Sari Valto

Muslimien huivinkäyttö - yksityisasia vai ei?

  • 54 min
  • toistaiseksi

"Ei huivin pitäminen ole minulle aina itsestäänselvyys. Välillä tulee epäilyksen hetkiä. Valitsen joka aamu, puenko huivin. Puen sen, koska se on islamilaisten arvojen mukaista. Hijab on osa islamia."
Näin sanoo Nahla Hewidy, Nuoret muslimit ry:n puheenjohtaja. Hän korostaa, että jokaisella tytöllä tai naisella on omat syynsä pitää tai olla pitämättä huivia ja että kyseessä on jokaisen vapaa valinta.

Nuoret muslimit ry:n siskotapaamisissa huiviasiasta keskustellaan Nahlan mukaan usein, koska huiviin kohdistuu niin paljon ympäristön ennakkoluuloja ja niiden kanssa tytöt joutuvat kamppailemaan päivittäin. Siskot puhuvat myös feminismistä keskenään, eikä huivin pitämistä ja feminismiä nähdä mitenkään toisiaan pois sulkevina asioina.

Turun yliopistossa poliittista historiaa opiskelevan kurditaustaisen Seida Sohrabin mielestä Suomessa huivikysymystä ja tyttöjen asemaa islamilaisessa kulttuurissa hyssytellään liikaa. Hän sanoo näkevänsä jatkuvasti maahanmuuttajaperheissä asioita, jotka sotivat maassa vallitsevaa tasa-arvokäsitystä vastaan.
"Jo pienet tytöt hunnutetaan. Ei se ole aina tyttöjen oma valinta. Jos tarkoitus on suojata tyttöjä miesten seksuaalivoimalta, niin eikö tämän ongelman ratkaisua pitäisi etsiä miesten suunnasta, eikä tyttöjen? Tyttöjä kontrolloidaan muutoinkin, heidän vapauttaan rajoitetaan. Heille on ihan eri säännöt kuin pojille", sanoo Seida.

Suomessa ei toistaiseksi ole puututtu musliminaisten pukeutumiseen, toisin kuin esimerkiksi Ranskassa, missä huivien käyttö on kielletty kouluissa ja täyshuntujen käyttö kaikilla julkisilla paikoilla. Huivikeskustelu saattaakin olla meillä vasta edessä, kun muslimien osuus väestöstä jatkaa kasvuaan.
Kuva: EPA

Lähetykset

  • ti 6.2.2018 10.00 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Tomi heräsi yöllä siihen, että äiti soitti hänelle. He juttelivat niitä näitä ja äiti päätti puhelun sanomalla ”hyvää yötä”. Aamulla isä soitti ja kertoi äidin kuolleen yöllä. Kuolema oli tapahtunut ennen kuin Tomi oli herännyt puhelinsoittoon.

    Tällainen tarina sisältyy sosiaalipsykologi Jeena Ranckenin väitöskirjaan, jota varten hän keräsi suomalaisilta kertomuksia yliluonnollisista kokemuksista (Yliluonnollinen kokemus, Vastapaino 2017). Mistä tuo Tomin kokemus johtui? Todennäköisesti hän näki unta, mutta miksi hän koki päinvastoin heräävänsä unesta? Onko telepatiaa olemassa? Mitä enneunen näkeminen voi kertoa aivojen toiminnasta? Miksi jotkut näkevät muita herkemmin enneunia?

    Havaintopsykologi Jukka Häkkinen, toimi aiemmin Skepsis ry:ssä. Ihmiset tulivat usein kertomaan hänelle yliluonnollisiksi kokemiaan asioita ja kysyivät selitystä niille. ”Usein kävi niin, että en osannut selittää henkilön kokemusta. Tämä johtuu siitä, että ihmiset voivat kokea uskomattoman monenlaisia outoja asioita.”

    Yliluonnollisiksi nimettyjä kokemuksia tutkitaan runsaasti psykologian, neurotieteiden ja lääketieteen saralla ja uusia selityksiä on monelle kokemukselle löydetty. Aina kaikkea ei kuitenkaan voida selittää hallusinaatioksi, virhetulkinnaksi tai ylipäätään aivoperäiseksi ilmiöksi. Tutkija Jeena Ranckenin mielestä ei haittaa, vaikka aina tieteellistä selitystä ei löytyisikään. ”Elämässä on asioita, jotka saavat jäädä mysteeriksi.”

  • Julkiset anteeksipyynnöt - sekä instituutioiden että julkisuuden henkilöiden esittämät anteeksipyynnöt - ovat 2000-luvulla voimakkaasti lisääntyneet. Milloin anteeksipyyntö on uskottava? Millaisilla ”olen pahoillani, jos joku loukkaantui” -tyylisillä sanankäänteillä sen voi vesittää? Ja jos valtiollisella tasolla anteeksipyyntö ei johda mihinkään kuten korvauksiin tai nykyisten epäkohtien korjaamiseen, niin mitä merkitystä sillä on?

    Onko anteeksipyytämisestä tullut automaatti, jonka avulla valtiollisella tasolla yritetään kuitata menneet epäoikeudenmukaisuudet ja henkilötasolla puhdistetaan omaa imagoa? Toisaalta onko jokin tapahtunut vääryys, esimerkiksi kansanmurha jo liian suuri, että pelkkä anteeksipyyntö tuntuu siihen verrattuna mitättömältä? Kollektiivisen anteeksipyynnönhän voi aina esittää, mutta voiko kollektiivisesti antaa anteeksi?

    Julkisen anteeksipyytämisen kulttuurista keskustelevat didaktiikan yliopistolehtori Jan Löfström Helsingin yliopistosta sekä viestintäkonsultti Harri Saukkomaa.

  • Äärimmäisen traumaattisen lapsuuden kokeneesta ihmisestä tulee tasapainoinen ihminen, rakastamiseen kykenevä vanhempi. Miten se on mahdollista? Ja toinen ihminen sortuu henkisesti heti, kun tapahtuu jokin pieni vastoinkäyminen elämässä. Miksi? Miksi vaikuttaa siltä, että jotkut selviytyvät vahvoina mistä vaan kuin itsekseen ja toiset jäävät räpiköimään traumoissaan loppuiäkseen? Mitkä asiat vaikuttavat siihen, miten hyvin ihminen selviytyy henkisesti vaikeista kokemuksista ja tilanteista?
    Psykologiassa puhutaan resilienssistä eli kyvystä säilyttää toimintakyky haastavissakin tilanteissa. Kyvystä uskoa siihen, että jos teet virheen, niin et tee välttämättä virheitä koko loppuikääsi. Kyvystä ymmärtää, että jos jollain elämänalueella on vaikeuksia, niin vaikeuksien ei tarvitse yltää kaikkiin muihinkin elämänalueisiin. Nimittäin ihminen, jonka resilienssi on matala, alkaa määritellä koko elämäänsä ja toimintakykyänsä sen mukaan, jos jollain alueella on vaikeaa.

    Kysymys ei ole luonteenpiirteestä vaan opitusta taidosta, vaikka joillakin tätä resilienssikykyä onkin luonnostaan enemmän kuin toisilla. Lapsuuden lämpimät ihmissuhteet ja kannustava ympäristö tukevat resilienssin kehittymistä. Mutta tätä kykyä voi myös oppia. Joskus elämä opettaa sitä meille tahtomattammekin. Mitä enemmän vastoinkäymisiä tulee kohdalle ja samalla tulee kokemusta siitä, että niistä on mahdollista selvitä ja että niistä on mahdollista selvitä entistä vahvempana, sitä paremmaksi resilienssi kehittyy.

    Mutta entä jos elämä pukkaa päälle monta ikävää tilannetta yhtaikaa? Meneekö kestämisen ja toipumisen raja aina jossain vai voiko joku kestää mitä vain?

    Resilienssin käsitteestä keskustelevat psykoterapeutti Krisse Lipponen sekä psykologi Aku Kopakkala.

    Kuva: Unsplash

  • Samppanjasta lentävine korkkeineen tuli juhlan, luksuksen ja romantiikan symboli jo 1700-luvun Pariisissa. Yhä nykyäänkin se liitetään nimenomaan erityisiin juhlatilaisuuksiin. Kuitenkin Sir Winston Churchill on sanonut aikanaan: ”Samppanjan tulisi olla päivittäinen ilo kaikille niille, jotka tietävät elämän todellisen tarkoituksen.” Viiniharrastaja ja tietokirjailija Jukka Sinivirta on samaa mieltä ja nauttii täysin siemauksin tästä elegantista juomasta - ja elämästä - myös arkena. Hän on perehtynyt syvällisesti samppanjan sieluun ja viettänyt elämästään yhteensä pari vuotta Champagnen aluetta tutkien. Sommelier Tuija Ipatti tiesi jo nuorena, että haluaa tehdä viineistä ammatin. Viinien ja samppanjoiden maailmaan liittyy hänen mielestään intohimoa, sukupolvelta toiselle periytyvää osaamista ja historiallisia tarinoita, jotka eivät lakkaa kiehtomasta häntä.

  • ”Pohjoisen akan oli vaikea tottua kukkalähetyksiin, viikonloppujen croissanteihin, romanttisiin koti-iltoihin ja ihaniin ravintolailtoihin. Joskus huomiota oli niin paljon, että oli soitettava venttiilipuheluita siskolle. Onkohan tätä jo vähän liikaa? Ahistaa!” Näin kirjoittaa toimittaja Helena Liikanen-Renger tuoreessa kirjassaan Mon amour – parisuhdetta ranskalaisittain. Hän on ollut ranskalaisen miehensä kanssa yhdessä nyt kymmenisen vuotta ja he asuvat lapsineen Antibesissa Etelä-Ranskassa. Suhde sai aikoinaan alkunsa Suomessa laskettelurinteessä siten, että mies tarjoutui kantamaan Helenan suksia – varsin hämmentävää naiselle, joka oli kasvanut vankkaa tasa-arvoa ja naisen itsenäisyyttä korostavassa kulttuurissa.

    Helena kirjoitti kirjan parisuhdekiemuroista havahduttuaan siihen, että kiireinen pikkulapsivaihe oli ohi ja heillä oli pariskuntana jälleen enemmän aikaa toisilleen. Miten ylläpitää liiton kipinää? Miten suhteessa näkyvät puolisoiden eri kansallisuudet? Helena alkoi myös tietoisesti tarkkailla ranskalaisten tuttaviensa parisuhteita. Millaisia piirteitä ranskalaisissa liitoissa tyypillisesti on ja miten ne eroavat keskimääräisestä suomalaisesta liitosta?

    Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbowilta on myös ilmestynyt tänä vuonna kirja: Rakastamisen taito. Mariannan sekä nykyinen että entinen mies ovat sattumalta italialaisia. Hän kuitenkin sanoo, että parisuhteen dynamiikka ja sen haasteet ovat universaaleja. Meillä on kulttuureista riippumatta rakkauden suhteen enemmän yhteisiä kuin erottavia piirteitä. Toki rakastumisen jälkeen toisesta aina paljastuu piirteitä, joita ei suhteen alussa nähnyt ja monikulttuurisessa liitossa nämä piirteet saattavat liittyä toisen omasta kulttuuristaan oppimiin tapoihin ja arvoihin. Kaikista haasteista voi kuitenkin selviytyä hyvän vuorovaikutuksen ansiosta.

    Seuraavassa siis parisuhdeasiaa muutamin ranskalaisin ja italialaisin lisämaustein, olkaa hyvä!

  • Syntyvyys on ollut jo vuosia laskussa Suomessa. Jo kahden viime vuoden ajan tilanne on ollut se, että meillä kuolee enemmän ihmisiä kuin syntyy. Tilastokeskuksen ennakkotilaston mukaan vuoden 2017 aikana syntyi 50 139 ja kuoli 53 217 ihmistä. Samojen ennakkotietojen mukaan vuonna 2017 suomalaisten naisten kokonaishedelmällisyysluku on 1.48, mikä ennätyksellisen pieni luku.

    Väestöliiton perhebarometrin mukaan yhä useampi suomalainen toivoo korkeintaan yhtä lasta. Vapaaehtoisesti lapsettomien osuus naisista on arvion mukaan peräti 16 prosenttia. Nämä luvut ennustavat yhä jyrkkenevää syntyvyyden laskua. Mutta onko tämä ongelma väestön liiallisen kasvun ja ekologisten haasteiden kanssa kamppailevassa maailmassa? Ja jos haluamme säilyttää Suomen kansan, olemmeko valmiita hyväksymään, että tarvitsemme enemmän maahanmuuttoa pitääksemme huoltosuhteen jotenkin toimivana? Nythän ikääntyvien määrä kasvaa jatkuvasti eliniän pidetessä eli työssäkäyviä suhteessa huollettaviin tarvittaisiin Väestöliiton perhebarometrin mukaan lapsiperhearki koetaan ankeaksi ja riitaisaksi. Lisäksi on havaittu, että suuri joukko nuoria miehiä syrjäytyy juuri perheenperustamisiässä. Työttömyyden ja pienituloisuuden on erityisten miesten kohdalla todettu vaikuttavan siihen, että lapsia ei haluta. Nykyisillä nuorilla on myös usein korkeat kriteerit sille, millaiseen kasvuympäristöön he haluavat lapsia. Pitää olla vakaa tilanne työn, parisuhteen ja asunnon kannalta. Näiden kriteerien saavuttaminen vie aikaa ja lapsenteko viivästyy, kunnes se joidenkin kohdalla on jo biologisesti liian myöhäistä. Moni myös haluaa panostaa omaan elämään, uraan, vapaaehtoistyöhön ja muihin harrastuksiin, eikä näe perustetta lapsen tekemiselle.

    Aiheesta keskustelevat tutkija Anneli Miettinen Kelasta sekä psykologian tohtori Venla Berg Väestöliitosta.

  • Ihmiskunta käyttää joka vuosi noin seitsemän kuukauden aikana luonnonvarat, joiden pitäisi riittää koko vuodeksi. Asia on verrattavissa suomalaisen kuluttajan nykytyyliin kuluttaa enemmän kuin tienaa - säästämisasteemme on negatiivinen. Entä jos pystyisimme hillitsemään kuluttamistamme ja laittamaan rahaa säästöön, mutta ei mihin tahansa tilille vaan sijoittamaan rahat kestävän kehityksen projekteihin? Voisiko tällainen toiminta muuttaa ilmastonmuutoksen ja muun luonnon tuhoamisen suuntaa? Ympäristötalouden ja johtamisen professori Lassi Linnanen uskoo, että tämä voisi olla yksi keino, vaikka toki talkoisiin tarvitaan myös valtioita ja yrityksiä. ”Kuluttajien volyymia on aliarvioitu. Sen osuutta systeemiin ei haluta kertoa. Suomessa poliitikot kannustavat meitä vain kuluttamaan enemmän. Mutta jos vain kymmenenkin prosenttia kuluttajista vähentäisi hieman vuositasolla kuluttamistaan ja investoisi säästyneet rahat kestävään kehitykseen, se tekisi jo 100 miljoonaa euroa vuodessa. Näillä rahoilla saataisiin jo paljon aikaan, vaikka rakennettaisiin aurinkovoimaloita liikekeskusten katoille.”

    Johanna Kohvakka pyörittää Helsingissä From waste to taste -ravintolaa, joka tekee ravintolaruokaa hävikkiruuasta. Ruokavalinnat yhdessä asumisen ja liikkumisen kanssa ovat niitä asioita, joista syntyy suurin osa kuluttajien aiheuttamista päästöistä ja samalla ne ovat asioita, joihin kuluttajalla on helpointa vaikuttaa.

    Yksi energian hukkaamistavoista on yksinkertaisesti heittää ruokaa roskiin. Suomalaiset kotitaloudet kippaavat roskiin vuosittain 120-160 miljoonaa kiloa ruokaa. Suuri osa siitä olisi vielä täysin syömäkelpoista. Kohvakka käyttää ravintolassaan kauppojen hävikkiruokaa, josta tällä hetkellä vain 10-15 prosenttia menee ruoka-apuun.

    Mutta voiko yksittäinen ihminen tehdä oikeasti mitään massiivisten ongelmien edessä? Lassi Linnanen ja Johanna Kohvakka vastaavat "kyllä voi". Kaikki muutokset maailmassa ovat alkaneet yksittäisten ihmisten muodostamista ryhmistä, jotka vähitellen kasvavat. Meillä jokaisella on vastuu siitä, miten käytämme maapallon varoja. Jokainen ostopäätös on päätös ostaa energiaa.

  • Suurin osa meistä haluaa elää oikein. Mutta mitä se oikein eläminen oikeastaan tarkoittaa? Mistä me tiedämme, mikä on oikein ja mikä on väärin? Onko ihmisellä jokin sisäsyntyinen moraalitaju vai onko hän asian suhteen tyystin kasvatuksen armoilla? Mistä arkipäivän etiikka oikein syntyy? Riittääkö, että ihminen elää lakien ja sääntöjen mukaan? Lakihan pyrkii oikeudenmukaisuuteen, mutta täyttääkö laki aina eettisyyden vaatimuksen? Entä saammeko oikein toimimisesta välttämättä mitään palkintoa? Miten ihmisen omaksuma maailmankatsomus vaikuttaa asiaan? Onko olemassa erikseen kristillistä ja uskonnotonta etiikkaa? Näitä kysymyksiä pohtivat Sari Valton kanssa kirkkoherra Kari Kanala Helsingin Paavalin seurakunnasta sekä kosmologian professori ja tietokirjailija Kari Enqvist.

  • Suosittu iskelmätähti kärähti ratista! Hollywoodin parhaiten palkattu tähti huumevieroitukseen! Kuulostavatko otsikot tutuilta? Ilmiö on populaarikulttuurista perin tuttu: muusikko tai näyttelijä saavuttaa unelmansa ja alkaa menestyä omalla työllään, saa rahaa ja yleisön suosiota, mutta ei kuitenkaan pysty pitämään kuviota kasassa, vaan tuhoaa uransa päihteillä. Miksi? Johtuuko se yltiöpäisen suurista paineista ja rentoutumisen tarpeesta, joka ajaa päihteisiin ja johtaa sitten vähitellen riippuvuuteen? Vai vain siitä, että on niin hauskaa pitää hauskaa, kunnes se ei enää olekaan hauskaa?

    Ilmiöstä keskustelevat huume - ja populaarikulttuureja tutkinut talous- ja sosiaalihistorian dosentti Mikko Salasuo Nuorisotutkimusseurasta sekä taiteilija ja kirjailija Katariina Souri, joka tietää omakohtaisesti, miten riippuvuus päihteeseen syntyy ja miten julkisuuden paine voi asiaan vaikuttaa.

  • Yliluonnollisen kauniita maisemia, sanoinkuvaamattomia värejä, valo-olentoja, suunnattoman hyvää oloa ja iloa. Mutta joillakin myös kosmisen tyhjyyden tunnetta, uhkaavia irvokkaita hahmoja, pimeyttä ja karuja soramonttuja. Tällaisia asioita ihmiset ovat raportoineet kokeneensa ollessaan kliinisesti kuolleita, mutta palattuaan elvytyksen ansiosta henkiin tai ollessaan syvässä tiedottomuuden tilassa esimerkiksi leikkauksen yhteydessä. Yhteistä monille kokemuksille on se, että ihmiselle on annettu selkeästi valinnan mahdollisuus siitä, haluaako hän jäädä rajan toiselle puolelle vai palata takaisin maailmaan. Moni kertoo, ettei olisi halunnut palata, mutta velvollisuudentunne kesken jääneestä tehtävästä on saanut heidät palaamaan. Paluuta kuvaillaan tyypillisesti kivuliaaksi. Suurimmalle osalle mystinen kokemus kuoleman portilla käymisestä on niin väkevä, että se muuttaa koko loppuelämän arvoja ja asenteita.

    Mitä tapahtuu kuolemanhetkellä ihmisen tietoisuudelle? Onko elämää kuoleman jälkeen? Miten ylipäätään on mahdollista, että kliinisestä kuolemasta henkiin vironneet ovat raportoineet kokeneensa tiedottomuutensa aikana epätodellisen kirkkain aistein yliluonnollisia asioita? Ja miten on mahdollista, että jopa alle kolmivuotiailla on ollut kuolemanrajakokemuksia? Ja että syntymäsokeat ovat raportoineet pystyneensä kuoleman lähellä avaamaan näköaistinsa ja ovat siis kokeneet asioita näkemällä? Näihin kysymyksiin on yritetty löytää vastauksia tutkimusten kautta aina 1970-luvulta lähtien, mutta tieteellisesti tyhjentävää selitystä ilmiölle ei ole löydetty. Sari Valton vieraina ovat nyt suomalaisten kuolemanrajakokemuksista Portilla-kirjan julkaissut teologian ja filosofian maisteri Miia Kontro sekä tietoisuutta tutkinut uskonnonfilosofian dosentti Leo Näreaho, jolta muutama vuosi sitten ilmestyi teos Kuolemanrajakokemukset - tutkimuksista tulkintoihin.

  • Kaikkiaan 29 prosenttia peruskoululaisista saa tukea koulunkäynnissään. Tehostettua tai erityistä tukea koulunkäynnissään saa 15%. Heistä 65 prosenttia on poikia. Tuki voi tarkoittaa esimerkiksi tukiopetusta, osa-aikaista erityisopetusta, vaihtoehtoisten tehtävien antamista, koulupsykologin tai koulunkäynninohjaajan apua. Tehostetun tuen saajien määrä on kasvussa.
    Vuonna 2011 tehtiin lakimuutos, jossa tavoitteena on ollut purkaa erityisluokkia ja suosia niin sanottua inkluusiota eli että kaikki oppilaat pidetään samassa ryhmässä. OAJ:n tekemän selvityksen mukaan tämä ei opettajien mielestä toimi, koska tavallisiin luokkiin ei ole saatu vastaavasti lisäresursseja haastavien oppilaiden tukemiseen. Kunnat säästävät, eivätkä palkkaa kouluihin riittävästi avustajia tai erityisopettajia.
    Helsingin Laakavuoren ala-asteen rehtori Janne-Pekka Nurmella on opetusalalta 20 vuoden kokemus, aluksi opettajan ja erityisopettajan tehtävistä. "Aivan selvästi näkyy muutos oppilaissa tänä aikana käyttäytymisessä ja kärsimättömyydessä. On paljon oppilaita, joilla ei ole minkäänlaista motivaatiota opiskeluun. Diagnooseja tehdään ahkerasti, mutta se ei ratkaise mitään, jos riittävä tukea ei kuitenkaan pystytä järjestämään."
    Pystyykö koulu ylipäätään auttamaan lasta, mikäli asiat ovat kotona huonosti? Janne-Pekka Nurmen koulu sijaitsee Helsingissä alueella, jossa asuu paljon sosioekonomisesti tarkasteltuna huono-osaisia ihmisiä. Tämä näkyy Nurmen mukaan siten, että koulussa on lapsia, joista ei kotona selvästikään huolehdita. "Kotona on näköalaton ilmapiiri. Opiskelemiseen ei kannusteta. Lapsille ei järjestetä harrastamismahdollisuuksia, ei anneta tukea eikä läsnäoloa eikä opeteta lasta huolehtimaan itsestään."
    Sosiaalipsykologi Janne Viljamaa on kirjoittanut useita kirjoja vanhemmuudesta. Vanhemmuudessa hän näkeekin syyn sille, jos lapset eivät pysty hillitsemään itseään, ovat kärsimättömiä ja alisuoriutuvat. Hänen mukaansa huono-osaisuus siirtyy tutkitusti sukupolvelta toiselle, mutta sen ei välttämättä tarvitsisi käydä niin. Kirjat ja kieleen panostaminen eivät kysy rahaa, sisukkaan asenteen voi oppia. Kaikki lähtee itsetunnosta, jonka rakentamisesta vanhemmat ovat vastuussa.
    Myös Janne-Pekka Nurmi peräänkuuluttaa vanhemmuutta. Se ei ole aina hukassa vain huono-osaisilla vaan myös hyvätuloisissa perheissä, jos läsnäolo ja tunneyhteys puuttuvat. "Ekaluokkalainen lapsi on valveilla 5400 tuntia vuoden aikana. Tästä ajasta hän viettää koulussa vain 740 tuntia. Suurimman osan ajasta hän on siis kodin vaikutuspiirin alla."

  • Miten on mahdollista, että ihmisen kärsimät oireet paranevat, vaikka hänelle annettaisiin pelkkiä kalkkitabletteja vaikuttavan aineen sijaan? Näin saattaa käydä siinäkin tapauksessa, että ihminen tietäisi saavansa lumelääkettä. Tällaisia tuloksia on saatu lumelääketutkimuksissa. Aivokuvaukset osoittavat, että lumelääke aktivoi aivoissa samoja neurokemiallisia prosesseja kuin oikea lääke. Kyseessä on siis fysiologisesti mitattavissa oleva asia. eikä vain psykologinen ilmiö. Esimerkiksi Parkinsonin taudissa lumelääke aktivoi välittäjäaine dopamiinin erittymisen aivoissa, kipupotilailla taas morfiinin kaltaisten opioidien vapautumisen. Plasebon tiedetään vaikuttavan jopa immuunijärjestelmään ja haavan paranemiseen. On tehty myös ”onnistuneita” kirurgisia toimenpiteitä, joissa esimerkiksi potilaan polvea ei ole todellisuudessa operoitu, mutta potilas on silti kokenut polvensa parantuneen.
    Pelkkä lääke tai leikkaus ei kuitenkaan tehoa, vaan kyse on kokonaisuudesta: potilaan on saatava puhua luotettavan asiantuntijan kanssa oireistaan. Lääkäri ja lääke yhdessä synnyttävät hänen mieleensä hoito-odotuksen ja kun hän alkaa odottaa olonsa kohentuvan hoidon ansiosta, niin se todella koheneekin.
    Plasebo on osoitus siitä, että mieli ja keho toimivat yhdessä saumattomasti. Mutta voitaisiinko plaseboa tietoisesti hyödyntää lääketieteessä enemmän? Onhan hyvä, jos ihminen saa lumelääkkeestä apua, mutta ei ikäviä haittavaikutuksia. Ja miksi lääkärit saattavat suhtautua ilmiöön väheksyen: jos tutkimuksissa todetaan hoidolla olevan ”vain” pelkkä plasebovaikutus, se todetaan tehottomaksi.
    Tästä kiinnostavasta ilmiöstä keskustelevat Sari Valton kanssa lääketieteen etiikan dosentti Pekka Louhiala Helsingin yliopistosta sekä plasebon neurobiologista taustaa tutkinut professori Eija Kalso HUS:n kipupoliklinikalta.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä