Ykkösaamun kolumni

Jari Ehrnrooth: Vastakkainasettelu ei ole menossa minnekään

  • 5 min
  • toistaiseksi

Kirkaslamppujen aikaan unohdan valon ja rakastun hämärään joka herkistää aistit ja herättää muistot. Jos kaamos silti masentaa, ruudun takaa ojentuu näkymätön käsi ja saan tuntea kaiken mitä ihminen tarvitsee. Intohimoa, romantiikkaa, rikoksia. Ihmisyyden kolme vetovoimaa ja pääväriä ovat punainen kiihko, valkoinen unelma ja musta hävitys. Niistä minä muodostun, niitä minä haluan, niistä minä maksan.

Vuodenvaihteen juhlissa väri on paradoksaalisesti tulipunainen mutta sisältö lumivalkoinen. Ensin syntyy vapahtaja joka tuo ikuisen rauhan ja sitten alkaa uusi vuosi täynnä toivoa ja lupauksia. Näin kulttuurimme elättelee toivoa ja uskoa ilman perusteita ja tosiasioiden vastaisesti. Jos haluaa tietää, miksi ja mitä varten tämä uskomus elää, ei pidä lukea evankelistoja vaan profeettoja, Jesajaa ja Jeremiasta.

Unelma ajasta jolloin moraalilaki on kirjoitettu jokaiseen sydämeen eikä ketään tarvitse ojentaa nojaa siihen, että Aatamin perilliset tekevät lopullisen parannuksen ja Herra sinetöi ratkaisun lähettämällä messiaan joka tuo kestävän rauhan ja oikeudenmukaisuuden maan päälle. Samalla Jesaja antaa toivon täyttymyksen ehdoista hämmästyttävän tarkkapiirtoisen kuvan todetessaan että silloin vohla käy levolle pantterin kanssa.

Ei siis riitä, että ihmisen tietoisuus muuttuu. On tapahduttava ihme. Itse luonnon on muututtava. Vasta silloin vastakkaisuudet päättyvät ja yksimielisyyden aika alkaa. Todistuksena kulttuurin perususkomusten sitkeydestä hyväntahtoiset maailmanparantajat presidentistä kansalaisaktivisteihin yhä uskovat vastakkainasettelujen raukeamiseen ja sopusointuun.

Heidän täytyy siis olettaa, että luontonsa kesyttäjäksi ryhtynyt homo sapiens onnistuu kulttuurievoluutiossa luomaan uuden lajin, joka on vapaa ristiriidoista.

Miten? Otetaanko bioloikka ja ryhdytään puhdasmielisiksi yli-ihmisiksi, jotka kykenevät (tolstoilaisen ihanteen mukaisesti) seuraamaan vuorisaarnan vaatimuksia?

En voi olla hämmästelemättä tämän ihannekuvan otetta ihmismielistä, koska koko uusimman ajan tieteellinen maailmankuva on sitä vastassa.

Fysikaalisessa maailmassa ja biologisessa luonnossa vastakkainasettelun laki on ehdoton ja kumoamaton. Muuten ei ole liikettä eikä kehitystä. Jokaista voimaa vastassa on vastavoima ja jokaisen joka elää on kuoltava tehdäkseen tilaa seuraaville. Jos on jokin ikuinen olio, se ei voi olla elävä. Oikeammin saattaa koko elämä hävitä olosuhteiden muuttuessa.

Kulttuurien rakenteita vertaillut Claude Lévi-Strauss havaitsi, että ihmisyhteisöissä vastakkaisuuksiin perustuva erottelujärjestelmä on keskeinen. Kuvitelkaapa kieli ilman vastakohtia ja saatte käsityksen.

Politiikassa demokratia on liberaalin yhteiskunnan ainoa mahdollinen hallintojärjestelmä, koska se perustuu avoimesti toisiaan vastaan asettuviin mielipiteisiin ja puolueisiin. Yhteiskunta jakautuu ja osapuolet kamppailevat lyödäkseen kilpailijansa. Henkilövaalissa äänestäjät toivovat kaksintaistelua muistuttavaa huipennusta.

Draama ja journalismi perustuvat konflikteihin ja ristiriitojen kärjistämiseen. Riita kiihottaa ihmisiä, täyttää katsomot ja kasvattaa lukijakuntaa. Jos messiaaninen unelma sovusta toteutuu, dramaturgien käsikirjat ja journalistien uutisnenät menevät vaihtoon. En kerta kaikkiaan löydä reaalimaailmasta sitä riidattomuuden rakennetta josta konsensus-romantikot uneksivat. Jostakin syystä he vain tuntevat syvää tarvetta uskoavastakkainasettelujen päättymiseen. Tuskin Sauli Niinistö bluffaa puhuessaan koko kansaa yhdistävästä sovusta ja yksimielisyydestä.

Hokeman mukaan ilman toivoa ei ole elämää. Jorge Luis Borgesin mielestä kuluneimmat sanonnat ja metaforat ovat parhaita, koska ne ovat kestäneet kielen muuttuessa. Niihin kiteytyy se mitä kulttuuri vaalii yli aikojen. Vaikka itse elämä on punaista kiihkoa ja mustaa hävitystä, ei ihmisyyttä ole ilman valkoista unelmaa joka kuvittaa toivon.

Juutalais-kristillisessä lännessä toivomme rauhaa ja rakkautta ilman vastakkainasettelua. Itämaisessa ajattelussa intohimosta vapautuminen ja illuusiottomuus antavat toisenlaisen tulkinnan elämän tarkoitukselle. Vastavoimat eivät siinä purkaudu, vaan muodostavat ykseyden.

Kun mies ja nainen tantrisessa seksissä asettuvat vastakkain yhteen, se johtaa korkeammalle energiatasolle, mystiseen kirkkauteen. Miksi emme siis asettuisi vastakkain (tänäkin vuonna).

Platonin Faidroksessa Sokrates ylistää rakkautta runouden kaltaiseksi jumalalliseksi hulluudeksi. Kun unelma ja kiihko yhtyvät, ihmisyyden valjakosta riisutaan hävitys ja niin rakastavaisille kasvaa siivet.

Vasta runoilija Federico Garcia Lorca osasi pukea teoriaansa ne katoamisen sävyt, joista idealistit eivät halua puhua. Hän eritteli kolme luovan hengen innoittajaa. Enkeli antaa muodon, muusa sisällön ja tärkein on peikko, jolta saamme rohkeuden lopulliseen päättäväisyyteen.

Syvässä laulussa on valkoisia unelmia ja punaista kiihkoa, mutta sen väkevin vipusin on musta hävitys. Peikko tulee esiin kiven takaa ja  koukistaa sormensa. Näin pimeään vuodenaikaan sitä on vaikea nähdä, mutta ilma on sakeana tummaa hengitystä.

Lähetykset

  • ma 8.1.2018 8.50 • Yle Areena

Jaksot

  • Janne "Rysky" Riiheläinen: Kiina kasvattaa kauppakumppaneitaan haluamaansa ajatteluun.
    Siinä missä Venäjä ja Yhdysvallat käyttävät keppiä noustakseen maailman mahdiksi, Kiina käyttää porkkanaa. Turvallisuuspolitiikkaa harrastava kolumnistimme Janne Rysky Riiheläinen pureutuu Kiinan toimintatapoihin.

  • Robottiautot saattavat huristella teillä muutaman vuoden kuluttua. Tekoäly ei vielä ole kuitenkaan valmis itsenäiseen liikenteeseen, vaan joutuu vielä moneen testiin. Tekoälykuski tarvitsee myös eettisiä sääntöjä. Nyt pitäisi miettiä millä säännöillä keinoäly saa ajaa teillämme, sillä tekninen puoli alkaa olla jo valmis, muistuttaa Inka Mero.

    ---

    Kaikki toimialat digitalisoituvat, myös liikenne. Tulevaisuuden liikenne onkin sähköinen, älykäs ja autonominen.

    Robottiautojen tulemisesta on puhuttu jo pitkään. Kun vielä kymmenen vuotta sitten ajatukselle autonomisista robottiautoista omalla kotikadulla naureskeltiin, liikkumisen tulevaisuutta ajetaan nyt kovalla vauhdilla eteenpäin niin Kalifornian kaduilla kuin myös täällä Suomessa.

    Lainsäätäjät mahdollistivat esimerkiksi vuoden 2018 alusta Kalifornian osavaltiossa ratittomien ja ilman muita fyysisiä ohjaimia toimivien itsenäisten robottiajoneuvojen ajaminen ja testaaminen.

    Arviot itseohjautuvien ajoneuvojen kuluttajamarkkinoille tulosta vaihtelevat noin viidestä kymmeneen vuoteen. Robottiautojen älysiruja valmistavan NVIDIAn toimitusjohtaja arvioi, että korkeimman täysautonomian tason autot tulevat kaduille jo vuonna 2022. Tutkimusyhtiö McKinsey taas uskoo, että jo 15 prosenttia autokannasta olisi itseohjautuvaa vuonna 2030.

    Konsulttien ennustaessa tulevaisuutta tekoälyyn perustuva autopilotti on monessa autossa testikäytössä ja esimerkiksi Googlen Waymo-robottiautot ajelevat Kalifornian kaduilla itsenäisesti jo tänään. Waymolla on autonomisia testikilometrejä yli huikeat neljä miljoonaa, mutta monet perinteiset autovalmistajat Fordista Volkswageniin ja uudet haastajat kuten Tesla ja kiinalainen Baidu tulevat kovaa vauhtia perässä.

    Jopa meillä Suomessa testataan autonomista liikennettä arktisissa olosuhteissa eri valmistajien toimesta.

    Kisa eri valmistajien välillä on kovaa, koska autoista on tulossa älypuhelimiin verrattavia tietokoneita. Auton omistamisen arvoketju on murtumassa, ja tulevaisuudessa digitaaliset liikkumisen palvelut ohjaavat kuluttajia, liikennevirtoja ja robotisoituja yksiköitä.

    Itseohjautuvassa autossa on lukuisia eri sensoreita ja kameroita, jotka keräävät reaaliajassa valtavat määrät, tuhansia gigabittejä dataa auton liikkuessa.

    Dataa ja testiajokilometrejä tarvitaan auton ohjaamiseen, autonomian ja älykkyyden kehittämiseen, siksi sen keräämiseen panostetaan.

    Tekoäly ei vielä ole valmis itsenäiseen liikenteeseen. Testikilometrien merkitys korostuu juuri nyt, kun autojen autonomista järjestelmää ohjaava älykkyyttä opetetaan autoon asennettujen sensoreiden ja konenäön avulla ratkomaan erilaisia poikkeustilanteita.

    Mistä tekoäly tietää lensikö auton tuulilasin eteen muovikassi vai lintu? Väistääkö auto edessä olevaa rekkaa vastaantulevalle kaistalle vai jalkakäytävälle mahdollisten jalankulkijoiden turvallisuutta vaarantaen?

    Robottiauto tarvitseekin eettisiä sääntöjä ja myös omaa ratkaisukykyä tilanteissa, joissa ihmisen omilla valinnoilla on vielä nykyisin iso rooli.

    Turvallisuus on suurin robottiajoneuvojen tuloon epävarmuutta luova tekijä, vaikka tilastojen mukaan jo nyt vahinkojen määrä suhteessa ihmisten aiheuttamiin onnettomuuksiin on erittäin pieni. Tilastot eivät vielä kuitenkaan huomioi, miten Kalifornian ja Teksasin kadut eroavat Helsingin loskaisesta marraskuusta tai Mumbayn aamuruuhkasta. Liikenne on osa paikallista kulttuuria ja tekoälyn tulisi myös ymmärtää se.

    Liikennekulttuurin erilaisuudesta johtuen itseohjautuvat autot löytävät tiensä ensin helposti hallittaviin ympäristöihin: metsiin, satamiin, julkisen liikenteen reiteille, moottoriteille ja lopulta myös kaupunkien kaduille.

    Mitä silloin jää meille tavallisille autokuskeille, jos bittiteknologia murentaa muovisen ajokortin ja tekoäly hoitaa liikenteen puolestamme?

    Uskon, että parhaimmillaan me kaikki hyödymme kehityksestä.

    Autoa ei enää tarvitse omistaa tai makuuttaa autotallissa, koska ajoneuvon voi tilata luokseen sitä tarvitessaan. Liikkuminen hoituu ostettuna digitaalisena palveluna, jolloin työ- sekä vapaa-aikaan on myös erilaiset palvelut ja kulkuneuvot.

    Liikenteen automaatio voidaan myös nähdä mahdollisuutena teolliselle tuottavuudelle ja kilpailun parantumiselle. Yksittäinen esimerkki tästä olkoon robotisoitu, älykäs ja automatisoitu metsäkone sekä logistiikkaa hoitava autonominen rekka.

    Samoin käsityksemme työajasta muuttuu, jos autolla ajamisen sijaan töitä pystyy tekemään nopeiden datayhteyksien avulla mistä vaan, myös työmatkalta.

    Kulttuurinen murros on kuitenkin suurempi ja liikenteen murrokseen tarvitaan myös uudistavaa lainsäädäntöä. Aikoinaan 1900–luvun alussa autoja pidettiin meluavina ja vaarallisina laitteina, koska yhtenäistä tieliikennelainsäädäntöä ei vielä ollut.

    Ratkaisuksi keksittiin stop- merkki, suojatiet ja nopeussakot. Vähitellen hevoskärryt hävisivät teiltä ja pelloilta.

    Onneksi me ihmiset olemme kekseliäitä.

    Inka Mero

    ----

    Kirjoittaja on teknologiaan erikoistunut kasvuyrityssijoittaja ja -yrittäjä, joka uskoo tulevaisuuteen nuorten, yrittämisen ja teknologian mahdollisuuksia nostamalla ja hyödyntämällä. Inka kirjoittaa omista henkilökohtaisista näkemyksistään liittyen teknologian ja talouden murroskohtiin.

  • Kun tuijottaa surullisia eläimiä eläintarhan lasin läpi, tulee mieleen, että lajikirjoa voisi suojella arvokkaamminkin, kirjoittaa Heikki Hiilamo.

    -----

    Onko väärin viedä lapsia eläintarhaan? Pitäisikö eläintarhat sulkea? Tai kieltää kokonaan?

    Näitä kysymyksiä pohdin Melbournen eläintarhassa 11-vuotiaan poikani kanssa. Meillä oli lyhyt matka kauas, emmekä ehtineet luonnonpuistoihin ihastelemaan kenguruita, koala-karhuja ja pingviinejä. Vastustan periaatteesta eläintarhoja, mutta nyt ei ollut muita vaihtoehtoja.

    Kokemus oli jokseenkin masentava.

    Vastassa olivat tutut paradoksit. Ihmiset haluavat nähdä häkeissä ja aitauksissa olevia elämiä, jotka puolestaan haluavat piiloutua ihmisiltä. Tihrustamme lasiseinien läpi meitä karttavia otuksia.

    Ihmiset haluavat nähdä eläinten liikkuvan ja iloitsevat, kun seinän takana alkaa kuulua rapinaa. Mutta liikkuvat eläimet ovat vieläkin surkeampia kuin paikallaan pysyvät. Ne näyttävät etsivän ulospääsyä vankeudesta, johon eivät ole onnistuneet sopeutumaan.

    Toki on mahdollista ajatella, että eläintarha tavoitteena on herättää myötätuntoa ja auttamisen halua ihmisissä. Tämän avulla vangittujen eläinten lajitovereilla olisi paremmat mahdollisuudet selviytyä.

    Voi toki ajatella, että eläintarhan eläimet ovat eräänlaisia lajiensa Kristus-hahmoja, joiden tehtävänä on itsensä uhraamalla pelastaa muita. Mutta onko tämä välttämätöntä?

    Samalla Australian matkalla tapasimme kaksi liikkeenjohdon konsulttina toimivaa hiukkasfysiikan tohtoria. Lynn ja Peter ovat lapseton pari, joka harrastaa luonnonsuojelua. He olivat juuri palanneet Zimbabwesta.

    Olin tavannut Lynnin lokakuussa Lissabonissa kansainvälisessä perustulokokouksessa. Tuolloin Lynn kertoi, että hän on kiinnostunut perustulosta keinona vähentää villieläinten salametsästystä. Pidin häntä vähän tärähtäneenä.

    Totta on kuitenkin se, että villieläinten ihailu luonnonpuistoissa on jotain aivan muuta kuin eläintarhassa – oli sitten kyse Afrikan safareista tai Lapin erämaista. Pääsy luonnonpuistoihin on toki vaikeaa ja kallista –ja joskus odotettu matka päättyy pettymykseen, kun eläimiä ei näykään maastossa.

    Paljosta huolesta, puheesta ja projekteista huolimatta salametsästys rehottaa edelleen Afrikan luonnonpuistoissa. Lynnin ja Peterin mukaan ongelman juurisyy on se, etteivät paikalliset, syrjäisillä seuduilla asuvat ihmiset, saa juuri mitään länsimaisten safarituristien rahoista. Köyhyys ajaa ihmisiä salametsästäjiksi.

    Pariskunnan ideana on toteuttaa ”perustulokokeilu” Zimbabwessa samalla periaatteella kuin Suomessa. Kokeiluun osallistuisi luonnonpuistojen alueella asuvia ihmisiä, jotka arvottaisiin koeryhmään ja kontrolliryhmään.

    Perustulo maksettaisiin matkapuhelimiin liitetyn tilin avulla. Toimeentulon ja terveyden lisäksi kokeessa mitattaisiin salametsästystä esimerkiksi puistoista löydettyjen ansojen lukumäärän perusteella.

    Lissabonissa pidin Lynnin suunnitelmaa eräänlaisena kuriositeettina, mutta Melbournen tapaamisen jälkeen aloin uskoa siihen, että tätä kannattaisi todella kokeilla.

    Idea on niin hullu, että se saattaa jopa toimia.

    Lynnin ja Peterin hanke on esimerkki uudenlaisesta lähestymistavasta luonnonsuojeluun. Siinä kiinnitetään huomiota myös siihen, miten luonnonsuojelun kustannukset jakautuvat eri väestöryhmien kesken.

    Olemme Suomessa tottuneet ajattelemaan, että eriarvoisuuden vähentäminen parantaa ihmisten hyvinvointia. Eriarvoisuudella on kuitenkin laajempia ulottuvuuksia.

    Meidän on taisteltava eriarvoisuutta vastaan myös siksi, että haluamme pelastaa maapallon ilmastonmuutokselta ja muilta ihmisten aiheuttamilta ympäristöuhilta kaikille tällä pallolla eläville eläimille.

    En usko, että eläintarhat ovat osa ongelman ratkaisua. Ne eivät kunnioita eläinten arvokkuutta, eikä niissä vieraileminen osoita sitä nöyryyttä, jota ihmisten olisi hyvä tuntea suhteessa muihin tämän maapallon jakaviin lajeihin.

    Sen sijaan meidän kaikkien kannattaisi huolehtia luonnonpuistojen tulevaisuudesta.

    Ja on upeaa, jos Suomen perustulokokeilu voi rohkaista uusiin avauksiin myös tällä alueella.

    Heikki Hiilamo

    ----
    (Kirjoittaja toimii sosiaalipolitiikkaan erikoistuneena professorina VID yliopistossa Oslossa ja Helsingin yliopistossa. Aikaisemmin hän on työskennellyt mm. toimittajana Yleisradiossa 1994–1997.)

  • Sosiaalitieteilijä ja psykoterapeutti Heli Vaarasen aiheena on perheen rahankäyttö ja talouden hallinta.

  • Tampereen ylioppilaslehti Aviisin päätoimittaja Tuija Siltamäki kolumnoi netin keskustelukulttuurista.

  • Yhteiskunnallisessa keskustelussa kaipaillaan vastakkainasettelun loppumista. Ilman sitä ei kuitenkaan ole liikettä eikä kehitystä, muistuttaa Jari Ehrnrooth.

  • Kolumnisti Hannu Reime pohtii Lähi-idän tilannetta Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin Jerusalem-ilmoituksen jälkeen.

  • Miksi ihmiset seisovat baarin edessä kadulla? Onko kapakkaan noin pitkä jono?

    Olin saanut toisen lapsen keväällä 2007 ja ollut jonkin aikaa pois öisestä kaupungista. Kun palasin, jokin oli muuttunut. Ihmiset ovat tulleet kadulle polttamaan tupakkaa, minua valistettiin. Ai niin, baareissa ei saa polttaa!

    Muutos tuntui rajulta. Tavastia ilman savua. Kliinistä ja holhoavaa, ajattelin.

    Kymmenessä vuodessa olen muuttanut mieleni täysin. Nykyään tuntuu kummalliselta, että ravintoloissa, työpaikoilla ja lentokoneissa savusi. Keikalta tullessa piti viedä vaatteet parvekkeelle ja tukka haisi aamulla tuhkakupilta. Se tuntui itsestäänselvyydeltä. Miten muutenkaan voisi olla?

    Tupakkalakien tiukentuminen on hyvä esimerkki siitä, miten nopeasti käsitys tavallisesta muuttuu. Kun menin toimitukseen töihin vuonna 1995, oli tavallista, että töitä tehtiin tupakka huulessa. Nyt ihmiset kertovat erikseen olleensa juhlissa, jossa poltettiin sisällä. Eksoottista!

    Vuonna 1990 Amer-yhtymän uusi toimitusjohtaja Olli Laiho joutui vaikeuksiin työnantajansa kanssa myönnettyään lehdessä, että tupakka aiheuttaa syöpää. Nykyään tupakka-askit näyttävät niin irvokkailta, ettei niitä huvita pitää näkyvillä. Lentokonetupakointi kiellettiin 1990-lopulla, ja vuonna 2010 Suomi oli ensimmäinen maa, jossa lain päämääräksi kirjattiin tupakoinnin loppuminen kokonaan.

    Lait ja tavat muuttuvat, mutta peruskysymys säilyy: onko päätös tupakoinnista yksilön vai yhteiskunnan vastuulla?

    Kysymys on tullut vaikeammaksi, kun tupakan vaarat tunnetaan laajasti. Nykyään on perusteltua ajatella, että ihminen tietää tupakoidessaan, mitä tekee. Eikö jokainen saa itse päättää riskeistä, joita elämässään ottaa? Toisaalta tiedetään, että joka toinen tupakoitsija kuolee tupakan seurauksiin ja moni aloittaa nuorena, ajattelematta elämän mittaista riippuvuutta. Viime vuosisadalla tupakka surmasi noin 100 miljoonaa ihmistä. Voi kysyä, miksi tappavaa myrkkyä saa myydä. Juuri nyt on se aika vuodesta, kun tupakkalakot alkavat ja riippuvuuden rajuus paljastuu. Väite "omasta valinnasta" saa lisäsävyjä, kun seuraa läheltä lopettamisen vaikeutta.

    Syksyllä ilmestynyt sosiaalipolitiikan professorin Heikki Hiilamon kirja Maailma tupakkayhtiöiden vallassa (Into) kertoo kansainvälisestä tupakkateollisuudesta ja sen toiminnasta. Kirja perustuu Yhdysvalloissa julkistettuihin tupakkayhtiöiden sisäisiin asiakirjoihin ja vie tupakkakeskustelua tarpeellisille raiteille: tupakkaa ei sada taivaalta, vaan sitä tehdään ja levitetään valtavalla volyymilla ja häikäilemättömyydellä. Hiilamo kertoo tupakkayhtiöiden maksattamista tutkimuksista, toimittajien ja lainsäätäjien lobbaamisesta ja siitä, miten suunnitelmallisesti tupakan terveyshaittoihin liittyvää tietoa on pimitetty.

    Olen ihmetellyt, miten vähän kirjasta on puhuttu. Tupakkayhtiöiden tavoite näyttää toteutuvan: tupakointia käsitellään yksilön ongelmana tai valintana, ja esimerkiksi parveketupakointi-tyyppisissä keskusteluissa ovat vastakkain tupakoijat ja tupakoimattomat. Tupakkateollisuutta ei edes mainita se on heidän etunsa, pysyä taustalla keräämässä rahat ja levittäytymässä kehitysmaihin.

    "Nykyisin tupakka tappaa kuusi miljoonaa ihmistä vuodessa eli enemmän kuin AIDS, malaria ja liikenneonnettomuudet yhdessä", Hiilamo kirjoittaa. "Jos tuhoa ei pysäytetä, kuolee tällä vuosisadalla miljardi ihmistä tupakointiin."

    Miljardi ihmistä.

    Suomessa näyttää siltä, että tupakointi vähenee. Juhlissa poltetaan, ja ammattikoulujen pihoilla. Mutta globaalisti savu lisääntyy: tupakkayhtiöt ovat kääntäneet katseet Afrikkaan, Kiinaan ja Lähi-itään. Kiinalaisista miehistä noin puolet polttaa.

    Kun eettinen kuluttaminen on nostamassa päätään, ei voi olla miettimättä, miten suhtautuminen tupakointiin muuttuisi, jos se nähtäisiin epäeettisen toiminnan kannattamisena. Alun perin tupakkateollisuus lähti siitä, että yhteyttä tupakan ja keuhkosyöpien välillä ei pystytä todistamaan, ja se ei ole siksi vastuussa tupakoitsijoiden kuolemista. Sitten tarina muuttui: koska ihmiset nimenomaan tietävät tupakan ja syöpien yhteydestä, teollisuus ei ole vastuussa tupakan aiheuttamista kuolemista.

    Esimerkiksi vaate- tai elintarviketeollisuuteen verrattuna tupakkayhtiöitä käsitellään yllättävän harvoin kansainvälisinä suuryrityksinä, joiden toimet vaikuttavat paljon muuallakin kuin kireän tupakkalainsäädännön ja laajan terveysvalistuksen Suomessa. Omasta toiminnastaan tupakkateollisuus on vastuussa, vaikka asiaa kääntelisi miten päin. Tupakkayhtiöiden asiakirjoissa ja niistä tehdyissä tutkimuksissa riittäisi pengottavaa niin toimittajille, tutkijoille kuin tupakkalakossa sinnittelevillekin.

    Reetta Räty

    (Ykkösaamun kolumni 2.1.2018)

  • Joulunajan juhlapyhät vievät ajatukset syntyihin syviin, kun valo voittaa pimeyden ja uusi vuodenkierto nytkähtää liikkeelle toiveineen ja lupauksineen. Tosin pimeyden selkää ei taitettu kristikunnan juhliessa joulua vaan kolme päivää aiemmin, eikä vuoden vaihtumiseenkaan liity mitään tähtitieteellistä merkitystä.

    Suomen talvesta huolimatta maapallo on lähimpänä Aurinkoa tulevan tammikuun 3. päivänä kello 7:34, joka on turhan aikainen kellonlyömä noin maljojen nostamisen näkökulmasta. Onneksi tämä lähikontaktin hetki elää sekä vuosittain että vuosisatojen saatossa. Vuonna 6340 sitä tullaan juhlimaan kevätpäivän tasauksen aikoihin.

    Nämä ovat esimerkkejä laskelmista, jollaisia tiede tuottaa. Ne kertovat yllätyksetöntä tarinaa maapallon radasta sen liikkuessa rautaisten luonnonlakien ohjastamana avaruuden pimeydessä. Itsessään tarina on vailla tarkoitusta tai merkitystä.

    Ei olisi järkevää kysellä, miksi maapallo on lähinnä Aurinkoa juuri tammikuun kolmantena. Siihen ei ole mitään erityistä syytä. Se on seikka, joka tällä hetkellä vain sattuu olemaan näin.

    Tiede kertoo, miten asiat ovat mutta ei vastaa kysymykseen "miksi?". Se ei kerro, miksi me olemme olemassa tai mikä on elämän tarkoitus.

    Näihin kysymyksiin vastaa uskonto näin meille vakuutellaan ja on vakuuteltu useammankin arkkipiispan toimesta. Viimeksi asialla oli pestinsä pian jättävä Kari Mäkinen, joka hiljattaisessa haastattelussaan pyrki kreationisteja kritisoidessaan asettamaan tieteen ja uskonnon omiin karsinoihinsa. Hänen mukaansa tiede siis vastaisi kysymykseen "miten", uskonto kysymykseen "miksi".

    Miksi me sitten olemme olemassa? Uskonnon vastaus on, että kyseessä on Jumalan tahto ja että evoluutio on Hänen työkalunsa.

    Mutta se, millaisia me ihmiset olemme, on evoluution näkökulmasta pelkkää sattumaa. Jos maapallon esihistoria käynnistettäisiin uudestaan, on lähes varmaa, että näin syntyvä kakkosversio ei näyttäisi nykymaailmalta. Parhaimmillaankin kehittyisi vain ihmistä hyvin etäisesti muistuttava älykäs olento jos ollenkaan.

    Maapallo on valikoitunut kodiksemme sattumalta. Universumin triljoonien planeettojen joukossa lienee monia, joissa olosuhteet elämän kehittymiselle ovat suotuisat. Me ihmiset nyt vain satumme asumaan täällä kuten suomalaiset sattuvat Afrikan sijasta elämään Suomessa ilman, että kukaan on meitä erikseen asettanut näille soisille ja metsäisille lakeuksille.

    Muutama vuosisata sitten Newtonin mekaniikan menestystarina planeettakunnan liikkeiden selittäjänä sai teologit pitämään Jumalaa Taivaallisena Kelloseppänä, joka aikojen alussa oli virittänyt universumin niin taitavasti, että se koko ajan tikitti Hänen asettamassaan tahdissa. Mutta tänään tiedämme, että todellisuuden pohjalla vallitsee kvanttifysikaalinen ennustamattomuus.

    Alkuräjähdyskään ei tarvitse liikkeellepanijaa. Universumi ei odottanut jossakin olemattomuuden tilassa, että valtion virastoissa noudetettava työaika alkaisi ja jokin pamahtaisi. Aikaa ennen alkuräjähdystä ei yksinkertaisimman teorian mukaan ole samassa mielessä kuin pohjoisnavalta ei näy suuntaa, joka olisi vielä pohjoisempi.

    Siksi "Jumalan tahto" ei ole riittävä vastaus kysymykseen olemassaolostamme, ellei Jumala sitten aktiivisesti sormeile sattumanvaraista universumia aivan kvanttitasolla. Tämä ei varmaankaan sopisi arkkipiispa Mäkiselle. Kuten ei myöskään paavi Franciscukselle, joka tiedettä puolustaessaan on tokaissut, ettei Jumala ole halpa taikuri.

    Mutta siinä tapauksessa meidän on kysyttävä: mikä täsmällisesti ottaen on uskonnon antama vastaus miksi-kysymykseen?

    Arkkipiispoille ja muille uskovaisille vetoaminen Jumalan tahtoon antaa tunteen, että lopullinen vastaus on annettu. Mutta tietysti voisimme jatkaa miksi-kysymyksillä loputtomiin: miksi Jumalan tahto oli juuri tämä? Miksi on vain yksi Jumala?

    Niinpä väittäisin, että miksi-kysymykset eivät ole aitoja kysymyksiä. Niihin tarjotut vastaukset eivät ole selityksiä vaan tunteenpurkauksia.

    Kenties olemassaolollemme ei ole olemassa mitään erityistä selitystä. Kenties meidän on nöyrryttävä luomaan itse merkitys elämillemme.

    Kun tammikuun kolmantena aloitamme taas uuden kierroksen Auringon ympäri, tällä vaatimattomalla asenteella voi lähteä liikenteeseen sekä hilpein mielin että toivorikkaana, ilman turhanaikaisten miksi-kysymyksien painolastia.

    Kari Enqvist

    (Ykkösaamun kolumni 27.12.2017)

  • Tulevaisuustutkija Roope Mokka pohtii kolumnissaan sitä, millainen tulevaisuuden uskonto voisi olla ja millaisille arvoille se perustuisi.

  • Monen korkean viran haltija, kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikön paikalta eläköitynyt Erkki Virtanen pohtii kolumnissaan eduskunnan joululahjarahoja.

  • Kolumnisti, rahastoanalyytikko Matias Möttölä miettii mitä antaa joululahjaksi.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä