Ykkösaamun kolumni

Hannu Reime: Ikuinen riita Jerusalemista

  • 5 min
  • toistaiseksi

Kolmen uskonnon pyhä kaupunki Jerusalem nousi loppuvuodesta jälleen kerran kansainvälisen huomion kohteeksi, kun Yhdysvallat ilmoitti pitävänsä Jerusalemia Israelin pääkaupunkina. Kolumnistimme Hannu Reime kertoo tämän ikivanhan kaupungin kiistellystä asemasta.

Presidentti Donald Trumpin isännöimä Valkoinen talo antoi kuukausi sitten tiedotteen, jonka mukaan Yhdysvallat tunnustaa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi ja aikoo siirtää suurlähetystönsä sinne. Ilmoitus nostatti heti levottomuuksia: toistakymmentä palestiinalaista kuoli yhteenotoissa Israelin turvallisuusjoukkojen kanssa ilmoitusta seuranneissa mielenosoituksissa. Myös amerikkalaisten liittolaismaat sekä Euroopassa että islamilaisessa maailmassa tuomitsivat päätöksen, jota kutsuttiin bensiinin heittämiseksi tuleen.

Näyttää päivänselvältä, että Trumpin ainoana motiivina Jerusalem-ratkaisussaan olivat sisäpoliittiset kannatuslaskelmat. Trumpin tukijoukkoihin toissavuotisissa vaaleissa kuului Yhdysvaltojen uskonnollinen oikeisto, niin sanotut kristityt sionistit, jotka tulkitsevat Lähi-idän tapahtumia Raamatun kirjoitusten valossa. Vaalikampanjassaan Trump oli luvannut, että presidenttinä hän tunnustaisi Jerusalemin kuuluvan Israeliin ja olevan siis juutalaisvaltion pääkaupunki, ja että sen seurauksena hän myös siirtäisi sinne Yhdysvaltojen lähetystön tähänastisesta asemapaikastaan Tel Avivista.

Ilmoituksellaan Trump halusi osoittaa, että hän, edeltäjistään poiketen, pitää vaalilupauksensa. Käsitystä sisäpoliittisesta laskelmoinnista vahvistaa myös se, että vain muutamia tunteja ilmoituksensa jälkeen ja paljon vähemmällä julkisuudella Trump allekirjoitti asetuksen, jolla suurlähetystön siirron toimeenpanon aloittamista lykätään jälleen puolella vuodella. Yhdysvaltojen presidentit ovat tehneet niin jo vuodesta 1995 lähtien, jolloin kongressi hyväksyi lain suurlähetystön siirtämisestä Jerusalemiin. Niin teki siis nyt myös presidentti Donald Trump.

Trumpin päätöstä seuranneissa kommenteissa on jäänyt vähälle huomiolle se, miksi ulkovallat ylipäänsä pitävät edustustojaan Tel Avivissa eivätkä Jerusalemissa, jonne hallitus, parlamentti Knesset ja muut Israelin valtiolliset toimielimet on sijoitettu. Joissakin kirjoituksissa on mainittu syyksi se, että Israel valtasi Itä-Jerusalemin vuoden 1967 sodassa ja liitti sen alueeseensa julistaen samalla, että yhdistynyt Jerusalem on Israelin ikuinen pääkaupunki. Mikään valtio ei ole tunnustanut tällaista yksipuolista päätöstä. Mutta miksi lähetystöjä ei ole siinä osassa Jerusalemia, joka kuului Israelin hallintaan ennen vuotta 1967?

Syyt siihen, että ulkovallat välttelevät edustustojensa sijoittamista mihinkään osaan Jerusalemia, ovat hieman kaukaisemmassa historiassa, diplomaattisissa tapahtumissa, jotka edelsivät Israelin valtion perustamista ja ensimmäistä sotaa arabimaita vastaan vuonna 1948. Marraskuun lopulla edellisenä vuonna YK:n yleiskokous oli hyväksynyt suunnitelman Britannian hallitseman Palestiinan jakamisesta juutalais- ja arabivaltioon ratkaisuna väkivaltaan ja terrorismiin. Jakosuunnitelmassa Jerusalemista ympäristöineen olisi tullut erillisalue, corpus separatum, jota olisi hallittu kansainvälisesti.

Palestiinan jako ei koskaan toteutunut YK:n kaavailemassa muodossa. Sitä vastoin Israel ja brittien perustama vasallivaltio Transjordania, nykyinen Jordania, tosiasiassa jakoivat keskenään sen alueen, josta olisi pitänyt tulla Palestiinan arabivaltio. Jerusalemista kyllä myös sodittiin toden teolla. Taistelu pyhästä kaupungista alkoi heti YK:n päätöslauselman jälkeen ja ratkesi vasta seuraavana kesänä.

Sodan seurauksena Jerusalemista tuli kaupunki, joka oli jaettu Israelin hallitsemaan läntiseen ja Jordanian hallitsemaan itäiseen sektoriin. Jerusalemin selvittämättömän aseman johdosta useimmat Israelin tunnustaneet valtiot päättivät sijoittaa edustustonsa Tel Aviviin, uuteen kaupunkiin, jonka Palestiinaan muuttaneet juutalaissiirtolaiset olivat perustaneet viime vuosisadan alussa ikivanhan Jaffan pohjoispuolelle.

Jerusalem, hepreaksi Yerushalayim ja arabiaksi Al-Quds, on kolmen uskonnon pyhä kaupunki, ja siitä syystä sitä koskevat kiistat ovat katkeria. Uskonto yksin ei kuitenkaan selitä kaikkea. Jerusalem oli vuosisatojen ajan Osmanien turkkilaisvaltakuntaan kuulunut syrjäinen ja takapajuinen pikkukaupunki, jossa muslimienemmistö sekä kristityt ja juutalaiset elivät pääosin sovussa keskenään. Viime vuosisadalla sekoitettu politiikan ja uskonnon myrkyllinen cocktail nosti Jerusalemin hallitsemisen kansainvälisen politiikan kiistakysymykseksi.

Jaetussa Jerusalemissa muurien ympäröimä vanhakaupunki, jonka sisäpuolella useimmat pyhät paikat sijaitsevat, jäi Jordanian hallitsemalle itäiselle sektorille. Kun Israelin ja ympäröivien arabimaiden sota puhkesi kesäkuussa1967, Israel oli valmistautunut valtaamaan Itä-Jerusalemin ja mahdollisesti myös koko sen alueen, jota puolueettomat tarkkailijat nykyisin kutsuvat Länsirannaksi, mutta jolle Israel on palauttanut alueen raamatulliset nimet Juudea ja Samaria. Länsiranta vallattiinkin nopeasti, mutta vain Itä-Jerusalem laajennettuine rajoineen liitettiin virallisesti Israeliin.

Niin sanottu ”demografinen ongelma” on estänyt laajemman alueliitoksen. Länsiranta haluttaisiin pitää, mutta siellä asuu lähes neljä miljoonaa Palestiinan arabia ja vain alle 400 000 siirtokuntalaista. Palestiinalaisten karkottaminen ei käy käden käänteessä ja laittomien siirtokuntien perustaminen on hidasta. Demokraattinen ratkaisu, samojen oikeuksien tunnustaminen Palestiinan arabeille kuin hepreaa puhuville Israelin juutalaisillekin, on suljettu pois nationalistis-ideologisista syistä, eikä sellaiseen ole pakkoa Israelin ollessa ylivoimaisen vahva palestiinalaisiin verrattuna.

Ollaan umpikujassa.

Lähetykset

  • ke 3.1.2018 8.10 • Yle Areena

Jaksot

  • Rasisti ei halua maahanmuuttajasta suomalaista, mutta ei sitä halua hardcore-suvaitsevainenkaan. Toinen luokittelee maahanmuuttajan uhaksi ja kuluksi, toinen taas pelkäksi sorretuksi uhriksi, kirjoittaa Sanna Ukkola blogissaan.

  • Kinastelua siitä, kumpi on tyhmempi tai viisaampi mies vai nainen käydään edelleen myös tieteessä. Kosmologi Kari Enqvist pohtii kolumnissaan, mitä mitataan, kun mitataan älyä ja miten sitä mitataan.

  • Haluaisitko löytää kumppanin, mutta nettideittailu ei sinun kohdallasi toimi? Kannattaa lähteä kotoa ja tehdä sellaista, mikä saattaa pelottaa, kirjoittaa psykoterapeutti Heli Vaaranen.

  • Digitaalinen maailma on synnyttänyt uudenlaisen byrokratiaviidakon. Teemme digitaalisesti yhä enemmän täysin tarpeettomia asioita, joille vanhana analogisena aikana ymmärsimme nauraa, kirjoittaa Taneli Heikka.

    Vuosi sitten muutin Yhdysvalloista takaisin Suomeen. Kotimaani oli miehitetty. Uudet johtajat tahdittivat kansalaisten jokaista askelta, puuttuivat jokaiseen työtehtävään ja kontrolloivat väsymättä jopa lasten elämää.

    Olen yrittäjä. Työstä sopimiseen menee toisinaan kauemmin kuin itse työtehtävän suorittamiseen. Pitkää työsopimusta ei aina ehditä allekirjoittaa ennen kuin työt on tehty.

    Työstä sopiminen on kuitenkin helppo vaihe. Laskutus on moderni ooppera, jossa pulska leidi ei koskaan laula viimeistä aariaansa. Ensin on täytettävä palvelun ostajan lähettämä alihankkijan rekisteröintilomake, minkä jälkeen työtehtävä voidaan tilata toisella lomakkeella. Tämän jälkeen alkaa omia ohjelmistoja ja ammattilaisia työllistävä laskutus. Matkalaskut lähetän kolmanteen palveluun, johon saan salasanat, kun atk-tuki palaa lomilta.

    Kuulen paljon vastaavia kuvauksia ihmisten työpaikoilta. Lääkärit eivät enää vain hoida, tutkijat tutki tai opettajat opeta. He täyttävät lomakkeita, joita työpaikan hallinto heille kiihtyvällä tahdilla lähettää.

    Elämästä on kadonnut luottamukseen perustuva arkijärki. Kädenpuristus tarkoittaa nykyään vain sitä, että käsidesiä on syytä taas käyttää ja uusi digitaalinen lupaprosessi on avattava.

    Tuttavani esimerkiksi joutui ylitöihin, koska hänen oli hyväksyttävä alaistensa ylityöt omassa monimutkaisessa järjestelmässään. Tunnin ylityö ei riittänyt yhden ylityön kuittaamiseen.

    Miksi näin on käynyt?

    Yksi selitys on, että digitoitua byrokratiaa pidetään tehokkaana. Niinpä sitä lisätään. Kun sihteerit ja assistentit irtisanottiin, luultiin, koneet tekevät heidän työnsä. Nykyään kovapalkkaiset johtajat ja asiantuntijat tekevät sihteerin ja assistentin työt noita koneita käyttämällä. Heiltä vain puuttuu sihteerien ja assistenttien ammattitaito suostutella byrokraatit luopumaan kaikkein älyttömimmistä ideoista. Teemme digitaalisesti yhä enemmän tarpeettomia asioita, joille analogisena aikana ymmärsimme nauraa.

    Kun käyn ministeriössä, en pääse ovelta eteenpäin ilman ennakkoilmoittautumiseen perustuvaa kirjautumista. Kun käyn pankissa, joudun kuulusteluun, joka saa minut kaipaamaan niitä vapauden aikoja, kun nimeni tallennettiin Tiitisen listalle. Jonninjoutava paperinpyöritys ei muutu tehokkaaksi liike- ja viranomaistoiminnaksi sillä, että se on digitoitu.

    Joskus tälle turvallisuusinnostukselle on hyvät syynsä. Usein ei. Yksittäistapauksista päätellään, että huijareita on enemmän kuin ennen. Sen jälkeen, kun yksi kansanedustaja haksahti nigerialaiskirjeeseen, olemme täyttäneet arkemme hallintajärjestelmillä, lupaprosesseilla, ilmoittautumisilla ja rekisteröinneillä.

    Jonninjoutava paperinpyöritys ei muutu tehokkaaksi liike- ja viranomaistoiminnaksi sillä, että se on digitoitu.

    Sain Wilmasta pyynnön suostua siihen, että tokaluokkalaiseni voi käydä koulupäivän aikana leikkipuistossa. Kun käyntiä puistoon sateen vuoksi siirrettiin päivällä, lupa oli annettava uudestaan. Annan kahden lapseni ruokavalioon, retkiin, uskontokasvatukseen ja valokuviin liittyviä suostumuksia, kommentteja ja lausuntoja niin paljon, että sille on raivattava työpäivästä oma aikansa.

    En tunne sinun työsi, työttömyytesi ja vapaa-aikasi yksityiskohtia, mutta veikkaan, että byrokraattinen pilkunpimputtaminen on lisääntynyt ja ihmisten tarpeiden tyydyttäminen vähentynyt. Hallinto ei enää palvele työntekijöitä vaan työntekijät palvelevat hallintoa. Tällainen järjestelmä ei elä pitkään. Kommunismissa tehtiin mitä hallinto määräsi, ei sitä, mitä toiset ihmiset tarvitsivat. Miten sille systeemille kävikään?

    Asioita voi tehdä toisellakin tapaa. Sen sijaan että lähetätte tuntemattomille ihmisille suostumuskaavakkeita ja lomakelinkkejä, kutsukaa heidät kahville. Jutelkaa yhteistyökumppanienne kanssa. Ihmisten tapaaminen vie vähemmän aikaa kuin sählääminen lupien ja prosessien kanssa. Ottakaa sellainen riski, että jokainen yhteyttä ottava ihminen ei ole todennäköinen veronkiertäjä, Isis:n pommintekijä tai venäläinen agentti. Pankaa kapuloita rattaisiin vapaan elämän puolesta. Vaatikaa tilaa ja aikaa tutustumiselle ja luottamuksen rakentamiselle.

    Olkaa organisaatiotottelemattomia. Kun työpaikalla esitellään uusi lupaprosessi, arviointikaavake tai rekisteröintihanke, kyseenalaistakaa se. Torjukaa edes joka toinen. Pankaa kapuloita rattaisiin vapaan elämän puolesta. Vaatikaa tilaa ja aikaa tutustumiselle ja luottamuksen rakentamiselle.

    Hyväksyttiinkö organisaatiossanne vahingossa huijareiden lähettämä lasku? Ikävä juttu. Ette tarvitse uutta järjestelmää. Tarvitsette lisää täyspäistä henkilökuntaa talousosastolle.

    Muistatteko ajan, kun Jorma ja Marjatta hoitelivat reskontraa ja palkkoja? Jatta teki turvallisuusselvityksen katsomalla toimistoon tulevia silmiin, ja Jomppa otti vastaan epämääräisen kuittiläjän ja laski rahat tiskiin. Se oli halpa ja järkevä tapa, ja Suomesta rakennettiin yksi maailman onnellisimmista ja toimivimmista yhteiskunnista.

  • Kolumnisti Asta Leppä pohtii nuorten elämää ja onnellisuutta. Hän toteaa, että nykyään nuori saa olla yksilö, kunhan mahtuu tiettyyn muottiin.

    Säkenöivänä syyssunnuntaina, vaeltaessamme pitkospuita pitkin ruskan värejä tapailevan suon yli, poikani sanoi olevansa onnellinen. Sellaista lausetta ei kuule usein aikuisenkaan, saati sitten nuoren suusta.

    Jäin miettimään, mitä onni tarkoittaa teini-ikäiselle.

    On tutkittu, että lapsi kaipaa onnelta arkisia asioita ei tivolireissuja, rantalomia ja leluvuorta, vaan yhdessäoloa ja kiireettömyyttä mutta mikä on nuorten käsitys onnesta?

    Yläkoulussa ja lukiossa moni masentuu, menettää opiskelumotivaationsa ja kokee uupumusta. Osa ahdistuksesta kuuluu normaaliin kasvuun, mutta on muutakin.

    On tämän ajan taakkaa.

    Yleisen määritelmän mukaan elämme individualismin, yksilöllisyyden, aikaa. Itse en kuitenkaan ole asiasta niin varma. Yksilöllisyys tuntuu usein vain juuri tietynlaiselta yksilöllisyydeltä.

    Esimerkiksi amerikkalaispsykologi Judith Rich Harrisin mukaan vanhemmat yrittävät kyllä tukea lapsensa persoonallisuutta ja yksilöllisyyttä, mutta vain tietyn kaavan mukaan. Erilaisuus on siis jo lähtökohtaisesti ennalta määriteltyä ja rajoitettua liian erilainen ei saa olla.

    Osaltaan tästä kertoo sekin, miten suurta ahdistusta erityislasten vanhemmat joutuvat kasvatustyössään kokemaan. Erityislapsi vilkas, keskittymiskyvytön, impulsiivinen, introvertti, epäsosiaalinen tai hahmotushäiriöitä kokeva on nimenomaan liian erilainen. Kun vielä joitakin vuosikymmeniä sitten hyvinkin erilaiset lapset mahtuivat samaan luokkahuoneeseen, niin nyt muista poikkeavaa oppilasta pidetään liki taakkana, joiden vuoksi toisten opiskelumahdollisuudet huononevat.

    Kärjistyneimmillään kehitys näyttäytyy rapakon takana, jossa autististen lasten määrä on nelikymmenkertaistunut ja ADHD-diagnoosit lisääntyneet peräti neljäkymmentä prosenttia tämän vuosituhannen aikana. Asianosaisten kärsimystä vähättelemättä: kaventavatko lisääntyvät diagnoosit samalla myös normaaliuden rajoja?

    Erilaisuuden sietäminen on muutoinkin hakusessa. Jo arjen asenteissa individualismin ajan nuoret voivat olla jyrkkiä toisiaan kohtaan. Aiempien vuosikymmenten tapaan nuoret vahtivat yhä, ovatko kaverin tossut ja huppari oikeaa merkkiä ja yhtä tarkasti vahditaan seksuaalisuutta ja sukupuoliroolien noudattamista.

    Vaikka Pride-kulkue keräsi satatuhatta marssijaa Helsinkiin ja tasa-arvoinen avioliittolaki sai hurjan kannatuksen, sama riemu ei näy ainakaan vielä täällä pikkukaupunkien ja maaseudun perukoilla. Usein jo sellainen tyttö tai poika suljetaan kaveripiiristä, joka ei noudata perinteistä mies- tai naiskuvaa. Jos läheisessä yläkoulussa nuori tulisi ulos kaapista, omien nuorteni mukaan "tyyppi saisi kuulla asiasta jokaikinen päivä." Ehkä juuri siksi 72 prosenttia seksuaalivähemmistönuorista saa yhä kuulla asiattomuuksia ja joutuu aika ajoin ahdistelluksi.

    Niinpä jos ajan koulukeskuksen läpi iltapäivällä, alueen kouluista purkautuva nuorisomassa on hätkähdyttävän samannäköistä. Se on paradoksaalista, olisihan nykynuorilla enemmän valinnanvaraa itseilmaisuun kuin koskaan aiemmin.

    Muistelen, kuinka repiviä irtiottoja teimme omassa nuoruudessamme viikonloput olivat kosteita ja tukka sojotti.

    Samaan aikaan nuoret ovat monessakin suhteessa kunnollisempia kuin ikinä. Harva vanhanaikaisesti "kapinoi". Tupakointi on vähentynyt, viinanjuonti niin ikään. Muistelen, kuinka repiviä irtiottoja teimme omassa nuoruudessamme viikonloput olivat kosteita ja tukka sojotti. Yhteen aikaan näpisteltiin kaupoista, sitä teki jopa nykyisin professorina toimiva kaveri. Tämän ajan standardeilla isosta osasta tuon ajan nuorista olisi mitä todennäköisimmin tehty lastensuojeluilmoitus.

    Tuolloin omaa itseä ja paikkaa maailmassa haettiin rajuimman kautta. Silloin siihen oli varaa ja kai tarvekin. Mutta onko enää?

    Ehkä kilpailu tulevaisuuden aurinkopaikoista on tänä päivänä niin kovaa, ettei mogailu enää kannata. Lääketieteelliseen tiedekuntaan pääsee etelässä vain puolisenkymmenen prosenttia kokeeseen osallistuneista, oikeustieteelliseen saman verran.

    Vanhempi nuoreni haki viime keväänä täkäläisen lukion luonnontiedelinjalle 9,5 keskiarvolla. Hän ei päässyt sisään.

    En yhtään ihmettele, että osa nykynuorista kokee riittämättömyyden tunteita.

    Mitä on siis nuoren onnellisuus tänään? Että saa hyvän keskiarvon koulussa? Että kerää viulusoolollaan aplodit konservatorion kevätkonsertissa tai nousee juoksukisojen palkintopallille? Tai että on koulussa kova jätkä tai makea muija, joka vahtii muiden miehuutta ja naiseutta ja pompottaa ja kiusaa niitä, jotka eivät yllä standardeihin?

    En yhtään ihmettele, että osa nykynuorista kokee riittämättömyyden tunteita.

    Luonnossa kukaan ei vaadi kuitenkaan olemaan kuin oma itsensä.

    Ja juuri siksi keskellä ei-mitään, ruokkoamatonta suota, jonka yllä korppi lentää kraakkuen ja jossa suopursu tuoksuu hurjana, nuori voi tokaista olevansa onnellinen.

  • Oikeustoimittaja Päivi Happonen kysyy blogissaan, minne katosi lakialoite, joka heittäisi kiusaajan toiseen kouluun.

  • Maapallo on tänään ihmiselle valtavasti parempi paikka kuin menneinä aikoina, kirjoittaa uusi kolumnistimme, ympäristöfilosofian dosentti Leena Vilkka.

  • Jos taivas onkin putoamassa niskaamme, viivytystaistelun voi jokainen aloittaa jo tänään: avaa kirja ja lue, kirjoittaa kansallisen lukutaitofoorumin asiantuntija Aleksis Salusjärvi.

  • Ruotsin Haaparannalla asuva toimittaja Pekka Juntti on kirjoittanut kirjeen vuoteen 2100.

  • Somea syytetään samanmielisten kaikukammioksi. Mutta voiko kuplia vältellä sulkeutumalla kuplaan, josta käsin paheksuu somekeskustelua tai moralisoi ruutuaikaa, kysyy toimittaja Reetta Räty.

  • Kiinassa koulutus on menolippu parempaan elämään, ja se on helpommin kaupunkilaisen ulottuvilla, kirjoittaa Jenny Matikainen.

  • Kun poliitikko uikuttaa tulleensa maalitetuksi, se on kunnon keskisormenojennus kaikkia niitä kohtaan, jotka on joskus oikeasti maalitettu, sanoo Tampereen ylioppilaslehden Aviisin päätoimittajaTuija Siltamäki.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä