. Suunnitellaan talo leikiten yhdessä lasten, lastenkulttuurin tekijöiden ja kävijöiden kesken. Mietitään yhdessä sisällöt ja arkkitehtuuri. Kerätään rahat yhdessä niin perustettiin Suomen Kulttuurirahastokin 79 vuotta sitten. Perustetaan toimintaryhmä. Viranomaiset ja päättäjät tulevat mukaan, kun ehtivät. Kuka lähtee mukaan?

    Osoitetaan päättäjille, että haluamme edes yhden kulttuuritalon niille, jotka maailmassa ovat arvokkaimpia lapsille. Eikö tässä olisi hanke, joka riitojen ja aikaansaamattomuuden keskellä yhdistäisi koko Suomea?

  • Olisiko aika, että lapset ja lastenkulttuuri nostettaisiin Suomessakin ykköspaikalle? Vaikkapa nyt sille paikalle Helsingin Eteläsatamassa, johon Guggenheimin upottua on kaavailtu pääkaupunkiseudun noin sadatta tilaa tarkastella valtaa pitäneiden aikuisten muotokuvia ja oivaltavasti taivutettua vaneria.

    On aika rakentaa Lasten Maailma.

    Onko Suomessa sellaista lastenkulttuuria, jota voisi esitellä Peppi Pitkätossun ja Ronja ryövärintyttären tapaan? Herää, tosikko! Talossa olisivat maailman tunnetuimpiin kuuluvat satumaat: Muumilaakson ikuinen kesäpäivä ja Korvatunturin ainainen jouluyö. Siellä olisi Koiramäki ja Kalevala. Siellä olisi Tatun ja Patun seikkailuhuone Outola, jossa ryömitään läpi muinaisegyptiläisen aamutoimiautomaatin, ja Risto Räppääjän askartelutalo, josta turistivirrat täytyy sulkemisaikaan kantaa rimpuillen ulos.

    Maailmanluokan materiaalia on niin paljon alkaen Topeliuksen Koivusta ja Tähdestä, Anni Swanin satujen kautta Yrjö Kokon Pessin ja Illuusiaan että pelkään vain sitä, riittävätkö Eteläsatamassa parkkipaikat saksalaisperheiden tila-autoille.

    Eikä unohdeta suomalaisen lastenmusiikin huipputuotteita. Lasten maailmassa olisi Mimmien soiva Vaskimetsä, Mörköoopperan puvustamo ja Hevisauruksen muinaismaailma. Sekä Pikku-Papun orkesteri, Ammuu! ja kymmenet muut, jotka esiintyisivät museon musiikkitorilla.

    Meitä tylsiä aikuisia kiinnostaa, onko Lasten Maailma kaupungin paraatipaikalla realistisesti mahdollinen. Kyllä on. Perheet matkustavat sinne missä lapset viihtyvät. Junibacken on Ruotsin viidenneksi suosituin matkailukohde, johon on jatkuva jono lapsiperheitä. Junibackenin lastenkirjakaupan kassakone hiljenee vain öisin, kun luottokorttikuittiniput pitää tilittää pankkiin.

    Junibacken heijastaa paitsi ruotsalaisten lapsirakkautta, myös kehittynyttä talousajattelua. Ruotsalaiset tekevät töissä sitä, minkä oppivat lapsena: he leikkivät. Ruotsin kansantalous tuo maailmanmarkkinoille jatkuvasti uutta musiikkia, muotia, elokuvia, kirjoja ja televisiosarjoja. Siis satuja. Suomi vie maailmalle biotalouden sivutuoteinnovaatioita, joissa sahanpuru ja kierrätysmuovi yhdistetään uuden prosessin avulla aivan uudenlaisiksi rakennuslaatoiksi. Wallenbergien mahtisuvun rahaa ei sijoitettu Junibackeniin sattumalta.

    Meillä on edellytykset ruotsalaisten vuosikymmeniä sitten tekemään loikkaan. Asuin muutaman vuoden Yhdysvalloissa. Ymmärsin, että amerikkalainen lastenkulttuuri Disney-tuotantoineen on omalla kaupallisella tavallaan parhaimmillaan hyvin korkeatasoista. Samalla oivalsin, että Suomessa on kaksisataa viime vuotta ollut käynnissä monipuolinen ja huippulaadukas elävän lastenkulttuurin ilmiö, jonka mestariteoksista mitään ei ole esillä Helsingissä.

    Olen päättänyt siirtyä äimistyneestä surusta tekoihin. Perustetaanko kansanliike, joka rakentaa lapsille ja lapsenmielisille tarinoiden ja leikin talon? Tehdään se eri tavalla kuin ne museot ja kulttuuritalot, jotka jäävät aikuisten riitelyn takia rakentamatta. Suunnitellaan talo leikiten yhdessä lasten, lastenkulttuurin tekijöiden ja kävijöiden kesken. Mietitään yhdessä sisällöt ja arkkitehtuuri. Kerätään rahat yhdessä niin perustettiin Suomen Kulttuurirahastokin 79 vuotta sitten. Perustetaan toimintaryhmä. Viranomaiset ja päättäjät tulevat mukaan, kun ehtivät. Kuka lähtee mukaan?

    Osoitetaan päättäjille, että haluamme edes yhden kulttuuritalon niille, jotka maailmassa ovat arvokkaimpia lapsille. Eikö tässä olisi hanke, joka riitojen ja aikaansaamattomuuden keskellä yhdistäisi koko Suomea?

  • Seksuaalisen häirinnän päänäyttämönä halki #metoo-ilmiön on Suomessa toiminut kulttuuriala. Naisten kokemia ahdistelutapauksia tuntuu löytyvän kaikista taiteen lajeista.

    Auktoriteettiaseman väärinkäyttämisen ilmiö on niin yleinen, että sitä voi täydellä painolla kutsua maan tavaksi. Häirintä on ollut niin systemaattista, että näyttää kuin me miehet olisimme eläneet eri maailmassa viime vuosikymmenet.

    Ystäväni kertoi, että hänen hiljattain käymänsä keskustelut naispuolisten opiskelukavereidensa kanssa Taideteollisessa korkeakoulussa synnyttivät kuvan kuin he olisivat opiskelleet eri paikoissa. Tämä vastaa myös omaa käsitystäni opiskeluajoilta.

    Lähentely on ollut arkipäiväistä, mutta me miehet emme ole tienneet siitä paljoakaan ennen viime kuukausia. Ikäluokastani on myös jo ehtinyt kuoriutua uusi lähentelijöiden sukupolvi jatkamaan eläköityneiden professorien ja lehtoreiden touhuja. Voi melkoisella varmuudella sanoa, että taidealoilla työskentelevistä miehistä moni istuu tälläkin hetkellä löysät housuissa.

    Eri taidekouluja käyneenä ja niissä opettaneena oloni on kuin Uuno Turhapurolla, jonka muisti alkaa palailla pätkittäin. Suomukset ovat pikkuhiljaa tippuneet muidenkin silmiltä.

    Käytännössä jokaisessa taidekoulussa, josta olen puhunut eri miesten kanssa, on muistunut mieleen häirinnältä vaikuttaneita tapauksia. Ne näyttäytyvät nykyään aivan eri valossa kuin tuolloin.

    Sellaisiakin tapauksia, joissa oli mukana alaikäisiä tyttöjä, sivuutettiin aikanaan olankohautuksella. 14-vuotiaan tytön ja aikuisen opettajan suhde tai parikymppisen naisopiskelijan suhde viisikymppiseen professoriinsa ei synnyttänyt skandaalia. Vaikeaa tällaisiin asioihin ulkopuolisten on puuttua. Toisten ihmisten asioista juoruilu tuntui jo itsessään asiattomalta.

    Tavanmukaisesti esimerkkejä muistui mieleen opiskelijabileistä. Monet häirintätapauksiin syyllistyneet miehet ovat olleet niitä rentoja tyyppejä, jotka jäävät istumaan oppilaidensa kanssa tuopille. Miespuolisina opiskelijoina totuimme lähinnä kilpailemaan tyttöjen huomiosta näiden opettajien kanssa. Sänkyyn saadut naiset, äidit ja tyttäret, muodostavat kokonaisen poetiikkansa taidealan miesten tarinoissa.

    Häirintäilmiön jälkimainingit synnyttivät mieleeni sanat "Heräämisen valkea myrsky". Erkka Filanderin runoteos kertoo havahtumisesta uuteen todellisuuteen, kesäaamuun. Tosin tässä uudessa merkityksessä myrsky paljastaa hyisen ja kolkon, riisutun todellisuuden.

    Voi melkoisella varmuudella sanoa, että taidealoilla työskentelevistä miehistä moni istuu tälläkin hetkellä löysät housuissa. Seksuaalisen häirinnän epävirallinen nimilista on niin paljon pidempi kuin julkisuuteen tullut, että epäsuhta tuntuu järisyttävältä.

    Julkisuuteen tulleissa tapauksissa on huomionarvoista, että anteeksipyynnöt ovat olleet harvassa. Häirinnästä syytetyt miehet kokevat olevansa ajojahdin uhreja vailla syyllisyydentuntoja. Selvästi heidän oma käsityksensä poikkeaa melkoisesti siitä, miten ahdistelun uhrit ovat asian kokeneet. Tältä osin huomiot siitä, että kyseessä on rakenteellinen ongelma, joka koskettaa kaikkia miehiä, pitää varmasti paikkansa.

    Menneiden aikojen ilmapiiristä saa hyvän käsityksen taiteilijaelämäkertoja ja -tarinoita lukemalla.

    Vaikkapa Henrik Tikkasen, Jouko Turkan, Panu Rajalan, Kauko Röyhkän tai Jussi Parviaisen teksteistä vyöryvä retostelu maatuilla naisilla on kiinnostava aikakapseli. Se paljastaa asennemaailmaa myös häirinnän taustalla: sänkyyn saadut naiset, äidit ja tyttäret, muodostavat kokonaisen poetiikkansa taidealan miesten tarinoissa.

    Seksin suorituskeskeisyys rakentuu egon ympärille, jossa yksittäinen penetroitu nainen on pelkkä päänahka rallikilpailussa naisenkaadon mestaruudesta. Yliajettu nainen katoaa horisonttiin nopeammin kuin hänen nimensä oppii. Monet miehet ovat ihmetelleet, onko nyt sitten flirtti kielletty, kun häirintäkampanja on näin iso. Nämä kommentit kuvaavat hyvin sitä verhoa, jonka takana olemme kulkeneet.

    Häirinnästä syytetyt miehet ovat kertoneet olevansa välittömiä ja ottavansa mielellään kontaktia toisiin ihmisiin. Heidän käsityksensä mukaan he ovat tulleet väärinymmärretyiksi, jos tällainen käytös on tulkittu ahdisteluksi.

    Mielikuva itsestä maskuliinisena panomiehenä on kuitenkin lähes automaattisessa ristiriidassa kunnioittavan käytöksen kanssa. Se paljastuu esimerkiksi poliitikkojen julkisuuteen vuotaneissa seksiviesteissä. Tässä on helposti mukana myös aimo annos vilpitöntä tyhmyyttä, sillä miehen voi kiihkossaan olla vaikea käsittää, miltä hänen käytöksensä vastapuolesta tuntuu.

    Taidealan oppilaitokset ovat erityisen alttiitta hyväksikäyttötapauksille, koska oppilaiden suhde opettajiin on intensiivinen. Taiteellinen työ edellyttää rajojen rikkomista, ja tilaisuus on aivan liian usein johtanut ahdisteluun. Taiteilijan työn epämääräisyys ja valtahegemonia lisäävät riskiä entisestään. Tilanteen kieroutta kuvaa ahdistelutapausten mittakaava.

    Monet miehet ovat ihmetelleet, onko nyt sitten flirtti kielletty, kun häirintäkampanja on näin iso. Nämä kommentit kuvaavat hyvin sitä verhoa, jonka takana olemme kulkeneet. Ilmiön mittaluokan käsittäminen on selvästi ollut vaikeaa, ja siitä tokeneminen ottaa aikansa.

    Kuten sanonta kuuluu, suuret laivat kääntyvät hitaasti. Onneksi uusi suunta on jo näköpiirissä.

  • Blogi Paula Tiessalo: Keväällä herää halu olla toisen lähellä

  • Elämme keskellä massiivista sukupuuttoaaltoa, joka hävittää lajeja paljon nopeammin kuin niitä ennätetään löytää. Kuinka paljon silloin menetetään potentiaalisia lääkekasveja ja hyötylajeja, kysyy Ykkösaamun kolumnissa Jussi Viitala.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä