Sari Valto

Mitä näkyy kuoleman portilla?

  • 53 min
  • toistaiseksi

Yliluonnollisen kauniita maisemia, sanoinkuvaamattomia värejä, valo-olentoja, suunnattoman hyvää oloa ja iloa. Mutta joillakin myös kosmisen tyhjyyden tunnetta, uhkaavia irvokkaita hahmoja, pimeyttä ja karuja soramonttuja. Tällaisia asioita ihmiset ovat raportoineet kokeneensa ollessaan kliinisesti kuolleita, mutta palattuaan elvytyksen ansiosta henkiin tai ollessaan syvässä tiedottomuuden tilassa esimerkiksi leikkauksen yhteydessä. Yhteistä monille kokemuksille on se, että ihmiselle on annettu selkeästi valinnan mahdollisuus siitä, haluaako hän jäädä rajan toiselle puolelle vai palata takaisin maailmaan. Moni kertoo, ettei olisi halunnut palata, mutta velvollisuudentunne kesken jääneestä tehtävästä on saanut heidät palaamaan. Paluuta kuvaillaan tyypillisesti kivuliaaksi. Suurimmalle osalle mystinen kokemus kuoleman portilla käymisestä on niin väkevä, että se muuttaa koko loppuelämän arvoja ja asenteita.

Mitä tapahtuu kuolemanhetkellä ihmisen tietoisuudelle? Onko elämää kuoleman jälkeen? Miten ylipäätään on mahdollista, että kliinisestä kuolemasta henkiin vironneet ovat raportoineet kokeneensa tiedottomuutensa aikana epätodellisen kirkkain aistein yliluonnollisia asioita? Ja miten on mahdollista, että jopa alle kolmivuotiailla on ollut kuolemanrajakokemuksia? Ja että syntymäsokeat ovat raportoineet pystyneensä kuoleman lähellä avaamaan näköaistinsa ja ovat siis kokeneet asioita näkemällä? Näihin kysymyksiin on yritetty löytää vastauksia tutkimusten kautta aina 1970-luvulta lähtien, mutta tieteellisesti tyhjentävää selitystä ilmiölle ei ole löydetty. Sari Valton vieraina ovat nyt suomalaisten kuolemanrajakokemuksista Portilla-kirjan julkaissut teologian ja filosofian maisteri Miia Kontro sekä tietoisuutta tutkinut uskonnonfilosofian dosentti Leo Näreaho, jolta muutama vuosi sitten ilmestyi teos Kuolemanrajakokemukset - tutkimuksista tulkintoihin.

Lähetykset

  • ti 6.3.2018 10.00 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Unet ovat tie sisäiseen intuitiiviseen viisauteemme, sanoo psykoterapeutti, luova uniohjaaja Anne Lindhlom-Kärki, joka on neljän vuosikymmenen ajan auttanut ihmisiä ymmärtämään uniaan. ”Unet ovat aina kytköksissä arkielämäämme. Jos huomaat olevasi jollain lailla ahdistunut, mutta et tiedä syytä, saatat unityöskentelyn avulla saada oivalluksen ahdistuksesi syistä. Unet ovat tie sisimpäämme, jossa olemme aina totta itsellemme,” hän sanoo.

    Tietokirjailija, toimittaja Anna Tommola ei usko, että jokaisella unella on välttämättä mitään syvempää merkitystä unennäkijälle. Hänen mukaansa unessa voi olla pelottava kohtaus kellarissa, mutta kellarin ei tarvitse symboloida jotain alitajunnan hämäryyksiä, jotka on nostettava päivänvaloon, vaan kyse saattaa olla siitä, että kellari lähtökohtaisesti on pelottava paikka. Ehkä unissa harjoitellaan pelottavia tilanteita? Tommola kiinnittää huomiota myös siihen, että lähes aina unissa on muitakin ihmisiä kuin unennäkijä itse. Ehkä unien tarkoitus on harjoituttaa sosiaalisia tilanteita?

    Unta on paljon tutkittu, mutta unien mystinen maailma on yhä tieteellisesti selittämätön.. Ehkä se juuri siksi on niin kiehtova?

  • Usein yhteiskunnallisessa keskustelussa kuulee vedottavan ”patriarkaalisiin rakenteisiin”, kun puhutaan erilaisesta syrjinnästä tai häirinnästä. Esimerkiksi #metoo-keskustelussa sanotaan tämän tästä, että ”häirintä on rakenteissa.” Tai työelämästä keskustellessa todetaan, etteivät naiset etene urallaan yhtä korkealle kuin miehet, koska ”patriarkaaliset rakenteet”. Harvemmin kukaan oikeastaan avaa, että mitä näillä rakenteilla tarkoitetaan saati että kertoisi, miten niitä voisi purkaa.
    Mitä siis on nykypäivän patriarkaatti? Mitä epätasa-arvo on nykyään? Miten oikeasti voimme päästä epätasa-arvon juurille?
    Keskustelijoina kansanedustaja Eva Biaudet, RARE median toimitusjohtaja Vilma Rimpelä sekä Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtaja Juuso Erno.

  • Toisen lapsuusmuistoissa jouluaattoaamuna vietiin ensin metsän eläimille ruokaa ja laitettiin sitten hevoselle kulkuset ja lähdettiin reen kyydissä halki lumisen metsän isoäidin luo hiljentymään joulun viettoon. Toisen joulumuistot taas liittyvät isoihin ylellisiin lahjakasoihin ja suvun iloiseen ja äänekkääseen juhlimiseen, josta ei bling-blingiä puuttunut. Ei ehkä ole vaikeaa arvata, kumpi muistoista kuuluu kummalle vieraalle: Sari Valton jouluhaastateltavina ovat köyhässä virolaisessa maalaiskylässä lapsuutensa elänyt toimittaja, kirjailija ja elokuvaohjaaja Imbi Paju sekä vauraassa Kanadassa varttunut lakimies, tietokirjailija ja kouluttaja Andre Noël Chaker. Paju on asunut Suomessa vuodesta 1991, jolloin hän tuli tänne opiskelemaan ja Chaker vuodesta 1992 saatuaan täältä työtarjouksen.

    Imbi Paju syntyi Neuvosto-Virossa vuonna 1959. Hänen vanhempiensa elämää Stalinin vainot olivat vaurioittaneet mitä suurimmassa määrin: äiti oli viety 18-vuotiaana pakkotyöleirille siskonsa kanssa kuudeksi vuodeksi. Isän lähes koko suku oli viety Siperiaan. Imbi muistaa kuitenkin lapsuutensa onnellisena. Perhe asui pienessä maalaiskylässä lähellä Peipsijärveä. Kylä sai elää rauhassa puoluekoneiston tarkkailulta. Jouluakin pystyi siksi viettämään melko avoimesti, vaikkakaan koulussa juhlaa ei saanut mainita, eikä kouluun tuotu joulukuusta. Imbin perheessä joulua vietettiin laulamalla ja suomalaisia joululauluja Suomen radiosta kuuntelemalla. ”Kuuntelin radiota ja Suomesta tuli minulle sitä kautta joulun maa!” kertoo Imbi. Isoäiti korosti joulun iloisuutta ja opetti tuntemaan kiitollisuutta elämän tärkeistä asioista. Jouluna huolehdittiin lähimmäisistä ja jopa metsän eläimistä.

    Andre Noël Chaker syntyi Kanadan Montrealissa ranskankielisen perheen iltatähdeksi. Hän oli pitkään suvun ainoa pieni lapsi ja muistaa siksi tulleensa hemmotelluksi. ”Jos sain 20 isoa pakettia, se oli vähän!” hän nauraa. Joulua vietettiin lähes kolmenkymmenen ihmisen voimin. ”Se oli party-party –meininkiä! Iloista juhlimista, munatoteja, musiikkia, viihtymistä. Toki myös katolinen usko oli tärkeää. Koulussa puhuttiin joulun tärkeydestä jo kahden edeltävän kuukauden ajan. Ja kaikki me menimme totta kai jouluyönä messuun.”

    Nykyään Chaker viettää joulunsa Espoossa perheensä kanssa. Aluksi täkäläinen tapa hiljentyä ja sulkeutua kotiin tuntui ahdistavalta pohjois-amerikkalaiseen hälyisään juhlimiseen tottuneelle. ”Mutta nykyään ajattelen, että suomalainen tapa on hyvä! Olemme kaikki syksyn töistä väsyneitä, on ihanaa levätä ja rauhoittua joulunpyhät,” hän sanoo.

    Imbi Paju viettää edelleen joulunsa Virossa vanhempiensa luona. ”He ovat aina olleet sydämeltään luonnonsuojelijoita ja nykyään he ovat vieneet sen niin pitkälle, etteivät enää edes halua oikeaa joulukuusta, vaan ovat hankkineet tekokuusen,” hymyilee Imbi Paju.

    Imbi Paju on tehnyt useita kirjoja ja elokuvia, mm Stalinin vainoista sekä suomalaisista ja virolaisista lotista. Hän on myös toiminut virolaisten sanomalehtien Suomen kirjeenvaihtajana.

    Andre Noël Chaker on lakimies ja tietokirjailija ja toimi aiemmin pitkään Veikkauksen johdon neuvonantajana. Hän on nykyään yksi Suomen kysytyimmistä businesspuhujista.

  • Jos amerikkalainen kirjailija Mark Manson olisi töissä Starbucks-kahvilassa, hän kirjoittaisi kahvimukin kylkeen nimen sijaan jotain tällaista: "Jonakin päivänä kuolet, ja niin kuolee myös jokainen rakastamasi ihminen. Sanomisillasi ja tekemisilläsi on merkitystä lähinnä vain muutamille ihmisille ja ohikiitävän hetken ajan. Tämä on Epämiellyttävä totuus elämästä. Kaikilla ajatuksillasi ja teoillasi vain välttelet tätä tosiasiaa. Olemme avaruuspölyn merkityksettömiä hiukkasia… Merkityksemme on vain omaa keksintöämme – me emme ole mitään. Helvetin hyvää kahvihetkeä."

    Tämä on ote Mansonin uusimmasta kirjasta Kaikki menee päin helvettiä.

    Mansonin viesti merkityksettömyydestämme on päinvastainen sille, mitä meille on jo pitkään toitotettu. Meillehän on juuri opetettu, miten tärkeitä olemme, miten voimme elää merkityksellistä elämää oma ainutkertainen tärkeytemme muistaen. Mutta juuri tämä yksilöllisyyttä korostava kulttuuri on saanut meidät Mansonin mukaan hakemaan onnea ja toivoa vääristä asioista. Minulle kuuluu tämä! Minä haluan tuota! Minulla on oikeus tähän! Olemme oppineet tekemään vaihtokauppoja: kun ostan tämän henkisen valmennuksen, tulen onnellisemmaksi. Kun alan seurata tuota ruokavaliota, muutun onnellisemmaksi. Teemme asioita vain oman elämämme parantamiseksi. Meillä ei ole enää suurta päämäärää. Tai sitten pakenemme merkityksettömyyttämme hedonistisesti viihteeseen.

    Mitä sitten pitäisi tehdä? Mark Mansonin mukaan ihminen tarvitsee kyllä toivoa ja merkityksellisyyttä pysyäkseen järjissään, mutta näitä on haettava eri tavoin kuin tähän asti. Onni ja parempi elämä ei löydy ostamalla jotain, liittymällä ideologiseen järjestöön tai ripustautumalla uskontoon, vaan se voi löytyä luopumalla onnen tavoittelusta. On hyväksyttävä, että kipu ja kärsimys eivät poistu elämästä, vaan ne on kohdattava. Älä toivo itsellesi jotain lisää vaan mieti mistä voit luopua. Älä toivo koko ajan jotain parempaa vaan näe tämän hetken hyvyys. Manson kannattaa Immanuel Kantin ajatuksia siitä, että on elettävä ihmisyyden periaatteen mukaan: on oltava nöyrä, ei saa käyttää muita ihmisiä välineinä, on oltava rehellinen, on tehtävä itsestään parempi ihminen.

    Mitä mieltä filosofit Sara Heinämaa ja Markus Neuvonen ovat Mark Mansonin ajatuksista?

    Toimittaja on Sari Valto.

  • Oletko aamuvirkku vai yökukkuja? Todennäköisesti et ole kumpikaan. Suurin osa ihmisistä nimittäin kuuluu niin sanottuihin ”kolmansiin lintuihin”. Kolmansien lintujen kannattaa ajoittaa analyyttistä ajattelua vaativat tehtävät aikaiseen tai keskiaamuun ja luovaa oivallusta vaativat työt puolestaan myöhäiseen iltapäivään tai alkuiltaan. Näin neuvoo amerikkalainen journalisti ja tietokirjailija Daniel H. Pink uusimmassa kirjassaan Milloin? – oikealla hetkellä toimimisen taito. Kirjassaan Pink käy seikkaperäisesti läpi eri kronotyyppien päivän mittaan vaihtuvat vireystilat ja niiden vaikutukset erityyppisiin työtehtäviin.

    Pink myös pohtii ajan symbolista merkitystä meille. Biologisesti ei ole suurta eroa, onko ihminen 39-vuotias vai 40-vuotias, mutta tilastojen mukaan ihminen juoksee maratonin todennäköisemmin 39-vuotiaana kuin 40-vuotiaana. Ihmisillä siis tuntuu olevan taipumus kohottaa jonkin aikakauden loppu muun ajan yläpuolelle jopa niin, että ajankohdan psykologinen merkitys johtaa toimintaan. Sama pätee alkuun. Tutkimusten mukaan vuoden alussa, jopa viikon alussa, tehdään enemmän elämäntapamuutoksia kuin keskellä vuotta tai viikkoa.

    ”Elämä tarjoaa meille loputtoman oikeaan hetkeen liittyvien päätösten virran: milloin vaihtaa uraa, milloin kertoa huonot uutiset, milloin osallistua luennolle, milloin päättää avioliitto, milloin mennä juoksulenkille tai milloin sitoutua joko projektiin tai ihmiseen. Valtaosa näistä päätöksistä kumpuaa kuitenkin intuition ja arvailun huuruisesta suosta. Uskomme, että oikealla hetkellä toimiminen on taidetta. Osoitan, että todellisuudessa oikealla hetkellä toimiminen on tiedettä”, kirjoittaa Daniel H. Pink.

    Mitä mieltä hänen ajatuksistaan ovat yrittäjä Kirsi Piha sekä innovaatioiden, designin ja johtamisen professori Alf Rehn?

  • Mikä olisi kuluttajalle vähäpäästöisistä teknologioista viisain valinta: sähköllä, biokaasulla vai uusiutuvalla dieselillä kulkeva auto? Hallituksen tavoite on puolittaa Suomen liikenteen aiheuttamat päästöt kymmenessä vuodessa. Tavoite on haastava, koska autojen määrä kasvaa meillä nopeammin kuin väestön määrä. Autoilua sinänsä tuskin saadaankaan vähenemään, joten keinoksi on esitetty asteittainen fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen. Vieraina ovat VTT:n projektipäällikkö Mikko Pihlatie sekä energiayhtiö Gasumin liikennepuolen myyntipäällikkö Heidi Kuoppala.

  • Suomi on seuraavien vuosikymmenien aikana jakaantumassa yhä jyrkemmin kurjistuviin maaseutualueisiin ja kasvaviin kaupunkikeskuksiin. Enää kyse ei ole siitä, että väki valuisi maalta vain pääkaupunkiseudulle, vaan kaikkien maakuntien sisällä on käynnissä väestön siirtyminen pienistä kunnista isompiin kaupunkeihin. Onko tätä trendiä mahdollista kääntää ja onko se edes tarpeen? Onko meidän hyväksyttävä se, että syntyvyyden lasku tarkoittaa monien alueiden tyhjenemistä?

    Vai onko meilläkin kenties tulossa vastakaupungistumisaalto Ruotsin tapaan? Eli väki kyllästyy isojen kaupunkien ongelmiin ja muuttaa väljemmille vesille pienemmille paikkakunnille hyvien liikenneyhteyksien päähän? Tämä voisi tarkoittaa pikkukaupunkien renesanssia. Mitä mieltä tilanteesta ovat Helsingin pormestari Jan Vapaavuori, Savo-Karjalan kansanedustaja Hannu Hoskonen sekä aluetieteen professori, emeritus, Hannu Katajamäki Vaasan yliopistosta?

  • Nykyään kaikki tuntevat jo sanat ympäristöahdistus tai lentohäpeä. Sen sijaan vähemmän kuulee puhuttavan ”ympäristöriemusta” tai ”ympäristökateudesta”. Ekoteologi, ympäristötutkija Panu Pihkala on kehittänyt uuteen ympäristötunteita luetteloivaan käsikirjaansa (Mieli maassa, Kirjapaja) uudissanoja, joilla hän osoittaa luontoon liittyvien tunteidemme moninaisuutta ja hienosyisyyttä.

    Pihkalan mukaan moni meistä ei tunnista itsessään luontotunteita. Niiden syvempi tunteminen voisi kuitenkin lisätä toimintakykyämme, terveyttämme ja kykyämme nauttia elämästä, sanoo Pihkala. Ilmastoahdistuksenkin tunteita voi oppia säätelemään ilman että alkaa vähätellä tunteitaan.

    Everstiluutnantti, matkailuyrittäjä Jarmo Nieminen on kaukana karskista sotilaasta, sillä hän ei epäröi puhua luontotunteistaan. Hän kertoo kokevansa hetket luonnossa intensiivisesti; sen hetken, kun katselee merikotkan nappaavan silkkiuikun, kun opettaa poikiaan keräämään valkovuokkoja äitienpäivänä, kun tarkastelee sammakonkutua tai kun istuu ikivanhan kuusen juurella.

    Millä kaikilla tavoilla ihmismieli on yhteydessä maahan ja luontoon?

  • Nelivuotiaana ruumiista irtautumiskokemuksia, teini-iässä ensimmäisiä selvänäköisyyden hetkiä, oman lapsen pelastuminen henkien ansiosta, transsiin vajoamista, intiaanihenkioppaan ilmestymistä, henkiparantamista… muun muassa tällaisia asioita kertoo suomentaja Anuirmeli Sallamo-Lavi kokeneensa elämänsä aikana.

    Hän kertoo, ettei hänestä ”missään nimessä pitänyt tulla mitään hihhulia”, koska epäluulo henkisiä asioita kohtaan oli juurrutettu häneen jo äidinmaidossa. Mutta lopulta hän sanoo kokeneensa niin outoja asioita, että hän päätti lopettaa ”torjunnan” ja ”avautua” henkimaailmalle. Sittemmin hän lähti myös opiskelemaan englantilaiseen spiritualistiseen keskukseen. Nykyään hän sanoo olevansa ”välittäjä”, joka välittää oman henkioppaansa kautta ihmisille viestejä edesmenneiltä ihmisiltä.

    Filosofian tohtori, teologian maisteri Tea Holm on tutkinut väitöskirjassaan suomalaista spiritualismia. Suomalaisista spiritualisteista useimmat katsovat, että spiritualismi on heille elämänkatsomus tai filosofia, ei niinkään uskonto. Henkimaailman asioista haetaan lohtua menetyksiin ja uskoa elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen. Mielenkiintoista suomalaisessa spiritualismissa on, että se rantautui meille 1930-luvulla sivistyneistön kautta. Yksi aktiivisista spiritualisteista oli Risto Rytin vaimo Gerda Ryti.

    Mistä on kysymys, kun ihminen uskoo olevansa yhteydessä henkimaailmaan?

  • Tiuskimista, syyttelyä, ovien paiskomista, soittoihin vastaamatta jättämistä. Normaalia käytöstä teiniltä. Mutta entä aikuiselta lapselta? Mitä kaikkea vanhemman pitää sietää aikuiselta lapseltaan? Onko vanhempi ikuisesti syytettynä lapsen mahdollisista vaikeuksista?

    ”Mitä aikuisen lapsen ja vanhemman kohtaamisissa tapahtuu, kun kanssakäymistä varjostavat toistuvat riidat, viileä etäisyyden pito tai tukkoinen riippuvuus?” kysyy psykologi ja psykoterapeutti Hannele Törrönen uudessa kirjassaan Väärin rakastettu?

    Aikuisen lapsen ja vanhemman välinen suhde on vaikea aihe käsitellä. Kyse on kahdesta aikuisesta, mutta suhde ei kuitenkaan koskaan voi olla täysin ilman painolastia oleva tavallinen suhde. Molemmat osapuolet laahaavat menneisyyttä mukanaan, ja väärinkäsitykset ja vanhat kaunat saattavat leimata kanssakäymistä vuosikymmeniäkin myöhemmin. Traagisimpia ovat tapaukset, joissa aikuinen lapsi estää vanhempaansa tapaamasta lapsenlapsiaan.

    Usein hankalan suhteen pohjimmainen kysymys liittyy kelpaamisen tunteeseen. "Olenko ollut sinulle riittävän hyvä äiti?” ”Kelpaanko sinulle lapsena?”

    Sari Valton vieraina ovat psykoterapeutti Hannele Törrönen sekä ”Kaija”, joka puhuu omasta kasvunpaikastaan aikuisten lasten äitinä.

  • Kun susi käy usean kerran kotipihassa ja riistakamerat todistavat, että lähellä liikkuu susilauma, niin mielessä saattaa käydä, että uskaltaako laittaa lapsen metsätietä kävelemään kouluun tai nukuttaako vauvaansa terassilla? Näin ainakin mietitään Laitilassa Varsinais-Suomessa, missä susihavainnot ovat lähes päivittäisiä. Laitilassa ihmetellään, miksi riistakeskus ei myönnä poikkeuslupia suden kaatamiseen, vaikka susien pihakäynnit ovat lisääntyneet. Susien sanotaan tulevan mitään pelkäämättömiksi, jos niitä ei saa ampua.

    Sutta ei kuitenkaan saa uhanalaisuutensa takia metsästää Suomessa ja poikkeuslupaan pitää olla pakottava syy. Pelkkä suden läsnäolo lähistöllä ei ole tällainen syy. Viime vuonna susien kaatolupia ei myönnetty poronhoitoalueen ulkopuolelle yhtäkään.

    Susikeskustelua leimaa konfliktinen ilmapiiri. Susikysymykseen liitetään tunteikkaita ristiriitoja kuten maaseutu vastaan kaupunki, tavallinen ihminen vastaan eliitti, Suomi vastaan EU. Sudesta on tullut identiteettipolitiikkaa.

    Marraskuun alussa julkistetaan päivitetty susikannan hoitosuunnitelma. Sille on tarvetta, koska susia esiintyy nykyään enemmän lännessä lähellä asutusta kuin idässä harvaanasutuilla korpialueilla. Hoitosuunnitelmassa pyritään edistämään suden sietämistä ja lähentämään kiistan osapuolia toisiinsa. Susien kaatopolitiikkaan ei kuitenkaan näillä näkymin ole tulossa muutosta nykyisestä.

    Keskustelijoina Laitilan riistanhoitoyhdistyksen puheenjohtaja Miika Yli-Karro, Luonto-liiton järjestöpäällikkö Sami Säynevirta sekä luonnonvarapolitiikan erikoistutkija Taru Peltola Suomen Ympäristökeskuksesta.

  • Miksi ihmiset vajoavat aina uudelleen raakuuteen ja välinpitämättömyyteen, vaikka materiaaliset olosuhteet voisivat olla lähempänä niin sanottua paratiisinomaista tilaa kuin koskaan aiemmin? Näin kysyy filosofi ja psykoanalyytikko Erich Frommin ajattelua käsittelevä kirja nimeltä Terapiaa mielipuoliselle maailmalle. Sen ovat kirjoittaneet kirjailija, tutkija Mika Pekkola sekä tutkija ja filosofian yliopistonopettaja Jarno Hietalahti. Vuonna 1900 syntyneen Frommin ajatukset sairaasta yhteiskunnasta, joka sairastuttaa jäsenensä, ovat heidän mielestään kuranttia tavaraa nykypäivänäkin.

    Fromm kritisoi voimakkaasti kapitalismia ja sen orjuuttavaa ja eriarvoistavaa vaikutusta, mutta hän ei kuvitellut, että todellinen muutos yhteiskunnassa toteutuisi pelkästään talousjärjestelmää korjaamalla, vaan myös yksilöiden olisi tehtävä sisäisesti henkinen muutos, jossa itsekkyys vaihtuisi solidaarisuuteen. Entinen ortodoksijuutalainen oli kiinnostunut zenbuddhalaisuudesta ja meditaatiosta.

    Fromm liputtaa teoksissaan sen puolesta, että ihmiset saisivat elää todellisessa vapaudessa, missä heidän luovuudelleen olisi tilaa ja missä heillä olisi aitoa kunnioitusta toisiaan kohtaan. Fromm oli elämänilon, rakkauden ja myötätunnon puolestapuhuja. Hänen mukaansa ihmiskunnalla on toivoa, vaikka juuri nyt näköpiirissä olisikin vain kauhua ja julmuuksia.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä